Urho Kekkonen

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Urho Kaleva Kekkonen)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Hakusanat ”Kekkonen” ja ”Urkki” ohjaavat tänne. Sukunimen muita merkityksiä on sivulla Kekkonen (täsmennyssivu) ja miestenlehdestä kerrotaan artikkelissa Urkki (lehti).
Urho Kekkonen
Presidentti Kekkonen vuonna 1975.
Presidentti Kekkonen vuonna 1975.
Suomen tasavallan 8. presidentti
1.3.1956–27.1.1982
(erosi virasta 27.10.1981)[1]
Pääministeri
luettelo
Edeltäjä J. K. Paasikivi
Seuraaja Mauno Koivisto
Suomen pääministeri
Edeltäjä
Seuraaja
Suomen sisäasiainministeri
Edeltäjä Yrjö Puhakka
Aarre Simonen
Seuraaja Ernst von Born
V. J. Sukselainen
Suomen oikeusministeri
Edeltäjä
Seuraaja
Eduskunnan puhemies
22.7.1948–21.3.1950
Edeltäjä K.-A. Fagerholm (I)
Seuraaja K.-A. Fagerholm (II)
Kansanedustaja
1.9.1936–15.2.1956
Ryhmä/puolue Maalaisliiton eduskuntaryhmä
Vaalipiiri Viipurin läänin läntinen vaalipiiri (1936–1945)
Oulun läänin vaalipiiri (1945–1956)
Henkilötiedot
Syntynyt3. syyskuuta 1900
Pielavesi, Suomen suuriruhtinaskunta
Kuollut31. elokuuta 1986 (85 vuotta)
Helsinki, Suomi
Puoliso Sylvi Kekkonen
(vih. 1926; k. 1974)
Lapset Taneli, Matti (s. 1928)
Tiedot
Puolue Maalaisliitto (1933–1956)
Koulutus lakitieteen tohtori (1936)
Tutkinnot Helsingin yliopisto
Uskonto evankelis-luterilainen
Kunnianosoitukset liikuntatieteen kunniatohtori, Leninin kansainvälinen rauhanpalkinto
Nimikirjoitus
Nimikirjoitus

Urho Kaleva Kekkonen (3. syyskuuta 1900 Pielavesi – 31. elokuuta 1986 Helsinki) oli suomalainen poliitikko ja kahdeksas Suomen tasavallan presidentti. Hän oli tasavallan presidentti yhtäjaksoisesti vuodesta 1956 alkuvuoteen 1982, yli 25 vuoden ajan. Viimeinen presidenttikausi jäi kesken sairauden takia. Kekkosen presidenttikauden ja kylmän sodan aikana Suomi säilyi Euroopan länsiryhmässä Neuvostoliiton painostuksesta huolimatta.[2]

Kekkonen on Suomen historian pitkäaikaisin presidentti. Hän on ensimmäinen, joka toimi tasavallan presidenttinä kaksi kokonaista kautta ja ainoa, joka on valittu toimeensa useammaksi kuin kahdeksi kaudeksi. Ennen presidenttiyttään Kekkonen toimi muun muassa oikeusministerinä, eduskunnan puhemiehenä sekä viiden hallituksen pääministerinä,[3] ja ennen poliittista uraansa hän oli poliisi, juristi ja yleisurheilija.

Sukutausta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Urho Kekkosen elämäkerta

Kekkoset ovat vanha savolainen suku. Urho Kekkosen varhaisimmat tunnetut esi-isät asettuivat Savon seudulle mahdollisesti jo ennen 1500-lukua. Kekkoset ovat mahdollisesti lähtöisin Karjalasta. Urho Kekkonen itse piti mahdollisena myös sitä, että Kekkoset saattavat olla lähtöisin läntisestä Suomesta, esimerkiksi Hämeestä, missä on jo 1400-luvulta lähtien ollut Kekkosten nimeen liittyviä paikannimiä.[4]

Juho Kekkonen, Koivujärven Vainikan talon mäkitupalaisen poika oli Urho Kekkosen isä. Hän teki metsätöitä ja yleni myöhemmin metsätyönjohtajaksi ja tukkiasioitsijaksi. Hän avioitui Emilia Pylvänäisen kanssa vuonna 1899.[5] Pariskunta muutti Pielavedelle, mistä Juho Kekkonen vuokrasi savutuvan ja kamarin käsittävän torpan, jota hän laajensi suuremmaksi taloksi. Juho Kekkonen oli torppari, eikä siten omistanut rakennusta[6]. Talon takana olevan lepikon takia taloa alettiin kutsua Lepikon torpaksi.[7] Pihapiirissä sijaitsi savusauna, jossa Urho Kekkonen syntyi 3. syyskuuta 1900. Lepikon torpassa perhe asui kuusi vuotta ja Siiri-tytär syntyi vuonna 1904. Juho Kekkosen savotoiden mukana perhe muutti vuonna 1906 Kuopioon ja 1908 Lapinlahdelle. Perheen kuopus Jussi syntyi vuonna 1910.[5]

Lapsuus ja nuoruus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Koulun Urho Kekkonen aloitti Lapinlahdella. Käytyään kolme vuotta kansakoulua hän sai pyrkiä Iisalmen yhteiskouluun. Iisalmesta muutettiin jo seuraavana vuonna Kajaaniin. Isä Juho pääsi Kajaanin Puutavara Osakeyhtiön tukkiasioitsijaksi ja syksyllä 1911 Urho siirtyi Kajaanin Yhteiskoulun toiselle luokalle. Yläluokilla hän oli koulun toverikunnan johdossa ja toimitti sen lehteä Mielikkiä ja sai vuosijuhlissa harjoitella puheiden pitämistä. Hän luki myös innokkaasti historian ja kaunokirjallisuuden teoksia. Hän sai myös 12-vuotiaasta alkaen olla mukana isänsä uittotyömailla.[8]

Urho Kekkonen oli jo nuoresta pitäen innokas kirjoittaja. Ensimmäiset tekstit ilmestyivät vuonna 1914 Kaikuja Kajaanista -sanomalehdessä. Seuraavana vuonna hän alkoi kirjoittaa Kajaanin Lehteen. Kekkonen alkoi käyttää koulutovereidensa keksimiä nimiä Känä ja Urho Sorsimo.[8]

Vanhemmilla oli varaa kouluttaa poikansa ylioppilaaksi.[9] Kekkosella oli kaksi nuorempaa sisarusta: vakuutusvirkailijana myöhemmin toiminut Siiri Kekkonen (1904–1969) ja majuri, toimitusjohtaja Uuno Johannes (Jussi) Kekkonen (1910–1962).[10]

Lukiolaisena Kekkonen liittyi Kajaanin suojeluskuntaan ja osallistui Suomen sisällissotaan Kajaanin sissirykmentin mukana valkoisten joukoissa. Hän osallistui Kuopion ja Varkauden valtauksiin, Mäntyharjun rintaman ja Viipurin taisteluihin sekä johti sodan loppuvaiheessa Haminassa yhdeksän punaisen teloittamista.[11]

Kekkonen kaljuuntui suhteellisen nuorella iällä.[12]

Urheilu-ura

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kekkonen oli nuorena miehenä kansallisen huipputason yleisurheilija. Vuonna 1924 hän voitti vauhdittomien hyppyjen SM-kisoissa korkeushypyn ja kolmiloikan. Saman vuoden Kalevan kisoissa hän voitti korkeushypyn ja sijoittui toiseksi sivulajissaan 100 metrin juoksussa. Korkeushypyssä Kekkonen saavutti lisäksi kolme pronssia Kalevan kisoissa vuosina 1923, 1927 ja 1928. Hänen hallussaan oli vauhdittoman kolmiloikan Suomen ennätys (972 cm).[13]

Urheilijanuransa jälkeen Kekkonen toimi Suomen Olympiakomitean ja Suomen Urheiluliiton (SUL) johdossa. Vuoden 1932 olympiakisoissa Los Angelesissa Kekkonen toimi Suomen olympiajoukkueen johtajana. Kansainvälinen yleisurheiluliitto puheenjohtajanaan ruotsalainen Sigfrid Edström sulki näiden kisojen aikana Paavo Nurmen kisoista ammattilaissyytösten vuoksi. Kekkonen taisteli Nurmen osallistumisen puolesta ja Suomen ja Ruotsin yleisurheilumaaottelut keskeytyivät useaksi vuodeksi. Ansioistaan Suomen urheilun hyväksi Urho Kekkoselle myönnettiin Suomen urheilun suuri ansioristi vuonna 1950.[14]

Opiskeluaika ja poliittisen uran alku

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Nuori lakimies Urho Kekkonen kävelyllä Ateneumin kulmalla 1930-luvun alussa.

Ylioppilaaksi Kekkonen kirjoitti Kajaanin Lyseosta vuonna 1919. Asevelvollisuutensa hän suoritti Helsingin autopataljoonassa ja kotiutui kersanttina. Hän muutti Helsinkiin vuonna 1921 ja valmistui lakitieteen kandidaatiksi Helsingin yliopistosta vuonna 1926. Hän oli aktiivinen Pohjois-Pohjalaisessa Osakunnassa sekä lainlukijoiden riennoissa ja toimi Ylioppilaslehden päätoimittajana vuosina 1927–1928.[14] Hän sai varatuomarin arvonimen vuonna 1928.[15]

Lakitieteen ylioppilaana ja varatuomarina Kekkonen työskenteli Etsivässä keskuspoliisissa. Hän perehtyi kommunisminvastaiseen toimintaan.[16] Etsivästä keskuspoliisista Urho Kekkonen myös löysi puolisokseen konekirjoittajana toimineen Sylvi Uinon.[17] Vuonna 1928 heille syntyivät kaksospojat Taneli ja Matti.

Poliisivuosista puhuessa Kekkosella on toisinaan ollut ankaran, väkivaltaisen kommunistien kuulustelijan maine. Hän itse antoi ymmärtää ottaneensa humaanin ”hyvän poliisin” roolin vanhempien ja väkivaltaisempien kollegoidensa vastapainoksi. Jotkut hänen kuulustelemansa kommunistit ovat puoltaneet jälkimmäistä kuvausta, toiset taas syyttivät Kekkosta erityisen kovakätiseksi.[18][19] Kirjailija Timo J. Tuikka selittää näiden lausuntojen ristiriitaisuutta Kekkosen kuulustelumenetelmien ja sosiaalisten taitojen kehityksellä: ”Hän oppi sen strategisen tavan, että nyrkki ei ole välttämättä se kaikista tehokkain väline, vaan viina, sauna ja jutustelu ovat paljon parempia tiedonhankintavälineitä.” Nämä paljastavat kokemukset olisivat vaikuttaneet hänen myöhempään uraansa ja lähestymistapaansa.[19]

Kekkonen joutui eroamaan Etsivästä keskuspoliisista ehdotettuaan julkisesti, että se pitäisi lakkauttaa ja yhdistää rikospoliisiin. Kekkonen siirtyi vuonna 1927 Maalaiskuntien liiton lakimieheksi, mutta hänen julkinen esiintymisensä johti siihen, että työsuhde purettiin vuonna 1932. Kekkonen väitteli lakitieteen tohtoriksi 1936. Väitöskirja käsitteli kunnallista vaalioikeutta Suomen lain mukaan.[20]

Urho Kekkosen aatteelliset juuret olivat kansallismielisessä ylioppilaspolitiikassa, ja sille oli luontevaa jatkoa myös toimiminen Akateemisessa Karjala-Seurassa (AKS). Kansan eheyttäminen, ryssäviha, aitosuomalainen kielitaistelu ja Itä-Karjalan kysymys olivat hänelle tärkeitä. Kekkonen kirjoitti pakinoita AKS:n lehteen Suomen Heimoon, ja vuonna 1930 hänestä tuli AKS:n kolme vuotta aiemmin valtaaman Suomalaisuuden Liiton puheenjohtaja. Vuonna 1932 Kekkonen kuitenkin erosi AKS:stä yhdessä monien muiden keskustaan suuntautuneiden jäsenten kanssa, kun AKS:n enemmistö ei suostunut tuomitsemaan Mäntsälän kapinaa. Hän jatkoi pakinointia Suomalaisuuden Liiton lehdessä Suomalaisessa Suomessa, jossa hän keskittyi ajamaan etenkin yliopiston suomalaistamista.[21]

Siirtyminen puoluepolitiikkaan

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kekkonen vieraili Saksassa vuonna 1932 ja todisti Adolf Hitlerin valtaannousua. Ilmeisesti nämä kokemukset vaikuttivat siihen, että hän liittyi seuraavana vuonna Maalaisliittoon ja julkaisi poliittisen pamflettinsa Demokratian itsepuolustus, jossa varoitti äärioikeiston noususta.[22][7]

Työelämässä Kekkonen siirtyi maatalousministeriön nuoremmaksi hallitussihteeriksi vuonna 1933[23] ja yritti samana vuonna ensimmäisen kerran eduskuntaan mutta ei tullut valituksi. Maalaisliitossa Kekkonen nousi nopeasti merkittävään asemaan toimien puolueen keskushallituksen jäsenenä vuodesta 1935 alkaen presidentiksi valintaansa asti.[2] Vuonna 1936 hän yritti toisen kerran eduskuntaan ja tuli valituksi Viipurin läänin läntisestä vaalipiiristä. Hänet nimitettiin heti oikeusministeriksi (1936–1937) Kyösti Kallion hallitukseen ja sen jälkeen A. K. Cajanderin punamultahallitukseen sisäasiainministeriksi (1937–1939). Hän yritti lakkauttaa äärioikeistolaisen Isänmaallisen Kansanliikkeen 1938, ja tässä epäonnistuneessa operaatiossa tuli tunnetuksi käsite Kekkosen konstit.[9]

22. elokuuta vuonna 1938 Kekkosen toimiessa sisäministerinä Suomi kieltäytyi päästämästä noin 60 itävaltalaista juutalaispakolaista kuljettanutta m/s Ariadne -alusta Suomeen. Nämä Suomesta käännytetyt juutalaispakolaiset on opittu tuntemaan ”Kekkosen juutalaisina”, sillä Kekkonen kantoi viime kädessä vastuun tapahtuneesta.[24]

Vuonna 1938 Sylvi ja Urho Kekkonen ostivat Vahvialasta Etelä-Karjalasta Paarmakallio-nimisen maatilan. Urho Kekkosen oli näin osaltaan tarkoitus luoda yhteyksiä vaalipiirinsä äänestäjäkuntaan. Talvisodan päättäneen Moskovan rauhan mukaisen alueluovutuksen nojalla uusi raja jakoi tilan siten, että rakennukset ja suurin osa viljelyksistä jäivät Neuvostoliitolle luovutetulle alueelle.[25]

Talvisodan hallituksessa Kekkonen ei ollut. Eduskunnassa hän vastusti Moskovan rauhantekoa maaliskuussa 1940 ja kannatti sodan jatkamista. Vuosina 1940–1943 hän oli Siirtoväen Huollon Keskuksen johtaja ja vuosina 1943–1945 valtiovarainministeriön virastovaltuutettu. Tällöin hänen toimenaan oli valtionhallinnon järkeistäminen.[14]

Vuoden 1942 alussa Kekkonen ryhtyi kirjoittamaan Suomen Kuvalehteen nimimerkillä Pekka Peitsi katsauksia ulkopolitiikkaan ja maailmansodan tapahtumiin.[2]

Toimiessaan syksyllä 1942 Siirtoväen huollon keskuksen johtajana Kekkonen ehdotti että ”mustalaisia” eli romaneja varten tulee perustaa työleiri. Tammikuussa 1943 aloitti toimintansa Suomen ensimmäinen romanimiehille tarkoitettu työleiri. Myös romaninaiset joutuivat vastaavanlaiselle leirille.[26] Moni määrättiin sinne vuoden 1936 irtolaislain perusteella[27]. Pakkotyötä tekeville maksettiin pientä palkkaa, josta vähennettiin majoitus-, ruoka- ja vaatetuskulut. Metsätyöleireillä oli tehtävä vähintään 75 mottia, ennen kuin pois pääsyä saatettiin harkita. Kumpikaan leiri ei toiminut pitkään.[26]

Presidentin valitsijamiehenä, kansanedustajana ja ministerinä Kekkonen oli valitsemassa Kyösti Kalliota vuonna 1937, Risto Rytiä vuosina 1940 ja 1943, Carl Gustaf Emil Mannerheimia vuonna 1944 sekä J. K. Paasikiveä vuonna 1946.[28]

Uusi nousu, pääministeristä presidentiksi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Katso myös: Urho Kekkosen hallitusten kokoonpanot
Juho Kusti Paasikivi, Urho Kekkonen ja K. A. Fagerholm.

Kekkosen ulkopoliittinen ajattelu sai lopullisen muotonsa sotavuoden 1941 kuluessa. Hänen uusi ajattelunsa oli sangen realistista ja keskittyi Neuvostoliiton epäluulojen hälventämiseen ja keskinäisen luottamuksen lisäämiseen.[14] Vuoden 1942 lopulta alkaen hän lähestyi piirejä, jotka seuraavana vuonna tulivat muodostamaan niin kutsutun rauhanopposition. Myöhemmin Kekkosta luonnehdittiin yhdeksi tämän ryhmän ”kärkihahmoista”.

Maalaisliiton puoluekokouksessa vuonna 1944 Kekkonen vaati, että arvokonservatiivinen ja kansallismielinen puolue ottaisi suunnan, joka soveltuu uuteen maailmanjärjestykseen. Tämä Kekkosen suunta tuli myöhemmin tunnetuksi niin sanottuna K-linjana. Linja jakoi ensin Maalaisliiton ja sitten koko suomalaisen poliittisen elämän sen mukaan, kuinka “ulkopoliittisesti luotettavana” kutakin pidettiin, eli millaiset suhteet kullakin oli Neuvostoliittoon ja Kekkoseen. Kahtiajako jatkui Kekkosen uran loppuun.[20]

Kekkonen palasi lopullisesti vallan sisärenkaaseen, kun hän pääsi Paasikiven hallituksen oikeusministeriksi marraskuussa 1944 ja samalla valvontakomission vaatimat sotasyyllisyysoikeudenkäynnit tulivat hänen hoidettavikseen. Kun Paasikivi valittiin presidentiksi 1946, Maalaisliitto esitti Kekkosta pääministeriksi, mutta SKDL:n vastustus esti aikeen. Kekkonen nimitettiin kuitenkin Suomen Pankin johtokuntaan ja myöhemmin eduskunnan ensimmäiseksi varapuhemieheksi[20][15] 2. huhtikuuta.[23]

Sotasyyllisyysoikeudenkäynnin vuoksi Kekkonen joutui Paasikiven sijaiskärsijäksi. Valvontakomissio uskoi oikeudenkäynnin Suomen sodanaikaisia johtavia poliitikkoja vastaan osoittavan suomalaisille ja ulkomaailmalle, että Suomen sotavuosien politiikka oli ollut väärää, suorastaan rikollista, ja aiheuttanut suomalaisille paljon vahinkoa. Käytännössä oikeudenkäynnistä muodostui kuitenkin syytettyjen rohkeiden puolustuspuheenvuorojen vuoksi neuvostovastainen näytelmä. Väinö Tannerin joutuminen syytetyksi, mikä tapahtui valvontakomission puheenjohtajan Andrei Ždanovin nimenomaisesta vaatimuksesta, aiheutti sosialidemokraattien keskuudessa syvää katkeruutta Kekkosta kohtaan. Se lietsoi Kekkos-kaunaa, jota Kekkosen kääntymys ”ryssän” vihaajasta Neuvostoliiton ystäväksi oli levittänyt poliittisiin piireihin.[29]

Kekkonen suhtautui ensin kommunisteihin epäluuloisesti, mutta hänen suhtautumisensa muuttui ilmeisesti sen jälkeen, kun kesällä 1948 muodostettiin K.-A. Fagerholmin sosiaalidemokraattinen vähemmistöhallitus ja sekä Maalaisliitto että SKDL jäivät oppositioon.[30]

Kekkonen valittiin eduskunnan puhemieheksi 22.7.1948.[31] Hänet valittiin myös 1. helmikuuta 1950 vuoden 1950 valtiopäivien puhemieheksi.[32] Presidentinvaalissa 1950 Kekkonen oli Maalaisliiton ehdokas ja kilpaili kampanjassaan etenkin istuvan presidentin J. K. Paasikiven kanssa. Vaaleissa Kekkonen sai 62 valitsijamiestä, SKDL:n Mauno Pekkala 67 ja vaalit voittanut Paasikivi 171. Vaikka Kekkonen ei voittanutkaan vaalia, hänen onnistui laajoilla vaalikiertueillaan pohjustaa voittonsa seuraavissa presidentinvaaleissa.[33]

Kun Fagerholmin hallitus kaatui 1. maaliskuuta 1950, Kekkonen kävi keskustelemassa Paasikiven kanssa hallituskysymyksestä. Kekkonen sai tehtäväkseen muodostaa hallitus ja hänen ensimmäinen hallituksensa nimitettiin 17. maaliskuuta 1950.[34][31] Tätä seurasi vielä neljä muuta Kekkosen hallitusta, joista osa jäi poliittisesti rikkinäisenä aikana lyhytikäisiksi.[35]

Jo ensimmäistä hallitustaan muodostaessaan Kekkonen perusteli sekä omaa johtavaa rooliaan että hallituksen kokoonpanoa ensi sijassa Suomen ja Neuvostoliiton suhteiden kannalta. Ensimmäisen hallituskautensa loppupuolella Kekkonen alkoi korostaa yhä enemmän Suomen ja Neuvostoliiton välille 1948 solmittua YYA-sopimusta. Siitä muodostui myöhemmin keskeinen teksti Suomen poliittisessa elämässä.[36]

Kekkonen alkoi turvata poliittista asemaansa idänsuhteilla, ja niin hän onnistui kerta toisensa jälkeen torjumaan sekä hallitusten kaatoyritykset että pysymään itse pääministerinä. Kun Kekkonen onnistuttiin kampeamaan pääministerin paikalta vuonna 1953, hän vihjasi Neuvostoliiton saattavan menettää luottamuksensa Suomeen. Presidentti Paasikiven mielestä tällainen kytkentä oli ”poliittisesti vaarallinen”.[37]

Maaliskuussa 1953 Kekkonen, toinen ulkoministeri Ralf Törngren ja opetusministeri Reino Oittinen edustivat Suomea Neuvostoliiton johtajan Josif Stalinin hautajaisissa Moskovassa.[38] Saman vuoden kesäkuun alussa Kekkonen edusti Suomea kuningatar Elisabet II:n kruunajaisissa Lontoossa.[39]

Vuonna 1954 nimitettiin Kekkosen V hallitus, joka toimi Kekkosen presidentiksi valitsemiseen asti maaliskuussa 1956.[40]

Ministeri Reinhold Svento tallensi muistelmateokseensa Ystäväni Juho Kusti Paasikivi (1960) J. K. Paasikiven hyvän arvioinnin Urho Kekkosesta:

»Olen antanut Kekkoselle etusijan, en suinkaan poliittisista syistä, vaan yksinomaan sen vuoksi, että hän oli pääministerinä etevä, nopeasti ajatteleva ja nopeasti toimiva. Se, mihin monet muut tarvitsevat puolisen tuntia ajattelemisen aikaa, sen Kekkonen ymmärsi parissa minuutissa. Totta kai sellainen pääministeri on jokaiselle presidentille tervetullut. Jos Kekkonen olisi ilman näitä älynsä lahjoja, kai minäkin ryhtyisin heti ajattelemaan toista henkilöä hänen paikalleen.[41]»

Presidenttinä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäinen kausi (1956–1962)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
(Vasemmalta oikealle) Kliment Vorošilov, Nikita Hruštšov ja Kekkonen Moskovassa vuonna 1960.

Tasavallan presidentiksi Urho Kekkonen valittiin vuonna 1956, jolloin hän voitti valitsijamiesäänin 151–149 vastaehdokkaansa, sosiaalidemokraattien K.-A. Fagerholmin.[42] Presidentinvaaleissa Kekkonen oli saanut taakseen 88 valitsijamiestä, joten hän tarvitsi tukea muilta valitsijamiesryhmiltä. Ratkaiseva tuki oli, että SKDL:n valitsijamiesryhmä äänesti häntä yksimielisesti, samoin enemmistö Kansanpuolueesta. Puuttuvaa ”yhden äänen” antajaa ei ole koskaan saatu selville luotettavasti.[36] Mahdollisena pidetään myös sitä, että ääniä annettiin rintaman yli useita ja molemmilta puolilta.[43] KGB-kenraali Viktor Vladimirovin mukaan Kekkosen voiton takasi Neuvostoliiton lahjonta, puuttuvat äänet ostettiin ja Kekkosen valinta varmistettiin.[44] Yhdysvallat kieltäytyi onnittelemasta Kekkosta. Ulkoministeri John Foster Dulles lausui, että ”Kekkosen virkaanastumisen johdosta emme esitä onnitteluita”.[45]

Suomen Ammattiyhdistysten Keskusliitto julisti yleislakon, joka alkoi uuden presidentin virkaanastujaispäivänä 1. maaliskuuta 1956. Kekkosen valinnan on väitetty vaikuttaneen työtaisteluun. Presidenttikautensa alussa Kekkonen yritti pitää matalaa profiilia etenkin sisäpolitiikassa.[37]

Urho Kekkosen presidenttikausi alkoi maailmanpoliittisen ”suojasään” aikana. Suomi koki tulikasteensa Yhdistyneiden kansakuntien jäsenenä kuitenkin jo Kekkosen ensimmäisen presidenttivuoden lopulla, kun järjestön yleiskokouksen käsiteltäväksi tuli Unkarin kansannousu. Suomi tuki YK:ssa päätöslauselmaehdotusta, jossa ei esitetty pakotteita Neuvostoliittoa vastaan, vaan vedottiin unkarilaisten vapauden ja itsemääräämisoikeuden puolesta. Kekkonen määräsi Suomen YK-valtuuskunnan pidättymään äänestyksistä aina, jos päätöslauselmassa arvosteltiin Neuvostoliittoa. Ratkaisevassa äänestyksessä, josta Suomi pidättyi, yleiskokous hyväksyi päätöslauselman, jossa vaadittiin Neuvostoliittoa lopettamaan puuttuminen Unkarin sisäisiin asioihin ja vetämään heti joukkonsa kriisialueelta. Dosentti Juhani Suomi paljasti Kekkos-elämäkerrassaan vuonna 1992 Kekkosen tarjoutuneen välittäjäksi Unkarin kriisissä. Neuvostoliitto ei ollut vastannut Kekkoselle mitään, koska kyse oli sen mukaan ollut kommunistileirin sisäisestä asiasta.[46] Max Jakobsonin mukaan Unkari-äänestyksen myötä Suomi alkoi noudattaa YK:ssa ”geopoliittista äänestysmallia”, mikä tuli jälleen esille Afganistanin sodan yhteydessä vuonna 1980.[47]

Kekkosen toisena presidenttivuonna 1957 tapahtui ampumavälikohtaus, jossa tuntemattomaksi jäänyt tekijä ampui kohti presidentin kesäasuntoa Naantalin Kultarannassa Kekkosen perheineen viettäessä juhannusta. Tiettävästi Kekkosen henkilökohtaisesta pyynnöstä tapauksesta vaiettiin täysin. Kekkoseen henkilökohtaisesti kohdistuneet uhkaukset olivat yleisiä, ja presidentin on tulkittu halunneen välttää mielialojen kiihdyttämistä entisestään.[48]

Kun elokuussa 1958 muodostettiin Fagerholmin laajapohjainen enemmistöhallitus, jota kutsuttiin myöhemmin yöpakkashallitukseksi, Neuvostoliitto osoitti hiljaisesti mieltään sitä vastaan. Presidentti Kekkonen yhtyi kritiikkiin ja vaikutti osaltaan siihen, että hallitus kaatui joulukuussa. Tutkijat eivät ole yksimielisiä Kekkosen motiiveista.[49]

Fagerholmin hallituksen kaatumisen vuoksi enemmistöhallitusten muodostaminen tuli vaikeaksi eikä siihen kyetty vähään aikaan. Siksi oli pakko turvautua vähemmistöhallituksiin, jotka nojasivat lähinnä maalaisliittoon. Sosiaalidemokraattien sisäiset erimielisyydet lisäsivät sisäpolitiikan hajanaisuutta. Kekkonen pyrki silti sitkeästi yhdistämään oman uudelleenvalintansa, enemmistöhallituksen muodostamisen ja ulkopoliittiset tavoitteensa ja lähetti neuvostojohdolle viestejä, joista kukaan muu Suomessa ei tiennyt.[50]

Urho ja Sylvi Kekkonen sekä Jacqueline ja John F. Kennedy Yhdysvalloissa vuonna 1961.

Lokakuussa 1961 Kekkonen matkusti kolmen viikon valtiovierailulle Yhdysvaltoihin ja Kanadaan. Yhdysvalloissa vierailun isäntänä oli alkuvuodesta 1961 presidentin virkaan astunut John F. Kennedy. Vierailun aikana Kekkonen piti YK:n yleiskokouksessa New Yorkissa puheen, jossa hän luonnehti Suomen roolia kansainvälisten kriisien ratkaisemisessa pikemminkin lääkäriksi kuin tuomariksi.[51]

Kekkonen suunnitteli jo huhtikuussa 1961 hajottavansa eduskunnan ja vaikuttavansa niin liittoumaan, joka uhkasi nousta häntä vastaan presidentinvaaleissa ehdokkaanaan entinen oikeuskansleri Olavi Honka. Neuvostoliitto lähetti lokakuun lopussa nootin, jossa se vetosi kärjistyneeseen kansainväliseen tilanteeseen ja vaati YYA-sopimuksen mukaisia sotilaallisia konsultaatioita. Nootin tullessa Kekkonen oli rentoutumassa Havaijilla. Hän lähetti ulkoministeri Ahti Karjalaisen Moskovaan ottamaan selkoa nootin taustoista ja palasi itse kotimaahan alkuperäisen aikataulun mukaisesti muutamia päiviä myöhemmin.[52] Muun muassa Tuure Junnilan, Veikko Vennamon, Anatoli Golitsynin, Viktor Vladimirovin sekä Hannu Rautkallion mukaan nootin oli suunnitellut Kekkonen yhdessä KGB:n kanssa[53]. Honka luopui ehdokkuudesta ja Kekkonen sai tammikuussa 1962 pidetyssä presidentin valitsijamiesvaalissa 111 valitsijamiestä. Hänet valittiin uudelleen vuoden 1962 vaaleissa presidentiksi 199 äänellä.[20]

Toinen kausi (1962–1968)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ruotsin pääministeri Tage Erlander ja Urho Kekkonen vuonna 1967.

Noottikriisin seurauksena on pidetty sitä, että Suomessa ei ollut enää todellista oppositiota ja Kekkonen saavutti Suomen poliittisena johtajana vahvan aseman, joka sai myöhemmin kyseenalaisia piirteitä.[3] Kekkonen yritti saada puolueiden enemmistön tuen taakseen, sillä ilman sitä presidentti ei olisi voinut pitkään käyttää valtaansa täysipainoisesti. Jotta puolue pääsisi hallitusvastuuseen, sen piti osoittaa Kekkoselle ”ulkopoliittinen luotettavuutensa” eli hyväksyä Kekkonen ja hänen ulkopoliittinen linjansa. Esimerkiksi kokoomus pääsi Johannes Virolaisen hallitukseen noottikriisin jälkeen, kun se oli osoittanut lojaaliutensa Kekkosta kohtaan.[30]

Keväällä 1964 Kekkonen viestitti vanhalle puolueelleen maalaisliitolle, että puoluetta koko sotien jälkeisen ajan johtanut V. J. Sukselainen oli syrjäytettävä, ja kesän 1964 puoluekokouksessa Johannes Virolainen voitti puheenjohtajavaalissa Sukselaisen niukalla äänten enemmistöllä. Saman vuoden syksyllä Helsingin työväentalossa pitämässään puheessa Kekkonen ilmaisi olevansa valmis tulemaan sosialidemokraatteja puolitiehen vastaan Pitkänsillan yli ja tarvittaessa ylikin. Näin SDP, jonka puheenjohtajaksi oli edellisenä vuonna tullut Rafael Paasio, alkoi taas näyttää todelliselta vaihtoehdolta hallituspuolueeksi.[54] SDP saavutti suurvoiton vuoden 1966 eduskuntavaaleissa ja 18 vuoden tauon jälkeen muodostettiin kansanrintamahallitus Rafael Paasion johdolla ja Urho Kekkosen tuella.[55]

Kekkonen käytti paljon valtaa myös henkilökohtaisten suhteiden avulla. Hän piti säännöllisesti yhteyttä opiskeluaikaisiin tovereihinsa, mutta myös metsästys-, kalastus- ja hiihtokavereihinsa. Nuorille hän piti niin sanottuja lastenkutsuja virka-asunnossaan Tamminiemessä. Hän kasvatti itselleen luottomiehiä valtiohallintoon, kaikkiin merkittäviin puolueisiin ja liike-elämään, etenkin valtionyhtiöihin. Hänellä oli myös paljon taiteilijaystäviä. Kekkonen oli luonteeltaan välitön, ja hän osasi seurustella erilaisten ihmisten ja yhteiskuntapiirien kanssa.[3] Jukka Tarkan luonnehdinnan mukaan Kekkonen oli tavallisille kansalaisille heidän huoliaan herkällä korvalla kuunteleva isähahmo, mutta myös jyrisevä kartanonherra, joka ei sietänyt epäjärjestystä tiluksillaan.[56] Vapaa-aikansa Kekkonen vietti mielellään kalastamassa ystäviensä kanssa. Kalastusseurueen kokoonpano muuttui 1970-luvun alkuvuosina, jolloin siihen liittyi yritysjohtajia, jotka pyrkivät edistämään yritystensä etuja.[57]

Kekkosen toisella kaudella saksankielisestä Keski-Euroopasta käsin suomalaiseenkin poliittiseen puheeseen suodattui käsite ”suomettuminen”. Osana sitä oli käsitys, että vain Kekkosella oli yksinoikeus tulkita Neuvostoliiton viestejä.[58][59] Max Jakobson ja Jukka Tarkka ovat huomauttaneet, että Kekkonen hoiti yhtä henkilökeskeisesti Suomen suhteita länsimaihin, etenkin Ranskaan ja Britanniaan. Vietnamin sodan aikana Kekkonen varoi arvostelemasta julkisesti Yhdysvaltain Vietnamin-politiikkaa, vaikka päiväkirjamerkintöjensä mukaan hän tuomitsi sen jyrkin sanoin. Myös Suomen suhteet Ruotsiin olivat Kekkosen erityisessä suojeluksessa, ja hänen suhteensa Ruotsin kuningashuoneeseen ja pitkäaikaiseen pääministeriin Tage Erlanderiin olivat hyvin läheiset.[60]

Maaliskuussa 1964 Kekkonen teki vierailun Viroon, jossa isäntänä oli Viron puoluejohtaja Johannes Käbin. Kekkosen seurueeseen kuuluivat hänen nuoruudenaikaiset ystävänsä akateemikko Kustaa Vilkuna, Helsingin yliopiston suomen kielen professori Lauri Hakulinen ja itämerensuomalaisten kielten professori Lauri Posti, joiden kanssa hän oli laatinut Tarton yliopistossa pidettävän tervehdyspuheen virolaisille. Vierailua arvosteltiin tuoreeltaan Suomessa, Ruotsissa ja Länsi-Saksassa, koska Kekkosen katsottiin näin tunnustaneen Baltian maiden kuulumisen Neuvostoliittoon. Max Jakobsonin mukaan vasta paljon myöhemmin ilmeni, että Kekkosen vierailulla oli tosiasiassa ollut vahva henkinen vaikutus eristyksissä eläneisiin virolaisiin. Suomen valtionpäämiehen käynti osoitti, että heitä ei ollut Suomessa unohdettu, ja se antoi heille jälleen uskoa omaan kansalliseen tulevaisuuteensa. Vierailun konkreettinen tulos oli matkustajalaivaliikenteen alkaminen Helsingin ja Tallinnan välillä yli neljännesvuosisadan tauon jälkeen toukokuussa 1965.[61]

Kolmas kausi (1968–1978)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
YYA-sopimuksen allekirjoitus vuonna 1973 Finlandia-talossa, jossa Neuvostoliiton ja Suomen valtionpäämiehet Nikolai Podgornyi ja Urho Kekkonen.

Vuoden 1968 vaaleihin Kekkonen sai oman puolueensa Maalaisliiton lisäksi jo etukäteen tuekseen 1966 muodostetun kansanrintamahallituksen, johon kuuluivat Suomen Sosialidemokraattinen Puolue (SDP), SKDL ja Työväestön ja Pienviljelijäin Sosialidemokraattinen Liitto (TPSL). Kun kansanrintamahallitukseen kuuluneiden puolueiden tekemä poikkeuslakiehdotus ei saanut riittävää enemmistöä, ne asettivat Kekkosen ehdokkaakseen. Hänet valittiin vaalien ensimmäisellä kierroksella 201 valitsijamiehen tuella.[36] Kekkosta kuitenkin närkästytti vastaehdokkaansa ja pitkäaikaisen poliittisen kilpakumppaninsa Veikko Vennamon menestys (33 valitsijamiestä) ja tämän avoimesti Kekkosta vastaan suuntautunut vaalikampanja.[62]

Ulkopolitiikassa Kekkonen saattoi toimia suvereenisti. Hän ei toisinaan käyttänyt muita avustajia kuin itse valitsemiaan luottohenkilöitä, jotka tulivat useimmiten ulkoministeriöstä. Kekkonen teki 1960-luvulla ulkopoliittiset aloitteet Pohjolan ydin­aseettomasta vyöhykkeestä[63], rajarauhasta Norjan kanssa sekä Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökokouksesta. Tavoitteena oli välttää YYA-sopimuksen soveltaminen niin, että Suomi ja Neuvostoliitto olisivat alkaneet sotilaalliseen yhteistyöhön, ja siten vahvistaa Suomen pyrkimystä puolueettomuuspolitiikkaan. Tšekkoslovakian miehityksen jälkeen vuonna 1968 puolueettomuus oli entistä hankalampaa. Kekkonen teki korkean tason valtiovierailun Neuvostoliittoon helmikuussa 1970. Zavidovossa neuvostojohdon kanssa käydyissä keskusteluissa oli kyse Suomen aikeesta liittyä pohjoismaiseen Nordek-hankkeeseen, minkä tavoitteen suhteen ei yksimielisyyttä Neuvostoliiton kanssa saavutettu. Myöhemmin keväällä Suomen hallitus päätti jättää Nordek-sopimuksen allekirjoittamatta.[64] Kekkonen ilmoitti vuonna 1970 Neuvostoliitolle, ettei jatka presidenttinä eikä YYA-sopimusta jatketa, ellei Neuvostoliitto jatkossakin suostu tunnustamaan Suomen puolueettomuutta.[49]

Vuoden 1970 eduskuntavaalit merkitsivät kansanrintamayhteistyön päättymistä. Veikko Vennamon johtaman SMP:n vaalivoitto oli Kekkoselle pettymys. Kekkonen aktivoitui sisäpolitiikassa toimien jopa tosiasiallisena pääministerinä ja osallistui muun muassa tulopoliittisten neuvottelujen tekoon niin sanotun UKK-sopimuksen muodossa vuonna 1970.[37][64] Taustalla oli vuoden 1971 Metalliliiton lakko, joka innoitti Neuvostoliiton aktiivista Suomen-suurlähettilästä Aleksei Beljakovia lietsomaan jopa vallankumouksen järjestämistä maassa. Sisäpoliittisen tilanteen rauhoituttua Beljakov palasi kotimaahansa vähin äänin.[65]

Kekkosen kolmatta presidenttikautta jatkettiin poikkeuksellisesti. Kauden oli aluksi tarkoitus jatkua vain vuoteen 1974. Tammikuussa 1973 säädettiin poikkeuslaki, jolla kautta jatkettiin neljällä vuodella. Se oli Suomessa kolmas kerta, jolloin valtionpäämies valittiin virkaansa ilman vaaleja ja vastaehdokkaita. Aikaisemmin Gustaf Mannerheim valittiin Suomen valtionhoitajaksi joulukuussa 1918, kun haluttiin irtautua saksalaissuuntauksesta, ja presidentiksi elokuussa 1944, kun haluttiin irtautua jatkosodasta ja siteistä Saksaan. Poikkeuslain taustasta on historiantutkimuksessa erilaisia käsityksiä. Martti Häikiön tulkinnan mukaan Kekkonen pakotti ensin Ahti Karjalaisen ehdottamaan jatkoaikaa tammikuussa 1972. Tämän jälkeen hän nimitti helmikuussa Rafael Paasion vähemmistöhallituksen ja vaati poikkeuslakia huhtikuussa, ennen kuin suurimmat puolueet, sosiaalidemokraatit ja keskustapuolue, asettaisivat omat ehdokkaansa kesän puoluekokouksissa. Tästä kärsivät etenkin Ahti Karjalainen, jota oli pidetty Kekkosen manttelinperijänä, ja Johannes Virolainen, joka oli kentällä suosittu ja keskustan puheenjohtaja.[66] Häikiön mukaan Neuvostoliiton painostuksen kasvaminen Suomea kohtaan huolestutti Kekkosta, joka katsoi ainoana voivansa torjua sen.[2]

Kekkonen 500 markan setelissä vuodelta 1975.

Poikkeuslakia ei ollut helppo viedä läpi, sillä se voitiin säätää vain 5/6:n eduskuntaenemmistöllä. Jotta enemmistö saataisiin lain taakse, sen tueksi luotiin poliittinen paketti, jossa oli kolme osaa: poikkeuslaki, vapaakauppasopimus Euroopan talousyhteisön EEC:n kanssa ja valtion taloudellista säätelyvaltaa lisäävät suojalait, joita vasemmisto kannatti. Paketista huolimatta Kalevi Sorsan hallitus ei saanut tarvittavaa määräenemmistöä kokoon, joten Kekkonen uhkasi joulukuussa, ettei olisikaan käytettävissä presidentiksi. Julkisesti hän väitti syyksi lokakuussa julkisuuteen vuotanutta niin sanottua Zavidovo-muistiota, joka koski hänen ja neuvostojohdon keskusteluja. Poikkeuslaki hyväksyttiin tammikuussa 1973 äänin 170–28 ja Kekkosen toimikautta jatkettiin neljällä vuodella vuoteen 1978.[49][42]

Urho Kekkosen suhteet valtakunnan suurimpaan sanomalehteen Helsingin Sanomiin pysyivät viileinä pitkään sotien jälkeen, mutta lämpenivät 1970-luvun alkuvuosina. HS:n pitkäaikainen voimahahmo Eljas Erkko haki Suomelle tukea lännestä, kun taas Kekkosen mielestä Moskovan mahti oli tunnustettava tosiasiana. Kylmät välit jatkuivat vielä Eljas Erkon pojan Aatos Erkon kaudella. Suhtautuminen muuttui kuitenkin, kun Kekkosen kauden pidentämiseen kytkettiin vapaakauppasopimus EEC:n kanssa. Vuoden 1974 alussa voimaan astunut sopimus vei Suomea Erkon haluamalla tavalla kohti länttä, ja HS:n asenne Kekkosta kohtaan pehmeni.[67]

Heinäkuussa 1969 Kekkonen teki kuusipäiväisen valtiovierailun Isoon-Britanniaan ja kutsui kuningatar Elisabet II:n vierailulle Suomeen.[68] Elisabet II ja prinssi Philip saapuivat valtiovierailulle Suomeen toukokuussa 1976, jolloin Kekkonen toimi vierailun isäntänä. Kyseessä oli ensimmäinen Ison-Britannian hallitsevan monarkin vierailu Suomessa.[69]

Sylvi Kekkosen kuolema joulukuun alussa 1974 oli Urho Kekkoselle raskas isku. Muun muassa Johannes Virolaisen mukaan Kekkosen sisäpoliittiset otteet muuttuivat siitä lähtien entistä rajummiksi.[21]

Vuonna 1975 Kekkonen isännöi Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökokouksen (ETYK) Helsingissä. Tapahtumaa pidetään Kekkosen uran huipentumana.[42] Tuona vuonna Kekkonen oli esillä yhtenä varteenotettavimmista ehdokkaista Nobelin rauhanpalkinnon saajaksi; Ruotsin keskustapuolueen puheenjohtaja Thorbjörn Fälldin oli ehdottanut palkintoa Kekkoselle jo tammikuun lopussa ennen ETYKiä. Norjan suurkäräjien Nobel-komitea myönsi palkinnon kuitenkin neuvostoliittolaiselle ydinfyysikolle Andrei Saharoville.[70][71]

Päiväkirjamerkintöjensä mukaan Urho Kekkonen alkoi huolestua terveydentilastaan 1970-luvun alkuvuosina. Vuonna 1972 hän oli havahtunut hetkittäisiin outoihin muistinmenetyksiin ja keskustellut niistä henkilääkärinsä, neurologian professori Erkki Kivalon kanssa. Vaikka Kivalo ja toinen Kekkosen henkilökohtainen lääkäri, sisätautiopin professori Pentti Halonen rauhoittelivat tekemiensä tutkimusten jälkeen presidenttiä vakuuttamalla, ettei mitään suuria ongelmia ollut, kohtaukset jatkuivat seuraavina vuosina.[72]

Neljäs kausi (1978–1982)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Urho Kekkonen vuonna 1980 julkaistussa 80-vuotisjuhla­postimerkissä.

Kun vakavasti otettavia vastustajia ja todellisen vaihtoehdon tarjoavia kilpailijoita ei ilmaantunut, Kekkosen valta laajeni eräiden arvioiden mukaan jopa joiltain osin liian vahvaksi. Tämän vallankäytön huipentumana voidaan pitää vuotta 1975. Kekkonen oli hajottanut eduskunnan ja antoi valita itsensä sosiaalidemokraattien ja keskustan presidenttiehdokkaaksi vuoden 1978 vaaleihin. Syksyllä Kekkonen ”runnoi” televisiokameroiden edessä läsnä olleet kansanrintamapuolueiden johtajat Martti Miettusen johtamaan hätätilahallitukseen.[30]

Vuoden 1978 presidentinvaalit olivat riemuvoitto istuvalle presidentille. Kun myös Kansallinen Kokoomus asetti Kekkosen ehdokkaakseen, hän sai neljän suuren puolueen tukemana 82 prosenttia äänistä ja 260 valitsijamiestä.[49] Kesällä 1978 Kekkonen ja puolustusvoimain komentaja kenraali Lauri Sutela torjuivat Suomessa vierailleen Neuvostoliiton puolustusministerin, marsalkka Dmitri Ustinovin ehdotuksen Suomen ja Neuvostoliiton yhteisistä sotaharjoituksista.[73]

Kekkosen toukokuussa 1979 Länsi-Saksaan tekemä vierailu oli hänen ensimmäinen käyntinsä maassa.[74] Kesällä 1979 syntyi niin kutsuttu juhannuspommi, kun Urho Kekkonen moitti eduskunnan puhemiestä Johannes Virolaista siitä, että tämä oli haastattelussa ”antanut väärän todistuksen Suomen ulkopolitiikasta”.[75]

1970-luvun mittaan alkoi liikkua huhuja valtionpäämiehen terveyden heikkenemisestä ja henkisen vireen vaihteluista. Esimerkiksi televisioiduissa uudenvuoden puheissa presidentin tilan heikkeneminen oli usein selvästi havaittavissa, ja joidenkin valtiovierailujen aikana Kekkonen näytti saavan kiusallisia poissaolokohtauksia.[76] Tiedotusvälineet kuitenkin pyrkivät pääsääntöisesti vaientamaan näitä huhuja, koska halusivat kunnioittaa valtionpään yksityisyyttä.[77] Viikoittain perjantaisin pidettävissä presidentin esittelyissä valtioneuvostossa oli pantu merkille, että Kekkosella alkoi toistuvasti olla vaikeuksia havaita, mitä asiaa hänelle milloinkin oltiin esittelemässä.[78] Joulun alla 1980 presidentti sai lievän aivoverenvuodon, josta hän kuitenkin vielä toipui. Presidentin kanslian tiedotteen mukaan kyseessä oli ollut flunssa.[79] Talven ja kevään 1981 aikana presidentin vointi vaihteli voimakkaasti ja tällöin hän harkitsi vakavasti virkakautensa keskeyttämistä.[80]

Toimittajat Antti Blåfield ja Pekka Vuoristo ovat kuvanneet Urho Kekkosen virkakauden lopun tilannetta:

”Vahvan presidentin vähittäinen heikkeneminen oli johtanut hiljaiseen ja piinalliseen odottamiseen, joka aiheutti valtarakenteiden jäykistymisen. Vahva presidentti oli luonut koneiston ja sille menettelytavat. Kun presidentti ei tätä koneistoa enää johtanut, se muuttui vallankäytön välineestä oman asemansa vaalijaksi.”[81]

Kekkosen suvereenin vallankäytön päättymistä on monen mielestä merkinnyt huhtikuu 1981, jolloin pääministeri Mauno Koivisto kieltäytyi eroamasta, vaikka häntä oli Tamminiemestä tähän varsin selväsanaisesti kehotettu. Koivisto rikkoi Kekkosen ajan kaavan huomauttamalla, että perustuslain mukaan Suomessa hallituksen tulee nauttia ensi sijassa eduskunnan eikä presidentin luottamusta.[49] Tapahtuman on katsottu merkinneen myös alkua Kekkosen niin henkisen kuin fyysisenkin kunnon lopulliselle romahtamiselle.[82]

Kekkosen terveys petti näkyvästi ensimmäisen kerran Islannin kalastusmatkalla elokuussa 1981. Syyskuussa hän jäi sairauslomalle ja joutui pyytämään eroa lokakuussa [83]. Tämän jälkeen hän ei enää näyttäytynyt julkisuudessa.[2][84][85][86] Kekkosen sairaudesta ei ole julkaistu lääketieteellistä selvitystä. Käytettävissä olevien tietojen valossa kyse oli ilmeisesti ateroskleroosiin liittyvästä vaskulaarisesta dementiasta.lähde? Kekkosen viimeisen kauden keskeytymisen jälkeen myöhemmät presidentit ovat ottaneet tavakseen tiedottaa julkisuuteen terveydentilastaan.[87][88]

Virallisesti Kekkonen erosi tasavallan presidentin virasta 27. lokakuuta 1981. Presidentin kansliapäällikkö Juhani Perttunen sai suostuteltua vastahakoisen Kekkosen allekirjoittamaan etukäteen valmistellun eroanomuksen[89]. Oikeusministeriön kansliapäällikkö Kai Korte esitteli Kekkosen eron valtioneuvostolle nojautumalla sekä presidentin omaan ilmoitukseen että hänen henkilökohtaisten lääkäriensä lausuntoon.[90] Kekkonen oli muodollisena valtionpäämiehenä aina siihen asti kunnes hänen seuraajakseen valittu Mauno Koivisto vannoi virkavalan tasavallan presidenttinä[1][91] 27. tammikuuta 1982.

Kekkosen nimittämät hallitukset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kekkosen nimittämät hallitukset
Pääministeri Kausi Hallitus
K.-A. Fagerholm 1956–1957 Fagerholm II
V. J. Sukselainen 1957 Sukselainen I
Rainer von Fieandt 1957–1958 von Fieandt
Reino Kuuskoski 1958 Kuuskoski
K.-A. Fagerholm 1958–1959 Fagerholm III
V. J. Sukselainen 1959–1961 Sukselainen II
Martti Miettunen 1961–1962 Miettunen I
Ahti Karjalainen 1962–1963 Karjalainen I
Reino R. Lehto 1963–1964 Lehto
Johannes Virolainen 1964–1966 Virolainen
Rafael Paasio 1966–1968 Paasio I
Mauno Koivisto 1968–1970 Koivisto I
Teuvo Aura 1970 Aura I
Ahti Karjalainen 1970–1971 Karjalainen II
Teuvo Aura 1971–1972 Aura II
Rafael Paasio 1972 Paasio II
Kalevi Sorsa 1972–1975 Sorsa I
Keijo Liinamaa 1975 Liinamaa
Martti Miettunen 1975–1976 Miettunen II
Martti Miettunen 1976–1977 Miettunen III
Kalevi Sorsa 1977–1979 Sorsa II
Mauno Koivisto 1979–1982 Koivisto II

Viimeiset vuodet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kun Kekkonen oli jäänyt pois presidentin virasta, presidentin virka-asunto Tamminiemi muutettiin hänen palvelukodikseen.lähde? Kekkonen kuoli aivorungon verenkiertohäiriöön 31. elokuuta 1986 kotonaan Tamminiemessä, Helsingissä kolme päivää ennen 86-vuotissyntymäpäiväänsä.[83]

Kekkonen siunattiin valtiollisin menoin Helsingin tuomiokirkossa ja haudattiin 7. syyskuuta Hietaniemen hautausmaalle. Muistopuheen piti tasavallan presidentti Mauno Koivisto ja ruumiinsiunauksen toimitti arkkipiispa John Vikström.[83]

Kekkosen kuoltua Tamminiemestä tehtiin Urho Kekkosen museo, joka avattiin yleisölle vuonna 1987.[22]

Perhe

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Urho Kekkonen oli vuodesta 1926 alkaen naimisissa Sylvi (Sylvia Salome) Uinon (1900–1974) kanssa. Vuonna 1928 heille syntyivät kaksospojat Taneli (k. 1985) ja Matti (k. 2013). Taneli Kekkonen toimi suurlähettiläänä ja oli naimisissa K.-A. Fagerholmin tyttären Britan kanssa vuodesta 1952.[21] Matti Kekkonen oli kansanedustaja ja valtionhallinnon virkamies sekä isänsä avustaja ja tämän perinnön vaalija.[2] Kekkosen lapsenlapsista Brita ja Taneli Kekkosen poika Timo Kekkonen on elinkeinoelämän vaikuttaja.[92]

Jälkimaine ja perintö

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Urho Kekkonen vuonna 1970.

Urho Kekkosen jälkimaine on kaksijakoinen. Häntä on pidetty tehokkaana reaalipoliitikkona, taitavana taktikkona sekä älykkäänä poliittisena puhujana ja kirjoittajana. Hänen kaudellaan Suomi pysyi Länsi-Euroopan yhdentymiskehityksen mukana ja Suomen kansainvälinen asema vahvistui. Kekkonen sai maineen ovelana Suomen edun ajajana idänpolitiikassa ja neuvostoliittolaisten käsittelijänä. Juhani Suomen mukaan Kekkonen ajatteli, että Suomelle oli tärkeää Neuvostoliiton epäluulojen hälventäminen. Kekkosen Venäjän-poliittinen linja oli lähellä Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen luomaa myöntyvyyssuuntausta, jonka ajatuksena oli turvata Suomen autonomia tekemällä välttämättömät myönnytykset Venäjälle. Kekkonen käytti etenkin 1970-luvulla arvovaltaansa edistääkseen Suomen idänkauppaa ja erityisesti suomalaisia rakennushankkeita, joista suurin oli Kostamus.[2]

Toisaalta Kekkosen kovaotteinen vallankäyttö sisäpolitiikassa heikensi parlamantarismia. Ulkopolitiikassa vasta Mauno Koiviston kaudella alettiin irrottautua kansallisen itsesensuurin ilmapiiristä.[2] Poliitikkona Kekkonen ei tyytynyt vain hakemaan kompromisseja, vaan nujersi monet sisäpoliittiset kilpailijansa. Tässä ilmapiirissä Kekkosen arvostelu jäi 1970-luvun Suomessa pimentoon, mutta esimerkiksi ruotsalainen Expressen-iltapäivälehti piti pääkirjoituksessaan 25. syyskuuta 1977 Kekkosen liiallista vaikutusvaltaa Suomen politiikassa vahingollisena.[93] Professori Timo Vihavaisen mukaan erityisen pahaa oli se, että ”itsenäisen valtionpäämies alentui käyttämään ulkomaista apua omissa poliittisissa juonitteluissaan”, ei se, että hän hoiti suhteet Neuvostoliittoon sen salaisen palvelun kautta.[94][95]

Kekkosen jälkeen Suomen presidentin valtaoikeuksia on kavennettu. Niitä on 1980-luvulta lähtien siirretty eduskunnalle ja hallitukselle. Vuoden 2000 perustuslakiuudistuksessa presidentin päätehtäväksi jäi ulkopolitiikan hoito yhdessä valtioneuvoston kanssa.[96]

Vuonna 2004 järjestetyssä Suuret suomalaiset -äänestyksessä Urho Kekkonen sijoittui kolmanneksi 57 456 äänellä edellään Carl Gustaf Emil Mannerheim ja Risto Ryti.[97]

Tutkimus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kekkonen huolehti itse arkistojensa tallentamisesta tutkijoiden käyttöön. Urho Kekkonen perusti Tasavallan Presidentin arkistosäätiön 18. elokuuta 1970. UKK-arkiston paikaksi tuli Hovilan kartano Orimattilassa.[98] Urho Kekkosen kuoltua suuri osa hänen ja Sylvi Kekkosen jäämistöstä siirrettiin Tamminiemestä Orimattilaan.[99] Vuodesta 2001 alkaen lähes kaikki aineisto on ollut tutkijoiden vapaasti käytettävissä.[100]

Urho Kekkosesta on julkaistu useita kirjoja ja hänen päiväkirjansa vuosilta 1958–1981 on julkaistu.[101][102] Juhani Suomi käytti Kekkosen arkistoa apunaan laatiessaan kahdeksanosaisen Kekkosen ”virallisen” elämäkerran, joka ilmestyi 1986–2000. Hannu Rautkallio pääsi kotimaisten arkistojen lisäksi käyttämään Neuvostoliiton keskuskomitean arkistoa. Myös Kimmo Rientola tutki Kekkosen idänsuhteita.[103][2][104] Lasse Lehtinen ja Timo J. Tuikka ovat tutkineet Kekkosen sisäpolitiikkaa väitöskirjoissaan.[105][104]

Kunnianosoituksia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Urho Kekkonen teki Kimmo Pyykön ateljeessa vuonna 1975 omakuvan, joka koostui leipälapiosta ja hevosen kuolaimista.[106]
Pääartikkelit: Urho Kekkosen kunnianosoitukset ja Urho Kekkonen taiteessa ja populaarikulttuurissa

Suomalaisessa taiteessa ja populaarikulttuurissa Kekkosta on käsitelty runsaasti. Kekkosesta on tehty esimerkiksi romaaneja, oopperoita, laulunäytelmiä, televisiosarjoja, elokuvia, kaskukirjoja, sarjakuvia ja pilapiirroksia. Kekkonen otti jo elämänsä aikana vastaan useita kunnianosoituksia ja hänen mukaansa on nimetty useita erilaisia asioita.

Pekka Jylhän teos Lähde eli Urho Kekkosen muistomerkki sijaitsee Hakasalmen puistossa Helsingissä.[107]

Kirjallinen tuotanto

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kekkonen oli merkittävä myös kirjallisena vaikuttajana. Hän kirjoitti sekä omalla nimellään että nimimerkeillä, joita olivat muun muassa Esaijas Kohennuskeppi, Esaijas Ranstakka, K.Y. Laaksonen, Lakimies, Lautamies, Liimatainen, Mies suomalainen, Olli Tampio ja Veljenpoika[108][109].

Vuonna 1976 Kekkonen julkaisi jossakin määrin kohua herättäneen kaksiosaisen kokoelman kirjeenvaihtoaan nimellä Kirjeitä myllystäni. Kirjekokoelman julkaiseminen sai aikaan, että termi myllykirje vakiintui useiksi vuosiksi poliittiseen kielenkäyttöön. Teoksen nimi yhdistettiin ranskalaisen Alphonse Daudet’n novellikokoelman nimeen Kirjeitä myllyltäni.[110][111] Kekkonen kuitenkin kiisti tämän. Sen sijaan Kekkonen luonnehti kirjemyllynsä olevan ”pauhaava, ryskivä, jyskivä ja jauhava mylly, josta myllystä kirjeet sinkoavat tarkoin määriteltävissä oleville vastaanottajille”.[112]

Kekkonen suunnitteli kolmiosaista muistelmasarjaa, mutta hänen terveytensä petti ennen hankkeen toteutumista. Sarjasta ehdittiin julkaista vain haamukirjoitettu ensimmäinen osa, vuoteen 1936 ulottuva Vuosisatani 1. Kekkosen vuonna 1980 julkaisemaa Tamminiemeä, johon hän kokosi sisä- ja ulkopoliittisia linjanvetojaan, on pidetty hänen poliittisena testamenttinaan.[2][113]

Teokset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Urho Kekkonen
Nimimerkillä Pekka Peitsi
  • Suomen kansan eheytymisen tie. Helsinki: Otava, 1942.
  • Kansa taistelee elämästään. Helsinki: Otava, 1943.
  • Löysin rantein. Helsinki: Otava, 1944.
  • Tässä sitä ollaan. Helsinki: Tammi, 1944.
Muiden kirjoittamat
  • Vilkuna, Kustaa (toim.): Maan puolesta. Helsinki: Otava, 1955.
  • Vilkuna, Tuomas (toim.): Puheita ja kirjoituksia 1 (1936–1956). Weilin+Göös, 1967. ISBN 951-35-0353-4
  • Vilkuna, Tuomas (toim.): Puheita ja kirjoituksia 2 (1956–1967). Weilin+Göös, 1967. ISBN 951-35-0355-0
  • Liimatainen: Tuosta poikki – jukolauta. Helsinki: Otava, 1968.
  • Liimatainen: Pahaksi on päässyt. Helsinki: Otava, 1970.
  • Tyrkkö, Maarit & Korhonen, Keijo (toim.): Kirjeitä myllystäni 1. 1956–1967. Helsinki: Otava, 1976. ISBN 951-1-02390-X
  • Tyrkkö, Maarit & Korhonen, Keijo (toim.): Kirjeitä myllystäni 2. 1968–1975. Helsinki: Otava, 1976. ISBN 951-1-04052-9
  • Stormbom, N.-B. (toim.): Mina brev 1956–1975. Söderström, 1977. ISBN 951-52-0403-8 (ruotsiksi)
  • Tyrkkö, Maarit & Korhonen, Keijo (toim.): Nimellä ja nimimerkillä. Helsinki: Otava, 1977. ISBN 951-1-04641-1
  • Tyrkkö, Maarit & Korhonen, Keijo (toim.): Nimellä ja nimimerkillä 2. Helsinki: Otava, 1977. ISBN 951-1-04643-8
  • Tyrkkö, Maarit (toim.) & Saanio, M. (kuvat): Matkakuvia Kainuusta ja Lapista. Helsinki: Otava, 1977. ISBN 951-1-09414-9
  • Tyrkkö, Maarit (toim.): Tamminiemi. Weilin+Göös, 1980. ISBN 951-35-2287-3
  • Tyrkkö, Maarit (toim.): Sivalluksia. Weilin+Göös, 1982. ISBN 951-35-2065-X
  • Tyrkkö, Maarit & Suomi, Juhani (toim.): Vastavirtaan. Helsinki: Otava, 1983. ISBN 951-1-07557-8
  • Lähteenkorva, P. & Pekkarinen, J. (koost.): Kirjeitä myllärille 1956–1981. Helsinki: Otava, 2000.
  • Uino, Ari: Rillit pois ja riman yli. Urho Kekkonen urheilumiehenä. Otava, 1999. ISBN 951-1-16338-8

Katso myös

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b Kekkonen eroaa Ylen Elävä Arkisto. Yleisradio. Viitattu 5.12.2014.
  2. ↑ a b c d e f g h i j Häikiö, Martti: Kekkonen, Urho (1900–1986) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. 16.9.1997. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
  3. ↑ a b c Haataja & Friman 2001, s. 150.
  4. ↑ Kekkonen, Urho: Kekkoset, itäsuomalainen suku.
  5. ↑ a b Nuori Urho, s. 7.
  6. ↑ Kuopion läänin henkikirja 1901 ja 1905, Kansallisarkisto.
  7. ↑ a b Heikkinen, Martti: Kuuluisa torppa savupiipulla ja ilman Helsingin Sanomat. 13.5.2008. Viitattu 17.2.2010.
  8. ↑ a b Nuori Urho, s. 8–13.
  9. ↑ a b Haataja & Friman 2001, s. 152.
  10. ↑ Oliko Kekkosella veljiä ja siskoja? Turun Sanomat 5.3.2005. (Arkistoitu – Internet Archive)
  11. ↑ Saarinen, Juhani: Myös Kekkonen osallistui teloituksiin. Helsingin Sanomat, 2007, nro 137, s. A 6. Artikkelin verkkoversio.
  12. ↑ Suomalainen, Jorma & Laitinen, Eino: Näin pahat kielet kertoivat, s. 8. Kajaani: KainuunSanomat, 1984.
  13. ↑ Hannus, Matti: SUL 100 vuotta – Urho Kekkonen sul.fi. Arkistoitu 8.8.2014. Viitattu 18.12.2015.
  14. ↑ a b c d Haataja & Friman 2001, s. 157.
  15. ↑ a b Blomstedt, Yrjö: ”Valtioneuvoston jäsenet”, Mitä missä milloin 1951, s. 168. Helsinki: Otava, 1950.
  16. ↑ Tuominen, Arvo: ”Kallion hallituksen hyökkäys”, Maan alla ja päällä, s. 180. (Kirjailija kuvaa tunnelmia joita hän koki kun Etsivän keskuspoliisi kuulusteli häntä ja muita samaan aikaan vangittuja) Helsinki: Tammi, 1958.
  17. ↑ Haataja & Friman 2001, s. 156.
  18. ↑ Janne Laitinen: Oliko Urho Kekkonen kuulusteluissa paha kovanyrkki vai hyvä poliisi? Aikalaisten kertomukset UKK:sta eroavat paljon Seura. 8.3.2020.
  19. ↑ a b Arto Loukasmäki: Kekkonen oli kovanyrkkinen kommunistien kuulustelija Yle uutiset. 27.12.2017. Päivitetty 28.12.201.
  20. ↑ a b c d Haataja & Friman 2001, s. 159.
  21. ↑ a b c Haataja & Friman 2001, s. 154.
  22. ↑ a b Haataja & Friman 2001, s. 151.
  23. ↑ a b Urho Kekkonen Suomen kansanedustajat. Eduskunta.
  24. ↑ Internetix-materiaali Opit-ympäristöön materiaalit.internetix.fi. Viitattu 12.10.2016.
  25. ↑ Virolainen, Johannes: Yöpakkasista juhannuspommiin, s. 13–14. Helsinki: Otava, 1982.
  26. ↑ a b Niiranen, Pekka: Näkökulma: Heinäveden leiri oli vain yksi monista Yle Uutiset. 23.4.2015. Viitattu 12.10.2016.
  27. ↑ Susanna Kokkola: Suomen romanien tuntematon sota Yle.fi. 16.4.2010. Päivitetty 8.4.2015. Viitattu 12.10.2016.
  28. ↑ Häikiö, Martti: Presidentin valinta. Miten valtionpäämiehet on Suomessa valittu, millaisiin poikkeusmenetelmiin valinnoissa on turvauduttu ja miksi presidentin toimikautta jatkettiin kokonaan ilman vaalia vuonna 1973, s. 57. WSOY, 1993. ISBN 951-0-19058-6
  29. ↑ Jakobson, Max: Tilinpäätös, s. 188. Helsinki: Otava, 2003 ISBN 951-1-18856-9
  30. ↑ a b c Haataja & Friman 2001, s. 160.
  31. ↑ a b Määritä nimeke! Eduskunta.fi.
  32. ↑ Simonen, Salama (toim.): Mitä missä milloin 1951, s. 14. Helsinki: Otava, 1950.
  33. ↑ Lauantaiseura: Tamminiemen pesänjakajat, s. 200. 8. ja viimeinen painos. Jyväskylä: Gummerus, 1989. ISBN 951-20-3614-2
  34. ↑ Simonen, Salama (toim.): Mitä missä milloin 1951, s. 16–17. Helsinki: Otava, 1950.
  35. ↑ Haataja & Friman 2001, s. 161.
  36. ↑ a b c Haataja & Friman 2001, s. 163.
  37. ↑ a b c Haataja & Friman 2001, s. 164.
  38. ↑ Mitä missä milloin. 1954, s. 28–29. Helsinki: Otava, 1953.
  39. ↑ Uusi Suomi 3.6.1953, s. 1.
  40. ↑ Hallitukset aikajärjestyksessä valtioneuvosto. Arkistoitu 22.1.2021. Viitattu 18.12.2015.
  41. ↑ Huttunen, Veikko: Kansakunnan historia 7. Täysi-ikäinen kansakunta, s. 355. Porvoo Helsinki: WSOY, 1974.
  42. ↑ a b c Juha Kauppinen: Suomen presidentit -sarja: Kekkonen oli valtias Apu. 6.12.2017. Viitattu 22.4.2019.
  43. ↑ Jussila & Hentilä & Nevakivi: Suomen poliittinen historia 1809–2006.
  44. ↑ KGB:n avulla presidentiksi noussut Kekkonen idän ja lännen ristitulessa Verkkouutiset (Arkistoitu – Internet Archive)
  45. ↑ Rautkallio, Hannu: Paasikivi vai Kekkonen. Suomi lännestä nähtynä 1945–1956, s.365. Helsinki: Tammi, 1990. ISBN 951-309-314-X
  46. ↑ Jakobson, Max: Pelon ja toivon aika. 20. vuosisadan tilinpäätös II, s. 210–212. Helsinki: Otava, 2001. ISBN 951-1-16581-X.
  47. ↑ Jakobson, Max: Vallanvaihto: havaintoja ja muistiinpanoja vuosilta 1974–92, s. 249. Helsinki: Otava, 1992. ISBN 951-1-12288-6.
  48. ↑ Kai Byman: MOT: Presidentti Kekkonen murhayrityksen kohteena Yle.fi. 2.10.2014. Päivitetty 18.3.2015.
  49. ↑ a b c d e Haataja & Friman 2001, s. 165
  50. ↑ Haataja & Friman 2001, s. 164–165
  51. ↑ Tiainen, Jorma O. (toim.): Vuosisatamme Kronikka, s. 871. Jyväskylä: Gummerus, 1987.
  52. ↑ Vuosisatamme Kronikka, s. 872.
  53. ↑ [1] Verkkouutiset
  54. ↑ Tarkka, Jukka & Tiitta, Allan: Itsenäinen Suomi. Seitsemän vuosikymmentä kansakunnan elämästä, s. 238–239. Helsinki: Otava, 1987 ISBN 951-1-09314-2
  55. ↑ Tarkka & Tiitta, 1987, s. 243.
  56. ↑ Tarkka, Jukka: Karhun kainalossa. Suomen kylmä sota 1947–1990, s. 257. Helsinki: Otava, 2013. ISBN 978-951-1-25796-7
  57. ↑ Tarkka 2013, s. 251.
  58. ↑ Vesa Toijonen: Suomettuminen syntyy uudelleen Yle. 20.1.2015. Viitattu 18.12.2015.
  59. ↑ Haaparanta P., & Puhakka, M.: Suomettumisesta (PDF) Kansantaloudellinen aikakauskirja. 1997. Viitattu 18.12.2015.
  60. ↑ Tarkka, Jukka: Max Jakobson. Kylmän sodan diplomaatti, s. 285. Helsinki: Otava, 2010. ISBN 978-951-1-23697-9
  61. ↑ Jakobson, Max: Tilinpäätös, s. 307–309. Helsinki: Otava, 2003 ISBN 951-1-18856-9
  62. ↑ Tuomisalo, Tomi: Kokoomus, Kekkonen ja NKP:n luottamus, s. 20. Helsingin yliopisto, 2006. Teoksen verkkoversio (PDF) (viitattu 18.12.2015). (Arkistoitu – Internet Archive)
  63. ↑ Ydinaseeton Pohjola Ylen Elävä arkisto. Yleisradio. Viitattu 31.10.2011.
  64. ↑ a b Suomi, Juhani: Taistelu puolueettomuudesta. Urho Kekkonen 1968–1972, s. 345–361. Helsinki: Otava, 1996. ISBN 951-1-13548-1
  65. ↑ Keskinen, Tuomas: Pelastaako Tupo Suomen? Iltalehti, 2011, nro 18.8., s. 10.
  66. ↑ Haataja & Friman 2001, s. 168.
  67. ↑ Varjus, Seppo: Kekkosen heikkous. Ilta-Sanomat, Plus-liite 3.3.2018 s. 15.
  68. ↑ Mitä missä milloin 1970, s. 47. Helsinki: Otava, 1969.
  69. ↑ Mitä missä milloin 1977, s. 56. Helsinki: Otava, 1976. ISBN 951-1-04061-8.
  70. ↑ Seppo Varjus: Uutuuskirja: Kekkonen odotti Nobelia Ilta-Sanoat. 4.9.2014. Arkistoitu 22.12.2015. Viitattu 18.12.2015.
  71. ↑ Ahtisaari third Finnish President to be nominated for Nobel Peace Prize Helsingin Sanomat. 2000. Arkistoitu 22.12.2015. Viitattu 18.12.2015.
  72. ↑ Appelsin, Ulla: ”En muistanut mitään”. UKK: Ilta-Sanomien erikoislehti 2010, s. 64.
  73. ↑ Hämäläinen, Unto: Lauri Sutela Helsingin Sanomat. 2011. Arkistoitu 22.12.2015. Viitattu 18.12.2015.
  74. ↑ Jakobson, Max: Tilinpäätös, s. 218. Helsinki: Otava, 2003.
  75. ↑ Arsi Alenius: Valtioneuvos Virolainen muistelee juhannuspommia Ylen Elävä arkisto. 1979 / 2011. Viitattu 18.12.2015.
  76. ↑ Suomi, Juhani: Umpeutuva latu. Urho Kekkonen 1976-1981, s. 644. Otava, 2000. ISBN 951-1-16257-8
  77. ↑ Haataja & Friman 2001, s. 15.
  78. ↑ Korte, Kai: Ministerit tulivat ja menivät, s. 297–300. Jyväskylä: Gummerus, 1992. ISBN 951-20-4046-8.
  79. ↑ Kangas, Lasse: Ahti Karjalainen tasavallan kakkosena, s. 232. Helsinki: Kirjayhtymä, 1984 ISBN 951-26-2591-1
  80. ↑ Blåfield, Antti & Vuoristo, Pekka: Kun valta vaihtui, s. 48. Helsinki: Kirjayhtymä 1982 ISBN 951-26-2316-1
  81. ↑ Blåfield & Vuoristo 1982, s. 9.
  82. ↑ Jakobson, Max: Tilinpäätös, s. 165. Otava 2003, Helsinki ISBN 951-1-18856-9
  83. ↑ a b c Kekkosen hautajaiset Ylen Elävä Arkisto. Yleisradio. Viitattu 5.12.2014.
  84. ↑ Uutuuskirja kansan hämäämisestä: Kekkonen dementoitui lopullisesti – lääkäri määräsi sairauslomalle flunssasta Savon Sanomat. 22.5.2015. Arkistoitu 22.12.2015. Viitattu 18.12.2015.
  85. ↑ HS:n ex-päätoimittaja Virkkunen: Hovi salasi Kekkosen kunnon Helsingin Sanomat. 2011. Viitattu 18.12.2015.
  86. ↑ Martti Kainulainen 60 v Lehtikuva / STT. Arkistoitu 22.12.2015. Viitattu 18.12.2015.
  87. ↑ Lausunto tasavallan presidentin terveydentilasta Presidentti Tarja Halosen arkistoidut verkkosivut. 2012. Arkistoitu 23.8.2017. Viitattu 18.12.2015.
  88. ↑ Lausunto tasavallan presidentin terveydentilasta Presidentti Sauli Niinistön verkkosivut. 2013. Arkistoitu 14.6.2017. Viitattu 18.12.2015.
  89. ↑ Lähteenmäki, Lauri: Dramaattinen kuva Ylen uutuusdokumentissa hauraasta Kekkosesta – ensimmäinen eroilmoitus presidenttiydestä sensuroitiin Ilta-Sanomat. 10.10.2016. Arkistoitu 12.10.2016. Viitattu 12.10.2016.
  90. ↑ Korte 1992, s. 311–312.
  91. ↑ Väyrynen, Raimo: ”160”, Tasavallan presidentit. Tasavalta kasvaa ja kansainvälistyy 1956–1981 (osa 4), s. 173. (Korvaamaton Kekkonen? Taistelu vapautuvasta paikasta) Espoo: Weiling+Göös, 1994. ISBN 951-35-5429-5
  92. ↑ Suutari, Virpi: Brita ja Timo Kekkonen. Yhdessä erillään. Helsingin Sanomat, 3.4.2008. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 24.6.2010.
  93. ↑ Luoma, Jukka: Mitä missä milloin 1979, s. 14–15. Helsinki: Otava, 1978. ISBN 951-1-04873-2
  94. ↑ Professori Timo Vihavainen: Koko Urho Kekkosen toiminta uudelleenarviointiin Verkkouutiset. 13.08.2017.
  95. ↑ Vihavainen, Timo: Salat tulevat julki. Kanava, 2017, nro 5, s. 72–73.
  96. ↑ Katri Söder: Kuningasvallan jäänteistä normaaliparlamentarismiin – Presidentin valtaoikeuksien muutokset vuosina 2000 ja 2011 sekä puolueiden suhtautuminen niihin eduskuntakeskusteluissa (PDF) 2011. Tampereen yliopisto. Viitattu 18.12.2015.
  97. ↑ Kaikkien aikojen suurin suomalainen on valittu 2004. Yle. Viitattu 9.5.2007.
  98. ↑ UKK-arkiston historia UKK-arkisto. Viitattu 22.2.2017.
  99. ↑ Sylvi Kekkonen: Sylvin matkassa. Yksityiset päiväkirjat Kiinasta, s. 9. Helsinki: Otava. 2020 ISBN 978-951-1-37355-1
  100. ↑ Urho Kekkosen Arkisto Tasavallan Presidentin Arkistosäätiö. Viitattu 18.12.2015.
  101. ↑ Eskola, Seikko: Urho Kekkosen päiväkirjat korkeakoulutaistelun vuosilta. Tieteessä tapahtuu, 1.1.2004, nro 2. Artikkelin verkkoversio.
  102. ↑ Pekka J. Korvenheimon arvio Juhani Suomen teoksesta ”Urho Kekkosen päiväkirjat 1958–1962” formin.fi. Ulkoasiainministeriö. Arkistoitu 22.2.2017. Viitattu 22.2.2017.
  103. ↑ Urho Kekkosen valtakauden uusi ulottuvuus Hannu Rautkallion kirja näyttää Suomen presidentin ja Moskovan yhteispelin kiinteän luonteen: Jakobson, Max (Tilaajille) Helsingin Sanomat. 1992. Arkistoitu 24.12.2015. Viitattu 23.12.2015.
  104. ↑ a b Mäntylä, M.: Urho Kekkonen ja Pohjois-Suomi (PDF) Tutkijaseminaari. 2013. Oulun yliopisto. Arkistoitu 24.12.2015. Viitattu 23.12.2015.
  105. ↑ Tuikka, T.: Väitös: Urho Kekkosen poliittinen menestys perustui muutoskykyyn ja historian hallintaan Väitöskirja. Jyväskylän yliopisto. Arkistoitu 25.2.2016. Viitattu 23.12.2015.
  106. ↑ UKK taiteilijana Elävä arkisto. 17.5.2010/1975. Yleisradio Oy. Viitattu 1.2.2015.
  107. ↑ Mitä missä milloin. Kansalaisen vuosikirja 2002, s. 12. Helsinki: Otava, 2001. ISBN 951-1-17635-8.
  108. ↑ Urho Kekkosen julkaistu tuotanto oa.doria.fi. Doria. Viitattu 26.1.2010.[vanhentunut linkki]
  109. ↑ Urho Kekkosen käyttämät salanimet Kansalliskirjasto. Viitattu 27.1.2010.
  110. ↑ Kirje Tieteen termipankki. Viitattu 24.11.2015.
  111. ↑ Timo Soikkanen: Politiikka ja kirja Ennen ja nyt. 31.12.2013. Viitattu 24.11.2015.
  112. ↑ Laasanen, Teemu: Kekkosen myllykirjeet – perättömiä väitteitä ja lievähköä ironiaa, s. 2. Jyväskylän yliopisto, 2005. Teoksen verkkoversio (viitattu 24.11.2015).
  113. ↑ Tuikka, Timo J.: Kekkosen konstit – Urho Kekkosen historia- ja politiikkakäsitykset teoriasta käytäntöön 1933–1981, s. 312. Jyväskylän yliopisto. ISBN 978-951-39-2827-8 Teoksen verkkoversio (PDF) (viitattu 24.11.2015).

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Juhani Suomen kirjat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muita kirjoja

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Hakanen, Yrjö: Kuusi kuvaa Kekkosesta. Helsinki: Love, 1985. ISBN 951-835-096-5
  • Korhonen, Keijo (toim.): Urho Kekkonen – rauhanpoliitikko. Helsinki: Otava, 1975. ISBN 951-1-02053-6
  • Lilja, Pekka & Raig, Kulle: Urho Kekkonen ja Viro. Minerva, 2006. ISBN 952-5591-80-8
  • Lohi, Tuomas: ”Totu sitä sallimahan, mik’ ei parkuen parane”. Suomen johtavan sanomalehdistön suhtautuminen Urho Kekkoseen 1944–1956. (väitöskirja) Oulun yliopisto, 2003. ISBN 951-42-7157-2 Teoksen verkkoversio (PDF) (viitattu 6.1.2016).
  • Lääkärintyön muistoja – Läkarminnen. Helsinki: SKS/Duodecim, 2006. ISBN 951-746-781-8
  • Niiranen, Pekka: Kekkonen ja kirkko. Tasavallan presidentti Urho Kekkosen ja Suomen evankelis-luterilaisen kirkon suhteet vuosina 1956–1981. Helsinki: Kirjapaja, 2000. ISBN 951-625-653-8
  • Pelttari, Hannu: Kekkosen kisat. Urho Kekkonen ja urheilu. Helsinki: Kirjapaja, 2018. ISBN 978-952-288956-0
  • Repo, Eino S. & Repo, Ville: Päämies. Henkilökuva Urho Kekkosesta hänen presidenttiajaltaan. Weilin+Göös, 1985. ISBN 951-35-3191-0
  • Sander, Gordon F.: Kansalainen Kekkonen. Suuri suunnitelma. ((Citizen Kekkonen. The Great Plan.) Suomentaneet Heidi Tihveräinen & Lauri Sallamo) Helsinki: WSOY, 2021. ISBN 978-951-0-40019-7
  • Seppänen, Esa: Itäsuhteiden kolmiodraama. Kekkonen–Brežnev–Kosygin 1960–1980. Helsinki: Ajatus Kirjat, 2007. ISBN 978-951-20-7492-1
  • Seppänen, Esa (toim.): Kuka Kekkonen? Helsinki: Art House, 2014. ISBN 978-951-884-527-3
  • Seppänen, Esa: Miekkailija vastaan tulivuori. Urho Kekkonen ja Nikita Hruštšov 1955–1964. Helsinki: Tammi, 2004. ISBN 951-31-2628-5
  • Seppänen, Esa: UKK:n syvä jälki – perintö vai painolasti? Helsinki: Ajatus Kirjat, 2009. ISBN 978-951-20-7913-1
  • Skyttä, Kyösti: Tuntematon Kekkonen. Helsinki: Kirjayhtymä, 1980. ISBN 951-26-1878-8
  • Tuikka, Timo J.: ”Kekkosen konstit”. Urho Kekkosen historia- ja politiikkakäsitykset teoriasta käytäntöön 1933–1982. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto, 2007. ISBN 978-951-39-2804-9
  • Tuikka, Timo J.: Kekkosen takapiru. Kaarlo Hillilän uskomaton elämä. Helsinki: Otava, 2011. ISBN 978-951-1-25226-9

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Edeltäjä:
K.-A. Fagerholm
Ralf Törngren 		Suomen pääministeri
1950–1953
1954–1956 		Seuraaja:
Sakari Tuomioja
K.-A. Fagerholm
Edeltäjä:
Emil Jatkola
Ernst von Born
Teuvo Aura 		Suomen oikeusministeri
1936–1937
1944–1946
1951 		Seuraaja:
Arvi Ahmavaara
Eino Pekkala
Sven Högström
Edeltäjä:
Yrjö Puhakka
Aarre Simonen 		Suomen sisäasiainministeri
1937–1939
1950–1951 		Seuraaja:
Ernst von Born
V. J. Sukselainen
Edeltäjä:
Sakari Tuomioja
Ralf Törngren 		Suomen ulkoministeri
1952–1953
1954 		Seuraaja:
Ralf Törngren
Johannes Virolainen
Edeltäjä:
K.-A. Fagerholm 		Eduskunnan puhemies
1948–1950 		Seuraaja:
K.-A. Fagerholm
Suomen presidentinvaalien ehdokkaat
Maalaisliiton kansanedustajat
Kokoomuksen ehdokkaat Suomen presidentinvaaleissa

Valitsijamiesten vaali
1925: Hugo Suolahti | 1931: P. E. Svinhufvud | 1937: P. E. Svinhufvud | 1940: P. E. Svinhufvud | 1950: J. K. Paasikivi | 1956: Sakari Tuomioja | 1968: Matti Virkkunen | 1978: Urho Kekkonen | 1982: Harri Holkeri | 1988: Harri Holkeri
Eduskunnan suorittama vaali
1946: J. K. Paasikivi
Suora kansanvaali
1994: Raimo Ilaskivi | 2000: Riitta Uosukainen | 2006: Sauli Niinistö | 2012: Sauli Niinistö | 2018: Sauli Niinistö | 2024: Alexander Stubb

SDP:n ehdokkaat Suomen presidentinvaaleissa

Eduskunnan suorittama vaali
1919: Väinö Tanner
Valitsijamiesten vaali
1925: Väinö Tanner | 1931: Väinö Tanner | 1937: Väinö Tanner | 1956: Karl-August Fagerholm | 1962: Rafael Paasio | 1968: Urho Kekkonen | 1978: Urho Kekkonen | 1982: Mauno Koivisto | 1988: Mauno Koivisto
Suora kansanvaali
1994: Martti Ahtisaari | 2000: Tarja Halonen | 2006: Tarja Halonen | 2012: Paavo Lipponen | 2018: Tuula Haatainen | 2024: Jutta Urpilainen

RKP:n ehdokkaat Suomen presidentinvaaleissa

Eduskunnan suorittama vaali
1919: C. G. E. Mannerheim
Valitsijamiesten vaali
1925: Karl Söderholm | 1950: J. K. Paasikivi | 1956: Ralf Törngren | 1962: Urho Kekkonen (vähemmistö)| 1968: Urho Kekkonen| 1978: Urho Kekkonen | 1982: Jan-Magnus Jansson
Suora kansanvaali
1994: Elisabeth Rehn | 2000: Elisabeth Rehn | 2006: Henrik Lax | 2012: Eva Biaudet | 2018: Nils Torvalds

Miesten korkeushypyn Suomen-mestarit
1907: Iivar Launis
1908: Santeri Sahlström
1909: Arvo Laine
1910: Arvo Laine
1911: Pauli Pohjola
1912: Arvo Laine
1913: Arvo Laine
1914: Oiva Linturi
1915: Toivo Elo
1916: Oiva Linturi
1917: Oiva Linturi
1918: Hubert Gädda
1919: Hubert Gädda
1920: Uno Gerasimovitsch
1921: Bror Kraemer
1922: Uno Gerasimovitsch
1923: Vilho Tuulos
1924: Urho Kekkonen
1925: Armas Wahlstedt
1926: Armas Wahlstedt
1927: Armas Wahlstedt
1928: Paavo Yrjölä
1929: Armas Wahlstedt
 1930: Ilmari Reinikka
1931: Ilmari Reinikka
1932: Veikko Peräsalo
1933: Veikko Peräsalo
1934: Kalevi Kotkas
1935: Kalevi Kotkas
1936: Kalevi Kotkas
1937: Kalevi Kotkas
1938: Kalevi Kotkas
1939: Lauri Kalima
1940: Nils Nicklén
1942: Lauri Kalima
1943: Nils Nicklén
1944: Heikki Nieminen
1945: Nils Nicklén
1946: Nils Nicklén
1947: Kuuno Honkonen
1948: Heikki Nieminen
1949: Nils Nicklén
1950: Kalervo af Ursin
1951: Nils Nicklén
1952: Albert Koskinen
1953: Eero Salminen
 1954: Keijo Ketola
1955: Eero Salminen
1956: Eino Simelius
1957: Eero Salminen
1958: Eero Salminen
1959: Eero Salminen
1960: Eero Salminen
1961: Henrik Hellén
1962: Henrik Hellén
1963: Henrik Hellén
1964: Henrik Hellén
1965: Pertti Lantti
1966: Reijo Vähälä
1967: Antero Tapola
1968: Antero Tapola
1969: Antero Tapola
1970: Reijo Vähälä
1971: Asko Pesonen
1972: Lasse Viskari
1973: Asko Pesonen
1974: Asko Pesonen
1975: Harri Sundell
1976: Asko Pesonen
 1977: Asko Pesonen
1978: Juha Porkka
1979: Matti Nieminen
1980: Ossi Aura
1981: Juha Porkka
1982: Mikko Levola
1983: Jouko Kilpi
1984: Erkki Niemi
1985: Mikko Levola
1986: Timo Ruuskanen
1987: Mikko Levola
1988: Veli-Pekka Kokkonen
1989: Mikko Levola
1990: Matti Viitala
1991: Juha Isolehto
1992: Juha Isolehto
1993: Juha Isolehto
1994: Juha Isolehto
1995: Juha Isolehto
1996: Oskari Frösén
1997: Juha Isolehto
1998: Mika Polku
1999: Oskari Frösén
 2000: Mika Polku
2001: Mika Polku
2002: Oskari Frösén
2003: Mika Polku
2004: Oskari Frösén
2005: Oskari Frösén
2006: Heikki Taneli
2007: Oskari Frösén
2008: Oskari Frösén
2009: Oskari Frösén
2010: Osku Torro
2011: Jussi Viita
2012: Osku Torro
2013: Jussi Viita
2014: Jussi Viita
2015: Jussi Viita
2016: Jussi Viita
2017: Jesse Huttunen
2018: Samuli Eriksson
2019: Arttu Mattila
2020: Arttu Mattila
2021: Daniel Kosonen & Arttu Mattila
2022: Arttu Mattila
 2023: Arttu Mattila
2024: Daniel Kosonen
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Urho_Kekkonen&oldid=22894180”