Nikita Hruštšov

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Nikita Hruštšov
Никита Хрущёв
Neuvostoliiton kommunistinen puolueen 3. pääsihteeri
14. syyskuuta 1953 – 14. lokakuuta 1964
Edeltäjä Georgi Malenkov
Seuraaja Leonid Brežnev
Neuvostoliiton ministerineuvoston puheenjohtaja
27. maaliskuuta 1958 – 14. lokakuuta 1964
Edeltäjä Nikolai Bulganin
Seuraaja Aleksei Kosygin
Henkilötiedot
Koko nimi Nikita Sergejevitš Hruštšov
Syntynyt15. huhtikuuta 1894
Kalinovka, Kurskin kuvernementti, Venäjä (nykyään Kurskin alue)
Kuollut11. syyskuuta 1971 (77 vuotta)
Moskova, Venäjän SFNT, Neuvostoliitto (nykyään Venäjä)
Puoliso Jefrosinia Hruštšova (1916–1919)
Nina Hruštšova (1923–1971)
Tiedot
Puolue NKP
Nimikirjoitus
Nimikirjoitus

Nikita Sergejevitš Hruštšov (ven. Ники́та Серге́евич Хрущёв, Ru-Nikita Sergeyevich Khrushchev.oga [nʲɪˈkʲitə sʲɪrˈɡʲejɪvʲɪtɕ xrʊˈɕːɵf] (ohje), vanhentunut translitterointi Hruštšev; 15. huhtikuuta (J: 3. huhtikuuta) 1894 Kalinovka, Kurskin kuvernementti, Venäjän keisarikunta – 11. syyskuuta 1971 Moskova, Neuvostoliitto) oli neuvostoliittolainen poliitikko, kenraali ja Neuvostoliiton kommunistisen puolueen (NKP) pääsihteeri eli Neuvostoliiton johtaja vuosina 1953–1964. Hän saavutti Neuvostoliiton johtajuuden Josif Stalinin kuoleman jälkeisessä valtakamppailussa puolueen sisällä ja oli myös Neuvostoliiton ministerineuvoston puheenjohtaja vuosina 1958–1964. Hruštšov oli syntyperältään venäläinen, mutta hänellä oli läheinen suhde Ukrainan neuvostotasavaltaan.[1]

Elämä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nuori työläinen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nikita Hruštšov syntyi 15. huhtikuuta 1894 Kalinovkan kylässä Kurskin kuvernementin alueella (nykyinen Kurskin alue). Hänen isänsä oli nimeltään Sergei ja äitinsä Ksenia. Isä ansaitsi melko hyvin, mutta silti vähitellen perhe vajosi köyhyyteen. Perhe ei omistanut maatilaa eikä hevosta. Mies, joka ei omistanut hevosta, oli kylän sosiaalisessa hierarkiassa pohjimmaisena.[2]

Kun perheen vaurastumisesta ei tullut mitään, se myrkytti perheen jäsenten välit. Ksenia halveksi miestään eikä nuori Nikitakaan häntä kunnioittanut. Äiti asetti poikaansa suuria odotuksia ja myös kyläkoulun opettaja Lidia Ševtšenko odotti pojan pärjäävän elämässään. Kyläkoulun opettajalla Hruštšov näki ensimmäisen kerran kiellettyä kumouksellista aineistoa. Koulumyönteinen poika vastusti isäänsä, joka otti hänet pois koulusta ensin peltotöihin ja sittemmin suutarin oppiin. Poika kieltäytyi suutarinopista ja isä etsi pojalle paikan varastokirjurin oppipoikana. Tästäkin Hruštšov kieltäytyi ja sanoi mieluummin karkaavansa kotoa, kuin olevansa varastokirjurin opissa.[3]

Vuonna 1908 Sergei vei poikansa Nikitan töihin teollisuuskaupunki Juzovkaan eli nykyiseen Donetskiin. Muu perhe seurasi myöhemmin perässä.[4] Monet työläiset joutuivat elämään Juzovkassa äärimmäisessä köyhyydessä.[5] Seuraavan vuosikymmenen alussa myös Hruštšovin kaltaisella työläisellä alkoi kuitenkin olla mahdollisuus sosiaaliseen nousuun.[6] Vuoden 1912 paikkeilla Hruštšov kiinnostui politiikasta. Hän luki sosiaalidemokraattien sanomalehtiä, joita hän siteerasi lukutaidottomille työtovereilleen. Työtoverit pitivät häntä hyvänä juttumiehenä ja hän niitti mainetta myös naissankarina. Poliisi kiinnostui hänestä vuoden 1912 paikkeilla, jolloin hän keräsi avustuksia murhattujen kultakaivostyöläisten omaisille.[7]

Hruštšov ja hänen ensimmäinen vaimonsa Jefrosinja, kuva vuodelta 1916.

Politiikkaa enemmän Hruštšovia kiinnosti taloudellinen vaurastuminen. Vuoteen 1914 mennessä hän oli menestyvä ja hyvin palkattu metallityöläinen, ja oli nainut Jefrosinja Pisarevin, joka oli kotoisin suhteellisen varakkaasta perheestä. Vuodelta 1916 on säilynyt valokuva, jossa nuorellaparilla on muodikkaat vaatteet.[8]

Ensimmäinen maailmansota syttyi vuonna 1914. Koska Hruštšov oli ammattitaitoinen metallityöläinen, häntä ei kutsuttu armeijaan. Hänen palkkansa nousi ja vanhana miehenä hän totesi katkerasti, että kapitalistien hallitessa hänen ja monien ystäviensä elämä oli parempaa kuin monilla työläisillä oli kommunismin aikana.[9]

Ilman sotaa ja vallankumousta Hruštšov olisi todennäköisesti päätynyt haaveilemalleen insinöörin uralle. Maaliskuussa 1915 puhkesi suurlakko kaivoksilla ja Hruštšovin työpaikalla. Hän piti innostavia puheita, joissa vaati parempia työoloja sekä palkkausta. Seuraavana vuonna alkoi työläisillä olla sodanvastaisia mielipiteitä ja he menivät lakkoon. Hruštšov oli mukana organisoimassa näitäkin lakkoja. Kun tsaari Nikolai II pakotettiin luopumaan vallasta vuoden 1917 helmikuun vallankumouksessa oli tämä Hruštšoville suuri juhlapäivä ja hän osallistui mielenosoituksiin.[9]

Aloitteleva puoluevirkailija

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Helmikuun vallankumouksen jälkeen Venäjä suistui sekasortoon. Bolševikit olivat aluksi kaivostyöläisten keskuudessa yhtä vihattuja kuin porvarit. Porvareiden koteihin hyökkäiltiin, heitä pahoinpideltiin ja heidän omaisuuttaan tärveltiin. Isänmaallisesti ajattelevat kaivostyöläiset lynkkasivat vihollisen asiamiehinä pitämiään bolševikkeja. Monet Hruštšovin tuolloin tunteneet sanoivat, että hän ei ollut mukana vallankumouksessa vaan ainoastaan ammattiyhdistyksessä.[10] Hruštšov liittyi kommunistiseen puolueeseen vuonna 1918. Ajatusmaailmaltaan hän oli kuitenkin lähempänä menševikkejä kuin kovan linjan bolševikkeja.[11]

Ukraina oli välillä itsenäinen Ukrainan kansantasavalta, välillä taas keskusvaltojen miehittämä ja jälleen itsenäinen valtio. Hruštšov mobilisoitiin puna-armeijaan vuoden 1918 lopussa tai 1919 alussa. Armeijassa hän yleni pienen puoluesolun esimiehestä 9. armeijan poliittisen osaston kouluttajaksi. Sanottavaa sotamenestystä hänellä ei ollut.[12]

Nikita Hruštšov ja Nina Petrovna 1924.

Sisällissodan jälkeen Ukraina oli raunioina. Puutetta oli asunnoista, hiilestä ja elintarvikkeista. Elintarvikepulan johdosta Hruštšovin ensimmäinen vaimo Galina kuoli nälkään. Lapset Leonid ja Julina jäivät isän yksinhuollettaviksi. Leninin hallinto ei luottanut Donbassin alueen työläisiin, sanottiin että ”heidän proletaarinen tietoisuutensa oli hukassa”. Työläiset lakkoilivat, ja heitä teloitettiin summittaisesti. Hruštšov nimitettiin vuonna 1922 johtamaan Rutšenkovon kaivosta ja hän paneutui tehtävään tarmokkaasti. Hän olisi puoluetoimitsijan työn sijasta opiskellut kaivosteknikoksi. Puolueen linjariidoissa hän päätyi kannattamaan Lev Trotskia, mitä hän joutui myöhemmin selittelemään ja varomaan.[13]

1920-luvulla Hruštšovilla oli suhde Marusija-nimisen nuoren naisen kanssa. Hruštšovin äiti painosti poikaansa lopettamaan suhteen Marusijan kanssa, sillä hänen mielestään tämä oli sopimaton henkilö. Pian Marusijan lähdettyä Hruštšov tapasi kolmannen puolisonsa, Nina Petrovnan, joka toimi kommunistisen puolueen propagandistina. He avioituivat vuonna 1924.[14]

Vuonna 1925 Hruštšov valittiin Petrovo-Marinskin puoluejohtajaksi. Tätä tehtävää hän hoiti vuoden 1926 loppuun. Hän keskittyi hankkimaan asuntoja ja elintarvikkeita vaikeuksissa oleville työläisille ja myös kuunteli heidän ongelmiaan toisin kuin muut kommunistivirkailijat. Siksi hänet valittiin alueensa edustajaksi Ukrainan kommunistisen puolueen kokoukseen, josta hänet lähetettiin Neuvostoliiton kommunistisen puolueen 14. kokoukseen Moskovaan. Siellä hän tapasi ensimmäistä kertaa Josif Staliin.[15]

Kohti Moskovaa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Nikita Hruštšov ja Josif Stalin 1930-luvulla.

Ukrainassa kommunistipuolueen johdossa oli Lazar Kaganovitš, joka oli Stalinin tukija. Hän otti nuoren Hruštšovin huomaansa, jonka jälkeen hänen uransa lähti nousuun. Hruštšov tuki Kaganovitšia Ukrainan puolueen valtakamppailussa ja Kaganovitš junaili Hruštšovin Stalinon alueen johtajaksi. Hruštšovin piti ensiksi järjestää Kaganovitšin tuella parjauskampanja alueen johtajaa Moisejenkoa vastaan. Hruštšov syytti Moisejenkoa ”järjestelmällisestä juoppoudesta” sekä ”puolueen sisäisen demokratian loukkaamisesta”. Moisejenko erotettiin, mutta Hruštšov ei päässyt hänen paikalleen.[16]

Vuonna 1929 Hruštšov lähti opiskelemaan Stalinin mukaan nimettyyn teollisuusakatemiaan Moskovassa. Tämä oli seurausta Stalinin kampanjasta, jonka mukaan ”porvarispesialistit” piti sivuuttaa ja tilalle piti saada nuoria työläistaustaisia, kommunismille uskollisia opiskelijoita. Nyt Hruštšovin ura lähti todelliseen nousukiitoon: hänestä tuli koulun puolueosaston johtaja, 1931 kahden Moskovan kaupunginosaneuvoston johtaja, 1932 Moskovan puolueen toinen sihteeri ja 1934 puolueen Moskovan kaupungin komitean (gorkom) pääsihteeri. Moskovan puoluejohtajana Hruštšov lähetti osana Stalinin puhdistuksia 8 500 ”petturia” ammuttavaksi ja 33 000 vankileireille. Vuonna 1934 hänestä tuli varajäsen kommunistisen puolueen keskuskomiteaan ja politbyroon jäseneksi hän nousi vuonna 1939.[17]

Hruštšoville Moskovan vuosien tärkeimpiä hankkeita oli metron rakentaminen. Tehtävä suoritettiin stalinistiseen tyyliin välittämättä ihmishengistä tai kustannuksista ja kuuntelematta asiantuntijoiden mielipiteitä. Asiantuntijoiden mielestä Moskova olisi tarvinnut ensin maanpäällisen liikenneverkon. Metrosta piti tulla näyte koko maailmalle sosialismin toimivuudesta. Vuonna 1934 siihen upotettiin 350 000 000 ruplaa, kun koko maan kulutustarvikkeisiin käytettiin 300 000 000 ruplaa. Hruštšov uhrasi metrotyömaalle lähes koko aikansa, hän nukkui vähän ja vietti runsaasti aikaa tunnelityömailla. Kaikesta huolimatta valmistuminen viivästyi puoli vuotta: metro avattiin vappuna 1935. Hruštšov palkittiin näyttävästi Leninin kunniamerkillä, ja tehdas ja lastentarha nimettiin hänen mukaansa.[18]

Alueellisia puoluejohtajia vuonna 1935. Istumassa Nikita Hruštšov (Moskova), Andrei Ždanov (Leningrad), Lazar Kaganovitš (Ukraina), Lavrenti Berija ja Nestor Lakoba.

Asema puolueen sisäpiirissä toi Hruštšovin perheelle mukavat aineelliset olot. Heillä oli viiden huoneen huoneisto, jonne myös Hruštšovin vanhemmat muuttivat. Perheellä oli oma autonkuljettaja ja puhelin. Etuihin kuuluivat myös omat lomapaikat, kaupat ja kahvilat. Muistelmissaan Hruštšov väittää eläneensä vaatimatonta elämää. Kaikkien muiden johtohenkilöiden muistelmat kertovat päinvastaista.[18]

Hruštšovin Moskovan vuosien aikana Stalin käynnisti puhdistukset. Moskovan kaupungin puoluekomitean 63 jäsenestä 45 surmattiin, koko läänin puoluekomitean 64 jäsenestä 46 surmattiin. Hruštšov avusti puoluetoverien kadottamisessa gulagiin ja piti asiasta puheita, joissa totesi ”Ryökäleet on tuhottava. Tämä koituu miljoonien eduksi. Kätemme ei saa vapista.” Puoluekomitea asetti Moskovan kiintiöksi 35 000 kansanvihollista, joista 5 000 piti ampua heti. Stalinille hän esitti raportissaan löytäneensä 41 500 kulakkiainekseen kuulunutta, joista 8 500 oli ammuttu. Koska moni Hruštšovin alainen oli tuhottu, hän alkoi uumoilla olevansa seuraavana joukossa. Näin ei käynyt, vaan hänet lähetettiin Ukrainaan.[19][20][21]

Ukrainan johtaja

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1938 Hruštšovista tuli Ukrainan kommunistisen puolueen keskuskomitean pääsihteeri sekä Kiovan kaupungin ja alueen puoluekomiteoiden johtaja. Vuosina 1938–1941 Hruštšov toimi Ukrainassa Stalinin ”varakuninkaana”, ja sai huomattavasti omaa toimintavaltaa tottelevaisuutensa ansiosta. Ukrainassa Hruštšov alkoi kuitenkin kyseenalaistaa Stalinin järjestelmän ja menetti Stalinia kohtaan aikaisemmin elättämänsä harhaluulot.[22][23]

Ukrainan väestö, erityisesti intellektuellit, olivat itsenäisyysmielisiä. Ukraina liitettiin sodalla osaksi Neuvostoliittoa, mutta Lenin hyvitteli ukrainalaisia elvyttämällä ukrainan kieltä ja kulttuuria. Lenin antoi luvan opettaa kouluissa Ukrainan omaa historiaa ja kulttuuriperintöä ja laittoi puolueen johtoon ukrainalaisia. Stalin halusi lopettaa tämän ja tehtävä lankesi Hruštšoville. Ukrainan NKVD:n johtaja Aleksadr Uspenski piti puheen jossa ylisti Hruštšovia ”...uskollinen stalinisti... jonka saavuttua Ukrainaan kansanvihollisten murskaaminen käynnistyi.” Hruštšovin puolustajat taas sanovat hänen lieventäneen vainoja.[24]

Vuosien 1938–1939 välisenä aikana Hruštšov alkoi ensin epäillä Stalinin toimia ja alkoi lopulta hiljaisesti vihata häntä. Hruštšov vieraili Stalinossa ja tapasi nuoruuden aikaisia tuttujaan. Yksi heistä oli luopunut kommunismista, sillä hänen olisi pitänyt vainota kulakkeina pidettyjä ihmisiä, toisen Hruštšov haetutti virkahuoneeseensa Kiovaan. Ystävä kertoi olleensa edellisvuotena pidätettynä ja kertoi joutuneensa kokemaan järjetöntä hakkaamista. Tämä järkytti Hruštšovia syvästi.[25]

Ensimmäisenä varsinaisena hallitustoimenaan Hruštšov päätti paneutua maataloutta vaivanneisiin ongelmiin. Hän palkkasi assistentin, Andrei Ševtšenkon, jonka kaikki tehtävät liittyivät maatalouteen. Uudistusten myötä tiloille annettiin enemmän päätäntävaltaa. Aloitteellisimmille ja työteliäimmille kolhoositilallisille oli luvassa palkkiota. Hruštšov esitteli uudistuksensa Stalinille, joka oli luonnollisesti tyytyväinen tuotannon kasvuun, mutta moitti suunnitelmaa liiasta vapaamielisyydestä. Stalinin mukaan ilman kuria kaikki hajoaisi. Talous lähti Hruštšovin kaudella Ukrainassa selvään nousuun: sato ylittyi vuonna 1939 edellisvuotisesta 21,5 %, hiilentuotanto kasvoi ja uudet tehtaat valmistuivat suunnitellusti.[26]

Diktaattorit Adolf Hitler ja Josif Stalin jakoivat Itä-Euroopan vuonna 1939 Molotovin–Ribbentropin sopimuksella. Neuvostoliitto hyökkäsi Puolan selkään sen taistellessa Saksaa vastaan ja nykyiset Ukrainan ja Valko-Venäjän länsiosat liitettiin Puolasta Neuvostoliittoon. Asiasta yritettiin tehdä laillista sarjalla tekaistuja kansanäänestyksiä, joissa alueet pyysivät päästä osaksi Neuvostoliittoa. Kymmenen prosenttia uusien alueiden väestöstä pakkosiirrettiin Neuvostoliiton sisäosiin ja kymmeniä tuhansia teloitettiin kansanvihollisina. Hruštšovin osuus tapahtumiin oli keskeinen. Maatalouden kollektivointia hän kuitenkin hidasti sen minkä uskalsi ja pystyi.[27]

Työ Ukrainan sosialistisen neuvostasavallan johtajana toi luonnollisesti merkittäviä aineellisia etuja. Asuntona oli Kiovassa sijaitseva huvila ja kesäasuntona entinen luostari. Kummassakin asunnossa oli suuri henkilökunta.[28]

Toinen maailmansota

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaksi vuorokautta ennen Saksan hyökkäystä Neuvostoliittoon Hruštšov oli Stalin määräyksestä Moskovassa ilman muita työtehtäviä kuin osallistua johtajan alkoholin täyttämiin illallisiin. Lupaa kotiinlähtöön ei annettu. Kun hän viimein pääsi Kiovaan 22. kesäkuuta 1941, tuli ilmoitus, että Saksa on käynnistänyt suurhyökkäyksen. Kaikesta huolimatta Hruštšov oli toiveikas. Saksan hyökättyä Neuvostoliittoon Hruštšov toimi kenraaliluutnantin arvoisena poliittisena upseerina. Tässä roolissa hän loi suhteita Neuvostoliiton armeijan kenraaleihin kuten Leonid Brežneviin, joka toimi samanarvoisena poliittisena upseerina.[29]

Stalingradin rintamalla joulukuussa 1942.

Stalinin annettua päiväkäskynsä numero 3, Hruštšov määräsi joukot vastahyökkäykseen ja murskaamaan vihollisen. Päivän aikana viholliset tuhosivat 1200 neuvostoliittolaista lentokonetta. Saksan joukot etenivät kohtaamatta vastarintaa. Ainoastaan Hruštšovin komentamat joukot taistelivat, mutta saksalaiset olivat ylivoimaisia. Kiova oli uhattuna heinäkuun puolivälissä.[30]

Hruštšovin perhe pakeni Kiovasta Moskovaan 2. heinäkuuta vuonna 1941. Moskovankin tullessa uhatuksi perhe siirrettiin yhdessä ulkomaisten diplomaattien ja korkeiden virkamiesten kanssa Kuibyševiin. Kiova joutui saksalaisten haltuun 16. syyskuuta 1941, mistä Stalin ja myöhemmin marsalkka Georgi Žukov syyttvät Hruštšovia.[31] Kiovan ja Harkovan antautumiset olivat Neuvostoliitolle valtava onnettomuus. Harkovan luhistuminen antoi saksalaisille mahdollisuuden edetä kohti Stalingradia ja Kaukasuksen öljykenttiä. Stalin määräsi Hruštšovin palaamaan Moskovaan, missä hän sai kuulla johtajaltaan lukuisia verhottuja uhkauksia. Tilaisuus päättyi siihen, että Stalin kaatoi piippunsa tuhkat Hruštšovin päähän. Hän palasi rintamalle Stalingradin taistelussa ja sen jälkeen hän toimi eteläisen rintaman johtavana poliittisena upseerina. Stalingradin taistelun voittamiseen Hruštšov antoi kiistatta myönteisen panoksen. Hän oli organisoimassa vastahyökkäystä ja osasi rohkaista sotilaita eikä vajonnut pessimismiin. Kiitosta Stalinilta ei kuitenkaan herunut, vaan tämä soitti Hruštšoville ja haukkui tämän perusteellisesti.[32]

Kiova vapautettiin 7. huhtikuuta vuonna 1944. Hruštšov saapui palavaan kaupunkiin heti toisessa sotilasjeepissä ja kävi kumartamassa runoilija Taras Ševtšenkon patsasta. Stalinia ilahduttaakseen hän lähetti johtajalleen Kiovan valtausta koskevan sähkeen, mutta kesän 1941 tapahtumista edelleen vihainen Stalin moitti Hruštšovia aikansa tuhlaamisesta.[33]

Sodan aikana aikaisemmin raitis Hruštšov alkoi tupakoida ja juoda säännöllisesti. Muistelmissaan hän uhrasi sodalle enemmän tilaa kuin millekään muulle asialle. Hän ei koskaan kyennyt lukemaan muiden ihmisten muistelmia sodasta. Ammattiupseerien mukaan hänen arvosanansa taktiikassa oli korkeintaan tyydyttävä, eikä hänen päätöksentekokykynsä ollut järjestelmällinen.[34]

Uudelleen Ukrainan johtajana

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sodan jälkeen Ukraina oli menettänyt kuolleina 5,3 miljoonaa asukasta, 2,3 miljoonaa oli viety Saksaan pakkotyöhön, 700 kaupunkia oli raunioina, 16 000 teollisuuslaitosta oli tuhottu, 28 000 kolhoosia oli tuhottu joko kokonaan tai osittain ja 40 % varastojen sisällöstä kadonnut.[35] Hruštšov näyttää uskoneen vilpittömästi voineensa auttaa ukrainalaisia ja olleensa heidän suosikkinsa. Hän vastusti ja hidasti Stalinin määräyksiä. Hänen toimintansa oli kuitenkin sekoitus tragediaa ja farssia; hän auttoi kaikella tarmollaan jälleenrakentamaan taloutta, jonka tehottomuus aiheutti uuden nälänhädän. Ukrainan kansallismielisiä sissejä vastaan hän kävi julmaa sotaa.[36]

Stalin oli julistanut kaikki pakkotöihin viedyt ja sotavangeiksi joutuneet neuvostokansalaiset pettureiksi. Heitä tulisi rangaista ankarasti. Hruštšov väittää muistelmissaan puolustaneensa heitä ja myös todisteet puhuvat hänen puolestaan. Hänen mukaansa puolue hylkäsi Ukrainan ja jätti maan saksalaisten armoille. Hän lähetti jopa asiaa koskevan kirjeen Stalinille, mutta turhaan. Sotavangit joutuivat leireille.[37]

Neuvostoliiton johtajana Hruštšov tuli tunnetuksi erikoisista ideoistaan. Vuonna 1944 hän keksi, että lehmistä voitaisiin pumpata maitoa suoraan kaupunkeihin. Hän alkoi varata jo putkia tätä tarkoitusta varten, mutta joku oli kertonut asiasta suoraan Stalinille. Stalin määräsi hankkeen heti lopetettavaksi ja sanoi Hruštšovia ”mielikuvitukseltaan turhan hurjaksi”.[38]

Ukrainan taloustilanne heikkeni entisestään vuonna 1945. Sato jäi kuivan kesän vuoksi huonoksi. Seuraava talvi oli erittäin kylmä. Sadonkorjuu oli vaikeuksissa traktorien ja hevosten vähäisten määrän vuoksi, eikä moni mies kyennyt sodasta palattuaan enää rauhanaikaisiin töihinsä. Valtio oli asettanut ylisuuret luovutuskiintiöt tiloille ja lisäsi niitä vielä vuonna 1946, sillä Neuvostoliitto halusi auttaa Itä-Euroopan kansandemokratioita. Pian Hruštšovin pöydälle alkoi tulla raportteja nälkäkuolemista.[39]

Hruštšov oli omalta osaltaan osasyyllinen nälänhätään. Hän oli antanut Stalinille tilanteesta liian hyvän kuvan ja yritti jälkeenpäin paikata tilannetta. Hänen yrityksistään huolimatta luovutuskiintiöitä ei pienennetty jälkikäteen. Hän väittää muistelmissaan nousseensa rohkeasti kertomaan Stalinille kansan kärsimyksistä. Arkistolöydöt vahvistavat asian. Stalin kutsui Hruštšovin Moskovaan, missä oli luvassa mitä kovaotteisinta höykytystä. Karkean ojentamisen jälkeen Stalin lupautui antamaan Ukrainalle apua muun muassa katukeittiöiden ja siemenviljan muodossa.[40]

Ukrainassa, erityisesti sen länsiosissa, oli vuonna 1944 kansallismielisiä partisaanijoukkoja, jotka taistelivat maan itsenäisyyden puolesta. Ukrainan kommunistisen puolueen politbyroo sähkötti maaliskuussa 1945, että joukkojen toiminta oli lopetettu. Todellisuudessa sota niitä vastaan jatkui 1950-luvulle saakka. Sota oli raaka, ja kumpikin osapuoli syyllistyi julmuuksiin. Vuosina 1945–1952 puna-armeija sai vangiksi 600 000 ”valkobandiittia” joista kolmasosa surmattiin ja loput vietiin vankileireille tai ajettiin maanpakoon. Partisaanit taas surmasivat vangeiksi saamansa vastustajat hitaasti kiduttamalla. Hruštšovin tehtävänä oli johtaa kommunistien salaista poliisia ja hänelle ominainen suorasukaisuus vei hänet keskelle tapahtumia. Hän kehotti kirjeessään Stalinille, että ”valkobandiitteja” ei laitettaisi oikeuteen, vaan heidät surmattaisiin heti tavattaessa. Ongelmia aiheuttivat myös kirkonmiehet, jotka äänekkäästi puolustivat kansaa viranomaisten mielivaltaa vastaan. Hruštšovin osuus piispa Teodor Romžan murhaan on dokumentoitu. Sairaalassa olleen piispan luo meni MGB:n toksikologi, jonka Hruštšov oli paikalle lähettänyt ja antanut toimintaohjeetkin. Mitään Hruštšov ei myöhemmin myöntänyt tai pahoitellut. Raakuutta hän ei katunut, vaan sitä että ei ollut voittanut sotaa riittävän nopeasti.[41]

Länsi-Ukrainassa käytyä sissisotaa lukuun ottamatta Hruštšovilla alkoi mennä paremmin, hän sai käyttöönsä huvilan Livadjasta ja maatalouden parantuneet sadot laitettiin hänen ansiokseen. Hänen kilpailijansa Lazar Kaganovitš syrjäytettiin Ukrainan johdosta. Koska Hruštšov oli Ukrainassa ollut lojaali Stalinille muun muassa kamppailussa geenitutkijoita ja muita ”porvarillisia nationalisteja” vastaan, hän sai jälleen kutsun Moskovaan.[42]

Sisärenkaassa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Stalin määräsi Hruštšovin palaamaan Moskovaan vuonna 1949. Hän saisi entiset puoluevirkansa Moskovasta, hänestä tulisi yksi keskuskomitean neljästä sihteeristä ja yksi puoluetta johtavan politbyroon jäsenistä.[43]

Stalinin viimeisinä vuosina 1949–1953 hänen hovinsa kävi keskenään veristä valtataistelua. Stalin kärsi sydänkohtauksista vuosina 1945 ja 1947. Hän korvasi puolueen kokoukset aamuyöhön kestäneillä juomingeilla, joissa käsiteltiin valtion juoksevia asioita samalla kun Stalinin alaisia nöyryytettiin. Stalinista oli huvittavaa kun ihmiset nolasivat itsensä: tuolille laitettiin tomaatteja ja joku pakotettiin istumaan niiden päälle, viiniin laitettiin suolaa ja se joka oli raitis, pakotettiin juomaan votkaa niin kauan, että menetti tajuntansa.[44]

Tässä tilanteessa Lavrenti Berija, Georgi Malenkov ja Hruštšov lähentyivät toisiaan. Jokainen heistä tavoitteli valtaa, mutta vuosien ajan Hruštšov vaikutti vähiten todennäköiseltä vanhenevan Stalinin seuraajaksi.[45] Malenkovia pidettiin teknokraattina ja hyvänä hallintomiehenä. Stalinin tytär piti häntä älykkäimpänä isänsä työtovereista, mutta nämä taas pitivät häntä naismaisena. Berija oli puolestaan älykäs, kyyninen ja julma. Hruštšovia pidettiin mukavana maalaismiehenä, joka ei kykene juonitteluun.[46]

Stalin puhdisti Leningradin kaupungin puoluejohtoa vuonna 1950. Heitä syytettiin venäläisnationalismista ja ryhmäkuntaisuudesta. Pidätettyihin kuului tarmokas ja hyvin koulutettu puoluevirkailija Kuznetsov. Häntä pidettiin yleisesti yhtenä politbyroon ehdokasjäsenistä ja hänen kihlauksensa Anastas Mikojanin tyttären kanssa asetti myös Mikojanin vaaraan. Hruštšov oli henkilökohtaisesti allekirjoittamassa Kuznetsovin kuolemantuomiota, mikä paransi hänen asemiaan Stalinin silmissä. Myöhemmin hän kiisti olleensa mukana missään juonittelussa.[47]

Pian tämän jälkeen Stalin näyttää pyrkineen puhdistamaan puolueen johdosta koko vanhan kaartin. Hän lakkautti politbyroon ja perusti tilalle 25-jäsenisen presidiumin, joka täytettiin pääasiassa nuoremman polven miehistä. Tämän jälkeen seurasi lääkärisalaliittoepisodi. Stalin vangitutti joukon lääkäreitä, joita syytettiin törkeistä rikoksista. Hruštšov kirjoitti myöhemmin olleensa varma lääkäreiden syyttömyydestä ja katuneensa ettei estänyt koko järjettömyyttä. Hruštšovin viattomuudesta ei ole pitävää näyttöä, hänen väitetään myötäilleen asiassa Stalinia yhdessä Berijan ja Malenkovin kanssa. Toisaalta tiedetään että hän suojeli Komsomolin johtajaa Nikolai Sizovia. Hruštšov pelasi hankalaa valtapeliä: hänen oli lähestyttävä Malenkovia ja Berijaa ja oltava milloin tahansa valmis pettämään heidät.[48]

Varsinaisiin virkatehtäviinsä Hruštšov paneutui koko tarmollaan. Hän sai niissä aikaan huomattavaa menestystä joka takasi hänelle Stalinin suosion ja epäonnistumiset saivat aikaan sen, että hänen kilpailijansa aliarvioivat hänet. Hruštšov ryhtyi parantamaan Moskovan asunto-oloja. Kaupungin väkiluku oli noussut miljoonalla, mutta asuntojen määrä ei ollut noussut vuoden 1940 jälkeen. Asuntotuotanto sai uutta vauhtia, kun Hruštšovin määräyksestä otettiin käyttöön elementtirakentaminen. Maatalouden tuotanto oli vuonna 1950 edelleen alle vuoden 1913 tason. Maatalouden resursseja oli vähennetty, ja työvoimaa oli muuttanut kaupunkeihin. Viljelijät elivät todellisuudessa neuvostomallisessa maaorjuudessa. Hruštšovin uudistuksiin kuuluivat pienten peltotilkkujen yhdistäminen, karjatilojen laajennus ja uudet viljelymenetelmät. Melonin viljelyssä ei saavutettu juuri minkäänlaisia tuloksia. Kritiikkiä hän ei agronomeilta ja viljelijöiltä suvainnut vaan raivosi sen esittäjille.[49]

Valtaannousu

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Stalinin kuollessa 5. maaliskuuta 1953 alkoi Neuvostoliitossa vallan uusjako. Hruštšov toimi puolueen ensimmäisenä sihteerinä, ministerineuvoston puheenjohtajana (pääministerinä) toimi Georgi Malenkov ja korkeimman neuvoston puheenjohtajaksi (presidentiksi) valittiin marsalkka Kliment Vorošilov. Malenkov luopui paikastaan puolueen sihteeristössä vallan jakamiseksi. Vjatšeslav Molotov oli edelleen ulkoministeri ja Berija sisäministeri ja salaisen poliisin päällikkö.[50]

Presidiumissa alkoi kuitenkin pian valtataistelu. Myöhemmin Hruštšov väitti nähneensä aina todellisen Berijan ja ryhtyneensä toimiin tätä vastaan heti kun se oli turvallista. Kuitenkin aluksi Hruštšov liittoutui Berijan kanssa, kun tämä alkoi murentaa Stalinin mainetta. Berija oli esittänyt joukkoarmahdusta lähes 1 200 000 työleireissä syyttömänä olevalle vangille. Hruštšov pelkäsi Berijaa ja liittoutui Malenkovin ja Mikojanin kanssa Berijaa vastaan, sillä he pelkäsivät henkensä puolesta. Molotov jäi sivuun, sillä hän vihasi sekä Hruštšovia että Berijaa.[51]

Berija vangittiin 26. kesäkuuta 1953. Tätä ennen oli käyty monimutkaisia juonitteluja, joista Hruštšov selvisi voittajana. Nyt myös Molotov oli saatu tukemaan Berijan syrjäyttämistä, samoin Mikojan. Hruštšov kutsui Berijan ministerineuvoston kokoukseen ja operaation turvallisuudesta vastasivat marsalkka Žukov ja Leonid Brežnev. Malenkov avasi puheen ja totesi, että Berija oli ”laillistanut mielivallan ja heikentänyt sosialismia”. Berija ei ymmärtänyt tilanteen vakavuutta ja onkin epäilty että kyseessä olisi ollut Hruštšovin ja Berijan kaksoissalaliitto, jossa Berija luuli aluksi olevansa mukana kaappaamassa valtaa Hruštšovin kanssa. Berija vangittiin ja myöhemmin hänet surmasi kenraali Batiski. Myöhemmin Hruštšov piti ihmishirviönä pitämänsä Berijan syrjäyttämistä ja surmaamista elämänsä voitokkaimpana hetkenä.[52]

Pian vangittiin muitakin tiedustelupalvelun johtajia. Valtiollisen poliisin valtaa vähennettiin ja se alennettiin ministeriöstä komiteaksi (KGB). Seuraavaksi käynnistyi Hruštšovin ja Malenkovin välinen valtataistelu. Malenkovin syrjäyttämisessä Hruštšovia tukivat Mikojan, Molotov, Vorošilov sekä Leningradin ja Ukrainan puoluejohtajat. Malenkov erosi virastaan helmikuussa 1955 syytettynä virheistä. Hän joutui sähkölaitosministeriksi. Pääministeriksi tuli marsalkka Nikolai Bulganin.[53]

Neuvostoliiton johtajana

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Romanian kommunistijohtaja Gheorghe Gheorghiu-Dej (vasemmalla) hyvästelee Nikita Hruštšovin Bukarestin lentoasemalla Romanian kommunistisen puolueen 7:n puoluekokouksen jälkeen. Dejin takana on vasemmalla kommunistisen puolueen tuleva johtaja Nicolae Ceaușescu.

Neuvostoliiton kommunistisen puolueen helmikuussa 1956 pidetyn XX puoluekokouksen oli tarkoitus sopia puolueen Stalin ajan jälkeisestä linjasta.[54] Kokouksessa Hruštšov aloitti puheensa toteamalla, että uusi maailmansota kapitalistista leiriä vastaan ei ollut väistämätön, vaan maat voivat siirtyä sosialismiin jopa täysin rauhanomaisesti. Seuraavaksi luettiin Kiinan johtajan Mao Zedongin Stalinia ylistänyt sähke ja Ranskan kommunistisen puolueen edustaja puhui vuolaasti Stalinin kunniasta. Kaikkia näitä seurasi sarja suosionosoituksia. Sitten alkoi Hruštšovin puheen salainen osa.[55]

Neljä tuntia kestäneessä puheessaan Hruštšov julisti, että puolueelta oli puuttunut johto, jonka tilalle oli asetettu ”henkilöpalvonta”. Sen jälkeen hän hyökkäsi rajusti Stalinia vastaan todeten tämän syyllistyneen ”karkeaan vallan väärinkäyttöön”. Vangituille esitetyt syytökset vastavallankumouksellisuudesta olivat olleet ”mielettömiä, villejä ja normaalijärjen vastaisia”, ja Stalin oli henkilökohtaisesti käskenyt kuulustelijoiden ”hakata, hakata ja vielä kerran hakata”. Hruštšov soimasi Stalinia maatalouden tuhoamisesta. Hän kysyi puheensa lopuksi, miksi kommunistit eivät vastustaneet ja miksi toimittiin vasta nyt? Hän vaati maan palauttamista alkuperäiseen leninismiin. Lisäksi Hruštšov ihmetteli, miten Stalin oli hajottanut puolueen keskuskomitean muodostamalla sen sisään erilaisia ryhmiä, joilla oli niminä ”kuutoset” tai ”viitoset”. Kaikille ryhmille oli annettu erityisvaltuudet toimia salaisesti. Puheen päätyttyä salissa oli täydellinen hiljaisuus. Vannoutuneet stalinistit pelkäsivät nyt henkensä puolesta ja salaa Stalinia vihanneet eivät olleet uskoa kuulemaansa. Puhe oli Hruštšovin elämän rohkein teko.[56][57][58]

Lehdistö ei julkaissut puhetta, sillä Hruštšov kehotti paikalla olevia journalisteja pysymään siitä vaiti. Kovin kauan se ei kuitenkaan salaisena pysynyt. Se levisi läpi puolueorganisaation ja kansandemokratioiden puoluevirkailijat saivat tietää siitä helmikuun 25.–26. päivän välisenä yönä. Walter Ulbricht yritti pitää puheen salassa Itä-Saksan kansalta, joka kuuli siitä lopulta länsisaksalaisten tiedotusvälineiden kautta.[59] Puolassa puhe päätettiin julkaista. Siitä otettiin 15 000 kappaleen painos ja se jaettiin puolueen kaikille osastoille. Puheen kopio päätyi Varsovasta salateitse Israeliin ja sieltä edelleen CIA:lle.[60]

Stalinismista luopuminen merkitsi käännekohtaa Neuvostoliiton historiassa.[61] Puheen vaikutuksesta kerrotaan useamman kokousedustajan pyörtyneen ja kahden tehneen itsemurhan. Stalingradissa ja Gruusiassa puhkesi mellakoita Stalinin häpäisyn jälkeen.[62] Puheen motiiveista on monenlaisia tulkintoja. Sitä on kiitelty rohkeaksi yritykseksi uudistaa Neuvostoliittoa. Samalla Hruštšov pönkitti omaa valtaansa ja hyökkäsi kilpailijoitaan vastaan. Tämä johtui Kremlin vallanjaon logiikasta: oli varmistettava valtansa murskaamalla epälojaali vähemmistö ennen kuin se muodostuu enemmistöksi.[61]

Sekä Puolassa että Unkarissa tunnettiin syvää vastenmielisyyttä Venäjän ylivaltaa ja stalinismia kohtaan. Puolassa oli torjuttu maatalouden kollektivointi, mutta muuten kommunistit noudattivat Stalinin määräyksiä. Stalinin kuoltua puolalaiset katsoivat tilaisuutensa tulleen. Kesäkuussa 1956 työläiset nousivat Poznanissa kapinaan. Puolueen johtajaksi valittiin Władysław Gomułka ja Hruštšov oli varma, että Puola irtautuu kansandemokratioiden leiristä. Hän kiiruhti Puolaan ja oli jo antanut neuvostoarmeijalle käskyn edetä maahan. Neuvotteluilla tilanne saatiin rauhoitettua eivätkä neuvostojoukot edenneet Puolaan.[63][64]

Unkarissa asiat etenivät kohti tragediaa. Hruštšovin olisi pitänyt ymmärtää, että uudessa tilanteessa Imre Nagy olisi ollut sopivin johtamaan maata. Aamulla 24. lokakuuta 1956 neuvostopanssarit vyöryivät Budapestiin tukahduttamaan kansannousua. Kapinointi jatkui ja 30. lokakuuta satoja unkarilaisia ja neuvostosotilaita oli surmattu. Žukov oli valmis vetämään joukot pois koko Unkarista ja Mikojan totesi, että suurempi puuttuminen asioihin pilaisi Neuvostoliiton maineen. Julkilausumassaan neuvostohallitus totesi tehneensä virheitä ja arvostavansa sosialistimaiden itsemääräämisoikeutta. Muutamaa päivää aikaisemmin lausunto olisi rauhoittanut tilanteen. Marraskuun alkupäivinä Hruštšov oli määrännyt neuvostoarmeijan tukahduttamaan kansannousun konsultoituaan ensin Romaniaa, Bulgariaa ja Jugoslaviaa. Kansannousun tukahduttamisessa kuoli 1 500 neuvostosotilasta ja 20 000 unkarilaista. Unkarin johtajaksi asetettiin Hruštšovin henkilökohtainen suosikki János Kádár.[65]

Hruštšovin puheen jälkeen Kiinan ja Neuvostoliiton suhteet ajautuivat välirikkoon. Mao katsoi muun muassa Hruštšovin puheellaan häpäisseen ja heikentäneen kommunismia. Kun Hruštšov vieraili Kiinassa vuonna 1958, Mao ja Hruštšov tulivat erittäin huonosti toimeen keskenään.[66]

Moskovassa opiskelijat osoittivat kunnioitustaan Unkarille ja toivoivat ”Venäjän uutta vallankumousta”. Leningradissa kierteli hallituksen vastaisia lehtisiä ja Serpuhovissa työläiset tuhosivat Hruštšovin kuvan. Hruštšov päätti ryhtyä vastahyökkäykseen. Hän päätti tehdä pitkän kiertueen Neuvostoliitossa ja antaa itsestään kuvan tarmokkaana johtajana. Hän ryhtyi voimakkaasti propagoimaan ajatusta, että Neuvostoliiton maatalous saavuttaa nopeasti Yhdysvallat. Hruštšov piti Leningradissa puheen, että Yhdysvallat saavutetaan kahdessa vuodessa ja tämä tarkoittaisi vuoden 1956 tuotannon kasvattamista 3,2-kertaiseksi. Hän toisti väitteensä myös yhdysvaltalaiselle CBS-televisiokanavalle antamassaan haastattelussa. Kampanjan lopputulos oli lopulta päinvastainen, se heikensi hänen asemaansa niin tavallisen kansan kuin puolueen johdon mielissä.[67]

Maatalouden lisäksi koko muu neuvostotalous kärsi liiasta keskusjohtamisesta. Hruštšov sai ajatuksen että talouden päätöksentekoa pitää hajauttaa Moskovasta aluetasolle. Asiantuntijat puolustivat ideaa, mutta varoittivat sen liian nopeasta toteuttamisesta. Hruštšov ei tapansa mukaan kuunnellut asiantuntijoita ja ohjelma vietiin läpi kovalla kiireellä mikä aiheutti vahinkoa.[68]

Marsalkka Georgi Žukov ja Hruštšov olivat pitkään olleet liittolaisia politiikassa. Heinäkuussa 1957 Hruštšov alkoi kuitenkin epäillä marsalkkaa vallankaappausaikeista. Väitteet Žukovin salaisesta toiminnasta osoittautuivat perättömiksi, mutta lokakuussa 1957 Žukovin piti lähteä.[69]

Hruštšovin ja Bulganinin palattua Suomesta kesäkuussa 1957 heidät yritettiin syrjäyttää. Presidium vaati ensimmäisen puoluesihteerin, Hruštšovin, vaihtamista. Esille otettiin syytöksenä se, että Hruštšov oli ollut nuorena trotskilainen ja se, että hän käyttäytyi tehtävänsä arvolle sopimattomalla tavalla. Hän kutsui nopeasti koolle koko keskuskomitean ja teki yrityksen tyhjäksi. Malenkov, Kaganovitš ja Šepilov menettivät ministerin paikkansa. Heidän tilalleen keskuskomiteaan nousivat Leonid Brežnev ja ehdokasjäsen Aleksei Kosygin. Hankkeessa mukana ollut Molotov siirrettiin suurlähettilääksi Mongoliaan. Malenkov lähetettiin Kazakstanin Ekobastuziin, Kaganovitš Solikamskiin johtamaan tehdasta ja Šepilov Kirgisiaan talousinstituutin johtajaksi.[70]

Time-lehti valitsi Hruštšovin vuoden mieheksi vuonna 1957.

Hruštšov otti maaliskuussa 1958 myös ministerineuvoston puheenjohtajuuden Bulganinilta, jolloin hänellä oli sama valta-asema kuin Stalinilla sekä puolueen että valtion johdossa. Asema ei ollut lopulta hänen oman etunsa mukainen. Kukaan ei uskaltanut antaa hänelle kunnollista kritiikkiä kun hän esiintyi kaikkien alojen erityisasiantuntijana. Hän teki myös liian suuria päätöksiä liian lyhyellä harkinta-ajalla eikä kukaan ollut varoittamassa häntä päätösten seurauksista. Muistelmissaan Hruštšov totesi aikoinaan arvostelleensa Stalinia kahden tehtävän hoitamisesta. Hän piti muistelmissaan pääministerin tehtävien ottamista itselleen heikkoutena joka jäyti hänen voimaansa.[71]

Vuodet 1957–1960 olivat Hruštšovin parhaat vuodet Neuvostoliiton johtajana. Vuoden 1958 viljasadosta tuli 30 % suurempi kuin vuoden 1957 sadosta, talous kasvoi ja monet ulkomaalaisetkin tarkkailijat uskoivat maan ohittavan Yhdysvallat. Sputnik lensi ensimmäisenä ihmisen valmistamana esineenä avaruuteen ja neuvostoliittolainen raketti saavutti kuun pinnan vuonna 1959. Tuolloin hän vieraili Yhdysvalloissa ja odotettu neljän vallan kokous olisi vuonna 1960.[72]

Vuonna 1958 Hruštšov aloitti Neuvostoliiton kommunistisen puolueen ohjelman uudistamisen. Ohjelmaa kirjoittaneen komission mukaan uusi ohjelma oli oleva ”selkeä, täsmällinen ja innostava, kuin runoelma”. Neuvostoliitto oli rakentanut sosialismin valmiiksi, nyt tuli astua kommunismiin. Hruštšovin mukaan proletariaatin diktatuurista tuli luopua ja Neuvostoliitosta piti tulla ”kaikkien kansalaispiirien valtio”. Hruštšovin mukaan kymmenen vuoden kuluttua kansasta pidettäisiin hyvä huoli, maassa olisi yllin kyllin elintarvikkeita ja kulutustavaroita ja asuntopula olisi loppunut. Samaan aikaan alkoi hyökkäys uskonnollista elämää vastaan; seurakuntien verotusta kiristettiin, pappien määrää vähennettiin ja kirkkoja suljettiin. Uuden puolueohjelman piti innostaa ihmisiä kohti tulevaisuutta kun taas uskonnot kuuluivat menneisyyteen. Ei ole varmuutta oliko uskontojen vastainen kampanja syntynyt Hruštšovin määräyksestä.[73]

Tavallista neuvostokansalaista haluttiin innostaa toimimaan hallinnossa. Hruštšov halusi myös innostaa kansalaisia vallankumouksen varhaisten vuosien kaltaiseen innokkuuteen. Perustettiin korttelikomiteoita ja katupartioita jotka moittivat roskaajia ja joilla oli oikeudet kamppailla vetelehtijöitä vastaan. Lisäksi julkisiin oikeudenistuntoihin asetettiin tavallisista kansalaisista koostuneita lautamiehiä. Näitä kampanjoita perusteltiin leninismillä.[74]

Ensimmäiset vaikutusvaltaiset vihamiehensä Hruštšov keräsi armeijan parista. Vuosina 1955–1957 hän määräsi armeijaa supistettavaksi kahdella miljoonalla miehellä. Tammikuussa 1958 tehtiin vielä uusi 300 000 miehen vähennys ja vielä vuonna 1960 uusi 1 200 000 miehen vähennys. Hätiköiden tehdyn päätöksen seurauksena ei siviilielämään siirtyvien upseerien työllistymisen eteen tehty mitään. Moni joutui kadulle ja katkeroitui. Hruštšov perusteli armeijan pienentämistä sillä, että liian suuri armeija ja asevarustelu syövät maan voimavaroja ja heikentävät elintasoa. Sotilaspiirien mielestä maan johtaja oli tietämätön ja lyhytnäköinen ja paljasti maan heikkouden sen vihollisille. Kun talouden päätösvaltaa siirrettiin yrityksiin, sai Hruštšov vastustajikseen alueellisen tason puoluesihteerit, sillä uudistus kavensi heidän valtaansa.[75][76]

Otteen herpaantuminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vappuna 1960 yhdysvaltalainen vakoilulentokone U2 jäi kiinni Neuvostoliiton ilmatilan loukkaamisesta.[77] Vakoilulentoskandaalin jälkeen Hruštšov oli aluksi lamaantunut, mitä seurasi toimintapuuska. Hruštšov teki kiertueen Aasiaan, hän vieraili Afganistanissa, Intiassa, Burmassa ja Indonesiassa. Indonesiassa hän tutustui paikalliseen erikoisuuteen, durian-hedelmään, joka leikattuna löyhkää kammottavalta. Hän päätti lähettää niitä laatikollisen kaikille halveksimilleen Neuvostoliiton puhemiehistön jäsenille. Hän tapasi Indonesiassa yhdysvaltain presidentti Dwight D. Eisenhowerin salaisesti.[78] Aasian kiertueen jälkeen Hruštšov matkusti Ranskaan tapaamaan maan presidenttiä Charles de Gaullea. Vaikka he olivat maailmanpolitiikasta eri mieltä, miehet arvostivat toisiaan. De Gaullen mielestä Hruštšov oli miellyttävä ja älykäs itseoppinut mies.[79]

Juuri ennen neljän vallan kokousta 16. toukokuuta 1960 selvisi, että Eisenhower oli myöntänyt luvan U2:n vakoilulennoille.[80] Hruštšov esiintyi kiihtyneesti eikä kokouksessa saatu tuloksia. Kokouksen seurauksena Walter Ulbricht päätti hoitaa Länsi-Berliinin kysymyksen itsenäisesti.[81]

Syyskuussa 1960 Hruštšov osallistui Yhdistyneiden kansakuntien yleiskokoukseen. Neuvostoliiton valtuuskunta saapui New Yorkiin laivalla ja satamassa sitä tervehtivät kommunismia vastustavat mielenosoittajat. New Yorkissa Hruštšov vieraili televisio-ohjelmissa ja tapasi muun muassa Fidel Castron. Tämä teki Hruštšoviin hyvän vaikutuksen ja hän päätti tukea Kuubaa. Päätös johti myöhemmin Kuuban ohjuskriisiin.[82]

Yleiskokouksessa Hruštšov menetti malttinsa ja sai aikaan kuuluisan kenkäepisodin. Ensiksi hän oli käydä Espanjan edustajan päälle, jolle hän oli jostain syystä hermostunut. Vahtimestarin ilmestyminen paikalle sai hänet rauhoittumaan. Seuraavaksi hermostumisen aiheen antoi filippiiniläinen edustaja Lorenzo Sumulong, joka kysyi Hruštšovilta miten tämä voi protestoida länsimaista kapitalistista imperialismia vastaan, kun Neuvostoliitto samaan aikaan piti Itä-Euroopan valtioita hallussaan. Hruštšov raivostui ja haukkui kokousedustajan ”imperialistien kätyriksi ja syljennuolijaksi”, sekä otti kengän jalastaan aikoen lyödä sen pöytään[83]. Tapauksesta ei ilmeisesti ole olemassa alkuperäistä valokuvaa, vain jälkeenpäin tehtyjä manipulaatioita. Illalla Unkarin johtaja János Kádár huomautti tapahtuman sopimattomuudesta, mutta Hruštšov oli tyytyväinen esityksestään.[84]

Kuuban ohjuskriisi vuonna 1962 johtui paljolti Hruštšoville ominaisesta tavasta tehdä hätiköityjä päätöksiä. Hän oli luvannut auttaa Castroa Yhdysvaltojen ja kuubalaisemigranttien muodostamaa uhkaa vastaan. Niinpä Kuubaan vietiin ohjuksia jotka voitiin tarvittaessa varustaa ydinkärjillä. Anastas Mikojan pohti ääneen operaation järkevyyttä eikä Raoul Castrokaan ilmaissut hankkeelle täyttä tukeaan. Yhdysvaltojen U2-vakoilulentokoneet huomasivat asian ja presidentti John F. Kennedy hallituksineen hermostui. Pohdinnoissaan he tulivat tuloksiin, että Hruštšov on astumassa kovan linjan tieltä syrjään.[85]

Yhdysvallat asetti Kuuban merisaartoon ja sodan uhka näytti ilmeiseltä. Hruštšov totesi, että ei ollut tullut ajatelleeksi sodan uhkaa laisinkaan, vaan tarkoituksena oli ollut vain vähän kovistella jotta Kuuban vastaiset voimat säikähtäisivät. Kennedyn toimia hän piti uhkana turvallisuudelle. Yhdysvallat oli jo 26. lokakuuta 1962 keskittänyt maansa kaakkoisosaan suurimmat joukkojen keskittymänsä sitten Korean sodan ja pääesikunnan kenraalit esittivät Kuubaan tehtäviä ilmaiskuja. Kennedy päätti kuitenkin odottaa. Seuraavana päivänä tilanne kärjistyi kun U2-kone ammuttiin Kuuban ilmatilassa alas neuvosto-ohjuksella. Saatuaan tästä tiedon Hruštšov päätti peräytyä. Hän vetäisi ohjukset pois Kuubasta ja tekisi Kennedyn kanssa sopimuksen. Neuvostoliitto veti ohjuksensa pois Kuubasta ja Yhdysvallat veti omia ohjuksiaan pois Turkista.[86]

Kansa ei enää välttämättä uskonut maan johdon vakuutteluja elämän laadun paranemisesta. Vuonna 1962 tapahtui joukko mellakoita, jotka saivat alkunsa eräistä hinnankorotuksista. 1. kesäkuuta vuonna 1962 nostettiin liha- ja siipikarjatuotteiden hintoja 35 % ja voin ja maidon hintoja 25 %. Näinkään suurten korotusten jälkeen hinnat eivät vastanneet tuotantokustannuksia. Lisäksi nostettiin tehtaiden ja kaivosten tuotantonormeja, mikä merkitsi työläisten elintason laskua. Pettyneet työläiset kaipasivat takaisin Stalinia, jonka aikana hintoja oli usein alennettu. Heti uusien hintojen tiedottamisen jälkeen lakkoja puhkesi Moskovassa, Kiovassa, Leningradissa ja Tšeljabinskissa. Novotšerkasskin kaupungissa sadat työläiset kokoontuivat torille huutamaan palkankorotusten puolesta ja heittelivät puhumaan tullutta puoluejohtajaa kivillä ja pulloilla. Hruštšovin muotokuvia tuhottiin. Paikalle tulleet miliisit pahoinpideltiin ja paikalle haettiin armeijan yksiköitä. Armeija avasi tulen ja 23 henkilöä kuoli. Uhrit haudattiin salaiseen paikkaan. Lakkoilijoita vangittiin ja seitsemän tuomittiin kuolemaan. Hruštšov syytti tapahtuneesta kaikkia muita paitsi itseään. Hänen mukaansa paikalla oli ollut joukko kylähulluja ja että neuvostojärjestelmällä oli oikeus käyttää voimaa. Hruštšovin poika Sergei kertoi myöhemmin, että hänen isällään oli tapahtuneesta huono omatunto ja että se vaivasi häntä läpi loppuelämän.[87]

Hruštšov ryhtyi hahmottelemaan Neuvostoliitolle uutta perustuslakia ja talousuudistuksia, jotka muistuttivat paljon Mihail Gorbatšovin perestroikaa ja glasnostia. Moskovassa hän koki entistä enemmän vastustusta ja kierteli sen vuoksi paljon maakuntia, missä hänellä oli yhä kannatusta. Liberaalin älymystön hän oli suututtanut ja nämä toivoivat hänen väistymistään. Hän teki mielellään valtiovierailuja, vaikka ne eivät tuottaneet juuri mitään poliittisia tuloksia. Maatalouden huono tilanne jaksoi huolettaa Hruštšovia ja pojalleen hän pohti ääneen, josko vika ei olekaan työntekijöissä vaan järjestelmässä. Väsynyt Hruštšov alkoi puhua aikeistaan jäädä eläkkeelle ja antaa virkansa nuoremmalle, mutta selkääntaputtelijat toppuuttelivat häntä.[88]

Syrjäyttäminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ollessaan lomalla Georgiassa 12. lokakuuta 1964, Hruštšov sai Leonid Brežneviltä puhelun, että häntä tarvitaan heti Moskovassa. Hruštšov lähti matkaan. Huhuja syrjäyttämisaikeista oli liikkunut jo kesällä. Hruštšovia oli kehotettu olemaan varovainen, mutta tämä ei välittänyt varoituksista.[89]

Hruštšovin kilpailijat puolueessa syrjäyttivät hänet keskuskomitean tapaamisessa 14. lokakuuta 1964. Brežnevin mukaan Hruštšov oli ”toiminut vastoin Leninin opetuksia”, hän oli ”kylvänyt epäjärjestyksen siemenen” ja ”tehnyt päätöksiä lounaalla”. Muiden keskuskomitean jäsenten syytöksissä esiintyi syytöksiä ”pidäkkeettömästä käytöksestä”, ”kultin luomisesta” ja ”maailman kohtalolla leikkimisestä Kuubassa”. Ammattiliittojen johtaja moitti, että ei ollut saanut audienssia neljään vuoteen.[90]

Tämän jälkeen Hruštšovin annettiin pitää puolustuspuhe. Hän totesi, että on tehnyt työnsä puolueen ja kansan hyväksi eikä asetu vastustamaan siirtämistään eläkkeelle. Työ Stalinin henkilökultin purkamisen parissa on ollut mittavaa ja kiitos avusta kuuluu salissa oleville työtovereille. Kesken puheen kuului useita jyrkän linjan stalinistien heittämiä välihuutoja. Loppukeskustelua asiasta ei sallittu ja keskuskomitean ukrainalaisia jäseniä estettiin tulemasta kokoussaliin. Brežnev nimitettiin kokouksen lopuksi uudeksi pääsihteeriksi ja Aleksei Kosygin pääministeriksi. Hruštšov laitettiin eläkkeelle korkean iän ja heikon terveyden vuoksi. Hänelle myönnettiin 500 ruplan suuruinen eläke ja auto. Hruštšoville annettiin uudet palvelijat, jotka tosin olivat enemmän vartijoita kuin palvelijoita.[91]

Eläkeläinen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hruštšovin eläkepäivät kuluivat suurimmalta osin huomiota herättämättä. Hän asui vaimonsa Ninan kanssa heille myönnetyssä datšassa hieman syrjäisellä seudulla Petrovo-Dalnejessa. Aluksi muut kuin perheenjäsenet eivät uskaltaneet käydä tapaamassa häntä. Kansalaiset lähettivät hänelle kuitenkin valtavasti kirjepostia, jonka lukemiseen ja vastaamiseen meni paljon aikaa. Masentunut Hruštšov valitteli tekemisen ja seuran puutetta ja hän väläytteli itsemurhan mahdollisuutta. Nina pyysi paikalle lääkärin, joka sai Hruštšovin luopumaan aikeestaan.[92]

Lehdistä Hruštšov seurasi huolestuneena kuinka Brežnevin hallinto perui hänen uudistuksiaan. Hänen poikansa Sergei toi hänelle konekirjoitusliuskoista tehdyn kopion Boris Pasternakin Tohtori Živagosta ja luettuaan sen totesi, että kirjan kieltäminen oli ollut turhaa. Sen sijaan George Orwellin romaanista Vuonna 1984 hän ei pitänyt. Maanviljelykseen ja puutarhanhoitoon liittyneet kirjat kiinnostivat Hruštšovia.[93]

Perheenjäsenet olivat pitkään ehdottaneet Hruštšoville muistelmien kirjoittamista. Elokuussa 1966 hän päätti ryhtyä toimeen. Hruštšov puhui muistikuviaan nauhalle ja konekirjoittaja kirjoitti ne puhtaaksi. Keskuskomitean jäsen Anrej Kirilenko käskytti Hruštšovin kuulusteluihin. Kirilenkon mukaan Neuvostoliitossa valtion historian tulkitseminen kuului vain puolueen keskuskomitealle. Hruštšov sanoi, ettei kirjoittanut historiaa vaan yksityishenkilön näkemyksiä. Lopuksi Hruštšov korotti ääntään ja totesi että hänet voidaan häätää kadulle kerjäläiseksi, mikä ei haittaisi häntä lainkaan. Hänellä oli kansan parissa kannatusta ja hän saisi ruokaa ja asunnon toisin kuin nykyinen hallinto, jolla ei ole kannatusta.[94]

Sergei Hruštšov otatti muistelmista kopioita ja kätki niitä eri paikkoihin. Lisäksi ryhdyttiin monimutkaiseen operaatioon, jotta ne saataisiin länteen. Hanketta edisti jopa KGB:n pääjohtaja Juri Andropov, joka ei voinut sietää ajatusta Stalinin mahdollisesta maineenpalautuksesta. Teos ilmestyi Yhdysvalloissa vuonna 1971.[95]

Viimeisinä vuosinaan eläkkeellä ollut neuvostojohtaja puhui kuin toisinajattelija. Rajat pitäisi avata, jotta kansa pääsisi matkustamaan, Stalin oli murhaaja jonka mainetta ei saisi koskaan puhdistaa. Nykyajan murhaavana itsevaltiaana Hruštšov piti Maoa. Hän myös katui, ettei ollut puhdistanut Nikolai Buharinin ja Lev Kamenevin mainetta. Vierailulle tullut runoilija Mihail Šatrov kysyi oliko jokin asia mitä Hruštšov katui elämässään. ”Enimmäkseen sitä suurta määrää verta. Käteni ovat kyynärpäitä myöden veressä. Se on hirvein taakka, joka on sieluni painona.”[96]

Hruštšov kuoli Moskovassa 11. syyskuuta 1971 seitsemän vuoden kotiarestin jälkeen ja haudattiin Novodevitšin hautausmaalle Moskovassa ilman valtionpäälle kuuluvia kunnianosoituksia. Vaikka viranomaiset yrittivät pitää hautajaiset salassa, paikalle saapui 200 ihmistä. Puheiden pito haudalla oli kielletty, mutta siitä huolimatta Stalinin aikana vankileirille joutunut nainen piti vainajalle kiitospuheen miljoonien kohtalotoveriensa nimissä. NKP:n pää-äänenkannattaja Pravda julkaisi kuolemasta pienen ilmoituksen ilman kuvaa.[97]

Talous

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
 Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä.
Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan.

Talonpoikainen Hruštšov piti itseään maatalouden asiantuntijana. Hän käynnisti niin sanotun neitseellisen maan ohjelman, jonka puitteissa raivattiin valtava määrä viljelyalaa Kazakstanissa ja Siperiassa. Muutamassa vuodessa raivattiin 42 miljoonaa hehtaaria peltoalaa. Kazakstaniin perustettiin jättimäisiä kolhooseja, joiden keskikoko oli 100 000 ha. Tuotanto nousikin, mutta jo vuoden 1963 kadon jälkeen jouduttiin turvautumaan viljan tuontiin, eikä maatalouden ongelmista päästy eroon.

Teollisuuteen perustettiin maanlaajuinen korkein suunnitteluneuvosto. Lisääntynyt byrokratia kuitenkin leikkasi talouskasvua.

Erityisesti asuntojen rakentamiseen käytettiin voimavaroja. Valtava määrä viisikerroksisia kerrostaloja eli hruštšovkoja nousi ympäri Neuvostoliiton. Tuolloin Neuvostoliitossa yleensä vähintään kuusikerroksisiin taloihin vaadittiin hissi. Hruštšovin sanotaan saaneen ajatuksen nähtyään vastaavanlaista asuntotuotantoa Pariisin vierailullaan.

Vuonna 1961 puoluekokous julisti silloisen neuvostosukupolven tulevan elämään kommunismissa vuodesta 1980, jolloin ohjelman mukaan piti saavuttaa kommunismin aineellinen ja tekninen perusta. Neuvostoliiton yhteiskunnallista kehittymistä kuvaamaan otettiin käyttöön termi ”kehittynyt sosialismi”.

Kulttuuri

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
 Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä.
Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan.

Hruštšovin vuoden 1956 puoluekokouksessa pitämää puhetta seurasi niin sanottu suojasää. Kulttuuripolitiikkaa on luonnehdittu: ”kaksi askelta eteenpäin ja yksi taaksepäin.” Aleksandr Solženitsynin Ivan Denisovitšin päivä sai julkaisuluvan ja Fjodor Dostojevski tuli jälleen sallituksi. Ivan Denisovitšin päivää seurasi vyöry samankaltaisia leirikuvauksia, jotka kuitenkin jätettiin julkaisematta.

Tieteessä sallittiin jälleen Stalinin aikana kielletyt tutkimusalat ja tutkijat saivat mahdollisuuden kansainvälisiin suhteisiin. Vuonna 1953 Neuvostoliitto oli räjäyttänyt ensimmäisen vetypommin. Avaruusaika alkoi vuonna 1957 Sputnik 1:n lennolla, jota seurasivat Laika-koiran lento, Gagarinin lento ja Kuun ”pimeän puolen” kuvaaminen avaruusluotaimella.

Ulkopolitiikka

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
 Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä.
Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan.
Nikita Hruštšov Egyptin presidentin Gamal Abdel Nasserin seurassa.

Kapitalismin ja sosialismin taistelu siirtyi kolmanteen maailmaan eli kehitysmaihin. Hruštšov kannatti ”rauhanomaista rinnakkaiseloa”, mikä merkitsi luopumista maailmanvallankumouksesta tarvittaessa sotilaallisin keinoin. Kilpailu lännen kanssa jatkui aatteellisena ja taloudellisena.

Merkittävä muutos oli välien katkeaminen Kiinaan, joka ei hyväksynyt yhteistyötä porvarillisten valtioiden kanssa ja syytti Neuvostoliittoa revisionismista. Itä-Eurooppa pysyi tyytymättömänä. Kesällä 1953 panssarit kukistivat Itä-Saksan kansannousun ja 1956 Puolan Poznańissa syntyi levottomuuksia. Stalinin syrjäyttämä Władysław Gomułka nousi taas maan johtoon. Unkarissa johtoon nousi Imre Nagy, jonka uudistukset uhkasivat kommunistipuolueen yksinvaltaa ja vetää maan Varsovan liitosta. Varsovan liiton joukot valtasivat maan ja Imre Nagy vangittiin ja teloitettiin.

Kesällä 1955 Bulganin ja Hruštšov tapasivat Yhdysvaltain presidentin Dwight D. Eisenhowerin Genevessä liennytyksen hengessä. Liittoutuneet olivat vain pari kuukautta aikaisemmin päättäneet Itävallan miehityksen. Vuonna 1955 Neuvostoliitto sopi myös välinsä Josip Broz Titon Jugoslavian kanssa. Neuvostoliitto esitti ulkomaalaisista sotilastukikohdista luopumista ja luopui hyvän tahdon eleenä Porkkalasta Suomessa. Syksyllä 1958 Suomen ja Neuvostoliiton suhteita kuitenkin häiritsi Hruštšovin yöpakkasiksi nimeämä kriisi, jossa Neuvostoliitto ei antanut hyväksyntäänsä Suomen uudelle hallitukselle.

Vuonna 1959 Hruštšov vieraili ensimmäisenä neuvostojohtajana Yhdysvalloissa. Liennytyksen kuitenkin päätti U-2-vakoilukoneen alasampuminen 1. toukokuuta 1960 Neuvostoliiton yllä. Pariisin kokouksen aikana 16. toukokuuta 1960 Hruštšov vaati Eisenhowerilta anteeksipyyntöä U-2-vakoilulennoista Neuvostoliiton yllä. Tapaus päätti konferenssin.

Elokuussa 1961 Hruštšovin ja Yhdysvaltain presidentti John F. Kennedyn tuloksettoman tapaamisen jälkeen pystytettiin Berliinin muuri. Vuonna 1962 Hruštšov pyrki asettamaan ohjuksia Kuubaan, jonka johdosta Yhdysvallat oli johtaa maailman ydinsodan partaalle.

Luonteenpiirteitä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hruštšov tunnettiin humoristisena, maanläheisenä ja koreilemattomana miehenä. Hän puhui usein sanankääntein, jotka olivat vieraita politiikan ja diplomatian vakiintuneelle kielenkäytölle. Jo politbyroon rivijäsenenä hän hauskuutti väkeä eräällä diplomaattisella vastaanotolla esittelemällä itsensä ja Malenkovin: ”Minä olen raskas teollisuus, pam, pam! Ja Georgi tässä taas on kevyt teollisuus, piip, piip!”[98]

Hruštšovin ronskit lausunnot aiheuttivat myös väärinkäsityksiä ja jopa selkkauksia. Marraskuussa 1956 hän ilmoitti Puolan suurlähetystöön Moskovaan kokoontuneille lännen lähettiläille: ”Me hautaamme teidät”[99]. Ilmaisu ei niinkään uhannut ydinsodalla, kuten lännessä asia ymmärrettiin, vaan ilmaisi vain kannan että sosialismi voittaisi kapitalismin. Myöhemmin hän tarkensi sanomaansa ollessaan vierailulla Jugoslaviassa: ”emme hautaa teitä lapiolla, vaan teidän oma työväenluokkanne hautaa teidät.”[100].

Berliinin asemaa hän kuvaili: ”Berliini on ruoto Euroopan kurkussa” ja ”Berliini on lännen kivekset: jos niistä puristaa, saa lännen kirkumaan”[101]. YK:ssa hän uhosi, että ”Neuvostoliiton asetehtaat sylkevät mannertenvälisiä ohjuksia kuin makkarakoneet nakkeja”.lähde? Yhdysvaltain ensimmäisessä vientinäyttelyssä Moskovan Sokolnikissa 1959 Hruštšov kehuskeli Richard Nixonille, että Neuvostoliitto saavuttaa ja ohittaa Yhdysvallat. Viestin perillemenoa hän ryyditti lopettamalla: ”näytämme teille närhen munat!”[102]

Poliittiset vastustajat pitivät Hruštšovia sivistymättömänä moukkana, jolla oli tapa keskeyttää puhujat pilkatakseen heitä.lähde? Elämänsä loppupuolella Hruštšov sanoi murehtineensa elämässään eniten sitä, että sai niin huonon koulutuksen, vain neljä vuotta kirkon ylläpitämää koulua ja joitain korkeampia ammatillisia kursseja. Kulttuuriväki ja älymystö oli kannattanut hänen politiikkaansa, mutta murheekseen Hruštšov totesi karjuneensa heille ja loukanneensa heitä mikä sai heidät kääntymään häntä vastaan. Hän kertoi myös anekdootteja tapaamisistaan koulutettujen ihmisten kanssa ja miten ne olivat päättyneet väärinymmärryksiin.[103]

Perhe

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hruštšovin poika Leonid katosi ja todennäköisesti kuoli 1943. Tämän tytär Julia jäi Hruštšovin hoitoon ja Hruštšov adoptoi hänet. Julia Hruštšova jäi 77-vuotiaana junan alle kesäkuussa 2017 ja kuoli.[104]

Suomennetut teokset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Hruštšev, N. S.: Muutokset NKP(b):n sääntöihin. Tov. N.S. Hrushtshovin selostuksen teesit NKP(b):n XIX edustajakokoukselle. Karjalais-suomalaisen SNT:n valtion kustannusliike, 1952. OCLC 925778725
  • Hruštšev, N. S.: Karjataloustuotteiden tuotannon lisäämisestä. Selostus NKP:n Keskuskomitean Täysistunnossa tammikuun 25 pnä 1955. Karjalais-suomalaisen SNT:n valtion kustannusliike, 1955. OCLC 58116566
  • Hruštšev, N. S.: Neuvostoliitto ja Pohjola. Puheita ja lausuntoja vuosilta 1956-63. Weilin+Göös, 1964. OCLC 57992060

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ National Public Radio.
  2. ↑ Taubman 2007, s. 38.
  3. ↑ Taubman 2007, s. 39.
  4. ↑ Taubman 2007, s. 45.
  5. ↑ Taubman 2007, s. 46–47.
  6. ↑ Taubman 2007, s. 48–49.
  7. ↑ Taubman 2007, s. 52.
  8. ↑ Taubman 2007, s. 52–54.
  9. ↑ a b Taubman 2007, s. 52–55.
  10. ↑ Taubman 2007, s. 60–61.
  11. ↑ Taubman 2007, s. 61–62.
  12. ↑ Taubman 2007, s. 63–64.
  13. ↑ Taubman 2007, s. 64–71.
  14. ↑ Taubman 2007, s. 71–75.
  15. ↑ Taubman 2007, s. 76–77.
  16. ↑ Taubman 2007, s. 78–79.
  17. ↑ Taubman 2007, s. 79–126.
  18. ↑ a b Taubman 2007, s. 106–108.
  19. ↑ Taubman 2007, s. 107–115.
  20. ↑ Radzinski, E.: Stalin, 2001, s. 441.
  21. ↑ Figes 2021, s. 293.
  22. ↑ Taubman 2007, s. 126–127.
  23. ↑ Radzinski, E.: Stalin, 2001, s. 448.
  24. ↑ Taubman 2007, s. 129.
  25. ↑ Taubman 2007, s. 132–133.
  26. ↑ Taubman 2007, s. 136–139.
  27. ↑ Taubman 2007, s. 143–147.
  28. ↑ Taubman 2007, s. 151–152.
  29. ↑ Taubman 2007, s. 156–160.
  30. ↑ Taubman 2007, s. 157–158.
  31. ↑ Taubman 2007, s. 171–173.
  32. ↑ Taubman 2007, s. 175–179.
  33. ↑ Taubman 2007, s. 185–186.
  34. ↑ Taubman 2007, s. 160.
  35. ↑ Taubman 2007, s. 187.
  36. ↑ Taubman 2007, s. 188.
  37. ↑ Taubman 2007, s. 190.
  38. ↑ Taubman 2007, s. 193.
  39. ↑ Taubman 2007, s. 207–208.
  40. ↑ Taubman 2007, s. 209.
  41. ↑ Taubman 2007, s. 201–204.
  42. ↑ Taubman 2007, s. 213–214.
  43. ↑ Taubman 2007, s. 217.
  44. ↑ Taubman 2007, s. 219–221.
  45. ↑ Taubman 2007, s. 219–225.
  46. ↑ Taubman 2007, s. 225–227.
  47. ↑ Taubman 2007, s. 227–228.
  48. ↑ Taubman 2007, s. 228–233.
  49. ↑ Taubman 2007, s. 233–234.
  50. ↑ Taubman 2007, s. 243–255.
  51. ↑ Taubman 2007, s. 252–256.
  52. ↑ Taubman 2007, s. 256–261.
  53. ↑ Taubman 2007, s. 264–275.
  54. ↑ Taubman 2007, s. 276–277.
  55. ↑ Taubman 2007, s. 277.
  56. ↑ Taubman 2007, s. 277–280.
  57. ↑ Radzinski, E.: Stalin, 2001, s. 62.
  58. ↑ Figes 2021, s. 296.
  59. ↑ Taubman 2007, s. 286–289.
  60. ↑ Taubman 2007, s. 289–290.
  61. ↑ a b Taubman 2007, s. 281.
  62. ↑ Taubman 2007, s. 292.
  63. ↑ Taubman 2007, s. 295–299.
  64. ↑ Figes 2021, s. 301.
  65. ↑ Taubman 2007, s. 300–305.
  66. ↑ Taubman 2007, s. 394–401.
  67. ↑ Taubman 2007, s. 306–312.
  68. ↑ Taubman 2007, s. 309–310.
  69. ↑ Taubman 2007, s. 367–369.
  70. ↑ Taubman 2007, s. 371–374.
  71. ↑ Taubman 2007, s. 372–373.
  72. ↑ Taubman 2007, s. 370.
  73. ↑ Taubman 2007, s. 514–519.
  74. ↑ Figes 2021, s. 305-306.
  75. ↑ Taubman 2007, s. 385–386.
  76. ↑ Figes 2021, s. 312.
  77. ↑ Taubman 2007, s. 449–450.
  78. ↑ Taubman 2007, s. 456–457.
  79. ↑ Taubman 2007, s. 458.
  80. ↑ Taubman 2007, s. 465–466.
  81. ↑ Taubman 2007, s. 466–473.
  82. ↑ Taubman 2007, s. 474–480.
  83. ↑ Taubman, William: Did he bang it?: Nikita Khrushchev and the shoe. The New York Times 26.7.2003. Viitattu 17.9.2009. ”Loengard is ’certain’ that Khrushchev ’did not bang his shoe on the desk,’ but that ’he certainly meant to do so.’ According to Loengard, Khrushchev ’reached down and took off a brown loafer from his right foot and put it on the desk. He grinned to delegates from the United Arab Republic who sat across the aisle and mimed (with an empty hand) that the next time he’d use the shoe to bang.’
  84. ↑ Taubman 2007, s. 482.
  85. ↑ Taubman 2007, s. 536–547.
  86. ↑ Taubman 2007, s. 576–578.
  87. ↑ Taubman 2007, s. 525–529.
  88. ↑ Taubman 2007, s. 584–591.
  89. ↑ Taubman 2007, s. 20–28.
  90. ↑ Taubman 2007, s. 25–27.
  91. ↑ Taubman 2007, s. 31.
  92. ↑ Taubman 2007, s. 626–651.
  93. ↑ Taubman 2007, s. 636–637.
  94. ↑ Taubman 2007, s. 637–640.
  95. ↑ Taubman 2007, s. 640–643.
  96. ↑ Taubman 2007, s. 643–645.
  97. ↑ Taubman 2007, s. 650.
  98. ↑ Foreign News: The Struggle & the Victory. Time 25.6.1957. (englanniksi).
  99. ↑ ”Мы вас похороним!”Time CNN: Foreign News: We Will Bury You! (26.11.1956) (Arkistoitu – Internet Archive). Viitattu 17.9.2009. ”About the capitalist states, it doesn’t depend on you whether or not we exist. If you don’t like us. don’t accept our invitations, and don’t invite us to come to see you. Whether you like it or not. history is on our side. We will bury you!”.
  100. ↑ Quotations.com – Nikita Khrushchev, haettu 17.9.2009 ”I once said, ’We will bury you,’ and I got into trouble with it. Of course we will not bury you with a shovel. Your own working class will bury you.” (24.8.1963, Jugoslaviassa pidetyssä puheessa).
  101. ↑ Quotations.com – Nikita Khrushchev, haettu 19.9.2009. ”Berlin is the testicle of the West. When I want the West to scream, I squeeze on Berlin.".
  102. ↑ Виктор Суходрев (People.ru, 19.9.2003), haettu 19.9.2009"Никита Сергеевич привычно заговорил, что Советский Союз догонит и перегонит Америку, и, мол, вообще: "Покажем мы вам кузькину мать!".
  103. ↑ Taubman 2007, s. 58–65.
  104. ↑ Egutkina, Anna: Nikita Hruštšovin lapsenlapsi jäi junan alle Iltalehti. 9.6.2017. Viitattu 9.6.2017..

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Adzubei, Aleksei : Pelon hinta. Suomentanut Eero Balk. Helsinki: SN-Kirjat, 1988. ISBN 951-615-691-6.
  • Crankshaw, Edward: Hruštšev. Suomentanut Seppo J. Loponen. Helsinki: Otava, 1967.
  • Figes, Orlando: Vallankumouksen Venäjä 1891–1991. ((Revolutionary Russia, 1891–1991. A History, 2014.) Suomentanut Kalevi Suomela) Helsinki: Siltala, 2021. ISBN 978-952-234-808-1
  • Seppänen, Esa: Miekkailija vastaan tulivuori. Urho Kekkonen ja Nikita Hruštšev 1955–1964. Helsinki: Tammi, 2004. ISBN 951-31-2628-5.
  • Talbott, Strobe: Hruštšev muistelee. Suomentanut Antti Nuuttila. Helsinki: WSOY, 1971.
  • Taubman, William: Hruštšov. Mies ja hänen aikakautensa. ((Khrushchev. The Man and His Era, 2003.) Suomentanut Matti Rosvall) Helsinki: Art House, 2007. ISBN 978-951-884-429-0

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kansainväliset
Kansalliset
Taiteenala
Henkilöt
Muut
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Nikita_Hruštšov&oldid=22709340”