Urho Kekkosen elämäkerta

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tämä artikkeli on artikkelin Urho Kekkonen ala-artikkeli.
Urho Kekkonen
Urho Kekkonen vuonna 1975.
Urho Kekkonen vuonna 1975.
Henkilötiedot
Syntynyt3. syyskuuta 1900
Pielavesi, Suomen suuriruhtinaskunta
Kuollut31. elokuuta 1986 (85 vuotta)
Helsinki, Suomi

Urho Kaleva Kekkonen (3. syyskuuta 1900 Pielavesi – 31. elokuuta 1986 Helsinki) oli suomalainen poliitikko ja kahdeksas Suomen tasavallan presidentti. Hän oli tasavallan istuva presidentti yhtäjaksoisesti vuodesta 1956 alkuvuoteen 1982, yli 25 vuoden ajan. Viimeinen presidenttikausi jäi kesken sairauden takia.[1]

Kekkonen on Suomen historian pitkäaikaisin presidentti. Hän on ensimmäinen, joka toimi tasavallan presidenttinä kaksi kokonaista kautta ja ainoa, joka on valittu toimeensa useammaksi kuin kahdeksi kaudeksi. Ennen presidenttiyttään Kekkonen toimi muun muassa oikeusministerinä, eduskunnan puhemiehenä sekä viiden hallituksen pääministerinä,[2] ja ennen poliittista uraansa hän oli poliisi, juristi ja yleisurheilija.

Kekkosta on pidetty taktisesti taitavana reaalipoliitikkona. Hänen kaudellaan Suomi pysyi Euroopan länsiryhmässä Neuvostoliiton paineesta huolimatta. Toisaalta Kekkonen on saanut arvostelua pitkän valtakauden varmistamisesta idän suhteiden avulla ja usein kovaotteisesta vallankäytöstä sisäpolitiikassa.[1] Vuonna 2004 järjestetyssä Suuret suomalaiset -äänestyksessä Urho Kekkonen sijoittui kolmanneksi 57 456 äänellä edellään Carl Gustaf Emil Mannerheim ja Risto Ryti.[3]

Sukutausta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kekkoset ovat vanha savolainen suku. Urho Kekkosen varhaisimmat tunnetut esi-isät asettuivat Savon seudulle mahdollisesti jo ennen 1500-lukua. On epäselvää, mistä Kekkoset ovat saapuneet Savoon. Koska Kekkosia tiedetään muinoin eläneen Karjalankannaksella ainakin Muolaassa ja Valkjärvellä, on arveltu, että he ovat lähtöisin Karjalasta. Urho Kekkonen itse piti mahdollisena myös sitä, että Kekkoset saattavat olla lähtöisin läntisestä Suomesta, esimerkiksi Hämeestä, missä on jo 1400-luvulta lähtien ollut Kekkosten nimeen liittyviä paikannimiä.[4]

Kekkosen varhaisin nykyisin nimeltä tunnettu esi-isä oli hänen isoisoisoisoisoisoisoisänsä Tuomas Kekkonen (syntynyt noin 1630), joka mainitaan ensimmäisen kerran pieksämäkeläisissä asiakirjoissa 1673. Hän oli mahdollisesti kotoisin joko Kangasniemeltä tai Joroisista.[4]

Urho Kekkosen esivanhemmat sekä äidin että isän puolelta aina kahdenteentoista sukupolveen saakka olivat kaikki vanhojen itäsuomalaisten talonpoikaissukujen jälkeläisiä. Kekkosen suku isän puolelta oli kaskimaiden valtaajia ja äidin puolelta omilla maillaan pysynyt talonpoikaissuku. Isoisä Eenokki, Urho Kekkosen isän isä, kuului kuitenkin 1800-luvulla kasvaneeseen tilattomien ryhmään ja hankki elatuksensa tilapäistöillä ja renkinä.[5]

Palveltuaan eri taloissa Eenokki Kekkonen vei vihille Anna-Liisa Koskisen. Heille syntyi kolme poikaa, jotka saivat nimet Taavetti (s. 1865), Juho (s. 1873) ja Alpertti (s. 1875)[6]. Juho Kekkonen, Koivujärven Vainikan talon mäkitupalaisen keskimmäinen poika oli Urho Kekkosen isä. Isoisä Aatu Pylvänäinen, Urho Kekkosen äidin isä, joka viljeli Kangasniemen Tarkkalan tilaa, avioitui kesällä 1878 16-vuotiaan Amanda Mannisen kanssa. Heidän lapsensa, kolme tytärtä ja kaksi poikaa, olivat Emilia, Elsa, Siilas, Tyyne ja Eetu.[5]

Isä Juho Kekkonen joutui tilattoman perheen poikana lähtemään metsätöihin ja päätyi vuonna 1898 tukkityömaalle Kangasniemelle. Siellä Kuvasmäen Tarkkalan talon sisarusparven vanhin tytär Emilia paimensi karjaa Haahkalan maiden rantalaitumilla. Samoilla rannoilla liikkuvassa tukkimiesporukassa liikkui myös Juho Kekkonen. Nuoret tutustuivat ja heidät vihittiin vuonna 1899. Pariskunta muutti Otavaan, mistä Juho Kekkonen oli saanut töitä Halla Oy:n Koivusahalla. Myöhemmin hän yleni metsätyönjohtajaksi ja tukkiasioitsijaksi.[5]

Nuoripari siirtyi työmaan mukana Pielavedelle, mistä Juho Kekkonen vuokrasi savutuvan ja kamarin käsittävään torpan, jota hän vähitellen korjaili ja laajensi kunnolliseksi taloksi. Kuopion läänin henkikirjojen 1901–1905 mukaan Juho Kekkonen oli Pielaveden talon n:o 5 Niskalan torppari, eikä siten koskaan omistanut rakennusta[7]. Hän rakensi tupaan savupiipun vähän ennen esikoispoikansa Urhon syntymää. Talon takana olevan kauniin lepikon takia taloa alettiin kutsua Lepikon torpaksi.[8] Pihapiirissä sijaitsi savusauna, jossa Urho Kekkonen syntyi 3. syyskuuta 1900. Lepikon torpassa perhe asui kuusi vuotta ja Siiri-tytär syntyi vuonna 1904. Juho Kekkosen savotoiden mukana perhe muutti vuonna 1906 Kuopioon ja 1908 Lapinlahdelle. Tiukkaa oli, mutta puutetta ei kärsitty. Perheen kuopus Jussi syntyi vuonna 1910.[5]

Lapsuus ja nuoruus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

”Sain lahjaksi onnellisen lapsuuden” on Urho Kekkonen sanonut lapsuudestaan. Koulun Urho Kekkonen aloitti Lapinlahdella. Käytyään kolme vuotta kansakoulua hän sai pyrkiä Iisalmen yhteiskouluun. Iisalmesta muutettiin jo seuraavana vuonna Kajaaniin, minne vuosisadan vaihteessa oli perustettu saha ja selluloosatehdas. Isä Juho pääsi Kajaanin Puutavara Osakeyhtiön tukkiasioitsijaksi ja niin syksyllä 1911 Urho siirtyi Kajaanin Yhteiskoulun toiselle luokalle. Hän oli luokan nuorin oppilas. Hän ei ollut mallioppilas, vaan kuriton ja vallaton. Yläluokilla hän oli koulun toverikunnan johdossa ja toimitti sen lehteä Mielikkiä ja sai vuosijuhlissa harjoitella puheiden pitämistä. Hän luki myös innokkaasti historian ja kaunokirjallisuuden teoksia. Hän sai myös 12-vuotiaasta alkaen olla mukana isänsä uittotyömailla.[9]

Urho Kekkonen oli jo nuoresta pitäen innokas kirjoittaja. Ensimmäiset tekstit ilmestyivät vuoden 1914 puolella. Niitä julkaisi kaupungin vanhasuomalainen sanomalehti Kaikuja Kajaanista. Seuraavana vuonna hän suomensi käyttämänsä nimimerkin Esaias Ranstakan Kohennuskepiksi ja alkoi kirjoittaa kaupungin vanhimpaan lehteen, nuorsuomalaiseen Kajaanin Lehteen. Myöhemmin Kekkonen alkoi käyttää koulutovereidensa keksimiä nimiä Känä ja Urho Sorsimo.[9]

Vanhemmilla oli varaa kouluttaa poikansa ylioppilaaksi.[10] Kekkosella oli kaksi nuorempaa sisarusta: vakuutusvirkailijana myöhemmin toiminut Siiri Kekkonen (1904–1969) ja majuri, toimitusjohtaja Uuno Johannes (Jussi) Kekkonen (1910–1962).[11]

Vuonna 1949, kun Kekkosesta ryhdyttiin toden teolla tekemään presidenttiä, Lepikon torpan valokuvasta retusoitiin savupiippu pois tarkoituksena esittää Kekkonen ”savupirtin poikana” ja luotiin muutenkin tarpeelliseksi katsottu kuva Kekkosesta kansan syvistä riveistä nousseena ”sivistyneenä jätkänä”.[12][8]

Lukiolaisena Kekkonen liittyi Kajaanin suojeluskuntaan ja osallistui Suomen sisällissotaan Kajaanin sissirykmentin mukana valkoisten joukoissa. Hän osallistui Kuopion ja Varkauden valtauksiin, Mäntyharjun rintaman ja Viipurin taisteluihin sekä johti sodan loppuvaiheessa Haminassa yhdeksän punaisen teloittamista.[13]

Kekkonen kaljuuntui suhteellisen nuorella iällä. Tämän väitettiin johtuneen siitä, että hänen ollessaan vähän toisella kymmenellä perheen vuokraemäntä Kajaanissa antoi hänelle niin kovaa tukkapöllyä.[14]

Urheilu-ura

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kekkonen oli nuorena miehenä kansallisen huipputason yleisurheilija. Vuonna 1924 hän voitti vauhdittomien hyppyjen SM-kisoissa korkeushypyn ja kolmiloikan. Saman vuoden Kalevan kisoissa hän voitti korkeushypyn ja sijoittui toiseksi sivulajissaan 100 metrin juoksussa. Korkeushypyssä Kekkonen saavutti lisäksi kolme pronssia Kalevan kisoissa vuosina 1923, 1927 ja 1928. Hänen hallussaan oli vauhdittoman kolmiloikan Suomen ennätys (972 cm). Kekkosen muita henkilökohtaisia ennätystuloksia olivat korkeushypyn 185 cm, kolmiloikan 14,06 metriä ja 100 metrin juoksun 11,0 sekuntia.[15]

Urheilijanuransa jälkeen Kekkonen toimi Suomen Olympiakomitean ja Suomen Urheiluliiton (SUL) johdossa. Vuoden 1932 olympiakisoissa Los Angelesissa Kekkonen toimi Suomen olympiajoukkueen johtajana. Kansainvälinen yleisurheiluliitto IAAF puheenjohtajanaan ruotsalainen Sigfrid Edström sulki näiden kisojen aikana Paavo Nurmen kisoista ammattilaissyytösten vuoksi. Kekkonen taisteli sinnikkäästi ja jopa ärsytystä herättävän jääräpäisestikin Nurmen osallistumisen puolesta. Seurauksena oli, että Suomen ja Ruotsin yleisurheilumaaottelut keskeytyivät useaksi vuodeksi. Riita leimautui vahvasti Edströmin ja Kekkosen väliseksi kiistaksi. Ansioistaan Suomen urheilun hyväksi Urho Kekkoselle myönnettiin Suomen urheilun suuri ansioristi vuonna 1950.[16]

Opiskeluaika ja poliittisen uran alku

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Nuori lakimies Urho Kekkonen kävelyllä Ateneumin kulmalla 1930-luvun alussa.

Ylioppilaaksi Kekkonen kirjoitti Kajaanin Lyseosta vuonna 1919. Asevelvollisuutensa hän suoritti Helsingin autopataljoonassa ja kotiutui kersanttina. Hän muutti Helsinkiin vuonna 1921, opiskeli nopeasti ja valmistui lakitieteen kandidaatiksi Helsingin yliopistosta vuonna 1926. Hän oli aktiivinen Pohjois-Pohjalaisessa Osakunnassa sekä lainlukijoiden riennoissa ja toimi Ylioppilaslehden päätoimittajana vuosina 1927–1928.[16] Hän sai varatuomarin arvonimen vuonna 1928.[17]

Lakitieteen ylioppilaana ja varatuomarina Kekkonen työskenteli Etsivässä keskuspoliisissa. Hän perehtyi kommunisminvastaiseen toimintaan. Kommunisteihin välirikon tehneen Arvo Tuomisen mukaan Kekkonen oli vastustajiaan kohtaan asiallinen ja ammattitaitoinen.[18] Etsivästä keskuspoliisista Urho Kekkonen myös löysi puolisokseen konekirjoittajana toimineen Sylvi Uinon, joka oli kannakselainen papintytär.[19] Vuonna 1928 heille syntyivät kaksospojat Taneli ja Matti.

Poliisivuosista puhuessa Kekkosella on toisinaan ollut ankaran, väkivaltaisen kommunistien kuulustelijan maine. Hän itse antoi ymmärtää ottaneensa humaanin ”hyvän poliisin” roolin vanhempien ja väkivaltaisempien kollegoidensa vastapainoksi. Jotkut hänen kuulustelemansa kommunistit ovat puoltaneet jälkimmäistä kuvausta, toiset taas syyttivät Kekkosta erityisen kovakätiseksi. Myöhemmin ministerinä Kekkosen sanotaan käyneen tekemässä rauhaa erään kuulustelussa pahoinpitelemänsä kommunistin kanssa Suomussalmella.[20][21] Kirjailija Timo J. Tuikka selittää näiden lausuntojen ristiriitaisuutta Kekkosen kuulustelumenetelmien ja sosiaalisten taitojen kehityksellä: ”Hän oppi sen strategisen tavan, että nyrkki ei ole välttämättä se kaikista tehokkain väline, vaan viina, sauna ja jutustelu ovat paljon parempia tiedonhankintavälineitä.” Nämä paljastavat kokemukset olisivat vaikuttaneet suuresti hänen myöhempään uraansa ja lähestymistapaansa.[21]

Kekkonen alkoi suunnitella omaa väitöskirjaansa salaisen poliisin toiminnasta. Hän kuitenkin joutui itse eroamaan Etsivästä keskuspoliisista ehdotettuaan julkisesti, että se pitäisi lakkauttaa ja yhdistää rikospoliisiin. Kekkonen siirtyi vuonna 1927 Maalaiskuntien liiton lakimieheksi, mutta hänen julkinen esiintymisensä johti siihen, että työsuhde purettiin vuonna 1932. Kekkonen väitteli lakitieteen tohtoriksi 1936. Väitöskirja käsitteli kunnallista vaalioikeutta Suomen lain mukaan.[22]

Urho Kekkosen aatteelliset juuret olivat kansallismielisessä ylioppilaspolitiikassa, ja sille oli luontevaa jatkoa myös toimiminen Akateemisessa Karjala-Seurassa (AKS). Kansan eheyttäminen, ryssäviha, aitosuomalainen kielitaistelu ja Itä-Karjalan kysymys olivat hänelle tärkeitä. Kekkonen kirjoitti pakinoita AKS:n lehteen Suomen Heimoon, ja vuonna 1930 hänestä tuli AKS:n kolme vuotta aiemmin valtaaman Suomalaisuuden Liiton puheenjohtaja. Vuonna 1932 Kekkonen kuitenkin erosi AKS:stä yhdessä monien muiden keskustaan suuntautuneiden jäsenten kanssa, kun AKS:n enemmistö ei suostunut tuomitsemaan Mäntsälän kapinaa. Hän jatkoi pakinointia Suomalaisuuden Liiton lehdessä Suomalaisessa Suomessa (myöhemmin Kanava), jossa hän keskittyi ajamaan etenkin yliopiston suomalaistamista.[23]

Siirtyminen puoluepolitiikkaan

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kekkonen vieraili Saksassa vuonna 1932 ja todisti Adolf Hitlerin valtaannousua. Ilmeisesti nämä kokemukset vaikuttivat siihen, että hän liittyi seuraavana vuonna Maalaisliittoon ja julkaisi poliittisen pamflettinsa Demokratian itsepuolustus. Hän varoitti äärioikeiston noususta ja esitti muun muassa, että valtiovalta voi joutua rajoittamaan sananvapautta tietyssä määrin voidakseen estää demokratian luhistumisen.[12] Saksassa ollessaan Kekkonen asui ensin juutalaisen Rosenbaumin perheen luona, mikä sai hänet kirjoittamaan kotimaahan vastenmielisyydestään juutalaisia kohtaan, ja muutettuaan toiseen asuntoon hän kirjoitti, että ”ei koskaan jutin luo, jos saa kristittyjen parissa olla”.[24]

Työelämässä Kekkonen siirtyi maatalousministeriön nuoremmaksi hallitussihteeriksi vuonna 1933[25] ja yritti samana vuonna ensimmäisen kerran eduskuntaan mutta ei tullut valituksi. Maalaisliitossa Kekkonen nousi nopeasti merkittävään asemaan toimien puolueen keskushallituksen jäsenenä vuodesta 1935 alkaen presidentiksi valintaansa asti.[1] Vuonna 1936 hän yritti toisen kerran eduskuntaan ja tuli valituksi Viipurin läänin läntisestä vaalipiiristä. Hänet nimitettiin heti oikeusministeriksi (1936–1937) Kyösti Kallion hallitukseen ja sen jälkeen A. K. Cajanderin punamultahallitukseen sisäasiainministeriksi (1937–1939). Hän yritti lakkauttaa äärioikeistolaisen Isänmaallisen Kansanliikkeen 1938, ja tässä epäonnistuneessa operaatiossa tuli tunnetuksi käsite Kekkosen konstit.[10] IKL:n näkyvimpiin hahmoihin kuulunut professori Bruno Salmiala viittasi siihen vielä vuonna 1968 ja syytti Kekkosta IKL:n häpäisemisestä presidentinvaalikampanjassa.[26]

22. elokuuta vuonna 1938 Kekkosen toimiessa sisäministerinä Suomi kieltäytyi päästämästä noin 60 itävaltalaista juutalaispakolaista kuljettanutta m/s Ariadne -alusta Suomeen. Nämä Suomesta käännytetyt juutalaispakolaiset on opittu tuntemaan ”Kekkosen juutalaisina”, sillä Kekkonen kantoi viime kädessä vastuun tapahtuneesta.[27]

Vuonna 1938 Sylvi ja Urho Kekkonen ostivat Vahvialasta Etelä-Karjalasta Paarmakallio-nimisen maatilan. Urho Kekkosen oli näin osaltaan tarkoitus luoda yhteyksiä vaalipiirinsä äänestäjäkuntaan. Tilan metsät oli hakattu ja rakennukset olivat huonokuntoisia, mutta vielä ennen sotaa Kekkoset ehtivät aloittaa tilan kunnostamisen. Talvisodan päättäneen Moskovan rauhan mukaisen alueluovutuksen nojalla uusi raja jakoi tilan siten, että rakennukset ja suurin osa viljelyksistä jäivät Neuvostoliitolle luovutetulle alueelle.[28]

Talvisodan hallituksessa Kekkonen ei ollut. Eduskunnassa hän vastusti Moskovan rauhantekoa maaliskuussa 1940 ja kannatti sodan jatkamista. Vuosina 1940–1943 hän oli Siirtoväen Huollon Keskuksen johtaja ja vuosina 1943–1945 valtiovarainministeriön virastovaltuutettu. Tällöin hänen toimenaan oli valtionhallinnon järkeistäminen.[16]

Vuoden 1942 alussa Kekkonen ryhtyi kirjoittamaan Suomen Kuvalehteen nimimerkillä Pekka Peitsi katsauksia ulkopolitiikkaan ja maailmansodan tapahtumiin. Aikaisemmin niitä oli kirjoittanut majuri Wolf H. Halsti, joka oli joutunut lopettamaan niiden kirjoittamisen päämajan vaatimuksesta.[1]

Toimiessaan syksyllä 1942 Siirtoväen huollon keskuksen johtajana Kekkonen totesi, että ”mustalaisia (romaneja) varten lienee perustettava keskitysleiri, eihän niistä muuten selviä”.[29] Samoihin aikoihin hän kirjoitti Suomen Kuvalehdessä nimimerkillä Pekka Peitsi, kuinka romanit ovat ryhmä työtä vieroksuvia, toimettomina kierteleviä joukkioita, joka ”muodostaa räikeän epäsoinnun siinä työn ja ponnistuksen soitossa, jota maa on tulvillaan”.[30]

Kekkosen leiriehdotus pantiin toimeen ja tammikuussa 1943 aloitti toimintansa Suomen ensimmäinen romanimiehille tarkoitettu työleiri. Myös romaninaiset joutuivat vastaavanlaiselle leirille.[29] Moni määrättiin sinne vuoden 1936 irtolaislain perusteella[31]. Pakkotyötä tekeville maksettiin pientä palkkaa, josta vähennettiin majoitus-, ruoka- ja vaatetuskulut. Metsätyöleireillä oli tehtävä vähintään 75 mottia, ennen kuin pois pääsyä saatettiin harkita. Kumpikaan leiri ei toiminut pitkään. Leirejä ei luokitella keskitysleireiksi.[29]

Presidentin valitsijamiehenä, kansanedustajana ja ministerinä Kekkonen oli valitsemassa Kyösti Kalliota vuonna 1937, Risto Rytiä vuosina 1940 ja 1943, Gustaf Mannerheimia vuonna 1944 sekä J. K. Paasikiveä vuonna 1946.[32]

Uusi nousu, pääministeristä presidentiksi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Katso myös: Urho Kekkosen hallitusten kokoonpanot
Kekkonen ja K. A. Fagerholm puolisoineen presidentin itsenäisyyspäivän vastaanotolla 1956.

Kekkosen ulkopoliittinen ajattelu sai lopullisen muotonsa sotavuoden 1941 kuluessa. Hänen uusi ajattelunsa oli sangen realistista ja keskittyi Neuvostoliiton epäluulojen hälventämiseen ja keskinäisen luottamuksen lisäämiseen.[16] Vuoden 1942 lopulta alkaen hän lähestyi piirejä, jotka seuraavana vuonna tulivat muodostamaan niin kutsutun rauhanopposition. Myöhemmin Kekkosta luonnehdittiin yhdeksi tämän ryhmän ”kärkihahmoista”.

Maalaisliiton puoluekokouksessa vuonna 1944 Kekkonen vaati, että arvokonservatiivinen ja kansallismielinen puolue ottaisi suunnan, joka soveltuu uuteen maailmanjärjestykseen. Tämä Kekkosen suunta tuli myöhemmin tunnetuksi niin sanottuna K-linjana. Linja jakoi ensin Maalaisliiton ja sitten koko suomalaisen poliittisen elämän sen mukaan, kuinka “ulkopoliittisesti luotettavana” kutakin pidettiin, eli millaiset suhteet kullakin oli Neuvostoliittoon ja Kekkoseen. Kahtiajako jatkui Kekkosen uran loppuun.[22]

Kekkonen palasi lopullisesti vallan sisärenkaaseen, kun hän pääsi Paasikiven hallituksen oikeusministeriksi marraskuussa 1944 ja samalla valvontakomission vaatimat sotasyyllisyysoikeudenkäynnit tulivat hänen hoidettavikseen. Kun Paasikivi valittiin presidentiksi 1946, Maalaisliitto esitti Kekkosta pääministeriksi, mutta SKDL:n vastustus esti aikeen. Kekkonen nimitettiin kuitenkin Suomen Pankin johtokuntaan ja myöhemmin eduskunnan ensimmäiseksi varapuhemieheksi[22][17] 2. huhtikuuta.[25]

Sotasyyllisyysoikeudenkäynnin vuoksi Kekkonen joutui Paasikiven sijaiskärsijäksi. Valvontakomissio uskoi oikeudenkäynnin Suomen sodanaikaisia johtavia poliitikkoja vastaan osoittavan suomalaisille ja ulkomaailmalle, että Suomen sotavuosien politiikka oli ollut väärää, suorastaan rikollista, ja aiheuttanut suomalaisille paljon vahinkoa. Käytännössä oikeudenkäynnistä muodostui kuitenkin syytettyjen rohkeiden puolustuspuheenvuorojen vuoksi neuvostovastainen näytelmä. Väinö Tannerin joutuminen syytetyksi, mikä tapahtui valvontakomission puheenjohtajan Andrei Ždanovin nimenomaisesta vaatimuksesta, aiheutti sosialidemokraattien keskuudessa syvää katkeruutta Kekkosta kohtaan, ja se lietsoi Kekkos-kaunaa, jota Kekkosen kääntymys ”ryssän” vihaajasta Neuvostoliiton ystäväksi oli levittänyt poliittisiin piireihin.[33]

Kekkonen suhtautui ensin kommunisteihin epäluuloisesti, mutta hänen suhtautumisensa muuttui ilmeisesti sen jälkeen, kun kesällä 1948 muodostettiin K.-A. Fagerholmin sosiaalidemokraattinen vähemmistöhallitus ja sekä Maalaisliitto että SKDL jäivät oppositioon.[34]

Kekkonen valittiin eduskunnan puhemieheksi 22.7.1948.[35] Hänet valittiin myös 1. helmikuuta 1950 vuoden 1950 valtiopäivien puhemieheksi.[36] Presidentinvaalissa 1950 Kekkonen oli Maalaisliiton ehdokas ja kilpaili kampanjassaan etenkin istuvan presidentin J. K. Paasikiven kanssa. Vaaleissa Kekkonen sai 62 valitsijamiestä, SKDL:n Mauno Pekkala 67 ja vaalit voittanut Paasikivi 171. Vaikka Kekkonen ei voittanutkaan vaalia, hänen onnistui laajoilla vaalikiertueillaan pohjustaa voittonsa seuraavissa presidentinvaaleissa.[37]

Kun Fagerholmin hallitus kaatui 1. maaliskuuta 1950, Kekkonen kävi keskustelemassa Paasikiven kanssa hallituskysymyksestä. Kekkonen sai tehtäväkseen muodostaa hallitus ja hänen ensimmäinen hallituksensa nimitettiin 17. maaliskuuta 1950.[38][35] Tätä seurasi vielä neljä muuta Kekkosen hallitusta, joista osa jäi poliittisesti rikkinäisenä aikana lyhytikäisiksi.[39]

Jo ensimmäistä hallitustaan muodostaessaan Kekkonen perusteli sekä omaa johtavaa rooliaan että hallituksen kokoonpanoa ensi sijassa Suomen ja Neuvostoliiton suhteiden kannalta. Ensimmäisen hallituskautensa loppupuolella Kekkonen alkoi korostaa yhä enemmän Suomen ja Neuvostoliiton välille 1948 solmittua YYA-sopimusta. Siitä muodostui myöhemmin keskeinen teksti Suomen poliittisessa elämässä.[40]

Kekkonen alkoi turvata poliittista asemaansa idänsuhteilla, ja niin hän onnistui kerta toisensa jälkeen torjumaan sekä hallitusten kaatoyritykset että pysymään itse pääministerinä. Kun Kekkonen onnistuttiin kampeamaan pääministerin paikalta vuonna 1953, hän vihjasi Neuvostoliiton saattavan menettää luottamuksensa Suomeen. Presidentti Paasikiven mielestä tällainen kytkentä oli ”poliittisesti vaarallinen”.[41]

Maaliskuussa 1953 Kekkonen, toinen ulkoministeri Ralf Törngren ja opetusministeri Reino Oittinen edustivat Suomea Neuvostoliiton johtajan Josif Stalinin hautajaisissa Moskovassa.[42] Saman vuoden kesäkuun alussa Kekkonen edusti Suomea kuningatar Elisabet II:n kruunajaisissa Lontoossa.[43]

Vuonna 1954 nimitettiin Kekkosen V hallitus, joka toimi Kekkosen presidentiksi valitsemiseen asti maaliskuussa 1956.[44]

Ministeri Reinhold Svento tallensi muistelmateokseensa Ystäväni Juho Kusti Paasikivi (1960) J. K. Paasikiven hyvän arvioinnin Urho Kekkosesta:

»Olen antanut Kekkoselle etusijan, en suinkaan poliittisista syistä, vaan yksinomaan sen vuoksi, että hän oli pääministerinä etevä, nopeasti ajatteleva ja nopeasti toimiva. Se, mihin monet muut tarvitsevat puolisen tuntia ajattelemisen aikaa, sen Kekkonen ymmärsi parissa minuutissa. Totta kai sellainen pääministeri on jokaiselle presidentille tervetullut. Jos Kekkonen olisi ilman näitä älynsä lahjoja, kai minäkin ryhtyisin heti ajattelemaan toista henkilöä hänen paikalleen.[45]»

Presidenttinä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäinen kausi (1956–1962)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Urho Kekkonen vuonna 1960 julkaistussa postimerkissä.
(Vasemmalta oikealle) Kliment Vorošilov, Nikita Hruštšov ja Kekkonen Moskovassa vuonna 1960.

Tasavallan presidentiksi Urho Kekkonen valittiin vuonna 1956, jolloin hän voitti valitsijamiesäänin 151–149 vastaehdokkaansa, sosiaalidemokraattien K.-A. Fagerholmin.[46] Presidentinvaaleissa Kekkonen oli saanut taakseen 88 valitsijamiestä, joten hän tarvitsi tukea muilta valitsijamiesryhmiltä. Ratkaiseva tuki oli, että SKDL:n valitsijamiesryhmä äänesti häntä yksimielisesti, samoin enemmistö Kansanpuolueesta. Puuttuvaa ”yhden äänen” antajaa ei ole koskaan saatu selville luotettavasti.[40] Mahdollisena pidetään myös sitä, että ääniä annettiin rintaman yli useita ja molemmilta puolilta.[47] KGB-kenraali Viktor Vladimirovin mukaan Kekkosen voiton takasi Neuvostoliiton lahjonta, puuttuvat äänet ostettiin ja Kekkosen valinta varmistettiin.[48] Yhdysvallat kieltäytyi onnittelemasta Kekkosta. Ulkoministeri John Foster Dulles lausui, että ”Kekkosen virkaanastumisen johdosta emme esitä onnitteluita”.[49]

Suomen Ammattiyhdistysten Keskusliitto julisti yleislakon, joka alkoi uuden presidentin virkaanastujaispäivänä 1. maaliskuuta 1956. SAK ei myöntänyt lakon olevan poliittinen, mutta Kekkosen valinnan on väitetty vaikuttaneen työtaisteluun. Presidenttikautensa alussa Kekkonen yrittikin pitää matalaa profiilia, etenkin sisäpolitiikassa.[41]

Kekkosen presidenttikausi merkitsi uuteen aikakauteen siirtymistä osaltaan myös sen vuoksi, että hänen ensimmäisen virkavuotensa päättyessä yksikään hänen edeltäjistään ei enää ollut elossa. Risto Ryti oli kuollut lokakuussa ja Paasikivi joulukuussa 1956.[50]

Urho Kekkosen presidenttikausi alkoi maailmanpoliittisen ”suojasään” aikana. Suomi koki tulikasteensa Yhdistyneiden kansakuntien jäsenenä kuitenkin jo Kekkosen ensimmäisen presidenttivuoden lopulla, kun järjestön yleiskokouksen käsiteltäväksi tuli Unkarin kansannousu. Suomi tuki YK:ssa päätöslauselmaehdotusta, jossa ei esitetty pakotteita Neuvostoliittoa vastaan, vaan vedottiin unkarilaisten vapauden ja itsemääräämisoikeuden puolesta. Kekkonen määräsi Suomen YK-valtuuskunnan pidättymään äänestyksistä aina, jos päätöslauselmassa arvosteltiin Neuvostoliittoa. Ratkaisevassa äänestyksessä, josta Suomi pidättyi, yleiskokous hyväksyi päätöslauselman, jossa vaadittiin Neuvostoliittoa lopettamaan puuttuminen Unkarin sisäisiin asioihin ja vetämään heti joukkonsa kriisialueelta. Dosentti Juhani Suomi paljasti Kekkos-elämäkerrassaan vuonna 1992 Kekkosen tarjoutuneen välittäjäksi Unkarin kriisissä. Neuvostoliitto ei ollut vastannut Kekkoselle mitään, koska kyse oli sen mukaan ollut kommunistileirin sisäisestä asiasta.[51] Max Jakobsonin mukaan Unkari-äänestyksen myötä Suomi alkoi noudattaa YK:ssa ”geopoliittista äänestysmallia”, mikä tuli jälleen esille Afganistanin sodan yhteydessä vuonna 1980.[52]

28.1.1957 kello 18 sattui Porvoon maantiellä 18 kilometriä Helsingistä itään kolari, jossa kolme sai surmansa. Paikalle osunut Kekkonen käski autonkuljettajansa Kalle Westerlundin kuljettamaan yhden loukkaantuneista (ambulanssin kuljettaja) Helsinkiin presidentin virka-autossa.[53]

Kekkosen toisena presidenttivuonna 1957 tapahtui ampumavälikohtaus, jossa tuntemattomaksi jäänyt tekijä ampui kohti presidentin kesäasuntoa Naantalin Kultarannassa Kekkosen perheineen viettäessä juhannusta. Tiettävästi Kekkosen henkilökohtaisesta pyynnöstä tapauksesta vaiettiin täysin. Kekkoseen henkilökohtaisesti kohdistuneet uhkaukset olivat yleisiä, ja presidentin on tulkittu halunneen välttää mielialojen kiihdyttämistä entisestään. Kultarannan päiväkirjaan tapaus merkittiin ikkunan särkymisenä.[54]

Kun elokuussa 1958 muodostettiin Fagerholmin laajapohjainen enemmistöhallitus, jota kutsuttiin myöhemmin yöpakkashallitukseksi, Neuvostoliitto osoitti hiljaisesti mieltään sitä vastaan. Presidentti Kekkonen yhtyi kritiikkiin ja vaikutti osaltaan siihen, että hallitus kaatui joulukuussa. Tutkijat eivät ole yksimielisiä Kekkosen motiiveista.[55]

Fagerholmin hallituksen kaatumisen vuoksi enemmistöhallitusten muodostaminen tuli vaikeaksi eikä siihen kyetty vähään aikaan. Siksi oli pakko turvautua vähemmistöhallituksiin, jotka nojasivat lähinnä maalaisliittoon. Sosiaalidemokraattien sisäiset erimielisyydet lisäsivät sisäpolitiikan hajanaisuutta. Kekkonen pyrki silti sitkeästi yhdistämään oman uudelleenvalintansa, enemmistöhallituksen muodostamisen ja ulkopoliittiset tavoitteensa ja lähetti neuvostojohdolle viestejä, joista kukaan muu Suomessa ei tiennyt.[56]

Urho ja Sylvi Kekkonen sekä Jacqueline ja John F. Kennedy Valkoisessa talossa 16. lokakuuta 1961.

Lokakuussa 1961 Kekkonen matkusti kolmen viikon valtiovierailulle Yhdysvaltoihin ja Kanadaan. Yhdysvalloissa vierailun isäntänä oli alkuvuodesta 1961 presidentin virkaan astunut John F. Kennedy. Vierailun aikana Kekkonen piti YK:n yleiskokouksessa New Yorkissa puheen, jossa hän luonnehti Suomen roolia kansainvälisten kriisien ratkaisemisessa pikemminkin lääkäriksi kuin tuomariksi. Vierailun ohjelmaan sisältyi myös useita tapaamisia amerikansuomalaisten kanssa ja sen lopuksi Kekkonen matkusti rentoutumaan Havaijille.[57]

Kekkonen suunnitteli jo huhtikuussa 1961 hajottavansa eduskunnan ja vaikuttavansa niin liittoumaan, joka uhkasi nousta häntä vastaan presidentinvaaleissa ehdokkaanaan entinen oikeuskansleri Olavi Honka. Neuvostoliitto lähetti lokakuun lopussa nootin, jossa se vetosi kärjistyneeseen kansainväliseen tilanteeseen ja vaati YYA-sopimuksen mukaisia sotilaallisia konsultaatioita. Nootin tullessa Kekkonen oli Havaijilla, mutta hän ei keskeyttänyt Yhdysvaltain-vierailuaan, vaan lähetti ulkoministeri Ahti Karjalaisen Moskovaan ottamaan selkoa nootin taustoista ja palasi itse kotimaahan alkuperäisen aikataulun mukaisesti muutamia päiviä myöhemmin.[58] Muun muassa Tuure Junnilan, Veikko Vennamon, Anatoli Golitsynin, Viktor Vladimirovin sekä Hannu Rautkallion mukaan nootin oli suunnitellut Kekkonen yhdessä KGB:n kanssa[59]. Honka luopui ehdokkuudesta ja Kekkonen sai tammikuussa 1962 pidetyssä presidentin valitsijamiesvaalissa 111 valitsijamiestä. Hänet valittiin uudelleen vuoden 1962 vaaleissa presidentiksi 199 äänellä.[22]

Toinen kausi (1962–1968)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ruotsin pääministeri Tage Erlander ja Urho Kekkonen vuonna 1967.

Noottikriisin seurauksena on pidetty sitä, että Suomessa ei ollut enää todellista oppositiota ja Kekkonen saavutti Suomen poliittisena johtajana vahvan aseman, joka sai myöhemmin jopa kyseenalaisia piirteitä.[2] Kekkonen yritti saada puolueiden enemmistön tuen taakseen, sillä ilman sitä presidentti ei olisi voinut pitkään käyttää valtaansa täysipainoisesti. Jotta puolue pääsisi hallitusvastuuseen, sen piti osoittaa Kekkoselle ”ulkopoliittinen luotettavuutensa” eli hyväksyä Kekkonen ja hänen ulkopoliittinen linjansa. Esimerkiksi kokoomus pääsi Johannes Virolaisen hallitukseen noottikriisin jälkeen, kun se oli osoittanut lojaaliutensa Kekkosta kohtaan.[34]

Keväällä 1964 Kekkonen viestitti vanhalle puolueelleen maalaisliitolle, että puoluetta koko sotien jälkeisen ajan johtanut V. J. Sukselainen oli syrjäytettävä, ja kesän 1964 puoluekokouksessa Johannes Virolainen voitti puheenjohtajavaalissa Sukselaisen niukalla äänten enemmistöllä. Saman vuoden syksyllä Helsingin työväentalossa pitämässään puheessa Kekkonen ilmaisi olevansa valmis tulemaan sosialidemokraatteja puolitiehen vastaan Pitkänsillan yli ja tarvittaessa ylikin. Näin SDP, jonka puheenjohtajaksi oli edellisenä vuonna tullut Rafael Paasio, alkoi taas näyttää todelliselta vaihtoehdolta hallituspuolueeksi.[60] SDP saavutti suurvoiton vuoden 1966 eduskuntavaaleissa ja 18 vuoden tauon jälkeen muodostettiin kansanrintamahallitus Rafael Paasion johdolla ja Urho Kekkosen tuella.[61]

Kekkonen käytti paljon valtaa myös henkilökohtaisten suhteiden avulla. Hän piti säännöllisesti yhteyttä opiskeluaikaisiin tovereihinsa, mutta myös metsästys-, kalastus- ja hiihtokavereihinsa. Nuorille hän piti niin sanottuja lastenkutsuja virka-asunnossaan Tamminiemessä. Hän kasvatti itselleen luottomiehiä valtiohallintoon, kaikkiin merkittäviin puolueisiin ja liike-elämään, etenkin valtionyhtiöihin. Hänellä oli myös paljon taiteilijaystäviä. Kekkonen oli luonteeltaan välitön, ja hän osasi seurustella erilaisten ihmisten ja yhteiskuntapiirien kanssa jo kauan ennen kuin verkostoitumisesta tuli muotikäsite.[2] Jukka Tarkan luonnehdinnan mukaan Kekkonen oli tavallisille kansalaisille heidän huoliaan herkällä korvalla kuunteleva isähahmo, mutta myös jyrisevä kartanonherra, joka ei sietänyt epäjärjestystä tiluksillaan. Julkinen kritiikki painoi ja närkästytti presidenttiä, mutta hänen virallinen asemansa rajoitti hänen mahdollisuuksiaan osallistua avoimeen yhteiskunnalliseen keskusteluun.[62]

Vapaa-aikansa Kekkonen vietti mieluiten muiden kuin poliitikkojen ja poliittisten avustajiensa parissa. Vakiintunut kalastusseurue, jonka keskipisteenä Kekkonen oli, oli alun perin aito kaveriporukka. Seurueen kokoonpano muuttui 1970-luvun alkuvuosina, jolloin siihen liittyi yritysjohtajia, jotka kustansivat kaukomatkat ja isännöivät presidentin käyntejä Lapin kelomökeissä. Maksumiehet osallistuivat pyyntirituaaleihin kuitenkin vain muodon vuoksi, koska todellisuudessa he pyrkivät presidentin myötävaikutuksella edistämään yritystensä etuja ja myös omaa urakehitystään.[63] Neste Oy:n pääjohtaja Uolevi Raade ohjasi yhdysvaltalaisen Lummus-yhtiön järjestämään presidentille kalastusmatkoja Alaskaan ja Etelä-Amerikkaan.[64]

Kekkosen toisella kaudella saksankielisestä Keski-Euroopasta käsin suomalaiseenkin poliittiseen puheeseen suodattui käsite ”suomettuminen”. Osana sitä oli käsitys, että vain Kekkosella oli yksinoikeus tulkita Neuvostoliiton viestejä.[65][66] Max Jakobson ja Jukka Tarkka ovat huomauttaneet, että Kekkonen hoiti yhtä henkilökeskeisesti Suomen suhteita länsimaihin, etenkin Ranskaan ja Britanniaan. Vietnamin sodan aikana Kekkonen varoi arvostelemasta julkisesti Yhdysvaltain Vietnamin-politiikkaa, vaikka päiväkirjamerkintöjensä mukaan hän tuomitsi sen jyrkin sanoin. Myös Suomen suhteet Ruotsiin olivat Kekkosen erityisessä suojeluksessa, ja hänen suhteensa Ruotsin kuningashuoneeseen ja pitkäaikaiseen pääministeriin Tage Erlanderiin olivat hyvin läheiset. Sen sijaan Erlanderin seuraaja Olof Palme jäi Kekkoselle huomattavasti etäisemmäksi, mikä johtui sekä ikäerosta että henkilökemioista.[67]

Maaliskuussa 1964 Kekkonen teki vierailun Viroon, jossa isäntänä oli Viron puoluejohtaja Johannes Käbin. Kekkosen seurueeseen kuuluivat hänen nuoruudenaikaiset ystävänsä akateemikko Kustaa Vilkuna, Helsingin yliopiston suomen kielen professori Lauri Hakulinen ja itämerensuomalaisten kielten professori Lauri Posti, joiden kanssa hän oli laatinut Tarton yliopistossa pidettävän tervehdyspuheen virolaisille. Vierailua arvosteltiin tuoreeltaan Ruotsissa ja Länsi-Saksassa, koska Kekkosen katsottiin näin tunnustaneen Baltian maiden kuulumisen Neuvostoliittoon. Arvosteluun yhtyivät kotimaan lehdistä muiden muassa Helsingin Sanomat ja Kauppalehti sekä ulkovirolaiset. Max Jakobsonin mukaan vasta paljon myöhemmin ilmeni, että Kekkosen vierailulla oli tosiasiassa ollut vahva henkinen vaikutus eristyksissä eläneisiin virolaisiin. Suomen valtionpäämiehen käynti osoitti, että heitä ei ollut Suomessa unohdettu, ja se antoi heille jälleen uskoa omaan kansalliseen tulevaisuuteensa. Vierailun konkreettinen tulos oli matkustajalaivaliikenteen alkaminen Helsingin ja Tallinnan välillä yli neljännesvuosisadan tauon jälkeen toukokuussa 1965.[68]

Kolmas kausi (1968–1978)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
YYA-sopimuksen allekirjoitus vuonna 1973 Finlandia-talossa, jossa Neuvostoliiton ja Suomen valtionpäämiehet Nikolai Podgornyi ja Urho Kekkonen.

Vuoden 1968 vaaleihin Kekkonen sai oman puolueensa Maalaisliiton lisäksi jo etukäteen tuekseen 1966 muodostetun kansanrintamahallituksen, johon kuuluivat Suomen Sosialidemokraattinen Puolue (SDP), SKDL ja Työväestön ja Pienviljelijäin Sosialidemokraattinen Liitto (TPSL). Kun kansanrintamahallitukseen kuuluneiden puolueiden tekemä poikkeuslakiehdotus ei saanut riittävää enemmistöä, ne asettivat Kekkosen ehdokkaakseen. Hänet valittiin vaalien ensimmäisellä kierroksella 201 valitsijamiehen tuella.[40] Kekkosta kuitenkin närkästytti vastaehdokkaansa ja pitkäaikaisen poliittisen kilpakumppaninsa Veikko Vennamon menestys (33 valitsijamiestä) ja tämän avoimesti Kekkosta vastaan suuntautunut vaalikampanja.[69]

Jos Kekkonen olikin sisäpolitiikassa sidottu yhteistyöhön, ulkopolitiikassa hän saattoi toimia suvereenisti. Hän ei toisinaan käyttänyt muita avustajia kuin itse valitsemiaan luottohenkilöitä, jotka tulivat useimmiten ulkoministeriöstä. Kekkonen teki 1960-luvulla ulkopoliittiset aloitteet Pohjolan ydin­aseettomasta vyöhykkeestä[70], rajarauhasta Norjan kanssa sekä Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökokouksesta. Tavoitteena oli välttää YYA-sopimuksen soveltaminen niin, että Suomi ja Neuvostoliitto olisivat alkaneet sotilaalliseen yhteistyöhön, ja siten vahvistaa Suomen pyrkimystä puolueettomuuspolitiikkaan. Tšekkoslovakian miehityksen jälkeen vuonna 1968 puolueettomuus oli entistä hankalampaa. Kekkonen teki korkean tason valtiovierailun Neuvostoliittoon helmikuussa 1970. Zavidovossa neuvostojohdon kanssa käydyissä keskusteluissa oli kyse Suomen aikeesta liittyä pohjoismaiseen Nordek-hankkeeseen, minkä tavoitteen suhteen ei yksimielisyyttä Neuvostoliiton kanssa saavutettu. Myöhemmin keväällä Suomen hallitus päätti jättää Nordek-sopimuksen allekirjoittamatta.[71] Kekkonen ilmoitti vuonna 1970 Neuvostoliitolle, ettei jatka presidenttinä eikä YYA-sopimusta jatketa, ellei Neuvostoliitto jatkossakin suostu tunnustamaan Suomen puolueettomuutta.[55]

Vuoden 1970 eduskuntavaalit merkitsivät kansanrintamayhteistyön päättymistä. Veikko Vennamon johtaman SMP:n vaalivoitto oli Kekkoselle pettymys. Kekkonen aktivoitui sisäpolitiikassa toimien jopa tosiasiallisena pääministerinä ja osallistui muun muassa tulopoliittisten neuvottelujen tekoon niin sanotun UKK-sopimuksen muodossa.[41][71] Taustalla oli vuoden 1971 Metalliliiton lakko, joka innoitti Neuvostoliiton aktiivista Suomen-suurlähettilästä Aleksei Beljakovia lietsomaan jopa vallankumouksen järjestämistä maassa. Sisäpoliittisen tilanteen rauhoituttua Beljakov palasi kotimaahansa vähin äänin.[72]

Kekkosen kolmatta presidenttikautta jatkettiin poikkeuksellisesti. Kauden oli aluksi tarkoitus jatkua vain vuoteen 1974. Tammikuussa 1973 säädettiin poikkeuslaki, jolla kautta jatkettiin neljällä vuodella. Se oli Suomessa kolmas kerta, jolloin valtionpäämies valittiin virkaansa ilman vaaleja ja vastaehdokkaita. Aikaisemmin Gustaf Mannerheim valittiin Suomen valtionhoitajaksi joulukuussa 1918, kun haluttiin irtautua saksalaissuuntauksesta, ja presidentiksi elokuussa 1944, kun haluttiin irtautua jatkosodasta ja siteistä Saksaan. Poikkeuslain taustasta on historiantutkimuksessa erilaisia käsityksiä. Martti Häikiön tulkinnan mukaan Kekkonen pakotti ensin Ahti Karjalaisen ehdottamaan jatkoaikaa tammikuussa 1972. Tämän jälkeen hän nimitti helmikuussa Rafael Paasion vähemmistöhallituksen ja vaati poikkeuslakia huhtikuussa, ennen kuin suurimmat puolueet, sosiaalidemokraatit ja keskustapuolue, asettaisivat omat ehdokkaansa kesän puoluekokouksissa. Tästä kärsivät etenkin Ahti Karjalainen, jota oli pidetty Kekkosen manttelinperijänä, ja Johannes Virolainen, joka oli kentällä suosittu ja keskustan puheenjohtaja.[73]

Kekkonen 500 markan setelissä vuodelta 1975.

Poikkeuslakia ei ollut helppo viedä läpi, sillä se voitiin säätää vain 5/6:n eduskuntaenemmistöllä. Jotta enemmistö saataisiin lain taakse, sen tueksi luotiin poliittinen paketti, jossa oli kolme osaa: poikkeuslaki, vapaakauppasopimus Euroopan talousyhteisön EEC:n kanssa ja valtion taloudellista säätelyvaltaa lisäävät suojalait, joita vasemmisto kannatti. Paketista huolimatta Kalevi Sorsan hallitus ei saanut tarvittavaa määräenemmistöä kokoon, joten Kekkonen uhkasi joulukuussa, ettei olisikaan käytettävissä presidentiksi. Julkisesti hän väitti syyksi lokakuussa julkisuuteen vuotanutta niin sanottua Zavidovo-muistiota, joka koski hänen ja neuvostojohdon keskusteluja. Poikkeuslaki hyväksyttiin tammikuussa 1973 äänin 170–28 ja Kekkosen toimikautta jatkettiin neljällä vuodella vuoteen 1978.[55][46]

Urho Kekkosen suhteet valtakunnan suurimpaan sanomalehteen Helsingin Sanomiin pysyivät viileinä pitkään sotien jälkeen, mutta lämpenivät 1970-luvun alkuvuosina. Kekkonen ja HS:n pitkäaikainen voimahahmo Eljas Erkko olivat kumpikin istuneet sotia edeltäneessä Cajanderin hallituksessa, ja molemmat olivat olleet äärioikeistolaisen liikehdinnän näkyviä vastustajia. Sotien jälkeen Kekkosen ja Erkon käsitykset isänmaan edusta erosivat jyrkästi; Kekkosen mielestä Moskovan mahti oli tunnustettava tosiasiana, kun taas Erkko haki Suomelle tukea lännestä. Kylmät välit jatkuivat vielä Eljas Erkon pojan Aatos Erkon kaudella. Kun poikkeuslakihanke nousi esiin keväällä 1972, Helsingin Sanomat vastusti sitä aluksi jyrkästi. Suhtautuminen muuttui kuitenkin, kun Kekkosen kauden pidentämiseen kytkettiin vapaakauppasopimus EEC:n kanssa. Vuoden 1974 alussa voimaan astunut sopimus vei Suomea Erkon haluamalla tavalla voimakkaasti kohti länttä, ja HS:n asenne Kekkosta kohtaan pehmeni.[74]

Heinäkuussa 1969 Kekkonen teki kuusipäiväisen valtiovierailun Isoon-Britanniaan ja kutsui kuningatar Elisabet II:n vierailulle Suomeen.[75] Elisabet II ja prinssi Philip saapuivat valtiovierailulle Suomeen toukokuussa 1976, jolloin Kekkonen toimi vierailun isäntänä. Kyseessä oli ensimmäinen Ison-Britannian hallitsevan monarkin vierailu Suomessa.[76]

Sylvi Kekkosen kuolema joulukuun alussa 1974 oli Urho Kekkoselle hyvin raskas isku. Muun muassa Johannes Virolaisen mukaan Kekkosen sisäpoliittiset otteet muuttuivat siitä lähtien entistä rajummiksi.[23]

Vuonna 1975 Kekkonen isännöi Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökokouksen (ETYK) Helsingissä. Tapahtumaa pidetään Kekkosen uran huipentumana.[46] Tuona vuonna Kekkonen oli esillä yhtenä varteenotettavimmista ehdokkaista Nobelin rauhanpalkinnon saajaksi; Ruotsin keskustapuolueen puheenjohtaja Thorbjörn Fälldin oli ehdottanut palkintoa Kekkoselle jo tammikuun lopussa ennen ETYKiä. Norjan suurkäräjien Nobel-komitea myönsi palkinnon kuitenkin neuvostoliittolaiselle ydinfyysikolle Andrei Saharoville.[77][78]

Päiväkirjamerkintöjensä mukaan Urho Kekkonen alkoi huolestua terveydentilastaan 1970-luvun alkuvuosina. Vuonna 1972 hän oli havahtunut hetkittäisiin outoihin muistinmenetyksiin ja keskustellut niistä henkilääkärinsä, neurologian professori Erkki Kivalon kanssa. Vaikka Kivalo ja toinen Kekkosen henkilökohtainen lääkäri, sisätautiopin professori Pentti Halonen rauhoittelivat tekemiensä tutkimusten jälkeen presidenttiä vakuuttamalla, ettei mitään suuria ongelmia ollut, kohtaukset jatkuivat seuraavina vuosina ja Kekkonen purki ahdistustaan päiväkirjoihinsa.[79]

Neljäs kausi (1978–1982)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Urho Kekkonen vuonna 1980 julkaistussa 80-vuotisjuhla­postimerkissä.

Kun vakavasti otettavia vastustajia ja todellisen vaihtoehdon tarjoavia kilpailijoita ei ilmaantunut, Kekkosen valta laajeni eräiden arvioiden mukaan jopa joiltain osin liian vahvaksi. Tämän vallankäytön huipentumana voidaan pitää vuotta 1975. Kekkonen oli hajottanut eduskunnan ja isännöi Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökokouksen (ETYK) Helsingissä. Hän antoi jo tuossa vaiheessa valita itsensä sosiaalidemokraattien ja keskustan presidenttiehdokkaaksi vuoden 1978 vaaleihin. SDP ehti pyytää valtionpäämiestä ehdokkaakseen jo ennen tämän taustapuoluetta keskustaa. Syksyllä Kekkonen ”runnoi” televisiokameroiden edessä läsnä olleet kansanrintamapuolueiden johtajat Martti Miettusen johtamaan hätätilahallitukseen.[34]

Vuoden 1978 presidentinvaalit olivat riemuvoitto istuvalle presidentille. Kun myös Kansallinen Kokoomus asetti Kekkosen ehdokkaakseen, hän sai neljän suuren puolueen tukemana 82 prosenttia äänistä ja 260 valitsijamiestä. Kauneusvirheeksi jäi Kekkos-koalition kannalta vain yhden kokoomusloikkarin lipeäminen Suomen Kristillisen Liiton ehdokkaan Raino Westerholmin taakse.[55] Kesällä 1978 Kekkonen ja puolustusvoimain komentaja kenraali Lauri Sutela torjuivat Suomessa vierailleen Neuvostoliiton puolustusministerin, marsalkka Dmitri Ustinovin ehdotuksen Suomen ja Neuvostoliiton yhteisistä sotaharjoituksista.[80]

Kesällä 1979 syntyi niin kutsuttu juhannuspommi, kun Urho Kekkonen moitti eduskunnan puhemiestä Johannes Virolaista siitä, että tämä oli Suomen Kuvalehdelle myöntämässään haastattelussa ”antanut väärän todistuksen Suomen ulkopolitiikasta”. Kekkosen mukaan Virolainen oli jälleen nostattanut täyteen voimaansa keskustelun suomettumisesta, jonka Kekkonen katsoi hieman aiemmin Saksan liittotasavaltaan tekemänsä valtiovierailun aikana onnistuneensa sammuttamaan.[81] Kekkosen toukokuussa 1979 Länsi-Saksaan tekemä vierailu oli hänen ensimmäinen käyntinsä maassa. Max Jakobsonin mukaan Kekkosen mielessä oli vuosikymmenien ajan pysynyt Hitlerin Saksan ja toisen maailmansodan kokemusten synnyttämä sitkeä epäluulo Saksaa kohtaan. Vielä 1970-luvun alkupuolella Kekkonen oli luonnehtinut Länsi-Saksan silloista liittokansleria Willy Brandtia epäluotettavaksi huijariksi, vaikka tämä pyrki hyviin suhteisiin Neuvostoliiton johtajien kanssa. Jakobsonin mukaan Kekkonen oli omaksunut suhtautumisensa Saksaan neuvostojohtajilta, jotka kuitenkin lopulta tekivät sovinnon Saksan kanssa kauan ennen Kekkosta.[82]

1970-luvun mittaan alkoi liikkua huhuja valtionpäämiehen terveyden heikkenemisestä ja henkisen vireen vaihteluista. Esimerkiksi televisioiduissa uudenvuoden puheissa presidentin tilan heikkeneminen oli usein selvästi havaittavissa, ja joidenkin valtiovierailujen aikana Kekkonen näytti saavan kiusallisia poissaolokohtauksia: näin kävi esimerkiksi Yhdysvaltain varapresidentin Walter Mondalen vierailun aikana huhtikuussa 1979.[83] Julkisuus ja media kuitenkin pyrkivät vaientamaan näitä huhuja pääsääntöisesti, koska halusivat kunnioittaa valtionpäämiehen yksityisyyttä.[84] Viikoittain perjantaisin pidettävissä presidentin esittelyissä valtioneuvostossa oli pantu merkille, että Kekkosella alkoi toistuvasti olla vaikeuksia havaita, mitä asiaa hänelle milloinkin oltiin esittelemässä. Oikeusministeriössä alettiin kaikessa hiljaisuudessa varautua siihen mahdollisuuteen, että Kekkonen joutuisi jättämään virkansa ennen vuotta 1984, ja kansliapäällikkö Kai Korte talletti Kyösti Kallion ja Gustaf Mannerheimin eroihin liittyneet asiakirjat.[85] Kekkosen kunnon kerrottiin jälkeenpäin olleen erityisen huono talvella 1980.[86] Joulun alla 1980 presidentti sai lievän aivoverenvuodon, josta hän kuitenkin vielä toipui. Presidentin kanslian tiedotteen mukaan kyseessä oli ollut flunssa.[87] Talven ja kevään 1981 aikana presidentin vointi vaihteli voimakkaasti ja tällöin hän harkitsi vakavasti virkakautensa keskeyttämistä.[88]

Suomi–Ruotsi-maaottelu Helsingissä 1980. Yleisön joukossa presidentti Urho Kekkonen ja pääministeri Mauno Koivisto.

Toimittajat Antti Blåfield ja Pekka Vuoristo ovat kuvanneet Urho Kekkosen virkakauden lopun tilannetta:

”Vahvan presidentin vähittäinen heikkeneminen oli johtanut hiljaiseen ja piinalliseen odottamiseen, joka aiheutti valtarakenteiden jäykistymisen. Vahva presidentti oli luonut koneiston ja sille menettelytavat. Kun presidentti ei tätä koneistoa enää johtanut, se muuttui vallankäytön välineestä oman asemansa vaalijaksi.”[89]

Kekkosen suvereenin vallankäytön päättymistä on monen mielestä merkinnyt huhtikuu 1981, jolloin pääministeri Mauno Koivisto kieltäytyi eroamasta, vaikka häntä oli Tamminiemestä tähän varsin selväsanaisesti kehotettu. Koivisto rikkoi Kekkosen ajan kaavan huomauttamalla, että perustuslain mukaan Suomessa hallituksen tulee nauttia ensi sijassa eduskunnan eikä presidentin luottamusta.[55] Tapahtuman on katsottu merkinneen myös alkua Kekkosen niin henkisen kuin fyysisenkin kunnon lopulliselle romahtamiselle. Presidentti koki kärsineensä niin vakavan julkisen arvovaltatappion, ettei hän enää toipunut sen aiheuttamasta järkytyksestä.[90] Kuitenkin vielä heinäkuussa 1981 sisäministeri Eino Uusitalo esitti julkisesti toivomuksen, että Urho Kekkonen olisi käytettävissä myös vuonna 1984 päättyvän virkakautensa jälkeen.[91]

Kekkosen kaatumisesta lentokentällä vuonna 1980 nousi kohu toukokuussa 2011, kun Yleisradio ei halunnut näyttää pätkää kokonaisuudessaan Pressiklubi-ohjelmassa.[92] Eri näkemysten mukaan kyse oli joko sensuurista tai vanhan ihmisen kunnioittamisesta. Kekkosen adjutantin Juha Engströmin mukaan kaatuminen johtui häikäistymisestä ja vahvoista silmälaseista, joiden vuoksi presidentti ei nähnyt lentokoneen portaiden alinta askelmaa. Kuvia tilanteesta ei myöskään tapahtuma-aikaan julkaistu.[93]

Kekkonen johti virkakautensa viimeiseksi jääneen presidentin esittelyn valtioneuvostossa perjantaina 4. syyskuuta 1981. Läsnä olleiden ministerien mukaan presidentti oli tuolloin melko virkeässä kunnossa. Tässä istunnossa Kekkonen suoritti myös viimeisen virkanimityksensä; kyseessä oli talousjohtaja Asko Saviahon nimitys Posti- ja telelaitoksen postiylijohtajan virkaan lokakuun 1981 alusta lukien.[94] Samana päivänä Kekkonen kävi myös viimeisen kerran Presidentinlinnassa, jossa uusi Kolumbian Helsingin-suurlähettiläs jätti valtakirjansa.[95] Maanantaista 7. syyskuuta 1981 lähtien presidentti peruutti kaikki tapaamisensa kuumeen vuoksi.[96]

Presidentti Kekkonen lähdössä viimeiselle Islannin-matkalleen Turun lentoasemalta elokuussa 1981.

Kekkosen terveys petti näkyvästi ensimmäisen kerran Islannin kalastusmatkalla elokuussa 1981. Syyskuussa hän jäi sairauslomalle ja joutui pyytämään eroa lokakuussa [97]. Tämän jälkeen hän ei enää näyttäytynyt julkisuudessa.[1] Vuosia myöhemmin julkisuuteen on tihkunut tietoja siitä, miten presidentin horjuvaa terveyttä salattiin kansalta samalla kun kulisseissa käytiin kovaa peliä seuraajakysymyksestä.[98][99][100] Oikeusoppineiden kesken käytiin Kekkosen sairausloman aikana väittelyä siitä, miten presidentin pysyvä estyneisyys virkansa hoitamiseen olisi todettava. Hallinto-oikeuden professori Veli Merikoski katsoi, että hallituksen olisi saatettava kysymys presidentin pysyvästä estyneisyydestä eduskunnan ratkaistavaksi, mille hallitusmuodon säännökset eivät kuitenkaan antaneet pohjaa.[101]

Virallisesti Kekkonen erosi tasavallan presidentin virasta 27. lokakuuta 1981. Presidentin kansliapäällikkö Juhani Perttunen sai toisella yrittämällä suostuteltua vastahakoisen Kekkosen allekirjoittamaan etukäteen valmistellun eroanomuksen[102]. Oikeusministeriön kansliapäällikkö Kai Korte esitteli Kekkosen eron valtioneuvostolle nojautumalla sekä presidentin omaan ilmoitukseen että hänen henkilökohtaisten lääkäriensä Pentti Halosen ja Erkki Kivalon lausuntoon. Näin vältettiin pohdinta siitä, oliko presidentti eroilmoituksensa antaessaan ollut oikeustoimikelpoinen. Esittelytapahtuma herätti suurta huomiota ja se televisioitiin ympäri Eurooppaa.[103] Kekkonen oli muodollisena valtionpäämiehenä aina siihen asti kunnes hänen seuraajakseen valittu Mauno Koivisto vannoi virkavalan tasavallan presidenttinä[104][105] 27. tammikuuta 1982.

Vuoden 1982 presidentinvaalissa Kekkonen ei käynyt äänestämässä.[106] Kun valitsijamiesten suorittaman vaalin tulos julistettiin 26. tammikuuta 1982, tasavallan presidentin lippu laskettiin Tamminiemen lippusalosta viimeisen kerran.[107] Kekkonen ei myöskään ollut läsnä uuden presidentin Mauno Koiviston virkaanastujaisissa eduskunnassa 27. tammikuuta 1982. Muutama tunti sen jälkeen, kun Koivisto oli antanut juhlallisen vakuutuksensa, hän kävi viimeisen kerran tervehtimässä Kekkosta Tamminiemessä. Tämän jälkeen Urho Kekkosesta tuli yksityishenkilö, eikä hänen terveydentilastaan enää annettu tiedotteita.[108]

Viimeiset vuodet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Urho Kekkosen vapaalippu Suomen rataverkolle (1982).
Urho Kekkosen hautajaissaatto Pohjoisesplanadilla syyskuussa 1986.

Kun Kekkonen oli jäänyt pois presidentin virasta, presidentin virka-asunto Tamminiemi muutettiin hänen palvelukodikseen. Viimeisinä vuosinaan Kekkonen pitäytyi erossa politiikasta eikä ottanut kantaa ajankohtaisiin asioihin. Heikentyneen terveytensä vuoksi hän ei enää voinut ulkoilla ilman avustajia. Saamiinsa kirjeisiin hän ei jaksanut vastata.lähde?

Kekkonen kuoli aivorungon verenkiertohäiriöön 31. elokuuta 1986 kotonaan Tamminiemessä, Helsingissä kolme päivää ennen 86-vuotissyntymäpäiväänsä.[97] Uutisen Kekkosen kuolemasta luki televisiossa uutisankkuri Kari Toivonen.[109]

Kekkonen siunattiin näyttävin valtiollisin menoin Helsingin tuomiokirkossa ja haudattiin 7. syyskuuta Hietaniemen hautausmaalle. Muistopuheen piti tasavallan presidentti Mauno Koivisto ja ruumiinsiunauksen toimitti arkkipiispa John Vikström. Vikström vertasi siunauspuheessaan Kekkosta yksinäiseen hiihtäjään, joka hiljalleen umpeutuvaa latua myöten katoaa horisonttiin.[97] Hautajaisissa oli suurena poikkeuksena normaalikäytäntöön nähden se, ettei vainajalle ammuttu kunnialaukauksia tykeillä hautaan laskettaessa kuten edeltäjille; koska Kekkonen oli nimenomaan rauhanpoliitikko, hänen lähtöään kunnioitettiin toisella tavalla: kun hautaussaatto lähti Tuomiokirkolta kohti Hietaniemeä, kaikkien Helsingin kirkkojen kellot soittivat sielunkelloja.lähde?

Kekkosen sairaudesta ei ole julkaistu lääketieteellistä selvitystä. Presidentin henkilääkärin Erkki Kivalon ja Meilahden sairaalan sisätautien ylilääkärin Pentti Halosen Kekkosen tilasta antamat lausunnot olivat äärimmäisen diplomaattisia. Vuonna 2001 paljastui lisäksi, että Meilahden sairaalan arkistossa säilytettävä Kekkosen sairauskertomuskansio oli melkein tyhjä, koska siitä puuttuivat Pentti Halosen laatimat potilasasiakirjat[110].

Käytettävissä olevien tietojen valossa kyse oli ilmeisesti ateroskleroosiin liittyvästä vaskulaarisesta dementiasta. Sairauden vaikutusta viranhoitoon ei kuitenkaan ole osoitettu.lähde?

Kekkosen kuoltua Tamminiemestä tehtiin Urho Kekkosen museo, joka avattiin yleisölle vuonna 1987.[12]

Yksityiselämä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Perhe

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Urho Kekkonen oli vuodesta 1926 alkaen naimisissa Sylvi (Sylvia Salome) Uinon (1900–1974) kanssa. Vuonna 1928 heille syntyivät kaksospojat Taneli (k. 1985) ja Matti (k. 2013). Taneli Kekkonen toimi suurlähettiläänä ja oli naimisissa K.-A. Fagerholmin tyttären Britan kanssa vuodesta 1952.[23] Matti Kekkonen oli kansanedustaja ja valtionhallinnon virkamies sekä isänsä avustaja ja tämän perinnön vaalija.[1] Kekkosen lapsenlapsista Brita ja Taneli Kekkosen poika Timo Kekkonen on elinkeinoelämän vaikuttaja.[111]

Naissuhteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Urho Kekkosella tiedetään olleen vilkas seuraelämä. Eräs Kekkosen naisystävistä oli suurlähettiläs Jaakko Hallaman puoliso Anita Hallama, joka on julkaissut päiväkirjojaan ja otteita Kekkoselta saamistaan kirjeistä.[112] Kekkosen suhteita Hallamaan sekä toimittaja Anne-Marie Snellmaniin on kuvattu Raija Orasen romaaneissa.[113][114] Orasen mukaan Kekkosella oli rakkaussuhde myös itseään 47 vuotta nuorempaan toimittajaan Maarit Tyrkköön.[115] Tyrkkö itse on kertonut tästä vuonna 2014 ilmestyneessä kirjassaan Tyttö ja nauhuri.[116] Kirjailija Jari Tervo on luonnehtinut Anne-Marie Snellmania, Anita Hallamaa ja Maarit Tyrkköä ”Kekkosen kovaksi naiskolmikoksi”. Tervon mukaan Kekkosella oli silmää naiskauneudelle, mutta kolmikkoa yhdisti myös älykkyys.[117]

Historiantutkija Timo Soikkasen mukaan Kekkonen pyrki ja pystyi yhdysvaltalaisen uutistoimiston Associated Pressin (AP) Helsingin-kirjeenvaihtajana toimineen Anne-Marie Snellmanin kautta vaikuttamaan siihen, millaisia uutisia Suomesta lähti maailmalle. Lisäksi Snellman opetti Kekkoselle ruotsia ja kaksikon keskinäinen kirjeenvaihto tapahtui yksinomaan ruotsiksi. Sen sijaan Anita Hallamalle ei Soikkasen mukaan riittänyt pelkkä rakastajattaren rooli, vaan hän pyrki Kekkosen rinnalle ja jopa painosti tätä myöntämään hänelle ja miehelleen Jaakko Hallamalle erilaisia etuja.[117] Keijo Korhonen on kirjoittanut saaneensa vaikutelman, että varsinkin myöhempinä vuosinaan Kekkonen suorastaan pelkäsi hyvin voimakasluonteista Anita Hallamaa.[118]

Urho Kekkosen suhdetta 1950- ja 1960-lukujen kohukaunottareen Tabe Sliooriin on spekuloitu vuosikymmeniä, mutta Timo Soikkasen mukaan kyseessä oli ainoastaan Slioorin palava halu saada julkisuutta. Soikkasen mukaan Kekkonen oli Sliooriin viitaten sanonut muun muassa Ahti Karjalaiselle, että ”niin suureen miinaan” ei hänkään astu. Presidentin adjutantin mukaan Slioor saattoi ajoittain olla valokuvaajan kanssa Tamminiemen lähimaastossa väijymässä Kekkosen lähtöä päivälenkilleen. 1960-luvun alussa Slioor julkaisi Jallu-lehdessä kymmenosaista paljastuskirjoitussarjaa otsikolla ”Miehet ja minä”, jossa myös Kekkonen oli mukana. Historioitsija Kimmo Rentolan mukaan Kekkonen pelkäsi tosissaan Jallu-lehden paljastuksia ja lähetti Supon etsivän kirjapainoon tarkistamaan vedoksia.[117]

Autot

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vaikka Urho Kekkonen suoritti asevelvollisuutensa autokomppaniassa, hän ei koskaan suorittanut ajokorttia eikä ajanut autoa. Kekkosen presidenttikauden aikana virka-auton käyttö lisääntyi huomattavasti, sillä hän teki enemmän maakuntamatkoja kuin edeltäjänsä. Virkakauden alkaessa Kekkosen käytössä olivat Paasikiven aikana hankitut kaksi Cadillacia vuosilta 1950 ja 1952. Ensimmäinen Kekkosen kaudella tullut uusi virka-auto oli vuoden 1962 Cadillac, jota seurasivat kaksi Chrysler New Yorkeria vuosina 1963 ja 1972 sekä kaksi Cadillacia vuosina 1968 ja 1979.[119]

Urho Kekkonen sai myös useita autolahjoituksia. Ollessaan pääministerinä vuonna 1955 Kekkonen sai Neuvostoliiton lahjana ZIS-110 -auton, joka oli hänen käytössään vuoteen 1962 saakka. Auto siirrettiin tämän jälkeen Kaartin pataljoonaan, ja nykyisin se kuuluu tieliikennemuseo Mobilian kokoelmiin.[120]

Kirjallinen tuotanto

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kekkonen oli merkittävä myös kirjallisena vaikuttajana. Hän kirjoitti sekä omalla nimellään että nimimerkeillä, joita olivat muun muassa Esaijas Kohennuskeppi, Esaijas Ranstakka, K.Y. Laaksonen, Känä, Lakimies, Lautamies, Liimatainen, Mies suomalainen, Olli Tampio, Pekka Peitsi, Urho Sorsimo ja Veljenpoika[121][122].

Vuonna 1976 Kekkonen julkaisi jossakin määrin kohua herättäneen kaksiosaisen kokoelman kirjeenvaihtoaan nimellä Kirjeitä myllystäni. Kirjekokoelman julkaiseminen sai aikaan, että termi myllykirje vakiintui useiksi vuosiksi poliittiseen kielenkäyttöön. Teokseni nimi yhdistettiin ranskalaisen Alphonse Daudet’n novellikokoelman nimeen Kirjeitä myllyltäni.[123][124] Kekkonen kuitenkin kiisti näiden Kirjeitä myllystäni -kirjeiden liittyvän mitenkään vuonna 1869 julkaistuun Daudet’n novelleihin, sillä hänen myllynsä poikkeaa täysin Daudet’n romanttisesta runoilijan piilopaikasta, josta lähetetään ”vastaanottajan kannalta anonyymejä kirjelmiä”. Sen sijaan Kekkonen luonnehti kirjemyllynsä olevan ”pauhaava, ryskivä, jyskivä ja jauhava mylly, josta myllystä kirjeet sinkoavat tarkoin määriteltävissä oleville vastaanottajille”.[125]

Kekkonen suunnitteli kolmiosaista muistelmasarjaa, mutta hänen terveytensä petti ennen hankkeen toteutumista. Sarjasta ehdittiin julkaista vain haamukirjoitettu ensimmäinen osa, vuoteen 1936 ulottuva Vuosisatani 1. Kekkosen vuonna 1980 julkaisemaa Tamminiemeä, johon hän kokosi sisä- ja ulkopoliittisia linjanvetojaan, on pidetty hänen poliittisena testamenttinaan.[126]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b c d e f Häikiö, Martti: Kekkonen, Urho (1900–1986) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. 16.9.1997. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
  2. ↑ a b c Haataja & Friman 2001, s. 150
  3. ↑ Kaikkien aikojen suurin suomalainen on valittu 2004. Yle. Viitattu 9.5.2007.
  4. ↑ a b Kekkonen, Urho. Kekkoset, itäsuomalainen suku.
  5. ↑ a b c d Nuori Urho, s. 7.
  6. ↑ Karttulan seurakunnan lastenkirja 1880-1890, Kansallisarkisto.
  7. ↑ Kuopion läänin henkikirja 1901 ja 1905, Kansallisarkisto.
  8. ↑ a b Heikkinen, Martti: Kuuluisa torppa savupiipulla ja ilman Helsingin Sanomat. 13.5.2008. Viitattu 17.2.2010.
  9. ↑ a b Nuori Urho, s. 8–13.
  10. ↑ a b Haataja & Friman 2001, s. 152.
  11. ↑ Oliko Kekkosella veljiä ja siskoja? Turun Sanomat 5.3.2005. (Arkistoitu – Internet Archive)
  12. ↑ a b c Haataja & Friman 2001, s. 151.
  13. ↑ Saarinen, Juhani: Myös Kekkonen osallistui teloituksiin. Helsingin Sanomat, 2007, nro 137, s. A 6. Artikkelin verkkoversio.
  14. ↑ Suomalainen, Jorma & Laitinen, Eino: Näin pahat kielet kertoivat, s. 8. Kajaani: Kainuun sanomat, 1984.
  15. ↑ Hannus, Matti: SUL 100 vuotta – Urho Kekkonen SUL. Arkistoitu 8.8.2014. Viitattu 18.12.2015.
  16. ↑ a b c d Haataja & Friman 2001, s. 157.
  17. ↑ a b Blomstedt, Yrjö: ”Valtioneuvoston jäsenet”, Mitä missä milloin 1951, s. 168. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava, 1950.
  18. ↑ Tuominen, Arvo: ”Kallion hallituksen hyökkäys”, Maan alla ja päällä, s. 180. (Kirjailija kuvailee niitä tunnelmia joita hän koki kun Etsivän keskuspoliisi kuulusteli häntä ja muita samaan aikaan vangittuja) Helsinki: Tammi, 1958.
  19. ↑ Haataja & Friman 2001, s. 156.
  20. ↑ Oliko Urho Kekkonen kuulusteluissa paha kovanyrkki vai hyvä poliisi? Aikalaisten kertomukset UKK:sta eroavat paljon Seura.
  21. ↑ a b Kekkonen oli kovanyrkkinen kommunistien kuulustelija – myöhemmin urkki tiedot saunalla ja viinalla Yle uutiset.
  22. ↑ a b c d Haataja & Friman 2001, s. 159.
  23. ↑ a b c Haataja & Friman 2001, s. 154.
  24. ↑ Papunen, Seppo: Kekkonen ja juutalaiset. Kanava 4/2017, s. 68.
  25. ↑ a b Urho Kekkosen elämäkerta Suomen kansanedustajat. Eduskunta.
  26. ↑ Lähteenkorva & Pekkarinen: Kirjeitä myllärille, s. 248–249. Helsinki: Otava, 2000.
  27. ↑ Internetix-materiaali Opit-ympäristöön materiaalit.internetix.fi. Viitattu 12.10.2016.
  28. ↑ Virolainen, Johannes: Yöpakkasista juhannuspommiin, s. 13–14. Helsinki: Otava, 1982.
  29. ↑ a b c Niiranen, Pekka: Näkökulma: Heinäveden leiri oli vain yksi monista Yle Uutiset. 23.4.2015. Viitattu 12.10.2016.
  30. ↑ Oksanen, Kimmo: Arvio: Vähemmistö näyttää voimansa (kirja-arvostelu) Helsingin Sanomat. 24.2.2013. Sanoma. Arkistoitu 12.10.2016. Viitattu 12.10.2016.
  31. ↑ Suomen romanien tuntematon sota yle.fi. Viitattu 12.10.2016.
  32. ↑ Häikiö, Martti: Presidentin valinta. Miten valtionpäämiehet on Suomessa valittu, millaisiin poikkeusmenetelmiin valinnoissa on turvauduttu ja miksi presidentin toimikautta jatkettiin kokonaan ilman vaalia vuonna 1973, s. 57. WSOY, 1993. ISBN 951-0-19058-6
  33. ↑ Jakobson, Max: Tilinpäätös, s. 188. Helsinki: Otava, 2003. ISBN 951-1-18856-9.
  34. ↑ a b c Haataja & Friman 2001, s. 160.
  35. ↑ a b https://www.eduskunta.fi/FI/kansanedustajat/Sivut/910708.aspx. Määritä julkaisija!
  36. ↑ Simonen, Salama: Mitä missä milloin 1951, s. 14. Helsinki: Otava, 1950.
  37. ↑ Lauantaiseura: Tamminiemen pesänjakajat, s. 200. (Kahdeksas ja viimeinen painos) Jyväskylä: Gummerus, 1989. ISBN 951-20-3614-2
  38. ↑ Simonen, Salama: Mitä missä milloin 1951, s. 16–17. Helsinki: Otava, 1950.
  39. ↑ Haataja & Friman 2001, s. 161.
  40. ↑ a b c Haataja & Friman 2001, s. 163.
  41. ↑ a b c Haataja & Friman 2001, s. 164.
  42. ↑ Mitä missä milloin. Kansalaisen vuosikirja 1954, s. 28–29. Helsinki: Otava, 1953.
  43. ↑ Uusi Suomi 3.6.1953, s. 1.
  44. ↑ Hallitukset aikajärjestyksessä valtioneuvosto. Arkistoitu 22.1.2021. Viitattu 18.12.2015.
  45. ↑ Huttunen, Veikko: Kansakunnan historia 7. Täysi-ikäinen kansakunta, s. 355. Porvoo Helsinki: WSOY, 1974.
  46. ↑ a b c Suomen presidentit -sarja: Kekkonen oli valtias Apu. 6.12.2017. Viitattu 22.4.2019.
  47. ↑ Jussila, Hentilä, Nevakivi: Suomen poliittinen historia 1809–2006
  48. ↑ http://www.verkkouutiset.fi/index.php?option=com_content&view=article&id=43364:kgbn-avulla-presidentiksi-noussut-kekkonen-idaen-ja-laennen-ristitulessa&catid=5:tiede&Itemid=7 (Arkistoitu – Internet Archive)
  49. ↑ Rautkallio, Hannu: Paasikivi vai Kekkonen. Suomi lännestä nähtynä 1945–1956, s.365. Helsinki: Tammi, 1990. ISBN 951-309-314-X
  50. ↑ Virkkunen, Sakari: Käännekohtia itsenäisen Suomen historiassa. Suomen Kuvalehti 37B/12.9.1986, s. 14.
  51. ↑ Jakobson, Max: Pelon ja toivon aika. 20. vuosisadan tilinpäätös II, s. 210–212. Helsinki: Otava, 2001. ISBN 951-1-16581-X.
  52. ↑ Jakobson, Max: Vallanvaihto: havaintoja ja muistiinpanoja vuosilta 1974–92, s. 249. Helsinki: Otava, 1992. ISBN 951-1-12288-6.
  53. ↑ Kaskimies, Einari: Seitsemän presidentin kuljettaja, s. 147–148. WSOY 1967.
  54. ↑ MOT: Presidentti Kekkonen murhayrityksen kohteena. Yle TV1 6.10.2014 yle.fi.
  55. ↑ a b c d e Haataja & Friman 2001, s. 165
  56. ↑ Haataja & Friman 2001, s. 164–165
  57. ↑ Tiainen, Jorma O. (toim.): Vuosisatamme Kronikka, s. 871. Jyväskylä: Gummerus, 1987.
  58. ↑ Vuosisatamme Kronikka, s. 872.
  59. ↑ http://vanha.verkkouutiset.fi/arkisto/Arkisto_1997/7.helmikuu/UKKKGB.HTM
  60. ↑ Tarkka, Jukka & Tiitta, Allan: Itsenäinen Suomi. Seitsemän vuosikymmentä kansakunnan elämästä, s. 238–239. Helsinki: Otava, 1987.
  61. ↑ Tarkka & Tiitta, 1987, s. 243.
  62. ↑ Tarkka, Jukka: Karhun kainalossa. Suomen kylmä sota 1947–1990, s. 257. Helsinki: Otava, 2013. ISBN 978-951-1-25796-7.
  63. ↑ Tarkka 2013, s. 251.
  64. ↑ Rekola, Esko: Viran puolesta, s. 282. Porvoo Helsinki: WSOY, 1998.
  65. ↑ Suomettuminen syntyy uudelleen Yle. 20.1.2015. Viitattu 18.12.2015.
  66. ↑ Haaparanta P., & Puhakka, M.: Suomettumisesta (PDF) Kansantaloudellinen aikakauskirja. 1997. Viitattu 18.12.2015.
  67. ↑ Tarkka, Jukka: Max Jakobson. Kylmän sodan diplomaatti, s. 285. Helsinki: Otava, 2010. ISBN 978-951-23697-9.
  68. ↑ Jakobson, Max: Tilinpäätös, s. 307–309. Helsinki: Otava, 2003.
  69. ↑ Tuomisalo, Tomi: Kokoomus, Kekkonen JA NKP:n luottamus, s. 20. Määritä julkaisija! Teoksen verkkoversio (PDF) (viitattu 18.12.2015). (Arkistoitu – Internet Archive)
  70. ↑ Ydinaseeton Pohjola Ylen Elävä arkisto. Yleisradio. Viitattu 31.10.2011.
  71. ↑ a b Suomi, Juhani: Taistelu puolueettomuudesta. Urho Kekkonen 1968-1972, s. 345–361. Helsinki: Otava, 1996. ISBN 951-1-13548-1
  72. ↑ Keskinen, Tuomas: Pelastaako Tupo Suomen? Iltalehti, 2011, nro 18.8., s. 10.
  73. ↑ Haataja & Friman 2001, s. 168
  74. ↑ Seppo Varjus: Kekkosen heikkous. Ilta-Sanomat, Plus-liite 3.3.2018 s. 15.
  75. ↑ Mitä missä milloin. Kansalaisen vuosikirja 1970, s. 47. Helsinki: Otava, 1969.
  76. ↑ Mitä missä milloin. Kansalaisen vuosikirja 1977, s. 56. Helsinki: Otava, 1976. ISBN 951-1-04061-8.
  77. ↑ Uutuuskirja: Kekkonen odotti Nobelia – kirjoitutti jo puheen valmiiksi Ilta-Sanomat. 4.9.2014. Arkistoitu 22.12.2015. Viitattu 18.12.2015.
  78. ↑ Ahtisaari third Finnish President to be nominated for Nobel Peace Prize Helsingin Sanomat. 2000. Arkistoitu 22.12.2015. Viitattu 18.12.2015.
  79. ↑ Appelsin, Ulla: ”En muistanut mitään”. UKK: Ilta-Sanomien erikoislehti 2010, s. 64.
  80. ↑ Hämäläinen, Unto: Lauri Sutela Helsingin Sanomat. 2011. Arkistoitu 22.12.2015. Viitattu 18.12.2015.
  81. ↑ Valtioneuvos Virolainen muistelee juhannuspommia Ylen Elävä arkisto. 1979 / 2011. Viitattu 18.12.2015.
  82. ↑ Jakobson, Max: Tilinpäätös, s. 218. Helsinki: Otava, 2003.
  83. ↑ Suomi, Juhani: Umpeutuva latu. Urho Kekkonen 1976-1981, s. 644. Otava, 2000. ISBN 951-1-16257-8
  84. ↑ Haataja & Friman 2001, s. 15.
  85. ↑ Korte, Kai: Ministerit tulivat ja menivät, s. 297–300. Jyväskylä: Gummerus, 1992. ISBN 951-20-4046-8.
  86. ↑ Blåfield, Antti − Vuoristo, Pekka: Kun valta vaihtui, s. 10.
  87. ↑ Kangas, Lasse: Ahti Karjalainen tasavallan kakkosena, s. 232. Helsinki: Kirjayhtymä, 1984.
  88. ↑ Blåfield, Antti & Vuoristo, Pekka: Kun valta vaihtui, s. 48. Helsinki: Kirjayhtymä 1982.
  89. ↑ Blåfield & Vuoristo 1982, s. 9.
  90. ↑ Jakobson, Max: Tilinpäätös, s. 165. Otava 2003, Helsinki.
  91. ↑ Jakobson, Max: Vallanvaihto. Havaintoja ja muistiinpanoja vuosilta 1974–92, s. 244. Helsinki: Otava, 1992.
  92. ↑ Tämä Mertarannan selostama Kekkosen ilmaveivi oli liikaa Yleisradiolle – sensuroitiin Stara.fi. 20.5.2011. Viitattu 18.12.2015.
  93. ↑ Engstöm, Juha: Kekkonen kaatui häikäistyttyään. Helsingin Sanomat 22.5.2011, s. C 13.
  94. ↑ Blåfield & Vuoristo 1982, s. 70.
  95. ↑ Hannu Savola (toim.): Näin saatiin presidentti: raportti vuosikymmenen presidentinvaalista, s. 14. Helsinki: Sanoma, 1982.
  96. ↑ Rekola, Esko: Viran puolesta, s. 277. Helsinki: WSOY, 1998.
  97. ↑ a b c Kekkosen hautajaiset Ylen Elävä Arkisto. Yleisradio Oy. Viitattu 5.12.2014.
  98. ↑ Uutuuskirja kansan hämäämisestä: Kekkonen dementoitui lopullisesti – lääkäri määräsi sairauslomalle flunssasta Savon Sanomat. 22.5.2015. Arkistoitu 22.12.2015. Viitattu 18.12.2015.
  99. ↑ HS:n ex-päätoimittaja Virkkunen: Hovi salasi Kekkosen kunnon (Myös kuuluisa kuva Tamminiemen portilta.) Helsingin Sanomat. 2011. Viitattu 18.12.2015.
  100. ↑ Martti Kainulainen 60 v Lehtikuva / STT. Arkistoitu 22.12.2015. Viitattu 18.12.2015.
  101. ↑ Korte 1992, s. 308.
  102. ↑ Lähteenmäki, Lauri: Dramaattinen kuva Ylen uutuusdokumentissa hauraasta Kekkosesta – ensimmäinen eroilmoitus presidenttiydestä sensuroitiin Ilta-Sanomat. 10.10.2016. Arkistoitu 12.10.2016. Viitattu 12.10.2016.
  103. ↑ Korte 1992, s. 311–312.
  104. ↑ Kekkonen eroaa Ylen Elävä Arkisto. Yleisradio Oy. Viitattu 5.12.2014.
  105. ↑ Väyrynen, Raimo: ”160”, Tasavallan presidentit. Tasavalta kasvaa ja kansainvälistyy 1956–1981 (osa 4), s. 173. (Korvaamaton Kekkonen? Taistelu vapautuvasta åaikasta) Porvoo: Weiling+Göös, 1994. ISBN 951-35-5429-5
  106. ↑ Savola, Hannu (toim.): Näin saatiin presidentti: Raportti Kekkosen kauden päättymisestä ja vuosikymmenen presidentinvaalista 1982, s. 149. Helsinki: Sanoma, 1982. ISBN 951-9134-83-2.
  107. ↑ Blåfield & Vuoristo 1982, s. 236.
  108. ↑ Savola (toim.): Näin saatiin presidentti, s. 176.
  109. ↑ Salokangas, Raimo: Aikansa oloinen. Yleisradion historia 1949–1996, s. 344. Helsinki: Yleisradio, 1996. ISBN 951-43-0714-3.
  110. ↑ Kekkosen sairaskertomus kateissa Yle Uutiset. Viitattu 5.10.2021.
  111. ↑ Suutari, Virpi: Brita ja Timo Kekkonen. Yhdessä erillään. Helsingin Sanomat, 3.4.2008. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 24.6.2010.
  112. ↑ Anita Hallaman Kekkonen Agricolan kirja-arvostelut. Arkistoitu 12.6.2017. Viitattu 19.12.2015.
  113. ↑ Kekkosen sivusuhde oli suurta rakkautta Helsingin Sanomat. 2012. Arkistoitu 22.12.2015. Viitattu 19.12.2015.
  114. ↑ Tästä syystä Sylvi Kekkonen sieti UKK:n muita naisia Suomen Kuvalehti. Viitattu 19.12.2015.
  115. ↑ Kirjailija väittää: Kekkosella suhde 47 vuotta nuorempaan Uusi Suomi. Viitattu 19.12.2015.
  116. ↑ Tyrkkö, Maarit: Tyttö ja nauhuri. Helsinki: WSOY, 2014. ISBN 978-951-040253-5
  117. ↑ a b c Tanhuanpää, Asko: Valtiaan ympärillä riitti naisia. Iltalehti 27.2.2021, Viikonvaihde, s. 16–17.
  118. ↑ Korhonen, Keijo: Sattumakorpraali, s. 266. Helsinki: Otava, 2006.
  119. ↑ Levä, Kimmo (toim.): Pyörillä kuormat kulkevat (Mobilia-vuosikirja 1996), s. 81. Kangasala: Vehoniemen automuseosäätiö, 1996.
  120. ↑ Kimmo levä (toim.): SA-int: auto sodassa ja rauhassa (Mobilia-vuosikirja 2007), s. 44. Kangasala: Mobilia-säätiö, 2007.
  121. ↑ Urho Kekkosen julkaistu tuotanto oa.doria.fi. Doria. Viitattu 26.1.2010.[vanhentunut linkki]
  122. ↑ Urho Kekkosen käyttämät salanimet Kansalliskirjasto. Viitattu 27.1.2010.
  123. ↑ Kirje Tieteen termipankki. Viitattu 24.11.2015.
  124. ↑ Politiikka ja kirja Ennen ja nyt. Viitattu 24.11.2015.
  125. ↑ Laasanen, Teemu: Kekkosen myllykirjeet – perättömiä väitteitä ja lievähköä ironiaa, s. 2. Jyväskylän yliopisto, 2005. Teoksen verkkoversio (viitattu 24.11.2015).
  126. ↑ Tuikka, Timo J.: Kekkosen konstit – Urho Kekkosen historia- ja politiikkakäsitykset teoriasta käytäntöön 1933–1981, s. 312. Jyväskylän yliopisto. ISBN 978-951-39-2827-8 Teoksen verkkoversio (PDF) (viitattu 24.11.2015).

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Juhani Suomen kirjat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muita kirjoja

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Hakanen, Yrjö: Kuusi kuvaa Kekkosesta. Helsinki: Love kirjat, 1985. ISBN 951-835-096-5
  • Linnankivi, Marja: Kekkosten miniänä. Helsinki: Tammi, 2010. ISBN 978-951-31-5366-3
  • Lääkärintyön muistoja – Läkarminnen. Hämeenlinna: SKS/Duodecim, 2006. ISBN 951-746-781-8
  • Montonen, Pia Maria: Valtakunnan miniä. Brita Kekkonen. Helsinki: WSOY, 2014. Virhe: Virheellinen ISBN-tunniste
  • Pelttari, Hannu: Kekkosen kisat. Urho Kekkonen ja urheilu. Helsinki: Kirjapaja, 2018. ISBN 9789522889560
  • Repo, Eino S. & Repo, Ville: Päämies. Henkilökuva Urho Kekkosesta hänen presidenttiajaltaan. Weilin+Göös, 1985. ISBN 951-35-3191-0
  • Sander, Gordon F.: Kansalainen Kekkonen. Suuri suunnitelma. ((Citizen Kekkonen. The Great Plan.) Suomentaneet Heidi Tihveräinen & Lauri Sallamo) Helsinki: WSOY, 2021. ISBN 978-951-0-40019-7
  • Seppänen, Esa: Itäsuhteiden kolmiodraama. Kekkonen–Brežnev–Kosygin 1960–1980. Helsinki: Ajatus Kirjat, 2007. ISBN 978-951-20-7492-1
  • Seppänen, Esa (toim.): Kuka Kekkonen? Helsinki: Art House, 2014. ISBN 978-951-884-527-3
  • Seppänen, Esa: Miekkailija vastaan tulivuori. Urho Kekkonen ja Nikita Hruštšov 1955–1964. Helsinki: Tammi, 2004. ISBN 951-31-2628-5
  • Skyttä, Kyösti: Tuntematon Kekkonen. Helsinki: Kirjayhtymä, 1980. ISBN 951-26-1878-8
  • Turpeinen-Saari, Pirkko: Suuri yksinäinen. Urho Kekkonen ja tunteet. Gummerus, 2006. ISBN 951-20-7011-1
  • Tyrkkö, Maarit: Tyttö ja nauhuri. Helsinki: WSOY, 2014. ISBN 978-951-040253-5

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

 

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Urho_Kekkosen_elämäkerta&oldid=22856772”