Mäntyharjun rintama

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Mäntyharjun rintama
Osa Suomen sisällissodan Savon rintamaa
Valkoisten juna Mäntyharjun asemalla.
Valkoisten juna Mäntyharjun asemalla.
Päivämäärä:

27. tammikuuta – 3. toukokuuta 1918

Paikka:

Mäntyharju, Valkeala, Jaala

Lopputulos:

punaisten perääntyminen

Osapuolet

valkoiset

punaiset

Komentajat

Ernst Löfström
Ernst Linder

Heikki Kröger
Vihtori Teikari
Aleksei Osipov

Vahvuudet

1 000–2 000

1 600–2 500

Tappiot

173 kaatunutta[1]

176 kaatunutta[1]

Mäntyharjun rintama oli Suomen sisällissodan Savon rintaman rintamalohko, jonka taistelut käytiin Savon radan varrella Mäntyharjun, Jaalan ja Valkealan kuntien alueella. Mäntyharjun rintama muodosti Savon rintaman keskilohkon, joka oli sen pääpainopiste ja merkittävimpien taistelujen näyttämö. Mäntyharjun taisteluilla oli suuri merkitys myös sodan kokonaiskuvan kannalta. Rintamalinjan pysähtyessä punaiset eivät pystyneet etenemään valkoisten selustaan, eivätkä valkoiset katkaisemaan punaisille elintärkeää Pietarin rataa. Joidenkin tulkintojen mukaan rintaman alkuvaiheen tapahtumat ratkaisivat jopa sodan lopputuloksen, kun punaiset päättivät pohjoiseen etenemisen sijasta keskittyä rautatieyhteytensä turvaamiseen.

Mäntyharju oli Savon ja Kymenlaakson välisen liikenteen solmukohta, jossa yhtyivät rautatie ja kaksi maantietä. Lisäksi Mäntyharjulle oli maantieyhteys punaisten hallitsemasta Lappeenrannasta.[2] Punaisten tavoitteena oli vallata strategisesti tärkeä Pieksämäen risteysasema, mikä olisi katkaissut valkoisten huoltoyhteyden Pohjanmaan ja Karjalan välillä sekä uhannut heidän selustaansa Pohjois-Hämeessä. Punaisten eteneminen kuitenkin pysähtyi Mäntyharjun eteläpuolelle Mouhun ja Hillosensalmen asemille, joiden hallinnasta käytiin maaliskuun alussa veriset taistelut. Rintamalinjan jäätyä paikoilleen punaiset keskittyivät turvaamaan itään johtavan rautatieyhteytensä suojaamalla Kouvolan risteysasemaa.[3] Yhteenotot päättyivät toukokuun alkupäivinä punaisten vetäytyessä Mäntyharjulta, minkä jälkeen viimeiset punakaartilaiset antautuivat Kymenlaaksossa 5. toukokuuta.

Joukot

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valkoiset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Valkoisten kuormastoa Mäntyharjun asemalla Ivar Ekströmin kuvaamana.

Sodan käynnistyessä Etelä-Savossa oli noin 200 suojeluskuntalaista, joita komensi everstiluutnantti Hjalmar von Bonsdorff komppanianpäällikköinään varatuomari Martti Eklund ja agronomi William Spåre. Helmikuun alussa komentajaksi tuli everstiluutnantti Lars W. Lundahl, kunnes ylipäällikkö C. G. E. Mannerheim määräsi kenraalimajuri Ernst Löfströmin Savon rintaman päälliköksi 12. helmikuuta alkaen. Samalla suojeluskuntalaisten avuksi lähetettiin Pohjanmaalta, Pohjois-Savosta ja Karjalasta koottuja joukkoja. Maaliskuun alussa niistä muodostettiin Savon ryhmä, jonka 1 000 miehen pääjoukko asettui Mäntyharjulle. Kuun vaihteessa rintamalle keskitettiin noin 2 000 miestä, joita huhtikuun alusta lähtien komensi eversti Ernst Linder.[2][4] 27. huhtikuuta Mäntyharjulle siirrettiin vielä 2 000 miehen vahvuinen Pohjois-Pohjanmaan rykmentti, josta yhdessä Savon ryhmän kanssa muodostettiin erillinen Linderin komentama sotatoimiryhmä.[5]

Mäntyharjun rintaman taisteluihin osallistui myös Kajaanin sissirykmentin sotamies Urho Kekkonen, joka raportoi tapahtumista Kajaanin Lehteen.[6]

Punaiset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Savon rintama muodosti punaisten keskisen rintaman, jonka ylipäällikkö oli Vihtori Hasu. Mäntyharjun rintaman ylipäällikkönä toimi aluksi kotkalainen työmies Heikki Kröger, joka erotettiin juopottelun vuoksi 22. helmikuuta. Tilalle tuli Munsaaren punakaartin komppanianpäällikkö Vihtori Teikari, jonka apulaisena toimi Oskar Sundman.[7] 6. maaliskuuta Hasu määräsi rintamapäälliköksi Aleksei Osipovin ja hänen apulaisekseen kotkalaisen Erkki Venholan. Jaalan rintamalohkosta vastasi Kymin punakaartiin kuulunut August Vartiainen. Viisimiehiseen rintamaesikuntaan kuuluivat myös pataljoonanpäällikkö A. Forsström Kuusankoskelta ja komppanianpäällikkö Enok Kärkkäinen Kotkasta.[8]

Mäntyharjun rintamalla oli aluksi noin 1 600 punakaartilaista, mutta maaliskuun puoliväliin mennessä vahvuus kasvoi noin 2 500 mieheen. Pääosa joukoista oli Kymenlaaksosta, jonka lisäksi rintamalla taisteli muun muassa Helsingin punakaartin osastoja.[9] Punaisten päätukikohtana oli aluksi Mouhu ja maaliskuun alusta lähtien Voikoski.[10]

Taistelujen alkuvaiheessa punaisten vahvistuksena oli Aleksei Osipovin värväämä 200 miehen komppania latvialaisia Tuckumin rykmentin ammattisotilaita. Latvialaiset kuitenkin poistuivat rintamalta jo paein viikon jälkeen 14. helmikuuta. Emil Saarisen Suomen punakaarti -teoksen mukaan he saivat käskyn palata Pietariin, kun taas Aatos Tanskanen kertoo väitöskirjassaan, miten eliittijoukkoihin kuuluneet sotilaat suivaantuivat osapuolten raakalaismaisuuteen ja piittaamattomuuteen sodankäynnin säännöistä.[10]

Taistelut

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäiset yhteenotot

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sodan käynnistyessä 27. tammikuuta Mäntyharjun suojeluskunta riisui seudun venäläiset sotilaat aseista ja vangitsi paikallisen työväenyhdistyksen johtohahmot.[10] Seuraavana päivänä suojeluskuntalaiset räjäyttivät punaisten etenemistä hidastaakseen Mäntyharjun eteläpuolella sijaitsevat Hillosensalmen ja Torasjoen rautatiesillat.[3] 29. tammikuuta valkoiset ottivat haltuunsa Mikkelin, jolloin Kuopion ja Varkauden punakaartit jäivät lopullisesti eristyksiin vailla yhteyttä muihin punaisiin. Kymenlaaksosta saapuneet punakaartilaiset puolestaan asettuivat helmikuun alkupäivinä parikymmentä kilometriä Mäntyharjun eteläpuolelle Mouhun asemalle. Heidän liikkeellelähtönsä Savon radalla oli viivästynyt, kun Pietarista saapunut asejuna ei tullut ajoissa Kouvolaan valkoisten räjäytettyä Korian rautatiesillan.[11][12]

Ensimmäisten kahakoiden jälkeen valkoiset totesivat parinkymmenen kilometrin levyisen rintaman puolustamisen mahdottomaksi vain sadan miehen vahvuisella osastolla, joten 4. helmikuuta he päättivät katkaista radan ja palata Mikkeliin. Mäntyharju kuitenkin miehitettiin uudelleen jo vuorokautta myöhemmin. Tällä kertaa valkoiset pitivät asemansa vain parin päivän ajan, sillä latvialaisten avustamina punaiset valtasivat Mäntyharjun 7. helmikuuta. Kylästä poistuessaan valkoiset räjäyttivät Kiepin rautatiesillan. 11. helmikuuta latvialaiset hyökkäsivät viisi kilometriä Mäntyharjun pohjoispuolella sijaitsevaan Papinpohjan taloon, jota valkoiset pitivät päämajanaan. Taisteluita käytiin myös Mäntyharjun kirkon ympäristössä.[2][10][13]

Valkoisten vastahyökkäys käynnistyi 14. helmikuuta ratsumestari Carl Wilhelm Malmin johtaman 1 400 miehen osaston voimin. Saartoyrityksen epäonnistumisesta huolimatta valkoiset saivat Mäntyharjun haltuunsa punaisten vetäydyttyä kylästä.[2] 18. helmikuuta valkoiset hyökkäsivät Sarkaveden yli Mouhuun, mutta joutuivat lopulta kääntymään takaisin punaisten miesylivoiman ja panssarijunan edessä.[3] Seuraavaksi valkoiset valtasivat Varkauden 19.–21. helmikuuta, jonka jälkeen joukot keskitettiin jälleen Mäntyharjulle.[14] Punaiset saivat samaan aikaan käskyn vallata Päijänteeltä Saimaalle ulottuva kaistale, jonka kautta oli mahdollisuus hyökätä edemmäs pohjoiseen. Kouvolan esikunnassa laadittiin suunnitelma 14 kilometrin levyisellä rintamalla tehtävästä hyökkäyksestä, mutta eteneminen pysähtyi kuun loppuun mennessä linjalle Paljakka–Mouhu–Tuohikotti.[7][9]

Hyökkäysvaihe

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Katso myös: Mouhun–Hillosensalmen taistelut
Valkoisten konekivääripesäke Turkinkylässä 6. huhtikuuta Ivar Ekströmin kuvaamana.

Pari viikkoa kestäneen rauhallisemman vaiheen jälkeen sotatoimet jatkuivat 3. maaliskuuta valkoisten hyökkäyksellä. Aamuvarhaisella 30 asteen pakkasessa käynnistynyt päähyökkäys suuntautui Mouhuun toisen osaston koukatessa Hillosensalmelle tarkoituksenaan katkaista punaisten perääntymistie. Punaiset olivat samanaikaisesti käynnistämässä omaa hyökkäystään viisi kilometriä Mouhun koillispuolella sijaitsevaan Kinniin, mutta törmäsivät valkoisiin heti liikkeelle lähdettyään ja palasivat asemiinsa. Hillosensalmella olleet Kotkan punakaartin osastot puolustautuivat hyökkääjää vastaan kolmen tunnin ajan, kunnes patruunapulan uhatessa vetäytyivät yhdeksältä Kirjokiven asemalle. Mouhusta lähetettiin paikalle osasto, joka neljän tunnin taistelun jälkeen pakotti valkoiset perääntymään radalta. Kun kotkalaiset saivat vielä avukseen Helsingistä saapuneen panssarijunan, joutui hyökkääjä kahden tulen väliin ja vetäytyi kolmelta iltapäivällä.[7][14][15]

Mouhussa tilanne ratkesi iltapäivällä valkoisten kannalta onnekkaasti. Vihtori Teikarin määrättyä punaisten ampumatarvikkeet siirrettäviksi suojaan käsitti miehistö junan lähtövalmistelut perääntymiseksi ja nousi väkisin vaunuihin. Aseman jäätyä tyhjäksi oli Teikarin kuuden aikaan pakko vetää myös radan sivustoilla olleet joukot pois. Punaiset vetäytyivät neljän kilometrin päähän Voikoskelle, jonne Aleksei Osipovin johdolla perustettiin uudet puolustusasemat. Valkoisten päivän aikana kärsimät tappiot nousivat 38 kaatuneeseen. Joukossa olivat muun muassa jääkäriluutnantit Arvo Thauvón ja Bror Larsson. Perääntymisvaiheessa noin 15 miestä menetti henkensä osuman saaneen pyroksilliinilastin räjähtäessä Vuohijärven Paljakanlahdella, jolloin kuormasto vajosi jäihin.[7][14][16] Taisteluun osallistuneen Wäinö Solan mukaan tapahtuma aiheutti sotaan tottumattomissa miehissä pakokauhun, jonka seurauksena osa miehistä harhaili metsissä parin vuorokauden ajan.[15]

Valkoiset juhlivat Mäntyharjun asemalla 17. huhtikuuta. Viulua soittaa tunnettu pelimanni Hassun Pekko.

Saatuaan vahvistuksia Kouvolasta ja Helsingistä punaiset yrittivät vallata Mouhun takaisin 5. maaliskuuta. Helsingin punakaartin komppania eteni panssarijunalla valkoisten asemien tuntumaan, mutta joutui heti vaunuista noustessaan ankaraan tulitukseen. Etummainen vaunu sai pian osuman kranaatista, jolloin panssarijunan päällikkönä toiminut Aleksanteri Nyholm ja useita miehistön jäseniä kuoli. Hyökkäys keskeytettiin ja helsinkiläiset palasivat Voikoskelle. Illalla punaiset aloittivat rajun tykistökeskityksen saatuaan rintamalla operoineelta lentokoneelta tiedot valkoisten asemien sijainnista.[7]

Punaisten viimeiset hyökkäykset käynnistyivät 11. maaliskuuta, joilloin tarkoituksena oli iskeä Mäntyharjulle radan sijasta sivustojen kautta. Rintamalle keskitettiin yli 2 200 miestä, joiden lisäksi punaisilla oli neljällä tykillä ja yhdellätoista konekiväärillä varustettu panssarijuna sekä kaksi lentokonetta. Kirjokiven asemalta käynnistyneen hyökkäyksen johtoon määrättiin Kotkan punakaartiin kuulunut Erkki Venhola. Idässä punaiset onnistuivat valtaamaan Turkinkylän ja Valtolan. Kaksi päivää myöhemmin he saivat haltuunsa vielä radan länsipuolella sijaitsevan Nurmaan. Myös valkoiset olivat saaneet vahvistuksia joiden avulla he pitivät asemansa Turkikylän ja Kinnin välimaastossa. Punaisten etenemisen pysähtyessä rintamalinja asettui välille Nurmaa–Leppäniemi–Varpanen–Turkinkylä–Valtola.[8]

6. huhtikuuta valkoiset hyökkäsivät noin tuhannen miehen voimin Turkinkylään ja Valtolaan. Suunnitelmana oli punaisten oikean siiven saartaminen ja hyökkäys idästä käsin Voikoskelle. Pääosa joukoista oli vastikään rintamalle tulleita lähes kouluttamattomia asevelvollisia, jotka punaisten ankara konekivääri- ja tykkituli pysäytti nopeasti. Lopullisesti hyökkäys tyssäsi illan hämärtyessä, kun miehiä alkoi poistumaan taistelukentältä omin nokkinensa. Valkoisten tappiot nousivat 15 kaatuneeseen. Heidän joukossaan olivat jääkärivänrikki Juho Putaansuu sekä patterinpäällikkönä toiminut ruotsalainen luutnantti Arvid Rhodin. Punaiset menettivät taistelussa ainakin 13 kaatunutta.[4][7][16]

Punaisten perääntyminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Katso myös: Mäkelän taistelu, Tuohikotin taistelu, Oravalan taistelu ja Jokelan taistelu
Punaisten räjäyttämä Harjunjoen rautatiesilta.

Yleisen sotatilanteen muuttuessa tappiolliseksi punaiset aloittivat vetäytymisen keskiseltä rintamaltaan huhtikuun puolivälistä lähtien. Painopiste muuttui nyt Lahden, Kouvolan ja Kotkan puolustamiseen. 13. huhtikuuta Mäntyharjun läntinen siipi vetäytyi Nurmaasta Huhdasjärvelle, mutta rintaman keskusta ja itäinen lohko jäivät vielä paikoilleen. Voikoskella olleet punaiset saivat perääntymiskäskyn 25. huhtikuuta, jolloin myös Savitaipaleen rintama tyhjennettiin. Vetäytymisen aikana oli tarkoitus viivyttää valkoisia mahdollisimman pitkään, jotta Kouvolaan kerääntyneet punaiset ehtivät jatkamaan itään. Paikallisten ohella Kymenlaaksossa oli tuhansia Länsi-Suomesta paenneita punakaartilaisia ja siviilejä, jotka olivat murtautuneet saartorenkaan läpi Lahden seudulla.[17] Voikoskelta punaiset siirtyivät aluksi Hillosensalmen eteläpuolelle ja räjäyttivät salmen ylittävän rautatiesillan. Rintamapäällikkö Osipovin haavoituttua tilalle valittiin piiriesikunnan puheenjohtajana toiminut Matti Talonpoika.[18] Itäisen siipi puolestaan vetäytyi 26. huhtikuuta Valtolan eteläpuolelle. Rintamalta siirrettyjä joukkoja ryhdyttiin keskittämään Kouvolaan, jonka pohjoispuolelle syntyi Jaalasta Huhdasjärven, Hillosensalmen ja Valtolan kautta Tuohikottiin ulottunut puolustuslinja.[17]

Huhtikuun viimeisinä päivinä valkoiset yrittivät katkaista punaisten vetäytymistiet molemmilla sivustoilla. Vuohijärven ja Niskajärven välisellä Siikaniemen kannaksella perääntynyt Kymintehtaan komppania torjui kaksi valkoisten hyökkäystä Huhdasjärvellä ja Mäkelässä. 28. huhtikuuta käydyssä Mäkelän taistelussa punaiset pitivät hyökkääjän loitolla hyvistä puolustusasemistaan, kunnes eräs upseeri pakotti pistoolilla uhaten joukkonsa hyökkäämään aukean maaston yli. Lopulta valkoiset menettivät 15 kaatunutta. Punaiset vetäytyivät Mäkelästä jo seuraavana yönä ja marssivat rataa pitkin Voikkaalla sijaitsevalle Harjun asemalle. Itäisellä siivellä käytiin 29. huhtikuuta Tuohikotin taistelu, jossa valkoiset joutuivat aluksi perääntymään raskaiden tappioiden jälkeen. Hyökkääjän ryhtyessä kiertämään sivustaan punaiset jättivät asemansa ja vetäytyivät Valkealan Jokelaan. Tuohikotissa kaatui 34 valkoista ja ainakin 23 punaista. Tappiot olivat Savon rintaman yksittäisten taistelujen suurimmat.[18][19]

Kun radan varren kylät oli evakuoitu, Hillosensalmella olleet punaiset vetäytyivät Harjun asemalle illalla 30. huhtikuuta. Viipurin menetyksen jälkeen ainoa pakoreitti suuntautui nyt Kotkaan ja Haminaan, joista punaisia evakuoitiin meriteitse Pietariin. Viimeiseksi jäänyt puolustuslinja kulki Kausalasta Oravalan, Harjun, Jokelan ja Valkealan kirkonkylän kautta Kaipiaisiin. Muiden puolustusasemien tyhjennyttyä viimeiset yhteenotot käytiin Oravalassa ja Jokelassa 2. toukokuuta. Jokelassa Kalle Korven johtamat punaiset tuhosivat kaksi Jokelanjoen siltaa, mutta itse taistelu jäi vain hajanaiseksi laukaustenvaihdoksi. Oravalasta perääntyneet punaiset puolestaan räjäyttivät matkallaan Harjunjoen maantie- ja rautatiesillat. Myös Kouvola tyhjeni lopullisesti iltapäivällä 2. toukokuuta. Seuraavana yönä Oravalasta ja Jokelasta perääntyneet viimeiset punaiset jatkoivat autioituneen kylän läpi Kotkaan tai hajaantuivat koteihinsa.[18][20] Valkoiset etenivät Tuohikotista Kouvolaan 3. toukokuuta ja ottivat paikkakunnan haltuunsa taisteluitta.[5]

Muistomerkit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mouhussa on vuonna 1926 paljatettu valkoisten pystyttämä Mouhun taisteluiden muistomerkki Muistolle Savon rintaman sankarien.[21] Yhdentoista valkoisten puolella kaatunutta mäntyharjulaista on haudattu yhteishautaan Mäntyharjun kirkkomaalle. Paikalla on vuonna 1921 pystytetty muistomerkki.[10] Hautausmaalla on myös vuonna 1946 pystytetty punaisten muistomerkki.[22]

Vuonna 2021 Jokelassa paljastettiin valkoisille omistettu Vapaussodan viimeisen taistelun muistolaatta.[23]

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Kuusi, Matti (toim.): Taistelu Mäntyharjusta 1918 : kertomuksia vaarallisista retkistä ja rohkeista miehistä. Mäntyharju: Mäntyharjun suojeluskunta, 1938.
  • Laiho, Mikko: Savon rintaman taisteluja 1918. (Jalkaväkimuseon julkaisusarja 6) Mikkeli: Jalkaväkimuseo, 2018. ISBN 978-952-68946-0-7
  • Viinikainen, Sakari: Rautatiesota 1918 : taistelut Savon rintamalla. Jyväskylä: Docendo, 2017. ISBN 978-952-29139-6-8

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Lappalainen, Jussi T.: Punakaartin sota 2. Helsinki: Opetusministeriö, 1981. ISBN 951-85907-2-9
  • Roselius, Aapo: Amatöörien sota : rintamataisteluiden henkilötappiot Suomen sisällissodassa 1918. Helsinki: Valtioneuvoston kanslia, 2006. ISBN 952-53549-2-X Teoksen verkkoversio (PDF). (Arkistoitu – Internet Archive)
  • Svedlin, Thure: Vapaussota : yleiskuvaus Suomen vapaussodan kulusta. Helsinki: Otava, 1939.

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b Roselius 2006, s. 76.
  2. ↑ a b c d Svedlin 1939, s. 53–55.
  3. ↑ a b c Mouhu 1918 Voikosken Nuorisoseura. Viitattu 10.9.2021.
  4. ↑ a b Svedlin 1939, s. 160–163.
  5. ↑ a b Svedlin 1939, s. 237–239.
  6. ↑ 25. maaliskuuta: Sotakirjeenvaihtaja Urho Kekkonen raportoi rintamalta: ”Hanurin soidessa kulkivat he eteenpäin voitonvarmoina” (vain tilaajille) 25.3.2018. Helsingin Sanomat. Viitattu 10.9.2021.
  7. ↑ a b c d e f Lappalainen 1981, s. 30–32.
  8. ↑ a b Lappalainen 1981, s. 33–35.
  9. ↑ a b Lappalainen 1981, s. 13–17.
  10. ↑ a b c d e Helminen, Susanna: Sisällissota Mäntyharjua puolin ja toisin. 2016. Mäntyharjun museo. Viitattu 10.9.2021.
  11. ↑ Haapala, Pertti ; Hoppu, Tuomas (toim.): Sisällissodan pikkujättiläinen, s. 161. Porvoo: WSOY, 2009. ISBN 978-951-03545-2-0
  12. ↑ Ruotsalainen, Roosa: Kamppailu Suomen hallinnasta: Pietarin rata sisällissodassa 1918 Helsinki–Pietari rautatieyhteys 150 vuotta. 2021. Väylävirasto. Viitattu 10.9.2021.
  13. ↑ Roselius 2006, s. 76–77.
  14. ↑ a b c Svedlin 1939, s. 83–86.
  15. ↑ a b Tarpila, Laila: Tänä onnettomuuden aamuna oli 30 asteen pakkanen – tenori Wäinö Solan muistelmat 1918 Musiikin kevät 1918 – Kohtaloita sisällissodan Suomessa. 3.3.2018. Yleisradio. Viitattu 10.9.2021.
  16. ↑ a b Roselius 2006, s. 77–78.
  17. ↑ a b Lappalainen 1981, s. 242–244.
  18. ↑ a b c Aalto, Seppo: Kapina tehtailla : Kuusankoski 1918, s. 190–196. Helsinki: Siltala, 2018. ISBN 978-952-23451-0-3
  19. ↑ Roselius 2006, s. 78–80.
  20. ↑ Lappalainen 1981, s. 247–249.
  21. ↑ Mouhun muistomerkki ”muistolle Savon rintaman sankarien” 14.5.2018. Mäntyharjun museo. Viitattu 10.9.2021.
  22. ↑ Vakaumuksensa puolesta kuolleitten muistomerkki Punaisten muistomerkit. 4.9.2017. Työväenmuseo Werstas. Viitattu 10.9.2021.
  23. ↑ Jokelan taistelun muistomerkki Sekalaista propagandaa. 4.8.2021. Blogspot.com. Viitattu 10.9.2021.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Mäntyharjun_rintama&oldid=22478612”