KGB

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
KGB
Комите́т госуда́рственной безопа́сности СССР
Komitet gosudarstvennoi bezopasnosti SSSR
Perustettu 1954
Lakkautettu 1991
Toimiala turvallisuuspalvelu
Päämaja Lubjanka, Moskova, Venäjän SFNT, Neuvostoliitto

KGB (ven. Комите́т госуда́рственной безопа́сности СССР, Komitet gosudarstvennoi bezopasnosti SSSR[1], ’SNTL:n valtion turvallisuuskomitea’), oli Neuvostoliiton valtiollinen turvallisuuspoliisi vuodesta 1954 vuoteen 1991.

KGB jakaantui noin 20 direktoraattiin.[2] KGB:n vastuualueet olivat tiedustelu ja vastavakoilu, taistelu terrorismia ja järjestäytynyttä rikollisuutta vastaan, rajavartiointi, sekä Neuvostoliiton johtajien ja muiden tärkeiden tahojen sekä kaupallisten salaisuuksien ja puolustusteollisuuden suojelu.[3]

Historia ja toiminta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

KGB:n edeltäjiä olivat Tšeka ja NKVD. KGB perustettiin maaliskuussa 1954, kun sisäministeriö MVD oli järjestelty uudelleen Neuvostoliiton johtajan Josif Stalinin kuoleman ja MVD:n johtajan Lavrenti Berijan likvidoinnin jälkeen. Berijan alaisuudessa MVD oli kasvanut niin itsenäiseksi ja vahvaksi, että uudelle KGB:lle ei annettu oikeutta järjestää rikosoikeudenkäyntejä ja määrätä rangaistuksia.[4] Vuonna 1957 hyväksyttiin salainen laki KGB:stä.[5] Vuonna 1978 KGB:stä tuli valtionkomitea, mikä vastasi ministeriön asemaa.[5]

KGB:n päämaja sijaitsi Moskovassa Dzeržinskin aukiolla. Valtansa kasvaessa organisaatio perusti virastorakennuksia ja vakoojien koulutuskeskuksia myös Leningradiin ja muihin kaupunkeihin.[6]

KGB valvoi Neuvostoliiton maa- ja merirajoja sekä soluttautui Neuvostoliiton koulutuksesta, tieteellisestä tutkimuksesta ja lääketieteestä vastaaviin ministeriöihin.[6] Laitos hoiti myös kotimaan turvallisuuden ja vankileirit.[5] Neuvostoliiton sotilastiedustelu sen sijaan kuului GRU:lle.[2]

KGB:n ulkomaantiedustelu hoiti Neuvostoliiton poliittisia asioita ja tiedusteluasioita ulkomailla. Se oli suuri virasto, joka jakautui alueellisiin osastoihin ja eri toiminnoista vastanneisiin linjoihin.[7] Järjestö värväsi vakoojia länsimaihin sekä seurasi ulkomaiden diplomaattiviestintää murtamalla niiden salakirjoituksen. KGB myös jäljitti kotimaan ja sosialistiblokin maiden toisinajattelijoita, loikkareita ja muita maanpettureita.[3][8] Lisäksi järjestö harrasti vaikutustoimintaa levittämällä propagandaa, huhuja ja disinformaatiota. Näistä kampanjoista menestyneimpiä oli tarina AIDS-epidemian alkuperästä Yhdysvaltain salaisessa bioaselaboratoriossa.[9]

Time-lehden tiedustelulähteiden mukaan vuonna 1978 keskimäärin neljäsosa Neuvostoliiton diplomaateista oli KGB:n agentteja. Heistä esimerkiksi 98 toimi Suomessa, 87 Länsi-Saksassa ja 53 Italiassa. Arviolta 35 prosenttia Neuvostoliiton Washingtonin-lähetystön 136 diplomaatista toimi KGB:n hyväksi, ja lisää henkilöitä toimi Tassissa, Aeroflotissa, kaupallisissa edustustoissa ja muissa vastaavissa tehtävissä. YK-tehtävissä toimi noin 105–135 KGB-agenttia pelkästään Euroopassa.[10]

KGB:n ensimmäinen johtaja Ivan Serov tunnettiin häikäilemättömyydestään. Hän lopetti Unkarin kansannousun 1956 pidättämällä pääministeri Imre Nagyn ja hänen hallituksensa ministerit. Itä-Saksassa KGB teki yhteistyötä maan ulkomaantiedustelun johtajan Markus Wolfin kanssa.[11] Vuonna 1964 KGB keräsi aineistoa, jonka pohjalta presidium erotti pääsihteeri Nikita Hruštšovin, jonka uudistuksia KGB vastusti.[12] Afganistanin sodan aikana KGB:n iskujoukko surmasi maan presidentin Hafizullahin vuonna 1979.[13]

Muistolaatta KGB:n entisen päämajan edessä Vilnassa.

KGB laajeni maailman suurimmaksi salaiseksi poliisiksi ja ulkomaantiedustelujärjestöksi.[2] 1980-luvulla KGB:llä oli 400 000 työntekijää, joista ulkomaantiedustelussa 12 000, sekä 200 000 rajavartijaa ja laaja ilmiantajien verkosto. KGB kääntyi 1990-luvun taitteessa pääsihteeri Mihail Gorbatšovin uudistuksia vastaan, ja yksi vuoden 1991 epäonnistuneen vallankaappausyrityksen johtajista oli organisaation johtaja Vladimir Krjutškov. Kun Neuvostoliitto lakkautettiin joulukuussa 1991, myös KGB lakkautettiin, ja sen tilalle muodostettiin Venäjän federaation turvallisuuspalvelu FSB. Vuonna 2000 Venäjän johtajaksi nousi entinen KGB:n upseeri Vladimir Putin.[14] Valko-Venäjän turvallisuuspoliisi toimii edelleen venäjäksi KGB:n nimellä.

Johtajat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tunnettuja tapauksia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomalaisia agentteja

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 2014 Verkkouutiset ja Nykypäivä kävivät läpi Vasili Mitrohinin arkistoa ja loivat sen pohjalta 38 nimeä sisältävän Mitrohinin listan suomalaisista KGB-kontakteista vuosina 1972–1984. Listaan tutustuneen Kimmo Rentolan mukaan useimpien henkilöiden kohdalla arkistomateriaalin tiedot ovat olleet varsin niukat ja henkilöt ovat voineet päätyä myös listalle tietämättään. Listalta myös puuttuvat lähes kokonaan poliitikot, talouselämän johto ja tärkeimmät virkamiehet, vaikka KGB:llä oli Suomessa 1980-luvulla arviolta hieman alle sata poliittisen linjan kontaktia.[15]

Muita henkilöitä:

  • Reino Häyhänen, KGB:n majuri. Rudolf Abelin vakoiluorganisaation 1957 paljastanut KGB:n agentti.

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Butler, Rupert: Neuvosto-Venäjän mustat vuodet: salainen poliisi tsaarinajoista nykypäivään. Suomentanut Paju, Päivi. Minerva, 2008. ISBN 978-952-492-147-3
  • Rislakki, Jukka: Tiedustelu ja vakoilu: opit, operaatiot, agentit. Docendo, 2023. ISBN 978-952-382-728-8

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Lyhenneluettelo 07.01.2013. Kotimaisten kielten keskus. Arkistoitu 12.10.2013. Viitattu 29.3.2013.
  2. ↑ a b c Pringle, Robert W.: KGB Encyclopedia Britannica. 25.2.2024. Viitattu 6.3.2024.
  3. ↑ a b Rislakki 2023, s. 130.
  4. ↑ Butler 2008, s. 145–147.
  5. ↑ a b c Rislakki 2023, s. 129.
  6. ↑ a b Butler 2008, s. 147.
  7. ↑ Rentola, Kimmo: Niin kylmää että polttaa. Kommunistit, Kekkonen ja Kreml 1947-1958, s. 641-642. Otava, 1997. ISBN 951-1-14497-9
  8. ↑ Butler 2008, s. 154–165.
  9. ↑ Rislakki 2023, s. 135.
  10. ↑ KGB: Russia's Old Boychiks (Arkistoitu – Internet Archive). Time, 6.2.1978
  11. ↑ Butler 2008, s. 148–155.
  12. ↑ Butler 2008, s. 178.
  13. ↑ Butler 2008, s. 179.
  14. ↑ Butler 2008, s. 181–185.
  15. ↑ Juha-Pekka Tikka: Noin 40 suomalaisen kontaktin tiedot löytyivät KGB-arkistosta Verkkouutiset. 11.9.2014. Viitattu 13.9.2014.

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Christopher Andrew, Oleg Gordievski: KGB (Otava, 1991) ISBN 951-1-11502-2
  • Anne Kuorsalo, Ilmari Susiluoto, Martti Valkonen: Salaisen poliisin valtakunta: KGB, FSB ja suhteet Suomeen (Edita, 2003) ISBN 951-37-3863-9 (nid.)

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=KGB&oldid=22786207”