Carl Gustaf Emil Mannerheim

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Hakusana ”Mannerheim” ohjaa tänne. Muita merkityksiä luetellaan täsmennyssivulla.
Carl Gustaf Emil Mannerheim
Mannerheim 1940-luvulla.
Mannerheim 1940-luvulla.
Suomen tasavallan 6. presidentti
4.8.1944–4.3.1946[1]
Pääministeri Edwin Linkomies
Antti Hackzell
Urho Castrén
Juho Kusti Paasikivi
Edeltäjä Risto Ryti
Seuraaja Juho Kusti Paasikivi
Suomen puolustusneuvoston puheenjohtaja[2]
1931–1939
Presidentti P. E. Svinhufvud
Kyösti Kallio
Suomen valtionhoitaja
12.12.1918–25.7.1919
Edeltäjä P. E. Svinhufvud
Seuraaja tasavallan presidentti
K. J. Ståhlberg
Henkilötiedot
Syntynyt4. kesäkuuta 1867
Askainen, Suomen suuriruhtinaskunta, Venäjä
Kuollut27. tammikuuta 1951 (83 vuotta)
Lausanne, Sveitsi
Puoliso vapaaherratar Anastasia Mannerheim (vih. 1892; ero 1919)
Lapset Anastasie Mannerheim, Sophie Mannerheim
Tiedot
Puolue sitoutumaton
Uskonto luterilainen
Nimikirjoitus
Nimikirjoitus
Sotilaspalvelus
Palvelusmaa(t) Venäjän keisarikunta Venäjä (vuoteen 1917)
Suomi Suomi
Palvelusvuodet 1889–1946
Sotilasarvo kenraali
Taistelut ja sodat
Aiheesta muualla
mannerheim.fi

Carl Gustaf Emil Mannerheim (4. kesäkuuta 1867 Askainen – 27. tammikuuta 1951 Lausanne, Sveitsi)[3] oli itsenäisen Suomen toinen valtionhoitaja (1918–1919), kuudes presidentti (1944–1946), sotien aikainen puolustusvoimien ylipäällikkö (1918–1919 ja 1939–1945) ja Suomen marsalkka. Ennen Suomen itsenäistymistä Mannerheim palveli lähes kolmekymmentä vuotta Venäjän keisarillisessa armeijassa, jossa osallistui Venäjän–Japanin sotaan ja ensimmäisen maailmansodan itärintaman taisteluihin.[4] Mannerheim käytti itsestään useimmiten etunimeä Gustaf.[5]

Muiden toimiensa ohella Mannerheim johti Suomen Punaista Ristiä 30 vuotta[6] ja perusti Mannerheimin lastensuojeluliiton.[7] Mannerheim on yksi itsenäisen Suomen historian keskeisistä henkilöistä,[8] ja jo eläessään hän oli sekä maan arvostetuimpia että kiistellyimpiä ihmisiä. Vuonna 2004 hänet äänestettiin suurimmaksi suomalaiseksi Yleisradion Suuret suomalaiset -kilpailuohjelmassa.[9]

Sukutausta ja perhe

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Mannerheim (suku)

Mannerheimin isän suku on lähtöisin Saksasta, mistä suvun kantaisä siirtyi 1640-luvulla Ruotsiin. Suvun luultiin pitkään olevan kotoisin Alankomaista. Ruotsin kuningas Kaarle XI aateloi Augustin Marheinin vuonna 1693 ja samalla alkuperäinen sukunimi muutettiin muotoon Mannerheim. Mannerheimin isoisoisä Carl Erik oli ensimmäinen Suomeen muuttanut Mannerheim.[10] Hän oli yksi huomattavimpia Venäjän vallan alkuajan poliitikkoja. Hän oli kaksi kertaa Suomen hallituksessa, muun muassa 1809–1816 hallituskonseljissa ja senaatissa 1820–1825. Hän sai vuonna 1824 kreivin arvon, joka periytyy suvussa vanhimmalle pojalle.[11]

Viipurin hovioikeuden presidentti, kreivi Carl Gustaf Mannerheim oli hänen isoisä.[12]

Mannerheimin isä kamarijunkkari Carl Robert Mannerheim (1835–1914) oli taiteellinen ja harrasti erityisesti runoutta.[11] Hän poikkesi suvun perinteistä, sillä hänestä ei tullut sotilasta eikä virkamiestä.[13] Carl Robert tunnettiin radikaaleista poliittisista näkemyksistään, ja kun hän peri isältään kreivin arvonimen, viranomaiset paheksuivat häntä poliittisena satiirikkona.[13] Terävänä kynänkäyttäjänä Carl Robert Mannerheim ilmaisi selvästi kantansa venäläisiin vallanpitäjiin. Hän oleskeli paljon ulkomailla, mutta täytettyään 50 vuotta hän muutti Helsinkiin, perusti Systema-nimisen konttorikoneita myyvän yrityksen ja osoittautui ahkeraksi ja järjestelmälliseksi liikemieheksi.[11]

Carl Robert Mannerheim meni vuonna 1862 naimisiin Hedvig Charlotta Hélène von Julinin kanssa, joka oli huomattavan suomalaisen teollisuusmiehen, vuorineuvos Johan Jakob von Julinin, tytär. Suku oli niin ikään Ruotsista Suomeen muuttanut. He saivat seitsemän lasta, neljä poikaa ja kolme tyttöä: Sofia (Sophie) Mannerheim, Carl Mannerheim, Carl Gustaf Emil Mannerheim (1867–1951), Johan Mannerheim, Eva Sparre, Anna Mannerheim (1872–1886) ja August Mannerheim (1873–1910). Carl Robert sai toisesta avioliitostaan Sofia Nordenstamin (1849–1915) kanssa vielä yhden tyttären, Marguerite (Kissie) Gripenbergin (1884–1958).[14]

Lapsuus ja nuoruus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Mannerheimin sisarukset: keskellä Sophie, vasemmalla Carl, August ja Johan, oikealla Annicka ja Gustaf, istumassa Eva. Kuva on vuodelta 1881.

Mannerheim syntyi 4. kesäkuuta 1867 Louhisaaren kartanossa Askaisissa[15], jossa hän pääasiassa myös vietti lapsuutensa.[16] Hänen kerrotaan leikkineen mielellään sotaleikkejä ja ”johtaneen sotajoukkoja”.[17] Häntä opetti aluksi sveitsiläinen kotiopettajatar, ja seitsenvuotiaana hän alkoi käydä koulua Helsingissä, jossa asui isänsä luona. Hän kävi veljensä Carlin kanssa 1874–1879 Böökin yksityistä lyseota (Privatlyceum), josta hänet erotettiin syksyllä 1879 vuodeksi ikkunoiden kivittämisen takia.[18]

Mannerheim kävi kaksi vuotta oppikoulua Haminassa vuosina 1881–1882. Tämä koulu valmensi oppilaita Suomen Kadettikouluun, joka oli sen ajan ainoa sotilaskoulutusta antava oppilaitos Suomessa.[19] Hän kuitenkin vihasi Haminan kaupunkia[20], mikä näkyi myös hänen käytöksessään.

Vuonna 1880 Carl Robert Mannerheim ajautui vararikkoon ja pakeni Pariisiin rakastajattarensa kanssa.[18] Nuori Carl Gustaf Emil Mannerheim pyrki samana vuonna ensi kertaa kadettikouluun, mutta huonolla menestyksellä.[18] Helene Mannerheim kuoli vuoden 1881 alussa sydänkohtaukseen, ja hänen veljensä Johan Albert Edvard von Julin tuli lasten huoltajaksi.[21]

Haminan kadettikoulu (1882–1886)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mannerheim hyväksyttiin viimein Suomen Kadettikouluun Haminaan 19. kesäkuuta 1882[21], 14-vuotiaana.[22] Hänet jätettiin kuitenkin valmistavalle luokalle vielä toiseksi vuodeksi, koska hän onnistui saamaan vain seitsemän pistettä kahdestatoista kesäkuun 1883 tutkinnossa. Lisävuosi auttoi, sillä Mannerheim siirrettiin seuraavana vuonna ensimmäiselle yleisluokalle luokan toiseksi parhailla arvosanoilla. Hänen vahvimmat oppiaineensa olivat ranskan ja ruotsin kieli sekä historia, mutta venäjän ja suomen kielessä hän ei menestynyt yhtä hyvin.[23] Ikätoveriensa ja nuorempien kadettien keskuudessa Mannerheimilla oli kiistaton johtajan asema.[22]

Mannerheimin taloudellinen tilanne ei ollut hyvä, ja hän joutui usein lainaamaan rahaa huoltajaltaan Albert von Julinilta. Hän ei myöskään viihtynyt Kadettikoulussa: hän ei sietänyt koulun ilmapiiriä eikä tiukkoja sääntöjä ja sai usein rangaistuksia.[24]

Mannerheim toivoi pääsevänsä Kadettikoulusta Pietariin Keisarin paašikouluun, joka oli maan arvostetuimpia sotilasoppilaitoksia. Kouluun pääsivät vain oppilaat, joilla oli perintönä kulkeva aatelisarvo. Lisäksi vaadittiin, että joko oppilaan isällä, isoisällä tai isoisoisällä oli vähintään kenraaliluutnantin arvo tai sitä vastaava siviiliarvo. Siviilivirat rinnastettiin upseerien arvoasteisiin Pietari Suuren laatiman arvoastetaulun mukaisesti.[25] Mannerheim sai isänsä jättämään hakemuksen Paašikouluun, mutta Kadettikoulun johtaja kenraalimajuri Neovius ei suositellut Mannerheimia Paašikoululle perustellen, että Mannerheimin ranskan ja venäjän taito ei ollut tarpeeksi hyvä.[26] Neoviuksen kirjeen vuoksi Mannerheimin hakemus hylättiin, ja hän masentui syvästi.

»Hänen tulevaisuutensa on tosiaan synkkä. Hänellä ei näytä olevan kunniantuntoa, eikä ymmärrystä sen vertaa, että kehittäisi itseään ja koettaisi käydä kadettikoulunsa voidakseen elättää itsensä.»
(Eva-mummo nuoresta kadettikoululaisesta[27])

Masennus ilmeni myös kapinointina Kadettikoulua kohtaan, minkä vuoksi Mannerheim lopulta erotettiin sieltä 22. heinäkuuta 1886[21]. Muistelmiensa mukaan Mannerheim oli rikkonut poistumiskieltoa ja yöpynyt tutun henkikirjurin, 35-vuotiaan varatuomari Hugo Elfgrenin luona. Sieltä hänet löysi seuraavana aamuna kadettikoulun vääpeli. Kadettikunnan kasvatuskomitean pöytäkirjojen mukaan Mannerheim oli ”myöhemmin yöllä lähtenyt pahamaineisen henkilön kanssa tämän asuinpaikkaan maalle”. Kyseessä oli mahdollisesti homoseksuaalina tunnettu lennätinaseman päällikkö Agathon Lindholm. Pöytäkirjassa viitataan myös Mannerheimin "moraalittomiin hairahduksiin ja alentaviin irstailuihin".[28] Koulu olisi voinut soveltaa karkotuspykälän ankarinta muotoa, joka olisi estänyt Mannerheimia opiskelemasta missään suomalaisessa koulussa tai yliopistossa, mutta Kadettikoulun toimikunta päätti äänestyksen jälkeen soveltaa lievempää rangaistusta sillä ehdolla, että Mannerheimin perhe jättäisi vapaaehtoisen eroilmoituksen.[29]

Nikolain ratsuväkiopisto (1887–1889)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Mannerheim (oikealla) Nikolain ratsuväkiopistossa 1880-luvun lopulla.

Kadettikoulusta erottamisen jälkeen 1886[22] Mannerheim luki yksityisesti ylioppilaaksi Helsingissä Böökin yksityiskymnaasissa, ja tuoreen ylioppilastodistuksensa ansiosta[22] hän pääsi Venäjän keisarillisen armeijan (Nikolajevskin) Nikolain ratsuväkiopistoon vuonna 1887. Mannerheimin suosittelijana toimi kenraali Johan Fredrik Gustav Aminoff, joka kuului ratsuväkiopiston johtajan Pavel Adamovitš von Plehwen ystäväpiiriin.[30] Ratsuväkikoulun pääsyedellytykset olivat käytännössä kuuluminen aatelissäätyyn ja kadettikoulun tai ylioppilastutkinnon suorittaminen.[21]

Mannerheim valmistui ratsuväkiopistosta 10. elokuuta 1889. Hänen päättötodistuksensa oli hyvä, ja erityisesti venäjän kielen arvosanat olivat parantuneet. Saman vuoden keväällä ennen ylentämistään kornetiksi Mannerheim oli ylennetty porte d'épée -junkkariksi. Ko. sotilasarvo vastasi miehistöstä aliupseeriksi ylennetyn sotilaan arvoa, joka saattoi toimia eskadroonan vahtimestarina eli perusyksikön vääpelinä (yksikköupseerina).lähde?

Ura Venäjän armeijassa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nousu chevalierkaartiin

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mannerheim suunnitteli uraa arvostetussa Venäjän keisarillisen kaartin H. M. keisarinna Maria Fjodorovnan chevalierkaartin rykmentissä eli niin sanotussa chevalierkaartissa, mutta ei saanut aluksi paikkaa. Hänet palkattiin 22. elokuuta 1889 kornetiksi Puolan Kalisziin sijoitettuun 15. Aleksanterin H. K. K. Suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitš vanhemman rakuunarykmenttiin, joka ei ollut kaartinrykmentti. Mannerheim ei ollut tyytyväinen tilanteeseen[31], vaan unelmoi muun muassa pääsystä chevalierkaartiin.[32]

Lopulta hänen kummitätinsä vetoomus sai keisarinnan hyväksymään Mannerheimin kaartin jäseneksi, mutta ensin tämän oli liityttävä rakuunoihin. Mannerheim palveli Puolan ja Saksan rajalla sijainneessa Kaliszissa 1889–1890, kunnes 1891 hänet siirrettiin Pietarissa sijaitsevaan chevalierkaartiin.[33] Hän avioitui Pietarissa 2. toukokuuta 1892[34] venäläisen kenraalimajurin varakkaan perijättären Anastasia Arapovan kanssa. Avioliitto ratkaisi Mannerheimin taloudelliset ongelmat, joista hän oli kärsinyt koko ikänsä. Mannerheim oli Chevalier-kaartin rykmentin ensimmäisen eskadroonan ensimmäisen joukkueen johtaja ja ryhtyi 1895 hoitamaan rykmentin kuormastoa. Saatuaan siirron ylimpään hovitallihallintoon rykmentin komentaja von Grünwald kutsui Mannerheimin sinne hoitamaan hevosasioita. Mannerheim nimitettiin 14. syyskuuta 1897 hovitallihallituksen erikoistehtäviin.lähde?

Mannerheimia ei otettu yleisesikunta-akatemiaan, ja hän suuntautui edelleen hevosten erikoistuntijaksi. Vuonna 1901 hän sai ratsumestarin arvon.[35] Hän osti hevosia armeijalle, ja hänellä oli hevossiittola maaseudulla.[3] Tsaarin valiohevosten hankkijana hän kiersi ympäri Eurooppaa ja valokuvasi hevosia.[36] Hovitallihallituksen tehtävissä hän kävi Saksassa, Itävalta-Unkarissa, Belgiassa ja Britanniassa.[37] Hänen avioliittonsa päättyi käytännössä vuonna 1902 epäviralliseen asumuseroon.[38][39] Vuodesta 1903 Mannerheim toimi mallieskadroonan päällikkönä ja kaartin ratsuväkirykmenttien ratsastuksenopetuksen johtajana. Lisäksi hän sai mainetta kilparatsastuksessa.[3] Mannerheim sai omasta pyynnöstään vuonna 1904 siirron Pietarin upseeriratsukouluun, jonne hänet oli komennettu jo edellisenä vuonna. Hänen toimintansa ratsastuskoulun mallieskadroonan päällikkönä oli erittäin merkittävä tulevalle ratsuväenkomentajalle.[40]

Venäjän–Japanin sota

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
52. Nježnskin rakuunarykmentin eversti Mannerheim.

Vuoden 1904 alussa syttyi Venäjän–Japanin sota. Kun sota oli jo käynnissä, Mannerheim siirrettiin 52. Nježinin rakuunarykmenttiin everstiluutnantiksi ylennettynä 20. lokakuuta 1904. Sotaan osallistumalla Mannerheim pystyi korvaamaan yleisesikuntaupseerikoulutuksen puuttumista.[3] Mannerheim saapui yksikköönsä 23. marraskuuta 1904 (J 10. marraskuuta) Eldhaiseen (nyk. Langjiacun). Hänen yksikkönsä kuului 3. Mantšurian Armeijan XVII armeijakuntaan[41].

Mannerheimin ensimmäinen suuri taisteluoperaatio oli Sandepun taistelu. Ennen varsinaisten rintamataisteluiden alkua kenraaliluutnantti Pavel Mištšenko teki suuren ratsuväen taistelu- ja tiedustelupartioretken (partioretkestä käytetään myös nimitystä Mištšenkon isku tai Inkoun hyökkäys) japanilaisten selustaan. Partioretken koko oli 77 eskadroonaa (sisältäen 4 jääkäriosastoa) ja 22 kanuunaa[42], miesvahvuuden ollen noin 7 000 sotilasta neljänä rivistönä, joita ratsutykistö tuki[43]. Mannerheim liittyi joulukuussa vapaaehtoisena tähän partioretkeen johtaen kahta eskadroonaa. Mannerheimin tulikaste tapahtui 23. joulukuuta 1904 (J 10. joulukuuta)[44] lähestyessään ½ sotnian kanssa Šavdomynjiä. Mištšenkon isku suuntautui Yingkoun satamaa vastaan. Alkujaan oli tarkoituksena katkaista Port Arthurin rautatie ja estää japanilaisten täydennysjoukkojen kuljetus rintamalle. Mištšenko päättikin hyökätä Yingkoun kaupunkiin yrittäen tuhota japanilaisten varikot. Hyökkäys päättyi perääntymiseen.

Retkikunnan palattua takaisin alkoi varsinainen Sandepun taistelu ja Mannerheimin ratsueskadroonat alistettiin 10. armeijakunnalle. Mannerheimin yksikkö oli varmistamassa 10. armeijakunnan hyökkäystä Sandepun kaupungin selustaan Huandu’ssa ja Labataissa.[45]

Venäjän–Japanin sodan viimeisessä suuressa maataistelussa Mukdenin taistelussa Mannerheim oli aluksi mukana tiedusteluretkellä Mongolian rajalle asti ja loppupäivinä hän taisteli Mukdenin (nyk. Shenyang) länsipuolella ja vetäytyi Venäjän armeijoiden mukana pohjoiseen. Mannerheim joutui taistelun jälkeen leikattavaksi vasemman korvan tulehduksen vuoksi. Hän palasi kuitenkin pian palvelukseen ja palveli Japanin rintamalla sodan loppuun asti. Sodan aikana hän yleisestikin osallistui aktiivisesti tiedusteluretkille.lähde?

Keisari ylensi Mannerheimin 29. marraskuuta 1905 everstiksi.[46]

Matka Aasiaan (1906–1908)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sodasta palattuaan Mannerheim vietti lyhyen aikaa Suomessa ja Ruotsissa. Sukunsa edustajana hän osallistui Helsingissä helmikuusta kesäkuuhun vuoden 1905 valtiopäiville, jotka olivat Suomen viimeiset säätyvaltiopäivät.[47]

Mannerheimia pyydettiin lähtemään Keski-Aasiaan ja Kiinaan suuntautuvalle kaksi vuotta kestävälle tutkimusretkelle, jossa hänen tehtävänsä olisi kerätä sotilaallista ja poliittista tiedusteluaineistoa. Peitetarinana oli tieteellinen tutkimusretki, jonka Mannerheim aloitti professori Paul Pelliot’n mukana.[48]

Mannerheim matkusti Aasian halki Kiinaan ratsain. Matkan pituus oli yhteensä noin 14 000 kilometriä ja se kesti kaksi vuotta (1906–1908).[49] Retki tuotti paljon käyttökelpoista aineistoa ja Mannerheimin tekemä tieteellinen työ oli myös arvokasta.[50] Hän otti peiteroolinsa vakavasti ja keräsi suuren määrän kansatieteellistä aineistoa lähes tutkimattomilta seuduilta. Ennen matkaa hän oli ottanut yhteyttä Suomalais-Ugrilaiseen Seuraan, josta hän oli saanut paljon ohjeita tieteellistä tutkimustyötä varten. Kai Donner kehui häntä valveutuneeksi löytöretkeilijäksi.milloin?[51] Mannerheim tutustui myös Marco Polon muistiinpanoihin sekä Nikolai Prževalskin, Sven Hedinin ja Marc Aurel Steinin kirjoittamiin tutkimuskertomuksiin.[52] Hän keräsi muun muassa Kansallismuseon kokoelmiin lähes 1 200 esinettä[53] ja otti noin 1 500 valokuvaa. Hänen Kirgisiassa ottamansa kuva, joka esittää Kurmanžan Datkaa, on käytössä Kirgisian somin setelissä (50 somia). Kurmanžan Datka oli Kirgisian hallitsija siihen aikaan, kun maa liitettiin Venäjään. Suomalais-Ugrilaisen Seuran aikakauskirjan 27. osassa Mannerheim julkaisi kielitieteellisesti merkittävänselvennä kirjoituksen A visit to the Sarö and Shera Yögurs.[51] Sotilaallisista tuloksista mainittavimpia on noin 2 000 kilometrin mittaisen tien kartoittaminen.[40]

Matkansa aikana Mannerheim tapasi myös 13. dalai-laman Thubten Gyatson, joka oleskeli tuolloin Wutaishanissa maanpaossa brittien miehitettyä Tiibetin. Mannerheim oli vasta kolmas länsimaalainen henkilö, jolle suotiin audienssi dalai-laman kanssa. Kaksikko keskusteli muun muassa Venäjästä ja Mannerheimin matkan kulusta. Tapaamisen lopuksi dalai-lama antoi Mannerheimille valkoisen kuvioidun liinan vietäväksi keisari Nikolai II:lle. Mannerheim puolestaan lahjoitti dalai-lamalle pistoolinsa.[54][55]

Mannerheim matkusti Pekingistä Japaniin ja sieltä Vladivostokiin, josta hän palasi Siperian rataa pitkin Pietariin. Mannerheim raportoi matkasta keisari Nikolai II:lle. Alun perin 20 minuuttia pitkäksi sovittu tapaaminen venyi lopulta noin tunnilla.[52]

Eteneminen kenraalikuntaan

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Onnistunut, tsaarin pyynnöstä[56] tehty tutkimusmatka ja Suomen tilanteen vakiintuminen auttoivat Mannerheimia pääsemään keisari Nikolai II:n suosioon[56]. Hänen pitkäaikainen unelmansa toteutui, kun hän sai vuonna 1909[57] komentoonsa oman rykmentin. Rykmentti oli Puolassa ollut Vladimirin Jumalanäidin ikonin ja Mihail Nikolajevitš Romanovin mukaan nimetty 13. Vladimirin H. K. K. Suurherttua ruhtinas Mihail Nikolajevitsin ulaanirykmentti[58]. Mannerheim komensi rykmenttiä vain vuoden ajan, mutta hän onnistui tekemään siitä yhden sotilaspiirin parhaista rykmenteistä[59]. Mannerheimin suoritus huomioitiin kaikissa katselmuksissa ja suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitšin kehotuksesta hänet valittiin Henkikaartin Hänen majesteettinsa ulaanirykmentin komentajaksi[60] 1910[57] ja ylennettiin kenraalimajuriksi 1911[57]. Heti seuraavana vuonna hänet nimettiin keisarin seurueen jäseneksi, mikä oikeutti Mannerheimin pääsemään hallitsijan puheille ja oli silloin huomattava kunnianosoitus[61].

Joulukuun 24. päivänä 1913 kenraalimajuri Mannerheim määrättiin Erillisen Kaartin ratsuväkiprikaatin[62] komentajaksi Varsovaan[57]. Ennen Mannerheimin nimitystä kenraaliksi rykmentin kaartinupseerit eivät juuri olleet kosketuksissa puolalaiseen paikallisväestöön[63]. Mannerheim lähensi upseerien ja puolalaisten suhteita, sillä hän suosi hevosurheilua, mikä yhdisti kummatkin ryhmät[63].

Mannerheim vuonna 1918.

Ensimmäinen maailmansota

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäinen maailmansota syttyi loppukesällä 1914. Mannerheim osallistui taisteluihin Puolassa, Galitsiassa, Bukovinassa ja Romaniassa.

Puola 1914

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kenraalimajuri Mannerheimin komentama 23. armeijakunnan Erillinen Kaartin ratsuväkiprikaati sai liikekannallepanomääräyksen 30. heinäkuuta lopulla ja se siirrettiin Lublinin kaupunkiin. Mannerheim oli voitokas ensimmäisessä taistelussaan Krasnikissa 17. elokuuta (4. elokuuta 1914 juliaanista kalenteria) itävaltalaista 5. jalkaväkidivisioonaa vastaan[64] ja hänelle myönnettiin arvomerkkinä Pyhän Yrjön miekka[65].

Opolen[66] kolmipäiväisestä taistelusta 28. elokuuta (15. elokuuta 1914J) – 30. elokuuta (17. elokuuta 1914J) Mannerheimille myönnettiin Pyhän Stanislauksen ritarikunnan 1. luokan ritarimerkin sekä miekat Pyhän Vladimirin ritarikunnan 3. luokan ritarimerkkiin[67]

Opatów–Klimontów-alueen taisteluiden lopussa 2. lokakuuta (19. syyskuuta 1914J) – 4. lokakuuta (21. syyskuuta 1914J) Mannerheim sai siirtokäskyn. Rintamatilanne oli muuttunut epäedulliseksi venäläisille ja Mannerheim tilanteen todettuaan jäi oma-aloitteisesti paikalleen suojaamaan muun armeijan vetäytymistä Veikselin toiselle rannalle. Tällä tilanteenhallinnallaan Mannerheim ansaitsi tavoitellun Pyhän Yrjön ristin ritarikunnan 4. luokan ritarimerkin.[68]

Galitsia 1915

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keväällä 1915 kenraalimajuri Mannerheim sai komentoonsa kokonaisen divisioonan, kun hänet määrättiin 12. Ratsuväkidivisioonan (12-й кавалерийской дивизией) väliaikaiseksi komentajaksi edellisen komentajan, kenraaliluutnantti Aleksei Kaledinin haavoituttua.[32] Perinteikkääseen neljärykmenttiseen divisioonaan kuului 4. syyskuuta noin 4 500 miestä ja hevosta.[69]

Mannerheimin johdolla divisioona kävi lukuisia taisteluita Lounais-Ukrainassa Ivano-Frankivskin ja Tšernivtsin alueilla. Huomattavimmat kevään ja kesän taistelut olivat Dnestrin mutkassa Zalištšykyn ja Uście Biskupien alueilla, Horodenkan kuolemanratsastus sekä puolustustaistelut Gnila Lipa ja Zlota Lipa -jokien alueilla[70].

Mannerheim nimitti Hajworonkan taistelua 12. lokakuuta (29. syyskuuta 1915) ”hyvin hienoksi operaatioksi” (une très-jolie opération)[71]. Taistelun lähtökohtatilanne oli vaikea, mutta Mannerheim onnistui murtamaan saksalaisen kaartin reservidivisioonan kolminkertaisen puolustuslinjan. Marraskuussa 12. Ratsuväkidivisioona siirtyi talvimajoitukseen Wierhówin alueelle[72].

Galitsia 1916 Brusilovin suurhyökkäys

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Helmikuussa Mannerheimille myönnettiin Pyhän Vladimirin ritarikunnan 2. luokan ritarimerkki.[73]

Kesäkuussa Venäjä aloitti massiivisen koko rintaman suurhyökkäyksen, ns. Brusilovin hyökkäyksen. Hyökkäys yllätti keskusvallat ja alku oli menestyksekäs. Mannerheimin divisioona eteni hyökkäyksen keskustassa. Lutskin kaupunki kierrettiin ja hyökkäys jatkui Boratyn, Torczyn ja Kiselin kautta. Kiselinin itäpuolella 17. kesäkuuta (4. kesäkuuta 1916J) Mannerheimin ratsuväkidivisioona onnistui paikkaamaan omalla joukollaan 39. ja 40. Armeijakuntien välisen kuuden kilometrin levyisen aukon ja esti koko rintaman romahtamisen[74].

Brusilovin suurhyökkäys pysähtyi ennen tärkeää Volodymyr-Volynskyin risteysaluetta ja elo–syyskuussa alkoi asemasotavaihe Stoh’id-joella. Mannerheimin 12. ratsuväkidivisioona siirrettiin lepoon lokakuussa Potšajivin lavran alueelle (ukr. Почаївська лавра)[75].

Brusilovin hyökkäyksellä rintamalinjaa saatiin työnnetyksi länteen päin, mutta poliittinen hinta oli kova: Romaniasta tuli sotanäyttämö ja Venäjä joutui jakamaan voimiaan vielä laajemmalle alueelle avaamalla uuden rintamalohkon. Mannerheimin 12. ratsuväkidivisioona komennettiin Romaniaan ja se suoritti 560 kilometrin marssin 23. marraskuuta (10. marraskuuta 1916J) – 19. joulukuuta (6. joulukuuta 1916J) välisenä aikana menettämättä ainoatakaan hevosta. Marssin päätepiste oli Odobeștin kaupunki[76]

Romania ja Bukovina 1917

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mannerheimin divisioona alistettiin kenraalimajuri Alexandru Averescun johtamalle Romanian 2. armeijalle. Ratsuväki joutui taistelemaan joulukuussa 1916 ja tammikuussa 1917 Itä-Karpaattien vuoristoalueella jyrkässä vuoristossa ja tiheässä metsässä. Rintaman vakiinnuttua tammikuun loppupuolella 12. Ratsuväkidivisioona komennettiin reserviin Bessarabiaan Kišinjoviin (nyk. Chișinău)[77]

Mannerheim ylennettiin kenraaliluutnantiksi 8. toukokuuta (25. huhtikuuta 1917J)[78]. Ylennys myönnettiin takautuvasti vuodesta 1915. Kesäkuun alussa Mannerheim vietti 50-vuotisjuhliaan perinteisesti paraatein ja juhlallisuuksin ja 18. kesäkuuta (5. kesäkuuta 1917J) hän sai johdettavakseen 6. Ratsuväkiarmeijakunnan[79] noin 9 000 sotilasta ja hevosta. Hänen rintamavastuunsa oli Pohjois-Bukovinassa Suceavan kaupungin ympäristössä[80].

Venäjän keisarikunnan romahtaminen helmikuun 1917 vallankumouksessa järkytti Mannerheimia.[56] Mannerheimin kaaduttua rajusti hevosella ja nyrjäytettyään nilkkansa, hän lähti Odessaan parantumaan. Odessaan hän sai Venäjän sotavoimien ylipäällikön, kenraaliluutnantti Nikolai Duhoninin sähkösanoman numero 14841, jolla hänet siirrettiin reserviin 22. syyskuuta (9. syyskuuta 1917J) ”koska ette sopeudu nykyisiin oloihin”.[80] 3. joulukuuta 1917 (20. marraskuuta 1917J) hän lähti Odessasta Pietariin.[68]

Ura itsenäisessä Suomessa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen itsenäistyminen ja sisällissota

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Suomen sisällissota
Mannerheim sisällissodan valkoisten voitonparaatissa Helsingissä 16. toukokuuta 1918.

Suomi itsenäistyi 6. joulukuuta 1917. Mannerheim saapui Suomeen 18. joulukuuta.[78] Tällöin yhteenotto porvarillisten valkoisten ja vasemmistolaisten punaisten sotilasosastojen välillä alkoi näyttää vääjäämättömältä. Järjestyksen saamiseksi maahan Suomen hallitus, Svinhufvudin senaatti nimitti Mannerheimin 15. tammikuuta sotilaskomitean puheenjohtajaksi[81] ja hallituksen eli valkoisten ylipäälliköksi 26. tammikuuta 1918. Valkoiset suorittivat venäläisten joukkojen aseistariisumisen Pohjanmaalla. Mannerheim ylennettiin ratsuväenkenraaliksi 28. tammikuuta (nimitys tapahtui taannehtivasti 7. maaliskuuta).[82] Samaan aikaan kapinaan nousseet punaiset kaappasivat vallan eduskunnalta ja hallitukselta Etelä-Suomessa.[83] Suomen sisällissotaan johtanut kehitys sinetöityi.[84]

Sisällissodassa Mannerheim otti vieraiden sotajoukkojen apuun kutsumiseen täysin kielteisen kannan, sillä hän olisi halunnut viedä sodan loppuun valkoisten omin voimin. Hänen vastustuksestaan huolimatta punaisia paenneet hallituksen jäsenet eli Vaasan senaatti pyysi apua Saksan keisarikunnalta.[85]

Toukokuun 16. päivänä järjestettiin Helsingissä suuri valkoisten voitonparaati. ”Valkoinen kenraali” Mannerheim ratsasti joukkojensa kärjessä saksalaisten valtaamaan pääkaupunkiin. Hän halusi osoittaa paraatillaan saksalaisille sotilaille ja erityisesti heidän johtajalleen kenraali Rüdiger von der Goltzille, että hän johtaa Suomen asevoimia. Hallitus hyväksyi kuitenkin saksalaisten puuttumisen Suomen armeijan järjestelyihin ja hylkäsi kenraali Mannerheimin suunnitelmat. Niissä olosuhteissa katkeroitunut Mannerheim ei enää halunnut jatkaa ylipäällikkönä ja hallitus myönsi hänelle eron 31. toukokuuta 1918.[86][87]

Sisällissodan jälkeinen aika

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1910-luvun loppu

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Valtionhoitaja Mannerheim (istumassa) vuonna 1919. Taustalla hänen adjutanttinsa: vasemmalta lukien evl. Kasimir Lilius, kapt. Heikki Kekoni, ltn. Akseli Gallen-Kallela ja vänr. John Rosenbröijer.
Valtionhoitaja Mannerheim työpöytänsä ääressä Eteläesplanadi kuudessa.

Mannerheim lähti 1. kesäkuuta 1918[3] ulkomaille.[88] Häntä tarvittiin kuitenkin pian jälleen avuksi solmimaan suhteita Britannian ja Ranskan kanssa.[89]

Saksa antautui ja sen keisari Vilhelm II luopui kruunustaan marraskuussa vuonna 1918. Svinhufvud lähetti Mannerheimille 17. marraskuuta sähkeen, jossa Paasikiven hallitus pyysi Mannerheimia Suomen valtionhoitajaksi. Mannerheim hyväksyi pyynnön.[87] Suomessa hallitus vaihtui ja valtionhoitaja P. E. Svinhufvud erosi. Mannerheim oli vielä ulkomailla, kun eduskunta valitsi hänet uudeksi valtionhoitajaksi.[90]

Mannerheim toimi puoli vuotta Suomen valtionhoitajana (riksföreståndare) eli vt. valtionpäämiehenä (12. joulukuuta 1918 – 25. heinäkuuta 1919) ja vahvisti tasavaltaisen vuoden 1919 hallitusmuodon 17. heinäkuuta.[91] Mannerheim antoi ystävälleen Akseli Gallen-Kallelalle tehtäväksi suunnitella itsenäisen Suomen symbolit: rahat, kunniamerkit, liput ja univormut. Vuotta myöhemmin Gallen-Kallelasta tuli Mannerheimin ensimmäinen adjutantti.[3]

Mannerheim hävisi eduskunnan toimittaman presidentinvaalin korkeimman hallinto-oikeuden presidentille K. J. Ståhlbergille 25. heinäkuuta 1919. Ståhlberg sai vaalissa 143 ääntä ja Mannerheim 50 ääntä. Mannerheimia äänestäneet kuuluivat pääosin kokoomukseen ja Ruotsalaiseen kansanpuolueeseen.[92] Ratkaisevaksi esteeksi Mannerheimin valinnalle muodostui se, että sosiaalidemokraattien suuri ryhmä kieltäytyi hyväksymästä ”valkoista kenraalia” Suomen valtionpäämieheksi.[92]

Sisäpoliittisesti Mannerheim ei halunnut sitoutua puolueisiin.[93]

Hän erosi vaimostaan virallisesti vuonna 1919.

Neuvottelut Pietarin hyökkäyksestä 1919

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alkuvuonna 1919, ollessaan valtionhoitajana, Mannerheim keskusteli Britannian Suomeen lähettämän sotilasvaltuuskunnan kanssa hyökkäyksestä Pietariin. Mannerheim oli jo aiemmin Lontoon-matkallaan esittänyt Britannian sotaministerille Winston Churchillille, että Suomi on valmis jatkamaan taistelua kommunismia vastaan.[94] Brittiraporttien mukaan Mannerheim oli innokas hyökkäämään, mutta asetti ehtoja Suomen osallistumiselle: Britannian piti tukea hyökkäystä poliittisesti, valkoisen Venäjän tunnustaa Suomen itsenäisyys, ja Petsamo sekä Itä-Karjala piti liittää Suomeen. Liittoutuneiden olisi pitänyt myös kustantaa sotaretki ja myöntää Suomelle viidentoista miljoonan punnan laina.[95][96] Hyökkäyssuunnitelmat kariutuivat kesällä 1919 vahvistettuun uuteen hallitusmuotoon, jossa presidentti ei enää voinut julistaa sotaa yksin. Lisäksi Mannerheim hävisi heinäkuun 1919 presidentinvaalin Ståhlbergille, minkä jälkeen hän vetäytyi päivänpolitiikasta.[97]

Syksyllä 1919 Mannerheim jatkoi Churchillin kanssa kaavailuja hyökkäyksestä Pietariin. Mannerheim vakuutti, että operaatio olisi mahdollinen ja se voitaisiin toteuttaa ilman vallankaappausta Suomessa, taivuttelemalla presidentti Ståhlberg sodan kannalle.[95] Tarvittaessa Mannerheim olisi ollut myös valmis vallankaappaukseen.[94] Hanke raukesi tällä kertaa Britannian hallituksen vastustukseen ja Venäjän valkoisten joukkojen kokemiin tappioihin. Tämän jälkeen Mannerheim pyrki saamaan aikaan sotilasliittoa Suomen, Puolan ja liittoutuneiden kesken.[95] Liittoutuneiden Lontoon huippukokouksessa sotapolitiikan kannattajat jäivät kuitenkin vähemmistöön.lähde?

1920-luku

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jätettyään valtionhoitajan tehtävän Mannerheim käytti aikaansa maanviljelyyn ja toimi monissa yhteiskunnallisissa tehtävissä. Hänet valittiin Suomen Punaisen Ristin puheenjohtajaksi 30 vuodeksi vuonna 1921. Lisäksi hän perusti 1920 Kenraali Mannerheimin lastensuojeluliiton. Perustamisen mahdollisti Mannerheimille vuonna 1919 kansalaisadressin yhteydessä kerätty rahasumma, 7,6 miljoonaa markkaa, nykyrahassa (2017) noin 3 miljoonaa euroa.[97] Mannerheim oli liiton kunniapuheenjohtaja kuolemaansa asti. Lisäksi hän oli Suomen Punaisen Ristin keskushallituksen puheenjohtaja vuodesta 1922 kuolemaansa asti. Hän oli Punaisen Ristin sairaalan perustaja ja toimi puheenjohtajana sen rakennustoimikunnassa.[98]

Mannerheim arvosti partiolaisia ja otti vastaan vuonna 1919 Suomen Partioliiton ensimmäisen kunniajäsenyyden. Hän oli järjestön kunniapuheenjohtaja vuodesta 1941 lähtien.[99] Hän myös perusti Mannerheim-soljen ja luovutti sen jaettavaksi 15. helmikuuta 1920.[100] Ajatuksen tämän kunniamerkin perustamiseen Mannerheim sai tavatessaan partiolaisia monilla virkamatkoillaan toimiessaan Suomen valtionhoitajana. Soljen suunnitteli Akseli Gallen-Kallela.

Mannerheim toimi vuosina 1920–1936 eri pankkien hallinnossa. Kun kolme pienehköä pankkia liittyi yhteen Suomen Liittopankiksi, Mannerheim valittiin sen keskushallintoneuvoston puheenjohtajan tehtäviin.

Mannerheimilla ei 1920-luvun alussa ollut haluja lähteä mukaan politiikkaan:[101] jyrkkä ristiriita Mannerheimin ja presidentti Ståhlbergin välillä piti Mannerheimin erossa hallinto- ja puolustustehtävistä.[102] Tämä herätti jonkin verran kritiikkiä. Esimerkiksi R. A. Wrede piti demokraattisen hallitustavan heikkoutena sitä, ettei Mannerheimin kiistattomia kykyjä ja työteliäisyyttä käytetty Suomen hyväksi.[102] Vaativien tehtävien puute olikin pulma Mannerheimille, ja välillä hän harkitsikin, että koska hänelle ei annettu tehtäviä Suomesta, hän voisi hakeutua jonkin eurooppalaisen suurvallan – kuten Ranskan – palvelukseen.[102]

Kesäkuussa 1921 presidentti Ståhlberg erotti suojeluskuntien ylipäällikön Didrik von Essenin niin sanotun suojeluskuntaselkkauksen seurauksena.[103] Suojeluskunnat ehdottivat uudeksi ylipäälliköksi Mannerheimia. Presidentti Ståhlberg kuitenkin kieltäytyi vahvistamasta valintaa, koska hän pelkäsi Mannerheimin saavan liikaa valtaa.[104] Mannerheimin puolesta pidettiin mielenosoituksia ja kansalaiskokouksia muun muassa Loviisassa ja Porvoossa.[105] Lopulta presidentti nimitti tehtävään nuoren jääkärieverstiluutnantin Lauri Malmbergin.

Mannerheim kieltäytyi ryhtymästä presidenttiehdokkaaksi vuoden 1925 vaaleissa.[102] ”Valkoisena kenraalina” Mannerheim nautti kuitenkin suurta arvovaltaa, jonka turvin hän saattoi vaikuttaa varsinkin puolustuslaitoksia ja suojeluskuntia koskeviin asioihin.[102]

1930-luku

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vietettyään jonkin aikaa Itävallassa Mannerheim palasi vuonna 1930 Suomeen, missä hänen oli otettava kantaa Lapuan liikkeeseen. Aluksi hän piti Lapuan liikettä vain reaktiona hajaannuspyrkimyksiin eikä ajatellut, että liike olisi demokratianvastainen tai uhkaisi yhteiskuntajärjestystä.[106] Mannerheim ilmaisi myötätuntonsa Lapuan liikkeen isänmaallisia tavoitteita kohtaan ja myös toisti lausuntonsa eduskuntavaalien alla 1930. Mannerheim alkoi kuitenkin pian etääntyä Lapuan liikkeestä, koska hänen mielestään kyyditykset ja muu terrori osoittivat liikkeen rappeutuneen.[106]

Marsalkka Mannerheim tarkastaa Kannaksen suureen sotaharjoitukseen osallistuneen 20 000 miehen paraatijoukon Viipurissa 1939.

Suomen liberaali hallitus oli suhtautunut Mannerheimiin koko 1920-luvun ajan epäluuloisesti ja pitänyt hänet ilman julkista virkaa. Uusi, kokoomuslainen presidentti P. E. Svinhufvud sen sijaan pyysi häntä puolustusneuvoston puheenjohtajaksi vuonna 1931. Samalla Mannerheim valtuutettiin salaisella asiakirjalla Suomen armeijan ylipäälliköksi, mikäli sota syttyisi Svinhufvudin ollessa presidenttinä.[107] Suomen ensimmäiseksi – ja ainoaksi – sotamarsalkaksi Mannerheim ylennettiin sisällissodan päättymisen 15-vuotisjuhlan yhteydessä vuonna 1933.[78] Sotamarsalkka ei ollut sotilasarvo, vaan ratsuväenkenraali Mannerheimin arvonimi. Sotamarsalkan arvonimenkin saatuaan hän jatkoi ratsuväenkenraalina Suomen tasavallan upseeriluettelossa. 75-vuotissyntymäpäivänään 4. kesäkuuta 1942 hänet nimitettiin Suomen marsalkaksi. Tämä kuvasti sitä, että hän oli edennyt arvonimissä. Useissa maissa kuten Saksan valtakunnassa oli käytäntö, jonka mukaan sotivaa kenttämarsalkkaa ylempiarvoinen marsalkka oli valtakunnanmarsalkka. Saksan valtakunnassa ja Suur-Saksan valtakunnassa valtakunnanmarsalkka oli sotilasarvo eikä vain arvonimi.

Mannerheim edusti Suomea Britannian kuningas Yrjö V:n hautajaisissa Lontoossa tammikuussa vuonna 1936. Mannerheim tapasi matkallaan Britannian uuden kuninkaan Edvard VIII:n, jonka kanssa hän keskusteli Suomen ja Britannian välisistä kauppasuhteista ja Saksan nousevasta uhkasta. Mannerheim sai kuningas Yrjö VI:ltä Brittiläisen imperiumin ritarikunnan suurristin vuonna 1938.[108][109]

Vuonna 1937 presidentiksi valitulla Kyösti Kalliolla oli myös hyvät suhteet Mannerheimiin. Kallion presidenttikaudella poliittinen asetelma kuitenkin muuttui, kun Cajanderin hallitus nimitettiin. Mannerheimin suhteet useisiin ministereihin, kuten ulko- ja puolustusministeriin, eivät olleet järin hyvät. Mannerheimin toiminta puolustuslaitoksessa pohjautui presidentti Kallion tukeen. Mannerheim olisi todennäköisesti luopunut tehtävistään, mikäli K. J. Ståhlberg olisi voittanut presidentinvaalit.[110]

1930-luvulla erilaisten diktatuurien aggressiivinen politiikka herätti Mannerheimissa levottomuutta. Tärkein tehtävä olikin Mannerheimin mielestä Suomen puolustuslaitoksen kohentaminen,[111] mihin hänen johtamansa puolustusneuvosto vaati lisää määrärahoja. Mannerheimin toiminnan ansiosta puolustuslaitokselle myönnettiin lisämäärärahaa perushankintoihin budjettiin vuonna 1938.[112] Mannerheim vetosi vielä jälkeenpäin uudestaan resurssien vähyyteen[113], mutta pyrkimykset saada lisää määrärahoja kohtasivat aina talvisotaan asti poliittista vastustusta.

Vuonna 1939 olisi ollut mahdollista saada valtion laina Yhdysvalloilta sotilaskaluston ostoon, mutta hallitus torjui ajatuksen. Tämän seurauksena Mannerheim uhkasi taas kerran ja lopulta myös anoi 16. kesäkuuta eroa puolustusneuvostosta. Cajander olisi jo etsinyt Mannerheimille seuraajaa, mutta Kallio kielsi tämän, koska piti Mannerheimia lähes korvaamattomana.[114]

Ylipäällikkyys toisen maailmansodan aikana

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Talvisodan syttyessä 30. marraskuuta Mannerheimista tuli puolustusvoimien ylipäällikkö ja hän perusti päämajansa Mikkeliin. Esikuntapäällikökseen Mannerheim nimitti kenraaliluutnantti Lennart Oeschin. Operatiivisista suunnitelmista vastasi kuitenkin päämajamestarina toiminut eversti Aksel Airo. Mannerheimin läheinen ystävä, kenraaliluutnantti Rudolf Walden toimi päämajan edustajana hallituksessa, jonka erottua Waldenista tuli puolustusministeri aina vuoden 1944 lopulle saakka.[115] Tämä johtui talvisodan aikaisen puolustusministeri (1.12.1939–27.3.1940 Rydin hallitus ) Juho Niukkasen ja Mannerheimin välisistä ongelmallisista suhteista. Waldenin puolustusministeriys liittyi Mannerheimin suostumiseen ylipäälliköksi.

Välirauhan aikana vuonna 1940 Mannerheim hyväksyi yhdessä presidentti Rytin kanssa Suomen ja natsi-Saksan yhteistyösopimuksen, jolla Hitler suostui myymään Suomelle aseita ja Saksa sai luvan joukkojensa kauttakulkuun ja keskittämiseen Pohjois-Suomessa osana Saksan Operaatio Barbarossan valmisteluja.[116]

Jatkosodan aikana Mannerheim halusi, että ansioituneille sotilaille voitaisiin myöntää samanarvoinen kunniamitali sotilasarvoon katsomatta. Näin saivat alkunsa Mannerheim-ristin 1. ja 2. luokan ristit, jotka kuuluvat Vapaudenristin ritarikuntaan. Ristejä jaettiin yhteensä 191 kappaletta. Mannerheim sai itse ristin numero 18.[117]

Mannerheim jatkoi joukkoja komentavana ylipäällikkönä myös talvisodan jälkeisen välirauhan aikana ja koko jatkosodan, josta ajasta hän vietti suurimman osan Mikkelissä ja teki ajoittain tarkastuksia rintamalla.

Mannerheim antoi 10. toukokuuta 1942 ylipäällikön päiväkäskyn, jonka hän osoitti kaikille suomalaisille äideille tunnustukseksi heidän uhrivalmiudestaan. Päiväkäskyn tekstin kirjoitti päämajassa työskennellyt luutnantti, myöhempi kansanedustaja ja ministeri T. A. Wiherheimo erään rintamavänrikin aloitteesta.[118] Päiväkäsky, johon liittyi vapaudenristi, asetettiin valtioneuvoston päätöksellä yleisesti nähtäville eduskunnan istuntosaliin sekä kaikkiin Suomen kirkkoihin.[119]

75-vuotispäivä, Hitlerin vierailu Suomessa ja vastavierailu Saksaan

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Hitler ja Mannerheim marsalkan 75-vuotispäivänä 4. kesäkuuta 1942.

Vuonna 1942 Mannerheim täytti 75 vuotta ja sai Suomen marsalkan arvonimen. Samalla syntymäpäivä 4. kesäkuuta määrättiin puolustusvoimien lippupäiväksi ja Helsingin Heikinkatu nimettiin uudelleen Mannerheimintieksi.[115] Merkkipäivää juhlistettiin monin tilaisuuksin niin armeijassa kuin kotirintamallakin. Juhlallisuuksissa korostettiin ylipäällikön merkitystä vaikean ajan kansallisesti kokoavana suurmieshahmona. Marsalkka itse olisi halunnut viettää merkkipäivänsä mahdollisimman huomaamattomasti ja vaatimattomasti.[120] Mannerheimin saamista onnitteluista hänen mieltään lämmitti etenkin ammattiyhdistysliikkeen tervehdys, joka kertoi kansan eheytymisestä.[121]

Samoilla juhlilla päivänsankari sai yllättävän huomionosoituksen, kun Saksan valtakunnankansleri Adolf Hitler saapui onnittelemaan häntä. Tieto Hitlerin saapumisesta Suomeen saatiin vasta edellisenä iltana, ja korkean vieraan turvallisuuden takaamiseksi jouduttiin tekemään pikaisia erityisjärjestelyjä.[120] Hitlerin ja Mannerheimin tapaaminen järjestettiin Imatralla Kaukopään tehtaiden ratapiha-alueelle järjestetyssä salonkivaunussa, jonne vieraat kyyditettiin läheiseltä Immolan lentokentältä autoilla. Hitler antoi Mannerheimille lahjaksi muun muassa muotokuvansa, jonka on maalannut Karl Truppe.[122] Hitlerin ja Mannerheimin tapaamisessa olivat mukana myös muiden muassa presidentti Risto Ryti, pääministeri Jukka Rangell, Saksan Helsingin-lähettiläs Wipert von Blücher ja Hitlerin kanssa saapunut Saksan yleisesikunnan päällikkö, sotamarsalkka Wilhelm Keitel. Hitlerin keskustelut Mannerheimin ja Suomen valtiojohdon kanssa kestivät noin viisi tuntia.[120]

Osasta keskusteluja on säilynyt Yleisradion nauhoite, joka tehtiin vaunuun sijoitetulla mikrofonilla ilmeisesti tilaisuuden historiallisuuden vuoksi. Keskustelussa Hitler muun muassa selosti Saksan vaikeuksia itärintamalla edellisenä talvena ja tunnusti aliarvioineensa pahoin Stalinin Neuvostoliiton voimavarat. Nauhoitus keskeytettiin joko Hitlerin saksalaisen turvamiehen tai Päämajan tiedotusosaston päällikön majuri Kalle Lehmuksen määräyksestä. 17 minuuttia kestävä nauhoite on tiettävästi ainoa näyte Hitlerin normaalista puhe- ja keskustelutyylistä. Hitlerin yksityisten keskustelujen äänittäminen oli ankarasti kielletty.[121][123]

Mannerheim suoritti protokollan edellyttämän vastavierailun Saksaan 27.–28. kesäkuuta 1942. Hän kävi Hitlerin itärintaman päämajassa Sudenpesässä ja oli Hermann Göringin vieraana Reichsjägerhof Romintenissa.[124][125] Hitlerin oma lentokone nouti marsalkan seurueineen Helsingistä ja toi heidät seuraavana päivänä takaisin.[126]

Imatralla paljastettiin 1983 syntymäpäivän muistokivi.[127]

Tasavallan presidenttinä (1944–1946)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Mannerheim poistumassa presidentinlinnasta.

Kesäkuussa 1944 Suomen puolustus oli romahtaa Neuvostoliiton suurhyökkäyksen alla. Saksan avun varmistamiseksi presidentti Risto Ryti antoi Suur-Saksan valtakunnan valtakunnanministeri Ribbentropin edellyttämän Ryti–Ribbentropin valtiosopimukseksikin tulkitun vakuutuksen, jolla hän Suomen tasavallan presidenttinä sitoutui olemaan solmimatta erillisrauhaa. Elokuussa tilanteen vakiinnuttua ja Suomen saatua puolustuksensa tasapainoon Ribbentrop-sopimusta ei enää tarvittu ja presidentti Ryti erosi. Samaan aikaan Neuvostoliitto suuntautui Suomen sijasta entistä suuremmin voimin päähyökkäykseensä Puolan suuntaan. Mannerheimista tuli eduskunnan säätämällä poikkeuslailla presidentti 4. elokuuta 1944[78][128]. Presidentti Mannerheim sanoutui irti Rytin allekirjoittamasta erillisrauhan solmimisen kieltävästä sopimuksesta ja suostui aselepoon Neuvostoliiton kanssa.[129] Mannerheimin nauttiman luottamuksen katsottiin varmistavan, ettei Neuvostoliiton kanssa käytyjä neuvotteluja pidettäisi petoksena.[130] Lisäksi uskottiin, että Mannerheimin presidenttiys saisi koko armeijan varmasti noudattamaan rauhansopimusta.[130]

Syyskuussa 1944 Suomi solmi Moskovan välirauhan Neuvostoliiton ja Britannian kanssa. Tämän jälkeen alkoivat sotatoimet saksalaisten joukkojen häätämiseksi Lapista. Välirauhan solmimisen jälkeen Mannerheim pyrki löytämään Suomen kannalta edullisen ulkopoliittisen ratkaisun. Sisäpoliittisesti Mannerheim antoi suurimman osan tehtävistään pääministeri Paasikiven hoitoon ja toimi lähinnä Suomen uuden suuntauksen takuumiehenä. Mannerheim joutui presidenttikautenaan hyväksymään joitakin huonoina pitämiään ratkaisuja, kuten suojeluskuntien ja Lotta Svärd -järjestön lakkauttamisen sekä Suomen Kommunistisen Puolueen tulon hallitukseen.

Ensimmäisenä välirauhansopimuksen solmimisen jälkeisenä itsenäisyyspäivänä, 6. joulukuuta 1944, Mannerheim osallistui Helsingin synagogassa juutalaisen seurakunnan 23 sankarivainajan kunniaksi järjestettyyn muistotilaisuuteen. Käynti oli symbolisesti tärkeä, sillä se poisti lopullisesti epäilyt juutalaisten lojaaliudesta Suomen itsenäisyyttä kohtaan.[131]

Presidenttinä Mannerheimin oli lisäksi pidettävä huolta siitä, että sotasyyllisyysoikeudenkäynti hoidettiin tarkoituksenmukaisesti. Esitettiin vaatimuksia, että myös Mannerheimin olisi pitänyt olla syytettynä, mutta Neuvostoliitto ilmoitti, että häntä ei syytettäisi mistään.[132]

Presidenttikauden aikana Mannerheimia huolestutti suuresti Neuvostoliitolle välirauhansopimuksen nojalla vuokrattu Porkkalan alue vain muutaman kivenheiton päässä Helsingin keskustasta. Hänen mielestään vieras valta oli liian lähellä pääkaupunkia, ja tämän vuoksi hänen huhuttiin suunnitelleen pääkaupungin siirtämistä Turkuun. Mannerheimin seuraaja J. K. Paasikivi vahvisti asian Porkkalan palautuksen johdosta 22. syyskuuta 1955 pitämässään radiopuheessa, jossa hän mainitsi Mannerheimin puhuneen siitä hänelle useaan kertaan Paasikiven itsensä ollessa pääministerinä. Paasikivi oli sanonut olleensa Porkkalan tukikohdan raskaudesta samaa mieltä Mannerheimin kanssa, mutta katsoneensa, että pääkaupungin siirto oli mahdoton toteuttaa.[133]

Runsaat puolitoista vuotta kestäneen presidenttikautensa aikana Mannerheim esiintyi vain harvoin julkisuudessa.[134] Koko virkakautensa ajan hän asui Tamminiemessä. Vaikka hän kävi hyvinkin usein yksityiskodissaan Kaivopuistossa, hän ei yöpynyt siellä elokuun 1944 ja maaliskuun 1946 välillä kertaakaan. Virkakautensa ainoana kesänä 1945 hän luovutti Naantalin Kultarannan pääministeri Paasikiven käyttöön, ja tämä vietti siellä muutamia viikkoja jaksoittain.[135]

Mannerheimin nimittämät hallitukset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääministeri Kausi Hallitus
Antti Hackzell 1944 Hackzell
Urho Castrén 1944 U. Castrén
J. K. Paasikivi 1944–1945 Paasikivi II
J. K. Paasikivi 1945–1946 Paasikivi III

Myöhemmät vuodet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eläkevuodet ja aika Sveitsissä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jo presidentin töitä hoitaessaan Mannerheim oli ollut sairas mies.[136] Vuoden 1945 syksyllä Mannerheimilla todettiin mahahaava.[129] Mahahaava puhkesi äkillisesti kesäkuussa 1946 hänen ollessaan vierailulla Pietarsaaressa. Vaativan leikkauksen suoritti tohtori Runar C. Öhman.[137] Varmistuttuaan, ettei joutunut tuomittavaksi sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä, sairasteleva Mannerheim erosi presidentin tehtävistä 78-vuotiaana maaliskuussa 1946. Eläkevuotensa hän vietti enimmäkseen ulkomailla. Vuonna 1946 Mannerheim osti itselleen Lohjan maalaiskunnasta Kirkniemen kartanon; hän oli neljäs marsalkka, joka kartanossa on asunut.[138] Suuren osan loppuelämästään Mannerheim kuitenkin oleskeli Sveitsin Montreux’ssä, Genevenjärven rannalla, Glionin kylässä sijaitsevassa Valmontin yksityissairaalassa.

Suomessa hän kävi muun muassa kesällä 1947. Tuolloin Mannerheim vietti 80-vuotispäiviään salassa julkisuudelta Anolan kartanossa Nakkilassa ystävänsä vuorineuvos Rafael von Frenckellin vieraana.[139]

Viimeisinä elinvuosinaan Mannerheim kirjoitti muistelmansa, joissa hän muistutti länsivaltoja Suomen sotien erityisluonteesta ja Suomen vaikeasta asemasta.[140] Muistelmien kirjoittamisessa hänen tärkeimpänä avustajanaan toimi hänen pitkäaikainen luottomiehensä eversti Aladár Paasonen.[141] Muistelmat ilmestyivät kahdessa osassa ruotsinkielisenä nimellä Minnen I–II pian Mannerheimin kuoltua 1951–1952.[142]

Kuolema ja hautajaiset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Mannerheimin hautajaissaatto.
Mannerheimin muistopatsas Genevejärven rannalla Montreux’n Territet’ssä.

Vuonna 1948 Mannerheimille tehtiin jälleen suuri leikkaus, tällä kertaa Tukholmassa. Muutaman vuoden ajaksi leikkaus antoikin hyvän tuloksen.[143] Tammikuussa 1951 Mannerheim sai vakavan vatsakohtauksen, ja 23. tammikuuta hänet vietiin Lausanneen sairaalaan.

Mannerheim kuoli 83-vuotiaana Lausannessa, Sveitsissä 27. tammikuuta 1951 klo 23.30 (Suomen aikaa 28. tammikuuta 1951 klo 00.30). Suomen aikaan perustuva kuolinpäivä jäi Suomessa useisiin hakuteoksiin, sillä sisällissota alkoi Mannerheimin johtamien hallituksen joukkojen, valkoisten osalta sunnuntaina 28. tammikuuta 1918. Marsalkan vuoteen äärellä olivat hänen viimeisillä hetkillään hänen ruotsalainen henkilääkärinsä Nanna Svartz, hänen adjutanttinsa eversti Olof Lindeman ja Suomen Bernin-suurlähettiläs Reinhold Svento.[144]

Kun kuolinsanoma oli saapunut Suomeen, presidentti Paasikivi kertoi radiossa Suomen kansalle Mannerheimin kuolemasta sanoen, että ”yksi Suomen historian suurimmista miehistä ja loistavimmista hahmoista” oli mennyt pois.[145] Mannerheimin arkku saapui Helsinki-Malmin lentoasemalle 2. helmikuuta, minkä jälkeen yleisöllä oli tilaisuus käydä Helsingin tuomiokirkossa osoittamassa kunnioitustaan kahden vuorokauden ajan. Mannerheim siunattiin Hietaniemen sankarihautausmaahan 4. helmikuuta kaikin kunnianosoituksin[146]. Hallituksen edustajina hautajaisiin ottivat osaa pääministeri Urho Kekkonen ja ulkoministeri Åke Gartz. Valtion tervehdyksen edesmenneelle marsalkalle esitti eduskunnan puhemies Karl-August Fagerholm[56][147]. Hautajaissaatto oli 3,7 kilometriä pitkä, ja sitä seurasi 100 000–150 000 henkeä.[148] Hautajaisseremonioissa oli kansalliselle suurmiehelle osoitetun kunnioituksen ohella isänmaallisen mielenosoituksen vivahde.[149]

Mannerheimille oli 25. heinäkuuta 1919 perustettu kansalaislahjana Kenraali Gustaf Mannerheimin kansallisrahasto. 16. elokuuta 1945 allekirjoittamassaan testamentissa hän määräsi omaisuutensa tälle rahastolle (nykyinen Mannerheim-säätiö) ja määräsi sen pääomaa käytettäväksi ensisijaisesti stipendien myöntämiseen suomalaisille upseereille ulkomaisissa sotakorkeakouluissa opiskelua varten. Säätiön varoilla ylläpidetään myös vuonna 1951 perustettua Mannerheim-museota.[150]

Mannerheimin hevonen, Käthy, ammuttiin sotilaskäskyn perusteella 25. helmikuuta 1952. Sen muistomerkki on Ypäjällä.[151]

Merkitys ja vaikutukset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mannerheim oli kiistatta Venäjän asiantuntija Suomessa 1918 käydyn sisällissodan aikana. Hän hahmotti Suomessa käydyt taistelut osana Venäjällä käynnissä ollutta vallankumousta ja osana ensimmäistä maailmansotaa. Hän oli antibolševikki ja koki sodan suomalaista punakaartia vastaan taisteluksi Pietarin bolševikkihallitusta vastaan.[152]

Mannerheimin tehtävänä oli sodankäynnin johtaminen, mutta hän osasi myös lujittaa sotilaiden taistelutahtoa ja ylläpitää sitä. Muun muassa hänen näistä sanoistaan on tullut lentävä lause:

»Linnoitukset, tykit ja vieras apu eivät auta, ellei joka mies itse tiedä, että juuri hän seisoo maansa vartijana.»
(Uusi Pikkujättiläinen, s. 1022)

Mannerheim loi valtiollisia perinteitä osin Venäjän hovikulttuurista lainatuin ratkaisuin ja instituutioita kuten kunniamerkkeihin liittyvät sotilas- ja siviiliansioritarikunnat sekä valtiollisen edustuksen sääntöjä.[153]

Mannerheimin tultua puolustusneuvoston (1924–2000) puheenjohtajaksi vuonna 1931 hän ryhtyi korostamaan ja kehittämään kansallista eheytymistä. Varsinkin talvisodan aikana, jolloin Suomen itsenäisyys oli vaakalaudalla, Mannerheim kohosi koko Suomen keulahahmoksi. Hän pystyi sekä armeijan ylipäällikkönä että lopulta presidenttinä kokoamaan suomalaiset yhdeksi rintamaksi viemään Suomen itsenäisenä läpi vaikeiden vuosien.[154]

Suomen valtion ja Mannerheimin kannustuksesta suomalaisia vapaaehtoisia lähti vuonna 1935 taistelemassa Abessiniaan Fasistisen Italian hyökkäystä vastaan.[155]

Suhtautuminen Mannerheimiin

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansa suhtautui Mannerheimiin sisällissodan jälkeen kahdella tavalla – valkoiset pitivät häntä isänmaan sankarina, mutta punaiset verisenä lahtarina. Vapaamieliset porvarit suhtautuivat Mannerheimiin epäilevästi.[156]

Mannerheim valittiin 2004 Yleisradion järjestämässä äänestyksessä kaikkien aikojen suurimmaksi suomalaiseksi.

Kunnianosoitukset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Marsalkka Mannerheimille myönnetyt kunnianosoitukset
Mannerheim saa presidentti Kyösti Kalliolta 1. luokan vapaudenmitalin ruusukenauhassa.

Mannerheimille on myönnetty useita kunnianosoituksia. Puolustusvoimat viettävät lippujuhlapäiväänsä hänen syntymäpäivänään 4. kesäkuuta. Mannerheim ylennettiin 1933 itsenäisen Suomen ainoaksi sotamarsalkaksi, ja 75-vuotispäivänään 1942 hänelle myönnettiin ainutlaatuinen Suomen marsalkan arvonimi, joka oli kehitetty vain häntä varten.[157] Saman 75-vuotisjuhlan kunniaksi Helsingin kaupunki muutti pääkatunsa Heikinkadun–Turuntien nimen Mannerheimintieksi. Myöhemmin Mannerheim on saanut lukuisia nimikkokatuja ja -teitä myös muihin suomalaisiin kaupunkeihin.

Mannerheim lienee eniten kunniamerkkejä saanut suomalainen. Hän on saanut viisi suomalaista suurristiä, joista kaksi jalokivien ja miekkojen kera, sekä muita erityisen harvinaisia suomalaisia kunniamerkkejä kuten vain kerran myönnetty Vapaudenristin ritarikunnan 1. luokan Vapaudenmitali ruusukenauhassa[158] ja Mannerheim-ristin molemmat luokat. Suomalaisten suurristien lisäksi monet ulkomaalaiset ritarikunnat ovat myöntäneet Mannerheimille korkeita kunniamerkkejään.

Mannerheimin muistoksi on pystytetty ratsastajapatsaat Helsinkiin ja Lahteen. Helsingissä vuonna 1960 järjestettyä ratsastajapatsaan paljastustilaisuutta on pidetty Mannerheimiin kohdistuneen kunnioittamisen huipentumana.[159] Myös Mikkelissä, Seinäjoella, Turussa ja Tampereella on Mannerheimin patsas. Eräät patsaista ovat aiheuttaneet kaupungeissaan pitkällisiä patsaskiistoja. Sveitsin Montreux’ssä on hänen mukaansa nimetty puisto Parc Mannerheim sekä muistomerkki.[160]

Mannerheim sai kunniatohtorin arvon Helsingin yliopiston filosofisen tiedekunnan promootiossa vuonna 1919. Hänen tyttärensä Sophie Mannerheim oli promootion yleinen seppeleensitojatar.[35]

Mannerheim kutsuttiin Kadettikunnan kunniajäseneksi 27. tammikuuta 1924 ja Upseeriliiton kunniajäseneksi 4. kesäkuuta 1927.[161]

Mannerheimista on julkaistu postimerkki hänen 4. kesäkuuta 1937 vietetyn 70-vuotispäivänsä kunniaksi, 1941 jatkosodan aikana ylipäällikkyyden johdosta, 1952 hänen kuolemansa muistoksi ja 1967 hänen satavuotispäivänsä kunniaksi sekä säästöpankkiviikon mitali 1965.[162] Vuonna 2003 lyötiin Mannerheimin kunniaksi nimellisarvoltaan 10 euron hopeinen juhlaraha.

Pietarissa paljastettiin 16. kesäkuuta 2016 Mannerheimin muistolaatta.[163] Muistolaatta on töhritty kolme kertaa, ja sitä on vaadittu poistettavaksi muun muassa siksi, että Mannerheim toimi jatkosodan aikana Suomen puolustusvoimien ylipäällikkönä, ja vaikka Suomi ei varsinaisesti pyrkinyt Leningradin valtaamiseen, Leningradin saarron aikana suomalaisjoukot olivat pohjoisessa rintamalla neuvostoliittolaisia vastassa.[164]

Mannerheimin henkilö

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Mannerheim 75-vuotispäivänään 1942 harvinaisessa värikuvassa.

Nimi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Koska suvussa oli monta Carl-nimistä, kutsumanimenään Mannerheim käytti toista nimeään Gustaf, joten hän saattoi allekirjoittaa Sotamarsalkka G. Mannerheim, Sotamarsalkka Mannerheim tai G. Mannerheim. Valtionhoitajakaudellaan vuonna 1919 hän myös suomensi nimensä kirjoitusasun muotoon Kustaa Mannerheim. Venäjän palveluksessa Mannerheimista käytettiin pääasiassa etunimi–isännimi-yhdistelmää Gustav Karlovitš (ven. Густав Карлович Маннергейм). Virallisiin asiakirjoihin hänen nimensä kirjoitettiin Venäjällä 1890-luvulla Karl Gustafovitš (ven. Карл Густафович) ensimmäisen etunimen takia. Carl Gustaf Emil Mannerheim ei pitänyt viimeisestä etunimestään Emilistä, joten hän kirjoitti nimikirjoituksensa usein ilman E:tä eli muodossa C. G. Mannerheim. Sotilastapaan hän kirjoitti virallisiin asiakirjoihin yleensä vain sotilasarvonsa ja sukunimen.[165]

Avioliitto ja lapset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mannerheim avioitui 25-vuotiaana vuonna 1892[34] venäläisen kenraalimajurin varakkaan perijättären, häntä viisi vuotta nuoremman Anastasia Arapovan kanssa. Heidät vihittiin avioliittoon ortodoksisin menoin pyhien Sakariaan ja Elisabetin kirkossa sekä myöhemmin luterilaisin menoin salaneuvos Ivan Zvegintsevin talossa.[33][166]. Avioliitto ratkaisi Mannerheimin taloudelliset ongelmat, joista hän oli kärsinyt koko ikänsä. Liitosta syntyi kaksi tytärtä: Anastasie (1893–1978) ja Sophie (1895–1963).[3] Toinen lapsi, poika, oli syntynyt kuolleena kesällä 1894.[167]

Mannerheimin avioliitto päättyi käytännössä jo vuonna 1902 epäviralliseen asumuseroon. Alun perinkin liitossa oli ollut riskitekijöitä, sillä Mannerheimin väitettiin menneen sukunsa painostuksesta rikkaisiin naimisiin, ja että Mannerheim olisi ollut kiinnostuneempi Anastasian pikkusiskosta.[33] Oltuaan 1900-luvun alussa puolitoista vuotta sotasairaanhoitajana Punaisen Ristin palveluksessa Kaukoidässä Anastasia Mannerheim jätti miehensä ja muutti tyttäriensä kanssa Ranskaan[33] ja vuonna 1903 Kiinan kautta Yhdysvaltoihin vieden molemmat lapset mukanaan. Kymmenen vuotta myöhemmin vuonna 1913 molemmat tyttäret tulivat Suomeen ja sukulaisten hoiviin, sillä isä oli Varsovassa Puolassa eikä voinut ottaa tyttäriä luokseen.[34] Virallisesti Mannerheim erosi kuitenkin vaimostaan vasta vuonna 1919. Pariskunta sopi välinsä kirjeitse 1920-luvulla.[166] He tapasivat toisensa syksyllä 1936 Pariisissa, jossa sopivat kasvotusten. Anastasia kuoli pian tämän jälkeen.[34][166] Muistelmateoksessaan Mannerheim omistaa avioliitolleen ja vaimolleen ainoastaan yhden lauseen. Anastasie ja Sophie elivät vanhempiensa avioeron jälkeen naimattomina Britanniassa ja Ranskassa.

Kielitaito

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mannerheimin äidinkieli oli ruotsi. Hän puhui sujuvasti saksaa ja ranskaa, ja osasi jonkin verran puolaa, portugalia, latinaa, englantia ja kiinaa. Venäjän kieli oli hänen toinen aikuisiän kielensä. Suomea hän alkoi kunnolla opetella vasta Suomen itsenäistyttyä.[16]

Uskonto

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mannerheim oli kastettu luterilaiseksi. Ennen avioliiton solmimista Anastasia Arapovan vanhemmat yrittivät painostaa Mannerheimia kääntymään ortodoksiksi, mutta tuloksetta. Mannerheimin molemmat tyttäret olivat kuitenkin ortodokseja (toinen kääntyi myöhemmin katolilaisuuteen).[168][166]

Talvi- ja jatkosotien aikana Mannerheim kävi vakituisesti sekä Mikkelin tuomiokirkon luterilaisissa jumalanpalveluksissa että myös ortodoksisessa Helsingin Pyhän Kolminaisuuden kirkossa.[168] Viimeisinä Sveitsin vuosinaan Mannerheim osallistui Veveyn ortodoksisen Pyhän suurmarttyyri Varvaran kirkon jumalanpalveluksiin.[166]

Mannerheimia voidaan pitää uskonnollisesti suvaitsevana ja avarakatseisena. Hänellä oli myös 17 kummilasta useista eri katsomuksista.[166]

Kulinarismi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mannerheim oli suuri hyvän ruoan ystävä, ja hän kirjoitti usein muistiin reseptit, joista piti. Ruoan ei tarvinnut olla hienoa tai erikoista vaan hyvää. Esimerkiksi täytetty porsas, ravut, ohukaiset, kiiskikeitto, lammaskaali ja vorschmack ilahduttivat marsalkkaa.[169][170] Paitsi että Mannerheimin nimeen liitetään Marskin ryyppy, hänellä oli Kaivopuiston-asunnossaan myös suuri varasto ranskalaista viiniä Château Tertre Daugay de Vassal, vuosikertaa 1929.[171]

Tyylitaju

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mannerheim oli hyvin tarkka tyylistään, johon hän oli saanut vaikutteita paitsi viktoriaanisesta perheestään myös tsaarin armeijasta, jonka upseeristossa vallitsi tiukka säätyetiketti. Mannerheimin ulkoasu ja pukeutuminen olivat huoliteltuja: hän piti huolta siitä, että viikset oli oikein muotoiltu ja saappaat huolellisesti kiillotettu. John E. Screenin mukaan Mannerheim ymmärsi julkisen kuvan säilyttämisen tärkeyden: muun muassa jatkosodan aikana Mannerheim kielsi julkaisemasta itsestään kuvia, joissa hän näyttäisi väsyneeltä. Mannerheim piti myös terveydestään huolta ja muun muassa puhdisti hampaansa päivittäin vesisuihkulla.[172]

Autot

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mannerheim oli kuuluisa autoistaan, ja erityisen tunnettuja olivat ne ajokit, jotka Saksa lahjoitti hänelle jatkosodan aikana.[173] Mannerheim kutsuttiin Autoliiton edeltäjän Suomen Automobiiliklubin kunniapuheenjohtajaksi sen ensimmäisessä vuosikokouksessa vuonna 1920.[174] Mannerheimin toimiessa Suomen valtionhoitajana vuosina 1918–1919 hänen henkilökohtaisena virka-autonaan oli vuosimallin 1915 Rolls-Royce Silver Ghost, joka on säilynyt museoautona nykypäiviin saakka.[175]

Legendaarisin Mannerheimille kuuluneista autoista oli panssaroitu Mercedes-Benz 770, jonka Saksan johtaja Adolf Hitler lahjoitti Mannerheimille joulukuussa 1941 tunnustuksena Suomen sotamenestyksestä itärintamalla. Auton luovutti Mannerheimille Mikkelissä Hitlerin henkilökohtainen autonkuljettaja Erich Kempka. Sotien päätyttyä kyseinen Mercedes-Benz myytiin Ruotsiin, josta se myöhemmin päätyi Yhdysvaltoihin.[176]

Tasavallan presidenttinä Mannerheimin käytössä oli kaksi virka-autoa, vuosimallien 1930 ja 1938 Cadillacit. Tasavallan presidenttien autonkuljettajana vuosina 1927–1963 toiminut Kalle Westerlund muisteli Mannerheimin tyylin poikenneen edeltäneistä presidenteistä. Mannerheim edellytti, että kuljettaja piti ajaessaan ohjauspyörästä kiinni molemmin käsin. Toinen ehdoton vaatimus oli, ettei kuljettaja saanut ajon aikana puhua vieressään istuneen henkilön kanssa. Lisäksi Mannerheim vaati minuutintarkkaa täsmällisyyttä. Westerlundin mukaan Mannerheim nautti nopeasta ajosta, ja jos matkanteko vielä oli suhteellisen tasaista, Mannerheim ilmaisi kuljettajalle tyytyväisyytensä.[173]

Lukuisista arkistolähteistä huolimatta oli pitkään epäselvää, oliko Mannerheimilla ajokorttia. Mannerheimille kuulunut ajokortti löytyi kuitenkin sattumalta Kansallisarkistosta hänen henkilökohtaisten paperiensa joukosta lokakuussa 2014. Helsingin poliisilaitos oli myöntänyt kyseisen ajokortin Mannerheimille vuonna 1929 viideksi vuodeksi ja se oikeutti kuljettamaan henkilöautoa ja moottoripyörää yksityisliikenteessä. Eräästä Mannerheimin yksityiskirjeestä vuodelta 1928 voi päätellä, että hänellä olisi jo silloin ollut ajokortti.[177] Suomen Automobiilklubin julkaiseman Moottori-lehden kesäkuun 1925 numeron mukaan Mannerheim oli saman vuoden toukokuussa tehnyt pitkän automatkan Eurooppaan.[178]

Mannerheimin sotilasarvot

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

[179]

Mannerheimille annetut arvonimet sotamarsalkka (19.5.1933) ja Suomen marsalkka (4.6.1942) eivät olleet sotilasarvoja, vaikka ne usein mainitaan sellaisina. Mannerheimin varsinainen sotilasarvo oli kenraali.[180]

Mannerheim populaarikulttuurissa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Mannerheimin kotitalo Helsingin Kaivopuistossa. Talossa on toiminut Mannerheim-museo vuodesta 1951 lähtien.

Ensimmäinen Mannerheimia käsitellyt fiktiivinen elokuva oli Matti Kassilan Päämaja (1970), joka perustui Ilmari Turjan samannimiseen näytelmään. Elokuvassa Mannerheimia esitti Joel Rinne, joka oli tehnyt saman roolin jo aiemmin Kansallisteatterin lavalla.

Renny Harlin suunnitteli 2000-luvulla pitkään elämäkerrallista elokuvaa Mannerheimista. Elokuvaprojekti kuitenkin jäädytettiin. Mannerheimin rooliin elokuvassa oli kiinnitetty Mikko Nousiainen.

Yleisradio teki vuonna 2012 Mannerheimista elokuvan Suomen Marsalkka. Keniassa kuvattu elokuva sai ilmestyessään Suomessa ristiriitaisen vastaanoton,[181][182] mutta Keniassa se palkittiin Kenya Film Commissionin Kalasha-palkinnolla[183].

Mannerheimin elämään liittyvistä aiheista on tehty myös useita televisiosarjoja ja -elokuvia. Paavo Rintalan romaanitrilogian pohjalta kuvatussa televisiosarjassa Mummoni ja Mannerheim (1971) marsalkkaa esitti Helge Herala. Toisen maailmansodan jälkeisiä vuosia käsitelleessä draamasarjassa Sodan ja rauhan miehet (1978) Mannerheimina oli Rolf Labbart, Paavo Haavikon käsikirjoittamassa televisioelokuvassa Valtapeliä elokuussa 1940 (2002) Asko Sarkola ja historiallisessa draamasarjassa Presidentit (2005) Antti Litja. Åke Lindmanin elokuvissa Etulinjan edessä (2004) ja Tali-Ihantala 1944 (2007) Mannerheimia esitti Asko Sarkola. Viisiosainen Mannerheim – Jörn Donnerin kertomana -dokumentti esitettiin YLE TV1:ssä tammikuussa 2011. Donner pyrki dokumentissaan Mannerheimin kokonaiskuvaan, joka on ristiriitainen.

Katariina Lillqvistin ohjaama, Mannerheimistä kertova Uralin perhonen -nukkeanimaatio herätti vuonna 2008 kohun, koska siinä Mannerheimin hahmo oli homo- tai biseksuaalinen.

Mannerheimin hahmo esiintyy kirgisialaisen historiallisen draamaelokuvan Kurmandžan Datka (2014) loppukohtauksessa, jossa hän valokuvaa päähenkilön, Kurmandžan Datkan (1811–1907), vuonna 1906. Mannerheimin ottamaa valokuvaa käytetään 50 somin setelissä.[184]

Myös suhde Catharina ”Kitty” Linderiin on kiinnostanut kirjailijoita ja mediaa. Helsingin Sanomien kuukausiliitteessä julkaistiin vuonna 2013 artikkeli Kitty Linderistä ja Mannerheimista.[185] Vuonna 2017 "Kitty"-hahmo on esiintynyt Mannerheimin morsiamena Juha Vakkurin romaanissa Mannerheim ja saksalainen suudelma.[186]

Kirjallinen tuotanto

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Predvaritelnyi otšet o pojezdke, predprinjatoi po Vysotšaishemu poveleniju tšerez Kitaiskii Turkestan i severnyja provintsii Kitaja v g. Pekin, v 1906–7 i 8 g.g., polkovnika barona Mannerheima. Izdanije Glavnago Upravlenija Generalnago Štaba. Sbornik geografitšeskih, topografitšeskih i statistitšeskih materialov po Azii. Vypusk LXXXI. Vojennaja Tipografija, St. Peterburg 1909
  • A Visit to the Sarö and Shera Yögurs. Journal de la Société Finno-Ougrienne XXVII. Alkulause päivätty Helsingissä 10.8.1909
  • Matka Aasian halki: päiväkirja matkalta Kaspianmeri-Peking I–II, Helsinki: Suomen Kirja 1940–41, 462; 522 sivua. Ruotsista kääntänyt Emerik Olsoni.
  • Tigerjakter i Indien. Fritt efter ett föredrag hållet vid Finlands Allmänna Jägarförbundets årsmöte våren 1937. Finlands Jakt- och Fiske tidskrift, 35:e årgången. 1940
  • Puhtain asein. Sotamarsalkka Mannerheimin päiväkäskyjä 1918–1942.
  • Med rena vapen. Fältmarskalken Mannerheims dagorder 1918–1942.
  • Minnen I–II (käännetty suomeksi Muistelmat I–II. Lyhennetty versio muun muassa ruotsiksi, suomeksi, ranskaksi, englanniksi, saksaksi, viroksi, espanjaksi, unkariksi, venäjäksi, puolaksi, romaniaksi). 1951–1952

Katso myös

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
 Tämän artikkelin tai sen osan muoto tai tyyli kaipaa korjausta.
Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelia. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla.
Tarkennus: Lähdeluettelon osioiden tehtävät eivät ole selkeitä: ovatko kirjoja-osiota edeltävät jotenkin erityisiä?
  • Paavo Haavikko: Päämaja – Suomen hovi. Art House, 1999. ISBN 951-884-265-5
  • J. O. Hannula: Mannerheim – vapaussodan ylipäällikkö. Sanatar, 1937.
  • Jägerskiöld, Stig: Gustav Mannerheim 1906–1917, s. 291. Helsinki: Otava, 1965.
  • Klinge, Matti: ”Mannerheim, Gustaf (1867–1951)”, Suomen kansallisbiografia, osa 6, s. 504–511. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2005. ISBN 951-746-447-9 Teoksen verkkoversio.
  • Koivunen, Elina: Carl Gustaf Mannerheim – Suomen historian myyttisin mies, Kotiliesi s. 82–85, nro 12/15.6.2010
  • Suuret suomalaiset. Otava, 2004. ISBN 951-1-19538-7
  • Yrjö Karilas (toim.): Pikku jättiläinen. (8. p.) WSOY, 1958.
  • Uusi Pikkujättiläinen. (3. painos) WSOY, 1986. ISBN 951-0-12416-8
  • Mannerheim.fi: Mannerheimin perhe
  • Mannerheim.fi: Sukutausta
  • Mannerheim.fi: Mannerheimin sotilasarvot
  • Mannerheim.fi: Sotilasura Venäjällä
  • Brantberg, Robert: Sotasankarit, Revontuli: Jyväskylä 2000 ISBN 952-5170-11-X
  • Everyman's Encyclopedia volume 8. J. M. Dent & Sons Ltd, 1978. ISBN 0-460-04020-0
  • Friman, Paavo: Sodan marsalkka – rauhan presidentti. Helsinki: Otava, 1995. ISBN 951-1-13756-5
  • Jägerskiöld, Stig: Talvisodan ylipäällikkö: sotamarsalkka Gustaf Mannerheim 1939–1941. Otava, 1976. ISBN 951-1-02467-1
  • Jägerskiöld, Stig: Mannerheim 1867–1941. Otava, 1983. ISBN 951-1-07369-9
  • Korpisaari, Harri: Itsenäisen Suomen puolesta – Sotilaskomitea 1915–1918. SKS, 2009. ISBN 978-952-222-144-5
  • Kuka teki mitä. Suuri Suomalainen Kirjakerho, 1986. ISBN 951-643-251-4
  • Mannerheim, C. G. E. & Virkkunen, Sakari: Suomen marsalkan muistelmat. Suuri suomalainen kirjakerho, 1995. ISBN 951-643-469-X
  • Sillanpää, Kari J.; Westermarck, Harri (toim.): Mannerheim – sotilas ja ihminen. Yliopistopaino, 1992. ISBN 951-570-129-5
  • Niku, Risto: Ministeri Ritavuoren murha, s. 64–65. Edita, 2004. ISBN 951-37-4146-X
  • Meri, Veijo: C. G. Mannerheim, Suomen marsalkka. WSOY, 1988. ISBN 951-0-15225-0
  • Rajala, Pertti: Suomalaisia presidenttejä. Kehitysvammaliitto ry, 2004. ISBN 951-580-375-6
  • Roselius, Aapo: Teloittajien jäljillä. Tammi, 2006. ISBN 951-31-3841-0
  • Screen, J. E. O.: Mannerheim. Otava, 2001. ISBN 951-1-17036-8
  • Skvarov, Aleksei: Kenraaliluutnantti Mannerheim, syntynyt tsaarin palvelukseen. Teos, 2010. ISBN 978-951-851-293-9
  • Vihavainen, Timo (toim.): Mannerheim: keisarillisen Venäjän armeijan upseeri, itsenäisen Suomen marsalkka, s. 30. Helsinki: Pietari-säätiö, 2005. Virhe: Virheellinen ISBN-tunniste
  • Vlasov, Leonid: Mannerheim – tsaarin kenraali 1914–1917. Gummerus, 1996. ISBN 951-20-4688-1
  • Voipio, Anni: Suomen Marsalkka. (2. tarkastettu lisätty painos) Porvoo: WSOY, 1943.
  • Bäckman, Juha; Koivumäki, Jarno; Marschan; Nikolai: Mannerheimin adjutanttina: O. R. Bäckman muistelee. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2011. ISBN 978-952-222-296-1
  • Lindqvist, Herman: Mannerheim. Mies naamion takana. Helsinki: WSOY, 2019. ISBN 978-951-042-709-5

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Petra Himberg: Presidenttien virkaanastujaiset (C. G. E. Mannerheim presidentiksi) Elävä Arkisto. Yleisradio. Viitattu 5.12.2014.
  2. ↑ Puolustusneuvoston puheenjohtaja, Mannerheim.fi
  3. ↑ a b c d e f g Klinge 2005.
  4. ↑ Friman, s. 111
  5. ↑ Sihvonen, Lauri: Myyttinen mies Seura. 17.12.2012 (päiv. 6.2.2015). Viitattu 13.1.2024.
  6. ↑ Mannerheim – Siviilissä – SPR mannerheim.fi. Viitattu 19.9.2017.
  7. ↑ Historia Mannerheimin Lastensuojeluliitto. Viitattu 19.9.2017.
  8. ↑ Kuka teki mitä, s. 166. Suuri Suomalainen Kirjakerho 1986 ISBN 951-643-251-4
  9. ↑ Mannerheim on suurin suomalainen. Suuret Suomalaiset vintti.yle.fi. Viitattu 19.9.2017.
  10. ↑ Friman, s. 10
  11. ↑ a b c Hannula, s. 8
  12. ↑ Mannerheim nr 277 - Adelsvapen-Wiki www.adelsvapen.com. Viitattu 24.7.2024.
  13. ↑ a b Screen: Mannerheim, 2001, s. 14
  14. ↑ Sukutausta, Mannerheim.fi
  15. ↑ Everyman's Encyclopedia volume 8 1978, s. 29.
  16. ↑ a b Koivunen, s. 82
  17. ↑ Rajala 2004, s. 92.
  18. ↑ a b c Vihavainen 2005, s. 30.
  19. ↑ Screen: Mannerheim, 2001, s. 18
  20. ↑ Screen: Mannerheim, 2001, s. 17
  21. ↑ a b c d Kasvuvuodet, Mannerheim.fi
  22. ↑ a b c d Hannula, s. 12
  23. ↑ Screen: Mannerheim, 2001, s. 19
  24. ↑ Screen: Mannerheim, 2001, s. 20
  25. ↑ Ignatyev, A Subaltern in Old Russia s. 49; Inkinen, "Vaihe Mannerheimin nuoruusvuosilta".
  26. ↑ Screen: Mannerheim, 2001, s. 22
  27. ↑ Koulukiusaaja, tuhlari ja huligaani – Mannerheimin nuoruus oli levoton Yle, 2016
  28. ↑ Seura: Näin huhut Mannerheimin homoudesta alkoivat Iltalehti. 17.4.2014. Viitattu 3.5.2014.
  29. ↑ Screen: Mannerheim, 2001, s. 24
  30. ↑ Vlasov, Leonid: Mannerheim Pietarissa 1887-1904, s. 17. Suomentanut Klemelä, Kari. Helsinki: Gummerus, 1994. ISBN 951-20-4429-3
  31. ↑ Screen: Mannerheim, 2001, s. 32
  32. ↑ a b Alex Kransman: Mannerheimin venäläiset rykmentit Mannerheim-museo.fi. 31.8.2021. Viitattu 18.11.2022.
  33. ↑ a b c d Koivunen, s. 84
  34. ↑ a b c d Mannerheimin perhe, Mannerheim.fi
  35. ↑ a b Hannula, s. 13
  36. ↑ Jukka Kukkonen teoksessa C. G. Mannerheimin valokuvia Aasian-matkalta 1906–1908 Otava, 1990 ISBN 951-1-11357-7
  37. ↑ Aleksei Škvarov, s. 137
  38. ↑ Mannerheim oli innokas golfari – Näin marsalkalla viuhui myös draiveri: ”Hän oli ehdottomasti niitä ihmisiä, jotka tarvitsivat adrenaliiniryöppyjä” Seura.fi. 23.9.2021. Viitattu 30.8.2022.
  39. ↑ Suku ja perhe Mannerheim.fi. Viitattu 30.8.2022.
  40. ↑ a b Hannula, s. 14
  41. ↑ C. G. Mannerheim: Päiväkirja Japanin sodasta 1904–1905 sekä rintamakirjeitä omaisille s. 37 Otava 1982 ISBN 951-1-07099-1
  42. ↑ C. G. Mannerheim: Päiväkirja Japanin sodasta 1904–1905 sekä rintamakirjeitä omaisille s. 84
  43. ↑ Screen Mannerheim s. 47
  44. ↑ C. G. Mannerheim: Päiväkirja Japanin sodasta 1904–1905 sekä rintamakirjeitä omaisille s. 65
  45. ↑ C. G. Mannerheim Päiväkirja Japanin sodasta 1904–1905 sekä rintamakirjeitä omaisille s. 108–112
  46. ↑ Sotilasura Venäjällä, Mannerheim.fi
  47. ↑ Hannula, s. 16
  48. ↑ Tieteellinen tutkimusretki Aasiassa Mannerheim.fi. Helsingin Suomalainen Klubi. Viitattu 11.10.2015.
  49. ↑ Pikku jättiläinen, s. 117
  50. ↑ Friman, s. 16
  51. ↑ a b Hannula, s. 18
  52. ↑ a b Mannerheimin adjutanttina, s. 22–24.
  53. ↑ Harry Halén teoksessa C. G. Mannerheimin valokuvia Aasian-matkalta 1906–1908
  54. ↑ Brantberg, Robert: Mannerheim tapasi Dalai-laman Kaleva. 4.6.2008. Viitattu 23.2.2024.
  55. ↑ Similä, Ville: Silkkitietä saapuu Mannerheim Helsingin Sanomat. 27.12.2020. Viitattu 23.2.2024.
  56. ↑ a b c d Koivunen, s. 85
  57. ↑ a b c d Hannula, s. 22
  58. ↑ 13-го Владимирского уланского полка
  59. ↑ Vlasov s. 9
  60. ↑ Лейб-гвардии Уланский Его Величества полк
  61. ↑ Rajala 2004, s. 97.
  62. ↑ Отдельная гвардейская кавалерийская бригада
  63. ↑ a b Vlasov, s. 11
  64. ↑ Vlasov, s. 25
  65. ↑ Mannerheim, G.: Muistelmat, ensimmäinen osa, s. 167. Määritä julkaisija!
  66. ↑ Ruhtinas Nikolai Jevsevits Tumanovin raportti armeijakunnan ja armeijan johdolle: ”Tämän onnistuneen iskun toimeenpanosta koko kunnia kuuluu kaartinprikaatin komentajalle kenraalimajuri, paroni Mannerheimille” General Major Ernst Linder: Om kavalleriet s. 47, Stockholm: Aftonbladet 1930
  67. ↑ Vlasov, Leonid: Mannerheim. Tsaarin kenraali 1914–1917, s. 38. Määritä julkaisija! ISBN 951-20-4688-1
  68. ↑ a b Friman, s. 14
  69. ↑ Brantberg, Robert: Mannerheimin sodat, s. 172. Helsinki: readme.fi, 2014. ISBN 978-952-220-793-7
  70. ↑ Валь, Эрнест Георгиевич: Действия 12-й кавалерийской дивизии в период командования ею свиты Его Величества ген.-майора барона Маннергейма. s. 10–16. Tallinn. Määritä julkaisija!
  71. ↑ Screen Mannerheim s. 116
  72. ↑ Vlasov, Leonid: Mannerheim Tsaarin kenraali 1914–1917, s. 103. Jyväskylä. Määritä julkaisija! ISBN 951-20-4688-1
  73. ↑ Kunniamerkit, Mannerheim.fi
  74. ↑ Г. фон Валь. Действия 12-й кавалерийской дивизии в период командования ею свиты Его Величества генерал-майора барона Маннергейма s. 32
  75. ↑ Brantberg, Robert: Mannerheimin sodat, s. 193. Helsinki: readme.fi, 2014. ISBN 978-952-220-793-7
  76. ↑ Jägerskiöld 1965 s. 291
  77. ↑ Jägerskiöld 1965 s. 297
  78. ↑ a b c d Uusi Pikkujättiläinen, s. 404
  79. ↑ 6-й конный корпус
  80. ↑ a b J. E. O Screen: Mannerheim s. 127
  81. ↑ Korpisaari 2009, s. 313–321.
  82. ↑ Kronologia, (Arkistoitu – Internet Archive) Mannerheim-museo.fi
  83. ↑ Pikku Jättiläinen, s. 280
  84. ↑ Friman, s. 22
  85. ↑ Friman, s. 27
  86. ↑ Hannula, s. 78
  87. ↑ a b Tiihonen, Seppo: Vallan kumoukset Suomessa 1917-1919. Suomi ja vallan verkostot, s. 475-480, 509. Otava, 2019. ISBN 978-951-1-33630-3
  88. ↑ Sisällissota, (Arkistoitu – Internet Archive) Marsalkka Mannerheimin metsästysmaja
  89. ↑ Hannula, s. 84
  90. ↑ Hannula, s. 84–86
  91. ↑ Mannerheimin viralliset sivut mannerheim.fi.
  92. ↑ a b Mannerheim 1867–1951 s. 123
  93. ↑ Erikoisaiheet: Metsästys. Mannerheim.fi. Viitattu 28.1.2008
  94. ↑ a b Juhani Suomi: Juhani Suomen arvio Markku Ruotsilan tutkimuksesta "Churchill ja Suomi" 7.2.2002. Ulkoasiainministeriö. Arkistoitu 4.12.2007. Viitattu 4.6.2007.
  95. ↑ a b c Robert Brandtberg: Pietarin valtausinto yhdisti. Kaleva, 2007, nro 4.6.2007, s. 9.
  96. ↑ Ruotsila, Markku: Churchill ja Suomi, s. 53. Otava, 2002.
  97. ↑ a b Presidentinvaalit hävinnyt Mannerheim pakeni kahvilayrittäjäksi Hankoon Helsingin Sanomat. 23.6.2017. Viitattu 24.6.2017.
  98. ↑ Friman, s. 57
  99. ↑ Friman, s. 54
  100. ↑ Mannerheim-solki Scout-wiki
  101. ↑ Mannerheim 1867–1951 s. 128
  102. ↑ a b c d e Mannerheim 1867–1951 s. 129
  103. ↑ Voipio 1943, s. 188.
  104. ↑ Mannerheim 1867–1951 s. 130
  105. ↑ Niku 2004, s. 64–65.
  106. ↑ a b Mannerheim 1867–1951 s. 138
  107. ↑ Mannerheim – sotilas ja ihminen s. 44
  108. ↑ Lauri Sihvonen: Verkottumisen ihme Seura.fi. 17.12.2012. Viitattu 8.4.2024.
  109. ↑ Mannerheim, Freiherr, Carl Gustav Emil - TracesOfWar.com www.tracesofwar.com. Viitattu 8.4.2024.
  110. ↑ Mannerheim 1867–1951 s. 140
  111. ↑ Mannerheim 1867–1951 s. 145
  112. ↑ "Väinö Tanner – patriootti", s. 27–29
  113. ↑ "The Diplomacy of the Winter War, s. 55
  114. ↑ Mannerheim 1867–1951, s. 151
  115. ↑ a b Friman, s. 92
  116. ↑ Nordström, Ragnar: Voitto tai kuolema. Jääkärieverstin elämä ja perintö, s. 250-271. WSOY, 1996. ISBN 951-0-21250-4
  117. ↑ Friman, s. 90
  118. ↑ Ilmari Turja: Herrojen kanssa marjassa, kuvaliite s. 8. Porvoo-Helsinki: WSOY, 1973.
  119. ↑ Tanttu, Kaisa: Päiväkäskyä voisi myös lukea kirkossa 6.12.2010. Kotimaa.
  120. ↑ a b c Ensio Siilasvuo (toim.): Jatkosota-kronikka, s. 98–99. Jyväskylä: Gummerus, 1997. ISBN 951-20-3661-4.
  121. ↑ a b Varjus, Seppo: Hitler kertoi Mannerheimille tiedot, jotka olisivat järkyttäneet Suomea ja Saksaa – ”Hirveä peto” 4.6.2022. Ilta-Sanomat.
  122. ↑ Jarmo Huhtanen: Hitlerin antama lahja piilotettiin. Helsingin Sanomat, 11.5.2019, s. A 20–21.
  123. ↑ Reijo Perälä ja Jukka Lindfors: Hitlerin salaa tallennettu keskustelu Suomessa 8.9.2006. Yle Elävä arkisto.
  124. ↑ Partanen Jukka: Mannerheim ja Hitler, s. 80 ja 90. Helsinki: Gummerus, 2012. ISBN 978-951-20-8722-8
  125. ↑ Siilasvuo 1997, s. 92.
  126. ↑ Jatkosota-kronikka, s. 101.
  127. ↑ Ville Toijonen, Muistokivi viivästyi Hitlerin vuoksi, Yle.fi, Uutiset, viitattu 3.11.2013
  128. ↑ Poikkeuslaki presidentti.fi
  129. ↑ a b Suomen presidentit -sarja: Mannerheim oli väärän ajan päämies Apu. 6.12.2017. Apu–lehti. Viitattu 22.4.2019.
  130. ↑ a b Presidentti (Tietoa Mannerheimin presidenttikaudesta), Mannerheim.fi
  131. ↑ Max Jakobson: Väkivallan vuodet: 20. vuosisadan tilinpäätös I, s. 377. Helsinki: Otava, 1999.
  132. ↑ Rajala 2004, s. 104.
  133. ↑ Paasikiven linja II: Juho Kusti Paasikiven puheita ja esitelmiä vuosilta 1944–1956, s. 192–193. Porvoo-Helsinki: WSOY, 1956.
  134. ↑ Johannes Virolainen: Sanoi Paasikivi: muistelmia 1940-luvun vaikeilta vuosilta, s. 105. Helsinki: Otava, 1983.
  135. ↑ Einari Kaskimies: Seitsemän presidentin kuljettaja, s. 114. Porvoo-Helsinki: WSOY, 1967.
  136. ↑ Rajala 2004, s. 103.
  137. ↑ Meri, Veijo: Suomen marsalkka C. G. Mannerheim, s. 408. Porvoo ; Helsinki ; Juva: WSOY, 1990. ISBN 951-01660-1-4
  138. ↑ Torsti Salonen, Kirkniemi, Lohjan kartanot (Arkistoitu – Internet Archive)
  139. ↑ Mannerheim juhli Anolassa 80-vuotispäiviään, Satakunnan Kansa 17.7.2005. Viitattu 21.9.2012
  140. ↑ Eläkevuodet, Mannerheim.fi
  141. ↑ Toivo Heikkilä: Paasikivi peräsimessä: pääministerin sihteerin muistelmat 1944–1948, s. 317. Helsinki: Otava, 1965.
  142. ↑ Kronologia Mannerheim-museo.fi (Arkistoitu – Internet Archive) Viitattu 4.12.2011.
  143. ↑ Mannerheim 1867–1951 s. 300
  144. ↑ Päivi Tapola: Mannerheim 150 vuotta. Aamulehti 4.6.2017, s. B5.
  145. ↑ Mannerheim 1867–1951 s. 301
  146. ↑ Elämänkaari, Mannerheim.fi
  147. ↑ Brantberg 2000, s. 220.
  148. ↑ Friman, s. 108
  149. ↑ Jukka Tarkka ja Allan Tiitta: Itsenäinen Suomi: seitsemän vuosikymmentä kansakunnan elämästä, s. 197. Helsinki: Otava, 1987 ISBN 951-1-09314-2
  150. ↑ Mannerheim-säätiö, (Arkistoitu – Internet Archive) Mannerheim-museo.fi. Viitattu 4.12.2011.
  151. ↑ Elina Ranta, Mannerheimin hevosen mysteeri herättää yhä kysymyksiä, Iltasanomat.fi 18.3.2018
  152. ↑ Suuret suomalaiset, s. 149–150
  153. ↑ Suuret suomalaiset, s. 150
  154. ↑ Suuret suomalaiset, s. 154–158
  155. ↑ Vesa Karonen, Suomesta on aina lähdetty sotiin vapaehtoisina, (digitilaajille) Helsingin Sanomat 25.7.2015 (https://web.archive.org/web/20150726212221/http://www.hs.fi/arviot/kirja/a1437707212941 Archive.org)
  156. ↑ Roselius 2006, s. 95–96
  157. ↑ Tietoja Suomen marsalkan arvonimestä mannerheim.fi. Viitattu 1.1.2007.
  158. ↑ Åkerblom, Olle (kuvaaja): Kunniamerkkien esittelyä [Kunniamerkkejä] Yle Areena. 6.9.2011 [24.3.1959]. Yle. Viitattu 11.12.2020.
  159. ↑ Pekka Rönkkö, Oskari Jauhiainen. Ars Nordica 5, Pohjoinen, 1994 s. 118
  160. ↑ Friman, s. 110
  161. ↑ Kadettiupseerit 1920–1985, s. 6. Helsinki: Kadettikunta r.y., 1985. ISBN 951-99690-4-7
  162. ↑ Keräilyraha
  163. ↑ Mannerheim sai muistolaatan Pietariin www.iltalehti.fi. Viitattu 16.6.2016.
  164. ↑ Mannerheimin muistolaatta tuhrittiin Pietarissa jo kolmannen kerran. Helsingin Sanomat 1.8.2016.
  165. ↑ Mannerheim – Elämänkaari – Nimi. Mannerheim-sivusto. Viitattu 28.1.2008
  166. ↑ a b c d e f Seppo Simola: Mannerheim ja ortodoksisuus hos.fi. 19.12.2018. Viitattu 1.1.2022.
  167. ↑ MarjaTerttu YliSirniö, Mannerheimin suhteet: Naisten Marski, Seura.fi 17.12.2012, päivitetty 10.2.2015
  168. ↑ a b Janne Könönen: Vaimon suku painosti Mannerheimia kääntymään ortodoksiksi Seurakuntalainen. 28.1.2011. Viitattu 6.12.2015.
  169. ↑ Josefiina Baraka, Kun Marski tuli syömään ravintolaan, keittiössä kohahti, Ilta-Sanomat 9.10.2017
  170. ↑ Haavikko: Päämaja, s. 122.
  171. ↑ Marskin suosikkiviini jäljitettiin ranskalaiselle pikkutilalle. Yle.fi. Viitattu 1.11.2010.
  172. ↑ Kantola, Anu: Matala valta, s. 13–15. Vastapaino, 2014. ISBN 978-951-768-424-8
  173. ↑ a b Kimmo Levä (toim.): Pyörillä kuormat kulkevat (Mobilia-vuosikirja 1996), s. 78. Kangasala: Vehoniemen Automuseosäätiö, 1996.
  174. ↑ Esko Laaksonen: Herraklubista koko kansan autoliitoksi: Autoliiton 75 vuotta, s. 12. Helsinki: Autoliitto ry, 1994. ISBN 951-97106-0-4.
  175. ↑ Markku Mäkipirtti: Brittiautot (Ajoneuvot Suomessa 3), s. 14. Tampere: Apali Oy, 2010. ISBN 978-952-5026-98-6.
  176. ↑ Leila Suutarinen (toim.): Vehoniemeläinen 9/1991, s. 7–8. Kangasala: Vehoniemen automuseo, 1991.
  177. ↑ Honkamaa, Antti: Arvoitus ratkesi sattumalta –Marskilla olikin ajokortti! 5.12.2014. Ilta-Sanomat.
  178. ↑ Leila Suutarinen (toim.): Vehoniemeläinen 4/1986, s. 38. Kangasala: Vehoniemen automuseo,1986.
  179. ↑ Sotilasura, Mannerheim.fi
  180. ↑ Mannerheimin sotilasarvot – Suomen Marsalkka Mannerheimin perinnesäätiö mannerheiminperinnesaatio.fi. Arkistoitu 1.10.2022. Viitattu 1.10.2022.
  181. ↑ Topelius, Taneli: IS arvio: Suomen marsalkka on kuin lastensatu Ilta-Sanomat. 6.10.2012. Arkistoitu 19.9.2015. Viitattu 26.3.2015.
  182. ↑ Marski-leffalle sataa haukkuja Iltalehti. 27.9.2012. Arkistoitu 12.9.2015. Viitattu 26.3.2015.
  183. ↑ Kohutun Suomen marsalkka -elokuvan Mannerheim sai "Kenian Oscarin" (digitilaajilla) Helsingin Sanomat. 26.7.2014. Arkistoitu Viitattu 26.3.2015.
  184. ↑ Laurén, Anna-Lena: Mannerheim hjälte i kirgisisk storfilm. Hufvudstadsbladet, 19.10.2014, s. 30–31.
  185. ↑ Pallaste, Tuija: Rakkaudella, Gustaf HS.fi. Arkistoitu 1.8.2016. Viitattu 1.11.2017.
  186. ↑ Ruuska, Helena: Kirja-arvostelu: Juha Vakkurin romaani kaivelee Mannerheimin sotilasuran kipeitä kohtia (Digitilaajille) Helsingin Sanomat. 27.10.2017.

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Robert Brantberg:
  • Jörn Donner: Muistiinpanoja Mannerheimista (Anteckningar om Mannerheim). (Otava, 2011) ISBN 978-951-1-25618-2 (sid.)
  • Paavo Friman: Mannerheimin matkassa (Ajatus Kirjat 1999, uudistettu laitos 2004, ISBN 951-20-6675-0)
  • Paavo Friman ja Martti Turtola: Mannerheim-kirja (Ajatus Kirjat, 2002, ISBN 951-566-069-6)
  • Paavo Friman ja Lasse Lind: Kadetti Mannerheim (Gummerus, 2011), ISBN 9789512078639
  • Erik Heinrichs:
    • Mannerheim Suomen kohtaloissa I – Valkoinen kenraali 1918–1919 (Otava, 1957)
    • Mannerheim Suomen kohtaloissa II – Suomen marsalkka (Otava, 1959)
  • Hannes Ignatius: Gustaf Mannerheim: luonnekuva, puheet, sähkösanomat vapaustaistelun ajoilta Syst nro kr10372679
  • Eleonora Joffe: Mannerheim: Chevalier-kaartin kasvatti (Otava, 2006) ISBN 951-1-20518-8 (sid.) 978–951-1-20518-0 (sid.)
  • Stig Jägerskiöld:
  • Mikko Karjalainen & Toni Mononen, Mannerheimin sotataito, Helsinki: Otava 2022 ISBN 978-951-1-44098-7
  • Lasse Laaksonen: Eripuraa ja arvovaltaa – Mannerheimin ja kenraalien henkilösuhteet ja johtaminen (Ajatus Kirjat, 2004, ISBN 951-20-6659-9)
  • Ritva Lehmusoksa, Risto Lehmusoksa: Mannerheimin pöydässä (Ajatus Kirjat, 2003, ISBN 951-20-6419-7)
  • Eva Mannerheim Sparre: Lapsuuden muistoja (Otava, 1952)
  • Veijo Meri: C.G. Mannerheim, Suomen marsalkka (WSOY, 1988) ISBN 951-0-15225-0
  • J. E. O. Screen: Mannerheim (Otava, 2001) ISBN 951-1-17036-8 (sid.) [kirjan alkuosa on ilmestynyt suomeksi myös nimellä Mannerheimin muukalaisvuodet]
  • Mauri Soikkanen: C. G. E. Mannerheim: suurriistan metsästäjä (Gummerus, 1997) ISBN 951-20-5137-0 (sid.)
  • Taru Stenvall: Marski ja hänen ”hovinsa” (WSOY, 1955) Syst nro kr20283989
  • Juhani Suomi: Mannerheim: viimeinen kortti? (Siltala, 2013)
  • Tauno Taajamaa: Lempeäkatseinen legenda (Recallmed, 1996) ISBN 951-9221-80-8 (sid.)
  • Päivi Tapola: Marsalkan kotiinpaluu, (Ajatus/Gummerus, 2010) ISBN 951-2082-50-0
  • Vilho Tervasmäki: Mannerheim: valtiomies ja sotapäällikkö talvi- ja jatkosotien käännekohdissa (Kirjayhtymä, 1987) ISBN 951-26-2981-X (sid.)
  • Martti Turtola: Mannerheim-kirja (Ajatus, 2001) ISBN 951-566-069-6 (sid.)
  • Leonid Vlasov:
  • Anni Voipio: Suomen marsalkka: elämäkerta (WSOY, 1953) Syst nro cls0106774
  • Gallen-Kallela & Mannerheim: tutkimusmatkailijat, ystävät, vaikuttajat (Gallen-Kallelan museo, 1992) ISBN 952-9739-01-X (sid.)
  • Mannerheim kaskujen kuvastimessa [koonnut Tauno Bergholm] (Ajatus, 1997) ISBN 951-9440-53-4 (sid.)
  • Scripta Mannerheimiana: puheenvuoroja Mannerheim-kirjallisuudesta & valikoiva bibliografia [toim. Henrik Meinander] (Helsingin yliopiston kirjasto, 1996) ISBN 951-45-7214-9 (nid.)

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
RKP:n ehdokkaat Suomen presidentinvaaleissa

Eduskunnan suorittama vaali
1919: C. G. E. Mannerheim
Valitsijamiesten vaali
1925: Karl Söderholm | 1950: J. K. Paasikivi | 1956: Ralf Törngren | 1962: Urho Kekkonen (vähemmistö)| 1968: Urho Kekkonen| 1978: Urho Kekkonen | 1982: Jan-Magnus Jansson
Suora kansanvaali
1994: Elisabeth Rehn | 2000: Elisabeth Rehn | 2006: Henrik Lax | 2012: Eva Biaudet | 2018: Nils Torvalds

Suomen valtionhoitajat

P. E. Svinhufvud | Gustaf Mannerheim

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Carl_Gustaf_Emil_Mannerheim&oldid=22721875”