Zavidovo-vuoto

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Zavidovo-vuoto oli tapaus, jossa Suomen tasavallan presidentti Urho Kekkosen Zavidovossa Neuvostoliiton puoluejohtajan Leonid Brežnevin kanssa helmikuussa 1972 käymän keskustelun muistio vuodettiin lehdistölle saman vuoden lokakuussa.[1] Vuotajien tarkoituksena saattoi olla Suomen EEC-vapaakauppasopimuksen estäminen. Tapaus johti muun muassa kahden korkean virkamiehen rikostuomioihin, ulkomaankauppaministeri Jussi Linnamon eroon ja presidentti Kekkosen julkiseen kieltäytymiseen ehdokkuudesta seuraavissa presidentinvaaleissa, jolloin hänen presidenttikauttaan päätettiin pidentää poikkeuslailla. Muistion alkuperäistä vuotajaa ei aikanaan saatu selville, mutta myöhemmin tehtyjen paljastusten perusteella kyseessä oli silloinen tasavallan presidentin kansliapäällikkö Antero Jyränki.

Zavidovon keskustelut ja muistion laatiminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kekkonen ja Brežnev olivat keskustelleet sata kilometriä Moskovasta koilliseen sijaitsevassa Zavidovossa elokuun lopulla 1972 muun muassa Suomen tavoittelemasta vapaakauppasopimuksesta Euroopan talousyhteisön (EEC) kanssa. Neuvostoliitto suhtautui sopimushankkeeseen varauksellisesti, koska se epäili sopimuksen vaarantavan Suomen puolueettomuuden. Kekkonen pyrki hälventämään neuvostojohdon epäilykset ja lupasi henkilökohtaisesti taata maiden välisten suhteiden säilymisen muuttumattomina EEC-sopimuksesta huolimatta.

Kekkonen laati keskusteluista muistion, jonka jakelu oli tarkoin rajattu. Omat kappaleensa siitä saivat pääministeri Rafael Paasio, ulkoministeri Kalevi Sorsa, kauppa- ja teollisuusministeri Seppo Lindblom ja ulkomaankauppaministeri Jussi Linnamo sekä ulkoministeriön valtiosihteeri Richard Tötterman, ulkoministeriön poliittisen osaston päällikkö Matti Tuovinen ja kauppapoliittisen osaston päällikkö Pentti Uusivirta. Lisäksi muistiosta oli kaksi varakappaletta ja kaksi arkistokappaletta.[2] Pian tämän jälkeen Paasion hallitus erosi, koska pääministerin mielestä SDP:n vähemmistöhallituksen (jota kutsuttiin myös ”nappulaliigaksi”) ”hartiat olivat liian kapeat” vapaakauppasopimuksen viemiseksi eteenpäin, ja syyskuun alussa tilalle nimitettiin ulkoministeri Kalevi Sorsan kokoama uusi enemmistöhallitus.[3] Uuden hallituksen ulkoministeri Ahti Karjalainen sai Kekkosen muistiosta oman kappaleensa.[4]

Vuoto ja tutkimukset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Dagens Nyheter julkaisi 31. lokakuuta 1972 toimittaja Tor Högnäsin laajan artikkelin Zavidovon keskusteluista, ja sama artikkeli ilmestyi Norjassa Dagbladetissa ja Suomessa Vasabladetissa. Artikkeliin sisältyi useita sanatarkkoja lainauksia Kekkosen muistiosta. Kun ulkoministeri Ahti Karjalainen teki vuodosta tuoreeltaan selkoa neuvostoliittolaisille diplomaateille, nämä vakuuttivat, ettei vuoto ollut peräisin heidän puoleltaan.[5] Kekkonen katsoi menettäneensä tapauksen vuoksi Neuvostoliiton luottamuksen ja ilmoitti, ettei hän – vastoin aikaisempaa lupaustaan – olisi enää käytettävissä tasavallan presidenttinä virkakautensa päätyttyä maaliskuun alussa 1974. Käytyään Neuvostoliiton 50-vuotisjuhlissa Moskovassa joulun alla ja neuvoteltuaan neuvostojohdon kanssa Kekkonen totesi maiden välisten suhteiden säilyneen kuitenkin ennallaan ja suostui useimpien eduskuntapuolueiden pyyntöön olla käytettävissä presidenttinä myös vuoden 1974 jälkeen.[6]

Oikeuskansleri Risto Leskinen määräsi 21. joulukuuta 1972 esittelijäneuvos Viljo Hakulisen aloittamaan poliisitutkinnan siitä, miten Zavidovo-muistio oli vuotanut julkisuuteen. Oikeuskanslerinvirasto ja keskusrikospoliisi kuulustelivat kaikkiaan 85 henkilöä ja kuulusteluista laadittiin 385-sivuinen tutkintapöytäkirja.[6] Tutkinnassa ilmeni, että lehdistölle tehdyn vuodon lisäksi muistio oli luvattomasti jaettu myös usealle muulle henkilölle, jotka eivät olleet sen jakelun piirissä. Tapaus johti Sorsan ensimmäisen hallituksen ulkomaankauppaministerinä toimineen Jussi Linnamon (sdp.) eroon 4. toukokuuta 1973. Linnamon tilalle ulkomaankauppaministeriksi tuli siihen saakka pääministerin sihteerinä toiminut varatuomari Jermu Laine (sdp.).[7]

Tutkimukset johtivat siihen, että oikeuskansleri Risto Leskinen määräsi 19. huhtikuuta 1973 ylijohtaja Seppo Lindblomin (sdp.) ja presidentin kansliapäällikön Antero Jyrängin (sdp.) asetettaviksi raastuvanoikeudessa syytteeseen salassapitovelvollisuuden rikkomisesta. Samalla Leskinen esitti, että presidentti asettaisi ulkomaankauppaministeri Jussi Linnamon syytteeseen valtakunnanoikeudessa.[8]

Presidentti Urho Kekkonen piti 7. toukokuuta 1973 radio- ja televisiopuheen, jossa hän katsoi, ettei ministeri Jussi Linnamoa ollut syytä asettaa syytteeseen valtakunnanoikeudessa. Kekkonen nojautui silloisen pääministerin, myöhemmän presidentin Kyösti Kallion eduskunnassa vuonna 1926 esittämään lausuntoon, jonka mukaan syytteen nostamiseen valtakunnanoikeudessa oli ryhdyttävä vain, mikäli ”asianomaisen ministerin lainvastaisesta menettelystä on koitunut ilmeistä vahinkoa valtakunnalle”. Kekkosen mukaan Linnamon osalta näin ei ollut tapahtunut, koska tämän ei oltu todettu olleen varsinaisen vuodon takana. Presidentti yhtyi julkisuudessa yleisesti esitettyyn käsitykseen, jonka mukaan asiakirjojen salassapitosäännöksiä tulisi tarkistaa.[9][10] Normaalisti presidentin avustajana ja päätöksen varmentajana olisi ollut presidentin kansliapäällikkö, mutta Antero Jyrängin ollessa syytettynä rikoksesta ja siten esteellinen presidentin avustajana toimi oikeusministeriön hallitusneuvos Kai Korte.[11]

Rikostuomiot

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Helsingin raastuvanoikeus tuomitsi 7. syyskuuta 1973 ylijohtaja Seppo Lindblomin (sdp.) ”virkasalaisuuden luvattomasta ilmaisemisesta virkasuhteen lakattua” 1 250 markan sakkoihin.[12] Presidentin kansliapäällikkö Antero Jyränki (sdp.) tuomittiin 9. marraskuuta 1973 varomattomuudesta tehdystä virkavirheestä ja virkamiehen salassapitovelvollisuuden rikkomisesta 3 200 markan sakkoihin.[13] Jyrängin sakkorangaistus tuli siitä, että hän tunnusti kuulusteluissa ottaneensa luettavakseen saamastaan muistiosta valokopion ja antaneensa sen Yleisradion radiojohtajan Eino S. Revon nähtäväksi.[2] Kuulusteluissa oli lisäksi käynyt ilmi, että Matti Tuovinen oli kertonut muistion sisällöstä suurlähettiläs Max Jakobsonille ja suurlähettiläs Risto Hyväriselle, ja Pentti Uusivirta ulkoministeriön apulaisosastopäällikölle Paavo Kaarlehdolle. Apulaisosastopäällikkö Keijo Korhonen oli nähnyt muistion vahingossa.[4]

Oikeuskanslerin syytekirjelmän mukaan elo–syyskuussa 1972 SDP:n kansainvälisten asioiden sihteerinä toiminut Paavo Lipponen ja SDP:n tutkimusosaston päällikkö Aimo Kairamo vastaanottivat 19. elokuuta 1972 päivätyt salaiset Zavidovo-tiedot silloiselta SDP:n kauppa- ja teollisuusministeriltä Jussi Linnamolta. Muun muassa Lipposta ja SDP:n silloista kansanedustajaa ja ulkoasiainvaliokunnan jäsentä Erkki Tuomiojaa kuulusteltiin tapauksessa todistajana. Sitä, miten Vasabladetin toimittaja Tor Högnäs oli tiedot saanut, ei saatu vuonna 1973 käydyssä oikeudenkäynnissä lopullisesti selvitettyä.

Myöhemmät paljastukset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1993 ilmestyneessä muistelmakirjassaan Kukkaisvallasta Kekkosvaltaan Tuomioja tunnusti vuotaneensa Zavidovo-muistion Högnäsille. Tuomioja oli kuitenkin ollut pelkkä välikäsi, eikä hän kertonut miten tai keneltä oli Kekkosen muistion saanut. Ydin-lehti julkaisi tammikuussa 1973 vuotajan laatiman kirjoituksen, jonka tekijäksi oli merkitty nimimerkki Y. Y. Antonen. Ytimen päätoimittajana tuolloin ollut Elina Sana (silloin Suominen) paljasti vuonna 2022, että kyseessä oli Antero Jyränki, joka oli kuollut vuonna 2020. Paljastuksen toi julkisuuteen Helsingin Sanomien toimittaja Unto Hämäläinen, jolle myös toinen, julkisuudessa nimeämätön henkilö oli vahvistanut vuotajan olleen Jyränki. Jyränki ei koskaan tunnustanut olleensa vuotaja ja sivuutti asian muistelmissaan.[14][15]

Tulkintoja

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 2003 ilmestyneessä muistelmakirjassaan Kalevi Sorsa piti yhtenä mahdollisuutena sitä, että Kekkonen itse olisi ollut vuodon takana ja antanut Jyrängille tehtäväksi vuotaa tiedot Tuomiojalle. Tätä väitettä eivät tue tiedot, joiden mukaan Kekkonen erotti Antero Jyrängin nimenomaan tämän tapauksen johdosta. Kekkosen poliittiset vastustajat kuten Veikko Vennamo ja Tuure Junnila väittivät myös kyseessä olleen Kekkosen itsensä järjestämä temppu virkakautensa jatkon varmistamiseksi: poikkeuslaki Kekkosen presidenttikauden pidentämiseksi oli juuri tuolloin valmisteilla. Toisaalta Ahti Karjalainen on kertonut muistelmissaan presidentin olleen vuodosta kuultuaan hyvin järkyttynyt ja raivoissaan, ”todella julmana”.[16] Historiantutkija Martti Häikiö on päätynyt siihen näkemykseen, että Zavidovo-vuodon perimmäisenä syynä oli SDP:n vasemman laidan ja SKDL:n pyrkimys estää EEC-sopimuksen solmiminen tai ainakin jarruttaa sitä.

Muuta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen ja EEC:n välinen vapaakauppasopimus allekirjoitettiin syksyllä 1973, eduskunta hyväksyi sen 16. marraskuuta, presidentti Kekkonen vahvisti sen 21. marraskuuta ja sopimus astui voimaan vuoden 1974 alussa. EEC-sopimusta on sittemmin pidetty Suomen ensimmäisenä merkittävänä askeleena kohti Euroopan unionin ja NATOn jäsenyyttä.

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Mitä-Missä-Milloin, Kansalaisen vuosikirjat 1973, 1974 (artikkeli: Zavidovo-juttu s. 78–80) ja 1975, Otava 1972–74, Helsinki.
  • Häikiö, Martti: Presidentin valinta, WSOY 1993, Porvoo. ISBN 951-0-19058-6.
  • Karjalainen, Ahti & Tarkka, Jukka: Presidentin ministeri. Otava 1989, Helsinki. ISBN 951-1-08892-0.

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Halmesvirta & Ojala & Roiko-Jokela & Vilkuna: Historian sanakirja, s. 265–266. Jyväskylä: Gummerus, 1997. ISBN 951-20-5089-7
  2. ↑ a b Mitä-Missä-Milloin 1974, s. 80.
  3. ↑ Mitä-Missä-Milloin 1973, s. 138.
  4. ↑ a b Häikiö 1993, s. 253–254.
  5. ↑ Presidentin ministeri, s. 197.
  6. ↑ a b Mitä-Missä-Milloin 1974, s. 78.
  7. ↑ Mitä missä milloin 1974, s. 52.
  8. ↑ Mitä missä milloin 1974, s. 80.
  9. ↑ Mitä missä milloin 1974, s. 80.
  10. ↑ Kai Korte: Ministerit tulivat ja menivät, s. 224. Jyväskylä: Gummerus, 1992. ISBN 951-20-4046-8.
  11. ↑ Korte 1992, s. 219.
  12. ↑ Mitä missä milloin , Kansalaisen vuosikirja 1975, s. 11. Helsinki: Otava, 1974. ISBN 951-1-01580-X.
  13. ↑ Mitä missä milloin 1975, s. 25.
  14. ↑ Hämäläinen, Unto: Kuukausiliite | Hän vuoti Zavidovo-paperit julkisuuteen – Suomen poliittisen historian suuri salaisuus on nyt ratkaistu (Tilaajille) Helsingin Sanomat. 3.12.2022. Viitattu 3.12.2022.
  15. ↑ Hämäläinen, Unto: Kaikkien aikojen vuoto ratkaistu. Helsingin Sanomat Kuukausiliite, Määritä ajankohta!
  16. ↑ Presidentin ministeri, s. 201.

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Holopainen, Kauko ym. (toim.): Tapaus Zavidovo. Helsinki: Kirjayhtymä, 1973. ISBN 951-26-0308-X
  • Högnäs, Tor: Farväl Zavidovo. Helsingfors: Söderström, 1986. ISBN 951-52-1090-9 (ruotsiksi)
  • Laine, Jermu: Vuoto ja moraali. (Nimekkeen selitys: Zavidovo-muistio ja sen julkisuuteen vuotaminen) Suomen Kuvalehti, 1993, 77. vsk, nro 43, s. 43–45.
  • Vuoto: Oikeuskanslerinviraston poliisitutkintopöytäkirja ns. Zavidovon uutisvuodosta. Helsinki: Tammi, 1973. ISBN 951-30-2718-X

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yleistä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ylen Elävä arkisto

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjaesittelyjä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Zavidovo-vuoto&oldid=22822462”