Presidentti Mannerheim toimitti eroilmoituksensa valtioneuvostolle 5. maaliskuuta 1946. Terveydellisten syiden lisäksi hän totesi Moskovan välirauhansopimuksen keskeisten ehtojen tulleen sotasyyllisyysokeudenkäynnin päätyttyä täytetyiksi ja katsoi siten täyttäneensä vuonna 1944 hoitaakseen ottamansa velvollisuudet. Saatuaan tiedoksi Mannerheimin eroilmoituksen hallitus päätti, että uuden presidentin valitsisi poikkeuksellisesti eduskunta. Vielä samana päivänä hallitus antoi eduskunnalle tasavallan presidentin tehtäviä hoitaneen pääministeri J. K. Paasikiven ja oikeusministeri Urho Kekkosen allekirjoittaman lakiesityksen, jonka Kekkonen oli valmistellut jo syksyllä 1945.[2]
Eduskunnan perustuslakivaliokunta piti hallituksen esitystä ”nykyisissä oloissa tarkoituksenmukaisimpana, koska presidentin valinta valtiosäännön edellyttämällä tavalla ilmeisestikin tuottaisi huomattavia käytännöllisiä vaikeuksia ja vaatisi pitemmän ajan kuin maan edun kannalta on suotavaa”. Eduskunnassa poikkeusmenettelyä vastusti erityisesti edistyspuolueen ryhmä. Kansanedustaja Ensio Kytömaa ihmetteli, miksi ei voitu pitää normaaleja valitsijamiesvaaleja, kun vuonna 1945 oli jo järjestetty normaalit eduskunta- ja kunnallisvaalit.[2] Edistyspuolueen kansanedustajista vain kaksi kannatti hallituksen esitystä. Sanomalehdistä ehdotettua ratkaisua arvostelivat edistyspuolueen lehdet sekä maalaisliittolainenKarjalan Maa.[3]
Poikkeuslain julistamiseen kiireelliseksi tarvittiin viiden kuudesosan määräenemmistö annetuista äänistä. Kolmannessa täysistuntokäsittelyssä 8. maaliskuuta eduskunta julisti lakiesityksen kiireelliseksi äänin 160–11, tyhjiä ääniä annettiin 5 ja poissa oli 22 kansanedustajaa. Tämän jälkeen äänestettiin lakiesityksen hyväksymisestä, mihin riitti kahden kolmasosan enemmistö. Laki hyväksyttiin äänin 156–13, tyhjiä 6 ja poissa 24. Edistyspuolueen yhdeksänhenkinen eduskuntaryhmä oli omaksumansa linjan mukaisesti vastustavalla kannalla. Koska tuolloin ei vielä ollut käytössä eduskunnan äänestyskarttoja, on edelleen epäselvää, ketkä kaikki lopulta äänestivät vastaan tai tyhjää.[2]
Poikkeuslain mukaan uusi presidentti valittiin vain edellisen presidentin toimikauden jäljellä olevaksi ajaksi.[4] Mannerheim oli vuonna 1944 valittu presidentiksi toisella poikkeuslailla, jossa hänen toimikautensa pituutta ei erikseen mainittu,[5] mutta sen katsottiin olevan tavanomainen kuuden vuoden kausi, joka siten päättyisi vuonna 1950.[6]
Eduskunta suoritti presidentin vaalin 9. maaliskuuta 1946. Paasikivi sai 159 ääntä ja tuli siten valituksi jo ensimmäisellä kierroksella.[7] Tulosta pidettiin selvänä jo etukäteen. Edistyspuolueen kansanedustajat äänestivät entistä presidenttiä K. J. Ståhlbergiä, jonka puolueen eduskuntaryhmä oli valinnut ehdokkaaksi vähemmistön kannattaessa Paasikiveä.[8] Ståhlberg oli tosin itse kieltäytynyt ehdokkuudesta, sillä hänen mielestään Paasikivi tulisi valita mahdollisimman yksimielisesti.[3] Äänestyksestä oli poissa 13 kansanedustajaa kuudesta eri puolueesta, minkä lisäksi kaksi edustajaa ei ollut vielä ilmoittautunut vuoden 1946 valtiopäiville. Muutamat edustajat jäivät tiettävästi pois vastalauseena Paasikiven valinnalle.[3]
↑ abcMartti Häikiö: Presidentin valinta: miten valtionpäämiehet on Suomessa valittu, millaisiin poikkeusmenetelmiin valinnissa on turvauduttu ja miksi presidentin toimikautta jatkettiin kokonaan ilman vaalia vuonna 1973, s. 52–56. Porvoo-Helsinki: WSOY, 1993. ISBN 951-0-19058-6.
↑ abcPaavo Hirvikallio: Tasavallan presidentin vaalit Suomessa 1919–1950, s. 140–141, 209. WSOY, Helsinki 1958.
↑Laki tasavallan presidentin vaalista vuonna 1946, säädös 189/1946, Suomen asetuskokoelma 1946, s. 314.
↑Laki tasavallan presidentin määräämisestä ilman vaalia, säädös 508/1944, Suomen asetuskokoelma 1944, s. 508.
.jpg)
.jpg)
