Aleksanteri III (Venäjä)

Wikipediasta
10 muutosta tässä versiossa odottaa arviointia (ohje). Sivun vakaa versio on katsottu 15. tammikuuta 2025.
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Hakusana ”Aleksanteri III” ohjaa tänne. Sanan muista merkityksistä kerrotaan täsmennyssivulla.
Aleksanteri III
Puolan kuningas
Suomen suuriruhtinas
Venäjän keisari
Valtakausi 13. maaliskuuta 1881 –
1. marraskuuta 1894
Kruunajaiset 27. toukokuuta 1883, Uspenskin katedraali, Moskovan Kreml
Edeltäjä Aleksanteri II
Seuraaja Nikolai II
Syntynyt 10. maaliskuuta 1845
Talvipalatsi, Pietari, Venäjän keisarikunta
Kuollut 1. marraskuuta 1894 (49 vuotta)
Livadijan palatsi, Jalta, Venäjän keisarikunta
Hautapaikka Pietari-Paavalin katedraali, Pietari
Puoliso Maria Fjodorovna
Lapset Nikolai II
Aleksandr
Georgi
Ksenia
Mikael
Olga
Koko nimi Aleksandr Aleksandrovitš Romanov
Suku Romanov
Isä Aleksanteri II
Äiti Maria Aleksandrovna
Uskonto ortodoksisuus
Nimikirjoitus
Aleksanteri III:n keisarillinen monogrammi.

Aleksanteri III (ven. Александр III, Александр Александрович Романов); (10. maaliskuuta (J: 26. helmikuuta) 1845 Talvipalatsi, Pietari, Venäjän keisarikunta – 1. marraskuuta (J: 20. lokakuuta) 1894 Livadijan palatsi, Jalta, Krim) oli Venäjän keisari sekä Suomen suuriruhtinas vuosina 1881–1894.[1][2][3]

Hänet muistetaan etenkin pahamaineisen salaisen poliisin suojeluosaston eli ohranan perustajana. Toisaalta hänen valtakaudellaan Venäjä ei ollut osallisena yhdessäkään sodassa ja häntä on kutsuttu rauhanrakentajaksi.[4]

Suomen suuriruhtinaana Aleksanteri III on perinteisesti nähty historiankirjoituksessa joko sortokausien alullepanijana tai merkityksettömänä ”välivaiheen” hallitsijana; myöhemmin häntä on kuitenkin kuvattu hyvänä hallitsijana ja ”maan isänä”.[5] Hän arvosti suomalaisten lojaaliutta ja Suomen perustuslaillista asemaa ja oli itse asiassa Suomelle melko myötämielinen suuriruhtinas.[4]

Aleksanterin hallituskautta ei kokonaisuutena voida pitää yhtenä Venäjän historian tapahtumarikkaimmista ajanjaksoista, mutta voidaan sanoa, että hänen ankaran, kovakätisen hallintonsa aikana maa edistyi jonkin verran.[3]

Suku ja koulutus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aleksandr Aleksandrovitš Romanovin vanhemmat olivat keisari Aleksanteri II ja keisarinna Maria Aleksandrovna , saksalainen Hessen-Darmstadtin prinsessa Marie, hän oli toiseksi vanhin lapsi. Hänellä oli seitsemän sisarusta.[1][2][3]

Hän vietti lapsuutensa ja nuoruutensa Katariinan palatsissa. Hän leikki veljineen Lastensaarella tai Katariina II:n yksityispuutarhassa, jossa he istuttivat kukkia ja vihanneksia, kiipeilivät tikkailla ja köysillä verkossa, hyökkäsivät ja puolustivat vuorotellen leikkilinnoitusta. Vuonna 1848 koko keisariperhe vietti kesän keskeytyksettä Tsarskoje Selossa välttääkseen Pietarissa riehuneen koleraepidemian. Suuriruhtinaana hän vietti aina nimipäiväänsä 30. elokuuta, Aleksanterin päivää Katariinan palatsissa. Kun hän täytti kuusitoista vuotta, nimipäivää juhlittiin Kiinalaisessa salissa. Se oli Aleksandrin ensimmäinen aikuismainen vastaanotto.[6]

Aleksandr ei ollut kruununperijä eli tsarevitš ensimmäisen 20 ikävuotensa aikana, joten hänen suuriruhtinaalle sopiva koulutuksensa ei sisältänyt kuin ranskaa, saksaa ja englantia sekä sotilaallisia opintoja. Kun hänen vanhempi veljensä, tsarevitš Nikolai Aleksandrovitš kuoli vuonna 1865, hän alkoi opiskella lakia ja poliittista filosofiaa. Hänen mentoriensa joukossa olivat Venäjän historian professori Sergei Solovjov, filologi ja akateemikko Jakov Groth sekä kenraali Mihail Dragomirov.[7] Hänen opettajanaan toimi pääasiassa Konstantin Pobedonostsev, Pyhän synodin prokuraattori, joka oli yksinvaltiuden vannoutunut tukija.[1][2][3]

Suuriruhtinas Aleksandr ei ollut yhtä vapaamielinen kuin isänsä. Hän oli venäläisen nationalismin ja ortodoksisuuden tukija. Hän oli ulkomaisia, erityisesti saksalaisia, vaikutteita vastaan, vaikkakin hänen omassa suvussaan oli lähinnä saksalaisia. Preussin–Ranskan sodan aikana hän vastusti julkisesti isäänsä, joka oli Preussin puolella. Turkin sodassa vuonna 1877–1878 tsarevitš Aleksandr komensi hyökkäävän armeijan vasenta sivustaa. Aleksandr oli pikkutarkka komentaja ja pettynyt kuten muutkin, kun Berliinin konferenssi 1884 vei suuren osan Venäjän voitoista.[2][3]

Kruununperijä oli raivoissaan isälleen, kun tämä nai alle kaksi kuukautta äitinsä Maria Aleksandrovnan kuoleman jälkeen rakastajattarensa Jekaterina Dolgurukovan, jonka kanssa saadut aviottomat lapset laillistettiin. Aleksanteri II uhkasi tehdä pojastaan perinnöttömän, jos tämä muuttaisi pois Talvipalatsista protestina. Sisaruspuolten kanssa hän tuli kuitenkin hyvin toimeen ja jopa leikki näiden kanssa.

Veljensä Vladimir Aleksandrovitšin[8] kanssa hän ei tullut lainkaan toimeen ja varsinkin tämän puoliso suuriruhtinatar Maria Pavlovna oli seuraelämässä keisarinna Maria Fjodorovnan kilpailija. Aleksanteri uhkasi jopa karkottaa veljensä vaimoineen Siperiaan, kun nämä aiheuttivat ravintolassa häiriötä niin että Pietarin poliisipäällikön oli ohjattava suuriruhtinas ulos. Ranskalainen näyttelijä Lucien Guitry oli juljennut suudella Maria Pavlovnaa ja tästä raivostunut suuriruhtinas Vladimir alkoi riidellä kovaäänisesti. Vuonna 1888 tapahtuneen junaonnettomuuden jälkeen keisari Aleksanteri III vitsaili, miten pettynyt suuriruhtinas Vladimirin täytyi olla kun hän jäikin henkiin.

Veljiensä Aleksein, Sergein ja Pavelin[8] kanssa hän tuli hyvin toimeen. Hänen ainoa sisarensa oli Maria Aleksandrovna Romanova.

Kihlaus ja avioliitto

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuolinvuoteellaan tsarevitš Nikolai toivoi, että hänen morsiamensa, Tanskan Kristian IX:n ja kuningatar Louisen tytär, prinsessa Dagmar naisi hänen seuraajansa.[1] Sekä Aleksandr, joka oli rakastunut äitinsä hovineiti, ruhtinatar Maria Meštšerskajaan (1844–1868) ja yritti luopua valtaistuimen perillisen asemasta mennäkseen tämän kanssa naimisiin, ja Nikolaita syvästi sureva Dagmar olivat molemmat aluksi vastahakoisia. Vanhempiensa painostamana ja isänsä uhattua karkottaa ruhtinatar Meštšerskaja Venäjältä, Aleksandr päätti kuitenkin lähteä kahden veljensä saattamana Tanskaan kosimaan Dagmaria. He löysivät yhteisen sävelen, koska kumpikin rakasti edesmennyttä Nikolai Aleksandrovitšia sekä kunnioitti tämän viimeistä toivomusta. Kihlaus julkaistiin kesäkuussa 1866. Aleksandrin ja Maria Fjodorovna (1847–1928) nimen ottaneen sekä ortodoksisuuteen kääntyneen[1] prinsessan avioliitosta tuli kaikesta huolimatta onnellinen.

Tsarevitš Alexandr Alexandrovitš ja suuriruhtinatar Maria Fjodorovna 1871

Häät pidettiin Pietarin Talvipalatsin suuressa kirkossa 9. marraskuuta 1866. Puolisot pysyivät toisilleen uskollisina koko elämänsä ja olivat toistensa lähimpiä uskottuja.

Aleksanteri III:n ja Maria Fjodorovnan kruunajaiset 27. toukokuuta 1883 Uspenskin katedraalissa Moskovassa, G. Becker 1888. Keisari sanoi kruunajaisissaan: "En pidä tätä päivää vapaapäivänä enkä ota vastaan ​​onnitteluja."[9]

Keisari

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aleksanteri III nousi valtaistuimelle maaliskuussa 1881, kun hänen isänsä Aleksanteri II oli murhattu.[10] [3] Kaksi kuukautta murhan jälkeen Aleksanteri III allekirjoitti manifestin, jota historiantutkimuksessa sanotaan "manifestiksi itsevaltiuden järkkymättömyydestä". Pian tämän jälkeen uudistusmieliset ministerit kuten Mihail Loris-Melikov pakotettiin eroamaan.[11][7]

Hän peruutti isänsä valmisteleman itsevaltiaan valtaa rajoittavan perustuslain ja ilmoitti, ettei aikonut rajoittaa valtaansa.[1][3] Nationalistien mukaan löyhä kuri ja vapaamielisyys johtivat hajanaisuuteen ja vähemmistökansojen omavaltaisuuteen. Aleksanteri II:n vapaamieliset uudistukset taas olivat johtaneet vallankumoukselliseen toimintaan ja hänen omaan surmaamiseensa. Keisarin murhasta järkyttynyt kansa suhtautuikin aluksi myönteisesti kurinpalautukseen.[3][8]

Elokuussa 1881 hyväksyttiin "määräykset kansallisen turvallisuuden ja yleisen turvallisuuden suojelutoimenpiteistä". Kuvernöörit saivat nyt valtuudet sulkea sanomalehtiä, kaupallisia ja teollisuusyrityksiä, oppilaitoksia sekä keskeyttää paikallisviranomaisten ja kaupunginvaltuuston toiminta. Kolmen vuoden ajan "väliaikaisena" julkaistua "määräystä" oli uusittiin jatkuvasti ja se pysyi voimassa vuoteen 1917 asti.[7]

Entinen salainen poliisi keisarin kanslian III osasto järjestettiin uudelleen ohranaksi. Maaseudulla ihmisiä alkoivat valvomaan aatelistosta valitut poliisiviranomaiset, maapäälliköt. Zemstvojen valtaa ja talonpoikien edustusta niissä vähennettiin. Vallankumoukselliset liikkeet saatiin kukistettua 15 vuodeksi.[8][3]

Zemstvon säädökset vuonna 1890 ja kunnalliset määräykset vuonna 1892 tiukensivat paikallishallinnon valvontaa rajoittamalla yhteiskunnan alempien kerrosten äänestäjien oikeuksia. Aleksanteri II:n uudistukset olivat heikentäneet vaaliperiaatetta, kaventaneet kunnan ratkaistavien asioiden kirjoa ja laajentaneet hallituksen toimivaltaa. Samaan aikaan toteutettiin joukko toimenpiteitä ihmisten taloudellisen tilanteen helpottamiseksi ja yhteiskunnan sosiaalisten jännitteiden lieventämiseksi: pakkolunastus, ostomaksujen alentaminen, talonpoikien maapankin perustaminen, tehdastarkastuksen käyttöönotto ja henkiveron asteittainen lakkauttaminen. "Väliaikaiset lehdistösäännöt" asetuksen vuonna 1882 mukaan hallinnolla oli oikeus lakkauttaa mikä tahansa sanomalehti ja aikakauslehdet sekä riistää kustantajilta ja toimittajilta oikeus jatkaa ammattiaan.[7]

Keisarillisen junan onnettomuus Borkissa 17. lokakuuta 1888. Murskautunut ruokasalivaunu ja suuriruhtinaan vaunu.

Toukokuussa 1887 Aleksandr Uljanov, Leninin vanhin veli, joka oli ollut mukana niin sanotussa narodnikkiliikkeessä, hirtettiin osallistumisesta keisari Aleksanteri III:n salamurhayritykseen.[8] Suurin uhka keisarin ja hänen perheensä hengelle ei aiheutunut terroristeista, vaan keisarillisen junan suistumisesta raiteilta Borkissa lokakuussa 1888. Aleksanteri ja hänen perheensä olivat olleet palaamassa Krimiltä Pietariin ja lounastamassa ruokasalivaunussa, kun juna hyppäsi raiteiltaan ja liukui alas ratapenkereeltä, jolloin vaunun katto melkein sortui heidän niskaansa. Kertomus siitä että keisari olisi itse kannatellut kattoa harteillaan ei pidä paikkaansa.[1] Onnettomuudessa tuhoutui seitsemän palvelijoiden vaunua ja menehtyi 21 ihmistä. Syynä oli liian raskaaksi tehty 15 vaunuinen juna, jossa oli sallitun 42 akselin sijasta 64 akselia ja joka matkasi liian kovalla vauhdilla (68 km / h) kahden vaarallisia pystyvärinöitä aiheuttavien höyryveturien voimalla, jotka löystyttivät yksityisradan rakenteet.

Aleksanteri III:n valtakaudella kansallisia vähemmistöjä alettiin venäläistää. Valtakunnan asukkaista venäläisiä oli noin puolet tai kaksi kolmannesta, kun ”vähävenäläiset” ja valkovenäläiset laskettiin mukaan. Näiden seutujen paikallisia murteita ei saanut julkisesti käyttää. Veikselin kuvernementtien (ts. Puolan) hallinto ja koulut muutettiin venäjänkielisiksi ja katolisen kirkon toimintaa vaikeutettiin. Kapinoihin osallistuneita liettualaisia pidettiin samalla tavalla ahtaalla. Itämerenmaakunnista peruutettiin baltiansaksalaisen aatelin keskiajalta periytyvä itsehallinto. Virolaiset ja latvialaiset vapautuivat näin tilanherrojen sorrosta, ja hallinto oli tavanomaista kuvernementtihallintoa. Valtiolliset määräykset juutalaisten syrjimiseksi tulivat jälleen voimaan. Kymmeniätuhansia juutalaisia pakkosiirrettiin valtakunnan länsiosiin ja enintään kolme prosenttia heistä hyväksyttiin lukioihin ja korkeakouluihin.[11][8]

Vuonna 1887 lukio-opetukseen pääsyä rajoitettiin alemmista yhteiskuntaluokista.[12] Yliopiston peruskirja vuodelta 1884 kavensi korkeakoulujen autonomiaa: yliopistotuomioistuin lakkautettiin, kaikki ylioppilaskunnat kiellettiin ja koko yliopistoelämää johti valtion virkamies, akateemisen piirin luottamusmies.[7]

Aleksanteri III 5 ruplan kolikossa, vuodelta 1888

Aleksanteri III:n valtakauden lopussa teollistuminen alkoi toden teolla kotimaisen teollisuuden suojelemisella ulkomaiselta kilpailulta. Valtiovarainministeri Sergei Witten johdolla tapahtui valtavaa edistystä kaikilla teollisuudenaloilla, varsinkin metallurgiassa, jossa tuotanto kaksinkertaistui vuosina 1886–1892, ja kun Siperian radan rakentaminen aloitettiin vuonna 1891, rautatieverkko kasvoi 47 %.[11][7] Katovuodet, jolloin viljasato epäonnistui, johtivat kuitenkin nälänhätään vielä vuosina 1891–1892. Maan talous saatiin lopulta tasapainoon, kun sotia ei käyty. Panssarilaivoja rakennettiin kuitenkin määrätietoisesti. Mustallamerellä oli oltava voimakkaampi kuin Turkki, ja Itämerellä tavoitteena oli lyödä Ruotsin ja Saksan yhdistyneet laivastot. Nopeasti kehittyvän tekniikan myötä vanhentunutta laivastoa siirrettiin Tyynenmeren laivastoksi.[8] Aleksanteri III varoi sekaantumasta kansainvälisiin selkkauksiin,[7] mutta sanoi toteavasti: "Venäjällä on kaksi liittolaista, armeija ja laivasto".[9]

Saksan ja Venäjän välit katkesivat vuonna 1887 Saksan tuettua Itävalta-Unkaria Balkanilla. Pietari lähestyi Pariisia, ja molempien maiden nationalistit innostuivat liittoajatuksesta. Innostusta ei vähentänyt edes Ranskan jumalaton tasavaltalaisuus eikä se, että Venäjän alamainen olisi saanut Marseljeesin esittämisestä karkotuksen Siperiaan. Puolustussopimus maiden välillä solmittiin vuonna 1894.[8][7]

Keisari Aleksanteri III perheineen Hatsinan palatsin yksityisessä puutarhassa 1886, kuvasta puuttuu tuolloin nelivuotias Olga
Aleksanteri III, puoliso Maria Fjodorovna ja heidän lapsensa Livadijan palatsissa Krimillä toukokuussa 1893. Viimeinen kuva koko perheestä yhdessä. Vasemmalla seisomassa isänsä seuraaja, Nikolai II.

Perhe

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suuriruhtinas Aleksandr Aleksandrovitšille ja suuriruhtinatar Maria Fjodorovnalle syntyi kuusi lasta, joista nuorin lapsi syntyi kun Aleksanteri III oli jo noussut valtaistuimelle. Lapsista nuorimmat Olga ja Mikael olivat läheisimpiä isänsä kanssa äidin suosiessa Georgia.

  • keisari Nikolai II, Venäjän viimeinen keisari (18. toukokuuta 1868 – 17. heinäkuuta 1918), teloitettiin perheensä kanssa Jekaterinburgissa
  • suuriruhtinas Aleksandr Aleksandrovitš Romanov (7. kesäkuuta 1869 – 2. toukokuuta 1870), kuoli alle vuoden ikäisenä aivokalvontulehdukseen
  • suuriruhtinas Georgi Aleksandrovitš Romanov (6. toukokuuta 1871 – 9. elokuuta 1899), kuoli tuberkuloosiin 28-vuotiaana
  • suuriruhtinatar Ksenia Aleksandrovna Romanova (6. huhtikuuta 1875 – 20. huhtikuuta 1960), avioitui 1894 pikkuserkkunsa, suuriruhtinas Aleksandr Mihailovitšin kanssa, joka oli suuriruhtinas Mihail Nikolajevitšin ja suuriruhtinatar Olga Fjodorovnan poika, heille syntyi seitsemän lasta, ero vuonna 1907
  • suuriruhtinas Mikael Aleksandrovitš Romanov (22. marraskuuta 1878 – 12. kesäkuuta 1918), avioitui morganaattisesti 1912 kahdesti eronneen Natalia Brasovan kanssa, heille syntyi yksi lapsi, jolla ei ollut jälkeläisiä; teloitettiin vallankumouksen aikana
  • suuriruhtinatar Olga Aleksandrovna Romanova (13. kesäkuuta 1882 – 24. marraskuuta 1960), avioitui (1) 1901 Oldenburgin herttua Pjotr Aleksandrovitšin kanssa; ei jälkeläisiä; avioitui (2) morganaattisesti 1916 Nikolai Kulikovskin kanssa; heillä oli jälkeläisiä; eli maanpaossa Tanskassa ja Kanadassa

Suuriruhtinaana ollessaan Aleksandr Aleksandrovitš käytti suuriruhtinatar Maria Fjodorovnan kanssa Aleksanterin palatsia asuinpaikkanaan. Heidän asuinhuoneistonsa sijaitsivat palatsin oikeassa siivessä, jossa heidän esikoisensa Nikolai syntyi vuonna 1868. Isänsä toisen avioliiton jälkeen kesä-heinäkuussa 1880 he muuttiviat välittömästi Pietarhoviin loppukesäksi eivätkä koskaan enää palanneet Aleksanterin palatsiin.[13]

Aleksanteri III ja Maria Fjodorovna seurueineen Langinkosken kalastushuvilalla 1889

Hatsinan palatsi luovutettiin vuonna 1881 Aleksanteri III:lle, jlle kerrottiin, että hänen ja hänen perheensä olisi turvallisempi elää tässä palatsissa 50 kilometrin päässä Pietarista, toisin kuin Talvipalatsissa Pietarin keskustassa ja Hatsina tuli tunnetuksi "Itsevaltiuuden linnoituksena" keisarin taantumuksellisen politiikan vuoksi. Aleksanteri III asui suurimman osan ajastaan Hatsinan palatsin keskiosan ylimmän kerroksen yksityisasunnossa, jossa hän allekirjoitti säädöksiä, piti diplomaattien vastaanottoja, palatsissa järjestettiin teatteriesityksiä, naamiaisia ​​ja pukujuhlia sekä tapahtumia ja muuta viihdytystä. Käydessään edustustilaisuuksissa Pietarissa he asuivat Anitškovin palatsissa. Hovietiketti ja seremoniat yksinkertaistuivat paljon Aleksanterin aikana, keisarin edessä ei enää tarvinnut polvistua. Hän vähensi suuresti hovihallinnon henkilöstöä, vähensi palvelijoiden määrää ja otti käyttöön tiukan valvonnan rahankäytöstä. Kalliit ulkomaiset viinit korvattiin krimiläisillä ja kaukasialaisilla, ja suurten juhlien määrä rajoitettiin neljään vuodessa.

Kesäisin perhe asui Aleksanterin palatsissa, Livadijan palatsissa Krimillä tai matkusteli laivalla Suomessa, jonne heille rakennettiin Langinkoskelle oma kalastushuvila. He tekivät lähes joka kesä matkan myös Tanskaan Maria Fjodorovnan vanhempien luokse, jossa toisin kuin Venäjällä tiukasti vartioituina, he nauttivat suhteellisesta vapaudesta Bernstorffin ja Fredensborgin linnassa.

Aleksanteri III ei pitänyt muun sukunsa tuhlauksesta. Kruunulle oli myös kallista maksaa monta uutta suuriruhtinasta vuosittain. Jokainen heistä sai 250 000 ruplaa vuosittain, ja suuriruhtinattaret saivat avioituessaan 1 miljoonan ruplan myötäjäiset. Hän rajoitti vuonna 1885 suuriruhtinaan ja suuriruhtinattaren tittelit sekä "Hänen keisarillinen korkeutensa" -puhuttelun vain keisarin omille lapsille ja miespuolisille lastenlapsille. Loput kantaisivat ruhtinaallista arvonimeä (Keisarillisen veren ruhtinas ja ruhtinatar) ja "Hänen korkeutensa" -puhuttelua sekä saisivat 500 000 ruplaa kertakorvauksena. Hän kielsi myös morganaattiset avioliitot sekä ortodoksisen kirkon ulkopuoliset avioliitot.

Aleksanteri III ja Maria Fjodorovna Tanskassa 1892

Henkilö

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keisari oli 193 cm pitkä. Nuoruudessaan hänellä oli poikkeukselliset voimat: hän pystyi rutistamaan kädessään hopearuplan kolikon ja taivuttamaan hevosenkenkiä sormillaan sekä repimään kokonaisia korttipakkoja. Vuosien mittaan hänestä tuli lihava ja raskastekoinen, mutta silloinkin aikalaisten mukaan hänen olemuksessaan oli jotain sorjaa. Häneltä puuttui täysin isoisänsä Nikolai I:n ja jossain määrin isälleenkin luontainen aristokraattisuus. Kuningatar Viktorian mukaan: "hän ei ole hallitsija, jota pidän herrasmiehenä."[1]

Jopa hänen pukeutumisessaan oli jotain tarkoituksellisesti vaatimatonta. Hänet voitiin esimerkiksi usein nähdä sotilassaappaissa housunlahkeet niiden varsiin sullottuina. Kotona hänellä oli yllään venäläinen talonpoikaispaita, jonka hihoissa oli värillistä kirjontaa. Säästäväisyydestään tunnettuna hän esiintyi usein kuluneissa housuissa, päällystakissa tai lampaannahkatakissa ja saappaissa.[1]

Isänsä tavoin Aleksanteri oli kiinnostunut metsästyksestä ja kalastuksesta. Usein kesäisin keisariperhe matkusti laivalla Suomen suuriruhtinaskunnan saaristossa. Keisarin suosikkimetsästyspaikka oli Białowieżan metsä Valko-Venäjän ja Puolan rajalla. Joskus keisariperhe matkusti saaristossa lomailun sijaan Puolan Łowiczin ruhtinaskuntaan, jossa he harrastivat erityisesti peuranmetsästystä, ja päättivät lomansa yleensä matkalla Tanskaan Bernstorffin linnaan, missä prinsessa Dagmarin eli Maria Fjodorovnan kuninkaallisia sukulaisia ​​kokoontui toisinaan kaikkialta Euroopasta. Kesäloman aikana ministerit saattoivat häiritä keisaria vain hätätapauksissa, mutta koko loppuvuoden Aleksanteri omistautui kokonaan työasioille.

Taiteiden suosija

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vaikka hovin menoissa säästettiin, samaan aikaan taide-esineiden hankintaan käytettiin suuria summia. Suuriruhtinas Aleksandr opiskeli nuoruudessaan piirtämistä maalaustaiteen professori Nikolai Tihobrazovin johdolla. Avioiduttuaan kruununperijä Aleksandr Aleksandrovitš jatkoi opintojaan jatkaen piirtämistä yhdessä puolisonsa Maria Fjodorovnan kanssa akateemikko Aleksei Bogoljubovin johdolla. Valtaistuimelle nousemisen jälkeen Aleksanteri III jätti kiireisen aikataulunsa vuoksi taideopinnot, mutta säilytti rakkautensa taiteeseen koko elämänsä ajan.

Keisari oli intohimoinen keräilijä, tässä suhteessa hänen vertaisensa oli ollut vain isoisoäiti Katariina II Suuri. Hatsinan palatsi muuttui kirjaimellisesti arvotaiteen varastoksi. Aleksanterin hankkimat maalaukset, taide-esineet, matot ja muut vastaavat eivät enää mahtuneet Talvipalatsin, Anitškovin ja muiden palatsien gallerioihin. Aleksanteri III:n keräämä laaja kokoelma maalauksia (95 kpl), grafiikkaa, koriste- ja taideteollisuusesineitä sekä veistoksia siirrettiin hänen kuolemansa jälkeen keisari Nikolai II:n isänsä muistoksi vuonna 1895 perustamaan Venäläisen taiteen museoon.

Hän oli myös innokas baritonitorvensoiton harrastaja.[14] Keisari soitti pasuunaa ja baritonitorvea ammattimaisesti. Vielä ollessaan kruununperijä eli tsarevitš hän tilasi konserton pasuunalle ja orkesterille säveltäjä Nikolai Rimski-Korsakovilta. Hänellä oli vuodesta 1872 lähtien oma puhallinkvintetti, jossa hän soitti kornettia[8] kerran viikossa koko elämänsä ajan. Hän oli myös baletin suojelija.

Hän tunsi hyvin Venäjän historian ja kulttuurin eikä välittänyt mistään länsieurooppalaisesta. Hän oli Venäjän historiallisen seuran perustaja vuonna 1866 ja kunniapuheenjohtaja, ja hänen aloitteestaan ​​Venäjän biografista sanakirjaa alettiin julkaista vuonna 1876. Vuodesta 1871 hän oli säännöllinen vierailija Vaeltajat taiteillijaryhmän avajaisissa. Hän osallistui vuonna 1883 avatun Valtion historiallisen museon perustamiseen, ja sai ajatuksen perustaa Pietariin museo, jonne keskitettäsiin venäläisen maalaustaiteen ja kuvanveiston parhaita ​​teoksia.[8] Hän tuki erityisesti Vaeltajat taiteilijaryhmää,[15]

Keisari aloitti Fabergén kultaseppien valmistamien keisarillisten pääsiäismunien tradition vuonna 1885. Keisarillisessa posliinitehtaassa valmistettiin joka pääsiäinen lukuisia posliinisia pääsiäismunia keisariperheelle lahjaksi. Tilauksessa vuodelta 1887 sanotaan: ”Hänen korkeudelleen keisarille kaksikymmentä munaa pyhimysten kuvilla ja viisikymmentä tavallista munaa, koristeltuja ja suurikokoisia; hänen puolisolleen keisarinnalle vain viisikymmentä suurta munaa erilaisilla kuvioilla." Hän tilasi myös suuren Rafaelin Vatikaanin palatsissa maalaamien freskojen (joista oli kopio Talvipalatsissa) inspiroiman päivällisastiaston Katariinan palatsiin vuonna 1883, joka valmistui vuonna 1904.[16]

Perintö

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Aleksanteri III:n ja Maria Fjodorovnan haudat Pietari-Paavalin katedraalissa

Aleksanteri III kuoli 49-vuotiaana 1. marraskuuta (J: 20. lokakuuta) 1894 Livadijan palatsissa Jaltalla Krimillä, luultavasti vammaan, jonka hän oli saanut junaonnettomuudessa Borkissa vuonna 1888 ja joka oli kehittynyt munuaissairaudeksi. Hänen henkilääkärinsä Nikolai Aleksandrovitš Veljaminov piti keisarin kuoleman pääsyynä sydämen hypertrofiaa ja rasvoittumista, ruumiinavaus osoitti, että muutokset munuaisissa olivat suhteellisen merkityksettömiä.[17]

Vuonna 2006 puoliso Maria Fjodorovnan maalliset jäännökset siirrettiin Tanskasta Roskilden tuomiokirkosta tanskalaisen laivaston jahdilla Pietariin ja haudattiin Aleksanteri III:n viereen.

Aleksanteri III:n hauta Pietari-Paavalin katedraalissa avattiin vuonna 2015 DNA-näytteiden ottamista varten. Tutkimuksilla varmistettiin Aleksanterin pojan Nikolai II:n ja lapsenlasten jäännösten aitous. Se liittyi viimeisen keisariperheen jäsenten kanonisointiin.[18][19]

Kunnianosoitukset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Venäläiset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähde:[20]

Ulkomaalaiset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähde:[20]

Kuvagalleria

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Aleksanteri III:n kruunajaiset toukokuussa vuonna 1883 Moskovassa Uspenskin katedraalissa.
    Aleksanteri III:n kruunajaiset toukokuussa vuonna 1883 Moskovassa Uspenskin katedraalissa.
  • Keisari seurueineen Langinkosken kalastusmajalla Suomessa vuonna 1889.
    Keisari seurueineen Langinkosken kalastusmajalla Suomessa vuonna 1889.
  • Aleksanteri III ja keisarinna Maria Fjodorovna tämän synnyinmaassa Tanskassa vuonna 1893.
    Aleksanteri III ja keisarinna Maria Fjodorovna tämän synnyinmaassa Tanskassa vuonna 1893.

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Linnilä, Kai & Tiirakari, Leeni & Turpeinen, Oiva ym. (toim.): Suuriruhtinaan Suomi: Vapauttajasta sortajaan : Aleksanteri II:n, Aleksanteri III:n ja Nikolai II:n aika. (Osa 5) Helsinki: Tammi, 2004. ISBN 951-31-2759-1

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b c d e f g h i j k Malmson, Scott: Alexander III - Blog & Alexander Palace Time Machine www.alexanderpalace.org. Bob Atchison, Alexander Palace Time Machine. Viitattu 19.1.2025. Viittausvirhe: Virheellinen <ref>-elementti; nimi ”:2” on määritetty usean kerran eri sisällöillä
  2. ↑ a b c d e f Chisholm, Hugh (toim.): Alexander III. (tsar) - Wikisource, the free online library en.wikisource.org - Wikisource, the free online library. 1911. Encyclopædia Britannica. Viitattu 19.1.2025. (englanniksi) Viittausvirhe: Virheellinen <ref>-elementti; nimi ”:3” on määritetty usean kerran eri sisällöillä
  3. ↑ a b c d e f g h i Alexander III | Biography, Reign, & Parents | Britannica www.britannica.com. Viitattu 20.1.2025. (englanniksi)
  4. ↑ a b Tyynilä, Markku: Aleksanteri III (1845 - 1894) Venäjän keisari, Suomen suuriruhtinas Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. 23.6.2000. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997– URN:NBN:fi-fe20051410; http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-kbg-003110 ISSN 1799-4349, verkkojulkaisu. Viitattu 21.1.2025.
  5. ↑ Markku Tyynilä: Aleksanteri III (1845 - 1894) Kansallisbiografia. 2000. Viitattu 25.2.2021.
  6. ↑ EMPEROR ALEXANDER III | Tsarskoe Selo State Museum and Heritage Site www.tzar.ru. Viitattu 20.1.2025.
  7. ↑ a b c d e f g h Birth of Russian Emperor Alexander III Presidential Library. Viitattu 20.1.2025. (englanniksi)
  8. ↑ a b c d e f g h i j k l m Александр III (российский император) Большая российская энциклопедия. 17.6.2022. Viitattu 19.1.2025. (venäjäksi) Viittausvirhe: Virheellinen <ref>-elementti; nimi ”:4” on määritetty usean kerran eri sisällöillä
  9. ↑ a b Alexander III, 1881-1894 tmora.org. Viitattu 20.1.2025. (englanniksi)
  10. ↑ Aleksanteri II kuollut ja Aleksanteri III valtaistuimelle noussut. Kaiku, 19.3.1881, nro 11, s. 1. Kansalliskirjasto. Viitattu 11.07.2015.
  11. ↑ a b c Jangfeldt, Bengt: Venäjä. Aatteet ja ideat Pietari Suuresta Putiniin, s. 119-122. Siltala, 2022. ISBN 978-952-388-137-2
  12. ↑ Биография императора Александра III Александровича - РИА Новости, 01.03.2020 web.archive.org. 22.10.2021. Viitattu 20.1.2025.
  13. ↑ EMPEROR ALEXANDER III | Tsarskoe Selo State Museum and Heritage Site www.tzar.ru. Viitattu 20.1.2025.
  14. ↑ Kaartin Seitsikko kaartinsoittokunta.fi. Arkistoitu 18.10.2011. Viitattu 15.11.2010.
  15. ↑ EMPEROR ALEXANDER III | Tsarskoe Selo State Museum and Heritage Site www.tzar.ru. Viitattu 20.1.2025.
  16. ↑ Porcelain of Alexander III tmora.org. Viitattu 20.1.2025. (englanniksi)
  17. ↑ Lib.ru/Классика: Вельяминов Николай Александрович. Воспоминания об Императоре Александре Третьем az.lib.ru. Viitattu 19.1.2025.
  18. ↑ Russia inspects Tsar Alexander III remains in murder case BBC. 2015. Viitattu 25.2.2021.
  19. ↑ Fresh DNA tests authenticate bones of Russia tsar, family Phys.org. 2018. Viitattu 25.2.2021.
  20. ↑ a b Император и Самодержец Всероссийский Александр III Александрович Романов РегиментЪ.RU. Arkistoitu 2018. Viitattu 26.2.2023. (venäjäksi)
  21. ↑ A Szent István Rend tagjai tornai.com. Arkistoitu 2010. Viitattu 26.2.2023. (unkariksi)
  22. ↑ Bavarian State Library: Hof und Staatshandbuch des Königreichs Bayern 1867. Landesamt, 1867. Teoksen verkkoversio Viitattu 26.2.2023. (saksaksi)
  23. ↑ The Royal Tourist—Kalakaua's Letters Home from Tokio to London (pdf) (s. 96) Hawaiian Journal of History. 1881. Arkistoitu 19.10.2019. Viitattu 26.2.2023. (englanniksi)
  24. ↑ a b Bavarian State Library: Hof und Staatshandbuch für das Königreich Hannover. Berenberg, 1865. Teoksen verkkoversio Viitattu 26.2.2023. (saksaksi)
  25. ↑ 明治時代の勲章外交儀礼 (pdf) (s. 143) 明治聖徳記念学会紀要. 2017. Viitattu 26.2.2023. (japaniksi)
  26. ↑ Sovereign Ordonnance (pdf) Journal de Monaco. 1883. Viitattu 26.2.2023. (ranskaksi)
  27. ↑ Romanov, Aleksandr III Aleksandrovitsj Ministerie van Defensie. 17.3.1881. Viitattu 26.2.2023. (hollanniksi)
  28. ↑ Caballeros de la insigne orden del toisón de oro (s. 146) Guía Oficial de España. 1887. Viitattu 26.2.2023. (espanjaksi)

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Markku Tyynilä: Aleksanteri III (1845–1894) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 26.6.2006. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Venäjän vaakuna Edeltäjä:
Aleksanteri II 		Venäjän keisari
1881–1894 		Seuraaja:
Nikolai II
Edeltäjä:
Aleksanteri II

1855–1881

Suomen suuriruhtinas

Aleksanteri III
1881–1894

Seuraaja:
Nikolai II

1894–1917

Edeltäjä:
Aleksanteri II

1855–1881

Puolan kuningas

Aleksanteri III
1881–1894

Seuraaja:
Nikolai II

1894–1917

Käännös suomeksi
Käännös suomeksi
Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja muunkielisen Wikipedian artikkelista.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Aleksanteri_III_(Venäjä)&oldid=22975558”