Aleksanteri III (Venäjä)
| Aleksanteri III | |
|---|---|
|
Puolan kuningas Suomen suuriruhtinas | |
 | |
| Venäjän keisari | |
| Valtakausi |
13. maaliskuuta 1881 – 1. marraskuuta 1894 |
| Kruunajaiset | 27. toukokuuta 1883 |
| Edeltäjä | Aleksanteri II |
| Seuraaja | Nikolai II |
| Syntynyt |
10. maaliskuuta 1845 Talvipalatsi, Pietari, Venäjän keisarikunta |
| Kuollut |
1. marraskuuta 1894 (49 vuotta) Livadijan palatsi, Jalta, Venäjän keisarikunta |
| Puoliso | Maria Fjodorovna |
| Lapset |
Nikolai II Aleksandr Georgi Ksenia Mikael Olga |
| Koko nimi | Aleksandr Aleksandrovitš Romanov |
| Suku | Romanov |
| Isä | Aleksanteri II |
| Äiti | Maria Aleksandrovna |
| Uskonto | ortodoksisuus |
| Nimikirjoitus |
.png){kind=small} |
Aleksanteri III (10. maaliskuuta (J: 26. helmikuuta) 1845 Pietari – 1. marraskuuta (J: 20. lokakuuta) 1894 Jalta, Krim) oli Venäjän keisari vuosina 1881–1894. Hänet muistetaan etenkin pahamaineisen salaisen poliisin ohranan perustajana. Toisaalta hänen valtakaudellaan Venäjä ei ollut osallisena yhdessäkään sodassa.
Suomen suuriruhtinaana Aleksanteri III on perinteisesti nähty historiankirjoituksessa joko sortokausien alullepanijana tai merkityksettömänä ”välivaiheen” hallitsijana; myöhemmin häntä on kuitenkin kuvattu hyvänä hallitsijana ja ”maan isänä”.[1] Hän arvosti suomalaisten lojaaliutta ja Suomen perustuslaillista asemaa ja oli itse asiassa Suomelle melko myötämielinen suuriruhtinas.
Ennen valtaannousua
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä] |
Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan. |
Aleksandr Aleksandrovitš Romanov (ven. Александр Александрович Романов) syntyi vuonna 1845 keisari Aleksanteri II:n ja keisarinna Maria Aleksandrovnan (Hessen-Darmstadtin prinsessa Marie) toisena poikana. Aleksanteri III ei ollut kruununperijä eli tsarevitš ensimmäisen 20 ikävuotensa aikana. Kun hänen vanhempi veljensä, tsarevitš Nikolai Aleksandrovitš kuoli vuonna 1865, hän alkoi opiskella lakia ja poliittista filosofiaa. Hänen opettajanaan toimi pääasiassa Konstantin Pobedonostsev, Pyhän synodin prokuraattori, joka oli yksinvaltiuden vannoutunut tukija.
Kuolinvuoteellaan tsarevitš Nikolai toivoi, että hänen morsiamensa, Tanskan Kristian IX:n tytär, prinsessa Dagmar naisi hänen seuraajansa. Aleksanterin ja nimen Maria Fjodorovna (1847–1928) ottaneen prinsessan avioliitosta tuli onnellinen.
Aleksandr esitteli mielellään voimiaan, sillä hän pystyi paljain käsin repimään kokonaisen korttipakan ja rutistamaan hopearuplan kolikon.
Aleksanteri III ei ollut yhtä vapaamielinen kuin isänsä. Hän oli venäläisen nationalismin ja ortodoksisuuden tukija. Hän oli ulkomaisia, erityisesti saksalaisia, vaikutteita vastaan, vaikkakin hänen omassa suvussaan oli lähinnä saksalaisia. Preussin–Ranskan sodan aikana hän vastusti julkisesti isäänsä, joka oli Preussin puolella. Turkin sodassa vuonna 1877–1878 tsarevitš Aleksandr komensi hyökkäävän armeijan vasenta sivustaa. Aleksandr oli pikkutarkka komentaja ja pettynyt kuten muutkin, kun Berliinin konferenssi vei suuren osan Venäjän voitoista.
Keisarina
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Aleksanteri III nousi valtaistuimelle vuonna 1881, kun hänen isänsä oli murhattu.[2] Kaksi kuukautta murhan jälkeen Aleksanteri III allekirjoitti manifestin, jota historiantutkimuksessa sanotaan "manifestiksi itsevaltiuden järkkymättömyydestä". Pian tämän jälkeen uudistusmieliset ministerit pakotettiin eroamaan.[3] Hän peruutti isänsä valmisteleman itsevaltiaan valtaa rajoittavan perustuslain ja ilmoitti, ettei aikonut rajoittaa valtaansa. Nationalistien mukaan löyhä kuri ja vapaamielisyys johtivat hajanaisuuteen ja vähemmistökansojen omavaltaisuuteen. Aleksanteri II:n vapaamieliset uudistukset taas olivat johtaneet vallankumoukselliseen toimintaan ja hänen omaan surmaamiseensa. Keisarin murhasta järkyttynyt kansa suhtautuikin aluksi myönteisesti kurinpalautukseen. Entinen salainen poliisi keisarin kanslian III osasto järjestettiin uudelleen ohranaksi. Maaseudulla ihmisiä alkoivat valvomaan aatelistosta valitut poliisiviranomaiset, maapäälliköt. Zemstvojen valtaa ja talonpoikien edustusta niissä vähennettiin. Vallankumoukselliset liikkeet saatiin kukistettua 15 vuodeksi.
Toukokuussa 1887 Aleksandr Uljanov, Leninin vanhin veli, joka oli ollut mukana niin sanotussa narodnikkiliikkeessä, hirtettiin osallistumisesta keisari Aleksanteri III:n salamurhayritykseen.
Aleksanteri III:n valtakaudella kansallisia vähemmistöjä alettiin venäläistää. Valtakunnan asukkaista venäläisiä oli noin puolet tai kaksi kolmannesta, kun ”vähävenäläiset” ja valkovenäläiset laskettiin mukaan. Näiden seutujen paikallisia murteita ei saanut julkisesti käyttää. Veikselin kuvernementtien (ts. Puolan) hallinto ja koulut muutettiin venäjänkielisiksi ja katolisen kirkon toimintaa vaikeutettiin. Kapinoihin osallistuneita liettualaisia pidettiin samalla tavalla ahtaalla. Itämerenmaakunnista peruutettiin baltiansaksalaisen aatelin keskiajalta periytyvä itsehallinto. Virolaiset ja latvialaiset vapautuivat näin tilanherrojen sorrosta, ja hallinto oli tavanomaista kuvernementtihallintoa. Valtiolliset määräykset juutalaisten syrjimiseksi tulivat jälleen voimaan. Kymmeniätuhansia juutalaisia pakkosiirrettiin valtakunnan länsiosiin ja enintään kolme prosenttia heistä hyväksyttiin lukioihin ja korkeakouluihin.[3]
Aleksanteri III:n valtakauden lopussa teollistuminen alkoi toden teolla. Valtiovarainministeri Sergei Witten johdolla tapahtui valtavaa edistystä kaikilla teollisuudenaloilla, varsinkin metallurgiassa, ja Siperian läpi kulkevan rautatien rakentaminen aloitettiin.[3] Katovuodet näännyttivät kuitenkin joukoittain ihmisiä vielä vuosina 1891–1892. Maan talous saatiin lopulta tasapainoon, kun sotia ei käyty. Panssarilaivoja rakennettiin kuitenkin määrätietoisesti. Mustallamerellä oli oltava voimakkaampi kuin Turkki, ja Itämerellä tavoitteena oli lyödä Ruotsin ja Saksan yhdistyneet laivastot. Nopeasti kehittyvän tekniikan myötä vanhentunutta laivastoa siirrettiin Tyynenmeren laivastoksi.
Saksan ja Venäjän välit katkesivat vuonna 1887 Saksan tuettua Itävaltaa Balkanilla. Pietari lähestyi Pariisia, ja molempien maiden nationalistit innostuivat liittoajatuksesta. Innostusta ei vähentänyt edes Ranskan jumalaton tasavaltalaisuus eikä se, että Venäjän alamainen olisi saanut Marseljeesin esittämisestä karkotuksen Siperiaan. Puolustussopimus maiden välillä solmittiin vuonna 1894.
Aleksanteri III kuoli 1. marraskuuta (J: 20. lokakuuta) 1894 Livadijan palatsissa Jaltalla Krimillä, luultavasti vammaan, jonka hän oli saanut junaonnettomuudessa Borkissa ja joka oli kehittynyt munuaissairaudeksi.
Aleksanteri III oli myös innokas baritonitorvensoiton harrastaja.[4]
Aleksanteri III:n ruumis nostetaan haudasta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Aleksanteri III:n hauta avattiin vuonna 2015 DNA-näytteiden ottamista varten. Tutkimuksilla varmistettiin Aleksanterin pojan Nikolai II:n ja lapsenlasten jäännösten aitous. Se liittyi viimeisen keisariperheen jäsenten kanonisointiin.[5][6]
Perhe
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Suuriruhtinas Aleksandr Aleksandrovitšille ja suuriruhtinatar Maria Fjodorovnalle syntyi kuusi lasta, joista nuorin lapsi syntyi kun Aleksanteri III oli jo noussut valtaistuimelle.
- suuriruhtinas Nikolai Aleksandrovitš Romanov, tuleva keisari Nikolai II, Venäjän viimeinen keisari (6. toukokuuta 1868 – 17. heinäkuuta 1918)
- suuriruhtinas Aleksandr Aleksandrovitš Romanov (7. kesäkuuta 1869 – 2. toukokuuta 1870), kuoli aivokalvontulehdukseen alle yksivuotiaana
- suuriruhtinas Georgi Aleksandrovitš Romanov (6. toukokuuta 1871 – 9. elokuuta 1899), kuoli tuberkuloosiin 28-vuotiaana
- suuriruhtinatar Ksenia Aleksandrovna Romanova (6. huhtikuuta 1875 – 20. huhtikuuta 1960)
- suuriruhtinas Mikael Aleksandrovitš Romanov (22. marraskuuta 1878 – 12. kesäkuuta 1918), teloitettiin vallankumouksen jälkeen
- suuriruhtinatar Olga Aleksandrovna Romanova (13. kesäkuuta 1882 – 24. marraskuuta 1960)
Suuriruhtinaana ollessaan Aleksandr Aleksandrovitš käytti suuriruhtinatar Maria Fjodorovnan kanssa Aleksanterin palatsia asuinpaikkanaan. Heidän asuinhuoneistonsa sijaitsivat palatsin oikeassa siivessä, jossa heidän esikoisensa Nikolai syntyi vuonna 1868.
Hatsinan palatsi luovutettiin vuonna 1881 Aleksanteri III:lle, jolle kerrottiin, että hänen ja hänen perheensä olisi turvallisempi elää tässä palatsissa, toisin kuin Talvipalatsissa Pietarissa, ja Hatsina tuli tunnetuksi "Itsevaltiuuden linnoituksena" keisarin taantumuksellisen politiikan vuoksi. Aleksanteri III asui suurimman osan ajastaan Hatsinan palatsin keskiosan ylimmän kerroksen yksityisasunnossa, jossa hän allekirjoitti säädöksiä, piti diplomaattien vastaanottoja, palatsissa järjestettiin teatteriesityksiä, naamiaisia ja pukujuhlia sekä tapahtumia ja muuta viihdytystä. Kesäisin perhe asui Aleksanterin palatsissa, Livadijan palatsissa Krimillä tai matkusteli laivalla Suomessa, jonne heille rakennettiin Langinkoskelle oma kalastushuvila.
Kunnianosoitukset
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Venäläiset
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pyhän Andreaksen ritarikunta (1845)
Pyhän Aleksanteri Nevskin ritarikunta (1845)
Valkoisen kotkan ritarikunta (1845)
Pyhän Annan ritarikunta (1845)
Pyhän Stanislauksen ritarikunta (1865)
Pyhän Vladimirin ritarikunta (1870)
Pyhän Yrjön ritarikunta (1877)
_ribbon.svg){kind=small}
.svg){kind=small}
Lähde:[7]
Ulkomaalaiset
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pyhän Tapanin ritarikunta (Itävalta-Unkari, 1866)[8]
Uskollisuuden ritarikunta (Badenin suurherttuakunta, 1872)[9]
Zähringerin leijonan ritarikunta (Badenin suurherttuakunta, 1872)[9]
Pyhän Hubertin ritarikunta (Baijerin kuningaskunta, 1865)[10]
Etelän ristin ritarikunta (Brasilian keisarikunta, 1866)
Pedro I:n ritarikunta (Brasilian keisarikunta, 1868)
Elefanttiritarikunta (Tanska, 1865)[11]
Dannebrogin ritarikunta (Tanska, 1866)[11]
Vapahtajan ritarikunta (Kreikan kuningaskunta, 1866)
Kamehameha I:n kuninkaallinen ritarikunta (Havaijin kuningaskunta, 1881)[12]
Pyhän Yrjön ritarikunta (Hannover, 1865)[13]
Guelphin kuningashuoneen ritarikunta (Hannover, 1865)[13]
Pyhimmän ilmoituksen ylin ritarikunta (Italian kuningaskunta, 1865)
Krysanteemiritarikunta (Japani)[14]
Nousevan auringon ritarikunta (Japani, 1880)
Wendien kruunun ritarikunta (Mecklenburgin ruhtinaskunta, 1865)
Meksikon kotkan keisarillinen ritarikunta (Meksikon toinen keisarikunta, 1866)
Pyhän Kaarlen ritarikunta (Monaco, 1883)[15]
Ruhtinas Danilo I:n ritarikunta (Montenegron ruhtinaskunta, 1867)
Vilhelmin sotilasritarikunta (Alankomaat, 1881)[16]
Alankomaiden leijonan ritarikunta (Alankomaat, 1865)
Osmanin ritarikunta (Osmaanien valtakunta, 1866)
Avizin sotilaallinen ritarikunta (Portugalin kuningaskunta, 1873)
Kristuksen veljeskunta (Portugalin kuningaskunta, 1873)
Kunnialegioona (Ranska, 1865)
Mustan kotkan ritarikunta (Preussin kuningaskunta, 1868)[17]
Hohenzollernin kuningashuoneen ritarikunta (Preussin kuningaskunta, 1872)[17]
Pour le Mérite -mitali (Preussin kuningaskunta, 1877)[17]
Romanian tähden ritarikunta (Romanian kuningaskunta, 1877)
Sotilashyveen mitali (Romanian kuningaskunta, 1878)
Takovon ristin ritarikunta (Serbia, 1878)
Valkoisen kotkan ritarikunta (Serbia, 1883)
Chakri-dynastian ritarikunta (Siam)
Kultaisen taljan ritarikunta (Espanja)[18]
.png){kind=small}
_ribbon.svg){kind=small}
Lähde:[7]
Galleria
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]-
Aleksanteri III:n kruunajaiset toukokuussa vuonna 1883 Moskovassa Uspenskin katedraalissa. -
Keisari sukulaisineen Langinkosken kalastusmajalla Suomessa vuonna 1889. -
Aleksanteri III ja keisarinna Maria Fjodorovna tämän synnyinmaassa Tanskassa vuonna 1893.
.jpg)
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Linnilä, Kai & Tiirakari, Leeni & Turpeinen, Oiva ym. (toim.): Suuriruhtinaan Suomi: Vapauttajasta sortajaan : Aleksanteri II:n, Aleksanteri III:n ja Nikolai II:n aika. (Osa 5) Helsinki: Tammi, 2004. ISBN 951-31-2759-1
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Markku Tyynilä: Aleksanteri III (1845 - 1894) Kansallisbiografia. 2000. Viitattu 25.2.2021.
- ↑ Aleksanteri II kuollut ja Aleksanteri III valtaistuimelle noussut. Kaiku, 19.3.1881, nro 11, s. 1. Kansalliskirjasto. Viitattu 11.07.2015.
- ↑ a b c Jangfeldt, Bengt: Venäjä. Aatteet ja ideat Pietari Suuresta Putiniin, s. 119-122. Siltala, 2022. ISBN 978-952-388-137-2
- ↑ Kaartin Seitsikko kaartinsoittokunta.fi. Arkistoitu 18.10.2011. Viitattu 15.11.2010.
- ↑ Russia inspects Tsar Alexander III remains in murder case BBC. 2015. Viitattu 25.2.2021.
- ↑ Fresh DNA tests authenticate bones of Russia tsar, family Phys.org. 2018. Viitattu 25.2.2021.
- ↑ a b Император и Самодержец Всероссийский Александр III Александрович Романов РегиментЪ.RU. Arkistoitu 2018. Viitattu 26.2.2023. (venäjä)
- ↑ A Szent István Rend tagjai tornai.com. Arkistoitu 2010. Viitattu 26.2.2023. (unkari)
- ↑ a b Hof- und Staats-Handbuch des Großherzogtum Baden (s. 58–71) Inhouse-Digitalisierung. 1876. Viitattu 26.2.2023. (saksa)
- ↑ Bavarian State Library: Hof und Staatshandbuch des Königreichs Bayern 1867. Landesamt, 1867. Teoksen verkkoversio (viitattu 26.2.2023). (saksaksi)
- ↑ a b Statshaandbog for Kongeriget Danmark for Aaret 1894 Kongelig Dansk Hof- og Statskalender. 1894. Viitattu 26.2.2023. (tanska)
- ↑ The Royal Tourist—Kalakaua's Letters Home from Tokio to London (pdf) (s. 96) Hawaiian Journal of History. 1881. Arkistoitu 19.10.2019. Viitattu 26.2.2023. (englanniksi)
- ↑ a b Bavarian State Library: Hof und Staatshandbuch für das Königreich Hannover. Berenberg, 1865. Teoksen verkkoversio (viitattu 26.2.2023). (saksaksi)
- ↑ 明治時代の勲章外交儀礼 (pdf) (s. 143) 明治聖徳記念学会紀要. 2017. Viitattu 26.2.2023. (japani)
- ↑ Sovereign Ordonnance (pdf) Journal de Monaco. 1883. Viitattu 26.2.2023. (ranska)
- ↑ Romanov, Aleksandr III Aleksandrovitsj Ministerie van Defensie. 17.3.1881. Viitattu 26.2.2023. (hollanti)
- ↑ a b c Königlich Preussische Ordensliste. Preussische Ordens-Liste, 1886, s. 5, 15 & 934. Artikkelin verkkoversio. (saksaksi)
- ↑ Caballeros de la insigne orden del toisón de oro (s. 146) Guía Oficial de España. 1887. Viitattu 26.2.2023. (espanja)
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Aleksanteri III Wikimedia Commonsissa
- Markku Tyynilä: Aleksanteri III (1845–1894) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 26.6.2006. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
|
Edeltäjä: Aleksanteri II |
Venäjän keisari 1881–1894 |
Seuraaja: Nikolai II |
|
Edeltäjä: Aleksanteri II 1855–1881 |
Suomen suuriruhtinas
Aleksanteri III |
Seuraaja: Nikolai II 1894–1917 |
|
Edeltäjä: Aleksanteri II 1855–1881 |
Puolan kuningas
Aleksanteri III |
Seuraaja: Nikolai II 1894–1917 |
| Kansainväliset | |
|---|---|
| Kansalliset | |
| Tieteilijät | |
| Taiteenala | |
| Henkilöt | |
| Muut | |
