Kekkosen konstit

Kekkosen konstit on nimitys vuonna 1938 sisäministerinä toimineen Urho Kekkosen yrityksille lakkauttaa Isänmaallinen kansanliike. Nimitys juontuu aiemmin 1930-luvulla IKL:n piiristä esitetyistä syytöksistä Maalaisliiton diktatuuripyrkimyksille.

Tausta

Kekkonen oli julkaissut vuonna 1934 kirjan Demokratian itsepuolustus, jossa hän esitti demokratian saavan käyttää epädemokraattisia keinoja demokratian suojelemiseksi. Kekkosen mielestä kansanvallan pitäisi siis ryhtyä ”riittävän lujiin toimenpiteisiin sellaisia valtiollisia liikkeitä vastaan, jotka demokratian omia keinoja käyttäen pyrkivät kumoamaan demokratian”. Tämän jotkut näkivät kaipuuna sen kaltaiseen keskustadiktatuuriin, jota Virossa harjoitti Konstantin Päts.

Kun Euroopan poliittinen ilmapiiri alkoi kiristyä 1930-luvun loppua kohti, Urho Kekkonen piti äärioikeiston toiminnan kieltämistä yhtä tärkeänä kuin Suomen Kommunistisen Puolueen toiminnan estäminen oli aikoinaan ollut. Kekkosen mielestä vain yhtenäinen kansa pystyisi kestämään odotettavissa olevat koettelemukset ja tämän vuoksi toisiaan ruokkivat ääriliikkeet oli eristettävä.

Syksyllä 1937 Kekkonen asetti neljän nuoren keskustajuristin (kolme maalaisliittolaista ja yksi edistyspuolueen jäsen) ryhmän etsimään juridisia perusteita tulevalle IKL:n lakkauttamiselle. Työryhmä ei kuitenkaan saanut aikaan yksimielistä lakkauttamista puoltavaa lausuntoa ja asia haudattiin toistaiseksi.

IKL:n lakkauttamispyrkimykset

Marraskuussa 1938 Kekkonen katsoi asian taas ajankohtaiseksi, sillä seuraavana kesänä oli tarkoitus järjestää eduskuntavaalit. Kekkosen mielestä IKL:n lakkauttaminen olisi tarjonnut myös tilaisuuden osoittaa ulkoministeri Rudolf Holstin eron ulkomailla synnyttämät huhut natsi-Saksan vaikutusvallan kasvusta Suomessa tuulesta temmatuiksi. Nyt Kekkonen otti asian esille hallituksen iltakoulussa ja esitteli perin pohjin lakkautusta puoltavaa materiaalia. Kekkonen perusteli esitystään muun muassa vuonna 1930 tehdyllä yhdistyslain muutoksella, jonka nojalla sellainen yhdistys, joka oli perustettu jatkamaan oikeuden päätöksellä lakkautetun yhdistyksen toimintaa, voitiin lakkauttaa ilman eri päätöstä. Hän pyrki osoittamaan, että IKL jatkoi lakkautettujen Lapuan liikkeen ja Sinimustat-järjestön toimintaa. Puuduttavan kolmen tunnin esittelyn jälkeen hallitus oli valmis valtuuttamaan Kekkosen aloittamaan lakkautustoimet.

22. marraskuuta sisäasiainministeri antoi päätöksen, jonka perusteella Valtiollinen poliisi ryhtyi toimenpiteisiin. Samana päivänä eduskunnassa heräsi kiivas väittely asiasta: tunnetut IKL:n vastustajatkin epäilivät toimien tarkoituksen- ja lainmukaisuutta. Ne kuitenkin hyväksyttiin äänin 121–42. Valtiollinen poliisi ratsasi IKL:n ja liitännäisjärjestöjen toimistot sekä liiketoiminnan koko maassa ja takavarikoi löytämänsä paperit ja kortistot. IKL:n äänenkannattajien ilmestyminen estettiin.

Helsingin raastuvanoikeus käsitteli asiaa 29. marraskuuta ja kumosi IKL:n toimintakiellon tuomariäänin 2–1. Toimintakieltoa vastustaneista kahdesta tuomarista toinen oli aiemmin perustanut kansallissosialistisen puolueen Arvi Kalstan kanssa ja kuului puolueen johtokuntaan. Turun hovioikeus vahvisti raastuvanoikeuden päätöksen helmikuussa 1939 ja korkein oikeus toukokuussa.

Oki Räisäsen pilapiirros ”Poliittista seiväshyppyä suojelulakiesityksestä” Helsingin Sanomissa 7. kesäkuuta 1939. Sisäministeri Urho Kekkonen väittelee kansanedustaja Erik von Frenckellin kanssa tasavallan suojelulaista, jonka arveltiin olevan tähdätty IKL:ää vastaan ja siten jatkoa ”Kekkosen konsteille”. Taustalla muun muassa IKL:n K. R. Kares. Kekkonen tunnettiin seiväshyppääjänä.

IKL:n lakkautusprosessin epäonnistuminen oli ankara isku Kekkoselle, joka oli pannut asiassa peliin kaiken arvovaltansa. Sekä poliittinen oikeisto että Kekkosen oman puolueen Maalaisliiton oikeistosiipi hyökkäsivät häntä vastaan ja hän sai jopa useita tappouhkauksia, joiden vuoksi hän joutui hankkimaan taskuaseen. Max Jakobsonin mukaan prosessissa oli paljolti kysymys Kekkosen halusta nostaa omaa profiiliaan, koska yleinen suhtautuminen äärioikeistolaisiin liikkeisiin oli jo tuolloin muuttunut Suomessa kielteisempään suuntaan, IKL:n kannatus heikkenemässä ja Kansallinen Kokoomus tehnyt J. K. Paasikiven johdolla selvän pesäeron äärioikeistoon. Hieman nolosti kävi myös IKL:n kansanedustajalle Kaarlo Karekselle, joka oli ehtinyt ennen raastuvanoikeuden päätöstä julistaa eduskunnassa, että tuleva tuomio olisi väärä.

Juhani Suomen mukaan IKL:n lakkauttamisyritys oli johdonmukainen seuraus Kekkosen 1930-luvun alussa aloittamasta toiminnasta oikeistoradikalismia vastaan, ja se sopi Cajanderin III hallituksen ulkopoliittisiin tavoitteisiin.

Vaikutus IKL:n toimintaan

Vaikka lakkauttamisyritys oli epäonnistunut, sillä oli vaikutuksia IKL:n toimintaan. Suurin osa sen lehdistöstä jäi nyt riippumattomiksi^lähde?. IKL:n valmistautuminen kesän eduskuntavaaleihin jäi puolitiehen ja liiketoiminnan sulkeminen aiheutti taloudellisia menetyksiä. Eduskuntavaaleissa IKL kärsi puolueista suurimman tappion ja sai vain kahdeksan kansanedustajaa aikaisemman neljäntoista sijaan. Lainsäädäntöä lähdettiin uudistamaan, jotta hallitukselle voitaisiin tarvittaessa antaa valtuudet lakkauttaa uhkaava toiminta pelkällä hallinnollisella toimenpiteellä, mutta lain säätäminen jäi kesken talvisodan sytyttyä.

Lähteet

• Jakobson, Max: Tilinpäätös. Helsinki: Otava, 2003. ISBN 951-1-18856-9
• Tarkka, Jukka – Tiitta, Allan: Itsenäinen Suomi: seitsemän vuosikymmentä kansakunnan elämästä. Helsinki: Otava, 1987.
• Uola, Mikko: Isänmaallinen kansanliike 1932–1944, s. 339–364. Helsinki: Otava, 1982. ISBN 951-1-06982-9

Kirjallisuutta

• Tuikka,Timo J.: Kekkosen konstit. Urho Kekkosen historia- ja politiikkakäsitykset teoriasta käytäntöön 1933-81. Jyväskylän yliopisto, 2007.[1]