Erkki Kivalo

Erkki Kivalo (vuoteen 1935 Mittler, 4. elokuuta 1920 Naantali – 6. kesäkuuta 2009 Helsinki) oli suomalainen lääkäri, joka toimi neurologian professorina 1963–1977 ja lääkintöhallituksen pääjohtajana 1978–1983. Hänellä oli lisäksi paljon luottamustoimia ja hänet muistetaan myös tasavallan presidentti Urho Kekkosen yksityislääkärinä.

Henkilöhistoria

Kivalon vanhemmat olivat kaupunginkamreeri Pontus Rudolf Fredrik Kivalo (ent. Mittler) ja Anna Maria Hellman. Kemian professori Pekka Kivalo (1919–2017) oli hänen veljensä. Oppikouluvuosinaan Kivalo osallistui partioliikkeen, suojeluskunnan poikaosaston ja Isänmaallisen kansanliikkeen nuorisojärjestön toimintaan. Kivalo pääsi ylioppilaaksi Turun suomalaisesta yhteiskoulusta vuonna 1940. Talvisodan vapaaehtoisena kiväärimiehenä hän sai ylioppilastodistuksen ilman ylioppilaskirjoituksia. Hän valmistui lääketieteen lisensiaatiksi 1951 ja väitteli lääketieteen ja kirurgian tohtoriksi 1954 aiheenaan haiman sidekudoksen kehitys.

Kivalon sotilasarvo oli vuodesta 1976 lääkintämajuri. Hänet vihittiin lääketieteen kunniatohtoriksi 1982 Tampereen ja 1990 Tarton yliopistossa ja kutsuttiin Suomen lääkäriliiton kunniajäseneksi 1995.

Kivalo avioitui 1951 lääketieteen ja kirurgian tohtori Aino Marja Sepän kanssa.

Ammattiura

Professori, asiantuntija ja pääjohtaja

Kivalo toimi Turun yliopiston anatomian apulaisprofessorina 1958–1960 ja Helsingin Diakonissalaitoksen Rinnekodin johtajaylilääkärinä 1960–1963, mutta erikoistuttuaan neurologiaan hänet nimitettiin vuonna 1963 Helsingin yliopistoon Suomen ensimmäiseksi neurologian professoriksi. Hän edisti merkittävästi kyseisen alan tutkimus- ja hoitotoimintaa Suomessa. Vuodet 1975–1977 hän oli HYKS:n johtajaylilääkäri. Kivalo oli lääkintöhallituksen pääjohtajana 1978–1983, missä tehtävässä hän pyrki muun muassa kehittämään terveyskeskusten omalääkärijärjestelmää sekä edistämään psykiatristen potilaiden avohoitoa. Kivalo oli jäsenenä yli 40 toimikunnassa tai työryhmässä ja toimi puheenjohtajana mm. valtion lääketieteellisessä toimikunnassa 1971–1972, WHO:n Euroopan aluetoimikunnassa 1979, kansanterveyslaitoksen johtokunnassa 1979–1982 ja Suomen Mielenterveysseuran hallituksessa 1983–1986. Hän katsoi roolinsa olleen merkittävä myös Epilepsia- ja MS-liiton perustamisissa.

Presidentin henkilääkäri

Kivalo oli myös presidentti Urho Kekkosen yksityinen lääketieteellinen neuvonantaja vuodesta 1972 tämän kuolemaan (1986) asti. He olivat tutustuneet kaksi vuotta aiemmin. Kivalo liittyi 1970-luvun alkupuolella Keskustapuolueeseen. Hänen nimityksensä lääkintöhallituksen johtoon oli näin ollen poliittinen virkanimitys ja hän oli tehtävään Kekkosen valinta. Kivalo oli 1970-luvun lopulta alkaen mukana presidentin ulkomaanmatkoilla, jossa hän valvoi, että presidentti noudatti säännöllisiä elämäntapoja. Kekkosen viimeiseksi jääneen sairausloman aikana syksyllä 1981 Kivalosta tuli hetkeksi vaikutusvaltainen mies, kun hän yhtenä kolmesta presidentin henkilääkäristä Richard Sotamaan ja Pentti Halosen kanssa joutui ottamaan kantaa tämän työkykyyn ja päättämään, mitä tietoja terveydentilasta annettiin julkisuuteen. Kivalolla oli tärkeä osuus päätettäessä elokuussa presidentin sairauslomalle jäämisestä ja lokakuussa laadittaessa lääkärintodistusta, jolla presidentin ero voitiin perustella. Hän piti tuolloin tiukasti kiinni vaitiolovelvollisuudestaan eikä antanut myöhemminkään Kekkosen terveydentilasta yksityiskohtaisempia tietoja julkisuuteen.

Kirjallinen tuotanto

Julkaistuaan aiemmin vain lääketiedettä käsittelevää kirjallisuutta Kivalo ryhtyi eläkevuosinaan kirjoittamaan tietokirjoja muun muassa taidehistoriasta ja varsinkin sairauksien vaikutuksista tunnettujen taiteilijoiden työhön. Vuonna 1989 julkaistu Vincent van Goghista kertova Taiteilija ja hänen sairautensa sai seuraavana vuonna valtion tiedonjulkistamispalkinnon. Myöhemmin ilmestyivät elämäkerrat Edith Södergranista (1995), August Strindbergistä (1998) ja vuonna 2000 Raoul Mittlerin kanssa kirjoitettu elämäkerta Kivalon isän serkusta Eyolf Mattssonista. Vähän ennen kuolemaansa Kivalo julkaisi muistelmateoksen Mitä elämä opetti (2008).