Suomen historia

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Itsen%C3%A4isen Suomen historiaSuomen suuriruhtinaskuntaRuotsin vallan aika SuomessaSuomen esihistoria

Suomen historia on 1100-luvulta alkava ajanjakso, jolta on löydetty Suomea koskevia kirjallisia lähteitä – edeltävä aika on Suomen esihistoriaa. Suomen historiallisen ajan alkaminen aloitti myös Suomen keskiajan. Muualla Euroopassa keskiajan lasketaan alkaneen jo 400-luvulla. Kirjallisten lähteiden harvuuden vuoksi 1100–1200-lukuja sanotaan usein Suomen varhaishistoriaksi.[1]

Suomen varhaisen historian lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjalliset lähteet Suomesta liittyvät kristinuskon leviämiseen Suomen alueella. Vanhin tunnettu Suomeen liittyvä kirjoitus on paavi Aleksanteri III:n Gravis admodum -kirje vuodelta 1171 tai 1172. Suomea koskevia lähteitä tunnetaan 1100-luvulta noin 20. Noin puolet on syntynyt paavillisessa kuuriassa, muut ovat yleensä mainintoja Novgorodin kronikoissa. Näitä aikalaistietoja täydentävät 1200–1300-lukujen lähteet, kuten Pyhän Eerikin legenda, Pyhän Henrikin legenda sekä Eerikinkronikka. 1200-luvulta tunnetaan vain noin 200 Suomea koskevaa kirjoitettua lähdettä. Rautakautta seuraavia 1100–1200-lukuja sanotaan siksi usein Suomen varhaishistoriaksi. Lounais-Suomessa rautakausi päättyi 1100-luvun jälkipuolella ja Itä-Suomessa vuoden 1300 tienoilla.[1]

Kirjoituksia tunnetaan 1300-luvulta lähes 1000 ja 1400-luvulta noin 4000 kappaletta. Määrää lisäsi 1300-luvun puolivälissä pergamenttia halvemman paperin yleistyminen. Noin vuonna 1540 Ruotsin kuningas Kustaa Vaasa määräsi, että voutien pitää toimittaa tilit Tukholmaan tarkastettaviksi. Voudintileistä tärkeimpiä olivat maakirjat ja kirkollisverojen luettelot. Niistä saadaan ensi kertaa tietoja suuresta osasta Suomen kyliä ja taloja. Varhaisimmat historialliset lähteet painottuvat yhteiskunnan yläluokkiin, joten niistä on vaikea saada kokonaiskuvaa Suomen menneisyydestä ennen 1540-lukua, erityisesti 1100–1200-luvuista.[1]

Varhaishistoria (1100-luvun loppu – 1200-luvun loppu)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkelit: Ristiretket Suomeen ja Kristinuskon historia Suomessa
Ristiretkiaikainen hevosriipus Kaukolan Kekomäen kalmistosta.

Suomen keskiajan alkuna on pidetty 1150-luvun ensimmäistä ristiretkeä, joka ”lienee ollut” ruotsalaisten sotaretki (ledung). Retkeä johtaneen kuningas Eerikin historiallisuudesta on ”vain niukkoja aikalaismainintoja”, ja piispa Henrikistä ensimmäiset maininnat ovat vasta 1200-luvulta, joten vuonna 2005 tehdyssä kuuluisassa tutkimuksessa epäiltiin, ettei ”Suomen kuuluisinta murhaa” olisi ollutkaan[2]. Arkeologian perusteella selvä kulttuurimuutos on havaittavissa 1200-luvulla. Etelä-Suomi vakiintui osaksi Rooman paavin valtapiiriä ja suuri osa Karjalaa tuli ortodoksisen kirkon valtapiiriin.[3] Arkeologiset löydöt kuitenkin osoittavat myös, että Lounais-Suomen asukkaat olivat kosketuksissa kristinuskoon parisataa vuotta ennen ensimmäistä ristiretkeä.[4]

Historiallisten lähteiden valossa 1100–1300-luvut olivat Itämeren alueella rauhatonta. Tuolta ajalta on jäänteitä useista muinaislinnoista. Katolinen kirkko pyrki käännyttämään alueen pakanakansoja, ja Itämeren kuningaskunnat, mahtimiehet ja heimot sotivat usein keskenään. Kirkon tavoitteita toteuttivat lähetyssaarnaajien ohella uudet katoliset kuningaskunnat Tanska ja Ruotsi sekä kalparitarit ja vapaaehtoiset ristiretkeläiset. Palkinnoiksi jaettiin aneita sekä voitettujen alueita.

Käännytys aiheutti myös vastareaktioita. Niistä kertovat vuoden 1237 Hämeen kapina sekä Lalli-tarusto. Baltian käännytystyön aikalaiskuvaus 1200-luvulta, Henrikin Liivinmaan kronikka, kertoo Itämeren alueen käännytyksen väkivaltaisuudesta. Ortodoksinen Novgorod oli maltillisempi väkivallan käytössä, mutta teki silti sotaretkiä Suomeen ja Karjalaan. Orjanhakumatkoja tehtiin mahdollisesti myös Suomeen.[5][6]

Itämeren alueen suomensukuiset kansatkin sotivat väliin keskenään, väliin liittoutuivat Ruotsin ja Novgorodin kanssa ja hyökkäsivät alueittensa ulkopuolelle. Tanska teki Suomeen noin vuonna 1187 sekä 1191 ja 1202 kolme ristiretkeä. Nämä tanskalaislähteiden kolme tai mahdollisesti useampaa retkeä eivät kuitenkaan jättäneet historiaan jälkiä Suomen pysyvästä valloittamisesta tai kristillistämisestä. Lähteet eivät edes kerro minne tarkalleen retket Suomessa kohdistuivat.[7][8] Myös Ruotsin kasvava kuningaskunta teki keskiajalla sotaretkiä Suomeen, joista toinen ristiretki ehkä vuosina 1249–1250 Hämeeseen ja kolmas ristiretki vuonna 1293 Karjalaan.[8][9]

Suomessa ei vähäisen yhteiskunnallisen järjestäytymisen takia käyty suuria taisteluita ristiretkeläisiä vastaan toisin kuin Baltiassa, jossa oli väkirikkaita maakuntia ja peltoja puolustettavana. Suomessa eräalueita oli paljon ja pakeneminen oli puolustautumisessa pääsääntö. Hyvä, jos saatiin sovittua, että korkeille paikoille sytytetyillä vainovalkeilla saatiin tiedotettua etäämmälle vaarasta. Poikkeuksena on ehkä ollut vain Kokemäenjoen varren peltoalue Satakunnassa. Eränkäynti, kaski ja karja sallivat paon muttei pelto. Suomen valloitus sujui siis ilmeisesti helposti, ja ristiretket johtivat pian liittosuhteeseen ja linnoitusten rakentamiseen Turkuun, Hämeeseen ja Viipuriin. Harvasilmuinen linnoitusverkko varusväkineen edusti Ruotsin valtaa ja antoi jossain määrin turvaa paikallisille.[10]

Näiden sotaretkien sekä rannikon ruotsalaisen kolonisaation seurauksena Suomi kasvoi osaksi Ruotsia ja katolista kirkkoa. Myös Novgorodin vaikutus ulottui Suomeen ja erityisesti Karjalaan. Ristiretkiaika päättyi Pähkinäsaaren rauhaan vuonna 1323 Ruotsin kuningaskunnan ja Novgorodin sopiessa tiettävästi ensi kertaa keskinäisen rajansa. Länsirannikon viljava alue, Häme ja Laatokan Karjala erosivat edelleen toisistaan kulttuuriltaan ja heimoyhteisöiltään. Niiden lähellä olivat vähäväkinen Uusimaa sekä Keski- ja Pohjois-Suomen laajat erämaat.

Elinkeinot ja asuminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rukiin viljely yleistyi jo myöhäisrautakaudella. Rukiin kaksivuoroviljely alkoi Lohjalla 1200-luvun puolivälissä siitepölylöytöjen mukaan. Koko maassa pyyntielinkeinot olivat tärkeitä, ja etenkin lounaissaaristossa niitä voitiin harjoittaa ympäri vuoden. Meren rannalla olleelta Raision Mullin asuinpaikalta on löytynyt paljon lintujen, kalojen ja hylkeiden luita. Mullista ja Pirkkalan Tursiannotkosta löydetyt luut kertovat myös hirven ja karhun sekä pienriistan metsästyksestä. Asuinpaikkojen ja kalmistojen läheltä on löytynyt myös paljon ongenkoukkuja ja atraimia sekä monien kalojen luita.[11]

Hämeenlinnan Varikkoniemestä löytyneen ristiretkiaikaisen kaksihuoneisen hirsirakennuksen pienoismalli.[12]
Rekonstruktio 1100-luvulla käytössä olleesta niin sanotusta Perniön puvusta.

Turkismetsästys ja -kauppa olivat merkittäviä elinkeinoja myös ristiretkiajalla. Hopearahoja ei ole löytynyt Suomen alueelta kovin paljoa 1000-luvun puolivälin jälkeen, mutta erilaiset hopeakorut osoittavat että ainakin osittain turkiksista maksettiin hopealla. Vuonna 1887 Salosta löydetty, 1100-luvulle ajoitettu Halikon hopea-aarre on yhä Suomen suurin maa-alueilta löydetty aarre. Rahan käyttö maksuvälineenä alkoi yleistyä Suomessa jälleen 1200–1300-luvulla.

Itämeren kauppaa hallitsi Gotlanti, mutta myös friisiläisiä kauppiaita nykyisen Hollannin ympäristöstä liikkui alueella. Tästä on jälkinä muun muassa Karjalan Heinjoelta löytynyt, noin vuoteen 1070 ajoitettu hopea-aarre, joka sisälsi pääasiassa friisiläisiä rahoja. Lyypekin perustamisen (1152) jälkeen ja erityisesti Hansaliiton myötä alkoi Itämeren markkinoille tulla saksalaisia kauppiaita. Novgorod, Hansan itäisin konttorikaupunki[13], harjoitti myös kauppamerenkulkua Itämerellä.[11]

Hämeenlinnan Varikkoniemestä on löytynyt rautakautinen pitkätalo. Viimeistään 1000-luvulla alettiin rakentaa hirsisalvostekniikalla, jota yhä käytetään hirsimökeissä. Asunnot lämmitettiin joko avoliedellä tai sisäänlämpiävillä uuneilla. Hirsitaloissa oli kivipohjainen, savesta koottu kupoliuuni. Myös kiuasuunit soveltuivat ruanlaittoon. Savupiippuja ei rautakaudella tunnettu, joten hämärät asunnot olivat epäterveellisiä savupirttejä, mutta viimeistään 1400-luvulla alettiin rakentaa uloslämpiäviä uuneja, joiden savu poistui asunnosta savupiipun kautta.[11][14]

Ruotsin vallan aika (1200-luvun loppu – 1809)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Ruotsin vallan aika Suomessa

Keskiaika (1200-luvun loppu–1397)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Suomen keskiaika

Ruotsin valta vakiintui 1300-luvulla Suomenniemen etelä- ja länsiosissa ja ne tulivat osaksi Rooman kirkkoa sekä länsieurooppalaista kulttuuripiiriä. Rannikon kolonisaatio ruotsalaisilla siirtolaisilla jatkui yhä. Itä- ja Pohjois-Suomen laajoja harvaan asuttuja alueita yhdisti vain löyhät siteet lännen Turkuun ja Tukholmaan tai idän Novgorodiin.[15] Suomi muodosti keskiajalla Ruotsin valtakunnan itäisen osan jota hallittiin linnoista, jotka olivat vielä vaatimattomia ja pääasiassa rakenteilla.

Kuningas Maunu Eerikinpojan hallituskaudella 1320–1340-luvuilla Ruotsin valtakunta alkoi kehittymään selvemmäksi kokonaisuudeksi. Ruotsin kuningaskunnan voidaan sanoa syntyneen noin vuonna 1350[16], kun ensimmäiset valtakunnalliset lait tehtiin. Ruttoepidemia eli musta surma tappoi suuren osan väestöstä Ruotsissa ja Novgorodissa vuonna 1349, mutta niukkojen historiallisten lähteiden vuoksi tiedot sen leviämisestä Suomeen ovat puutteellisia.[15]

Kalmarin unionin aika (1397–1523)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Kalmarin unioni

Kalmarin unioni syntyi kun saksalainen Albrekt Mecklenburgilainen syrjäytettiin Ruotsin kuninkaan paikalta vuonna 1389. Tämän johdosta Tanskan ja Norjan kuningatar Margareta I:stä tuli myös Ruotsin, ja näin myös Suomen hallitsija. Vanhan vallan saksalaisia kannattajia liittyi Itämerelle vitaaliveljiksi kutsuttuihin merirosvoihin, jotka aiheuttivat merellä levottomuutta 1390–1430-luvuilla, muun muassa Turun ja Tukholman kaupungit olivat hetkellisesti heidän hallussaan. Taalainmaalla vuonna 1434 alkanut talonpoikaiskapina ulottui myös Suomeen Davidin kapinan syttyessä vuonna 1438.[15] Suomea varten perustettiin vuonna 1407 Turun maaoikeus, joka järjestettiin uudelleen vuonna 1435.[17]

Kalmarin unionin loppuaika oli väkivaltaista aikaa sisäisten valtakamppailuiden johdosta. Tanskalaiset tekivät sotaretkiä Ruotsiin ja hävittivät myös useaan otteeseen Suomen rannikkoseutuja edeten aina Hämeeseen asti. Samaan aikaan jatkuvat rajakahakat Novgorodin kanssa laajenivat 1400- ja 1500-lukujen vaihteessa ajoittain myös sodaksi. Helmikuussa 1520 Tanskan kuningas Kristian II valloitti Ruotsin ja surmautti suuren osan Ruotsin yläluokasta Tukholman verilöylyssä. Ruotsalaiset nousivat kapinaan tanskalaisia vastaan ajaen heidät pois maasta. Kalmarin unioni päättyi vuonna 1523.[15]

Vaasa-aika (1523–1617)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuningas Kustaa Vaasan (1523–1560) kruunaus merkitsi Ruotsin lopullista eroa Kalmarin unionista. Ruotsissa toteutettiin uskonpuhdistus, joka eteni myös sekä valtion että kirkon talouden tasolla. Kuninkuudesta tuli perinnöllinen, mutta Kustaa Vaasan kuoltua poikien välillä syntyi vallanperimyskiistoja. Itärajan turvallisuuskysymys oli vaikea kysymys 1540- ja 1550-lukujen Suomessa. Sitä käsiteltiin monissa säätykokouksissa ja herrainpäivillä, joita kuningas kutsui koolle saadakseen neuvoja.[18] 1500-luvulla Ruotsi kävi myös useita sotia Venäjää vastaan, mikä vaikutti Suomen ja varsinkin talonpoikien asemaan. Vuonna 1554 Turun hiippakunta jaettiin Turun ja Viipurin hiippakuntiin.[17]

Suomen talonpoikaislevottomuuksien taustalla oli Kustaa Vaasan aikainen kuningas- ja aatelisvallan kasvu. Kuningasvalta keskitti valtaa mutta joutui luovuttamaan sitä Kustaa Vaasan jälkeen yhä enenevästi aatelistolle. Muut säädyt olivat enemmän sivustakatsojia: porvaristoa oli vielä vähän, ja kirkko oli köyhtynyt, kun kuningasvalta oli ryöstänyt sitä "uskonpuhdistuksen antamin valtuuksiin". Lopulta suurin valta keskittyi aatelistolle 1600-luvun loppuun saakka.[19]

Talonpojille lankesivat tavallisten verojen, lisäverojen, kalliiden linnaleirien, kestitysten ja kyyditysten lisäksi sotien ”veriverot”.[20] He joutuivat suurvallan vuodesta 1561 alkaneiden lähes jatkuvien sotien maksajiksi. Aateli, joka oli perimmältään sotilassääty – "upseerinvirat kuuluivat sille privilegioiden nojalla" – kävi sotia, koska se hyötyi sotimisesta: voittosaaliista ja lisäläänityksistä. Ruotsissa vallasta kiistelivät ensin Eerik (1560–1568) ja Juhana (1568–1592), sitten Sigismund (1592–1599) ja Kaarle (1599–1611). Talonpojat eivät näistä kiistoista hyötyneet, mutta aatelisto "kiskoi tuestaan korkean hinnan". 1500-luvun lopulla Suomen noin 300 aatelisperhettä, johtajanaan Klaus Fleming, ”piti käsissään runsasta viidennestä talonpoikaistilojen verotuloista”.[21] Ruotsi ja Suomi seurasivat Länsi-Euroopan kehitystä sekä riistotaloudessa että talonpoikien ja aateliston konflikteissa, joista suurin oli nuijasota.[22]

Suurvalta-aika (1617–1721)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Suomen suuriruhtinaskunnan ymmärrettiin 1600-luvun puolivälissä käsittävän osapuilleen Tarton rauhan rajojen mukaisen Suomen ja Länsipohjan.

1600-luvun alkupuolella käytyjen pitkällisten sotien seurauksena Ruotsi nousi suurvallaksi vuoteen 1648 mennessä. Kustaa II Aadolfin hallituskaudella 1611–1632 valtakunnan hallintoa ja sotalaitosta uudistettiin. Suomi jaettiin hallinnollisesti lääneihin ja Turkuun perustettiin Kuninkaallinen hovioikeus sekä Suomen ensimmäinen yliopisto Turun Akatemia. Suurvalta-aika kuitenkin kulutti pahoin Ruotsin ja Suomen voimavaroja. Ruotsi menetti suurvalta-asemansa Venäjälle suuressa Pohjan sodassa. Venäläiset miehittivät myös Suomea, Pohjanmaan aluetta lukuun ottamatta vuosina 1714–1721 ja ajanjaksoa kutsutaan Suomen historiassa isoksi vihaksi.[23] Ruotsin suurvalta-aika vei hengen kaikkiaan arviolta noin 110 000 suomalaiselta sotilaalta, mikä oli suhteellisesti sama määrä kuin 1900-luvun Suomessa heitä olisi kuollut yli miljoona.[24]

Vapauden aika ja kustavilainen aika (1721–1809)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ruotsi epäonnistui yrityksissään saada suurvalta-asemaa takaisin. Ruotsin heikentyneellä suurvallalla ei ollut enää voimavaroja pitää hallinnassa Itämeren itäpuolisia valloituksiaan, ja se joutui sotien seurauksena luovuttamaan ne Venäjälle. Isovihan ja pikkuvihan myötä siirtyi Venäjälle ensin niin sanotun Vanhan Suomen alueet.[25]

Kustaa III palautti vallan valtiopäiviltä kuninkaalle vuonna 1772. Suomi kehittyi ja vaurastui hitaasti. Puhdasoppisuuden ajan jälkeen olot tasaantuivat ja Turun akatemian piirissä heräsi kiinnostus Suomen kieltä ja kulttuuria kohtaan H. G. Porthanin johdolla.[26]

Georg Magnus Sprengtporten ja Anjalan liiton upseerit vastustivat Kustaan sotasuunnitelmia ja suunnittelivat jopa itsenäistymistä Venäjän avulla.[27] Suomen sodan jälkeen vuonna 1809 Suomi liitettiin Venäjään ja siitä tehtiin autonominen suuriruhtinaskunta.[25]

Autonomia Venäjän keisarikunnassa (1809–1917)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Suomen suuriruhtinaskunta
Aleksanteri I, Suomen ensimmäinen suuriruhtinas.

Suomen sodan myötä Suomi siirtyi kokonaan autonomiseksi suuriruhtinaskunnaksi Venäjän keisarikunnan alaisuuteen vuonna 1809. Suomella oli Venäjän suuriruhtinaskunnan asema vuodesta 1809 vuoteen 1917.[25]

Suurlakon aikana Suomen suurimmissa kaupungeissa kokoonnuttiin ennennäkemättömän laajoihin mielenosoituksiin. Lakkokuva Tampereen Kauppatorilta loka-marraskuussa 1905.

Venäjällä oli yleinen käsitys, että maan epäkohtien suurin syy oli itsevaltius. Epäonnistuminen sodassa Japania vastaan antoi uuden syyn liikehdintään, joka laajeni lokakuussa 1905 yleislakkoihin. Levottomuuksien tyynnyttämiseksi keisari antoi 30. lokakuuta manifestin, jossa vähennettiin itsevaltiutta, taattiin kansalaisvapauksia ja annettiin uudelle instituutiolle, duumalle, lainsäädäntövaltuudet.[28]

Suomessa suurlakko vasta alkoi, kun se Venäjällä oli lähes ohi. Lakkolaisille ajankohtaisia olivat työväenliikkeen nousu ja vaatimus helmikuun manifestin (1899) kumoamisesta. Kansallisen ja poliittisen innostuksen vallassa unohdettiin, että lakko onnistui ”vain Venäjän vastaavien tapahtumien ansiosta, ei suomalaisten toimenpitein”. Marraskuussa 1905 Nikolai II julkaisi manifestin, jossa helmikuun manifesti kumottiin, ”kunnes siinä mainitut asiat tulevat lainsäädäntötoimen kautta järjestetyiksi”. Suomessa valtaan nousi Leo Mechelinin johtama senaatti.[28] Se luotti siihen, että vapaamielinen hallitussuunta jatkuisi Venäjällä. Toisin kävi. Venäjän yhtenäisyyttä korostavat voimat saivat vallan duumassa.[29]

Itsenäisyyden kannalta ongelmallista oli myös se, että perustuslailliset ja työväenpuolue marssivat eri tahtia: kummallakin oli omat listansa uuden senaatin ministereistä. Työväenpuolueen valtuuskunta vasta saapui 4. marraskuuta kenraalikuvernööri Ivan Obolenskin panssarilaivalle, joka oli Helsingin edustalla, kun perustuslailliset olivat jo sopineet senaattorit Obolenskin kanssa.[30] Helsingissä suurlakon aikana syntynyt jako punakaarteihin ja suojeluskuntiin laajeni kevään 1906 aikana koko maahan.[31]

Vuosina 1905–1906 Venäjästä oli tullut perustuslaillinen parlamentaarinen monarkia, jossa duuma oli parlamentin alahuone ja valtakunnanneuvosto ylähuone. Vaikka keisarilla oli valta hajottaa duuma ja nimittää puolet ylähuoneesta, hän oli sidottu ministerineuvoston[32] ratkaisuihin, joten pääministeristä (ensimmäinen oli Sergei Witte) tuli Venäjän poliittinen johtaja. Vuonna 1908 keisari vahvisti ministerineuvoston päätöksen Suomen asioiden esittelyjärjestyksestä, jossa ministerineuvosto oli uusi porras Suomen ja hallitsijan välillä.[28]

Venäjän hallituksen ja Suomen eduskunnan tavoitteet menivät ristiin, minkä seurauksena Suomessa pidettiin vuodesta 1908 alkaen useita vaaleja ja oltiin tyytymättömiä eduskunnan vähäiseen valtaan. Vuonna 1910 keisari vahvisti lain yleisvaltakunnallisesta lainsäädännöstä, jonka mukaan duuma voi laatia lakeja, jotka koskevat koko valtakuntaa. Lain mukaan Suomen piti lähettää neljä edustajaa duumaan ja kaksi edustajaa valtakunnan­neuvostoon etujaan turvaamaan. Suomalaiset eivät lähettäneet yhtään edustajaa. Tämän välirikon jälkeen käytännön hallinto siirtyi Suomessa venäläisten käsiin, ylempi virkakunta vaihdettiin venäläismielisiin ja venäläistä sotaväkeä ryhdyttiin jälleen kutsumaan järjestyksenpitotehtäviin.[28][33]

Nikolai II luopui kruunusta 15.3.1917 ja valtaan nousi keskusta-liberaali hallitus, joka kumosi kaikki Suomen perustuslain vastaiset asetukset. Suomeen levisi vallankumousinnostus, ja eduskunnassa alettiin puhua avoimesti itsenäistymisestä. Valtalain hyväksymisen myötä (äänin 136–55) eduskunta julistautui yksipuolisesti korkeimman vallan haltijaksi sisäpolitiikassa, minkä seurauksena Venäjän Aleksandr Kerenskin johtama hallitus hajotti eduskunnan.[28]

Itsenäisyyden aika (1917–)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Itsenäisen Suomen historia
Paavo Nurmi oli yhdeksän­kertainen kestävyysjuoksun olympiavoittaja. Kuvassa Pariisin olympialaisten rankka maastojuoksu 1924, lämpötila 37°C varjossa. Nurmi – kuvassa neljäntenä – voitti kultaa ja Ville Ritola (329) hopeaa.[34]

Suomen senaatti antoi itsenäisyysjulistuksen 6. joulukuuta 1917. Sitä ennen Venäjällä oli ollut lokakuun vallankumous, jo toinen samana vuonna. Vladimir Leninin johtama Neuvosto-Venäjän kansankomissaarien neuvosto tunnusti Suomen itsenäisyyden 31. joulukuuta 1917, ja pian sen jälkeen tunnustus tuli monelta muulta hallitukselta.

28. tammikuuta 1918 alkoi sisällissota, joka päättyi Saksan tukemien valkoisten voittoon bolševikkien tukemia punaisia vastaan. Samana vuonna vapaaehtoiset tekivät sotaretkiä Neuvosto-Venäjälle, muun muassa Aunukseen, Vienaan ja Viroon.

Suomen itsenäinen asema parani, kun saksalaiset joukot poistuivat maasta joulukuussa 1918 ja Saksa muuttui keisarikunnasta tasavallaksi vallankumouksen seurauksena. Tällöin kaikki 7.3.1918 solmitut Suomea sitoneet väliaikaiset sopimukset keisarikunnan kanssa raukesivat.[35]

Rauhasta Neuvosto-Venäjän kanssa alettiin neuvotella Viron Tartossa 12. kesäkuuta 1920. Suomen ryhmää johti Juho Kusti Paasikivi. Puolan–Neuvosto-Venäjän sota hankaloitti Venäjän neuvotteluasemaa, minkä takia sopimus syntyi vasta 14.10.1920, kaksi päivää Venäjän ja Puolan aseleposopimuksen jälkeen.

Suomen hallituksen ohjeet valtuuskunnalle noudattivat jyrkkää linjaa. Sopimuksessa määriteltiin Suomen itäraja vuoden 1864 rajan mukaisesti. Repolasta ja Porajärvestä luovuttiin, mutta tilalle saatiin Petsamo. Oikeisto alkoi puhua ”häpeärauhasta”, kun ei saatu Itä-Karjalaa. Venäläisten mukaan Edvard Gyllingin johtama kommuuni siellä vastasi hyvin kansan tahtoa. Suomen itsenäisyys vahvistui rauhansopimuksen ansiosta, ja joulukuussa 1920 Suomi hyväksyttiin Kansainliiton jäseneksi.[35][36][37]

Toisen maailmansodan kuluessa Suomi taisteli Neuvostoliittoa vastaan kahdessa erillisessä sodassa, joiden välissä oli reilun vuoden mittainen välirauha. Ensimmäisessä 105 päivää kestäneessä Talvisodassa 1939–1940 Suomi puolustautui yksin Neuvostoliiton hyökkäystä vastaan, joka päättyi Neuvostoliiton sanelemaan Moskovan rauhaan 13.3.1940. Lyhyen välirauhan jälkeen Neuvostoliiton painostuksen alaisuudessa Suomi päätti vallata Moskovan rauhassa menetetyt alueet takaisin Saksan materiaalituella Jatkosodassa 1941–1944. Neuvostoliiton 9.6.1944 Karjalan kannaksella aloittaman onnistuneen suurhyökkäyksen seurauksena Suomi kuitenkin menetti tulevassa rauhassa kaikki valloittamansa alueet jälleen Neuvostoliitolle. Torjuntavoittojen ansiosta Suomi säilytti itsenäisyytensä, mutta joutui tekemään suuria myönnytyksiä Neuvostoliitolle. Aselevon jälkeen 4. syyskuuta 1944 aseet jouduttiin kääntämään Neuvostoliiton vaatimuksesta saksalaisia vastaan Lapin sodassa 1944–1945.[38][39] Lopullinen rauha solmittiin Pariisin rauhassa 1947, jonka seurauksena liittoutuneiden valvontakomissio poistui maasta ja Suomi oli jälleen ainakin juridisessa mielessä täysin suvereeni valtio.[40]

Sodan päättyessä Suomi omaksui täysin uuden Paasikiven linjaksi nimetyn ulkopolitiikan, jonka ensisijainen tavoite oli luoda pysyvästi luottamukselliset suhteet Neuvostoliittoon.[40] Vuodet 1944–48 olivat vaaran vuosia, jolloin Neuvostoliitto muodosti sotilaallisen ja poliittisen uhan puuttumalla suoraan Suomen poliittisiin päätöksiin. Samaan aikaan muodostui sisäinen uhka kommunistisen toiminnan laillistuessa ja heidän saadessa 49 edustajaa eduskuntaan, tällöin vallankaappaus tai vallankumouksen vaara oli täysin realistinen mahdollisuus. Taloudellisella puolella Suomella oli hoidettavanaan suuret sotakorvaukset, eikä Neuvostoliitto sallinut Suomen vastaanottaa Marshall-apua. Suomen ulkopoliittinen liikkumavara kasvoi vuonna 1947, jolloin eduskuntavaaleissa kommunistien kannatus romahti ja valvontakomissio poistui maasta.[41]

Vuonna 1948 Suomi joutui jälleen joustamaan Neuvostoliiton painostuksen alaisuudessa ja solmimaan YYA-sopimuksen sen kanssa. Sopimus sisälsi sotilaallisia artikloja, jotka vesittivät Suomen harjoittamaa puolueettomuuspolitiikkaa.[40]

Vuonna 1952 Helsingissä järjestettiin kesäolympialaiset, jotka olivat vuonna 1940 peruuntuneet maailmansodan vuoksi.[40]

Suurvaltojen välisen suojasään aikana vuonna 1955 Neuvostoliitto palautti Porkkalan takaisin Suomelle, vastavuoroisesti YYA-sopimusta jatkettiin 20 vuodella. Suomi hyväksyttiin samana vuonna YK:n ja Pohjoismaiden neuvoston jäseneksi.[40]

Sotien jälkeen Suomesta rakennettiin pohjoismainen hyvinvointivaltio.[42]

Vuosina 1956–1982 oli Suomen presidenttinä keskustalainen Urho Kaleva Kekkonen. Kekkonen hallitsi Suomen politiikkaa melko itsevaltaisesti osin ohi parlamentarismin. Kekkonen pyrki luomaan hyvät idänsuhteet. Näitä sitten Kekkonen käytti hyväkseen sisäpolitiikassa esimerkiksi 60-luvun alun noottikriisin yhteydessä.

Kekkosen valtakaudella Suomi tasapainoili ulkopolitiikassaan idän ja lännen välissä, pyrkien pysyttelemään puolueettomana. Kekkosen jälkeen presidentiksi 1982 noussut Mauno Koivisto vahvisti parlamentarismia ja alkoi ajaa Suomen politiikkaa lähemmäs länttä.

Suomi liittyi Euroopan unioniin 1.1.1995. Vuonna 2002 euro korvasi markan Suomen virallisena valuuttana.[43] Huhtikuussa 2023 Suomi liittyi puolustusliitto Naton täysjäseneksi vastauksena turvallisuusympäristön perusteelliseen muutokseen Venäjän hyökäyttyä täysimittaisesti Ukrainaan helmikuussa 2022. Euroopan unionin ja Naton jäsenyyksien myötä Suomi luopui ensin puolueettomuuspolitiikastaan ja tämän jälkeen sotilaallisesta liittoutumattomuudestaan.[44]

Katso myös

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen historia osa-alueittain:

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Apunen, Osmo: Suomen historia, osa 6. (Päätoimittaja: Jukka Tarkka) Helsinki: Weilin + Göös, 1987. ISBN 951-35-2495-7
  • Haggrén, Georg & Halinen, Petri & Lavento, Mika & Raninen, Sami & Wessman, Anna: Muinaisuutemme jäljet. Helsinki: Gaudeamus, 2015. ISBN 978-952-495-363-4
  • Jensen, Kurt Villads: Ristiretket. ((Korstogebe.) Käännös: Kirsi Salonen) Turku: Turun Historiallinen Yhdistys, 2019. ISBN 978-952-7045-09-1
  • Jussila, Osmo: Suomen suuriruhtinaskunta 1809–1917. Helsinki: WSOY, 2004. ISBN 978-951-029500-7
  • Tarkiainen, Kari: Ruotsin Itämaa. Esihistoriasta Kustaa Vaasaan. Helsinki: Svenska litteratursällskapet i Finland, 2010. ISBN 978-951-583-212-2
  • Villstrand, Nils Erik: Valtakunnanosa. Suurvalta ja valtakunnan hajoaminen 1560–1812. Helsinki: Svenska litteratursällskapet i Finland, 2012. ISBN 978-951-583-256-6
  • Ylikangas, Heikki: Nuijasota. (3. ajanmukaistettu painos) Helsinki: Otava, 1996. ISBN 951-1-14253-4
  • Ylikangas, Heikki: Suomen historian solmukohdat. Helsinki: WSOY, 2007. ISBN 978-951-0-32864-4
  • Zetterberg, Seppo (toim.): Suomen historian pikkujättiläinen. Helsinki: WSOY, 1987. ISBN 951-0-14253-0 – Uudistettu laitos: WSOY, 2003. ISBN 951-0-27365-1.

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b c Haggrén ym., s. 369–370.
  2. ↑ Hujanen, Miikka: Suomen kuuluisin murha nosti piispa Henrikin suojelupyhimykseksi – mutta onko liki 900-vuotiaassa legendassa perää? Ilta-sanomat. 19.1.2021. Viitattu 13.9.2022.
  3. ↑ Haggrén ym., s. 373.
  4. ↑ Jensen, s. 76.
  5. ↑ Haggrén ym., s. 359–360.
  6. ↑ Korpela, Jukka: Idän orjakauppa keskiajalla. (Historiallisia tutkimuksia 266) Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2014. ISBN 978-952-222-590-0
  7. ↑ Jensen, s. 126–127.
  8. ↑ a b Haggrén ym., s. 380.
  9. ↑ ”Viime aikoina historioitsijat ovat kuitenkin alkaneet ottaa paremmin huomioon Itämeren alueen kokonaistilanteen, ja ajatus, että ruotsalaisten Suomen alueelle tekemiä retkiä voidaan pitää ristiretkinä, on saanut pikkuhiljaa lujempaa jalansijaa tutkijoiden keskuudessa”. Jensen 2019, s. 76.
  10. ↑ Ylikangas 2007, s. 10–16.
  11. ↑ a b c Haggrén ym., s. 348–351.
  12. ↑ Haggrén ym., s. 350.
  13. ↑ Sarasmo, Antti: Hansan historia 30.6.2016. The Baltic Guide.
  14. ↑ Ranta, Helena: Uuni 19.10.2020. Arkeologisen kulttuuriperinnön opas.
  15. ↑ a b c d Haggrén ym., s. 376–377 .
  16. ↑ Tarkiainen 2010, s. 155–156.
  17. ↑ a b Engman, Max: Pitkät jäähyväiset. Suomi Ruotsin ja Venäjän välissä vuoden 1809 jälkeen, s. 23. WSOY, 2009. ISBN 978-951-0-34880-2
  18. ↑ Tarkiainen, Kari: Moskovalainen. Ruotsi, Suomi ja Venäjä 1478–1721, s. 54. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2022. ISBN 978-951-858-576-6
  19. ↑ Ylikangas 1996, s. 59.
  20. ↑ Ylikangas 2007, s. 50, 54.
  21. ↑ Ylikangas 2007, s. 51, 56–57.
  22. ↑ Ylikangas 1996, s. 61–62.
  23. ↑ Isoviha ja pikkuviha 2003. Helsingin kaupunginmuseo. Arkistoitu 7.1.2010. Viitattu 2.12.2009.
  24. ↑ Keskisarja, Teemu: Murhanenkeli. Suuren Pohjan sodan ihmisten historia, s. 246. Helsinki: Siltala, 2019. ISBN 978-952-234-638-4
  25. ↑ a b c Jussila 2004.
  26. ↑ Tarkiainen, Kari: Porthan, Henrik Gabriel (1739–1804) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
  27. ↑ Suomen historia Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
  28. ↑ a b c d e Zetterberg, ”Rajamaa” (Nygård, Toivo & Kallio, Veikko), s. 561–564, 573–576, 583–585.
  29. ↑ Apunen 1987, s. 237.
  30. ↑ Apunen 1987, s. 196.
  31. ↑ Apunen 1987, s. 217.
  32. ↑ The Council of Ministers of the Russian Empire Reformed Boris Yeltsin Presidential Lib. Arkistoitu (englanniksi)
  33. ↑ Apunen 1987, s. 239.
  34. ↑ Rautio, Maria: ”Urheiluhistorian rankin kilpailu” – Paavo Nurmi voitti olympiakultaa 40 asteen helteessä Yle urheilu. 12.7.2017. Viitattu 14.9.2022.
  35. ↑ a b ”Valkoinen Suomi sitoutuu Saksaan”, Suomen itsenäistymisen kronikka, s. 108, 139, 142, 198. Helsinki: Gummerus, 1992. ISBN 951-20-3800-5
  36. ↑ Zetterberg, ”Itsenäinen tasavalta” (Salokangas, Raimo), s. 632–633.
  37. ↑ Heikkinen, Seppo: Tarton rauha oli tiukan neuvottelun takana – eikä kestänyt kauan Yle.fi. 14.10.2020. Viitattu 13.9.2022.
  38. ↑ Tahkolahti, Jaakko: Lapin sota 1944-1945 10.10.2004. Helsingin Sanomat. Arkistoitu Viitattu 2.12.2009.
  39. ↑ Zetterberg, ”Suomi sodassa” (Laine, Antti), s. 705–734.
  40. ↑ a b c d e Zetterberg, ”Jälleenrakentava Suomi” (Haataja, Lauri), s. 737, 761, 780, 786.
  41. ↑ Hytönen, Anna: Vaaran vuodet Sutori. Viitattu 20.9.2021.
  42. ↑ Zetterberg, ”Hyvinvointi-Suomi” (Vihavainen, Timo), s. 862.
  43. ↑ Timeline Finland 2012. BBC. Viitattu 13.8.2015. (englanniksi)
  44. ↑ Suomi ja Nato Valtioneuvosto. Arkistoitu 11.8.2023. Viitattu 10.8.2023.

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Haapala, Pertti (päätoim.): Suomen historian kartasto. Helsinki: Karttakeskus, 2007. ISBN 978-951-593-029-3
  • Lindeqvist, Karl Olof: Suomen historia. Porvoo: WSOY, 1906.
  • Meinander, Henrik: Suomen historia. Linjat, rakenteet, käännekohdat. ((Finlands historia. Linjer, strukturer, vändpunkter, 2006.) Suomentanut Paula Autio) Helsinki: WSOY, 2006 (3. tarkistettu painos 2007). ISBN 951-0-30809-9
  • Jussila, Osmo: Suomen historian suuret myytit. Helsinki: WSOY, 2007. ISBN 978-951-0-33103-3
  • Tuomikoski, Pekka: Suomen historia kolmessa vartissa. Helsinki: WSOY, 2009. ISBN 978-951-0-35053-9
  • Vahtola, Jouko: Suomen historia. Jääkaudesta Euroopan unioniin. Helsingissä: Otava, 2003. ISBN 951-1-17397-9
  • Virrankoski, Pentti: Suomen historia. Osat 1–2. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2001. ISBN 951-746-321-9

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Wikikirjastossa on aihe: Suomen historia
Wikikirjastossa on aihe: Wikijunior Suomen historia
Wikikirjastossa on aihe: Wikiopiskelu Suomen historia
  • Sivén, Douglas: Suomen ja Ruotsin historia. Dokumenttielokuva 8.8.2022. Hanaholmen – Kulturcentrum för Sverige och Finland; Youtube.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Suomen_historia&oldid=22831746”