Kalevi Sorsa

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Kalevi Sorsa
Kalevi Sorsa vuonna 1975.
Kalevi Sorsa vuonna 1975.
Eduskunnan puhemies
1989–1991
Edeltäjä Matti Ahde
Seuraaja Esko Aho
Suomen pääministeri[1]
Sorsan I hallitus[2]
4.9.1972–13.6.1975
Sorsan II hallitus[3]
15.5.1977–26.5.1979
Sorsan III hallitus[4]
19.2.1982–6.5.1983
Sorsan IV hallitus[5]
6.5.1983–30.4.1987
Edeltäjä Rafael Paasio
Martti Miettunen
Mauno Koivisto
Seuraaja Keijo Liinamaa
Mauno Koivisto
Harri Holkeri
Suomen pääministerin sijainen
Miettusen II hallitus
30.11.1975–28.9.1976
Holkerin hallitus
30.4.1987–31.01.1989
Edeltäjä Olavi J. Mattila
Paavo Väyrynen
Seuraaja Ahti Karjalainen
Pertti Paasio
Suomen ulkoasiainministeri
Paasion II hallitus[6]
23.2.1972–4.9.1972
Miettusen II hallitus[7]
30.11.1975–29.9.1976
Holkerin hallitus[8]
30.4.1987–31.1.1989
Edeltäjä Olavi J. Mattila[9]
Olavi J. Mattila[10]
Paavo Väyrynen[11]
Seuraaja Ahti Karjalainen[2]
Keijo Korhonen[12]
Pertti Paasio[8]
Kansanedustaja[13]
23.3.1970–21.3.1991
Henkilötiedot
Syntynyt21. joulukuuta 1930
Keuruu
Kuollut16. tammikuuta 2004 (73 vuotta)
Helsinki
Puoliso Elli Irene Sorsa[14]
Tiedot
Puolue SDP
Koulutus yhteiskuntatieteiden maisteri[15]

Taisto Kalevi Sorsa (21. joulukuuta 1930 Keuruu – 16. tammikuuta 2004 Helsinki)[14] oli suomalainen sosiaalidemokraattinen poliitikko ja Suomen pitkäaikaisin pääministeri. Hän toimi Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen (SDP) puoluesihteerinä vuosina 1969–1975 ja puheenjohtajana vuosina 1975–1987, neljän hallituksen pääministerinä vuosina 1972–1975, 1977–1979 ja 1982–1987 sekä ulkoministerinä vuosina 1972, 1975–1976 ja 1987–1989. Hän oli myös eduskunnan puhemies vuosina 1989–1991 ja Suomen Pankin johtokunnan jäsen vuosina 1987–1996. Sorsa vetäytyi politiikasta pyrittyään huonolla menestyksellä SDP:n presidenttiehdokkaaksi vuoden 1994 vaaleissa.

Kaikkiaan Sorsa oli pääministerinä 3 653 päivän eli noin 10 vuoden ajan.

Elämäkerta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lapsuus ja nuoruus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Taisto Kalevi Sorsa syntyi 21. joulukuuta 1930 Keuruulla. Kansakoulun Sorsa kävi Joutsassa, keskikoulun hän aloitti Jyväskylässä ja suoritti loppuun Lappeenrannassa. Koulut vaihtuivat, sillä tiemestari-isän työn takia perhe joutui muuttamaan aika ajoin paikkakunnalta toiselle. Koulunkäynnin ohella Sorsa kävi uitto- ja metsätöissä.[13][16]

Kirjalliset harrastukset johtivat Sorsan harjoittelijaksi sanomalehteen, ja vuonna 1949 hän aloitti sanomalehtitutkinnon opinnot Yhteiskunnallisessa Korkeakoulussa Helsingissä. Sanomalehtitutkinnon Sorsa sai valmiiksi vuonna 1957. Sorsa rahoitti opintonsa työskentelemällä toimittajana Työväen Sanomalehtien Tietotoimistossa, Suomen Sosialidemokraatissa ja Työläisnuorisossa (myöhemmältä nimeltään Vihuri).[13] Lisäksi hän kävi töissä rakennustyömailla, ja hän oli rakentamassa muun muassa Olympiakylää, Kisakylää ja Salmisaaren voimalaitosta.[17] Sorsa suoritti vuonna 1963 yhteiskuntatieteiden kandidaatin tutkinnon Tampereen yliopistossa pääaineenaan kotimainen kirjallisuus.[18] Sorsan pro gradu -tutkielman aiheena olivat sisällissodan syyt Joel Lehtosen Putkinotko-romaanin valossa.[19]

Asevelvollisuuden suorittamisen jälkeen Sorsa sai vuonna 1956 Kustannus Oy Tammesta kirjallisen toimittajan paikan. Sorsa toimitti muun muassa entisen sisäministerin Yrjö Leinon muistelmateoksen Kommunisti sisäministerinä[18] sekä torjui Kalle Päätalon yrityksen julkaista ensimmäinen romaaninsa Tammella.[20]

Sorsa oli ”vanhan työväenliikkeen” ja Suomen sosialidemokraattisen nuorisoliikkeen kasvatti. Hän oli aktiivisesti mukana nuoriso-osastojen toiminnassa aina sillä paikkakunnalla, jolla asui.[18]

Pariisin vuodet 1959–1965

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tammen kauden jälkeen Kalevi Sorsa muutti vuosiksi 1959–1965 puolisonsa Irenen kanssa Pariisiin YK:n kasvatus-, tiede- ja kulttuurijärjestö UNESCOn virkamieheksi. Tutkija Simo Laaksovirran mukaan Pariisissa vietetty aika oli Sorsalle erittäin merkittävä ajanjakso: hän oppi tuntemaan hyvin Ranskan kulttuurin ja kielen, tutustui ranskalaisiin poliitikkoihin sekä solmi läpi elämän jatkuneita ystävyyssuhteita. Ranskassa asuessaan Sorsa sai etäisyyttä kotimaan politiikkaan ja pysyi sosialidemokraattisen puolueriidan ulkopuolella. Pariisista hän siirtyi Suomen Unesco-toimikunnan pääsihteeriksi ja opetusministeriön kansainvälisten asiain osaston apulaisosastopäälliköksi.[21]

SDP:n puoluesihteeriksi ja puheenjohtajaksi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sorsan elämä sai uuden suunnan vuoden 1969 puoluekokouksessa, jossa hänet valittiin Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen puoluesihteeriksi. Jo hyvissä ajoin ennen puoluekokousta oli ollut tiedossa, että siihenastinen puoluesihteeri Erkki Raatikainen ei jatkaisi tehtävässä, koska hän oli siirtymässä Yleisradion pääjohtajaksi kiistellyn Eino S. Revon tilalle. Sorsaa ei alun perin ollut valittu edes puoluekokousedustajaksi, vaan hän oli jäänyt SDP:n Helsingin piirin jäsenäänestyksessä 104 ehdokkaasta 54. sijalle. Hän oli kuitenkin läsnä kokouksessa, koska hänet oli valittu siihen Erkki Tuomiojan johtaman kansainvälisten asioiden valiokunnan sihteeriksi.[22] Vaikka Sorsa oli ollut sosialidemokraattisen puolueen aktiivijäsen jo nuoruusvuosistaan lähtien, oli puoluesihteeriksi valinta yllätys hänelle itselleenkin. Valinnan takana oli puolueen puheenjohtaja Rafael Paasio, joka etsi kielitaitoista, puolueriidassa ryvettymätöntä, uutta kasvoa.[21] Puoluesihteerin paikalle oli suorastaan tungosta ja tarjolla oli useita jo nimekkäitä ehdokkaita, muiden muassa Suomen Sosialidemokraatin päätoimittaja Pauli Burman, pääministerin sihteeri Seppo Lindblom, valtakunnansovittelija Keijo Liinamaa, kansanedustaja Esko Niskanen, Työväen Sivistysliiton pääsihteeri Olavi Hurri ja valtiotieteen ylioppilas Erkki Tuomioja.[22]

Sorsan valinnan yllätyksellisyyttä kuvasi osaltaan se, että SDP:n puoluekokouksesta kertoneen uutisensa yhteydessä Ilta-Sanomat julkaisi tuoreeltaan kuvan uuden puoluesihteerin sijasta väärästä miehestä, Helsingin Suursuon sairaalan talouspäällikkönä toimineesta täyskaimasta Kalevi Sorsasta. Lehti pääsi julkaisemaan kuvan oikeasta Kalevi Sorsasta vasta seuraavan viikon tiistain numerossaan.[23][24][25]

Historioitsija Jukka Seppisen mukaan Sorsan nousu tuntemattomuudesta SDP:n puoluesihteeriksi ei tapahtunut sattumalta tai yllättäen. Seppisen mukaan Sorsan nousun takana olivat muiden muassa Neuvostoliiton kommunistinen puolue ja KGB. NKP oli uhannut katkaista suhteet SDP:hen, jos puoluesihteeriksi valittaisiin joku puolueen oikeistoon kuuluva henkilö. Komsomolskaja Pravda julkaisi hieman ennen puoluekokousta artikkelin, jossa leimattiin neuvostovastaisiksi Suomen Sosialidemokraatin päätoimittaja Pauli Burman, SDP:n järjestöpäällikkö Anssi Karkinen ja SDP:n kansainvälisten asioiden sihteeri Pekka Korvenheimo.[26] Rafael Paasio kertoi muistelmissaan, että Korvenheimo oli ollut varma nimityksestään puoluesihteeriksi ja oli Sorsan valinnan jälkeen erittäin pettynyt syrjäyttämisestään.[27]

Uudessa asemassaan Sorsa sai nopeasti paljon kannatusta. Vuoden 1970 eduskuntavaaleissa hän sai tukiryhmänsä ja suosittelijoidensa (muun muassa pääministeri Mauno Koivisto, kouluhallituksen pääjohtaja R. H. Oittinen ja valtakunnansovittelija Keijo Liinamaa) avulla suuren äänisaaliin, 17 311 ääntä. Kannatusta kertyi sosialidemokraattisen puolueen perusjäsenistöltä. SDP oli selvästi suurin puolue, ja Sorsa valittiin heti ensimmäisen kauden kansanedustajana ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtajaksi. Hän toimi SDP:n Helsingistä valittuna kansanedustajana tasan 20 vuotta, vuodet 1970–1990.[14]

Sorsasta tuli Paasion ”pari piirua vasemmalle” -linjan toteuttaja, mutta aluksi hän joutui kuitenkin selvittämään rajalinjoja puolueen vasemmistosuuntauksen eli pälkäneläisten kanssa. Puoluejohto ja Sorsa puuttuivat liikkeeseen tiukoin ottein puolueen yhtenäisyyden palauttamiseksi.lähde? Toinen uuden puoluesihteerin koetinkivi oli EEC– vapaakauppasopimuksen läpivieminen, mutta voimakkaasta vastustuksesta huolimatta presidentti Urho Kekkonen ja Sorsa ajoivat sopimuksen läpi. EEC-sopimuksen solmimiseen kytkeytyi tiiviisti Zavidovo-vuoto, sekä presidentti Urho Kekkosen toimikauden jatkaminen poikkeuslain avulla.[14]

Puoluesihteerin paikalta Sorsa valittiin puolueen puheenjohtajaksi vuonna 1975, ja tässä toimessa hän oli vuoteen 1987 eli yhteensä 12 vuotta [28]. Sorsan nimi oli esillä presidenttiehdokaskaavailuissa 1970-luvun lopulta lähtien, mutta lähimpänä presidenttiehdokkuus oli vuonna 1994. Tuolloin SDP järjesti kaikille avoimen esivaalin puolueen presidentinvaaliehdokkaan valitsemiseksi. Sorsa hävisi esivaalin Martti Ahtisaarelle, joka oli Suomen presidenttinä vuosina 1994–2000.[14] Esivaalin tulos oli Sorsalle järkytys, josta hän ei koskaan toipunut. Sorsa tunsi kokeneensa sen myötä sekä häntä itseään että hänen puolueen hyväksi tekemäänsä työtä kohtaan häväistyksen, jota hän ei milloinkaan antanut anteeksi.[29]

Pääministerinä neljässä hallituksessa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kalevi Sorsa toimi pääministerinä neljässä hallituksessa: Sorsan I hallitus istui vuosina 1972–1975, Sorsan II hallitus vuosina 1977–1979, Sorsan III hallitus vuosina 1982–1983 ja Sorsan IV hallitus vuosina 1983–1987. Samaan aikaan suomalaista yhteiskuntaa kehitettiin hyvinvointivaltioksi, maa muuttui perinteisestä maatalousyhteiskunnasta teollisuus- ja palveluyhteiskunnaksi, julkisia palveluja kehitettiin ja sosiaaliturvaa parannettiin. Muita suuria yhteiskunnallisia ratkaisuja olivat peruskoulun toteuttaminen, päivähoidon kehittäminen ja kansanterveyslain laatiminen. Lisäksi yhteiskunnan ohjailua varten perustettiin uusia virastoja, muun muassa Työsuojeluhallitus.[14] Suomi muuttui sosiaalisesti ja koulutuksellisesti tasa-arvoisemmaksi ja vaurastui. Erityisesti Sorsan I hallitus harjoitti voimallista reformipolitiikkaa johtokaksikkonaan pääministeri ja varapääministeri, valtiovarainministeri Johannes Virolainen. Öljykriisin jälkeisestä lamasta noustiin Sorsan II hallituksen elvytyksellisin toimin. Kansallista talkoohenkeä nostatettiin vuonna 1977 kokouksessa, joka ”Korpilammen hengessä” eli konsensuksen hengessä kokosi yhteen elinkeinoelämän, työnantajien, ay-liikkeen ja julkisen vallan edustajia. Ympäristöministeriön perustaminen valmisteltiin ja käynnistettiin Sorsan 1980-luvun hallitusten aikana.[21]

Sorsan ensimmäisen ja toisen hallituksen kausilla Kalevi Sorsan ja Johannes Virolaisen keskinäiset suhteet muodostuivat hyvin läheisiksi ja luottamuksellisiksi. Tämän vuoksi osa Keskustan kannattajista arvosteli Virolaista siitä, että tämä oli Sorsan kanssa tekemänsä yhteistyön vuoksi valmis tinkimään keskustaväelle tärkeiden asioiden ajamisesta.[30]

Vuosina 1977–1979 istuneen Sorsan toisen hallituksen toimikausi oli vaikea. Talouselämän elvyttäminen vuosikymmenen puolivälin lamasta vaati toimia, jotka aiheuttivat laajaa arvostelua julkisessa sanassa ja joiden vaikutus näkyi hitaasti.[31] Syksyllä 1977 julkisuuteen tuli niin kutsuttu Salora-juttu. Televisiotehdas Saloran todettiin myyneen televisioita ohi kirjanpidon, salanneen näin saamansa tulot verottajalta ja tämän peittääkseen lahjoneen veroviranomaisia. Lisäksi Salora oli maksanut puolueiden vaalikuluja ja lahjoitellut tuotteitaan muun muassa ministereille, myös Kalevi Sorsalle.[32] Lisäksi syksystä 1978 alkaen Sorsa joutui ankaran ryöpytyksen kohteeksi Valcon, valtion kuvaputkitehtaan hallintoneuvoston puheenjohtajan ominaisuudessa tehtaan heikon tuotannon takia[14]. Kiistan taustalla saattoi näkyä myös heijastuma sosialidemokraattisen teollisuuspolitiikan ja yksityisen elektroniikka-alan yritystoiminnan välisestä kamppailusta.[33] Talven 1979 aikana alkoi olla selvästi näkyvissä, että Suomen talous oli Sorsan hallituksen elvytyspolitiikan ansiosta kääntynyt nousuun. Sorsan mielestä tämän olisi pitänyt olla lehdistön etusivujen aiheena, eivätkä suinkaan hänen televisionsa tai Valcon vaikeudet.[34]

Sorsan toisen hallituksen talouspolitiikan menestys oli keskeisesti sen valtiovarainministerin Paul Paavelan ansiota. Vuoden 1978 alussa tehdyn markan devalvaation jälkeen hän sopi ammattiliittojen kanssa jo sovittujen palkankorotusten lykkäämisestä.[35] Paavelan talouspolitiikkaa tukivat niin pääministeri Sorsa kuin vaikeaan työministerin tehtävään suostunut SKDL:n Arvo Aalto.[36]

Joulukuussa 1978 Sorsa sopi Suomen Pankin pääjohtajan Mauno Koiviston kanssa, että Koivisto valmistautuisi ottamaan vastaan pääministerin tehtävän maaliskuun 1979 eduskuntavaalien jälkeen.[37] Sorsalla oli Salora- ja Valco-juttujen aiheuttamien vastoinkäymisten lisäksi henkilökohtainen syy jättäytyä kokonaan seuraavan hallituksen ulkopuolelle, sillä häntä jo vuosia vaivannut selkäkipu oli pahentunut ja tehnyt kokouksissa istumisen miltei sietämättömäksi.[38] Eduskuntavaaleissa oppositiopuolueet Kokoomus, Kristillinen Liitto ja Suomen Maaseudun Puolue lisäsivät kannatustaan, kaikki hallituspuolueet kärsivät tappion ja myös Kalevi Sorsan henkilökohtainen äänimäärä laski.[39]

Eduskunnassa varsinkin SMP löi rumpua Valcon epäonnistumisesta, ja puolueen kunniapuheenjohtaja Veikko Vennamo ja kansanedustaja Urpo Leppänen vaativat Sorsan ja kauppa- ja teollisuusministeri Eero Rantalan asettamista sen vuoksi syytteeseen valtakunnanoikeudessa. Perustuslakivaliokunnan enemmistö katsoi kuitenkin, ettei asia antanut aihetta valtakunnanoikeuden koollekutsumiseen.[40] Veikko Vennamo antoi Kalevi Sorsalle Valco-skandaalin vuoksi pilkkanimen "Valco-Sorsa", jota hän viljeli ahkerasti pitkin 1980-lukua. Lähipiirilleen Sorsa tunnusti myöhemmin Valcoon liittyneiden tapahtumien olleen hänen poliittisen uransa raskain koettelemus ja kokeneensa elämänsä syvimmän masennuksen Valcon jälkipuinnin aikana.[41] Salora-jutun ja Valcon vaikeuksien ohella lehdistössä liikkui väitteitä Sorsan tekemään asuntokauppaan liittyvistä epäselvyyksistä. Väitteet osoittautuivat perättömiksi, ja Sorsa itse katsoi, että kyseessä oli poliittisen oikeiston häneen kohdistama ajojahti.[31]

Vuonna 1981 ilmestyneessä Tamminiemen pesänjakajat -kirjassa Sorsa nimettiin SDP:n ykkösmieheksi, joka joutui kuitenkin antamaan tietä Mauno Koivistolle spekuloinnissa Urho Kekkosen seuraajasta. Toisaalta Koivisto tarvitsi Sorsan ulkopoliittiseksi takuumiehekseen varsinkin idänsuhteissa. Kirjan mukaan Sorsan suhtautuminen Keskustaan muuttui Johannes Virolaisen jouduttua väistymään Paavo Väyrysen tieltä Keskustan puheenjohtajana kesällä 1980. Sorsan ja Väyrysen välille ei koskaan muodostunut yhtä luottamuksellista suhdetta kuin Sorsan ja Virolaisen välillä oli vallinnut.[42] Sorsan ja Väyrysen välit katkesivat täysin Sorsan neljännen hallituksen toimikaudella 1983–1987.[43]

Kalevi Sorsa palasi pääministeriksi vuoden 1982 presidentinvaalin jälkeen aluksi hieman vastentahtoisesti. Vain vuoden kuluttua olivat edessä uudet eduskuntavaalit, eikä SDP halunnut syntyvän vaikutelmaa, että se olisi kaapannut itselleen valtakunnan avainpaikat varmistaakseen vaalimenestyksensä. Kun Keskustan puheenjohtaja, Koiviston hallituksen ulkoministerinä toiminut Paavo Väyrynen oli linjannut, ettei Keskusta ottaisi uuden hallituksen pää- ja ulkoministerin paikkoja, Sorsa päättikin ottaa jälleen hallituksen vetovastuun.[44] Sorsan kolmas hallitus rakentui vielä niin kutsutulle kansanrintamapohjalle, mutta vuoden 1982 lopussa Suomen Kansan Demokraattinen Liitto, joka kärsi yhä pahenevasta sisäisestä hajaannuksesta, lähti hallituksesta äänestettyään puolustusmäärärahojen lisäämistä vastaan. Toukokuussa 1982 Sorsa ohitti Urho Kekkosen Suomen pitkäaikaisimpana pääministerinä.[45]

Vuoden 1983 eduskuntavaaleissa suurin voittaja oli Suomen Maaseudun Puolue. Heti vaalien jälkeen Kalevi Sorsa varmisti SMP:n puheenjohtajalta Pekka Vennamolta, että SMP olisi käytettävissä uutta hallitusta muodostettaessa. Kyseessä oli toisaalta palkkio SMP:lle sen tuesta Mauno Koivistolle presidentinvaalissa, toisaalta tarkoituksena oli sitoa vennamolaiset kannattamaan vasemmistolaista politiikkaa. Sorsa ja puoluesihteeri Erkki Liikanen laskivat, että hallituksessa SDP pystyi SMP:n avulla pelaamaan Keskustaa ja Ruotsalaista kansanpuoluetta vastaan. Sorsan ja toiseksi valtiovarainministeriksi tulleen Pekka Vennamon suhteet osoittautuivat hallituksen kaudella toimiviksi, ja vaikka Keskusta oli kirjallisella sopimuksella pyrkinyt sitomaan vennamolaiset yhteistyöhön "keskiryhmien" kanssa, SMP:n kaksihenkinen ministeriryhmä äänesti käytännössä aina yhdessä SDP:n rinnalla. Ainoa hinta, jonka SDP joutui yhteistyöstään vennamolaisten kanssa maksamaan, olivat SMP:n eduskuntaryhmän puheenjohtajan Veikko Vennamon ajoittaiset irtiotot muun muassa rintamamiesten lisäeläkkeen käsittelyssä syksyn 1985 budjettiriihen yhteydessä ja kevään 1986 Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuuden kotimaisessa jälkipuinnissa.[46][47]

Syyskuussa 1984 Sorsa teki virallisen vierailun Neuvostoliittoon kolmantena Suomen pääministerinä Urho Kekkosen ja Ahti Karjalaisen jälkeen.[48] Sorsan neljännen hallituksen toimikauden lopulla syksyllä 1986 alkoi ilmetä merkkejä SDP:n ja Keskustan pitkään kestäneen yhteistyön rakoilusta. Lokakuussa 1986 Sorsa arvosteli Keskustaa ja sen puheenjohtajaa, ulkoministeri Paavo Väyrystä punamultayhteistyön tuhoamisesta ja presidentti Urho Kekkosen poliittisen perinnön tuhlaamisesta.[49]

Kesän 1984 SDP:n puoluekokouksessa Lahdessa Sorsa piti kuuluisaksi tulleen Infokratia-puheen, jossa hän syytti tiedotusvälineitä epäolennaisuuksiin puuttumisesta. Sorsan mielestä tiedotusvälineet eivät kirjoittaneet yhteiskunnallisista ongelmista vaan keskittyivät pinnallisiin asioihin.[50] Sorsan mukaan ”infokratialle” eli tiedotusvälineiden lisääntyneelle vallalle ”näyttää olevan ominaista suuri epä-älyllisyys, yhteiskunnallisten ja muidenkin ongelmien pohdiskelun välttely, poliittisten kysymysten kääntäminen henkilökysymyksiksi sekä omaan toimintaansa kohdistuva täydellinen kritiikittömyys.” Sorsan mukaan taustalla oli käsitys, että puolueet olivat menettäneet kykyään toimia tulkkina kansalaisten näkemyksille yhteiskunnallisista asioista ja että joukkoviestinten tulisi ottaa tämä tehtävä itselleen. Sorsan mukaan tässä unohdettiin, että puolueiden aatteet olivat alun alkaen kehittyneet juuri kansalaismielipiteen pohjalta.[51]

Hieman aiemmin, huhtikuussa 1984 Sorsa raivostui TV-katsojien silmien edessä TV 1:n A-studiossa häntä hiillostaneelle toimittaja Pekka Oksalalle. Sorsan mielestä puoluetoiminnasta ja demokratiasta annettiin väärä kuva, eikä varsinkaan Yleisradion tehtävänä ollut tällainen vääristely. Sorsa oli ollut tyytymätön Yleisradion poliittisiin ohjelmiin jo 1970-luvun alkuvuosista lähtien. Hän katsoi itseensä kohdistuneeksi muun muassa Pääministerin haastattelutunnin lopettamisen vuonna 1972 juuri silloin, kun hänestä tuli pääministeri. Pääjohtaja Erkki Raatikainen kiisti tämän syy-yhteyden sanoen, että ohjelma lopetettiin silloisten huonojen katsojalukujen vuoksi.[52]

Eduskunnan puhemies ja Suomen Pankin johtokunnan jäsen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kalevi Sorsan neljännen hallituksen toimikausi päättyi vuoden 1987 eduskuntavaaleihin, jolloin se oli noussut Suomen siihen saakka pitkäikäisimmäksi hallitukseksi ohitettuaan ennätystä yli puoli vuosisataa hallussaan pitäneen Kivimäen hallituksen. Vaalien jälkeen muodostettiin Harri Holkerin johtama, Kokoomuksen ja SDP:n rungolle rakentunut sinipunahallitus, jonka ulkoministeriksi tuli Sorsa.[53] Kesäkuussa 1987 pidetyssä puoluekokouksessa Sorsa jätti SDP:n puheenjohtajan paikan, ja uudeksi puheenjohtajaksi valittiin SDP:n eduskuntaryhmän puheenjohtajana toiminut Pertti Paasio, Sorsan edeltäjän Rafael Paasion poika.[54]

Sorsan jättäessä Holkerin hallituksen tammikuun lopussa 1989 hänelle oli kertynyt valtioneuvoston jäsenenä yhteensä 4 793 vuorokautta, josta pääministerinä 3 653 vuorokautta.[55]

Kalevi Sorsan parlamentaarikon ura huipentui kahteen vuoteen eduskunnan puhemiehenä vuosina 1989–1990.[13] Sorsan siirtyminen ulkoministerin tehtävistä puhemieheksi tapahtui hänen oman suosionsa kannalta negatiivisella tavalla, sillä paikalta joutui lähtemään SDP:n kenttäväen suosikki Matti Ahde, jonka nimi oli vilahtanut myös keskusteluissa SDP:n tulevasta presidenttiehdokkaasta.[56]

Aktiivisen poliittisen uransa päätteeksi Sorsa nimitettiin Suomen pankin johtokuntaan 1987. Hän työskenteli johtokunnassa vuoteen 1996, jolloin jäi eläkkeelle. Sorsan toimikaudelle Suomen Pankissa osuivat 1990-luvun syvä lama ja pankkikriisi, joka johti monen pankin lakkauttamiseen ja fuusioihin.[21]

Ulkopoliittinen vaikuttaja

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääministeri Sorsa vuonna 1983 Davosin huippukokouksessa.

Sorsa oli kiistatta merkittävä suomalainen ulko- ja turvallisuuspoliittinen vaikuttaja. Pääministerinä ja puoluejohtajana Sorsa joutui automaattisesti mukaan ulkopoliittiseen päätöksentekoon. Ulkoministerinä Sorsa toimi kolmesti, vuosina 1972, 1975–1976 ja 1987–1989, sekä ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtajana vuosina 1970–1972, 1976–1977 ja 1979–1982.[13]

On arvioitu, ettei Kekkonen olisi 1970-luvulla voinut toteuttaa ulkopolitiikkaansa ilman sosialidemokraatteja; Kekkonen tarvitsi sosialidemokraattien laajoja kansainvälisiä yhteyksiä. Toisaalta SDP:n sisäpoliittinen vallankäyttö ei olisi onnistunut ilman presidentin myötävaikutusta. Kekkosen ja Sorsan luottamukselliset suhteet konkretisoituvat esimerkiksi ETYK-neuvotteluprosessissa ja Saksojen tunnustamiskysymyksessä.[14] Tärkeänä linkkinä Kekkosen ja Sorsan välillä oli SDP:n oma mies ja puolueen ulkopoliittinen strategi Jaakko Kalela, joka toimi vuodesta 1973 presidentin ulkopoliittisena erityisavustajana. Myös Sorsalla itsellään oli tilaisuus tavata Kekkonen aina vähintään kerran viikossa.[57]

Toisen maailmansodan jälkeen Suomen ulkopolitiikan hoidon tärkeimpiä tehtäviä on ollut järjestää suhteet itäiseen naapurimaahan, Neuvostoliittoon, ja sen hajottua Venäjään. Näiden suhteiden hoitamisessa Sorsa oli poliittisten tehtäviensä kautta Kekkosen jälkeen ja presidentti Koiviston ohella ehkä keskeisin henkilö. Neuvostosuhteiden hoitaminen alkoi puoluesihteerinä ja jatkui Paasion niin sanotun nappulaliigan ulkoministerinä, ja myöhemmin niin puheenjohtajan, pääministerin kuin ulkoministerinkin ominaisuudessa. Yhteydenpito koski erilaisia asioita, joista keskeisimpiä olivat ulko- ja ulkomaankauppapolitiikka.

Sorsan ulkopoliittinen aktiivisuus aiheutti kitkaa hänen ja presidentti Mauno Koiviston välille. Kysymys ei ollut siitä, että Sorsa ja Koivisto olisivat kilpailleet valtakunnan kärkimiehen asemasta, vaan taustalla oli muutos Urho Kekkosen aikana vakiintuneista käytännöistä uuteen aikaan. Koiviston pyrkimyksenä oli hoitaa vain ja ainoastaan ne asiat, jotka hallitusmuodossa nimenomaan määrättiin tasavallan presidentille. Tämä periaate, josta Kekkosen aikana oli vieraannuttu, toi hallituksen tosiasiallisesti ratkaistavaksi huomattavasti aiempaa enemmän asioita. Kun valtaa näin siirtyi presidentiltä pääministerille, syntyi vaikutelma, jonka mukaan Sorsa kahmi itselleen kaiken mahdollisen. Tätä käsitystä vahvisti se, että suuri osa Koiviston ratkaistaviksi jääneistä asioista oli salaisia.[58]

Sorsan ja Koiviston suhteiden jännittymisestä syntynyt julkinen kuva oli yksi syy siihen, että kun Koivisto toukokuussa 1983 erotti Suomen ja Neuvostoliiton välisen talouskomission suomalaisosapuolen puheenjohtajan Ahti Karjalaisen, hän viivytti uuden puheenjohtajan nimitystä puoli vuotta. Teollisuus halusi paikalle Kalevi Sorsan, mutta samaan aikaan alettiin valittaa, että jos Sorsa saa tämänkin paikan, hänelle kertyy liikaa valtaa. Koiviston viivyttely herätti huolta neuvostoliittolaisten suhtautumisesta, ja yleisesti tiedettiin myös, että komission neuvosto-osapuolen puheenjohtaja, Neuvostoliiton ulkomaankauppaministeri Nikolai Patolitšev oli jo iäkäs mies, jonka terveys horjui. Komission suomalaisen puheenjohtajan vaihdos olisi antanut myös neuvostoliittolaisille tilaisuuden vaihtaa oma miehensä, ja ellei suomalainen puheenjohtaja olisi riittävän korkeatasoinen, pelkona oli, että Neuvostoliitto laskisi tasoa. Tämän vuoksi Koivisto lopulta marraskuussa 1983 nimitti Sorsan.[59] Hän oli komission puheenjohtajana vuoteen 1989.[21]

Sorsa toimi jo varhain aktiivisesti eurooppalaisen integraation puolesta. Suomen EU-ratkaisua selviteltiin muun muassa integraationeuvottelukunnassa, jonka jäsen Sorsa oli vuosina 1990–1994. Ammattipolitiikan jätettyään hän oli mukana EU:n jäsenyyskampanjassa.[18] Itämeren parlamentaarikkokonferenssi perustettiin Sorsan aloitteesta Helsingissä vuonna 1991.[60]

Kansainväliset tehtävät

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nuoruudessaan Sorsa osallistui lukuisiin kansainvälisiin tilaisuuksiin. Työskentely Pariisissa Unescon alaisuudessa entisestään syvensi Sorsan kansainvälisyyttä ja suhteita Euroopan suuntaan.[21]

Kansainvälisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan ”raskassarjalainen” Sorsasta tuli vuonna 1978, jolloin hänet valittiin vetämään Sosialistisen Internationaalin aseistariisuntatyöryhmää. Sorsa toimi muun muassa 1978 Helsingissä järjestetyn SI:n aseidenriisuntakonferenssin isäntänä.[61] Aseistariisuntatyöryhmän puheenjohtajana Sorsa toimi 1978–1980 ja neuvoa-antavan aseistariisuntaneuvoston (SIPSAD) puheenjohtajana 1980–1996. Sorsan johtama aseistariisuntatyöryhmä tapasi Yhdysvaltain presidentin Jimmy Carterin vuonna 1980. Syksyllä 1981 työryhmä, joka oli tällä välin muuttunut neuvostoksi, pyrki uuden presidentin Ronald Reaganin puheille, mutta suurvaltapoliittinen ilmapiiri oli edellisen käynnin jälkeen voimakkaasti kiristynyt eikä neuvosto päässyt tapaamaan yhtäkään Reaganin hallituksen ministeriä. Tapaaminen Yhdysvaltain johdon kanssa toteutui vain virkamiestasolla Pentagonissa. Neuvoston saamasta kohtelusta perin pohjin loukkaantuneena Sorsa totesi, etteivät liennytys ja kansainvälinen yhteistyö etene niin kauan kuin Reagan on Yhdysvaltain presidenttinä. Sorsa hämmästyi vilpittömästi, kun hänen lausunnostaan nousi kohu ja Yhdysvaltain Helsingin-suurlähettiläs esitti vastalauseensa. Sorsa itse katsoi esittäneensä vain totuudenmukaisen arvion.[62]

Samaan aikaan Sorsa oli myös Sosialistisen Internationaalin varapuheenjohtaja, kunniapuheenjohtajaksi hänet nimitettiin vuonna 1996.[13] Aseistariisuntatyöryhmän puheenjohtajana Sorsa oli turvallisuuspoliittisen keskustelun ytimessä, ja hänen ystäväpiiriinsä kuului merkittäviksi eurooppalaisiksi johtajiksi nousseita sosialidemokraatteja kuten Willy Brandt, Harold Wilson ja Olof Palme. Sorsalla oli myös korkean tason henkilöyhteyksiä niin Moskovassa kuin Washingtonissakin. Erityisen tiivistä yhteyttä Sorsa piti pohjoismaisiin veljespuolueisiin.[21]

Toinen merkittävä kansainvälinen järjestö, jossa Sorsa toimi aktiivisesti, oli InterAction Council. Tähän kansainvälisen solidaarisuuden puolesta toimivaan eräänlaiseen entisten valtiomiesten neuvostoon Sorsa kutsuttiin jäseneksi vuonna 1994, ja hän säilytti jäsenyytensä kuolemaansa saakka. Järjestö valmisteli merkittävän ”Ihmisen velvollisuuksien yleismaailmallisen julistuksen”, jonka se pyrkii saamaan hyväksytyksi YK:n ihmisoikeuksien julistuksen rinnalle. Sorsa osallistui aktiivisesti järjestön toimintaan ja kokouksiin eri puolilla maailmaa.[21]

Syksyllä 1982 Sorsa sai ajatuksen Palestiinan vapautusjärjestön johtajan Jasser Arafatin kutsumisesta vierailulle Suomeen tarkoituksenaan osoittaa solidaarisuutta palestiinalaisille Sabran ja Shatilan verilöylyn jälkeen. Saatuaan presidentti Mauno Koiviston hyväksynnän asialle Sorsa otti yhteyttä silloin Parlamenttienvälisen liiton kokouksessa olleeseen Johannes Virolaiseen ja pyysi tätä tunnustelemaan asiaa. Ulkoministeri Pär Stenbäck sattui kuitenkin samalla hetkellä olemaan YK:n yleiskokouksessa New Yorkissa, ja kuultuaan asiasta hän katsoi pahastuneensa tulleensa sivuutetuksi. Jupakan lopputuloksena kukaan ei kutsunut Arafatia Suomeen.[63] Sorsa tapasi Arafatin Tunisiaan tekemänsä virallisen vierailun yhteydessä maaliskuussa 1984 ja keskusteli tämän kanssa noin puolen tunnin ajan. Tulehtunutta ilmapiiriä kuvasi, että Israelin hallitus esitti välittömästi Helsingin-suurlähettiläänsä välityksellä ”syvän tyytymättömyytensä” Sorsan ja Arafatin tapaamisen johdosta. Suomen hallitus vastasi, ettei tapaus vaikuttaisi millään tavoin Suomen suhtautumiseen Israelin ja palestiinalaisten välisen konfliktin kumpaankaan osapuoleen.[64] Arafatin vierailu Helsingissä toteutui lopulta tammikuussa 1989 Holkerin hallituksen ulkoministerin Kalevi Sorsan toimiessa vierailun isäntänä.[65]

Sorsa oli tunnustettu ja arvostettu luennoitsija monilla kansainvälisillä foorumeilla. Vielä eläkkeellä ollessaankin häntä kutsuttiin luennoimaan ulko- ja turvallisuuspoliittisista sekä talouspoliittisista aiheista esimerkiksi Intiaan, Itävaltaan ja Japaniin. Viimeinen virallinen kansainvälinen tehtävä Sorsalla oli ulkoministeriön mandaatilla julkisuudelta piilossa toteutettu neuvottelutoiminta Kyproksen kiistan ratkaisemiseksi.[66]

Terveys ja kuolema

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Sorsa piipun kanssa.

Sorsa harrasti pitkään tupakointia ja näyttäytyi usein piipun kanssa. Tamminiemen pesänjakajat -kirjassa vihjattiin, että hän poltti mieluummin savukkeita ja piippu olisi ollut vain julkisuuteen tarkoitettu yritys jäljitellä Britannian pääministeri Harold Wilsonia. Sorsa lopetti tupakoinnin vuonna 1983. Hänellä todettiin alkusyksystä 1990 paksusuolen syöpä, mutta kasvain leikattiin onnistuneesti. Syöpä uusiutui ja levisi 2000-luvun alussa.[67] Sorsa kuoli 73-vuotiaana kotonaan Helsingissä tammikuussa 2004.[68]

Sorsalla ei ollut lapsia.[14]

Kritiikki

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1997 ilmestyi venäläisen entisen KGB-vakoojan, Neuvostoliitosta Suomen kautta länteen vuonna 1985 loikanneen Oleg Gordijevskin yhdessä toimittaja Inna Rogatchin kanssa kirjoittama muistelmateos Sokea peili, jonka kustantajana oli WSOY. Kirjan tekijät antoivat ymmärtää, että monet suomalaiset 1970- ja 1980-lukujen kärkipoliitikot, ennen muita Sorsa, olivat solmineet läheisiä ja jopa sopimattoman tiiviitä suhteita Neuvostoliiton tiedustelupalveluun KGB:hen ja siten syyllistyneet miltei maanpetokseen. Kirjan mukaan Sorsa oli kuulunut KGB:n ”ensimmäiseen yhteysluokkaan”. Sorsa kiivastui kirjan väitteistä ja kiisti ne jyrkästi. Hänen mukaansa suomalaisilla oli ollut neuvostoliittolaisten kanssa samanlainen keskusteluyhteys kuin muidenkin maiden diplomaattien kanssa. Ainoana erona oli ollut, että Neuvostoliitto oli hoitanut yhteyksiä paitsi diplomaattien, myös tiedustelupalvelunsa kautta. Historioitsija Kimmo Rentolan mukaan kirja osoitti tekijöidensä tuntemuksen Suomesta puutteelliseksi – kirjan mukaan Suomi olisi ollut täysin KGB:n hallussa –, ja siinä esitetyt todisteet suomalaisten poliitikkojen sopimattomasta toiminnasta olivat hataria.[69]

Sorsan kuoleman jälkeen hänen KGB-yhteyksiään ovat arvioineet kriittisesti muun muassa Alpo Rusi ja Jukka Seppinen useissa teoksissaan.[70] Vuonna 2020 Kanavaan kirjoittamassaan artikkelissa Rusi totesi: ”Kalevi Sorsa on saattanut olla suomettumisen sensuurin salattu ongelma, jonka selvittämisen estäminen estää kaikkinaisen suomettumisen avaamisen ja tunnistamisen.” Rusin lähteenä oli muun muassa saksalaisten historioitsijoiden Michael Ploetzin ja Hans-Peter Müllerin teos Ferngelenkte Friedensbewegung (2004).[71] Professori Henrik Meinanderin mukaan Rusin ja Seppisen tulkinnat Sorsan KGB-yhteyksistä ovat ”yliammuttuja” tai liioiteltuja, sillä Sorsa vain mukautui presidentti Kekkosen luomaan käytäntöön, jossa suhteita Neuvostoliittoon oli vaikea hoitaa menestyksekkäästi muullakaan tavalla.[70]

Teokset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sorsa oli kiinnostunut kirjallisuudesta ja kirjoittamisesta jo nuoresta lähtien. Päiväkirjanpitämisen ohella hän kirjoitti runoja ja osallistui runokilpailuihin. Yliopistossa Sorsa paneutui erityisesti kirjallisuuden opintoihin. Kustannusosakeyhtiö Tammen palveluksessa hän luki, toimitti ja arvosteli kotimaisia käsikirjoituksia. Aktiivisesta päivänpolitiikasta ja työelämästä jäätyään Sorsalla oli taas aikaa omistautua kirjallisille harrastuksilleen.[66] Presidenttihaaveidensa kariuduttua Sorsa solmi vuonna 1993 Otavan kanssa kustannussopimuksen kolmiosaisesta muistelmateoksesta. Muistelmien ensimmäinen osa ilmestyi vuonna 1998 ja vuoteen 1976 saakka ulottuva toinen osa vuonna 2003. Sorsa toimi vuosina 1991–2001 Turun Sanomien kolumnistina ja kirjoitti myös Demariin.[72]

Kalevi Sorsan teokset:

Kunnianosoituksia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sorsalle ehdotettiin useaankin otteeseen valtioneuvoksen arvonimeä, mutta hän kieltäytyi vastaanottamasta sitä vedoten taustaansa työväenliikkeessä, jossa oli perinteisesti pidättäydytty kunnianosoituksista.[73] Sorsa kaihtoi koko elämänsä ajan julkisia tunnustuksia työstään ja saavutuksistaan, mutta suostui promovoitavaksi Tampereen teknillisen korkeakoulun kunniatohtoriksi vuonna 1987 ja Tampereen yliopiston hallintotieteiden kunniatohtoriksi vuonna 1992.[13] Vuonna 1985 Sorsa suostui ottamaan vastaan Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan suurristin presidentti Koivistolta, vaikka suhtautui kielteisesti kunniamerkkeihin.[74] Presidentti Tarja Halonen palkitsi Sorsan Vapaudenristin ritarikunnan 1. luokan Vapaudenristillä rintatähtineen, jonka Sorsa otti myös vastaan.[75]

Sorsan pitkäaikaisen kotitalon seinään Helsingin Merihaassa kiinnitettiin muistolaatta kansanvallan päivänä 17. heinäkuuta 2005 Suomen Sosialidemokraattisen Sanomalehtimiesliiton järjestämässä juhlatilaisuudessa.[76] Hietaniemen hautausmaalla (U25-12-1) paljastettiin samana vuonna Kimmo Pyykön veistämä Sorsan hautamuistomerkki Elämänkaari.[77]

Sorsan arkisto, bibliografia ja nimikkosäätiö

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Useimpien Suomen pääministerien henkilöarkistot ovat Kansallisarkiston hallussa, mutta Sorsa luovutti 35 hyllymetriä käsittävän henkilökohtaisen arkistonsa Työväen Arkistolle. Hän määräsi vuonna 1985, että arkisto avattaisiin tutkijoiden käyttöön 30 vuotta hänen kuolemansa jälkeen. Sorsan kuoltua hänen leskensä Irene Sorsa lyhensi salausajan 15 vuoteen, mutta sitä pidennettiin myöhemmin uudestaan kolmella vuodella. Arkisto avautui lopulta tutkijoille lokakuussa 2022.[78] Suomen arkistoyhdistys myönsi Irene Sorsalle ja postuumisti myös Kalevi Sorsalle Vuoden arkistoteko -kunniamaininnan vuonna 2004.[79]

Kalevi Sorsa -bibliografia[80] sisältää Kalevi Sorsan eri elämänvaiheissaan ja erilaisissa työ- ja luottamustehtävissään kirjoittamat kirjat, artikkelit ja puheet. Bibliografiaan on luetteloitu myös tärkeimpien päivä- ja aikakauslehtien julkaisemat haastattelut Sorsasta sekä muut Sorsaa käsittelevät artikkelit ja kirjoitukset. Aineistoa on vuosilta 1951–2005, ja se on luetteloitu ARTO-tietokantaan.[81]

Vuonna 2005 perustettiin sosiaalidemokraattinen ajatushautomo Kalevi Sorsa -säätiö.[78]

Työväenmuseo Werstaan kokoelmissa on Sorsalle kuuluneita esineitä, kuten solmio ja piippu.[82][83]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Suomen hallitukset hallitus valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Arkistoitu 24.9.2014. Viitattu 22.6.2010.
  2. ↑ a b Sorsan hallitus valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Arkistoitu 14.11.2012. Viitattu 22.6.2010.
  3. ↑ Sorsan II hallitus valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Arkistoitu 14.11.2012. Viitattu 22.6.2010.
  4. ↑ Sorsan III hallitus valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Arkistoitu 14.11.2012. Viitattu 22.6.2010.
  5. ↑ Sorsan IV hallitus valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Arkistoitu 14.11.2012. Viitattu 22.6.2010.
  6. ↑ Paasion II hallitus valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Arkistoitu 14.11.2012. Viitattu 22.6.2010.
  7. ↑ Miettusen II hallitus valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Arkistoitu 14.11.2012. Viitattu 22.6.2010.
  8. ↑ a b Holkerin hallitus valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Arkistoitu 14.5.2011. Viitattu 22.6.2010.
  9. ↑ Auran II hallitus valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Arkistoitu 14.11.2012. Viitattu 22.6.2010.
  10. ↑ Liinamaan hallitus valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Arkistoitu 14.11.2012. Viitattu 22.6.2010.
  11. ↑ Sorsan IV hallitus valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Arkistoitu 14.5.2011. Viitattu 22.6.2010.
  12. ↑ Miettusen III hallitus valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Arkistoitu 14.11.2012. Viitattu 22.6.2010.
  13. ↑ a b c d e f g Kalevi Sorsa Suomen kansanedustajat. Eduskunta.
  14. ↑ a b c d e f g h i Soikkanen, Hannu: Sorsa, Kalevi (1930–2004). Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 2.2.2007. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
  15. ↑ Suomen valtiokalenteri 1988.
  16. ↑ Kalevi Sorsan nuoruusajan päiväkirjat 1940-luvulta. Kalevi Sorsan arkisto, Työväen arkisto
  17. ↑ ”Pääministeri muisteli Pääkaupungille: Opiskelijakortteerista vintille ja Merihakaan”. Pääkaupunki 1983.
  18. ↑ a b c d Kalevi Sorsan arkisto: Henkilötiedot, Työväen Arkisto
  19. ↑ Blåfield & Vuoristo: Kalevi Sorsan suuri rooli, s. 20.
  20. ↑ Kalle Päätalo: Hyvästi, Iijoki, s. 558.
  21. ↑ a b c d e f g h Laaksovirta, Simo: Kalevi Sorsa – Kansainvälinen valtiomies, julkaisematon käsikirjoitus pienoiselämäkerraksi, 2006. Käsikirjoitus on osa Kalevi Sorsan arkistoa, Työväen Arkisto.
  22. ↑ a b Blåfield & Vuoristo: Kalevi Sorsan suuri rooli, s. 10.
  23. ↑ Timo Kilpi: Uutisia, historiaa ja puheenaiheita: Ilta-Sanomat 75 vuotta, s. 178–179. Porvoo-Helsinki: WSOY, 2007. ISBN 978-951-0-31761-7.
  24. ↑ Viiden kielen Sorsa. Ilta-Sanomat 7.6.1969.
  25. ↑ Sorsan kuva oli ankka. Ilta-Sanomat 10.6.1969.
  26. ↑ KGB valmisti 1969 tietä Kalevi Sorsalle Ilta-Sanomat. 23.10.2008. Viitattu 21.12.2017.
  27. ↑ Rafael Paasio: Kun aika on kypsä, s. 320–321. Helsinki: Tammi, 1980. ISBN 951-30-3905-6.
  28. ↑ http://www.eduskunta.fi/thwfakta/hetekau/hex/hxent.htm
  29. ↑ Olavi Jouslehto ja Jaakko Okker: Tamminiemestä Mäntyniemeen, s. 149–150. Porvoo-Helsinki: WSOY, 2000. ISBN 951-0-24355-8.
  30. ↑ Karina Jutila, Matti Simula ja Heikki Vento: Johannes Virolainen 1914–2000, s. 220. Helsinki: Otava, 2013. ISBN 978-951-1-27783-5.
  31. ↑ a b Blåfield & Vuoristo: Kun valta vaihtui, s. 35.
  32. ↑ Blåfield & Vuoristo: Kalevi Sorsan suuri rooli, s. 132.
  33. ↑ Kalevi Sorsan arkisto: Valcoa koskeva asiakirjakokonaisuus, Työväen Arkisto.
  34. ↑ Blåfield & Vuoristo: Kalevi Sorsan suuri rooli, s. 133.
  35. ↑ Rekola: Viran puolesta, s. 235.
  36. ↑ Rekola: Viran puolesta, s. 227.
  37. ↑ Blåfield & Vuoristo: Kun valta vaihtui, s. 36.
  38. ↑ Blåfield & Vuoristo: Kun valta vaihtui, s. 41.
  39. ↑ Blåfield & Vuoristo: Kalevi Sorsan suuri rooli, s. 134.
  40. ↑ Esko Rekola: Viran puolesta, s. 240.
  41. ↑ Olavi Jouslehto ja Jaakko Okker: Tamminiemestä Mäntyniemeen, s. 150. Porvoo-Helsinki: WSOY, 2000. ISBN 951-0-24355-8.
  42. ↑ Lauantaiseura: Tamminiemen pesänjakajat, s. 25–31. Tampere: Kustannus-Vaihe, 1981. ISBN 951-99336-6-2.
  43. ↑ Esko Rekola: Viran puolesta, s. 309. Porvoo-Helsinki: WSOY, 1998. ISBN 951-0-22965-2.
  44. ↑ Blåfield & Vuoristo: Kalevi Sorsan suuri rooli, s. 176–177.
  45. ↑ Tarkka & Tiitta 1987, s. 291.
  46. ↑ Blåfield & Vuoristo: Kalevi Sorsan suuri rooli, s. 177–178.
  47. ↑ Tarkka & Tiitta 1987, s. 293.
  48. ↑ Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1986, s. 15. Helsinki: Otava, 1985. ISBN 951-1-08527-1.
  49. ↑ Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1988, s. 27. Helsinki: Otava, 1987. ISBN 951-1-09685-0.
  50. ↑ Yle Areena
  51. ↑ Junkkari, Marko: Infokratiasta instakratiaan Helsingin Sanomat. 28.8.2022. Viitattu 7.1.2023.
  52. ↑ Raimo Salokangas: Aikansa oloinen: Yleisradion historia 2 (1949–1996), s. 358. Helsinki: Yleisradio, 1996. ISBN 951-43-0714-3.
  53. ↑ Mitä Missä Milloin 1988, s. 169.
  54. ↑ Mitä Missä Milloin 1988, s. 84.
  55. ↑ Ministerin tiedot: Sorsa, Taisto Kalevi Valtioneuvosto.
  56. ↑ Jouslehto & Okker 2000, s. 140–141.
  57. ↑ Blåfield & Vuoristo: Kalevi Sorsan suuri rooli, s. 142.
  58. ↑ Blåfield & Vuoristo: Kalevi Sorsan suuri rooli, s. 185.
  59. ↑ Blåfield & Vuoristo: Kalevi Sorsan suuri rooli, s. 185–186.
  60. ↑ Itämeren parlamentaarikkokonferenssin Suomen valtuuskunta Eduskunta. Viitattu 3.5.2019.
  61. ↑ Väänänen, Pentti: Purppuraruusu ja samettinyrkki, s. 185. Kellastupa, 2012. ISBN 978-952-5787-11-5
  62. ↑ Blåfield & Vuoristo: Kalevi Sorsan suuri rooli, s. 169–172.
  63. ↑ Blåfield & Vuoristo: Kalevi Sorsan suuri rooli, s. 184.
  64. ↑ Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1985, s. 54. Helsinki: Otava, 1984. ISBN 951-1-07992-1.
  65. ↑ Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1990, s. 46. Helsinki: Otava, 1989.
  66. ↑ a b Kalevi Sorsan arkisto, Työväen arkisto.
  67. ↑ Meinander 2022, s. 266, 330, 368–369.
  68. ↑ Kalevi Sorsa kuollut 17.1.2004. Yle Uutiset. Viitattu 18.5.2017.
  69. ↑ Pesonen, Mikko: Agenttitarina, joka kävi Moskovassa ja katosi – kehuttu brittikirja palauttaa mieleen tapahtumat 1990-luvun lopussa 31.5.2020. Yle Uutiset.
  70. ↑ a b Meinander 2022, s. 373–374.
  71. ↑ Alpo Rusi: Kalevi Sorsa – salattu suomettumisen ongelma? Kanava, 3/2020, s. 22–27. Otavamedia.
  72. ↑ Meinander 2022, s. 339, 364–369.
  73. ↑ Mitä-Missä-Milloin: Kansalaisen vuosikirja 2005, s. 63. Otava 2004, Helsinki.
  74. ↑ Suomen Valkoisen Ruusun ja Suomen Leijonan ritarikunnat, s. 345. Helsinki: Edita Publishing, 2017.
  75. ↑ Vapaudenristin ritarikunta – Isänmaan puolesta, s. 253. Helsinki: WSOY, 2014.
  76. ↑ MTV uutiset. 2005.
  77. ↑ Kimmo Pyykkö: CV (Arkistoitu – Internet Archive), Galeriat.net
  78. ↑ a b Meinander 2022, s. 371–372.
  79. ↑ Suomen arkistojen päivä (Arkistoitu – Internet Archive)
  80. ↑ Kalevi Sorsa -bibliografia (Arkistoitu – Internet Archive), Työväen Arkisto
  81. ↑ Linneanet.fi (Arkistoitu – Internet Archive)
  82. ↑ Solmio; Kalevi Sorsan solmio Työväenmuseo Werstas, Finna.fi. Viitattu 12.4.2024.
  83. ↑ Piippu; Kalevi Sorsan piippu Työväenmuseo Werstas, Finna.fi. Viitattu 12.4.2024.

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Kalevi Sorsa.

 

Edeltäjä:
Rafael Paasio
Martti Miettunen
Mauno Koivisto 		Suomen pääministeri
1972−1975
1977−1979
1982−1987 		Seuraaja:
Keijo Liinamaa
Mauno Koivisto
Harri Holkeri
Edeltäjä:
Olavi J. Mattila
Olavi J. Mattila
Paavo Väyrynen 		Suomen ulkoministeri
1972
1975–1976
1987–1989 		Seuraaja:
Ahti Karjalainen
Keijo Korhonen
Pertti Paasio
Edeltäjä:
Matti Ahde 		Eduskunnan puhemies
1989−1991 		Seuraaja:
Esko Aho
Edeltäjä:
Erkki Raatikainen 		Sosialidemokraattisen puolueen puoluesihteeri
1969–1975 		Seuraaja:
Ulf Sundqvist
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Kalevi_Sorsa&oldid=22857566”