Juho Kusti Paasikivi
Juho Kusti Paasikivi (vuoteen 1887 Johan Gustaf Hellstén, 27. marraskuuta 1870 Koski Hl – 14. joulukuuta 1956 Helsinki) oli suomalainen poliitikko, pankinjohtaja ja diplomaatti, joka toimi Suomen tasavallan seitsemäntenä presidenttinä vuosina 1946–1956. Sitä ennen hän toimi senaattorina, kansanedustajana (1907–1909, 1910–1914[2]), lähettiläänä Tukholmassa (1936–1939) ja Moskovassa (1940–1941) sekä kolmen hallituksen pääministerinä (1918, 1944–1946). Edellä mainittujen lisäksi Paasikivi toimi useissa muissa viroissa ja luottamustehtävissä. Paasikivi edusti ensin Suomalaista puoluetta ja myöhemmin Kansallista Kokoomusta.
Paasikivi muistetaan erityisesti Suomen idänsuhteissa poliittisen realismin painottajana ja Suomen sotien jälkeisen ulkopolitiikan eli niin sanotun Paasikiven linjan viitoittajana. Paasikiven ura Suomen politiikassa kesti yli 50 vuotta.
Lapsuus ja nuoruus
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Varhaislapsuus
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Juho Kusti Paasikiven isä oli tamperelaisen kauppias Karl Frestadiuksen renki Johan August Hellstén ja äiti Karoliina Wilhelmina Hellstén (o.s. Selin). Heidän poikansa Johan Gustaf Hellstén, myöhemmin nimellä Juho Kusti Paasikivi, syntyi 27. marraskuuta 1870 Huljalan kylän Kulma-Seppälän talon savusaunassa Koskella Hl. (myöhemmin Hämeenkoski, nykyisin osa Hollolaa). Paasikiven vanhemmat asuivat Tampereella, mutta poika syntyi heidän kauppareissullaan Lahden markkinoille. Kotiinpaluun jälkeen Juho Kusti Paasikivi merkittiin Tampereen kirkonkirjoihin.[3]
Paasikiven äiti kuoli toukokuussa 1875, jolloin poika oli vasta nelivuotias. Äidiltä jäi Juho-pojan lisäksi viisi vuotta vanhempi avioton Karolina-tytär, jonka Johan August Hellstén oli ottanut nimiinsä avioliiton yhteydessä. Seuraavan vuoden syksyllä perhe muutti Hollolaan Lahden taajamaan, jonne Johan August perusti kangaskaupan. Mukana seurasi kahden lapsen lisäksi Karoliina-vainajan vanhempi sisar Katarina Hagman.[4] Yritys menestyi hyvin, ja Johan August teki kauppaa myös ympäröivällä maaseudulla.[5]
Kesäkuussa 1877 tulipalo tuhosi lähes kaikki Hollolan Lahden kylän talot. Seuraavan vuoden heinäkuussa Johan August osti tonttihuutokaupassa Lahden kauppalasta tontin, mihin hän vuonna 1879 rakennutti uuden kangaspuodin.[5] Samaan aikaan Juho-poika opiskeli Hollolan kunnan Lahden kylän kansakoulussa kohtalaisella menestyksellä.[6]
Kouluaika Hämeenlinnassa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lahden kauppalaa koetteli 1880-luvulla pula-aika, mikä heijastui myös Johan August Hellsténin liiketoimintaan. Siitä huolimatta hän huomasi Juho-pojan älylliset taidot ja lähetti tämän syksyllä 1882 tuon ajan johtavaan suomenkieliseen oppikouluun Hämeenlinnan normaalilyseoon.[7] Suomalaiskansallisen fennomania-aatteen vaikutuksesta suomenkieliset oppikoulut nostivat päätään 1870- ja 1880-luvuilla. Yksi suomenkielisyyden merkittävimmistä oppikouluista oli Helsingistä vuonna 1872 Hämeenlinnaan muuttanut normaalilyseo. Opettajat olivat korkeatasoisia, ja Juho Kusti Paasikivi oli luokkansa priimus.[8]
Elokuussa 1884 Johan August Hellstén kuoli lyhyen aikaa sairastuttuaan ja jätti yli 4 000 kultamarkan velat. Pian kuoli myös Juho Kusti Paasikiven sisarpuoli Karolina Hagman. Hänen tätinsä Kaisa Hagman yritti jatkaa kangaspuodin pyörittämistä, mutta sen epäonnistuttua koko kiinteistö jouduttiin myymään. Myöhemmin Kaisa-täti jatkoi rihkamakauppiaana vuokraamassaan pienessä liiketilassa, missä myös Juho Kusti loma-aikoinaan autteli. Syksyllä 1887 Juho Kusti siirtyi opiskelemaan lukioon ja suomensi sukunimensä Paasikiveksi.[9]
Yliopisto-opiskelu ja uran alku
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Venäjän kielen ja historian opiskelu
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Juho Kusti Paasikivi kirjoitti vuonna 1890 ylioppilaaksi.[10] Saman vuoden syksyllä hän ilmoittautui opiskelijaksi Keisarilliseen Aleksanterin yliopistoon Helsinkiin. Hämeenlinnan lyseon suomalaiskansallinen henki suuntasi Paasikiveä alun perin historiantutkijan uralle, niinpä hän valitsi pääaineikseen venäjän kielen ja kirjallisuuden.[11] Yliopistossa vaikuttivat suomalaiskansalliset aatteet, mutta samalla haluttiin edetä varovasti ja vakuuttaa Venäjän keisari Suomen suuriruhtinaskunnan lojaalisuudesta. Venäjä oli aloittanut Suomen vähittäisen venäläistämisen (ensimmäinen sortokausi), ja syksyllä 1890 esiteltiin niin sanottu postimanifesti, jonka tarkoituksena oli yhdenmukaistaa suuriruhtinaskunnan tulli-, raha- ja postilaitokset Venäjän keisarikunnan laitosten kanssa. Paasikivi liittyi yliopiston Hämäläis-Osakunnan jäseneksi kaksi viikkoa manifestin julkistamisen jälkeen.[12] Osakunnassa vallitsi konservatiivinen ja suomalaiskansallinen henki.[13]
Yliopistossa opiskelun ohella Paasikivi toimi Uuden Suomettaren avustajana vuodesta 1890 alkaen.[14] Seuraavan vuoden syksyllä Paasikivi kävi opiskelu- ja toimittajamatkalla Novgorodissa.[15] Yli puoli vuotta kestänyt ensimmäinen ulkomaanmatka tutustutti hänet toiseen kulttuuriin, mutta suomalaiskansallinen nationalismi ei muuttunut. Kriittisistä näkökannoista huolimatta Paasikiven kiinnostus Venäjän yhteiskuntaan ja kulttuuriin säilyi koko elämän ajan.[16]
Oikeustieteen opinnot
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Paasikivi sai valmiiksi filosofian kandidaattitutkinnon venäjän kielestä ja kirjallisuudesta korkeimmalla arvosanalla laudatur toukokuussa 1892.[17] Seuraavana talvena hän päätti vaihtaa tiedekuntaa ja ryhtyi opiskelemaan lakia. Päätökseen tukevammasta leipäpuusta vaikuttivat osaltaan myös alkuvuoden tapahtumat. Paasikivi kohtasi maaliskuussa 1893 ruotsinkielisessä perheessä syntyneen Anna Forsmanin, ja nuori pari kihlautui jo seuraavana kesänä.[18] Paasikivi osoitti aktiivisuutta opintojen ohella toimimalla Hämäläis-Osakunnan lisäksi fennomaanisen ylioppilasjärjestön Suomalaisen Nuijan sihteerinä vuodesta 1894 lähtien.[19] Seuraavan vuoden lokakuussa hänet valittiin järjestön puheenjohtajaksi, mutta hän luopui tehtävästä jo helmikuussa 1896.[20]
Paasikivi oli muuttanut edellisvuonna Lahden kauppalaan ja toimi paikkakunnan kansanopistolla luennoitsijana.[21] Työnsä ohella hän oli innokkaasti perustamassa vuonna 1896 toimintansa aloittanutta Lahden yhteiskoulua ja työskenteli yhden lukuvuoden ajan sen opettajanakin. Hän oli lisäksi merkittävästi vaikuttamassa kauppalan ensimmäisen Lahden (Vuorikadun) kansakoulun rakennuttamiseksi.[22] Samaten hän oli järjestänyt nuorelle Anna-morsiamelleen opettajan töitä ensin Lahden kansanopistosta ja myöhemmin yksityisestä yhteiskoulusta.[23] Paasikivi toimi osana opintojaan avustajana käräjäoikeudessa sekä nimismiehenä Asikkalassa. Hän valmistui toukokuussa 1897 kandidaatiksi yliopiston lainopillisesta tiedekunnasta. Pian Juho Kusti Paasikivi vihittiin Anna Forsmanin kanssa avioliittoon maatilalla Helsingin maalaiskunnan Tikkurilan Stenkullassa 1. kesäkuuta 1897.[24]
Valmistuminen oikeustieteen tohtoriksi
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kandidaattitutkinnon jälkeen Paasikivi jatkoi käräjäharjoitteluaan varatuomarin arvon saamiseksi ja hankki lisätuloja toimimalla Lahden ensimmäisenä yksityisenä asianajajana. Hän toimi myös Lahden kauppalanhallituksen jäsenenä vuosina 1897–1899, tosin tehtävä vaati kokoontumista ainoastaan kerran kuukaudessa hoitamaan alle 3 000 asukkaan asioita.[25] Lisäksi Paasikivi vietti kesät 1898 ja 1900 Tukholmassa keräten materiaalia väitöskirjaansa varten Ruotsin valtionarkistosta. Useimpien tuon ajan oppineiden tapaan hän suoritti kesällä 1899 opintoja Saksan Leipzigin yliopistossa.[26] Maaliskuussa 1899 hän alkoi hoitaa Helsingin yliopiston lainopillisen tiedekunnan suomen kielen lehtorin virkaa, mikä merkitsi myös luopumista varatuomarin arvon tavoittelusta.[27] Paasikivi toimi myös Suomen liikemiesten kauppaopistossa kauppa- ja elinkeino-oikeuden opettajana vuosina 1899–1902.[10]
Paasikivi muutti Lahdesta takaisin Helsinkiin syksyllä 1899.[28] Hän valmistui molempain oikeuksien tohtoriksi toukokuussa 1901.[29] Hänen väitöskirjansa aihe oli ”Lainkäytön kehittyminen veronkanto- ja finanssikontrolliasioissa”.[10] Vuoden 1902 alusta lähtien Paasikivi toimi lehtorin viran lisäksi hallinto-oikeuden apulaisena.[30] Yliopistoura jäi kuitenkin verraten lyhyeksi.[31] Toisin olisi kuitenkin voinut käydä: Vuonna 1903 Helsingin yliopistoon perustettiin poliittisista syistä Venäjän oikeushistorian ja venäläisen valtio-oikeuden professuuri, jonka tarkoituksena yhdessä Venäjän historian professuurin kanssa oli Suomen lähentäminen Venäjään. Yliopiston rehtori Edvard Hjelt piti Paasikiveä oikeana miehenä virkaan ja suunnitteli hänelle vuoden apurahaa Venäjällä suoritettavaa tutkimustyötä varten. Hanke kuitenkin raukesi kun Paasikivi nimitettiin samana vuonna Valtiokonttorin johtoon. Professuurin sai vuonna 1907 venäläinen oikeusoppinut S. A. Korff.[32]
Vanhasuomalainen poliitikko
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Nuori ekonomisti
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Varhaisvuosinaan Paasikivi toimi politiikasta syrjässä, mutta niin sanottu Helmikuun manifesti vuonna 1899 sai hänet keräämään Lahdessa nimiä suureen adressiin.[33] Palatessaan Helsinkiin hän alkoi jälleen kirjoittaa Uusi Suometar -sanomalehteen yliopistouransa ohella[28] ja myöhemmin hän laati jo lehdelle pääkirjoituksia. Paasikivi toimi aktiivisesti jäsenenä vanhasuomalaisissa, jotka harjoittivat myöntyväisyyspolitiikkaa ja kompromisseja venäläistämistä vastaan. Silti hän katsoi, että myöntyväisyydellä on rajansa.[34] Vuodet 1902 ja 1903 olivat Paasikivelle poliittista oppiaikaa. Hänen oppi-isänsä oli J. R. Danielson.[35]
Politiikan lisäksi Paasikivi toimi väitöskirjansa valmistumisen jälkeen Pellervo-Seuran avustajana sen perustamisvaiheessa vuonna 1899. Myöhemmin hän toimi seuran lainopillisena sihteerinä syyskuusta 1901 huhtikuuhun 1903 asti. Tämän jälkeen Paasikivi siirtyi Pellervo-Seuran johtokuntaan toimien siellä vuoteen 1909 asti.[36] Seuran sihteerinä hän toimi työryhmässä, joka perusti Suomeen uudenlaiseen osuustoimintaan perustuvan pankkijärjestelmän vuonna 1902.[37] Tosin Paasikiven osuus sekä Pellervo-Seurassa että osuuspankkitoiminnassa oli enemmän toimeenpanevan sihteerin toimintaa kuin aatteellista luovuutta osoittavaa.[38]
Politiikassa Paasikiven nauttimaa arvostusta vanhasuomalaisten keskuudessa osoittaa, että hänet nähtiin jo syksyllä 1902 varteenotettavana senaattoriehdokkaana.[39] Keväällä 1903 vanhasuomalaiset ehdottivat Paasikiveä valtiokonttorin pääjohtajan, tuolloin nimikkeellä ylitirehtööri, virkaan. Kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikov esitteli asian Venäjän ministerivaltiosihteeri Vjatšeslav von Plehwelle, joka hyväksyi nimityksen 5. kesäkuuta 1903.[40]
Vuonna 1904 Paasikivi uhmasi yleistä mielipidettä julistamalla Nikolai Bobrikovin murhan ”inhoittavaksi ja törkeäksi rikokseksi” ja tuomitsemalla Eugen Schaumanin, jota useimmat suomalaiset pitivät sankarina.[41]
Kansanedustaja
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ensimmäisen sortokauden alkaessa hellittää 1904–1905 vanhasuomalaiset nostivat esille sisäpoliittisia uudistamiskysymyksiä. Puolue vaati syksystä 1904 alkaen yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta. Seuraavan vuoden suurlakko lisäsi ajastaan jälkeenjääneen säätyvaltiopäivien arvostelua.[42] Lopulta Venäjän keisari päätti ensimmäisen sortokauden marraskuun manifestilla vuonna 1905. Saman vuoden lopussa järjestettiin säätyvaltiopäivien vaalit, jotka päättyivät vanhasuomalaisten murskatappioon. Paasikivi oli toiminut talonpoikaissäädyn sihteerinä valtiopäivillä 1904–1905.[43] Nyt hän oli ensimmäisen kerran ehdokkaana porvarisäädyn edustajaksi, mutta hän jäi ilman paikkaa.[44] Samaan aikaa suunniteltiin valtiopäiväuudistusta, jolla tähdättiin yksikamarisen eduskunnan luomiseen. Tulevaa toimintaansa varten vanhasuomalaiset organisoituivat helmikuussa 1906 nykyaikaiseksi puolueeksi. Lokakuussa 1906 vanhasuomalaiset hyväksyivät uuden puolueohjelman, joka oli käytännössä viiden miehen käsialaa – Paasikiven, Ernst Nevanlinnan, Lauri Ingmanin, Kaarle Nestor Rantakarin ja Hannes Gebhardin. Paasikiven osuus oli keskeinen niin sanotussa maalaiskysymyksessä ja kunnallislainsäädännön uudistuksessa.[45]
Venäjän keisari vahvisti uuden valtiopäiväjärjestyksen elokuussa 1906 ja ensimmäiset eduskuntavaalit määrättiin toimenpantavaksi 15. ja 16. maaliskuuta 1907.[46] Vanhasuomalaiset menestyivät vaaleissa hyvin keräten yli 27 prosentin kannatuksen ja myös Paasikivi valittiin useamman listan ”yleisehdokkaana” eduskuntaan.[47] Hänen mielenkiintoinaan kansanedustajakausilla 1904–1905 ja 1910–1913 olivat maalaiskysymys, kunnallinen äänioikeus, kieltolaki[48] sekä myöhemmällä kaudellaan pankkiasiat.[49] Paasikivi toimi täysistuntojen lisäksi suuressa valiokunnassa, maatalousvaliokunnassa ja pankkivaliokunnassa.[48] Venäjän asioihin Paasikivi otti eduskunnassa kantaa suhteellisen harvoin.[50]
Senaattori
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Maaliskuussa 1908 Mechelinin senaatti sai eduskunnalta epäluottamuslauseen ja erosi. Seuraavassa kuussa keisari hajotti eduskunnan ja määräsi uudet vaalit pidettäväksi 1. ja 2. heinäkuuta.[51] Juho Kusti Paasikivi valittiin Hjeltin senaattiin valtiovaraintoimituskunnan päälliköksi eli niin sanotuksi finanssisenaattoriksi 1. elokuuta.[52] Hänen tärkeimmäksi talouspoliittiseksi kysymyksekseen nousi ulkomaisen lainan hankkiminen Suomen menojen kattamiseksi.[53] Vajetta oli syntynyt erityisesti rautatieverkoston rakentamisesta 1860-luvulta lähtien.[52] Paasikivi onnistui saamaan englantilaisilta lajissaan sittemmin viimeiseksi osoittautuneen Venäjän vallan aikaisen valtiolainan.[54]
Paasikivi kuului vuonna 1917 K. J. Ståhlbergin johtamaan perustuslakikomiteaan, joka valmisteli Suomelle uutta hallitusmuotoa, ja toimi lokakuussa 1917 puheenjohtajana Helsingissä käydyissä suomalais-venäläisissä neuvotteluissa komitean laatiman esityksen sisällöstä.[55]
Suomen itsenäistymisen aikoihin Paasikivi oli mukana pohjoismaiden hallituksille Suomen julistautumisesta itsenäiseksi valtioksi ilmoittamaan lähetetyssä lähetyskunnassa. Hän kuului monarkian kannattajiin ja liittyi Suomalaisen puolueen seuraajaksi vuonna 1918 perustettuun Kokoomukseen. Suomeen valittiin kuningas, mutta Saksan hävittyä ensimmäisen maailmansodan Paasikiven hallitus erosi ja Suomi alkoi ajautua kohti tasavaltaa. Paasikivi toimi rauhanneuvottelijana 1920-, 1930- ja 1940-luvuilla moneen otteeseen. Vuosina 1936–1939 Paasikivi toimi Suomen lähettiläänä Tukholmassa ja vuosina 1940–1941 Moskovassa.
 |
Tämä artikkeli tai osio on keskeneräinen. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla sivua. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla. Merkinnän syy: Ensimmäisestä pääministerikaudesta vuonna 1918 ei sanota juuri mitään, ainoastaan hallituksen eroaminen mainitaan. |
Kansallis-Osake-Pankin pääjohtaja
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Valtiokonttorin pääjohtajan paikalta Paasikivi oli siirtynyt vuonna 1914 Kansallis-Osake-Pankin pääjohtajaksi. Tässä virassa hänen henkilökohtainen omaisuutensa karttui niin, että 1920-luvulla hän omisti jo 25 miljoonaa markkaa silloista ”kovaa rahaa”. Tullessaan KOP:n pääjohtajaksi Paasikivi oli sanonut pankin hallintoneuvoston jäsenille: ”Kun täytän 60 vuotta, ajakaa minut menemään, ellen itse älyä lähteä.” Kuudenkymmenen ikävuoden täytyttyä Paasikivi ei kuitenkaan osoittanut minkäänlaisia lähtömerkkejä. 1930-luvun alun lamakautena pankki oli kärsinyt pahoja luottotappioita, jolloin hallintoneuvostoon muodostunut oppositio ”auttoi” pääjohtajaa lähtemään. Aktiivisimpia asiassa olivat hallintoneuvoston jäsenet professori Oswald Kairamo ja kunnallisneuvos Artturi Hiidenheimo, jotka tunsivat henkilökohtaista kaunaa Paasikiveä kohtaan ja joilla oli huomattavaa taloudellista vaikutusvaltaa. Vastahakoisen lähtönsä jälkeenkään Paasikivi ei malttanut pysyä poissa pankista. Erään kerran hän kävi KOP:n uuden pääjohtajan Mauri Honkajuuren luona moittimassa pankin huonoa hoitoa, jolloin Honkajuuri aikansa kuunneltuaan osoitti Paasikivelle kylmästi ovea.[41]
Eräänlaisena lohdutuspalkintona KOP:sta erottamisestaan Paasikivelle järjestyi Kokoomuksen puheenjohtajan paikka. Lapuan liikettä myötäillyt Kokoomus oli kärsinyt suurtappion vuoden 1933 eduskuntavaaleissa. Paasikiven johdolla puolue suoritti aatteellisen rajankäynnin oikealle ja teki pesäeron Lapuan liikkeen seuraajaksi perustettuun Isänmaalliseen kansanliikkeeseen.[41] Paasikivi katsoi IKL:n kulkevan Saksan kansallissosialistien tiellä ja rinnasti fasismin kommunismiin yksilön vapauksia rajoittavana ja väkivaltaa ihannoivana aatteena. Paasikiven ansiosta Kokoomus onnistui lisäämään kannatustaan vuoden 1936 eduskuntavaaleissa samalla kun IKL:n nousu taittui.[56]
Rauhanneuvottelija ja suurlähettiläs
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Tarton rauha
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Tarton rauhanneuvotteluissa J. K. Paasikivi toimi Suomen valtuuskunnan johtajana. Monet itsenäisyyden innostamat suomalaiset havittelivat Itä-Karjalaa ja leimasivat Tarton rauhan häpeärauhaksi. Kuitenkin Paasikivi epäili jo tuolloin Suomen menestyneen Tartossa liiankin hyvin. Paasikiven mielestä Suomen raja saattoi pysyä Rajajoella vain 1920-luvulla, jolloin Neuvostoliitto oli vielä heikko.[41] Ansioistaan rauhanneuvottelijana Paasikivi sai helmikuussa 1930 ensimmäisen itsenäisessä Suomessa myönnetyn valtioneuvoksen arvonimen.[57]
Suomen pohjoismainen suuntaus
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Euroopan poliittisen tilanteen kiristyminen 1930-luvun kuluessa, Saksan johtajan Adolf Hitlerin toimet vuoden 1918 Versailles’n rauhansopimuksen luoman maailmanjärjestyksen purkamiseksi sekä Italian hyökkäys Abessiniaan paljastivat Kansainliiton voimattomuuden. Neuvostoliitto hyväksyttiin Kansainliiton jäseneksi syyskuussa 1934 samaan aikaan kuin Josif Stalinin valta lujittui. Kaikki tämä pakotti Suomen tarkistamaan turvallisuuspoliittista linjaansa. Suomen pohjoismaisen suuntauksen muotoili vuosina 1933–1935 kokoontunut epävirallinen turvallisuuspoliittinen johtoryhmä, johon kuuluivat Paasikiven lisäksi presidentti P. E. Svinhufvud, pääministeri T. M. Kivimäki, ulkoministeri Antti Hackzell ja puolustusneuvoston puheenjohtaja, sotamarsalkka Gustaf Mannerheim. Työryhmän linjanvetoihin vaikuttivat myös Suomen Moskovan-lähettiläs Aarno Yrjö-Koskinen, Lontoon-lähettiläs G. A. Gripenberg, joka oli Mannerheimin luottomies, ja ulkoministeriön sanomalehtitoimiston päällikkö K. N. Rantakari, pääministeri Kivimäen ja ulkoministeri Hackzellin tärkeä neuvonantaja. Pääministeri Kivimäki esitti eduskunnalle joulukuussa 1935 hallituksen ulkopoliittisen selonteon, jonka mukaan Suomen ulkopolitiikan pohjana tuli olemaan pohjoismainen puolueettomuus.[58][59]
Paasikiven nimittäminen Suomen lähettilääksi Tukholmaan marraskuussa 1936, mikä merkitsi hänelle itselleen siirtymistä kokonaan uudelle elämänuralle, oli tarkoitettu vahvistamaan Suomen uuden ulkopoliittisen suuntauksen uskottavuutta Ruotsissa ja muissa pohjoismaissa. Paasikivellä katsottiin olevan suomalaisista parhaat edellytykset Ruotsin käännyttämiseksi puolustusliittoon Suomen kanssa, koska hänellä oli vanhastaan erinomaiset suhteet Ruotsin johtaviin piireihin kuningashuonetta myöten. Max Jakobson on kuitenkin huomauttanut, että Ruotsissa oli ennen Paasikiven nimitystä valta siirtynyt sosialidemokraateille. Sosialidemokraatit olivat muodostaneet hallituksen Per Albin Hanssonin johdolla vuonna 1932 ja vahvistaneet asemiaan syyskuun 1936 valtiopäivävaaleissa. Paasikivi ei tuntenut Ruotsin uusia vallanpitäjiä eivätkä nämä tunteneet Paasikiveä.[60]
Talvi- ja jatkosodan aika
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Toisen maailmansodan sytyttyä Neuvostoliitto vaati Leningradin turvallisuuteen vedoten Suomenlahden ulkosaaria ja osaa Karjalankannaksesta sekä tukikohtaa Hankoniemeltä Suomenlahden suulta. Moskovassa loka- ja marraskuussa 1939 käydyissä neuvotteluissa Paasikivi toimi Suomen pääneuvottelijana. Sotilasasiantuntijana oli eversti Aladár Paasonen ja lisäksi neuvottelujen toiselle ja kolmannelle kierrokselle osallistui Paasikiven toivomuksesta Cajanderin hallituksen valtiovarainministeri, sosialidemokraattien vahva mies Väinö Tanner. Suomalaiset neuvottelijat eivät kuitenkaan pystyneet tekemään paljonkaan, koska heitä sitoivat hallituksen ja ulkoministeri Eljas Erkon antamat tiukat ehdot, joiden mukaan alueluovutuksiin ei saanut suostua. Neuvottelut päättyivät tuloksettomina marraskuun puolivälissä 1939 ja talvisota syttyi Neuvostoliiton hyökätessä Suomeen kuukauden viimeisenä päivänä. Paasikivi nimitti talvisotaa myöhemmin ”Erkon sodaksi”.[61] Sodan sytyttyä muodostetussa Rytin hallituksessa Paasikivi toimi salkuttomana ministerinä ja pääministeri Risto Rytin ja ulkoministeri Väinö Tannerin neuvonantajana ja nousi näiden rinnalle hallituksen kolmanneksi voimahahmoksi.[62]
Keväällä 1941, jolloin Suomi lähentyi Saksaa samaan aikaan kuin Neuvostoliiton ja Saksan suhteet kiristyivät, Paasikivi teki johtopäätöksensä ja ilmoitti eroavansa Moskovan-lähettilään tehtävistä. Jäähyväiskäynnillään Stalinin luona Paasikivi lupasi yksityishenkilönä toimia Suomen ja Neuvostoliiton välisten suhteiden kehittämiseksi, mihin Stalin vastasi: ”Te ette voi koskaan olla yksityishenkilö.” Suomessa sen sijaan uskottiin Paasikiven poliittisen uran vihdoin päättyneen. Niinpä Suomen silloinen Kööpenhaminan-lähettiläs kieltäytyi lähettämästä autoa Kastrupin lentoasemalle, jonne Paasikivi saapui Moskovasta.[41]
Saksan kärsittyä tappion Stalingradin taistelussa helmikuussa 1943 Suomen ulkopoliittinen johto päätti aloittaa pyrkimykset Suomen irrottamiseksi sodasta. Alkuvuodesta 1944 Yhdysvaltain ulkoministeri Cordell Hull kehotti Suomea ryhtymään rauhanneuvotteluihin Neuvostoliiton kanssa, ja helmikuussa 1944 Linkomiehen hallitus lähetti Paasikiven salaiselle matkalle Neuvostoliiton Tukholman-lähettilään Aleksandra Kollontain luo ottamaan selvää ehdoista. Maaliskuun lopulla 1944 Paasikivi ja ulkoministerinä edellisen kerran 1920-luvulla toiminut Carl Enckell matkustivat Moskovaan, jossa ulkoministeri Vjatšeslav Molotov ilmoitti jyrkät ehdot: suhteiden välitön katkaiseminen Saksaan, saksalaisten karkottaminen maasta kuukauden kuluessa, vuoden 1940 Moskovan rauhan mukaiset rajat, Petsamon luovuttaminen Neuvostoliitolle ja 600 miljoonan Yhdysvaltain dollarin sotakorvaukset. Paasikivi puolsi voimakkaasti ehtoihin suostumista, mutta eduskunta piti niiden täyttämistä mahdottomana ja hylkäsi ne.[63] Hylkäämispäätöksen taustalla vaikutti myös pelko siitä, että Neuvostoliitto saattaisi myöhemmin käyttää mitä tahansa rauhansopimuksen täyttämiseen liittyvää epäonnistumista tai puutetta perusteena Suomen miehittämiseen.[64]
Paasikivi ei koskaan antanut anteeksi sitä, että hallitus ja eduskunta hylkäsivät hänen Moskovasta keväällä 1944 välittämänsä rauhanehdot. Keskustelu kevään 1944 rauhanehtojen hyväksyttävyydestä ja niiden suhteellisesta paremmuudesta tai huonommuudesta verrattuna syyskuussa solmittuun Moskovan välirauhaan alkoi jo syksyllä 1945 Paasikiven ja keväällä 1944 pääministerinä toimineen Edwin Linkomiehen väittelyllä Uuden Suomen sivuilla. Historiantutkija Jukka Seppisen mukaan Paasikivi paljasti kevään 1944 neuvotteluissa sotilassalaisuuksia neuvosto-osapuolelle. Seppinen katsoo, että Paasikivi tulisi tämän vuoksi jälkikäteen tuomita.[64]
Pääministeri
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Paasikivi toimi pääministerinä kolme kertaa, Paasikiven I hallituksessa 27.5.–27.11.1918, Paasikiven II hallituksessa 17.11.1944–17.4.1945 ja Paasikiven III hallituksessa 17.4.1945–26.3.1946.
Moskovan välirauha, jonka toisena osapuolena olivat Neuvostoliitto ja Yhdistynyt kuningaskunta ja toisena Suomi, aloitti Suomessa ajanjakson, jota on kutsuttu vaaran vuosiksi. Suomalaiset tunsivat elävänsä eräänlaisessa ehdonalaisessa vapaudessa. Helsinkiin saapui liittoutuneiden asettama ja Neuvostoliiton johtama valvontakomissio tarkkailemaan välirauhan ehtojen toteutumista. Komission neuvostoliittolaiset jäsenet uhkasivat Suomea toistuvasti Neuvostoliiton miehityksellä, mikäli jokin heidän sanelemistaan ehdoista jäisi täyttämättä. Professori Osmo Jussila on kuitenkin osoittanut, ettei Suomen miehittäminen kuulunut enää jatkosodan päätyttyä Neuvostoliiton intresseihin, vaikka suomalaiset eivät tätä tienneetkään. Tuleva pääministeri J. K. Paasikivi piti Suomen poliittista liikkumatilaa syksyllä 1944 olemattomana, ja hänen mukaansa maa tulisi säilymään itsenäisenä vain siinä tapauksessa, että se kykenisi täyttämään Neuvostoliiton turvallisuuspoliittiset intressit riippumatta siitä, mitä Suomen lait sanoivat: ”Moskova ei ole mikään raastuvanoikeus.”[65]
Pääministeri Antti Hackzellin koettua halvauksen kesken Moskovan välirauhasta käytyjen neuvottelujen syyskuussa 1944 ja menetettyä sen vuoksi pysyvästi työkykynsä Korkeimman hallinto-oikeuden presidentti Urho Castrén muodosti uuden hallituksen. Castrén jätti hallituksensa eronpyynnön kuitenkin jo marraskuussa 1944, mihin johtivat hallituksen vaikeudet tulla toimeen Neuvostoliiton ja Yhdistyneen kuningaskunnan Helsinkiin asettaman ja neuvostoliittolaisten johtaman valvontakomission kanssa. Eduskuntaryhmien keskinäisessä neuvottelussa Maalaisliiton Antti Kukkonen ehdotti uudeksi pääministeriksi J. K. Paasikiveä, ja hänen kannalleen asettuivat Kokoomuksen, ruotsalaisen kansanpuolueen ja SDP:n ryhmien edustajat. Tämän jälkeen eduskuntaryhmien lähetystö, jossa olivat mukana Kukkonen, SDP:n Väinö Hakkila ja Kokoomuksen Toivo Horelli, kävivät Paasikiven luona pyytämässä häntä pääministeriksi, mihin tämä suostui. Hallitustaan kootessaan Paasikivi asetti keskeisiksi periaatteikseen, että ministerien tuli olla sotapolitiikkaan leimautumattomia ja että kommunistit oli – vastoin presidentti Carl Gustaf Emil Mannerheimin kantaa – otettava mukaan hallitusvastuuseen. Vastaperustetun SKDL:n edustajaksi hallitukseen tuli sodan aikaiseen niin sanottuun kuutosryhmään kuulunut Johan Helo ja kommunistien edustajaksi sotien ajan ”maan alla” ollut Yrjö Leino.[66]
Paasikivi määritteli ulkopoliittisen linjansa itsenäisyyspäivänä 1944 pitämässään puheessa:
»Suomen ulkopolitiikassa on kaikkea hallitsevana maamme suhde suureen itäiseen naapuriinsa, Neuvostoliittoon. Se on meidän varsinainen ulkopoliittinen ongelmamme, jolle meidän on ratkaisu löydettävä ja josta kansamme tulevaisuus riippuu... Epäluulo on poistettava, ystävyys perustettava. Kansamme perusetujen mukaista on, että tulevaisuudessa Suomen ulkopolitiikkaa niin johdetaan, ettei se tule kulkemaan Neuvostoliittoa vastaan. Rauha ja sopu sekä luottamuksellinen naapuruussuhde suuren Neuvostoliiton kanssa on meidän valtiollisen toimintamme ensimmäinen ohje.»
Paasikiven toisen ja kolmannen hallituksen toimikausi osui välittömästi toisen maailmansodan jälkeisiin vuosiin, jolloin Suomen katsotaan siirtyneen niin sanottuun toiseen tasavaltaan. Erityisen paljon työtä aiheutti välirauhansopimuksen ehtojen täyttäminen ja valvontakomission painostus. Vaikeita pulmia, joita Paasikiven hallitukset joutuivat tuolloin selvittämään, olivat muiden muassa saksalaisten karkottaminen Lapista, sotasyyllisyysprosessi ja asekätkentä.
Helmikuussa 1945 Paasikiven hallitus saattoi puolueiden tietoon nimilistan henkilöistä, jotka eivät saaneet asettua ehdokkaiksi tulevissa eduskuntavaaleissa. Listala olivat kaikki IKL:n kansanedustajat sekä kymmenen nimeltä mainittua SDP:n, Maalaisliiton ja Kokoomuksen kansanedustajaa. Paasikivi sanoi asian johdosta luonaan käyneelle Maalaisliiton eduskuntaryhmän lähetystölle, joka vetosi siihen, etteivät ulkopuoliset saaneet puuttua Suomen vaalivapauteen: ”Meillä ei ole itsenäisyyttä, olemme voitettu maa ja [valvontakomission puheenjohtaja] Ždanov on nyt täällä korkein käskijä.” Nimilistan julkistamisen yksi seuraus oli, että listalla mukana ollut SDP:n Väinö Tanner, joka oli puolueen Helsingin piirin ehdokasäänestyksessä saanut suurimman äänimäärän, erosi mielenosoituksellisesti eduskunnasta kuukautta ennen istuntokauden päättymistä.[67]
Henkilökohtaisesti hankalin asia Paasikivelle oli sotasyyllisyyslaki, jonka hän joutui oikeusministeri Urho Kekkosen kanssa ja valvontakomission puheenjohtajan Andrei Ždanovin painostamana ajamaan hänelle erittäin vastenmieliseen lopputulokseen, kahdeksan sodanaikaisen johtavan poliitikon tuomitsemiseen pitkiin vankeusrangaistuksiin. Pääministerin sihteeri Toivo Heikkilä kertoi muistelmissaan, että heti sen jälkeen, kun sotasyyllisiksi osoitetut henkilöt oli pidätetty marraskuussa 1945, hän vastaanotti Paasikivelle osoitetun kirjeen, jossa ei ollut lähettäjän nimeä. Kirjeen pituus oli yksi sana: ”Juudas.” Paasikivi itse ei kirjettä koskaan saanut, sillä Heikkilä kertoi heittäneensä sen paperikoriin.[68]
Pääministerinä ollessaan Paasikivi käytti laajaa poliittista valtaa ja suurelta osin sellaisia valtaoikeuksia, jotka valtiosäännön mukaan kuuluivat tasavallan presidentille. Suomen ulkopolitiikan hoito oli vuosina 1944–1948 käytännössä täysin kolmen miehen, Paasikiven, ulkoministeri Carl Enckellin ja toisen ulkoministerin Reinhold Sventon käsissä, jolloin ulkoministeriön rooli rajoittui kauppapolitiikkaan. Enckellin ja Sventon asemaa Paasikiven lähimpinä avustajina ja neuvonantajina korosti kummankin täydellinen venäjän taito ja se, että molemmat olivat aikoinaan työskennelleet valtiosihteerinvirastossa Pietarissa.[69] Molemmat hallitsivat moitteettomasti myös ruotsin, kun sen sijaan suomen kieli tuotti sekä Enckellille että Sventolle vaikeuksia.[70]
Presidentti Mannerheim johti sotatoimia vuoden 1944 loppuun saakka ja oleskeli sen vuoksi enimmäkseen Päämajassa Mikkelissä. Poliittinen elämä oli Mannerheimille vierasta, minkä vuoksi hän hyväksyi pääministerin vahvan aseman. Paasikivi puolestaan ei ollut sanottavasti kiinnostunut Lapissa ja muualla maailmassa yhä käytävästä sodasta.[71] Maaliskuussa 1945, muutamaa päivää ennen eduskuntavaaleja pitämässään radiopuheessa Paasikivi toivoi valittavaksi eduskuntaan ”uusia kasvoja”, mikä tarkoitti, että uuden eduskunnan myötävaikutuksella voitaisiin toteuttaa ja noudattaa sellaista politiikkaa, johon Neuvostoliitto ja läntiset liittoutuneet luottaisivat samalla kun sen pohjana olisi Suomen valtiollinen itsenäisyys ja kansallinen itsemääräämisoikeus.[72] Vaalien jälkeisen hallituksen pääministeristä ei syntynyt mitään keskustelua, koska presidentti Mannerheim edellytti nimenomaan Paasikiven jatkavan tehtävässä.[73]
Vuonna 1945 Paasikivi sai Kansallis-Osake-Pankin pääjohtajalta Mauri Honkajuurelta hyvityksen kymmenen vuoden takaisesta ulosajosta, kun Honkajuuri toi Paasikivelle uuden eläkekirjan ja KOP:n ylimääräisen lahjan ansiokkaasta palveluksesta.[41]
|
Tämä artikkeli tai osio on keskeneräinen. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla sivua. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla. |
Presidentti
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kun eduskunta elokuussa 1944 valitsi marsalkka Mannerheimin tasavallan presidentin virkaan, tämä oli jo vanha, väsynyt, huolien painama ja sairas mies. Virkakautensa aikana hän esiintyi vain harvoin julkisuudessa eikä jaksanut perehtyä päivänpolitiikkaan. Mannerheimilla ei ollut vaikutusvaltaisia poliittisia kannattajia, ja vaikka hänellä oli lähes myyttinen kansansuosio, hän oli yksinäinen ja eristäytynyt. Niinpä hän jäikin presidenttikaudellaan täysin Paasikiven varjoon.[41]
Kun Mannerheim oli saanut varmuuden siitä, ettei häntä tultaisi asettamaan syytteeseen sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä, hän matkusti marraskuussa 1945 hoitamaan terveyttään Madeiralle Portugaliin. Tällöin Paasikivi alkoi valittaa, ettei hän – jo itsekin iäkäs mies – pystynyt hoitamaan yhtä aikaa presidentin ja pääministerin tehtäviä. Puoluejohtajat ymmärsivät yskän ja kulissien takana alkoivat neuvottelut presidentin vaihdoksesta.[41]
Maaliskuussa 1946 presidentti Mannerheim erosi virastaan, jolloin Paasikivi valittiin hoitamaan virkaa Mannerheimin jäljellä olleelle kaudelle. Normaaleja valitsijamiesvaaleja ei pidetty, vaan vaalin suoritti poikkeuslain nojalla eduskunta. Paasikivi oli ensimmäinen myöntyväisyysmies presidenttinä. Hän voitti myös vuonna 1950 presidentinvaalit ylivoimaisesti; vaalit käytiin nyt normaalissa järjestyksessä ensimmäisen kerran sitten vuoden 1937.[41]
Paasikivi ja kommunistit
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Sotien ajan turvasäilössä ja ”maan alla” olleet ja syksyllä 1944 poliittiseen elämään palanneet kotikommunistit suhtautuivat Paasikiveen tilapäisenä liittolaisena, joka voitaisiin tarpeen vaatiessa syrjäyttää ylimenokauden jälkeen. Paasikivi olikin kommunisteille erittäin arvokas heidän julkisuuskuvansa kiillottajana. Otettuaan kommunistit hallitukseensa Paasikivi vakuutti näiden toimivan isänmaallisesti muiden hallitusryhmien tavoin. Vuosina 1985–1986 julkaistut Paasikiven päiväkirjat hänen pääministeri- ja presidenttikausiltaan osoittivat kuitenkin, että myös Paasikivi piti kommunisteja ainoastaan tilapäisinä liittolaisina. Sitä mukaa kuin hänen poliittinen asemansa vakiintui, hänen suhtautumisensa kommunisteihin kiristyi. Myös valvontakomissio antoi ymmärtää Paasikiven edustavan hallituspolitiikan huipputasoa, kun taas suomalaiset kommunistit olivat komissiolle ja Moskovalle tuntemattomia.[74]
Kommunistien ”vaaran vuosina” harjoittama ulkoparlamentaarinen toiminta ja Pekkalan hallituksen huono sisäinen ilmapiiri murensivat Paasikiven luottamusta SKP:ta kohtaan ja lopullisena iskuna oli kommunistien – etenkin Suomen Moskovan-suurlähettilään Cay Sundströmin – vehkeily Suomen valtuuskunnan muiden jäsenten selän takana Pariisin rauhanneuvottelujen aikana. Tuohtunut Paasikivi sanoi kommunistien olevan ”suomea puhuvia venäläisiä.”[75]
YYA-sopimus
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vastavetona Trumanin opille ja Marshall-avulle Stalin halusi lujittaa otettaan laajentuneesta valtapiiristään, mihin liittyi hänen Suomelle tammikuussa 1948 tekemänsä ehdotus ystävyys-, yhteistyö- ja avunantosopimuksesta Unkarin ja Romanian kanssa jo solmittujen sopimusten mallin mukaan. Paasikivi vaikeni Stalinin kirjeestä viikon verran voidakseen rauhassa miettiä Kremlin todellisia aikeita. Hän kääntyi tässä asiassa ulkoministeriensä Enckellin ja Sventon sekä K. J. Ståhlbergin ja Urho Kekkosen puoleen ennen kuin paljasti asian eduskunnalle. Paasikivi johti ja valvoi henkilökohtaisesti Suomen neuvotteluvalmisteluja sekä valitsi Moskovaan lähtevän valtuuskunnan jäsenet puolueita kuulematta. Muodollisesti valtuuskuntaa johti pääministeri Mauno Pekkala, mutta Paasikiven todellisia luottomiehiä valtuuskunnassa olivat Urho Kekkonen ja Johan Otto Söderhjelm.[76]
YYA-sopimuksen tullessa eduskunnan käsiteltäväksi Paasikivi rauhoitteli kansalaisten mieliä radiopuheellaan ja pani koko arvovaltansa peliin saadakseen eduskunnan hyväksymään neuvottelutuloksen. Sopimus meni läpi äänin 157–11. Äänestyksestä oli poissa peräti 31 kansanedustajaa. Paasikiven mielestä YYA-sopimuksen vastustus osoitti, kuinka työlästä demokraattisessa maassa on saada aikaan myönnytyksiä.[77]
Samaan aikaan YYA-sopimuksesta käytyjen neuvottelujen kanssa huhuttiin kommunistien valmistelevan vallankaappausta Suomessa. Näiden huhujen kantauduttua Paasikiven korviin hän määräsi puolustusvoimain komentajan Aarne Sihvon nostamaan armeijan valmiustason äärimmilleen. Kauppatorin edustalle Kolera-altaaseen tuotiin tykkivene vartioimaan Presidentinlinnaa ja myös Helsingin poliisi oli tehostetussa hälytysvalmiudessa. Myöhemmin kommunistit kiistivät vallankaappaushuhut pitäen niitä porvaripuolueiden ja SDP:n provokaationa. Kaappauskohu näkyi osaltaan heinäkuun 1948 eduskuntavaalien tuloksessa. Kansandemokraatit kärsivät 13 eduskuntapaikan tappion ja kolmen suurimman puolueen hallitusyhteistyö tuli sillä kerralla tiensä päähän.[78]
Virkanimitykset
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Varsinkin jälkimmäisen presidenttikautensa aikana Paasikivi keskittyi ulkopolitiikkaan jättäen sisä- ja talouspolitiikan sekä työmarkkinaongelmat hallitusten huoleksi. Koko virkakautensa aikana hän nimitti yhdeksän hallitusta, joista viiden pääministerinä oli Urho Kekkonen. Hallitusten suuri määrä ja lyhyt keski-ikä varsinkin Paasikiven jälkimmäisen kauden aikana kertoivat sisäpolitiikan rikkonaisuudesta ja Paasikiven seuraajasta käydystä kamppailusta niin puolueiden välillä kuin niiden sisällä. Paasikivi hajotti eduskunnan joulukuussa 1953, kun toisiinsa kyllästyneet maalaisliitto ja SDP eivät kyenneet sopimaan uudesta hallituksesta, ja RKP:n Ralf Törngren nousi pääministeriksi vuoden 1954 eduskuntavaalien jälkeen kompromissiratkaisuna.[79] Pitkäaikainen ulkoministeri, puolueisiin sitoutumaton Paasikiven luottomies Carl Enckell kieltäytyi vuonna 1950 terveyssyihin vedoten enää jatkamasta tehtävässä, minkä jälkeen ulkoministerin salkku joutui puolueiden väliseksi kiistakapulaksi. Toinen ulkoministeri Reinhold Svento oli jo vuonna 1948 siirtynyt suurlähettilääksi Sveitsin Berniin.[80]
Presidentille kuuluvien virkanimitysten suhteen Paasikivi kuitenkin käytti valtaoikeuksiaan niin laajasti kuin perustuslain säännökset antoivat myöten. Kun Suomen Pankin pääjohtaja Sakari Tuomioja siirtyi vuonna 1955 suurlähettilääksi Lontooseen ja ministerit esittivät omia ehdokkaitaan hänen seuraajakseen, Paasikivi sanoi päättäväisesti: ”Esittäkää ketä tahansa, mutta minä nimitän von Fieandtin.”[41] Viimeisiä Paasikiven suorittamia virkanimityksiä oli oikeuskanslerin viran täyttäminen tammikuussa 1956. Virkaan olivat ilmoittautuneet hallintoneuvos, varatuomari Olavi Honka ja apulaisoikeuskansleri, lakitieteen tohtori Antti Hannikainen. Paasikivi katsoi ikävuodet oppiarvoa painavammaksi nimitysperusteeksi ja nimitti oikeuskansleriksi 45-vuotiaan Hannikaisen asemesta 61-vuotiaan Hongan.[81]
Paasikivi piti tiukasti kiinni parlamentarismista. Sotakorvausten päätyttyä syyskuussa 1952 Helsingin messuhallissa järjestettiin juhla, jossa kauppa- ja teollisuusministeri Penna Tervo piti puheensa humaltuneena. SDP:n puoluesihteeri Väinö Leskinen piti tapausta skandaalina ja vaati Tervoa pyytämään presidentti Paasikiveltä eroa ministerin tehtävistä. Paasikivi ei kuitenkaan myöntänyt Tervolle eroa.[82] Kun Tervon tapauksesta huolestunut kunnallisneuvos Artturi Hiidenheimo kävi sen vuoksi Paasikiven luona, Paasikivi korosti, että hallituksen ja ministerien ei tarvinnut Suomessa nauttia tasavallan presidentin, vaan ainoastaan eduskunnan luottamusta.[83]
Ulkopoliittinen sadonkorjuu
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Ulkopoliittisesti Paasikiven presidenttikauden loppuvuodet olivat sadonkorjuun aikaa. Paasikivi avasi Helsingin olympialaiset 1952. Olympialaisilla oli myös poliittinen ulottuvuus, koska Neuvostoliitto oli mukana ensimmäistä kertaa ja järjestävää maata pidettiin puolueettomana maaperänä, jossa uskonnot, rodut ja poliittiset näkökannat menettivät merkityksensä. Syyskesällä 1952 Suomi sai pitkän ja raskaan sotakorvausurakan päätökseen, millä oli suuri taloudellinen ja henkinen vaikutus.[84] Vuonna 1954 Paasikivi sai ensimmäisen länsimaiselle valtionpäämiehelle myönnetyn Neuvostoliiton korkeimman kunnianosoituksen, Leninin kunniamerkin. Myöntämistä pidettiin Moskovan anteeksipyyntönä neuvostolehdistön hyökkäyksistä Paasikiveä vastaan vuoden 1950 presidentinvaalin alla.[85] Vuonna 1955 Paasikivi teki valtiovierailun Moskovaan ja hänen seurueeseensa kuuluivat muun muassa pääministeri Urho Kekkonen ja suurlähettiläs Viktor Lebedev. Tällöin sovittiin Porkkalan vuokra-alueen palauttamisesta ja YYA-sopimuksen jatkamisesta. Radiopuheessaan Paasikivi totesi palanneensa Moskovasta kotiin ensi kertaa tyytyväisin mielin: ”Kynä on korjannut, mitä miekka on särkenyt.” Suomalaisten silmissä Porkkalan palautus kruunasi vanhan valtiomiehen elämäntyön.[86][87]
Pohjoismaiden neuvosto perustettiin vuonna 1952 ja Paasikivi toivoi myös Suomen voivan liittyä sen jäseneksi, mutta halusi edetä asiassa varovasti ja Neuvostoliittoa ärsyttämättä. Lokakuun alussa 1954 hän oli jo sitä mieltä, että Suomi menee mukaan neuvostoon heti kun sen työ pääsee täyteen vauhtiin. Porkkalan palautuksen varmistuttua pääministeri Urho Kekkonen otti aloitteen omiin käsiinsä ja ratkaisi asian kysymättä Moskovan mielipidettä. Näin Suomi huomasi miltei yllätyksekseen olevansa neuvoston täysivaltainen jäsen.[88]
Suomen jäsenhakemus Yhdistyneissä kansakunnissa oli pantu vireille jo Pariisin rauhansopimuksen solmimisen jälkeen, mutta se oli juuttunut suurvaltojen erimielisyyksiin. Paasikivi oli aluksi miltei hyvillään Suomen pysymisestä YK:n ulkopuolella, koska maailmanjärjestössä käsiteltiin monia sellaisia suurvaltaristiriitoja – muiden muassa Korean sota –, joista hän halusi Suomen pysyvän erossa. Aikaa myöten hän kallistui kuitenkin sille kannalle, että YK:n jäsenyydestä saattaisi sittenkin olla hyötyä Suomelle ja muille pienille valtioille. Alkuvuonna 1954 Paasikivi kirjoitti jo, että Suomelle olisi enemmän etua YK:n jäsenyydestä kuin järjestön ulkopuolella pysymisestä. Tilanne laukesi ”Geneven hengen” ansiosta loppuvuonna 1955, kun YK hyväksyi kaikki jonossa olleet jäsenhakemukset ja otti joukkoonsa Suomen ja 15 muuta valtiota.[86]
Vuonna 1956 Paasikivi oli epävirallisena ehdokkaana, niin kutsuttuna mustana hevosena, presidentinvaalin toisella kierroksella, mutta ei tullut valituksi kolmannelle kaudelle.[89] Hänen seuraajakseen valittiin silloinen pääministeri Urho Kekkonen.
Paasikiven päiväkirjojen perusteella hän osasi suomen lisäksi sujuvasti viittä eri kieltä: venäjää, ruotsia, ranskaa, saksaa ja latinaa.[90]
Paasikiven nimittämät hallitukset
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]| Pääministeri | Kausi | Hallitus |
|---|---|---|
| Mauno Pekkala | 1946–1948 | Pekkala |
| K.-A. Fagerholm | 1948–1950 | Fagerholm I |
| Urho Kekkonen | 1950–1951 | Kekkonen I |
| Urho Kekkonen | 1951 | Kekkonen II |
| Urho Kekkonen | 1951–1953 | Kekkonen III |
| Urho Kekkonen | 1953 | Kekkonen IV |
| Sakari Tuomioja | 1953–1954 | Tuomioja |
| Ralf Törngren | 1954 | Törngren |
| Urho Kekkonen | 1954–1956 | Kekkonen V |
Viimeiset kuukaudet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vaalin jälkeen Paasikivi aikoi keskittyä muistelmiensa kirjoittamiseen, mutta politiikka ei vieläkään jäänyt kokonaan sivuun, sillä Urho Kekkonen oli jo heti valituksi tultuaan pyytänyt saada kääntyä edeltäjänsä puoleen varsinkin ulko- ja turvallisuuspoliittisissa ongelmissa. Kekkonen kävi Paasikiven luona ainakin huhtikuussa 1956, jolloin Paasikivi arvioi Neuvostoliitossa käynnistyneen destalinisaation vähentäneen suursodan vaaraa maailmassa. Paasikivi ärsyyntyi kevään 1956 aikana ilmestyneestä Yrjö Soinin teoksesta Kuin Pietari hiilivalkealla, joka antoi hänen mielestään yksinkertaistetun ja väärän kuvan sotasyyllisyysoikeudenkäynnistä; hän katsoi, että ”farssikirjailija” ei ollut pätevä henkilö käsittelemään vakavia asioita. Viimeisen kerran Paasikivi esiintyi julkisuudessa elokuun lopulla 1956 Neuvostoliiton valtionpäämiehen Kliment Vorošilovin vieraillessa Suomessa. Silloisen puolustusministerin Emil Skogin mukaan Paasikivi oli Presidentinlinnassa järjestetyillä juhlapäivällisillä jo selvästi sivuroolissa Vorošilovin ja Kekkosen keskustellessa pääasiassa keskenään. Marraskuun lopussa Paasikivi joutui sairaalaan sydämen vajaatoiminnan ja siitä johtuneen väsymyksen vuoksi. Aamupäivällä 14. joulukuuta 1956 hän sai sydänkohtauksen, joka johti lääkärien ponnisteluista huolimatta kuolemaan. Paasikivi siunattiin valtiollisin kunnianosoituksin Helsingin tuomiokirkossa 23. joulukuuta 1956 ja haudattiin Hietaniemen hautausmaalle.[91]
Perhe
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Paasikiven ensimmäinen puoliso oli Anna Matilda Forsman (vuosina 1897–1931), toinen Allina ”Alli” Valve (vuosina 1934–1956). Anna ja J. K. Paasikiven lapset olivat arkkitehti Annikki Paasikivi (1898–1950), hammaslääkäri Wellamo Paasikivi-Ant-Wuorinen (1900–1966), everstiluutnantti Juhani Paasikivi (1901–1942) ja lääketieteen kandidaatti Varma Paasikivi (1903–1941). Wellamo Paasikiven puoliso vuodesta 1926 oli Patentti- ja rekisterihallituksen pääjohtaja, lakitieteen tohtori Paavo Ant-Wuorinen. Alli ja J. K. Paasikiven avioliitto oli lapseton. J. K. Paasikivellä oli kaksi lastenlasta, Juhani Paasikiven poika, lääketieteen tohtori Juhani Paasikivi (1930–2004) ja Varma Paasikiven tytär, rouva Sinikka Paasikivi (Couchman, s. 1932).[92]
Paasikiven ja hänen lastensa keskinäiset suhteet olivat vaikeat, ja niitä leimasi molempien vanhempien tiukkuus ja ankaruus. Vaikka lapset valmistuivat hyviin ammatteihin, Paasikivi vaati lapsiltaan, että näiden olisi oltava yhtä ”viisaita” kuin hän itsekin. Oman uransa hartiavoimin käytännössä tyhjästä luoneen isän oli mahdotonta käsittää, etteivät yhteiskunnallisesti huomattavasti paremmat lähtökohdat saaneet lapset pystyneet samanlaisiin saavutuksiin kuin hän. Isän kovuuden vuoksi lapset alkoivat kartella pelottavana pitämäänsä hahmoa. Kun odotuksissaan pettynyt isä osoitti avoimesti halveksuntansa lapsiaan kohtaan, nämä hakeutuivat etsimään lievitystä alkoholista ja muista uuden sukupolven vapaammista nautinnoista. Oman lisänsä tilanteeseen toi perheen äidin Anna Paasikiven parantumaton ja 1920-luvun mittaan pahentunut sairaus ja kuolema vuonna 1931.[93]
Jälkimaine
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Paasikiven kuva oli 1 000 markan (1955) ja 10 markan (1963 ja 1980) seteleissä. Vuonna 1955 Paasikivi oli ensimmäinen elävä henkilö, joka sai kuvansa suomalaiseen seteliin.[94]
Vuonna 1958 Jan-Magnus Janssonin johdolla perustettu Paasikivi-seura pyrki erityisesti kylmän sodan aikana vaalimaan Paasikiven poliittista perintöä edistämällä tosiasioihin perustuvaa ulkopoliittista ajattelua Suomessa sekä tekemällä Suomen puolueettomuuspolitiikkaa kansainvälisesti tunnetuksi.
Vuonna 1959 Helsingin kaupunki muutti Taka-Töölössä sijainneen Espoonkadun nimen Paasikivenkaduksi. Paasikivi asui kyseisen kadun varrella ennen presidentiksi tuloaan ja viimeiset kuukautensa presidentin virasta luovuttuaan.
Keravalla avattiin vuonna 1963 yleisölle entistetty Paasikiven työhuone, joka sijaitsi Paasikiven entisen kotitilan päärakennuksen yläkerrassa. Tilalla, jonka nimi oli muuttunut Jukolasta Päivöläksi, paljastettiin Suomen itsenäisyyden 50-vuotispäivänä vuonna 1967 suurikokoinen kivipaasi, johon Paasikivi-seura oli lahjoittanut pronssilaatan. Laatassa luki: ”Tässä talossa isännöi Juho Kusti Paasikivi 1917-1953.” Keravalla on myös kuvanveistäjä Veikko Leppäsen tekemä Paasikiven rintakuva, joka valmistui vuonna 1970.[95]
Vuonna 1980, jolloin oli tullut kuluneeksi 110 vuotta Paasikiven syntymästä, Helsingin keskustassa paljastettiin Harry Kivijärven veistämä Paasikiven muistomerkki Itä ja länsi. Paikalla oleva pieni aukio on nimetty Paasikivenaukioksi.
Vuosina 1985–1986 WSOY julkaisi kahtena niteenä Yrjö Blomstedtin ja Matti Klingen toimittamat Paasikiven päiväkirjat vuosilta 1944–1956 niiden salassapitoajan umpeuduttua. Päiväkirjojen julkaisun katsottiin romuttaneen siihen saakka vallinneet käsitykset Paasikiven suhtautumisesta toisaalta Neuvostoliittoon ja toisaalta Suomen kommunisteihin. Paasikivi pitäytyi tiukasti Moskovan välirauhansopimuksen ja Pariisin rauhansopimuksen ehdoissa ja torjui kaikki niiden yli menneet Neuvostoliiton vaatimukset ja ehdotukset. Vuonna 1944 hän aloitti yhteistyön kommunistien kanssa ottamalla SKDL:n Yrjö Leinon toisen hallituksensa ministeriksi, mutta alkoi aikaa myöten pitää SKP:ta jopa Neuvostoliiton viidentenä kolonnana.[96] Paasikiven suhtautumista Neuvostoliittoon kuvaa hänen päiväkirjamerkintänsä 27. kesäkuuta 1952, kun hän oli kommentoinut erästä pääministeri Urho Kekkosen kirjeluonnosta Stalinille: ”Meillä ei ole Neuvostoliittoa kiittäminen muusta kuin siitä, että se ei ole kohdellut meitä pahemmin kuin on tehnyt.” Paasikivi huomautti Kekkosta siitä, että tämä oli käyttänyt liikaa alamaisuutta osoittavia sanoja.[97]
Kirjailija Matti Kurjensaari vertasi Paasikiveä saksalaiseen valtiomieheen Paul von Hindenburgiin: kummankin loistavin ura alkoi vasta sitten, kun se ikävuosien puolesta olisi oikeastaan jo päättynyt. Toisaalta Hindenburgissa ja Paasikivessä oli Kurjensaaren mukaan oleellinen ero, koska Hindenburg merkitsi erään aikakauden loppua ja Paasikivi uuden aikakauden alkua.[98] Monet suomalaiset muistavat Paasikiven kiivaana oppimestarina, joka opetti sotien jälkeen kansalle tosiasioiden tunnustamista ja uutta ulkopolitiikkaa, mutta valoi samalla uskoa tulevaisuuteen.[99] Paasikiven räjähtävää temperamenttia kuvasi, että Kansallis-Osake-Pankin pääjohtajan virkahuoneeseen rakennettiin kaksinkertaiset ovet.[98] Alli Paasikivi valotti miehensä luonteen kääntöpuolta kertomalla, että tämä saattoi usein iltaisin nukkumaan mennessään itkeä sitä, että ”on ollut tänäänkin pakko haukkua niin pahasti monta kunnon ihmistä.”[100] Suurlähettiläs Toivo Heikkilä, joka toimi Paasikiven sihteerinä tämän pääministerikaudella vuosina 1944–1946 ja pääsi tällöin seuraamaan läheltä myös Paasikiven perhe-elämää, talletti muistelmiinsa lukuisia esimieheensä liittyneitä kaskuja.[101]
Paasikivi totesi vuonna 1928 päiväkirjassaan suomalaisesta populismista näin: ”Puoluepolitiikassa ei ole vaikuttava se, mikä on oikein ja tosi, vaan se, mitä ’yleinen mielipide’ luulee, pitää, katsoo oikeaksi ja todeksi. Sen vuoksi demokratiassa on ensin yleinen mielipide käännettävä oikean asian puolelle ja sitten vasta asia otettava esille. Haisteltava, mistä tuuli puhaltaa.” Samassa yhteydessä Paasikivi sanoi Suomea valtiollisen propagandan mallimaaksi.[102]
Eduskunnan puhemies K.-A. Fagerholm on muistelmissaan arvioinut presidentti Paasikiveä ihmisenä seuraavasti: "Hän oli epätavallisen mielenkiintoinen, etten sanoisi jännittävä ihminen."[103]
|
Tämä artikkeli tai osio on keskeneräinen. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla sivua. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla. |
Paasikivi rauhanneuvottelijana
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Paasikivi kunnostautui erityisesti neuvottelijana useissa itsenäisen Suomen käännekohdissa:
- 1917–1918: Pohjoismaiden hallituksille Suomen julistautumisesta itsenäiseksi valtioksi ilmoittamaan lähetetyn lähetyskunnan jäsen
- 1920: Suomen valtuuskunnan johtaja Neuvosto-Venäjän kanssa käydyissä rauhanneuvotteluissa Tartossa (katso Tarton rauha)
- loka–marraskuu 1939: valtuutettu neuvottelija Suomen ja Neuvostoliiton välisissä neuvotteluissa
- helmikuu 1944: valmisteleva rauhanneuvottelija Tukholmassa
- maaliskuu 1944: rauhanneuvottelija Moskovassa
Aikajana
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- 1870 syntyi Koski Hl:n kunnan alueella.
- 1887 vaihtoi alkuperäisen nimensä Johan Gustaf Hellstenin Juho Kusti Paasikiveksi.
- 1890 tuli ylioppilaaksi Hämeenlinnan normaalilyseosta.
- 1897 solmi avioliiton Anna Matilda Forsmanin (1869−1931) kanssa.
- 1901 filosofian kandidaatti valmistui molempain oikeuksien tohtoriksi.
- 1903–1914 toimi valtiokonttorin ylitirehtöörinä.
- 1907–1909, 1910–1914 toimi Suomalaisen puolueen kansanedustajana.
- 1908–1909 toimi senaattorina ja valtiovaraintoimituskunnan päällikkönä.
- 1914–1934 toimi Kansallis-Osake-Pankin pääjohtajana.
- 1918 toimi Senaatin talousosaston varapuheenjohtajana eli pääministerinä.
- 1920 johti Suomen valtuuskuntaa Tartossa käydyissä rauhanneuvotteluissa Neuvosto-Venäjän kanssa.
- 1930 sai valtioneuvoksen arvonimen.
- 1934 solmi toisen avioliiton Alli Valven kanssa.
- 1934–1936 toimi Kansallisen Kokoomuksen puheenjohtajana.
- 1936–1940 toimi Suomen erikoislähettiläänä Tukholmassa.
- 1939 neuvotteli talvisodan alla Neuvostoliiton kanssa.
- 1939–1940 osallistui hallitukseen salkuttomana ministerinä.
- 1940–1941 toimi Suomen erikoislähettiläänä Moskovassa.
- 1944–1946 johti sodanjälkeistä hallitusta pääministerinä.
- 1946–1956 toimi Suomen tasavallan presidenttinä.
- 1950 sai valtiotieteen ja kauppatieteen kunniatohtorin arvonimet.
- 1954 sai Neuvostoliiton myöntämän Leninin kunniamerkin ensimmäisenä länsimaisena valtionpäämiehenä.
- 1955 sai Helsingin yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan tiettävästi ensimmäisen riemutohtorin arvonimen joulukuun 14. päivänä 1955[104]
- 1956 kuoli 86-vuotiaana.
Paasikiven hallitukset
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Paasikivi oli kolmen hallituksen johdossa: autonomian aikana Senaatin varapuheenjohtajana, ja kahden hallituksen pääministerinä.[105]
- Paasikiven I hallitus: Senaatin varapuheenjohtajana (Talousosaston kanslian päällikkö, senaattori) 27. toukokuuta 1918 – 27. marraskuuta 1918 (185 päivää)
- Paasikiven II hallitus: 17. marraskuuta 1944 – 17. huhtikuuta 1945 (152 päivää)
- Paasikiven III hallitus: 17. huhtikuuta 1945 – 9. maaliskuuta 1946 (327 päivää)
Paasikiven presidenttikaudet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- 1. kausi: 11. maaliskuuta 1946 – 1. maaliskuuta 1950 (valittiin C. G. E. Mannerheimin loppukaudeksi)
- 2. kausi: 1. maaliskuuta 1950 – 1. maaliskuuta 1956
J. K. Paasikiven kirjallista tuotantoa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Suomen yleiset perustuslait ; muistutuksilla varustanut J. K. Paasikivi. Otavan asetuskokoelma 1. Otava, 1899.
- Venäjän asutuspolitiikka : esitelmä, pidetty kansataloudellisessa yhdistyksessä huhtikuussa 1900. Kansataloudellisen yhdistyksen esitelmiä. Sarja 3, 10. Otava, Kuopio 1900
- Kyydinpito ja kestikievarilaitos Suomen lain mukaan. Ensimäinen vihko. Akateeminen kirjakauppa, Helsinki 1901.
- Lainkäytön kehittymisestä veronkanto- ja finanssikontrolliasioissa vanhemman ruotsalais-suomalaisen oikeuden mukaan : kompetenssikysymys, väitöskirja. Helsinki 1901
- Osuustoimintalain pääkohdat. Pellervon kirjasto n:o 10. Pellervo, Helsinki 1902, 2. tark. painos 1909.
- Kunnallinen äänioikeus. WSOY 1906.
- Suomalaisen puolueen kanta maalaisasioissa : esitelmä Suomalaisen puolueen kokouksessa 4/5 1908. Suomalaisen puolueen lehtisiä 9. Suomalaisen puolueen kanslia, Helsinki 1908.
- Itsenäisen Suomen valtiovelka. Porvoo 1924.
- Eräitä ilmiöitä valtiollisessa elämässämme. Kirja, Helsinki 1925.
- Katsaus maamme taloudellisiin oloihin vuonna 1925 : esitelmä Kansantaloudellisen yhdistyksen kokouksessa joulukuun 29 p. 1925. Porvoo 1926.
- Politiikka ja taloudellinen elämä : esitelmä Kansallisen kokoomuspuolueen puoluekokouksessa Helsingissä 21.4.1929. Kansallisen kokoomuspuolueen julkaisuja n:o 3. Helsinki 1929.
- Verotus, demokratia, parlamentarismi. Kirja, Helsinki 1930.
- Politiikka ja talous : esitelmä, pidetty kauppa- ja teollisuuspäivillä Oulussa lokak. 6 p:nä 1933. WSOY 1933.
- Demokratia vai diktatuuri? : mitä Kansallisen kokoomuspuolueen periaatteet sisältävät? : esitelmä Kansallisen kokoomuspuolueen kokouksissa 25.10.30 Tampereella ja 28.10.34 Viipurissa. Helsinki 1934.
- Ajankohtaisia kysymyksiä : esitelmä, pidetty Kansallisen kookomuspuolueen keskusliiton kokouksessa Helsingissä 28.4.1935. Helsinki 1935
- Valtio ja talouselämä. Kirjavälitys, Helsinki 1935.
- Yhteiskunnallisia näkökohtia. WSOY 1935.
- Mikä on kansallisen kokoomuspuolueen tie? : esitelmä Kansallisen kokoomuspuolueen kokouksessa Turussa 26.I.36. Kansallinen kokoomuspuolue, Helsinki 1936
- Vapaus : puhe, pidetty Kansallisen kokoomuspuolueen juhlassa Lapualla 21.6.1936. Kansallinen kokoomuspuolue, Helsinki 1936.
- Paasikiven linja. 1, Juho Kusti Paasikiven puheita vuosilta 1944–1956. WSOY 1956.
- Paasikiven linja. 2, Juho Kusti Paasikiven puheita ja esitelmiä vuosilta 1923–1942. WSOY 1956.
- Paasikiven muistelmia sortovuosilta 1-2. WSOY 1957.
- Toimintani Moskovassa ja Suomessa 1939–41. 1, Talvisota. WSOY 1958.
- Toimintani Moskovassa ja Suomessa 1939–41. 2, Välirauhan aika. WSOY 1958.
- J. K. Paasikiven päiväkirjat 1944–1956. Ensimmäinen osa, 28.6.1944–24.4.1949 ; toim. Yrjö Blomstedt, Matti Klinge ; ven. tekstien tark. Eino Koponen ; muunkielisten tekstien suom. Kari Vähäpassi. WSOY 1985.
- J. K. Paasikiven päiväkirjat 1944–1956. Toinen osa, 25.4.1949–10.4.1956 ; toim. Yrjö Blomstedt, Matti Klinge ; ven. tekstien tark.: Eino Koponen ; muunkielisten tekstien suom. Kari Vähäpassi. WSOY 1986
- Jatkosodan päiväkirjat: 11.3.1941–27.6.1944 ; toim. Kauko I. Rumpunen. WSOY 1991.
- "Olen tullut jo kovin kiukkuiseksi" : J. K. Paasikiven päiväkirjoja 1914–1934 ; toim. Kauko Rumpunen. Kansallisarkiston ystävät, Helsinki 2000.
- "Ei pienillä ole mitään turvaa" : J. K. Paasikiven päiväkirjat 1934–1939 ; alkutekstistä desifroinut ja julkaistavaksi valinnut Kauko I. Rumpunen. Kansallisarkiston ystävät, Helsinki 2004.
- Novgorodske pis'ma – Kirjeitä Novgorodista ; kirjeet julkaistu 1891 Uudessa Suomettaressa. NovGU im. Âroslava Mudrogo, Velikij Novgorod 2010.
Katso myös
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Kallio, Reino: Lahden kansa- ja oppikoulut 1870–1975. Lahden historia IV:1. Julkaisija Lahden kaupunki. Jyväskylä: Gummerus Kirjapaino Oy, 2005. ISBN 951-849-589-0.
- Polvinen, Tuomo & Heikkilä, Hannu & Immonen, Hannu: J. K. Paasikivi 1. 1870–1918. Valtiomiehen elämäntyö. Helsinki: WSOY, 1989. ISBN 951-0-16014-8
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Presidenttien virkaanastujaiset (Juho Kusti Paasikivi astuu virkaansa 1946) Ylen Elävä arkisto. Viitattu 5.12.2014.
- ↑ Juho Kusti Paasikivi Suomen kansanedustajat. Eduskunta. Viitattu 24.10.2007.
- ↑ Polvinen, Heikkilä & Immonen 1989, s. 3.
- ↑ Polvinen, Heikkilä & Immonen 1989, s. 4.
- ↑ a b Polvinen, Heikkilä & Immonen 1989, s. 6.
- ↑ Kallio 2005, s. 24–25.
- ↑ Polvinen, Heikkilä & Immonen 1989, s. 7.
- ↑ Polvinen, Heikkilä & Immonen 1989, s. 9.
- ↑ Polvinen, Heikkilä & Immonen 1989, s. 10.
- ↑ a b c Salonen, Erkki (toim.): ”Tasavallan presidentti Juho Kusti Paasikivi 80-vuotias 27.11.1950”, Mitä missä milloin 1951, s. 166–167. Helsinki: Otava, 1950.
- ↑ Polvinen, Heikkilä & Immonen 1989, s. 13.
- ↑ Polvinen, Heikkilä & Immonen (1989), s. 17
- ↑ Polvinen, Heikkilä & Immonen 1989, s. 18.
- ↑ Polvinen, Heikkilä & Immonen 1989, s. 19.
- ↑ Polvinen, Heikkilä & Immonen 1989, s. 20.
- ↑ Polvinen, Heikkilä & Immonen 1989, s. 25.
- ↑ Polvinen, Heikkilä & Immonen 1989, s. 26.
- ↑ Polvinen, Heikkilä & Immonen 1989, s. 27.
- ↑ Polvinen, Heikkilä & Immonen 1989, s. 33.
- ↑ Polvinen, Heikkilä & Immonen 1989, s. 34.
- ↑ Polvinen, Heikkilä & Immonen 1989, s. 36.
- ↑ Kallio 2005, s. 27, 56–57, 75.
- ↑ Polvinen, Heikkilä & Immonen 1989, s. 37.
- ↑ Polvinen, Heikkilä & Immonen 1989, s. 38.
- ↑ Polvinen, Heikkilä & Immonen 1989, s. 41.
- ↑ Polvinen, Heikkilä & Immonen 1989, s. 42.
- ↑ Polvinen, Heikkilä & Immonen 1989, s. 44.
- ↑ a b Polvinen, Heikkilä & Immonen 1989, s. 54.
- ↑ Polvinen, Heikkilä & Immonen 1989, s. 43.
- ↑ Polvinen, Heikkilä & Immonen 1989, s. 45.
- ↑ Polvinen, Heikkilä & Immonen 1989, s. 46.
- ↑ Klinge, Matti (toim.): Helsingin yliopisto 1640–1990. Keisarillinen Aleksanterin yliopisto 1808–1917, s. 456–458. Helsinki: Otava, 1989.
- ↑ Polvinen, Heikkilä & Immonen 1989, s. 53.
- ↑ Polvinen, Heikkilä & Immonen 1989, s. 58.
- ↑ Polvinen, Heikkilä & Immonen 1989, s. 60.
- ↑ Polvinen, Heikkilä & Immonen 1989, s. 69.
- ↑ Polvinen, Heikkilä & Immonen 1989, s. 70.
- ↑ Polvinen, Heikkilä & Immonen 1989, s. 71.
- ↑ Polvinen, Heikkilä & Immonen 1989, s. 63.
- ↑ Polvinen, Heikkilä & Immonen 1989, s. 64.
- ↑ a b c d e f g h i j k Okker, Jaakko: Juho Kusti Paasikivi, valtiomies. Teoksessa Historian suurmiehiä, s. 432–439. Helsinki: Oy Valitut Palat – Reader's Digest Ab, 1972. ISBN 951-9078-00-2.
- ↑ Polvinen, Heikkilä & Immonen 1989, s. 114.
- ↑ Hytönen, Viljo: Talonpoikaissäädyn historia. II osa. Säädyn jäsenet, sihteerit ja tulkit, s. 319. Helsinki: Otava, 1926.
- ↑ Polvinen, Heikkilä & Immonen 1989, s. 108.
- ↑ Polvinen, Heikkilä & Immonen 1989, s. 120.
- ↑ Polvinen, Heikkilä & Immonen 1989, s. 131.
- ↑ Polvinen, Heikkilä & Immonen 1989, s. 135.
- ↑ a b Polvinen, Heikkilä & Immonen 1989, s. 140.
- ↑ Polvinen, Heikkilä & Immonen 1989, s. 142.
- ↑ Polvinen, Heikkilä & Immonen 1989, s. 145.
- ↑ Polvinen, Heikkilä & Immonen (1989), s. 176
- ↑ a b Polvinen, Heikkilä & Immonen 1989, s. 184.
- ↑ Polvinen, Heikkilä & Immonen 1989, s. 185.
- ↑ Polvinen, Heikkilä & Immonen 1989, s. 186.
- ↑ Yrjö Blomstedt: K. J. Ståhlberg: valtiomieselämäkerta, s. 316, 331. Otava, Helsinki 1969.
- ↑ Jakobson, Max: Väkivallan vuodet. 20. vuosisadan tilinpäätös, s. 137–138. Helsinki: Otava, 1999.
- ↑ Tiainen, Jorma O. (toim.): Vuosisatamme kronikka, s. 405. Jyväskylä: Gummerus, 1987.
- ↑ Zetterberg, Seppo (toim.): Suomen historian Pikkujättiläinen, s. 659. Porvoo Helsinki: WSOY, 1987.
- ↑ Jakobson 1999, s. 225.
- ↑ Jakobson 1999, s. 231.
- ↑ Tarkka, Jukka & Tiitta, Allan: Itsenäinen Suomi. Seitsemän vuosikymmentä kansakunnan elämästä, s. 125. Helsinki: Otava, 1987.
- ↑ Tarkka & Tiitta 1987, s. 128.
- ↑ Tarkka, Jukka & Tiitta, Allan: Itsenäinen Suomi. 90 vuotta kansakunnan elämästä, s. 152–154. Helsinki: Otava, 2007. ISBN 978-951-1-21474-8.
- ↑ a b Mari K. Niemi ja Ville Pernaa (toim.): Entäs jos...: vaihtoehtoinen Suomen historia, s. 142. Helsinki: Ajatus Kirjat, 2005. ISBN 951-20-6892-3.
- ↑ Mainio, Aleksi: Erkon kylmä sota, s. 38–39. Helsinki: Siltala, 2018.
- ↑ Suomen historian Pikkujättiläinen, s. 752–753.
- ↑ Keränen, Seppo: Ikuinen evakko. Johannes Virolainen Kekkosen varjossa, s. 39–40. Helsinki: Kirjayhtymä, 1984. ISBN 951-26-2592-X.
- ↑ Heikkilä, Toivo: Paasikivi peräsimessä: pääministerin sihteerin muistelmat 1944–1948, s. 107–108. Helsinki: Otava, 1965.
- ↑ Jakobson, Max: Pelon ja toivon aika. 20. vuosisadan tilinpäätös II, s. 152. Helsinki: Otava, 2001.
- ↑ Heikkilä, Toivo: Paasikivi peräsimessä. Pääministerin sihteerin muistelmat 1944–1948, s. 60. Helsinki: Otava, 1965.
- ↑ Suomen historian Pikkujättiläinen, s. 754.
- ↑ Suomen historian Pikkujättiläinen, s. 757.
- ↑ Suomen historian Pikkujättiläinen, s. 760.
- ↑ Zetterberg (toim.), s. 750.
- ↑ Suomen historian Pikkujättiläinen, s. 793.
- ↑ Jouslehto, Olavi & Okker, Jaakko: Tamminiemestä Mäntyniemeen, s. 87–88. Porvoo-Helsinki: WSOY, 2000.
- ↑ Jouslehto & Okker, s. 89.
- ↑ Jouslehto & Okker, s. 89–90.
- ↑ Jouslehto & Okker, s. 91.
- ↑ Jouslehto & Okker, s. 85.
- ↑ Korte, Kai: Ministerit tulivat ja menivät, s. 14–15. Jyväskylä: Gummerus, 1992. ISBN 951-20-4046-8.
- ↑ Tuominen, Arvo: Ettei totuus unohtuisi, s. 63. Helsinki: Tammi, 1976. ISBN 951-30-3775-4.
- ↑ Paasikiven päiväkirjat, osa 2, s. 304.
- ↑ Tarkka & Tiitta, 1987, s. 203.
- ↑ Jakobson 2001, s. 155–156.
- ↑ a b Tarkka & Tiitta, 1987, s. 211.
- ↑ Paasikiven linja: J. K. Paasikiven puheita ja esitelmiä vuosilta 1944–1956, s. 192–194. Porvoo Helsinki: WSOY, 1962.
- ↑ Tarkka& Tiitta, 1987, s. 211.
- ↑ Suomen presidentit -sarja: Paasikivi oli yrmy diplomaatti Apu. 6.12.2017. Viitattu 22.4.2019.
- ↑ Perälä, Reijo: Helsingin olympialaisten aattona jopa Paasikivi puhui englantia Ylen Elävä arkisto. 10.4.2007. Viitattu 22.4.2019.
- ↑ Tuomo Polvinen ja Hannu Immonen (toim.): J. K. Paasikivi: valtiomiehen elämäntyö 5 (1950–1956), s. 257–265. Porvoo-Helsinki: WSOY, 2003. ISBN 951-0-28343-6.
- ↑ Blomstedt, Yrjö & ja Klinge, Matti(toim.): Paasikiven päiväkirjat, osa 2, s. 536. Porvoo Helsinki: WSOY, 1986. ISBN 951-0-13349-3.
- ↑ Tuomo Polvinen, Hannu Heikkilä ja Hannu Immonen: J. K. Paasikivi – valtiomiehen elämäntyö 2 (1918–1939), s. 130–131. Porvoo Helsinki: WSOY, 1992. ISBN 951-0-18122-6.
- ↑ Suomen setelijärjestelmän historia 2005. Oulun Numismaattinen kerho. Viitattu 25.1.2010.
- ↑ Turtola, Martti: Heijastuksia. Keski-Uusimaan vuosikymmenet, s. 109. Keski-Uusimaa Oy, 2000. ISBN 952-91-2136-9
- ↑ Tarkka & Tiitta, 1987, s. 291.
- ↑ Blomstedt, Yrjö & Klinge, Matti (toim.): Paasikiven päiväkirjat, osa 2, s. 287. Porvoo Helsinki: WSOY, 1986.
- ↑ a b Vilkuna, Kustaa & Kurjensaari, Matti (toim.): Presidenttikaskut (10. painos), s. 92. Helsinki: Lehmus, 1987.
- ↑ Jouslento & Okker, s. 80.
- ↑ Jouslehto & Okker, s. 82.
- ↑ Jouslehto & Okker, s. 80.
- ↑ Salminen, Matti: ”V luku: Juttuja ja viinaa”, Pentti Haanpään tarina, s. 200. (viittaus: J.K.Paasikiven päiväkirjat 6.3.1928) Helsinki: Into, 2013. ISBN 978-952-264-242-4
- ↑ Fagerholm, K-A.: Puhemiehen ääni, s. 266. Helsinki: Tammi, 1977. ISBN 951-30-3980-3
- ↑ Helsingin yliopiston promootiot
- ↑ Juho Kusti Paasikivi Suomen ministerit. Valtioneuvosto. Viitattu 6.12.2010.
Kirjallisuutta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Heikkilä, Toivo: Paasikivi peräsimessä. Pääministerin sihteerin muistelmat 1944–1948. Helsinki: Otava, 1965.
- Jakobson, Max: Paasikivi Tukholmassa, J. K. Paasikiven toiminta Suomen lähettiläänä Tukholmassa 1936–39. Helsinki: Otava, 1978. ISBN 951-1-05126-1
- Svento, Reinhold: Ystäväni Juho Kusti Paasikivi. Porvoo: WSOY, 1960.
- Virolainen, Johannes: Sanoi Paasikivi. Muistelmia 1940-luvun vaikeilta vuosilta. Helsinki: Otava, 1983. ISBN 951-1-07641-8
- Virolainen, Johannes: Muistiinpanoja ja myllykirjeitä. Helsinki: Otava, 1984. ISBN 951-1-08037-7
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Polvinen, Tuomo: Paasikivi, Juho Kusti (1870–1956) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. 16.9.1997. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
- Juho Kusti Paasikivi Suomen kansanedustajat. Eduskunta.
- Paasikiven muistokirjoitus Helsingin Sanomissa.
- Perälä, Reijo: Äksy eheyttäjä Yle Elävä arkisto. 8.9.2006.
- Elonet: Finlandia-katsaus 273 – "Paasikiven matka Moskovaan syyskuussa 1955 – ilmoitus Porkkalan palautuksesta"
- Juho Kusti Paasikivi 375 humanistia -sivustolla 1.5.2015. Helsingin yliopiston humanistinen tiedekunta.
- Yleisradion Kansallinen äänigalleria: Helsingin olympialaisten avajaispuhe 19. heinäkuuta 1952 (Arkistoitu – Internet Archive)
- jkpaasikivi.fi. Paasikivi-Seuran julkaisema J. K. Paasikivi -portaali.
| Edeltäjä: P. E. Svinhufvud Urho Castrén |
Suomen senaatin puheenjohtaja 1918 Suomen pääministeri 1944−1946 |
Seuraaja: Suomen pääministeri: Lauri Ingman Mauno Pekkala |
.svg)
|
|  | |
Valitsijamiesten vaali
1925: Hugo Suolahti | 1931: P. E. Svinhufvud | 1937: P. E. Svinhufvud | 1940: P. E. Svinhufvud | 1950: J. K. Paasikivi | 1956: Sakari Tuomioja | 1968: Matti Virkkunen | 1978: Urho Kekkonen | 1982: Harri Holkeri | 1988: Harri Holkeri
Eduskunnan suorittama vaali
1946: J. K. Paasikivi
Suora kansanvaali
1994: Raimo Ilaskivi | 2000: Riitta Uosukainen | 2006: Sauli Niinistö | 2012: Sauli Niinistö | 2018: Sauli Niinistö | 2024: Alexander Stubb
Eduskunnan suorittama vaali
1919: Kaarlo Juho Ståhlberg
Valitsijamiesten vaali
1925: Risto Ryti | 1931: K. J. Ståhlberg | 1937: K. J. Ståhlberg | 1940: Risto Ryti| 1943: Risto Ryti| 1945: K. J. Ståhlberg | 1950: J. K. Paasikivi
Eduskunnan suorittama vaali
1919: C. G. E. Mannerheim
Valitsijamiesten vaali
1925: Karl Söderholm | 1950: J. K. Paasikivi | 1956: Ralf Törngren | 1962: Urho Kekkonen (vähemmistö)| 1968: Urho Kekkonen| 1978: Urho Kekkonen | 1982: Jan-Magnus Jansson
Suora kansanvaali
1994: Elisabeth Rehn | 2000: Elisabeth Rehn | 2006: Henrik Lax | 2012: Eva Biaudet | 2018: Nils Torvalds
| Kansainväliset | |
|---|---|
| Kansalliset | |
| Taiteenala | |
| Henkilöt | |
| Muut | |
