Suuri adressi

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Suuri adressi sidottuna 26 niteeseen. Vieressä adressin keräykseen osallistunut filosofian tohtori Yrjö Wichmann.

Suuri adressi oli adressi, joka kerättiin Suomessa ensimmäisen sortokauden alussa maaliskuussa 1899 vastalauseeksi Venäjän keisari Nikolai II:n 15. helmikuuta 1899 antamalle helmikuun manifestille. Adressin allekirjoitti yli 520 000 suomalaista, mikä vastasi ainakin kolmasosaa Suomen silloisesta aikuisväestöstä. Allekirjoitukset koottiin vapaaehtoisvoimin yhdessätoista päivässä salaa venäläiseltä esivallalta ja kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovilta. Kansalaisten valitsemista edustajista koostunut lähes viisisataahenkinen suuri lähetystö matkusti Venäjän pääkaupunkiin Pietariin viemään adressia Nikolai II:lle, joka ei kuitenkaan suostunut ottamaan lähetystöä tai adressia vastaan eikä myöskään peruuttanut helmikuun manifestia.

Adressi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Adressiajatuksen syntyminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keisari Nikolai II allekirjoitti helmikuun manifestina tunnetun keisarillisen julistuskirjan Pietarissa 15. helmikuuta (juliaanisen kalenterin 3. helmikuuta) 1899, tieto siitä levisi helsinkiläisten keskuuteen 16. helmikuuta ja Suomen senaatti julkaisi sen täpärän äänestyksen jälkeen 18. helmikuuta. Useat kansalaispiirit yrittivät turhaan painostaa senaattoreita olemaan julkaisematta laittomana pidettyä julistuskirjaa.[1] Julkaisun jälkeen sekä senaatti että käynnissä olleet valtiopäivät lähettivät Pietariin omat lähetystönsä vetoamaan keisariin, jotta tämä muuttaisi manifestia Suomen perustuslakien mukaiseksi, mutta kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovin suosituksen mukaisesti Nikolai II ei ottanut valtuuskuntia vastaan, ja ne palasivat tyhjin käsin Helsinkiin 24. helmikuuta.[2][3] Senaatin kirjelmän Nikolai II:lle lukenut ministerivaltiosihteeri Victor Napoleon Procopé kertoi myöhemmin muistelmissaan, että keisari oli ääni väristen ja kyynelehtien sanonut olleensa ”äärimmäisen hämmästynyt”, että häntä syytettiin valansa ja lupaustensa rikkomisesta.[3][4]

Hankkeen alullepanijoihin kuulunut Dagmar Neovius.

On olemassa erilaisia tietoja siitä, kenen idea suuri adressi alun perin oli. Tunnetuimman version mukaan ajatus sai alkunsa ruotsinkielisen sivistyneistön vaikuttajiin kuuluneiden sisarusten Arvid, Dagmar ja Harald Neoviuksen perheessä.[5] Arkkitehti Harald Neovius sai idean keisarille laadittavasta kirjelmästä helmikuun manifestin julkaisemisen jälkeisenä päivänä ja kertoi siitä siskolleen Dagmarille. Ensimmäiset neuvottelut asiasta käytiin kahdessa samanaikaisessa kokouksessa, joista toinen oli Arvid Neoviuksen kotona järjestetty miesten kokous ja toinen Elise von Alfthanin luona pidetty naisten kokous, johon Dagmar Neovius osallistui.[5][6]

Nya Pressen -lehden toimittaja Arvid Neovius oli ollut pari päivää aiemmin kutsumassa koolle Helsingin Ateneumissa 17. helmikuuta pidettyä kansalaiskokousta, jossa päätettiin senaatin painostamisesta manifestin julkaisukysymyksessä. Historiantutkija Päiviö Tommilan arvelun mukaan sekä Ateneumin ensimmäisen kansalaiskokouksen että suuren adressin idea saattoi todellisuudessa olla lähtöisin Nya Pressenin toimituskunnasta eikä Neoviusten perhepiiristä, mutta toisaalta lehden päätoimittajan Axel Lillen on sanottu aluksi vastustaneen adressiajatusta. Tommilan toisen arvelun mukaan suuren adressin isä olisi ollut Aftonposten-lehden päätoimittaja Ernst Gråsten.[5]

Vaikka mitään mittakaavaltaan suureen adressiin verrattavaa ei ollut aiemmin Suomessa tehty, oli olemassa joitain aiempia esimerkkejä suurehkoista kansalaisadresseista. Esimerkiksi vuonna 1885 oli kerätty 35 000 nimeä raittiusadressiin, jossa vaadittiin anniskeluoikeuksien rajoittamista. Vuonna 1898 oli paljon suomalaisia osallistunut raittiusliikkeen järjestämään juomalakkoon.[7]

Helmikuun suuri kansalaiskokous

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keskustelut adressin keräämisestä jatkuivat Helsingin seurahuoneella sunnuntai-iltana 19. helmikuuta pidetyissä kahdessa kokouksessa, joihin osallistui tärkeitä poliittisia vaikuttajia, professoreita, päätoimittajia ja liikemiehiä, kuten Leo Mechelin, R. A. Wrede, E. N. Setälä ja Eero Erkko. Varsinainen päätös tehtiin Ateneumissa illalla 20. helmikuuta pidetyssä salaisessa kansalaiskokouksessa, johon osallistui yli 500 henkeä.[8] Kokouksessa päätettiin koettaa saada aikaan hallitsijalle annettava mahdollisimman monen ihmisen allekirjoittama kansanadressi. Näin kenraalikuvernööri Bobrikov saisi nähdä, ettei Suomen perustuslakien loukkaaminen ollut herättänyt tyytymättömyyttä vain pienessä osassa kansaa, kuten hän apulaisineen oli väittänyt.[9][10][11]

Ateneumin kokouksen olivat kutsuneet koolle professorit M. G. Schybergson ja Fridolf Gustafsson sekä vuorineuvos Rudolf Elfving.[8][6][11] Kokouksen valitsemat valitsijamiehet valitsivat kaksitoistajäsenisen adressikomitean, johon kuuluivat professorit Theodor Homén, E. N. Setälä, Wilhelm Chydenius ja J. W. Runeberg, toimittajat Santeri Ingman, Wilho Soini ja Konni Zilliacus sekä Woldemar Westzynthius, Albert de la Chapelle, Harald Neovius, Kaarlo Brofeldt ja Eduard Polón. Lisäksi varamiehenä oli pankinjohtaja Olof Nykopp. Hankkeessa olivat mukana kaikki porvarilliset puolueet ja useimmat pääkaupungin sanomalehdet. Komitea kokoontui 21. helmikuuta alkaen joka ilta ja asetti useita alakomiteoita, joista tärkein oli Dagmar Neoviuksen johtama naiskomitea.[8]

Adressin sanamuodon laati Leo Mechelin Wilhelm Chydeniuksen luonnoksen pohjalta.[12] Ruotsinkielisen tekstin suomensi professori E. N. Setälä. Adressia kopioitiin pääasiassa käsin talkootyönä Dagmar Neoviuksen johdolla Nya svenska samskolan -koulun tiloissa Helsingin Bulevardilla.[13]

Hankkeen salaaminen ja Matti Kurikan paljastus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Adressista ei nimienkeruun aikana hiiskuttu Suomen lehdistössä, koska se täytyi pitää salassa venäläiseltä esivallalta ja varsinkin Bobrikovilta, joka olisi todennäköisesti yrittänyt estää hankkeen. Työmies-lehden päätoimittaja Matti Kurikka kuitenkin julkaisi lehdessään 3. maaliskuuta kirjoituksen ”Haaksirikkoon jouduttua”, jossa kehotettiin ”jokaista valistunutta työmiestä” pysymään ”visusti erillään niistä salaperäisistä papereista, joihin heidän nimiään tullaan ensi sunnuntaina keräämään”. Syynä kirjoitukseen oli Kurikan katkeruus siitä, että porvarilliset puolueet ja sanomalehdet olivat aiemmin suhtautuneet kielteisesti Kurikan, Työmiehen ja työväenliikkeen pyrkimykseen kamppailla äänioikeuden laajentamisen puolesta hyökkäämällä säätyvaltiopäiväinstituutiota vastaan ja vaatimalla vaalilakkoa, ja että tästä johtuen Kurikkaa ei ollut otettu mukaan adressihankkeen valmisteluun.[14] Vastaperustettu työväenliike saatettiin sivuuttaa valmisteluista myös siksi, että sitä pidettiin vielä vähäpätöisenä. Maaliskuun 2. päivänä joukko helsinkiläisiä työväenjohtajia – mutta ei Kurikkaa – oli kutsuttu salaiseen tilaisuuteen, jossa heille kerrottiin tulevasta nimienkeruusta. Kurikka ei välttämättä edes käsittänyt hankkeen luonnetta kirjoittaessaan sitä vastaan. Muissa kirjoituksissaan hän oli vastustanut Bobrikovia ja Suomen venäläistämistä.[15][14]

Hankkeen ennenaikainen paljastaminen herätti paheksuntaa, jopa enemmän kuin itse adressin vastustaminen, tosin Bobrikov ei nähtävästi tajunnut Kurikan kirjoituksen merkitystä.[14] Kuvaavaa oli, että Kurikka sai kirjoituksestaan paheksuvia kommentteja työväenliikkeenkin puolelta.[16] Toisaalta on väitetty, että Kurikan nimissä julkaistun kirjoituksen olisikin todellisuudessa laatinut Työmiehen toimittaja A. B. Mäkelä.[17] Monet työväenliikkeen piirissä eivät pitäneet siitä, että työväestön haluttiin allekirjoituksillaan puolustavan säätyvaltiopäivien oikeuksia, vaikka heille ei ollut annettu äänioikeutta valtiopäivävaaleissa.[18]

Allekirjoitusten kerääminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Nimienkeruutyöhön osallistuneita Nylands Nationin ylioppilaita Kirkkonummella. Ensimmäisenä vasemmalta Axel Mickwitz, neljäntenä Bruno Sjöros, kuudentena Fritz Geitlin ja seitsemäntenä Eugen Schauman.

Nimienkeruun paikallisesta organisoinnista vastasivat ylioppilaat, jotka olivat kotoisin eri puolilta Suomea.[13] Helsingissä keräystyöstä vastasivat suurelta osin säätyläisnaiset.[19] Keruun tuli virallisesti alkaa sunnuntaina 5. maaliskuuta, mutta joillakin paikkakunnilla se saattoi alkaa jo muutamaa päivää aiemmin, heti kerääjien saavuttua.[13] Monilla paikkakunnilla pappi esitti sunnuntaijumalanpalveluksen yhteydessä suullisen kutsun saapua 5. maaliskuuta pidettävään kokoukseen, jossa asia esiteltiin tarkemmin ja allekirjoituksia kerättiin. Näin voitiin nopeasti tavoittaa suuri osa kansasta.[19] Näissä kokouksissa valittiin myös kuntien edustajat suureen lähetystöön.[20] Kokouspaikkoina olivat suuret huoneistot ja kirkot.[21] Varsinkin kaupungeissa nimiä kerättiin pääasiassa kiertämällä yksitellen ovelta ovelle.[22]

Adressin sai allekirjoittaa jokainen yli 16-vuotias mies tai nainen.[19] Joissain tapauksissa hyväksyttiin myös alaikäisten nimiä, ja isä saattoi allekirjoittaa perheenjäsentensä, isäntä palvelusväkensä tai kirjoitustaitoinen naapuri kirjoitustaidottomien aikuisten nimet. Keräys onnistui kaupungeissa täydellisemmin kuin maaseudulla. Vaikka adressiin haluttiin mukaan koko kansa sukupuolesta ja säätyasemasta riippumatta, kerääjät saattoivat ajan puutteessa ohittaa vähäisimmät ja syrjäisimmät mökit, sillä talollisten ja säätyläisten allekirjoituksia pidettiin ensisijaisina. Alempiin kansankerroksiin kuuluvien nimiä kerättiin varsinkin suurista maataloista, kaupunkien työläiskaupunginosista ja tehtaista, joissa voitiin tavoittaa paljon väkeä kerralla.[23]

Isänmaallinen innostus oli valtava. Esimerkiksi Rovaniemeltä hiihdettiin ankarasta pakkasesta välittämättä 150 kilometriä Kittilään keräämään sikäläisiltä nimiä adressiin. Kun Kittilän nimet oli saatu, valtuutettu Juho Anttila kulki ensin hiihtäen 200 kilometriä ja hevosella vielä 150 kilometriä lähimmälle rautatieasemalle voidakseen toimittaa nimilistat Helsinkiin.[24] Keräysaikaa oli vain viikko, joten keräystä ei ehditty suorittaa aivan kaikkialla maassa. Jäätilanteen vuoksi puuttumaan jäivät Ahvenanmaan Lemland, Kökar ja Sottunga, Suomenlahden ulkosaaret sekä Laatokan saaret ja etäisen sijaintinsa vuoksi Lapin pohjoisosat Kittilää lukuun ottamatta.[23]

Sekä Työmiehen päätoimittajaa Matti Kurikkaa että ”laukkuryssiä” syytettiin adressinkeruuta hankaloittaneen propagandan levittämisestä. Pilalehti Fyrenissä julkaistussa Alex Federleyn pilapiirroksessa Kurikka yrittää hurmata suomalaisneitoja tanssimalla ripaskaa venäläisessä kansanpuvussa.

Jotkut, pääasiassa työväestöön kuuluneet, kieltäytyivät allekirjoittamasta adressia. Syynä saattoi olla epäluulo, välinpitämättömyys, luottamus keisarin viisauteen tai toivo Venäjän lain mukana tulevista yhteiskunnallisista parannuksista.[25] Maaseudulla oli helmikuusta 1899 alkaen ollut liikkeellä poikkeuksellisen paljon huhuja, joiden mukaan ”Venäjän lain” toimeenpanosta seuraisi pian toteutettava maanjako ja tilattomat saisivat maata. Perättömiä huhuja levittivät varsinkin Venäjän Karjalasta tulleet kiertävät kulkukauppiaat eli niin sanotut laukkuryssät, todistamattomien väitteiden mukaan jonkun yllyttäminä.[26] Joidenkin mielestä Suomen perustuslaki ei hyödyttänyt köyhää kansaa eikä sen korvaaminen Venäjän lailla voisi enää heidän tilannettaan huonontaakaan. Lisäksi jotkut mainitsivat kieltäytymisen perusteeksi Matti Kurikan kehotuksen. Kaikkiaan kieltäytyneitä oli kuitenkin vähän.[25]

Nimienkerääjille maksettiin kulukorvauksia, jotka adressitoimikunnan asettama rahavaliokunta maksoi Olof Nykoppin johtamasta Privatbankenista yksityishenkilöiden nimissä otetuilla lainoilla.[27] Keruun jälkeen Helsinkiin toimitetut adressilistat sidottiin kansiin adressikomitean jäsenen Woldemar Westhzynthiuksen omistamassa kirjapaino Phoenixissa.[23]

Allekirjoitusten lukumäärä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nimien kokonaismääräksi ilmoitettiin alun perin 522 931, mutta vuonna 1901 tehdyssä uudessa laskelmassa määräksi saatiin 523 906. Historiantutkija Päiviö Tommilan mukaan ainakin jälkimmäinen luku sisältää laskuvirheitä eikä tarkkaa määrää siksi tiedetä varmuudella, mutta voidaan puhua ainakin 520 000 allekirjoituksesta. Allekirjoittajien määrä oli noin viidesosa Suomen silloisesta väkiluvusta, yli 16-vuotiaista ainakin kolmasosa. Suhteessa väkilukuun allekirjoituksia saatiin eniten Uudenmaan läänistä ja vähiten Hämeen läänistä. Yksittäisistä kunnista osallistumisinto oli korkein Loviisassa, jossa allekirjoitusten määrä vastasi yli 62 prosenttia asukasluvusta.[23] Allekirjoitusten määrä oli huomattava varsinkin siihen nähden, että keräysaikaa oli vain 11 päivää ja senaikaisilla kulkuvälineillä ihmisten tavoittaminen harvaan asutussa maassa oli hankalaa ja hidasta.[28]

Suuri lähetystö

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähetystön jäsenet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Suuren lähetystön jäsenet Nikolainkirkon portailla Helsingissä. Kuva on otettu 20. maaliskuuta 1899 lähetystön palattua Pietarista.[29]

Suuren lähetystön jäsenet valittiin kunnittain adressin allekirjoittajien yleisissä kokouksissa, mutta useimmat valinnat noudattivat Helsingissä etukäteen laadittua ehdokaslistaa. Päiviö Tommilan laskelman mukaan lähetystöön valittiin 471 henkilöä edustamaan 484:ää paikkakuntaa, mutta aikalaisselonteossa edustajia mainittiin olleen 483. Kaikkien kuntien edustajista ei ole säilynyt tietoa, ja lisäksi muutamasta valitusta edustajasta ei tiedetä, matkustivatko he lähetystön mukana Pietariin. Helsingistä valittiin kolme edustajaa, muista kaupungeista ja kunnista yksi kustakin; joissain tapauksissa sama henkilö edusti kahta tai kolmeakin kuntaa.[20]

Lähetystöön kuuluneista parikymmentä oli toiminut valtiopäivämiehinä ja useimmilla oli aiempaa kokemusta yhteiskunnallisista luottamustehtävistä. Pääosa oli talonpoikia. Ylhäissäätyisin lähetystön jäsen oli Turkua edustanut kreivi August Armfelt. Vanhin oli Nurmesta edustanut 79-vuotias Mikko Heikura, nuorin oli Luhankaa edustanut 24-vuotias Kaarlo Dahlström. Adressihankkeen valmistelussa mukana olleet hovineuvos Woldemar Westhyntzius, pankinjohtaja Olof Nykopp ja poliitikko Jonas Castrén pääsivät lähetystöön, kun eräiden Ahvenanmaalla ja Turun saaristossa sijainneiden kuntien valitut edustajat siirsivät valtakirjansa heille.[20]

Suuren lähetystön jäseniä, taiteilija Albert Edelfeltin piirros.

Lähetystön jäsenten ammattina tai asemana on mainittu muun muassa talollinen, tilallinen, rustitilallinen, maanviljelijä, pankinjohtaja, kirja- tai muu kauppias, agronomi, kansakoulunopettaja, lukkari, lampuoti, piirilääkäri, apteekkari, kirkkoväärti ja kuntakokouksen puheenjohtaja.

Lähetystön lähtö Pietariin

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suureen lähetystöön valittujen tuli olla Helsingissä maanantaihin 13. maaliskuuta mennessä.[20] He saivat Senaatintorilla osakseen helsinkiläisten kunnianosoituksia.[30][31] Lähetystö kokoontui ensi kerran 14. maaliskuuta Helsingin palokunnantalossa. Kokouksen puheenjohtajana toimi pankinjohtaja Carl Sundman Kuopiosta.[32] Pietarissa lähetystöllä ei ollut virallista puheenjohtajaa, mutta Helsinkiä edustanut professori Otto Engström esiintyi epävirallisena johtajana.[33] Ahvenanmaan Kumlingea valtakirjalla edustanutta Tyrvään kirkkoherraa Johannes Bäckiä on luonnehdittu lähetystön hengelliseksi johtajaksi, sillä hän johti yhteisrukouksia.[34]

Vuodelta 1826 olleen asetuksen mukaan keisarin puheille pyrkivien suomalaisten lähetystöjen tuli ensin saada kenraalikuvernöörin lupa. Bobrikov ei arvattavasti antaisi lupaa suurelle lähetystölle, joten eri vaihtoehtoja punnittuaan lähetystö päätti matkustaa Pietariin ensin ja antaa tiedon kenraalikuvernöörille vasta jälkikäteen. Pääosa lähetystöstä lähti Helsingistä Pietariin samalla erikoisjunalla illalla 15. maaliskuuta.[35]

Bobrikovin toimet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kenraalikuvernööri Bobrikov oli saanut tiedon adressihankkeesta ensi kerran 12. ja 13. maaliskuuta päivätyistä santarmihallituksen raporteista, joissa kerrottiin paikallisesta nimienkeruusta Helsingissä, Hämeenlinnassa ja Viipurin läänissä. Jälkimmäisen raportin tiedot toimitettiin ilmeisesti myös Nikolai II:lle. Suuresta lähetystöstä Bobrikov sai tietää vasta illalla 15. maaliskuuta pari tuntia sen lähdön jälkeen, jolloin hän käsitti hankkeen mittasuhteet.[36]

Bobrikov yritti estää lähetystön pääsyn Pietariin ja vaati Uudenmaan läänin kuvernööriä Kasten De Pontia lähettämään Pietarin kaupunginpäällikölle (gradonatšalnik) sähkeen, jossa vaadittaisiin käännyttämään lähetystö takaisin Suomeen. De Pont kieltäytyi vedoten siihen, ettei sellainen kuulunut hänen tehtäviinsä, ja lupasi lähettää korkeintaan neutraalin ilmoituksen tulossa olevasta lähetystöstä.[37][38][39] Seuraavaksi Bobrikov määräsi Suomen santarmipäällikön lähettämään mainitun sähkeen, minkä seurauksena Pietarin Suomen-asemalle määrättiin venäläisiä poliiseja valmiina käännyttämään lähetystö. De Pont kuitenkin sähkötti Pietariin tiedon, että suomalaiset olivat tulossa vain neuvottelemaan ministerivaltiosihteerin kanssa, mikä ei ollut kiellettyä, joten määrätty poliisitoimi peruttiin ja poliisit kutsuttiin pois asemalta. Bobrikovin yritys siis epäonnistui.[37]

Seuraavana päivänä, 16. maaliskuuta, Bobrikovin luo saapui suurta lähetystöä edustanut viisihenkinen valtuuskunta, jonka puheenjohtajana toimi valtiopäivämies Juho Brusila ja tulkkina taiteilija Eero Järnefelt. Bobrikov otti vastahakoisesti vastaan valtuuskunnan, joka pyysi nyt lähetystölle virallista lupaa keisarin tapaamiseen. Bobrikov kieltäytyi antamasta lupaa, koska lähetystö ei ollut menetellyt lain mukaan, mutta totesi keisarin voivan halutessaan myöntää audienssin suoraankin.[40]

Lähetystö Pietarissa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ministerivaltiosihteeri Victor Napoleon Procopé.

Lähetystö saapui Viipuriin aamulla varhain torstaina 16. maaliskuuta. Saatuaan kuulla, että Pietarin Suomen-asemalla oli suunnaton joukko poliisimiehiä ja santarmeja, lähetystö hajaantui Viipurissa kahteen junaan, ja sen jäsenet saapuivat sieltä päivän kuluessa perille Pietariin.[41] Lähetystö olisi Pietarissa saattanut joutua vaikeuksiin venäläisten viranomaisten kanssa, sillä yli 20 hengen ryhmiin kokoontuminen oli kielletty, mutta suomalaissukuinen kaupunginpäällikkö Nikolai Clayhills suhtautui lähetystöön myönteisesti. Lähetystön saapuessa Pietarin asemalle siellä oli vastassa poliisien sijasta vain kaupungin apulaispäällikkö, vapaaherra Karl Joseph von Nolken, joka rauhoittui kuultuaan, että lähetystön johto kävisi tapaamassa Clayhillsiä.[37]

Ministerivaltiosihteeri Procopé oli haluton esittelemään lähetystöä tai adressia keisarille, sillä hän ei uskonut siitä olevan mitään hyötyä ja lisäksi lain mukaan asian olisi tullut edetä kenraalikuvernöörin kautta. Procopé viivytteli myös vetoamalla siihen, että lähetystön saapuessa Pietariin oli menneillään ortodoksien piinaviikko, jolloin keisari omistautuisi pääsiäispaastolle eikä luultavasti haluaisi ottaa vieraita vastaan. Procopé tapasi lähetystön edustajia valtiosihteerinvirastossa 15. ja 16. maaliskuuta ja sai illalla 15. maaliskuuta Bobrikovin sähkeen, jossa tämä kiisti antaneensa lupaa mihinkään tai vastaanottaneensa vielä ketään. Procopén viivyttelyn vuoksi Nikolai II sai tiedon suuresta lähetystöstä ensin sisäministeriltään Ivan Goremykiniltä, joka oli kuullut asiasta Pietariin matkustaneelta Bobrikovin vaimolta ja saanut tarkempia tietoja kaupunginpäällikkö Clayhillsin laatimasta raportista. Kuultuaan tästä perjantaina 17. maaliskuuta myös Procopé laati keisarille virallisen ilmoituksen adressista ja lähetystöstä ja liitti sen oheen Bobrikovin lausunnon.[42]

Maaliskuun 17. päivän iltana ministerivaltiosihteeri Procopélle toimitettiin Nikolai II:n kirje, jossa keisari totesi: ”Minä, tietysti, en ota heitä vastaan, vaikka minä en kuitenkaan ole vihainen heille”. Kirjeessä kehotettiin suomalaisia palaamaan koteihinsa ja toimittamaan anomuksensa keisarille normaalia tietä lääninkuvernöörien ja edelleen kenraalikuvernöörin ja ministerivaltiosihteerin kautta, jos asia ansaitsisi huomiota.[42][4][43][44] Lisäksi ministerivaltiosihteeriä pyydettiin selittämään lähetystölle helmikuun manifestin merkitystä. Nikolain alkuperäinen kirje ei ole säilynyt, mutta sen sisältö tunnetaan Procopén tekemänä kopiona.[4]

Procopé ei ollut missään vaiheessa pyytänyt keisarilta audienssia lähetystölle tai edes itselleen adressin jättämiseksi. Hän kiisti myöhemmin luvanneensakaan hakea sitä, vaikka useat lähetystön jäsenet väittivät hänen antaneen lupauksen. Eräät lähetystön jäsenet, kuten Otto Engström ja Jonas Castrén, olivat esiintyneet Pietarissa uhmakkaasti ja vaatineet suorasukaisesti keisarin puheille pääsyä, joten Procopé arveli heidän tekevän vain huonon vaikutuksen Nikolai II:een ja päätti siksi jarruttaa asiaa.[45] Myöhemmin Suomessa monet syyttivät vastahakoista Procopéta tilaisuuden hukkaamisesta, mutta Nikolai II olisi luultavasti joka tapauksessa kieltäytynyt vastaanottamasta suurta lähetystöä, sillä olihan hän jo aiemmin torjunut senaatin ja valtiopäivien lähetystöt.[45]

Konsuli Eugen Wolff.

Procopé luki keisarin vastauksen 40:lle valtiosihteerinvirastoon saapuneelle suuren lähetystön edustajalle lauantai-iltapäivänä 18. maaliskuuta. Procopé oli kieltänyt vastalauseiden esittämisen, mutta lähetystöön Viipurin edustajana kuulunut konsuli Eugen Wolff luki kaikesta huolimatta edellisyönä kirjoittamansa vastauspuheen, jonka katsottiin kiteyttäneen koko lähetystön tunnot. Puheessa arvosteltiin kovin sanoin helmikuun manifestia ja todettiin keisarin vastauksen olevan suuri pettymys. Puhe teki suuren vaikutuksen läsnäolijoihin lukuun ottamatta Procopéta, joka piti sen sisältöä ”tyhmänä”.[42][46][47]

»Tässä on siis kaikki lohdutus, joka meillä on takaisin vietävänä huolissaan odottaville maanmiehillemme. – – Me tulimme lujalla luottamuksella, me palaamme pettyneinä. – – Sellaista hallayötä kuin helmikuun 15. päivä ei Suomen kansa koskaan ole nähnyt. Yhdellä kynän piirroksella on siinä tuhottu kaikki mitä meillä on kallista ja jonka toivoimme voivamme vähentymättömänä jopa lisättynäkin jättää lapsillemme. – – Sanokaa Hänen Majesteetilleen, että löytyy Suomessa enemmän kuin 2 miljoonaa uskollisia alamaisia, jotka tietävät velvollisuutensa. Mutta elkää salatko Hänen Majesteetiltaan, että me tunnemme oikeutemme. – – Kysykää Hänen Majesteetiltaan onko hän kyllin rikas heittämään pois sellaisen kansan uskollisuuden ja rakkauden.»
(Eugen Wolffin vastauspuheesta.[48])

Wolffin puhetta levitettiin myöhemmin painettuna ja monistettuna Suomessa. Suomalaisten silmissä hänestä tuli isänmaan sankari, venäläisten silmissä vihattu henkilö.[29] Englannin hallitus poisti Wolffilta aseman Englannin varakonsulina Viipurissa Venäjän ulkoministerin Mihail Muravjovin pyynnöstä.[49]

Nikolai II antoi vielä Bobrikovin laatiman julistuksen helmikuun manifestin tarpeellisuudesta. Senaatti ei suostunut levittämään julistusta Suomessa, mutta Bobrikov toimitti sen itse paikallisille viranomaisille.[50]

Lähetystön paluu Helsinkiin

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suuri lähetystö lähti Pietarista paluumatkalle kolmella junalla illalla 18. maaliskuuta.[45] Pääjunaan kuului yhdeksän isoa boggievaunua. Muutama jäsen valittiin tarkastamaan, ettei vaunuihin ollut päässyt santarmien urkkijoita.[45][47] Lähetystön saapuessa Helsingin asemalle oli sinne kerääntynyt tuhansiin nouseva väkijoukko,[47] joka otti lähetystön vastaan hiljaisuuden vallitessa lähetystön kulkiessa ihmisjoukon lävitse. Kun lähetystö saapui Rautatientorille johtaville portaille, joku alkoi laulaa Maamme-laulua, jolloin muut yhtyivät siihen ja paljastivat päänsä.[51][52] Lähetystölle järjestettiin paluujuhla Helsingin seurahuoneella sunnuntai-iltana 19. maaliskuuta.[29]

Viimeisen kerran suuri lähetystö kokoontui Helsingin palokunnantalossa paluutaan seuranneena päivänä 20. maaliskuuta Sundmanin johtaessa jälleen puhetta. Kokouksessa päätettiin keisarin ehdotuksen mukaisesti jättää adressi jokaisessa läänissä kuvernöörille eteenpäin toimitettavaksi. Kokouksessa myös valittiin 16-jäseninen toimikunta, joka voisi päättää asioista lähetystön nimissä sen hajaannuttua. Toimikunta valitsi edelleen viisihenkisen komitean, joka sai tehtäväkseen laatia suuren adressin historian, lyöttää muistomitalin ja levittää Wolffin puhetta Suomessa. Toimikunnan myöhemmästä työskentelystä ei ole säilynyt tietoa, mutta alkuperäinen adressikomitea antoi historiankirjoitustehtävän myöhemmin jäsenilleen Theodor Homénille ja Santeri Ingmanille.[29]

Adressin myöhemmät vaiheet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suuren lähetystön valitsemat edustajat jättivät adressin lääninhallituksille 24. maaliskuuta ja 1. huhtikuuta välisenä aikana. Adressiniteet toimitettiin kenraalikuvernöörinkansliaan, josta ne lähetettiin kahden kuukauden kuluttua uudelleen valtiosihteerinvirastoon Pietariin. Puulaatikkoon pakattu adressi toimitettiin keisarille 17. kesäkuuta, mutta hän kieltäytyi toistamiseen ottamasta sitä vastaan, ja se palautettiin seuraavana päivänä. Laatikko todettiin sentään avatuksi.[29] Saateasiakirjaan Nikolai II kirjoitti vastauksenaan: ”Adressin jätän ilman seuraamuksia. Anomusta pidän sopimattomana, koska 3. helmikuuta [annettu] manifesti koskee yleisvaltakunnallista, ei paikallista lainsäädäntöä”.[4] Bobrikov oli toimittanut samassa yhteydessä Pietariin Karjalankannaksella sijaitsevan Kyyrölän kylän venäläisten asukkaiden vasta-adressin, jossa oli vain seitsemän allekirjoitusta. Bobrikovin vaatimuksesta ”Kyyrölän adressi” esiteltiin keisarille ensin, ja Nikolai II pyysi lähettämään kyyröläläisille erityiset kiitoksensa.[53]

Adressia säilytettiin seuraavaan vuoteen saakka valtiosihteerinvirastossa, minkä jälkeen adressihanketta tukenut valtiosihteerinviraston kansliapäällikkö Carl Alexander Armfelt säilytti sitä kotonaan Pietarissa. Armfelt toimitti lopulta adressin kesällä 1900 kaikessa hiljaisuudessa Valtionarkistoon Helsinkiin valtionarkistonhoitaja Reinhold Hausenin toiveesta. Adressia säilytettiin arkistossa salaa venäläisiltä.[29] Sitä säilytetään edelleen Kansallisarkistossa.[54]

Kenraalikuvernööri Bobrikov halusi paljastaa adressin keruun taustalla olleen salaisen organisaation, jolla hän uskoi olevan separatistisia tai kumouksellisia tavoitteita. Kuvernööreille lähetettiin kyselyitä ja syytöksiä siitä, että viranomaiset eivät olleet puuttuneet laajamittaiseen ja ilmeisen rikolliseen toimintaan, olivatpa sitä avustaneetkin. Bobrikovin harmiksi Suomen viranomaiset eivät suostuneet tunnustamaan nimienkeruuta tai suuren lähetystön toimintaa laittomaksi. Senaatti ja prokuraattori asettuivat määrätietoisesti vastustamaan Bobrikovin tulkintaa, joten hänen toivomaansa rikostutkintaa ei aloitettu. Adressikomitea toimitti kuitenkin toukokuussa kenraalikuvernöörille vapaaehtoisen selvityksen koko hankkeesta poistaakseen epäluulot. Toisaalta jotkut adressihanketta vastustaneet suomalaiset toimittivat Bobrikoville selostuksia, joiden mukaan adressi oli ollut vain yläluokan hanke ja tavallinen kansa oli huijattu tai uhkailtu allekirjoittamaan se. Bobrikov uskoi niitä kuvauksia, jotka vastasivat hänen ennakkokäsitystään.[55]

Bobrikov myös valmisteli asetuksen, jolla olisi vastaisuudessa kielletty kokousten pitäminen ja nimienkeruu adresseihin ilman viranomaisten lupaa, mutta Nikolai II hylkäsi ehdotuksen.[50]

Suuren adressin seuraukset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vaikka suuri adressi ei vakuuttanut keisaria, se vaikutti merkittävästi mielipidekehitykseen Suomessa. Ensinnäkin se sai valtiosääntöoppia tuntemattomat kansanjoukot uskomaan, että helmikuun manifesti todella oli vaaraksi Suomelle. Aiemmin tavallinen kansa oli kasvatettu kuuliaiseen luottamukseen ja uskollisuuteen keisarinvaltaa kohtaan, mutta nyt sivistyneistön keskuudessa vallinnut ajatus perustuslakien loukkaamattomuudesta Suomen kohtalonkysymyksenä juurtui myös laajempien kansanjoukkojen keskuuteen.[56] Bobrikov oli kertonut ulkomaiden lehdistölle, että kaikki järkevät ihmiset Suomessa olivat tyytyväisiä keisarin manifestiin, mutta suuri adressi antoi päinvastaisen kuvan suomalaisten suhtautumisesta.[57] Nikolai II:n kieltäytyminen vastaanottamasta suurta adressia tai lähetystöä vielä vahvisti Suomessa käsitystä, että keisari oli valapatto, joka oli tietoisesti rikkonut Suomen perustuslakeja allekirjoittaessaan helmikuun manifestin.[45] Toisaalta nimienkeruun yhteydessä monet ylioppilaat saivat ensi kertaa nähdä omin silmin, miten syvässä köyhyydessä ja tietämättömyydessä osa kansasta eli maaseudulla.[56]

Suurella adressilla oli vielä laajempikin merkitys suomalaisten poliittisessa mobilisaatiossa. Ensi kertaa suuret massat kutsuttiin mukaan merkittävään poliittiseen eleeseen, mikä oli tärkeä askel uudenlaisen kansalaisyhteiskunnan kehityksessä. Se loi pohjaa myöhemmälle joukkotoiminnalle, kuten vuosien 1902–1904 kutsuntalakoille, vuoden 1905 suurlakolle ja vuonna 1907 toteutetulle yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden käyttöönotolle.[56]

Suuren adressin epäonnistuminen johti myös siihen, että myöhemmin sama vuonna kerättiin pitkin Eurooppaa Pro Finlandia -kulttuuriadressi.[58]

Matti Kurikan adressia vastustanut kirjoitus johti myöhemmin monenlaisiin porvarillisten kansalaisten kampanjoihin Kurikkaa ja Työmies-lehteä vastaan. Lehdeltä yritettiin estää paperin saanti ja sen toimitus häätää tiloistaan; Kurikkaa painostettiin niin voimakkaasti, että hän joutui pian jättämään päätoimittajuuden ja muuttamaan ulkomaille. Työväenliikkeen piirissä jopa monet Kurikan kirjoitusta vastustaneet pitivät siitä seuranneita vastatoimia vielä kohtuuttomampina. Tämä jyrkensi Suomen työväenliikkeen ja porvarillisten puolueiden välistä epäluuloa ja yhteistyöhaluttomuutta.[59]

Muistomitali

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suuren lähetystön muistoksi lyötiin vuonna 1901 muistomitali, josta tehtiin jokaiselle lähetystön jäsenelle yksilöity ja nimikoitu kappale. Mitaleja ei voitu valmistaa Suomen Rahapajassa, joten ne valmistettiin lopulta tukholmalaisessa Matts Petterssonin nappitehtaassa ja salakuljetettiin Suomeen. Mitalin suunnitteli suomalainen Jac. Ahrenberg ja kaiversi ruotsalainen mitalitaiteilija Erik Lindberg.[60]

40-vuotismuistojuhla 1939

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suuren lähetystön 40-vuotismuistojuhlia vietettiin 13.–15. maaliskuuta 1939 Helsingissä. Lähetystön 500 jäsenestä oli tuolloin elossa vielä seitsemän prosenttia, joista juhliin osallistui 32 ja lisäksi toistakymmentä avustajaa. Jäsenistä olivat mukana muun muassa lehtori A. E. Taipale, pankinjohtaja Artturi Koskenkaiku Saarijärveltä, director cantus Tenkanen Säkkijärveltä, merikapteeni John Nylander, maanviljelijä F. S. Risku Kauhajoelta, vanhin osanottaja 94-vuotias maanviljelijä Kaapo Orrenmaa Kauhavalta ja entinen rajaviskaali Esaias Kariniemi Terijoelta, joka oli ollut lähetystön jäsenten majoittajana Pietarissa. 13. maaliskuuta juhlavieraiden ohjelmassa oli NMKY:n Hospizissa pidetyn tervetuliaislounaan jälkeen kunniakäynnit Runebergin, Aleksanteri II:n ja J. V. Snellmanin patsailla sekä Hietaniemen hautausmaalla Jonas Castrénin ja Leo Mechelinin haudoilla. Osallistujat kokoontuivat myös valokuvattavaksi Suurkirkon portaille samalla tavalla kuin he olivat tehneet 40 vuotta aiemmin palattuaan Pietarista. Illalla ohjelmassa olivat kansalaispäivälliset Hospizin juhlasalissa. 14. maaliskuuta juhlavieraat tutustuivat Eduskuntataloon, vierailivat marsalkka Mannerheimin luona tämän kodissa ja olivat Helsingin kaupungin vieraina kaupungintalon juhlasalissa sekä illalla ylioppilaskunnan vieraina Vanhalla ylioppilastalolla. 15. maaliskuuta juhlavieraat olivat presidentti Kyösti Kallion vastaanotolla Presidentinlinnassa, pääministeri A. K. Cajanderin vastaanotolla ja lounaalla valtioneuvoston juhlahuoneistossa sekä elokuvateatteri Rexissä katsomassa Helmikuun manifesti -elokuvaa. Viipurissa pidettiin samana päivänä vielä muistohetki konsuli Eugen Wolffin haudalla Sorvalin ruotsalaisella hautausmaalla.[61][62][63][64][65][66]

Elokuvissa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suuren adressin keruuta on kuvattu fiktiivisesti muun muassa elokuvissa Helmikuun manifesti (1939) ja Täällä Pohjantähden alla (1968). Suuren lähetystön torjuminen Pietarissa on dramatisoitu suomalais-neuvostoliittolaisessa elokuvassa Luottamus (1976), jossa konsuli Wolffia näyttelee Matti Ranin.

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Klinge, Matti: Keisarin Suomi. Suomentanut Marketta Klinge. Helsinki: Schildts, 1997.
  • Kujala, Antti: Venäjän hallitus ja Suomen työväenliike 1899–1905. (Historiallisia Tutkimuksia 94) Helsinki: Suomen Historiallinen Seura, 1995.
  • Parmanen, Eino I.: Taistelujen kirja: kuvauksia itsenäisyystaistelumme vaiheista sortovuosina. I–II. WSOY, 1936, 1937.
  • Polvinen, Tuomo: Valtakunta ja rajamaa. N. I. Bobrikov Suomen kenraalikuvernöörinä 1898–1904. WSOY, 1984. ISBN 951-0-12660-8
  • Pollari, Mikko, jne.: Alamaisjärjestyksen konkurssi ja avoin tulevaisuus. Teoksessa Haapala, Pertti, jne., Kansa kaikkivaltias, suurlakko Suomessa 1905. Kustannusosakeyhtiö Teos, Jyväskylä 2008.
  • Tommila, Päiviö: Suuri adressi. WSOY, 1999. ISBN 951-0-23454-0
  • Öhquist, Johannes: Leijonalippu. Suomen kansan nousu vapauteen. Otava, 1922.

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Tommila 1999, s. 67–69, 76–88.
  2. ↑ Tommila 1999, s. 89–92, 129.
  3. ↑ a b Polvinen 1984, s. 113–114.
  4. ↑ a b c d Osmo Jussila: Suomen suuriruhtinaskunta 1809–1917, s. 621, 623, 625. WSOY, Helsinki 2004.
  5. ↑ a b c Tommila 1999, s. 110–111, 119, 123–124.
  6. ↑ a b Parmanen 1936, s. 97.
  7. ↑ Klinge 1997, s. 362.
  8. ↑ a b c Tommila 1999, s. 120–121, 124.
  9. ↑ Rein, Th[iodolf].: Muistelmia elämän varrelta I, s. 398. Otava, 1918.
  10. ↑ Öhquist 1922, s. 32–33
  11. ↑ a b Juva, Einar W.: Suomen kansan aikakirjat VIII, s. 574–575. Otava, 1935.
  12. ↑ Parmanen 1936, s. 99.
  13. ↑ a b c Tommila 1999, s. 129–133, 138, 140.
  14. ↑ a b c Tommila 1999, s. 160–167, 170.
  15. ↑ Kujala 1995, s. 131–133.
  16. ↑ Pollari 2008, s. 43.
  17. ↑ Kujala 1995, s. 135.
  18. ↑ Juhani Mylly: Edustuksellisen kansanvallan läpimurto, s. 78. Helsinki: Suomen eduskunta/Edita, Helsinki 2006.
  19. ↑ a b c Tommila 1999, s. 131, 138, 157.
  20. ↑ a b c d Tommila 1999, s. 179, 181–183.
  21. ↑ Parmanen 1936, s. 101.
  22. ↑ Tommila 1999, s. 139–140.
  23. ↑ a b c d Tommila 1999, s. 151, 153–156, 159–160.
  24. ↑ Parmanen 1936, s. 103.
  25. ↑ a b Tommila 1999, s. 139, 150–151, 160, 167, 239–240.
  26. ↑ Tommila 1999, s. 245–256.
  27. ↑ Tommila 1999, s. 217–221, 224.
  28. ↑ Öhquist 1922, s. 39.
  29. ↑ a b c d e f Tommila 1999, s. 212–216.
  30. ↑ Öhquist 1922, s. 40.
  31. ↑ Parmanen 1936, s. 109.
  32. ↑ Tommila 1999, s. 187.
  33. ↑ Tommila 1999, s. 197.
  34. ↑ Tommila 1999, s. 181–182, 192.
  35. ↑ Tommila 1999, s. 190–193.
  36. ↑ Tommila 1999, s. 228–229.
  37. ↑ a b c Tommila 1999, s. 193–194, 230.
  38. ↑ Öhquist 1922, s. 41–42.
  39. ↑ Parmanen 1936, s. 109–110.
  40. ↑ Tommila 1999, s. 231–232.
  41. ↑ Parmanen 1936, s. 103, 111.
  42. ↑ a b c Tommila 1999, s. 200–204.
  43. ↑ Öhquist 1922, s. 43–44.
  44. ↑ Parmanen 1936, s. 113.
  45. ↑ a b c d e Tommila 1999, s. 207–211.
  46. ↑ Öhquist 1922, s. 48–49.
  47. ↑ a b c Parmanen 1936, s. 114–115.
  48. ↑ Tommila 1999, s. 315–316.
  49. ↑ Polvinen 1984, s. 119–120.
  50. ↑ a b Polvinen 1984, s. 122.
  51. ↑ Öhquist 1922, s. 49.
  52. ↑ Parmanen 1936, s. 116.
  53. ↑ Polvinen 1984, s. 127.
  54. ↑ Perälä, Reijo: Suomen historian arvokkaimmat asiakirjat – Elävä arkisto – Yleisradio yle.fi. Helsinki: Yleisradio. Viitattu 1.11.2008.
  55. ↑ Tommila 1999, s. 234–240.
  56. ↑ a b c Klinge 1997, s. 358.
  57. ↑ Öhquist 1922, s. 50.
  58. ↑ Parmanen 1936, s. 121.
  59. ↑ Kujala 1995, s. 133, 135–138.
  60. ↑ muistomitali; mitali Finna.fi. Viitattu 24.9.2021.
  61. ↑ Suuren lähetystön juhlapäivä, Helsingin Sanomat, 14.03.1939, nro 71, s. 4, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
  62. ↑ Harmaantuneet itsenäisyystaistelijat koolla 40 vuoden jälkeen, Helsingin Sanomat, 14.03.1939, nro 71, s. 5, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
  63. ↑ Suuren lähetystön toinen juhlapäivä. Sotamarsalkka Mannerheim otti vastaan lähetystön jäsenet. Juhlijat eduskunnan puheemiehen ja Helsingin kaupungin vieraina, Helsingin Sanomat, 15.03.1939, nro 72, s. 16, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
  64. ↑ Suuren lähetystön juhlat päättyneet. Tasavallan presidentin vastaanotto, pääministerin lounas ja "Helmikuun manifestin" esitys eilen, Helsingin Sanomat, 16.03.1939, nro 73, s. 10, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
  65. ↑ Vuosikymmenien takaa, Suomen Kuvalehti, 18.03.1939, nro 11, s. 21, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
  66. ↑ Itsenäisyytemme uranuurtajia koolla, Hakkapeliitta, 21.03.1939, nro 12, s. 11, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aikalaiskirjallisuutta:

  • John William Nylander, Suuri lähetystö : muistoja ja tuokiokuvia (alkuteos: Den stora deputationen, suom. Santeri Ingman), 1899 (162 s.)
  • Santeri Ingman, Suuri lähetystö : kertomus matkasta ja toimista; esittänyt S. I.. Laulajan tervehdys : runo / Ilmari Calamnius. Otava, 1899. (32 s.)

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Wikiaineistoon on tallennettu tekstiä aiheesta: Suuri adressi
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Suuri adressi.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Suuri_adressi&oldid=22855360”