Väinö Hakkila

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Väinö Hakkila
Eduskunnan puhemies
1936–1945
Edeltäjä Kyösti Kallio (IV)
Seuraaja Karl-August Fagerholm
Suomen oikeusministeri
Tannerin hallitus
13.12.1926 – 17.12.1927[1]
Edeltäjä Urho Castrén[2]
Seuraaja Torsten Malinen[3]
Henkilötiedot
Syntynyt29. kesäkuuta 1882[4]
Lempäälä[4]
Kuollut18. heinäkuuta 1958 (76 vuotta)[4]
Teisko[5]
Puoliso Hilja Siviä Ahjo[4]
Tiedot
Puolue SDP

Väinö Pietari Hakkila (aiemmin Tippa; 29. kesäkuuta 1882 Lempäälä – 18. heinäkuuta 1958 Orivesi) oli suomalainen sosiaalidemokraattinen poliitikko, joka toimi eduskunnan puhemiehenä vuosina 1936–1945, mukaan lukien talvi- ja jatkosodan ajan, sekä oikeusministerinä vuosina 1926–1927 ja Tampereen kunnallispormestarina vuosina 1920–1952. Hakkila oli eduskunnan jäsenenä vuosina 1919–1945 ja 1948–1957 ja siten yksi pitkäaikaisimmista kansanedustajista[6]. Hän oli myös K. J. Ståhlbergin ja Eino Pekkalan ohella yksi tunnetuista lapuanliikkeen vuonna 1930 muiluttamista poliitikoista.

Uran alku

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Väinö Hakkila oli lähtöisin lempääläläisestä talonpoikaissuvusta, jossa oli perinteisesti kannatettu vanhasuomalaisia. Hänen vanhempansa olivat maanviljelijä Juha Hakkila ja Wilhelmiina Pukkila. Hakkila kirjoitti ylioppilaaksi Hämeenlinnan lyseosta vuonna 1903 ja suoritti Helsingin yliopistossa vuonna 1907 filosofian kandidaatin sekä vuonna 1914 molempain oikeuksien kandidaatin tutkinnon. Vuosien 1906–1907 Laukon torpparihäädöt vaikuttivat siihen, että hänestä tuli sosiaalidemokraatti, mutta vielä niin sanotun vanhan työväenliikkeen aikana hän ei kohonnut näkyviin asemiin Suomen Sosialidemokraattisessa Puolueessa (SDP) .[4][7] Vuonna 1906 hän piilotteli venäläistä bolševikkijohtajaa Vladimir Leniniä kotonaan Helsingin Vuorimiehenkatu 35:ssä.[8]

Hakkila perusti Työväen lakiasiaintoimiston ja toimi asianajajana Helsingissä vuosina 1914–1920.[4][7] Kun Suomen virkakuntaa puhdistettiin helmikuun vallankumouksen jälkeen keväällä 1917, hänet nimitettiin vankeinhoitolaitoksen ylitirehtööriksi, mutta hän menetti viran alle vuoden kuluttua sisällissodan seurauksena. Hakkila pyrki uudistamaan vankilaoloja humaanimpaan suuntaan, joskin huonolla menestyksellä. Hän ei osallistunut sisällissotaan, ja saattoi siten toimia sodan jälkeen useiden valtiorikosoikeuksien eteen joutuneiden punaisten asianajajana.[4]

Hakkila kuului niihin oikeistososiaalidemokraatteihin, jotka käynnistivät puolueen toiminnan uudelleen sisällissodan jälkeen. Hän kohosi nopeasti SDP:n puoluetoimikuntaan, ja hänet valittiin eduskuntaan ensi kerran vuoden 1919 vaaleissa. Hakkila oli kansanedustajana lähes yhtäjaksoisesti liki neljänkymmenen vuoden ajan. Eduskunnassa hän tuli tunnetuksi ahkerana täysistuntojen välihuutajana, mistä tavasta ei luopunut edes varapuhemiesaikoinaan. Hän oli lyhyen aikaa Helsingin kaupunginvaltuuston jäsenenä. Vuonna 1920 Hakkila valittiin Tampereen kaupungin kunnallispormestariksi, jolloin hänestä tuli Suomen ensimmäinen ”punainen” pormestari. Hän pysyi virassa vuoteen 1952.[4] Viran valtaoikeudet tosin kapenivat vuonna 1930 voimaanastuneen lainmuutoksen jälkeen.

Hakkilan poliittista uraa auttoi se, että hän oli SDP:n silloisista poliitikoista harvoja korkeakoulututkinnon suorittaneita ja puolueen vahvan miehen Väinö Tannerin linjan kannattaja. Tannerin hallituksessa vuosina 1926–1927 Hakkila oli oikeusministerinä ja sai kunnian valmistella armahduslain, jolla viimeiset vankilassa olleet tai kansalaisluottamuksensa menettäneet sisällissodan punaiset armahdettiin enemmästä rangaistuksesta. Hakkila ei myöhemmin ollut enää ministerinä, mutta hän toimi puolueensa hallitusneuvottelijana vuosina 1936 ja 1948. Hän oli myös presidentin valitsijamiehenä kaikissa presidentinvaaleissa vuosina 1925–1956.[4]

Muilutus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiemmin eduskunnan laki-, talous- sekä suurta valiokunnan puheenjohtajana toiminut Hakkila valittiin ensimmäiseksi varapuhemieheksi vuoden 1929 toisilla valtiopäivillä. Kun eduskunta heinäkuussa 1930 lykkäsi sosiaalidemokraattien määrävähemmistön voimin lapuanliikkeen vaatimat kommunistilait lepäämään yli vaalien, joutui varapuhemies Hakkila kostona muilutuksen uhriksi.

Hakkila siepattiin hänen olleessaan matkalla Tampereelta kesähuvilalleen Teiskoon, ja hänet kyyditettiin 17.–18. heinäkuuta 1930 Lapuan kautta Kuortaneelle. Kyydityksen järjesti ja ideoi äärioikeistolaisen tamperelaisen tehtailijan Rafael Haarlan poika Eino Haarla, toteutuksesta vastasi jääkärikapteeni Arvi Kalsta. Lapuanliikkeen johtaja Vihtori Kosola oli antanut hyväksyntänsä muilutukselle, mutta halusikin pestä kätensä jutusta, minkä vuoksi Hakkila luovutettiinkin Lapualla paikalliselle ”iskujoukolle”, joka vei hänet kuortanelaiselle metsätielle. Siellä häntä pahoinpideltiin ja hänet pakotettiin istumaan muurahaispesässä. Lisäksi hänelle luettiin uhkauksena ”kuolemantuomio”, joka pantaisiin toimeen mikäli hän ei luopuisi politiikasta.[9] Kalsta sai tapauksesta myöhemmin vankeustuomion, mutta muut sieppaajat selvisivät ehdollisella, eikä lapualaisia pahoinpitelijöitä tai teon suunnittelijoita selvitetty aikanaan lainkaan.[4]

Varapuhemiehen kyyditys tuomittiin ankarasti julkisuudessa sekä Suomessa että ulkomailla. Jälkeenpäin on arveltu, että juuri sieppausten ulottaminen Hakkilaan, kommunisteja vastustaneeseen maltilliseen sosiaalidemokraattiin – ja myöhemmin lisäksi porvarilliseen presidenttiin K. J. Ståhlbergiin – käänsi lopulta yleisen mielipiteen lapuanliikettä vastaan.[4]

Väinö Linnan romaanitrilogian Täällä Pohjantähden alla kolmannessa osassa tapahtuva sosiaalidemokraattisen kunnallispoliitikon Janne Kivivuoren muilutus muistuttaa monilta yksityiskohdiltaan Hakkilan muilutusta.

Eduskunnan puhemiehenä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

SDP:n kärsittyä tappion syksyn 1930 vaaleissa Hakkila pudotettiin toiseksi varapuhemieheksi, mutta hän palasi ensimmäiseksi varapuhemieheksi vuoden 1933 vaalien jälkeen ja kohosi lopulta varsinaiseksi puhemieheksi vuonna 1936. Puhemiehenä hän ei suvainnut aiemmin itse harrastamiaan välihuutoja. Hän jatkoi puhemiehenä halki sotavuosien aina vuoteen 1945.[4]

Hakkila oli sotavuosina asemansa vuoksi Tannerin ohella toinen sosiaalidemokraattien johtaja, jolle kerrottiin etukäteen pienessä sisäpiirissä tehdyistä ratkaisevista päätöksistä, kuten ylipäällikkö C. G. E. Mannerheimin miekantuppipäiväkäskystä. Hakkila oli sodanjohdon näkökulmasta poliittisesti luotettava, sillä puolueensa muista kansanedustajista poiketen hän ilmaisi avoimesti kannattavansa valloitussotaa Itä-Karjalassa ja myötäili jatkosodan alkuvaiheen isänmaallista hurmoshenkeä Tanneriakin enemmän. Erityisesti eräs Hakkilan kesällä 1941 pitämä puhe sinetöi hänen maineensa sotapoliitikkona, vaikka hän ei varsinaisesti ollut vastuussa harjoitetusta politiikasta.[4]

Hallituksen vaihtuessa keväällä 1943 presidentti Risto Ryti tarjosi Hakkilalle hallituksenmuodostajan tehtävää, mutta tämä luopui yrityksestä päivän kuluttua Maalaisliiton vastustuksen vuoksi, ja pääministeriksi tuli kokoomuksen Edwin Linkomies. Mannerheim esitti Hakkilalle saman tarjouksen tultuaan presidentiksi elokuussa 1944, mutta silloin Hakkila kieltäytyi suoralta kädeltä. Hänellä ei ollut enää oman puolueensa täyttä tukea, sillä puhemiehen vaalissa vuoden 1944 valtiopäivien alussa SDP:n ryhmään kuuluneet rauhanopposition kannattajat olivat äänestäneet hänen sijastaan Väinö Voionmaata ja Mauno Pekkalaa.[4]

Sotien jälkeen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kevään 1945 eduskuntavaaleissa Hakkila luopui vapaaehtoisesti ehdokkuudesta, vaikka olikin vielä saanut kannatusta puolueen jäsenäänestyksessä. Hänet oli mainittu jopa yhtenä sotasyyllisistä, joten hän oli sillä hetkellä liian suuri rasite puolueelleen. Keväällä 1946 SKDL:n kannattajien mielenosoituksissa vaadittiin Hakkilan eroa myös Tampereen pormestarin virasta ”taantumuksellisuuden” vuoksi, mutta siihen hän ei taipunut. Sen sijaan hän palasi eduskuntaan vuoden 1948 vaaleissa vielä kymmeneksi vuodeksi, joista ensimmäiset kolme vuotta hän oli SDP:n eduskuntaryhmän puheenjohtajana. Hänen asemansa puolueessa ei kuitenkaan ollut enää entisensä ja häntä pidettiin menneen maailman miehenä.[4]

1950-luvun alussa Hakkilan kielteinen asennoituminen Urho Kekkoseen alkoi muodostua ongelmaksi SDP:lle, ja Kekkosen kohottua lähes jatkuvaksi pääministeriksi Hakkilaa ei enää valittu eduskuntaryhmän johtoon, ettei SDP jäisi oppositioon. Hakkila jättäytyi pois eduskunnasta 76-vuotiaana vuoden 1958 vaaleissa.[4] Hän kuoli vain 11 päivää näiden vaalien jälkeen.

Muuta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Delawaren amerikansuomalaisen siirtokunnan 300-vuotisjuhlan yhteydessä vuonna 1939 Hakkila sai Philadelphian Templen yliopiston kunniatohtorin arvon.[4] Nuoruudessaan hän oli ahkera amatöörivalokuvaaja.[10]

Hakkilan puolisona oli vuodesta 1914 Hilja Siviä Ahjo. Heillä oli kolme lasta.[4] Hakkilan poika Juha Hakkila (1921–2022) oli Suomen ensimmäinen kardiologiaan erikoistunut lääketieteen tohtori.[11]

Julkaisuja

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Suomen eduskuntatalo ; toim. Väinö Hakkila, J. S. Sirén, H. J. Viherjuuri. Kivi, Helsinki 1938
  • Miksi taistelemme?. Oulu 1941
  • C. G. E. Mannerheim : sotilas, valtiomies, tiedemies, lasten ystävä : lausuntoja Suomen Yleisradiossa 4. VI. 1942 ; esittäjät W. E. Tuompo, Väinö Hakkila, Kaarlo Hildén ja J. H. Tunkelo. Yleisradio, Helsinki 1942
  • Tulevien sukupolvien onnen vuoksi. Raittiusjärjestöjen yhteistoimikunta, Helsinki 1942
  • Suomen sosialidemokraattinen työväenliike 1899-1949 ; kirj. Väinö Hakkila ym. Suomen sosialidemokraattinen puolue, Helsinki 1949

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Tannerin hallitus (Arkistoitu – Internet Archive) Valtioneuvosto. Viitattu 21.2.2011.
  2. ↑ Kallion II hallitus (Arkistoitu – Internet Archive) Valtioneuvosto. Viitattu 21.2.2011.
  3. ↑ Sunilan hallitus Valtioneuvosto. Viitattu 21.2.2011.
  4. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r Kaarninen, Pekka: ”Hakkila, Väinö (1882–1958)”, Suomen kansallisbiografia, osa 3, s. 488–491. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2004. ISBN 951-746-444-4 Teoksen verkkoversio.
  5. ↑ Kansallisbiografian mukaan syntymäpaikka on Teisko, edustajamatrikkelin mukaan Orivesi.
  6. ↑ Pitkäaikaisimmat kansanedustajat Suomen kansanedustajat. Eduskunta. Viitattu 14.2.2011.
  7. ↑ a b Ylioppilasmatrikkeli 1903, matrikkelinumero 28317 Helsingin yliopisto (Internet Archive). Viitattu 18.12.2023.
  8. ↑ Leninin osoitteita Helsingissä Helsingin Sanomat31.10.2015
  9. ↑ Siltala, Juha: Lapuan liike ja kyyditykset 1930, s. 218, 283–286. Otava, Helsinki 1985.
  10. ↑ Salomaa, Marja: Selfieitä sadan vuoden takaa: valokuvat kertovat Helsingin arjesta 1900-luvun alussa Helsingin Sanomat. 10.1.2015. Arkistoitu 8.3.2016. Viitattu 10.1.2016.
  11. ↑ Mikko Jokinen, Jukka Hakkila & Olli Hakkila: Juha Hakkila 1921–2022 (tilaajille) Helsingin Sanomat 25.11.2022. Viitattu 21.12.2023.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Edeltäjä:
Kyösti Kallio 		Eduskunnan puhemies
1936−1945 		Seuraaja:
K.-A. Fagerholm
Edeltäjä:
Urho Castrén 		Suomen oikeusministeri
1926−1927 		Seuraaja:
Torsten Malinen
Sosialidemokraattien kansanedustajat
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Väinö_Hakkila&oldid=22859488”