Helsingin valtaus

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tämä artikkeli käsittelee vuoden 1918 Suomen sisällissodan operaatiota. Suuren Pohjan sodan vuoden 1713 operaatiosta kerrotaan artkkelissa Helsingin taistelu (1713).
Helsingin valtaus
Osa Suomen sisällissotaa
Saksalaisia sotilaita Pohjoisella Rautatiekadulla.
Saksalaisia sotilaita Pohjoisella Rautatiekadulla.
Päivämäärä:

11.–13. huhtikuuta 1918

Paikka:

Helsinki

Lopputulos:

saksalaisjoukot valtaavat Helsingin

Osapuolet

Saksan keisarikunta Saksan Itämeren-divisioona
Saksan keisarikunnan laivasto
valkoiset

Helsingin punakaarti

Komentajat

Saksan keisarikunta Rüdiger von der Goltz
Hugo Meurer
Carl Voss-Schrader

F. E. Johansson
Edvard Nyqvist

Vahvuudet

n. 9 500 saksalaista,
n. 2 000 valkoista

n. 1 500–2 000

Tappiot

54 kaatunutta saksalaista,
23 kaatunutta valkoista

n. 400 kaatunutta tai teloitettua

Helsingin valtauksen yleiskartta.

Helsingin valtaus oli 11.–13. huhtikuuta 1918 käyty Suomen sisällissodan taistelu, jossa Saksan Itämeren-divisioona valtasi punaisten hallussa olleen Helsingin. Saksalaiset olivat nousseet maihin hieman yli viikkoa aikaisemmin Hangossa ja edenneet sen jälkeen kohti Helsinkiä, jossa taistelut huipentuivat kantakaupungissa käytyihin kiivaisiin katutaisteluihin. Saksalaisten apuna oli myös suomalaisia valkoisia, joiden osuus kuitenkin jäi pieneksi. Helsingin valtauksen aikana sai surmansa noin 400 punaista, 60 saksalaista ja 20 valkoista. Lisäksi tuhansia antautuneita punaisia joutui vankileireille.

Kenraalimajuri Rüdiger von der Goltzin komentamat saksalaisjoukot aloittivat sotatoimet punaisten hallitsemaa Helsinkiä vastaan torstaina 11. huhtikuuta. Ensimmäisen päivän aikana taisteluja käytiin vain Espoossa, kunnes saksalaiset seuraavana aamuna hyökkäsivät kaupungin keskustaan nykyistä Mannerheimintietä pitkin sekä Töölönlahden pohjoispuolelta Pasilasta. Kiivaiden katutaistelujen jälkeen punakaartin päämajana toiminut Smolna antautui 13. huhtikuuta, minkä jälkeen saksalaiset aloittivat hyökkäyksen punaisten viimeiselle tukialueelle Pitkänsillan pohjoispuolisiin työläiskaupunginosiin Siltasaareen ja Hakaniemeen. Punaiset antautuivat vielä samana päivänä ja lopullisesti taistelu oli ohi 14. huhtikuuta, kun viimeinenkin vastarinta loppui.[1]

Taustaa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Helsingissä oli sodan syttyessä noin 200 000 asukasta, joista vain hyvin pieni osa kuului suojeluskuntiin tai punakaartiin. Kaupunki oli punaisten hallussa 11 viikon ajan, jolloin Helsinkiin jääneet valkoiset toimivat maanalaisesti. Kaupungissa oli myös satunnaisia osapuolten välisiä välikohtauksia, jotka tapahtuivat lähinnä öisin. Muutoin elämä kaupungissa sujui tavallisesti, esimerkiksi kaupat ja kahvilat olivat auki ja raitiovaunut kulkivat normaalisti jopa saksalaisten hyökätessä kaupunkiin. Taistelujen aikana sotilaat joutuivatkin hätistelemään uteliaita katsojia pois kaduilta.[2]

Vaikka kyseessä oli Suomen pääkaupunki, ei operaatio ollut sodan lopputuloksen kannalta merkittävä. Sitä on pidetty jopa sotilaallisesti turhana, koska punaisten häviö oli ratkennut jo vajaata viikkoa aikaisemmin päättyneessä Tampereen taistelussa.[3] Punaisten sodanjohdon ajatuksena kuitenkin oli, että Helsingissä tehtäisiin vastarintaa mahdollisimman pitkään ja näin viivytettäisiin saksalaisten etenemistä, jotta Länsi-Suomesta ehdittäisiin vetämään joukkoja ja ryhmittämään niitä uudelleen Kymijoen itäpuolelle.[4] Myös valkoisen armeijan johtaja Mannerheim vastusti saksalaisten hyökkäystä Helsinkiin, koska hän halusi valloittaa kaupungin itse.

Yleistä sotatoimista

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keskustassa punaiset eivät muodostaneet yhtenäistä puolustusrintamaa, vaan heillä oli vastarintapesäkkeitä, joita saksalaiset valtasivat yksi kerrallaan. Tämän vuoksi kaupungissa käytiinkin lähinnä sekavia katutaisteluja, joiden yhteydessä tuhottiin lukuisia yksittäisiä rakennuksia. Lujimpia punaisten pesäkkeitä oli muun muassa nykyisen Tilkan sotilassairaalan alueella ja Ilmalan mäellä, Kampissa sijainneella Turun kasarmilla, Ruotsalaisella teatterilla, Smolnassa, Helsingin työväentalolla sekä Vesilinnanmäellä. Hajanaisempaa vastarintaa oli myös muualla kaupungissa.[3] Helsingissä tuhoutui useita rakennuksia, muun muassa Turun kasarmi nykyisen Lasipalatsin tienoilla sekä Pitkänsillan eteläpäässä sijainnut viinatehdas paloivat maan tasalle.[5][6] Myös symbolisesti tärkeä Työväentalo syttyi tuleen saksalaisten tykkitulessa ja kärsi pahoja vaurioita.[7] Taisteluiden jälkiä on edelleen nähtävissä ainakin Pitkänsillan rakenteissa sekä Tarkk’ampujankatu 3:n seinässä.[8]

Punakaartin osasto Pohjoisesplanadilla huhtikuussa 1918.

Saksalaisten nopeaan voittoon oli heidän miesylivoimansa, paremman koulutuksensa ja aseistuksensa lisäksi syynä myös ensimmäisen maailmansodan taisteluissa hankittu sotataito ja rintamakokemus.[3] Osasyynä punaisten nopeaan tappioon oli myös Saksan ja Neuvosto-Venäjän sopimus, jonka mukaan Viaporin venäläiset joukot eivät saaneet tulla punaisten avuksi. Brest-Litovskin rauhansopimukseen sisältyneen Hangon sopimuksen mukaan venäläiset evakuoivat laivastonsa ja tekivät rannikkolinnakkeiden tykit toimintakelvottomiksi. Punaiset olivat ajatelleet Viaporia ja sen satoja tykkejä viimeiseksi turvakseen, joten niiden toimimattomuus oli heille suuri takaisku. Ilman Viaporin ja venäläisen laivaston neutraloimista Helsinkiä olisikin ollut mahdotonta vallata.[9] Kansanvaltuuskunnan ja Venäjän neuvostohallituksen 1. maaliskuuta solmima valtiosopimus velvoitti venäläiset luovuttamaan kaikki Suomen linnoitukset suomalaisille punaisille,[10] mutta Venäjän Itämeren-laivasto kieltäytyi luopumasta Viaporista niin kauan kuin sen oma evakuointi oli kesken.

Kaupungissa koko sodan ajan maanalaisesti toimineet valkoiset tulivat sotatoimiin mukaan vasta siinä vaiheessa, kun saksalaiset olivat jo kukistaneet punaisten sitkeimmän vastarinnan.[9] Valkokaarti jäikin valtauksessa pelkäksi statistiksi, kun sekasortoiset katutaistelut eivät edenneet heidän etukäteen laatimiensa suunnitelmien mukaan. Suojeluskuntalaiset ottivat kuitenkin kunnian voitosta nopeasti itselleen. Saksalaisen von der Goltzin osuus unohdettiin ja Mannerheimista tehtiin sankari, vaikka hän ei osallistunut Helsingin valtaukseen millään tavalla.[11] Valkokaartin alkuperäiseen suunnitelmaan kuului vallata itse koko kantakaupunki ja jättää saksalaisille ainoastaan Pitkänsillan pohjoispuoliset työläiskaupunginosat. Suunnitelma ei kuitenkaan toteutunut, vaan saksalaiset valtasivat koko kaupungin käytännössä yksin. Ennen saksalaisten saapumista käytiin kuitenkin Punavuoressa, Kaartinkaupungissa ja Ullanlinnassa pieniä kahakoita, joiden aikana punaiset ottivat muutamia valkokaartilaisia vangeiksi.[12]

Osapuolet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saksan Itämeren-divisioona

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Saksan Itämeren-divisioona
Saksalaisia upseereita punaisten päämajana toimineen Smolnan edessä.

Hangossa 3. huhtikuuta 1918 maihinnoussut kenraalimajuri Rüdiger von der Goltzin komentama Saksan Itämeren-divisioona oli kaikkiaan noin 9 000–10 000 miehen vahvuinen yksikkö, josta Helsingin valtaukseen osallistui noin 6 000 miestä. Kaupunkiin hyökänneisiin joukkoihin kuuluivat 1. kaartinulaanirykmentti, Kuninkaallinen Saksin karabinieerirykmentti, Jääkäripataljoona 4 sekä Osasto Röder, joka käsitti muun muassa polkupyöräkomppanian, tykkipatterin sekä tiedustelijoita, viestimiehiä ja pioneereja. Lisäksi hyökkäystä tuki kaksi 2. Vuoristotykistöosaston patteria.[13] 95. reservijalkaväkiprikaati jäi reserviksi.[14]

Valkokaarti

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Helsingin valkokaarti

Helsingin suojeluskunnan aktiivinen osa oli paennut kaupungista heti sodan sytyttyä. Helmikuussa kaupunkiin jääneet suojeluskuntalaiset perustivat salaisesti toimineen Helsingin valkokaarti – Helsingfors hvita gardet -nimisen järjestön, jonka johtaja oli Turun ja Porin lääninsihteeri Carl Voss-Schrader. Mukaan värvättiin jäseniä Helsingin porvaristosta, entisistä sotilaista sekä Venäjän asevoimissa palvelevista sotilaista. Talven kuluessa valkokaartiin perustettiin neljä komppanian vahvuista pataljoonaa ja myöhemmin Helsingin taistelun aikana valkokaartilaisia oli noin 2 000. Aseita ”kellarikaartiksi” kutsuttu valkokaarti onnistui hankkimaan venäläisiltä, joilta he ostivat ainakin 1 500 kivääriä ja 11 konekivääriä.[15] Heidän roolinsa jäi kuitenkin pieneksi, sillä suojeluskuntalaiset eivät vallanneet yhtään merkittävää punaisten vastarintapesäkettä.[16] Lisäksi Helsingissä toimi salaisesti Kulosaaren huvilakaupunkia tukikohtanaan pitänyt suojeluskuntaosasto. Kulosaaressa oli myös radio, jolla Helsinkiin jääneet valkoiset pitivät yhteyttä Vaasaan paenneeseen senaatin päämajaan.[15]

Helsingin punakaartin konekiväärikomppania tammikuussa 1918.

Punaiset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Helsingin punakaarti

Punaisten hallinto ja sodanjohto olivat paenneet Viipuriin 9. huhtikuuta, jonka jälkeen Helsingin puolustus jäi käytännössä siviilien vastuulle.[3] Kansanvaltuuskunta ilmoitti aamulla 10. huhtikuuta Helsingin miliisipäällikön ja komendantin Edvard Nyqvistin hallitsevan ”diktaattorinvaltuuksilla” kaupungin sotilas- ja siviilihallintoa.[17] Helsingin punakaartia komensi I rykmentin päällikkö Fredrik Edvard Johansson.[18] Helsingin punakaartin esikunta antoi käskyn yleisestä liikekannallepanosta päivää ennen saksalaisten saapumista 10. huhtikuuta, jolloin kaupunkia puolustamaan saatiin noin 1 500 punakaartilaisen joukko.[19] Yhteensä punakaartilaisia osallistui taisteluihin korkeintaan 2 000 miestä,[14] vaikka taistelun jälkeen punaisia antautuikin noin 4 000.[9] Kaupunkia puolustaneet punakaartilaiset olivat lähinnä vähäistä taistelukokemusta omaavia reservejä, koska varsinaiset taistelujoukot olivat tuolloin Hämeen rintamalla torjumassa valkoisten yleishyökkäystä.[20] Taisteluun osallistui myös Helsingin naiskaarti.[21]

Taistelut Helsingin ympäristössä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkelit: Leppävaaran taistelu ja Tikkurilan taistelu
Saksalaisten tykistöä Malmilla.

Hangossa 3. huhtikuuta maihinnousseet saksalaiset pääsivät etenemään käytännössä ilman vastarintaa aina Karjaalle saakka, jossa he kohtasivat punaiset 6. huhtikuuta käydyssä taistelussa. Karjaan valtauksen jälkeen he jatkoivat rantarataa ja Turuntietä pitkin Lohjan ja Nummelan sekä Inkoon ja Kirkkonummen kautta kohti pääkaupunkiseutua. Punaiset lähettivät Helsingistä 300 miestä Inkoon punakaartin avuksi, mutta paikkakunta luovutettiin kuitenkin saksalaisille ilman taistelua. Kirkkonummella käytiin taisteluja 9. huhtikuuta, josta punaiset puolustuksen murruttua vetäytyivät kohti Espoota. Lohjan suunnalla taisteltiin ensin Kirkniemessä 8. huhtikuuta, jonka jälkeen rintama pysähtyi Nummelaan runsaan viikon ajaksi.[22]

Saksalaisten edellä Kirkkonummelta Espoon Leppävaaraan perääntyneet punaiset ryhmittäytyivät puolustusasemiin Krepost Sveaborgin eli Helsingin maalinnoituksen asemiin, jonka etumaastoon saksalaisten etujoukko saapui varhain 11. huhtikuuta. Helsingin punakaartin esikunta oli vuorokautta aikaisemmin antanut käskyn yleisestä liikekannallepanosta, jonka ansiosta Leppävaaran linnoituksiin saatiin noin 1 500 punakaartilaisen miehitys. Iltapäivällä alkaneen taistelun kuluessa punaisten rintama kuitenkin murtui nopeasti ja näin saksalaisille avautui vapaa tie kohti Helsinkiä.[23] He etenivät illan aikana Haagaan ja Pikku-Huopalahteen saakka, mutta Ruskeasuon ja Ilmalan alueilla saksalaiset kohtasivat jälleen maalinnoituksen asemiin linnoittautuneita punaisia.[24] Tuolloin Huopalahden kuntaan kuuluneessa Reijolassa saksalaisia vastaan avattiin voimakas tulitus, joka johti kahden sotilaan kuolemaan. Lisätappioita välttääkseen divisioonan komentaja määräsi etenemisen pysähtymään kello 20. Kärkijoukosta jälkeen jääneet majuri Godert von Redenin komentamat yksiköt ja divisioonan esikunta saapuivat Haagaan kaksi tuntia myöhemmin.[13]

Leppävaaran taistelun jälkeen saksalaisten komentaja von der Goltz määräsi seuraavana aamuna osan joukoistaan hyökkäämään Helsingin keskustan sijasta Helsingin pitäjän kautta Tikkurilaan ja katkaisemaan siellä pääradan. Helsingin pitäjän punakaarti teki kuitenkin punaisten panssarijunan tukemana sitkeää vastarintaa, mutta saksalaiset onnistuivat lopulta vajaan viiden tunnin taistelun jälkeen valtaamaan Tikkurilan rautatieaseman ja etenivät sen jälkeen kohti Malmia, jonka saivat myös vallattua iltaan mennessä. Samalla punaisten rautatieyhteydet Helsingin ulkopuolelle oli katkaistu.[23] Tikkurilan taistelun aikana onnistui kuitenkin kolme pakenevia punaisia kuljettavaa junaa lähtemään kohti pohjoista.[19] Espoon suunnalta taas lähti liikkeelle arviolta 10 000 pakolaisen kolonna, joka jatkoi matkaansa kohti Keski-Uuttamaata ja Etelä-Hämettä.[23]

Punaisten antautumissuunnitelma

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Turhan verenvuodatuksen välttämiseksi miliisipäällikkö Nyqvist halusi antautua saksalaisille ja järjesti 10. huhtikuuta useita salaisia tapaamisia sodan osapuolista sivussa pysytelleiden tunnettujen sosiaalidemokraattien ja porvarien kanssa. Saman päivän Työmiehessä oli ilmestynyt muun muassa Väinö Tannerin, Hannes Ryömän ja Matti Paasivuoren allekirjoittama antautumiskehotus. Nyqvist järjesti samana iltana poliisilaitoksella salaisen kokouksen, johon osallistui eräitä punakaartilaispäälliköitä, Ruotsin varakonsuli Jansson, Ruotsin sotilasasiamies kapteeni Sigurd af Ekström, tunnetut sosiaalidemokraatit Ryömä, Lauri af Heurlin ja Väinö Hakkila sekä tulkki. Kapteeni af Ekström toi saksalaisilta saamansa antautumisehdot.[17] Von der Goltz lupasi taata antautuvien punaisten hengen siihen asti kunnes heidät saatettaisiin oikeuden eteen.[25] Kokous laati antautumisjulistuksen, jonka allekirjoittivat Nyqvist, F. E. Johansson ja työväentalon komissaari Robert Hurskainen. Antautumisjulistus lähetettiin painettavaksi, mutta eräät punakaartilaiset estivät sen painamisen ja määräsivät vangitsemaan sen allekirjoittajat.[25][26]

Seuraavana päivänä Kullervo Manner sähkötti Viipurista ja kielsi ehdottomasti antautumisen.[17] Saksalaisten ollessa iltapäivällä 11. huhtikuuta jo Helsingin maalinnoituksen edustalla Leppävaarassa kapteeni af Ekström neuvotteli parin tunnin tulitauon punaisten antautumista varten. Päätöstä varten Senaatintalolla järjestettiin kokous, johon osallistui 80–100 punakaartilaista.[26] Paikalle yllättäen Viipurista saapunut kansanvaltuutettu Antti Kiviranta sai kuitenkin kokouksen taipumaan vastarinnan kannalle pidettyään innostavan puheen, jossa hän väitti Hangosta lähestyvän vain 400 valkoista, joista pääosa oli sitä paitsi jo saarrettu.[26][25]

Taistelujen kulku Helsingissä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keskustan ulkopuolella

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Saksalaisia Meteorologisen Päälaitoksen sääasemalla Ilmalan kallioilla.

Saksalaisten miehistö yöpyi 11. ja 12. huhtikuuta välisen yön Leppävaaran, Konalan ja Vähä-Huopalahden alueilla, päällystön majoittuessa Albergan ja Kilon kartanoiden rakennuksiin. Haagaan edenneet Kuninkaallisen Saksin karabinieerirykmentin joukot majoitettiin Reijolassa sijainneeseen Huopalahden kartanoon sekä alueen yksityistaloihin. Saksalaisten esikunta puolestaan otti käyttöönsä Huopalahden työväenyhdistyksen talon. Yöstä tuli kuitenkin rauhaton, kun saksalaisten ja punaisten välillä käytiin laukaustenvaihtoa.[13]

Varsinainen hyökkäys kaupungin keskustaan käynnistyi perjantaiaamuna 12. huhtikuuta kello 5 Vähä-Huopalahden ja Meilahden kautta sen jälkeen kun punaiset olivat hylänneet viimeisen antautumisvaatimuksen. Yksi jääkärikomppania lähetettiin suojaamaan sivustaa Munkkiniemeen ja muut joukot lähtivät etenemään Läntistä Viertotietä eli nykyistä Mannerheimintietä pitkin kohti keskustaa. Saksalaiset havaitsivat nykyisten Tenholantien ja Tilkan sotilassairaalan kohdalla olevien kallioiden olevan miehitetyt ja niitä vastaan aloitettiin hyökkäys noin kello 6. Maantiellä jyräsi myös edestakaisin punaisten panssariauto, joka kuitenkin pakotettiin perääntymään vuoritykin suorasuuntausammunnalla.[13]

Saksalaiset hyökkäävät Latokartanon raitiovaunupysäkin luona lavastetussa kuvassa.

Kaksi tuntia myöhemmin Jääkäripataljoona 4:n kärkikomppania sai käskyn hyökätä Meteorologisen Päälaitoksen Ilmalan leija-asemalle, joka sijaitsi korkealla Ilmalan kalliolla. Saksalaiset saivat vallattua Tilkan kalliot kiivaiden taistelujen jälkeen yhdeksältä, mutta pääsivät etenemään vain puoli kilometriä, kun edessä oli seuraava punaisten puolustusasema nykyisen Mannerheimintien ja Pihlajatien risteyksen kohdalla. Asemien valtausta vaikeutti se, ettei tykistöä pystytty metsäisessä ja kallioisessa maastossa käyttämään tehokkaasti, kun vahva sumu vaikeutti havainnointia. Punaisten puolustus kuitenkin murtui kello 10 mennessä, jonka jälkeen hyökkääjien sivustaa uhattiin Pasilan suunnasta. Saksalaiset hyökkäsivät alueelle, mutta eteneminen oli vaivalloista ja puolenpäivän aikaan joukkoja vahvistettiin vielä Osasto Röderillä. Kovien taistelujen jälkeen saksalaiset saivat Pasilan rautatieaseman vallattua kello 13 ja samalla punaiset olivat vetäytyneet junaradan itäpuolisiin työläiskaupunginosiin. Tämän jälkeen saksalaisilla oli edessään vielä eteneminen kantakaupungin keskustakortteleihin.[13]

Kaupungissa maanalaisesti toiminut valkokaarti alkoi liittyä taisteluun puolenpäivän jälkeen, mutta oli varsinaisesti mukana vasta myöhään iltapäivällä. Viimeisimmissä tutkimuksissa kaartin mukaantulon ajankohta on todettu monissa muistelmissa esitettyä käsitystä myöhemmäksi.[27] Espoosta Pikku-Huopalahteen edenneet saksalaiset kävivät 12. huhtikuuta kiivaita taisteluja puolustusasemiin linnoittautuneita punaisia vastaan Ruskeasuon ja Ilmalan alueilla, mutta eivät kuitenkaan aluksi pääseet etenemään. Iltapäivällä avuksi tuli lisäjoukkoja, jolloin aloitettiin uusi hyökkäys. Sen käynnistyttyä saksalaiset kuitenkin huomasivat punaisten jo hylänneen asemansa. Punaiset olivat vetäytyneet kaupungin keskustaan, jonne saksalaiset etenivät Töölön kautta. Joidenkin tietojen mukaan punaiset olivat polttaneet Leppävaaran ja Munkkiniemen välissä olleen Tarvon saaren sillat, minkä vuoksi saksalaiset eivät voineet edetä keskustaan Munkkiniemestä.[28] Helsingin edustalla oli ankkuroituneena myös venäläinen laivasto-osasto, mutta se poistui paikalta jo päivää ennen saksalaisten hyökkäystä.[29]

Katutaistelut

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Helsingin työväentalon torni palaa.

Meilahden suunnalta edenneet saksalaiset joutuivat Töölöntullissa jälleen taisteluihin punaisten kanssa, mutta onnistuivat kello 13.30 mennessä etenemään Nordenskiöldinkadulle saakka. Samaan aikaan tilannetta seurannut Valkokaartin esikunta käynnisti vihdoinkin oman hyökkäyksensä. Saksalaisten hyökkäys ei ollut yhtenäinen, vaan kaupunkiin edenneet joukot toimivat itsenäisesti. Kun punaiset saivat pysäytettyä saksalaisten etenemisen, muodosti prikaatinkomentaja Hans von Tschirschky und Bögendorff kaksi iskujoukkoa, joista toinen tunkeutui keskikaupungille Läntistä Viertotietä pitkin ja toinen Hietalahden kautta kantakaupungin eteläosiin. Pasilasta saksalaiset puolestaan etenivät ratapihan kautta kohti keskustaa.[29]

Kun saksalaiset etenivät kaduilla, saapuivat tilannetta ihmettelemään suuret määrät uteliaita ihmisiä. Valkoisten kannattajat puolestaan ojensivat heille kukkia ja tarjosivat teetä, kahvia ja voileipiä. Saksalaisten mukaan liittyi piileskelleitä suojeluskuntalaisia, jotka ryhtyivät toimimaan oppaina, tulkkeina ja vartiomiehinä. Myös saksalaisten ottamat vangit luovutettiin suojeluskuntalaisten käsiin. Hieman kello 16 jälkeen Kansallismuseon kohdalle päässeitä saksalaisia vastaan avattiin tuli nykyisen Lasipalatsin kohdalla sijainneesta Turun kasarmista, jolloin saksalaiset joutuivat koukkaamaan Kampin kautta Fredrikinkatua pitkin Ruotsalaisen teatterin edustalle, jonne he saapuvat noin 17.30. Teatteriin tehdyn hyökkäyksen jälkeen rakennuksesta antautui 12 punaista. Tämän jälkeen taistelut jatkuivat muun muassa Keskuskadulla ja rautatieasemalla.[29] Taisteluiden aikana saksalaiset käyttivät vangeiksi ottamiaan punaisia ihmiskilpinä: he ylittivät Pitkänsillan vankijoukon suojaamana, ja myös Ruotsalaisen teatterin valtauksessa saksalaiset marssittivat vankeja edellään. Näin he pääsivät etenemään rakennuksen seinustalle ilman, että punaiset ampuivat laukaustakaan.[16] Ihmiskilpien käyttöä seuranneelle Uuden Suomettaren toimittajalle saksalainen upseeri totesi heidän oppineen taktiikan englantilaisilta. Hieman myöhemmin kirjoitetussa vapaussotakirjallisuudessa ihmiskilpien käyttö on kuitenkin häivytetty.[30]

Harmajan edustalle purjehtinut saksalainen laivasto-osasto pääsi sumun takia jatkamaan matkaansa vasta iltapäivällä. Helsingin edustan linnoitetut saaret oli venäläisten kanssa solmitun Hangon sopimuksen mukaan tehty vaarattomiksi, joten alukset pääsivät rauhassa etenemään Kruunuvuorenselälle.[24] Seitsemän aikaan illalla noin 400 saksalaista merijääkäriä nousi maihin Katajanokalla ja otti sen haltuunsa, minkä jälkeen valtaamatta ei ollut enää kuin Kruununhaka. Turun kasarmin saksalaiset olivat vallanneet sytyttämällä sen tulee, jolloin rakennuksessa olleet 80 punaista antautuivat. Sitkeintä punaisten vastarinta oli Helsingin punakaartin päämajana toimineessa Smolnassa.[29]

Punakaartin sotilas antautuu Siltasaaren työläiskaupunginosassa. Tyyne Böökin valokuva.

Huhtikuun 13. päivän aamuna alkoi saksalainen laivasto-osasto tulittaa punaisten vastarintapesäkkeitä Etelä- ja Pohjoissatamasta käsin. Kiivaita taisteluja käytiin Smolnan lisäksi vielä muun muassa Päävartiossa ja Borgströmin tupakkatehtaalla.[29] Punaisten päämaja Smolnassa antautui aamulla kello 7. Valkoisten virallinen sotahistoria kertoo antautumisen tapahtuneen ehdoitta, mutta punaisten muistelmien mukaan heidän henkensä kuitenkin luvattiin säilyttää. Yhteensä Smolnassa oli antautumishetkellä 400–500 punaista.[9] Pisimpään punaiset pitivät hallussaan Ruotsalaista lyseota, jossa oli koko sodan ajan ollut noin 500 Kirkkonummella vangittua suojeluskuntalaista. Töölönlahden rannalle sijoitettu tykistö puolestaan ampui vastarannalla sijainnutta Siltasaaren työläiskaupunginosaa, jolloin työväentalon torni syttyi palamaan hieman ennen kello yhtätoista aamupäivällä.[29]

Kello 14 Kallion kirkon torniin nostettiin valkoinen lakana antautumisen merkiksi, minkä jälkeen lähetit veivät tietoa antautumisesta talosta taloon. Loputkin punaiset antautuivat puoli seitsemään mennessä. Tämänkin jälkeen kaupungissa oli vielä yksittäisiä sala-ampujia, joista viimeiset antautuivat vasta seuraavana päivänä.[31] Helsingissä antautui yhteensä noin 4 000 punaista, vaikka kirjallisuudessa esiintyy myös suurempia lukumääriä, kuten jopa 8 000 antautunutta. Suomenlinnan vankileirille siirrettiin kuitenkin paljon vankeja muilta vankileireiltä, joten kaikki sinne sijoitetut eivät olleet Helsingissä antautuneita. Kaikki 4 000 antautunutta eivät myöskään olleet aseistettuja punakaartilaisia.[9]

Saksalaisten voitonparaati

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Senaattori Onni Talas tervehtii kenraalimajuri Rüdiger von der Goltzia.

Von der Goltz päätti järjestää oman voitonparaatinsa jo punaisten antautumista seuranneena päivänä 14. huhtikuuta osoittaakseen, kuka nyt hallitsi kaupunkia. Eri aselajit, tykki- , ratsu- ja jalkaväki sekä polkupyöräosastot, kokoontuivat Töölössä sokeritehtaan luona, mistä ne marssivat kantakaupunkiin puolenpäivän aikaan. Kärjessä oli osasto ratsuväkeä, jonka jälkeen tuli soittokunta ja heidän perässään 20 ratsukon ympäröimä auto, jossa istuivat saksalaisten komentaja kenraalimajuri Rûdiger von der Goltz esikuntaupseereineen, maaherra Bruno Jalander sekä pormestari Johannes von Haartman. Joukot marssivat aluksi Kansallismuseon ja Pohjois-Esplanadin kautta Senaatintorille. Kansallismuseon kohdalle olivat asettuneet kaupungin suojeluskuntajoukot ja A. Apostolin johtama torvisoittokunta saksalaisia vastaanottamaan. Ne liittyivät paraatikulkueeseen saksalaisten perään. Senaatintorilla senaattorit Onni Talas ja Otto Stenroth pitivät saksalaisille kiitospuheen. Stenrothin puheen jälkeen soitettiin Saksan kansallislaulu Die Wacht am Rhein. Tamän jälkeen paraati jatkoi vielä Esplanadille, jossa von der Goltz otti joukot vastaan yhdessä suomalaisseuralaistensa kanssa. Saksalaisilla upseereilla oli vielä oma juhlansa Hotelli Kämpissä.[32][33]

Vaikka punaiset olivat antautuneet jo edellisenä iltana, kuului keskustassa hajanaisia laukauksia vielä voitonparaatin aikanakin. Kaksi valkoisten sotilasta ja yksi siviilihenkilö haavoittuivat tulituksessa. Punaisten kiväärimiehet ammuskelivat paraatia kohti Wreden kauppakujan yläkerrasta, Kluuvikadun varrella sijainneesta Elannon talosta, Heimolan talosta ja Vuorion talosta Unioninkadun varrella.[33][34] Myöskään laivaston edustaja ei ollut mukana paraatissa, koska vara-amiraali Hugo Meurerin venettä ammuttiin. Saksalaisaluksia tulitettiin Helsingin edustalle jääneistä laivoista, joissa oli ilmeisesti Brest-Litovskin rauhansopimusta protestoivia venäläisiä.[9] Saksalaisten juhlallisuudet eivät sopineet Mannerheimille eikä muille valkoisille, joten he pitivät oman voitonparaatinsa kuukautta myöhemmin 16. toukokuuta.[34] Sen on katsottu olleen tärkeä tekijä ns. vapaussotamyytin rakentamisessa, jolloin Helsingin valloituksen pääosaan nostettiin ensimmäistä kertaa saksalaisten sijasta suomalainen talonpoikaisarmeija sekä vapaaehtoiset suojeluskuntajoukot.[35]

Valtauksen jälkeen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Helsingin menetettyään punaisten puolustuksen johto siirtyi Riihimäelle, jossa sen päällikkönä toimi maalari ja kansanedustaja Efraim Kronqvist. Saksalaiset puolestaan hyökkäsivät Helsingistä pohjoiseen jo 15. huhtikuuta ja valtasivat Klaukkalan neljä päivää myöhemmin, jatkaen sieltä edelleen kohti Hämeenlinnaa. Samaan aikaan Loviisassa maihinnoussut saksalainen Osasto Brandenstein eteni Itä-Uudeltamaalta Lahteen, jonne päätyivät myös Helsingin seudulta paenneet punaiset.[9] Helsinki jäi saksalaisten vaikutusvallan alaiseksi aina keisari Vilhelm II:n kukistumiseen ja ensimmäisen maailmansodan päättymiseen saakka. Rüdiger von der Goltzista oli maan virallinen edustaja Suomessa, hän asui aluksi Hotelli Kämpissä ja sen jälkeen Kesärannassa.[36]

Helsingin suojeluskunnasta tehtiin Suomen armeijan joukko-osasto, joka sai nimekseen Helsingin jääkäriprikaati. Sitä alettiin kouluttaa saksalaisten upseerien johdolla. Vanhan kirkon puistossa järjestettiin Helsingin valtauksessa kaatuneille valkokaartin ja Saksan armeijan sotilaille juhlalliset hautajaiset.[33]

Tappiot

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vangittuja punaisia odottamassa kuljetusta Suomenlinnan vankileirille.

Saksalaiset menettivät Helsingin valtauksen aikana 54 kaatunutta ja valkoiset 23.[37] Yhteensä saksalaisia kuoli Hangon maihinnousun ja Helsingin valtauksen välisenä aikana noin 200.[38] Punaisia sai surmansa noin 400,[3] mikä sisältää myös 20–50 saksalaisten Pikku-Huopalahdessa teloittamaa punakaartilaista. Teloitukset tehtiin ilmeisesti suojeluskuntalaisten aloitteesta, koska ammuttujen joukkoon oli selkeästi valikoitunut punakaartin ja työväenliikkeen johtohahmoja, joita saksalaiset eivät voineet tuntea. Lisäksi teloitettuja haettiin ammuttavaksi myös kotoaan. Saksalaiset eivät tehneet Helsingissä muita teloituksia, vaan paremminkin hillitsivät valkoisten intoa. Helsingissä ei näin ollen nähty samanlaisia joukkoteloituksia kuin Tampereen ja Viipurin valtausten yhteydessä, vaan ne siirtyivät vasta myöhemmäksi vankileireille.[16] Antautumisen yhteydessä teloitettujen punaisten todellista määrää ei kuitenkaan tiedetä.[9]

Taistelujen aikana kuolleet punaiset kerättiin Etu-Töölössä sijaitsevalle Kolerasairaalalle, josta omaiset saivat hakea perheenjäsentensä ruumiit. Menettely oli poikkeuksellinen, sillä muualla Suomessa punaiset yleensä haudattiin joukkohautaan, eikä vainajia luovutettu omaisille. Vainajista julkaistiin viikon kuluttua myös lista, joka sisälsi 279 nimeä sekä 69 tunnistamatonta ruumista.[39] Taistelussa kaatuneet saksalaiset ja 16 valkoista haudattiin Vanhaan kirkkopuistoon ja punaiset Malmin hautausmaalle.[40] Valkoiset siirsivät Malmin hautausmaalle myös Mäntymäelle haudatut 158 punaista, jotka olivat kaatuneet muilla rintamilla.[9]

Muistaminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muistomerkit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vanhassa kirkkopuistossa sijaitsee kaksi hautamuistomerkkiä. Paikalle haudattujen saksalaisten muistomerkin ovat tehneet Gunnar Finne ja J. S. Sirén ja valkoisten muistomerkin Elias Ilkka ja Erik Bryggman. Muita saksalaisten hautamuistomerkkejä on Toukolassa, Etelä-Haagassa, Leppävaarassa sekä Helsingin pitäjän kirkon hautausmaalla. Lisäksi Tähtitorninmäellä on saksalaisten muistomerkki, jonka on suunnitellut Ester Sundqvist.[41] Vuonna 1970 Eläintarhan puistoon pystytettiin kuvanveistäjä Taisto Martiskaisen suunnittelema punaisten muistomerkki Crescendo.[42] Punaisten muistomerkkejä on Malmin hautausmaan lisäksi ainakin Pohjois-Haagassa, Vantaan Hiekkaharjussa sekä Santahaminan varuskunta-alueella.[41]

Valtauksen 20-vuotisjuhla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Helsingin valtauksen 20-vuotisjuhlallisuudet järjestettiin 14. huhtikuuta 1938, jolloin Saksan Itämeren-divisioonaa vuonna 1918 johtanut Rüdiger von der Goltz saapui S/S Ilmatar -höyrylaivalla Eteläsatamaan, jossa häntä oli vastassa Helsingin suojeluskunnan kunniakomppania. Varsinainen juhlatilaisuus pidettiin saksalaisten ja valkoisten haudalla Vanhankirkonpuistossa, jossa hän tapasi myös Mannerheimin. Paraati pidettiin Senaatintorilla, jonne oli kokoontunut tuhansittain suojeluskuntalaisia.[34]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Haapala, Pertti & Hoppu, Tuomas (toim.): Sisällissodan pikkujättiläinen. Porvoo: WSOY, 2009. ISBN 978-951-03545-2-0
  • Hoppu, Tuomas: Vallatkaa Helsinki. Saksan hyökkäys punaiseen pääkaupunkiin 1918. Helsinki: Gummerus, 2013. ISBN 978-951-20913-0-0
  • Kivijärvi, Erkki: Suomen vapaussota 1918. Ensimmäinen osa. Tapahtumat Helsingissä. Kustannusosakeyhtiö Ahjo, 1919.
  • Kolbe, Laura & Nyström, Samu: Helsinki 1918: pääkaupunki ja sota. Jyväskylä: Minerva, 2008. ISBN 978-952-49213-8-1
  • Nyström, Samu: Poikkeusajan kaupunkielämäkerta : Helsinki ja helsinkiläiset maailmansodassa 1914–1918. Helsinki: Helsingin yliopisto, 2013. ISBN 978-952-10919-4-0 Teoksen verkkoversio.
  • Näre, Sari: Helsinki veressä: Naiset, lapset ja nuoret vuoden 1918 sodassa. Helsinki: Tammi, 2018. ISBN 978-951-31-9509-0 Google Books

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Aunesluoma, Juhana & Häikiö, Martti (toim.): Suomen vapaussota 1918. Kartasto ja tutkimusopas. Helsinki: WSOY, 1995. ISBN 978-951-02017-4-9
  2. ↑ Sippola, Anna-Riitta: Sisällissota Helsingissä päättyi tasan 95 vuotta sitten 13.4.2013. Helsingin Sanomat. Viitattu 23.10.2016.
  3. ↑ a b c d e Leppänen, Veli-Pekka: Saksalaisten ylivoima jyräsi punaisen Helsingin 16.5.2013. Helsingin Sanomat. Viitattu 23.10.2016.
  4. ↑ Hoppu 2013, s. 69.
  5. ↑ Hoppu 2013, s. 175–185.
  6. ↑ Kolbe & Nyström 2008, s. 87.
  7. ↑ Hoppu 2013, s. 324.
  8. ↑ Suomalaiset kuvaavat sotien jälkiä kaupungeissa – katso kuvat ja tarinat tutuilta kulmilta 8.8.2014. Yle Uutiset. Viitattu 23.10.2016.
  9. ↑ a b c d e f g h i Korjus, Olli: Kuusi kuolemaantuomittua. Helsinki: Atena, 2014. ISBN 978-952-30002-4-7
  10. ↑ Osmo Rinta-Tassi: Kansanvaltuuskunta punaisen Suomen hallituksena, s. 432. Helsinki: Opetusministeriö, 1986.
  11. ↑ Nyberg, Pertti: Helsingin valtaus 90 vuotta sitten 12.4.2008. MTV3. Arkistoitu 24.10.2016. Viitattu 24.10.2016.
  12. ↑ Nyberg, Pertti: Saksalaiset valtasivat Helsingin 24.8.2007. MTV3. Arkistoitu 24.10.2016. Viitattu 24.10.2016.
  13. ↑ a b c d e Mattila, Jukka I.: Hyökkäys Helsinkiin 16.9.2011. Helsingin Reservin Sanomat. Arkistoitu 22.1.2023. Viitattu 21.10.2016.
  14. ↑ a b Nieminen, Jarmo: Helsingin valtaus 12.–13.4. 1918 2.8.2015. Helsingin sotasurmat. Arkistoitu 24.10.2016. Viitattu 24.10.2016.
  15. ↑ a b Harjula, Mirko: Ryssänupseerit, s. 302–306. Helsinki: Books on Demand, 2014. ISBN 978-952-28614-2-9
  16. ↑ a b c Parkkari, Jukka: Saksalaiset käyttivät ihmiskilpiä Helsingin valtauksessa 1918 14.4.2013. Kansan Uutiset. Viitattu 24.10.2016.
  17. ↑ a b c Tuomisto, Tero: ”Annoin nostaa valkoisen lipun... Muurari Edvard Nyqvistin elämänvaiheita”, Helsingin pitäjä 1999, s. 36–43. Vantaa: Vantaa-seura ry, 1999.
  18. ↑ Sisällissodan pikkujättiläinen 2009, 203.
  19. ↑ a b Parikka, Raimo: ”Helsingin pitäjän punakaarti 1918”, Helsingin pitäjä 1994, s. 31–33. Vantaa: Helsingin pitäjän kotiseutuyhdistys & Vantaan kaupunginmuseo, 1993. Teoksen verkkoversio.
  20. ↑ Paasivirta, Juhani: Finland år 1918 och relationerna till utlandet, s. 84. Helsingfors: Schildt, 1962. Teoksen verkkoversio.
  21. ↑ Hoppu, Tuomas: ”Sisällissodan naiskaartit”, Työväentutkimus vuosikirja 2008, s. 12–14. Helsinki: Työväenperinne – Arbetartradition ry, 2008. ISSN 0784-1272
  22. ↑ Mattila, Jukka I.: Saksalaiset hyökkäävät Etelä-Suomeen 17.6.2011. Helsingin Reservin Sanomat. Arkistoitu 22.1.2023. Viitattu 21.10.2016.
  23. ↑ a b c Mattila, Jukka I.: Taistelut Leppävaarassa 19.8.2011. Helsingin Reservin Sanomat. Arkistoitu 18.10.2016. Viitattu 21.10.2016.
  24. ↑ a b Sotilaat ja taistelut 2000. Krepost Sveborg. Viitattu 24.10.2016.
  25. ↑ a b c Näre 2018.
  26. ↑ a b c Nyström 2013, s. 256–257.
  27. ↑ Kolbe & Nyström 2008, 80; Hoppu 2013, 203
  28. ↑ Leppävaara 1918 huhtikuussa. Kapinatarina Jukka Karvonen. Viitattu 24.10.2016.
  29. ↑ a b c d e f Mattila, Jukka I.: Helsingin taistelut 1918 14.10.2011. Helsingin Reservin Sanomat. Arkistoitu 24.10.2016. Viitattu 21.10.2016.
  30. ↑ Hoppu, 2013. s. 169.
  31. ↑ Hoppu 2013, 331-332
  32. ↑ Saksalaisten voitonparaati Helsingissä 1998. Suomi 80. Viitattu 21.10.2016.
  33. ↑ a b c Kivijärvi, Erkki: Suomen vapaussota 1918. Ensimmäinen osa. Tapahtumat Helsingissä, s. 94-98. Kustannusosakeyhtiö Ahjo, 1919.
  34. ↑ a b c Vesikansa, Jyrki: Helsingin valtausta juhlittiin 2.5.2008. Uusi Suomi. Arkistoitu 31.12.2018. Viitattu 20.10.2016.
  35. ↑ Björkbacka, Oiva: Oivalluksia, s. 126. Helsinki: Books On Demand, 2009. ISBN 978-95-228678-5-8
  36. ↑ Nyberg, Pertti: Saksalaisten Helsinki vuonna 1918 16.5.2008. MTV3. Arkistoitu 24.10.2016. Viitattu 24.10.2016.
  37. ↑ Nieminen, Jarmo: Helsingin taistelussa kaatuneet valkokaartilaiset 1.6.2015. Helsingin sotasurmat. Arkistoitu 24.10.2016. Viitattu 23.10.2016.
  38. ↑ Apunen, Osmo: Itsenäisen Suomen historia 1: Rajamaasta tasavallaksi, s. 253. Helsinki: Weilin & Göös, 1991. ISBN 951-35515-7-1
  39. ↑ Tukkinen, Tauno: Helsinkiin haudatut taisteluissa kaatuneet punaiset 1.6.2015. Helsingin sotasurmat. Arkistoitu 24.10.2016. Viitattu 23.10.2016.
  40. ↑ 12.4.1918 Helsingin valtauksessa saksalaiset apujoukot vapauttavat kaupungin 2012. Helsinki 200. Arkistoitu 20.4.2016. Viitattu 19.10.2016.
  41. ↑ a b Vapaussodan muistomerkkejä Helsingissä ja pääkaupunkiseudulla Suomen vapaussota 1918. Arkistoitu 24.10.2016. Viitattu 24.10.2016.
  42. ↑ Crescendo / Vuoden 1918 Kansalaissodan uhrien muistomerkki Helsingin taidemuseo. Arkistoitu 31.12.2018. Viitattu 24.10.2016.

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Arimo, Reino: Saksalaisten sotilaallinen toiminta Suomessa 1918. Rovaniemi: Pohjois-Suomen historiallinen yhdistys, 1992. ISBN 951-96174-4-2
  • Kivijärvi, Erkki: Suomen vapaussota 1918. Ensimmäinen osa. Tapahtumat Helsingissä. Kustannusosakeyhtiö Ahjo, 1919.
  • Leino, Eino: Helsingin valloitus: muistelmia ja vaikutelmia. Helsinki: Minerva, 1918. Teoksen verkkoversio.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Helsingin_valtaus&oldid=22778807”