Suomen sisällissodan vankileirit

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Punaisia naisia Tampereen vankileirillä kesällä 1918.

Suomen sisällissodan vankileirit olivat vuonna 1918 Suomen sisällissodan seurauksena perustettuja vankileirejä, joille koottiin antautuneita punakaartien taistelijoita sekä muita punaisten ja työväenliikkeen toiminnassa mukana olleita tai siitä epäiltyjä. Leirit olivat sodan voittaneen osapuolen valkoisten perustamia, punaiset säilyttivät sodan aikana ottamiaan vankeja lähinnä hallussaan olleissa vankiloissa. Joitakin sisällissodan aikaisia vankileirejä on kutsuttu myös keskitysleireiksiselvennä.

Vankileirejä oli keväällä 1918 yhteensä useita kymmeniä. Kesän aikana vangit keskitettiin ensin 16 ja lopulta 13 keskusleiriin. Yhteensä niillä oli vangittuna yli 80 000 ihmistä, joukossa oli myös naisia ja lapsia sekä maassa olleita Venäjän armeijan sotilaita. Vangeista kuoli eri syistä arviolta 12 000–14 000.[1]

Vankileirien toiminta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vankeja Helsingin vankileirin Susisaaressa.

Perustaminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäiset vankien pidätyskeskukset syntyivät heti sodan alkuvaiheessa rintamalinjan pohjoispuolelle Svinhufvudin hallituksen eli valkoisten hallitsemalle alueelle. Suuria vankikeskittymiä oli syntynyt muun muassa Ouluun, Kokkolaan, Seinäjoelle ja Kuopioon.[2] Aluksi vankeja säilytettiin muun muassa vankiloissa ja kouluissa sekä muissa julkisissa rakennuksissa. Myös työväen- ja seuratalot olivat yleisiä; joillakin paikkakunnilla, kuten Varkaudessa, heitä pidettiin jopa kirkossa.

Helmikuun lopulla alettiin kenraali Mannerheimin 25. helmikuuta antaman kuulutuksen perusteella vangita antautuneiden punaisten lisäksi myös muita työväenliikkeen toiminnassa mukana olleita henkilöitä. Hän kehotti joukkojaan pidättämään kaikki vapaalla jalalla olevat, jotka ovat ”vaaraksi asiallemme”. Seurauksena oli laajamittaisia vangitsemisia, niin että parin viikon kuluttua vankeja oli jo noin 4 000. Yksi ensimmäisistä varsinaisista vankileireistä oli Kuopion vankileiri, jossa maaliskuun alkuun mennessä oli jo lähes 3 000 vankia. Maaliskuun aikana perustetuista leireistä suurimpia olivat Kuopion lisäksi Vaasan ja Oulun vankileirit.[3]

Punaisten ottamat vangit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Myös punaiset saivat sodan alkuvaiheessa jonkin verran vankeja. Esimerkiksi helmikuussa tapahtuneiden Siuntion ja Kirkkonummen valtausten yhteydessä punaiset ottivat 467 vankia, jotka sijoitettiin Helsingin ruotsalaisen reaalilyseon tiloihin.[4] Kouvolassa punaiset pitivät vankeja paikallisella työväentalolla, jonne valkoisia siirrettiin eri puolilta Kymenlaaksoa.[5]

Kevään vankisuma ja Sotavankilaitos

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Naisia ja lapsia Lahdessa Hennalan vankileirillä.

Valkoisten vangiksi ottamien punaisten määrä kasvoi kevään aikana sitä mukaa kun heidän joukkonsa etenivät rintamalinjan eteläpuolella. Huhtikuun alussa Tampereen valtauksen yhteydessä vangiksi jäi yli 10 000 punaista, jotka sijoitettiin pääosin kaupunkiin perustettuun Kalevankankaan vankileiriin. Huhti-toukokuun aikana valkoisten joukot saivat saksalaisten avustamina vangeiksi yhteensä noin 80 000 punakaartilaista tai sellaiseksi epäiltyä. Kiinni otettiin varsinaisten aseistettujen taistelijoiden lisäksi myös muita punaisten puolella toimineita siviilejä sekä työväenliikkeen aktiiveja.[6] Sotaministeriön alaisuuteen perustettiin 24. huhtikuuta sotavankilaitos vastaamaan vangeiksi otetuista punaisista ja organisoimaan vankileirien toimintaa.[7]

Lahdessa sijainneelle niin sanotulle ”Fellmanin pellolle” oli toukokuun alkupäivinä koottu noin 22 000 antautunutta punaista ja kohti itää pyrkinyttä pakolaista, joista osa päästettiin lähtemään runsaan viikon kuluttua.[8] Uusia vankileirejä perustettiin huhti-toukokuun aikana lukuisille paikkakunnille. Niistä suurimmilla oli 8 000–10 000 vankia. Sellaisia olivat Tampereen lisäksi muun muassa Suomenlinnan, Hämeenlinnan, ja Lahden Hennalan vankileirit.[6] Vankileirejä oli kevään aikana enimmillään jopa 60, eräiden lähteiden mukaan 64.[9] Suurin osa niistä oli suhteellisen pieniä pidätysleirejä, joilta vankeja siirrettiin suuremmille leireille, niin että kesäkuun alussa oli jäljellä enää 26 leiriä.[10] Sotavankilaitoksen johtajan V. O. Juveliuksen suunnitelmien mukaan leirien määrää vähennettiin kesäkuun aikana aluksi kuuteentoista ja sen jälkeen kolmeentoista keskusleiriin.[7][9]

Internointi Ruotsissa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sodan päättymisen jälkeen punakaartilaisia pakeni Neuvosto-Venäjän lisäksi myös Pohjois-Ruotsiin, jonne heitä vuoden 1918 aikana saapui 201. Ruotsin viranomaisten mukaan kaikki eivät täyttäneet pakolaisen määritelmää ja heidät suljettiin Morajärven internointileirille, joka sijaitsi nykyisen Kainuun kunnan alueella.[11] Internointileirillä myös kuoli ainakin yksi vanki.[12] Morajärven internointileiriltä tuotiin Oulun vankileirille 42 punavankia syyskuun 5. päivänä 1918.[13]

Armahdukset, vapautukset ja leirien sulkeminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sotavankileirit lakkautettiin virallisesti 15. syyskuuta 1918, jolloin ne siirtyivät Sotavankilaitokselta siviiliviranomaisen eli vankeinhoitohallituksen alaisuuteen.[14] Kahdeksan niistä jatkoi toimintaansa pakkotyölaitoksena ja muut leirit suljettiin syksyn 1918 aikana.[15] Samassa yhteydessä noin 40 000 vangin tuomiot muutettiin ehdollisiksi ja heidät vapautettiin. Tämän jälkeen vielä noin 10 000 vankia armahdettiin 30. lokakuuta 1918. Jäljelle jäi noin 6 100 punavankia, jotka pysyivät vangittuina pakkotyölaitoksissa.[16] Vuonna 1921, jolloin kansalaisuus palautettiin 40 000 entiselle punavangille jäljellä oli enää 100 vankia. Muut pakkotyölaitokset lakkautettiin ja heidät siirrettiin Tammisaaren pakkotyölaitokseen, josta Väinö Tannerin sosialistihallitus armahti viimeiset 50 vankia vuonna 1927.[17]

Kalevi Sorsan I hallitus maksoi korvauksia vielä elossa oleville 11 600 entiselle punavangille vuonna 1973.[17]

Punaisten vankien teloitus Santahaminassa.

Tuomioistuimet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valkoisten tarkoituksena oli tutkia kaikki sisällissotaan osallistuneet punaiset ja langettaa heille tuomiot oikeudenkäyntien jälkeen.[1] Tuomioita vankileireillä jakoivat aluksi valkoisten perustamat kenttäoikeudet, jotka toimivat usein täysin mielivaltaisesti. Niiden toimintaa ohjasi lähinnä kostonhimo ja tuomioita jaettiin epämääräisten ilmiantojen perusteella. Isännät ja tehtaanjohtajat saattoivat käydä leireillä määräämässä kenet ammutaan ja samalla vapauttaa hyvinä pitämiään työmiehiä, joita he tarvitsivat.

Kenttäoikeudet jakoivat vangit kolmeen eri ryhmään. Ryhmä I käsitti henkilöt, jotka piti ampua välittömästi. Heitä olivat punaisten johtajat, agitaattorit sekä aseistetut venäläiset. Teloitettuja oli yhteensä satoja. Ryhmä II:n kuuluivat käytännössä kaikki muut punakaartilaiset ja Ryhmä III puolestaan sisälsi vapautettavat vangit.[6] ”Laki maanpetostuomioistuimesta” syntyi 29. toukokuuta pitkän kädenväännön jälkeen valkoisen armeijan ja senaatin välillä, jonka jälkeen perustettiin valtiorikosoikeus. Se tarvitsi käyttöönsä yli tuhat lakimiestä, eli lähes kaikki suomalaiset juristit.[1]

Valtiorikosoikeuden tuomioistuimet saatiin lopulta kokoon 18. kesäkuuta 1918, mutta niidenkään toiminta ei vastannut puolueetonta lainkäyttöä. Noin 70 000 punavankia todettiin syyllisiksi muun muassa valtio- ja maanpetokseen sekä murhiin, ryöstöihin ja tuhopolttoihin. Vaikka kapinasta katkeroituneiden valkoisten keskuudessa esiintyi edelleen kostomentaliteettia, saivat syytetyt valtiorikosoikeudelta enimmäkseen ehdonalaisia tuomioita. Kuolemaan tuomittiin 555 punavankia, mutta vain 113 teloitettiin, koska myös armahdusta oli mahdollista anoa. Osa vangituista todettiin syyttömiksi ja vapautettiin syytteistä. Osa todettiin myös kokonaan aiheettomasti pidätetyiksi.[18]

Olosuhteet ja leireillä kuolleet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sisällissota ja vankeus olivat monin paikoin estäneet maanviljelyksen, jonka takia maassa oli ankara elintarvikepula, mikä näkyi erityisesti vankileireillä. Kehnon ravinnon vuoksi vankileirien kuolleisuus nousi korkeaksi. Hätää lisäsi voittajien kostomentaliteetti, viha ja välinpitämättömyys. Monista punavangeista myös tuntui, että heidän omat johtajansa olivat pettäneet joukkonsa paetessaan Venäjälle.[19]

Vankien olosuhteet heikkenivät nopeasti ruokavarantojen loputtua toukokuussa. Seurauksena oli tuhansien punavankien kuolema aliravitsemuksen ja kulkutautien, kuten isorokon ja espanjantaudin seurauksena. Kesäkuussa kuoli 2 900, heinäkuussa 5 000, elokuussa 2 200 ja syyskuussa 1 000. Tammisaaren vankileirillä kuolleisuus oli 34 %, kun muilla leireillä se oli 5–20 %. Kaikkiaan punavankeja kuoli noin 11 000 – 12 000. Kuolleet haudattiin yleensä joukkohautoihin leirien lähelle, muita joitakin vainajia annettiin myös omaisille haudattaviksi kotiseuduilleen.[19]

Vankileirit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Leirien vankimäärän lähteenä on Jaakko Paavolaisen teos Vankileirit Suomessa 1918 ja kuolleiden määrän lähteenä Suomen sotasurmat 1914–1922 -tietokanta, ellei toisin ole viitattu. Yhteensä vankileirejä toimi enimmillään 64, joista vangit keskitettiin kesän 1918 aikana 13 leirille.[20]

Keskusleirit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Helsingin vankileiri muodostui Suomenlinnan, Katajanokan, Santahaminan ja Isosaaren vankileireistä, jotka on luettelossa mainittu erikseen.

Leirin nimi Paikkakunta
(nykyinen) 		Toiminta-aika Arvioitu vankien
määrä suurimmillaan [21] 		Arvioitu kuolleiden
määrä [22] 		Huom.
Tammisaaren vankileiri Raasepori toukokuu 1918 – 15. syyskuuta 1918 8 689 2 997 jatkoi toimintaa pakkotyölaitoksena vuoteen 1940
Hämeenlinnan vankileiri Hämeenlinna huhtikuu 1918 – 15. syyskuuta 1918 11 482 2 464 jatkoi toimintaa pakkotyölaitoksena
Tampereen vankileiri Tampere 6. huhtikuuta 1918 – 15. syyskuuta 1918 n. 10 000[10] n. 1 228[23]–1 362 tunnetaan myös nimellä Kalevankankaan vankileiri,
jatkoi toimintaa pakkotyölaitoksena alkuvuoteen 1919
Hennalan vankileiri Lahti toukokuu 1918 – 15. syyskuuta 1918 n. 10 900 1 187 jatkoi toimintaa pakkotyölaitoksena 1. lokakuuta 1919 saakka
toukokuun alussa 1918 Lahdessa toimi n. 22 000 vangin keskitysleiri ”Fellmanin pelto”
Suomenlinnan vankileiri Helsinki 12.–13. huhtikuuta 1918 – 15. syyskuuta 1918 n. 10 000[24] n. 1 100[25] osa Helsingin vankileiriä, joka käsitti myös Isosaaren, Katajanokan ja Santahaminan vankileirit
jatkoi toimintaa pakkotyölaitoksena 14. maaliskuuta 1919 saakka
Riihimäen vankileiri Riihimäki toukokuu 1918 – 15. syyskuuta 1918 8 495 981 jatkoi toimintaa pakkotyölaitoksena vuoteen 1921
Lappeenrannan vankileiri Lappeenranta 26. huhtikuuta 1918 – 15. syyskuuta 1918 n. 3 000 692 aloitti toimintansa virallisesti 13. toukokuuta 1918
Viipurin vankileiri Viipuri ? 1918 – 15. syyskuuta 1918 10 350 834 muodostui neljästä alaleiristä (Markovilla, Keskuskasarmi, Paraatikenttä ja Keisarinkatu)
jatkoi toimintaa pakkotyölaitoksena
Kuopion vankileiri Kuopio huhtikuu 1918 – 15. syyskuuta 1918 2 639 476
Isosaaren vankileiri Helsinki 15. toukokuuta 1918 – 15. syyskuuta 1918 n. 336[24]–360[26] toimi Suomenlinnan alaisuudessa osana Helsingin vankileiriä
Turun vankileiri Turku huhtikuu 1918 – 15. syyskuuta 1918 3 300 176 tunnetaan myös nimellä Sirkkalan vankileiri,
jatkoi toimintaa pakkotyölaitoksena heinäkuuhun 1919 saakka
Oulun vankileiri Oulu 20. maaliskuuta 1918[27] – 15. syyskuuta 1918 1 103[27] 49[27] tunnetaan myös nimellä Raatin vankileiri,
touko-kesäkuun vaihteeseen saakka leirillä oli myös noin tuhat venäläistä sotilasta
Vaasan vankileiri Vaasa ? 1918 – 15. syyskuuta 1918 924 15
Santahaminan vankileiri Helsinki huhtikuu 1918 – 15. syyskuuta 1918 n. 2 000 miesvankia (huhti–toukokuu)
n. 1 000 naisvankia (kesä–syyskuu)[28] 		13[25] toimi Suomenlinnan alaisuudessa osana Helsingin vankileiriä
Mikkelin vankileiri Mikkeli ? 1918 – 15. syyskuuta 1918 778 11
Katajanokan vankileiri Helsinki ? 1918 – 15. syyskuuta 1918 toimi Suomenlinnan alaisuudessa osana Helsingin vankileiriä

Pidätysleirejä ja muita vankileirejä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varsinaisia sotavankileirejä pienempiä leirejä, joita on kutsuttu myös pidätysleireiksi, toimi eri puolilla maata ainakin 50–60.[29] Niistä on hyvin vaikea saada tietoja, koska leirien arkistot ovat suurimmaksi osaksi kadonneet tai säilyneet puutteellisesti.[15]

Leirin nimi Paikkakunta
(nykyinen) 		Toiminta-aika Arvioitu vankien
määrä suurimmillaan [21] 		Arvioitu kuolleiden
määrä [22] 		Huom.
Uudenkaarlepyyn vankileiri Uusikaarlepyy 2. helmikuuta 1918 – 4. kesäkuuta 1918[30] 1 938[30] 146[30] vankeina Venäjän armeijan sotilaita
Raahen vankileiri Raahe 7. helmikuuta 1918 – heinäkuu 1918 772 139
Käkisalmen vankileiri Käkisalmi 76
Kotkan vankileiri Kotka 25 tunnetaan myös nimellä Kyminlinnan vankileiri
Sortavalan vankileiri Sortavala yli 800 23
Outokummun vankileiri Outokumpu 19–60[24]
Toijalan vankileiri Akaa 556 13
Närpiön vankileiri Närpiö 12
Vuoksenniskan vankileiri Imatra 8. huhtikuuta 1918 – 12. kesäkuuta 1918[29] n. 165[29] 12[24]
Sukevan vankisiirtola Sonkajärvi 8
Kokkolan vankileiri Kokkola 28. tammikuuta 1918 – ? 1918[24] yli 1 000[24] 6
Haminan vankileiri Hamina 4
Ilmajoen vankisiirtola Ilmajoki 4
Kruunupyyn vankileiri Kruunupyy 4
Jyväskylän vankileiri Jyväskylä 312 3
Kouvolan vankileiri Kouvola 3
Loviisan työsiirtola Loviisa 92 3
Porin vankileiri Pori n. 700 3
Pieksämäen vankileiri Pieksämäki 10. huhtikuuta 1918 – 9. kesäkuuta 1918[24] 2–14[24]
Forssan vankileiri Forssa 2
Haapamäen vankileiri Keuruu 1
Herralan vankileiri Hollola 1
Keuruun vankileiri Keuruu 1
Luvian vankileiri Luvia 1
Rauman vankileiri Rauma 212 1
Savitaipaleen vankileiri Savitaipale 1
Savonlinnan vankileiri Savonlinna 242 1
Tornion vankileiri Tornio 124 1
Valamon vankileiri Sortavala 1
Vesangan vankileiri Jyväskylä 1
Seinäjoen vankileiri Seinäjoki 120 teloitettuja 44–62 [31]
Kemin vankileiri Kemi 69
Artjärven vankileiri Orimattila 67
Nurmijärven vankileiri Nurmijärvi 50
Haapaveden vankileiri Haapavesi
Kannuksen vankileiri Kannus
Karkun vankileiri Sastamala
Kokemäen vankileiri Kokemäki
Mouhijärven vankileiri Sastamala
Varkauden vankileiri Varkaus
Nauvon vankileiri Parainen

Katso myös

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b c Kadotetun järjen kesä 1918 37/2007. Suomen Kuvalehti. Viitattu 15.2.2014.
  2. ↑ Ala-Häivälä, Kai: "Vankina valkoisten – Oulun vankileiri 1918", s. 23. Suomen historian pro gradu -tutkielma, Helsingin yliopiston historian laitos, 2000.
  3. ↑ Pekkalainen, Tuulikki ja Rustanius, Seppo: "Punavankileirit Suomessa 1918 – Kansallinen murhenäytelmä", s. 21–28. Tammi 2008. ISBN 978-951-31350-5-8.
  4. ↑ Manninen, Olli: "Sisällissodan tapahtumia 1: sodan alkuvaiheet" Pala Suomen historiaa. Viitattu 19.2.2014.
  5. ↑ Punaisen terrorin vallassa Walkealan Waiheita. Web Archive. Viitattu 10.7.2015.
  6. ↑ a b c Manninen, Olli: "Vankileirit Suomessa" Pala Suomen historiaa. Viitattu 19.2.2014.
  7. ↑ a b Sotavankilaitos Arkistojen portti. Viitattu 19.2.2014.
  8. ↑ Fellmanin pelto 1918 (Arkistoitu – Internet Archive) Lahden kaupunginmuseo. Viitattu 12.2.2014.
  9. ↑ a b Pekkalainen ja Rustanius, s. 27–28.
  10. ↑ a b Tampereen vankileiriä muistetaan – Suomi oli 1918 vankileirien saaristo 8.5.1998. Verkkouutiset (Web Archive). Arkistoitu 5.8.2014. Viitattu 10.7.2015.
  11. ↑ Aatsinki, Ulla: "Tukkiliikkeestä kommunismiin – Lapin työväenliikkeen radikalisoituminen ennen ja jälkeen 1918 s. 223. Tampereen yliopisto, 2009. Viitattu 19.2.2014.
  12. ↑ Muut vankileirit (Arkistoitu – Internet Archive) Suomen sotasurmat 1914–1922 -tietokanta. Viitattu 19.2.2014.
  13. ↑ Ala-Häivälä, s. 27.
  14. ↑ Vankeinhoitohallitus Arkistojen portti. Viitattu 19.2.2014.
  15. ↑ a b Vuosina 1914-22 sotaoloissa surmansa saaneiden nimitiedoston lähdepohja (Arkistoitu – Internet Archive) Suomen sotasurmat 1914-1922 -tietokanta. Viitattu 19.2.2014.
  16. ↑ Jussila, Hentilä ja Nevakivi, 1999
  17. ↑ a b Vuoden 1918 kronologia (Arkistoitu – Internet Archive) Työväen arkisto. Viitattu 23.10.2007.
  18. ↑ Paavolainen, 1971, Kekkonen, 1991, Keränen,1992, Jussila,Hentilä,Nevakivi,1999, Tikka, 2006, Uta.fi/Suomi80/Yhteiskunta/Valtiorikosoikeudet
  19. ↑ a b Paavolainen|1971, Manninen,1992–1993, Eerola, Eerola,1998, Westerlund, 2004, Linnanmäki, 2005
  20. ↑ Punavankileirit – suomalainen murhenäytelmä 1918 Suomen historia, 21.11.2008. Viitattu 16.2.2014.
  21. ↑ a b Paavolainen, Jaakko: "Vankileirit Suomessa 1918", s. 111. Tammi 1971. Viitattu 16.2.2014.
  22. ↑ a b Surmansa saaneiden nimiluetteloita (Arkistoitu – Internet Archive) Suomen sotasurmat 1914–1922 -tietokanta. Viitattu 16.2.2014.
  23. ↑ Tampereen vankileiriä muistetaan – Suomi oli 1918 vankileirien saaristo 8.5.1998. Verkkouutiset. Viitattu 14.2.2014.
  24. ↑ a b c d e f g h Punaisten muistomerkit Työväenmuseo Werstas. Viitattu 16.2.2014.
  25. ↑ a b Nieminen, Jarmo: "Santahamina 1918, OSA XI". Web Archive. Viitattu 10.7.2015.
  26. ↑ Vuorinen, Anu: "Isosaari – Kappale sotahistoriaa 1700- ja 1800-luvuilta (Arkistoitu – Internet Archive) Helsingin Reservin Sanomat 8/2012, s. 16–17. Viitattu 13.2.2014.
  27. ↑ a b c Ala-Häivälä, s. 29.
  28. ↑ Kiista Santahaminan kohtalosta ei laannu 16.9.2012. Iltalehti. Arkistoitu 22.2.2014. Viitattu 16.2.2014.
  29. ↑ a b c Vuoksenniskan vankileirin historia täsmentyy pienistä palasista 17.5.2008. Uutisvuoksi. Arkistoitu 22.2.2014. Viitattu 14.2.2014.
  30. ↑ a b c Westerlund, Lars: "Uudenkaarlepyyn vankileirin satakunta venäläissurmaa", s. 21–50. Teoksessa "Venäläissurmat Suomessa 1914–1922, Osa 2.2. Sotatapahtumat 1918–22", Valtioneuvoston kanslian julkaisusarja 2004. Viitattu 16.2.2014.
  31. ↑ Seinäjoen vankileirin 1918 vaiettu historia tuli päivänvaloon – asiakirjat löytyivät vahingossa vasta kolme vuotta sitten Yle, 2018

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Mäkelä, Pentti: Vuosien 1917-19 kulkutaudit, espanjantauti ja vankileirikatastrofi : Historiallisepidemiologinen näkökulma Suomen väestön korkeaan tautikuolleisuuteen. (Valtioneuvoston kanslian julkaisusarja 16/2007) Helsinki: Valtioneuvoston kanslia, 2007. Virhe: Virheellinen ISBN-tunniste Julkaisun verkkoversio (pdf) (viitattu 7.2.2017).
  • Pekkalainen, Tuulikki & Rustanius, Seppo: Punavankileirit 1918: Suomalainen murhenäytelmä. Helsinki: Tammi, 2007. ISBN 978-951-31-3505-8
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Suomen_sisällissodan_vankileirit&oldid=22812678”