Punainen terrori (Suomi)

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Punaisella terrorilla viitataan vuoden 1918 Suomen sisällissodan yhteydessä punaisten ja punakaartien toteuttamiin laajoihin väkivaltaisiin tekoihin ideologisiksi vihollisiksi katsomiaan henkilöitä vastaan varsinaisten taisteluiden ulkopuolella. Punainen terrori ajoittui pääosin sisällissodan alku- ja loppuvaiheisiin, ja se riehui kiivaimmillaan Uudellamaalla, Kanta-Hämeessä ja Kaakkois-Suomessa. Sodan alkuvaiheessa punainen terrori oli erityisen voimakasta Uudellamaalla, missä vallankumous onnistui parhaiten. Valkoisten puolelle pyrkineet henkilöt ammuttiin ilman tutkimusta.[1][2]

Punaiset surmasivat hallitsemillaan alueilla 1 400–1 650 siviilihenkilöä. Teloituksia oli tammikuun lopun ja helmikuun lopun välisenä aikana runsaasti, noin 700. Maaliskuussa teloitukset vähenivät noin 200 uhriin. Terrori yltyi huhtikuussa ja toukokuun alussa 1918 punaisten tappion varmistuessa; surmattuja oli noin 700.[3]

Raakaan väkivaltaan turvautuivat herkästi varsinkin nopeasti suksilla, reellä tai ratsain liikkuneet iskujoukot, joita kutsuttiin tiedustelujoukkueiksi tai lentäviksi osastoiksi. Ne suorittivat sotilaallista tiedustelua ja armeijan selustan suojaamista sekä nujersivat samalla vastavallankumoukselliset kovin ottein. Lentävien osastojen karkeat otteet pelottivat vastustajia mutta herättivät paheksuntaa myös maltillisen työväen keskuudessa. Pienimmillään lentävän osaston koko oli reilut 10 miestä, suurimmillaan 50-60 miestä.[4]

Terrori kiihtyi erityisesti sodan loppua kohti tultaessa. Punaiset tappoivat satoja vetäytyessään Uudeltamaalta, Hämeestä, Varsinais-Suomesta ja Satakunnasta. Viipurilaisessa vankilassa tapettiin 30 ihmistä. Tämä oli yksi sodan verisimpiä yksittäisiä terroritekoja. Punaisen terrorin uhrien lukumäärän on arveltu olevan noin 1 600, kun valkoisessa terrorissa on sanottu kuolleen yli viisikertainen määrä. Valkoiset käyttivät punaista terroria yhtenä syynä sodan jälkeisiin kostotoimiin.[5][6][7][8][9]

Vaikka punainen terrori ei kohdistunut erityisesti Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa vastaan, punaiset surmasivat kaikkiaan kymmenen pappia (seurakunnissa yhteensä noin 1 200 pastoria). Murhat tehtiin osin aatteellisistakin syistä, mutta erityisesti maaseudulla papisto edusti yhteiskunnan perinteistä valtajärjestelmää.[10]

Julkiset reaktiot

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen Kansanvaltuuskunta julkaisi 2. helmikuuta työväen lehdissä julistuksen siitä, miten vankeja tulisi kohdella. Julistuksen mukaan oli tärkeää pitää vallankumouksen lippu puhtaana. Laittomuuksiin ei saanut sortua, ja kaikenlainen väkivalta vankeja kohtaan oli kielletty. Punakaartilaisille tehtiin selväksi, että kansanvaltuuskunta ja punakaartin yleisesikunta olivat jo ryhtyneet tutkimaan tiedossa olleita veritekoja. Punakaartin yleisesikunta antoi saman sisältöisen mutta jyrkemmän julistuksen. Punaisen terrorin joukkoteloitukset olivat herättäneet kohua ja kostonhalua valkoisessa Suomessa mutta myös kansainvälistä huomiota. Tammikuun lopussa tapahtunut Suinulan joukkomurha oli saanut paljon julkisuutta ja Tampereella toimineet ulkovaltojen konsulaatit seurasivat tilannetta. Britannian, Italian ja Ruotsin konsulit esittivät tapauksen johdosta vastalauseensa kansanvaltuuskunnalle 2. helmikuuta. Ruotsin sosiaalidemokraattien lähetystö kävi maaliskuun alussa Helsingissä tapaamassa kansanvaltuutettuja. Ruotsalaiset esittivät järjestetyssä kokouksessa vakavaa kritiikkiä kuulemastaan väkivallasta. Kansanvaltuutetut siirsivät kokouksessa vastuun terroriteoista harvalukuisille rosvojoukoille ja yksityisille huligaaneille sekä kertoivat terrorinvastaisista toimistaan. Annetut julistukset eivät kuitenkaan tavoittaneet niitä kaartilaisia, jotka olivat ryhtyneet käyttämään oman käden oikeutta, eikä yhtään terroriin syyllistynyttä tuomittu punaisten perustamissa tuomioistuimissa. Punaisten johdossa oli laittomuudet tuomitsevien ohella myös vahva terroriin myötämielisesti suhtautuvien radikaalien ryhmä, joka kannatti sotilasdiktatuuriin tähtäävää toimintalinjaa. Radikaaleihin lukeutuivat ainakin oikeustoimikunnan jäsenet Antti Kiviranta ja Lauri Letonmäki.[11]

Eräitä joukkomurhia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Merkittävä osa punaisesta terrorista toteutettiin Kouvolan-Kymenlaakson ja Toijalan seudun niin sanotuissa terrorikeskuksissa. Niissä teloitettiin kaikkiaan 300–350 henkeä.[12]

Katso myös

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Repora, Tuomas & Roselius Aapo: ”Warfare and Terror in 1918”, The Finnish Civil War 1918: History, Memory, Legacy, s. 93. Brill, 2014. ISBN 9789004280717 Teoksen verkkoversio.
  2. ↑ Perko, Touko: Kaksi vapaussotaa. Viha, vallankumous, terrori ja uuden alku 1905-1919, s. 187. Atena, 2022. ISBN 978-951-1-42450-5
  3. ↑ Paavolainen 1966, Upton 1981, Eerola & Eerola 1998, Uola 1998
  4. ↑ Perko, Touko: Kaksi vapaussotaa. Viha, vallankumous, terrori ja uuden alku 1905-1919, s. 186. Atena, 2022. ISBN 978-951-1-42450-5
  5. ↑ Kuisma, Markku: ”Vapaussota, luokkasota ja ankara "reaktsioni"”, Sodasta syntynyt: Itsenäisen Suomen synty Sarajevon laukauksista 1914–1920. WSOY, 2011. ISBN 9789510381571 Teoksen verkkoversio.
  6. ↑ Ciment, James: ”Finland: Civil War, 1918”, World Terrorism: An Encyclopedia of Political Violence from Ancient Times to the Post-9/11 Era, s. 71. Routledge, 2015. ISBN 9781317451525 Teoksen verkkoversio.
  7. ↑ Payne, Stanley G.: ”The Finnish Revolution and Civil War of 1918”, Civil War in Europe, 1905–1949, s. 27–28. Cambridge University Press, 2011. ISBN 9781139499644 Teoksen verkkoversio.
  8. ↑ Gerwarth, Robert & Horne, John: ”Terror as a Strategy in the Civil War”, War in Peace: Paramilitary Violence in Europe After the Great War, s. 79–84. OUP Oxford, 2013. ISBN 9780199686056 Teoksen verkkoversio.
  9. ↑ Repora, Tuomas & Roselius Aapo: ”The Collapse of the Red South”, The Finnish Civil War 1918: History, Memory, Legacy, s. 106–108. BRILL, 2014. ISBN 9789004280717 Teoksen verkkoversio.
  10. ↑ Paavolainen 1966 s. 183–208, Tikka 2004 s. 99–113, Huhta Ilkka 2008
  11. ↑ Perko, Touko: Kaksi vapaussotaa. Viha, vallankumous, terrori ja uuden alku 1905-1919, s. 187-194. Atena, 2022. ISBN 978-951-1-42450-5
  12. ↑ Tikka 2004 s. 99–113, Turunen 2005
  13. ↑ a b Loukatut, Veikko Lapinleimu, Lapinleimu Oy, 1984, s. 136–141. ISBN 951-99558-3-6.
  14. ↑ Suomen sotasurmat 1914–1922 (Arkistoitu – Internet Archive)
  15. ↑ Paavolainen 1966, s. 149–177; Ylikangas 1993, s. 33–40; Hoppu 2008, s. 56–61.

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Eerola Jari & Eerola Jouni (1998): Henkilötappiot Suomen sisällissodassa 1918. ISBN 952-91-0001-9.
  • Hoppu Tuomas (2008): Punaisten asejunasta rintamataisteluihin. Teoksessa: Hoppu, T. et al. (toim.) Tampere 1918, Vapriikki 2008, s. 56–61. ISBN 978-951-609-369-0.
  • Huhta, Ilkka (toim.): Sisällissota 1918 ja kirkko. Helsinki: Suomen kirkkohistoriallinen seura, 2009. ISBN 978-952-5031-55-3
  • Kivijärvi, Erkki (toim.): Suomen vapaussota 1918. Punainen Suomi. Kustannusosakeyhtiö Ahjo, 1919.
  • Paavolainen Jaakko (1966): Poliittiset väkivaltaisuudet Suomessa 1918, 1 Punainen terrori.
  • Tikka Marko: Kenttäoikeudet: Välittömät rankaisutoimet Suomen sisällissodassa 1918. (Väitöskirja, Tampereen yliopisto. Bibliotheca historica 90) Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2004. ISBN 951-746-651-X
  • Turunen Mirja (2005): Veripellot. Sisällissodan surmatyöt Pohjois-Kymenlaaksossa 1918. ISBN 978-951-796-525-5.
  • Uola Mikko (1998): Seinää vasten vain; poliittisen väkivallan motiivit Suomessa 1917–1918. ISBN 951-1-15440-0.
  • Upton Anthony F: Vallankumous Suomessa 1917–1918 osa 2, s. 503 s.. Kirjayhtymä, 1981. ISBN 9789512620227
  • Ylikangas Heikki (1993): Tie Tampereelle. WSOY ISBN 951-0-18897-2.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Punainen_terrori_(Suomi)&oldid=22065464”