Petsamon retket

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Petsamon retket olivat Suomen hallituksen johdolla vuosina 1918 ja 1920 tehtyjä sotaretkiä, joiden tarkoituksena oli miehittää Petsamo ja näin edesauttaa Neuvosto-Venäjälle kuuluneen alueen liittämistä Suomeen. Retket olivat osa vuosina 1918–1922 käytyjä heimosotia, mutta ne liittyvät myös ensimmäiseen maailmansotaan sekä Venäjän sisällissotaan.

Ensimmäinen retkikunta lähetettiin Suomen sisällissodan loppuvaiheessa keväällä 1918. Tohtori Thorsten Renvallin ja lääkäri Onni Laitisen johtama puolisotilaallinen osasto eteni Petsamonvuonolle toukokuun alussa, mutta joutui perääntymään välittömästi Pohjois-Venäjän intervention johdosta alueella olleiden brittijoukkojen kanssa käydyn lyhyen taistelun jälkeen. Iso-Britannia ja muut ensimmäisen maailmansodan liittoutuneet eivät hyväksyneet Suomen toimia, koska pelkäsivät sen liittolaisen Saksan käyttävän Petsamoa tukikohtanaan.

Toinen retkikunta lähti matkaan muutama kuukausi liittoutuneiden vetäytymisen jälkeen tammikuussa 1920. Kumpikaan Venäjän sisällissodan osapuolista ei ollut vakiinnuttanut valtaansa Petsamossa, joten suomalaiset näkivät tilaisuuden sen valtaamiseen saadakseen etulyöntiaseman alueen omistuksesta myöhemmin käytäviin neuvotteluihin. Majuri K. M. Walleniuksen johtama sotilasosasto miehitti Petsamoa kuukauden ajan, mutta joutui vetäytymään bolševikkien hyökätessä maaliskuun viimeisenä päivänä. Heidän rinnallaan taisteli myös Neuvosto-Venäjälle paenneita suomalaisia punakaartilaisia.

Molempien retkikuntien tehtävää vaikeutti olennaisesti, ettei niillä ollut käytännössä lainkaan paikallisten asukkaiden tukea, vaan suhtautuminen oli jopa vihamielistä. Myös Norjan viranomaiset vastustivat suomalaisten pyrkimyksiä rajaseudullaan ja tekivät kaikkensa toiminnan vaikeuttamiseksi. Vaikka epäonnistuneilla retkillä ei ollut toivottua vaikutusta Tarton rauhanneuvotteluihin, Petsamo liitettiin Suomeen joulukuussa 1920, kun Neuvosto-Venäjä suostui vaihtamaan sen Siestarjokeen.

Taustaa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Petsamon alue muodostuu vanhoista Petsamon ja Suonikylän lapinkylistä sekä Paatsjoen lapinkylän itäosasta. Kartta kuvaa tilannetta vuosina 1613–1751.

Petsamo oli pitkään osa Jäämeren rannalla sijainnutta Norjan ja Novgorodin rajamaata. Valtakuntien välistä rajaa ei oltu määritelty, vaan Ruijan ja Kuolan niemimaan välinen seutu oli saamelaisten asuttamaa yhteismaata.[1] Norjalaiset uudisasukkaat saapuivat Ruijaan 1200-luvulla, jonka jälkeen ensimmäinen saamelaisten verottamista koskenut sopimus solmittiin Norjan ja Novgorodin välille 1326. Venäläiset kiinnostuivat Jäämeren seudusta merkittävämmin vasta 1500-luvulla, jolloin myös Petsamoon asettui uudisasukkaita, ja lopulta 1582 tsaari Iivana Julma julisti koko Kuolan kuuluvan Venäjän keisarikunnalle.[2]

Myös Ruotsi yritti samaan aikaan ulottaa valtaansa Jäämerelle, mutta 1613 solmitussa Knäredin rauhassa Ruotsin alueen määriteltiin ulottuvan vain Inariin ja Utsjoelle. Ruijan ja Kuolan välille syntyi norjalais-venäläinen yhteismaa, joka käsitti Näätämön, Paatsjoen ja Petsamon kolttasaamelaiset lapinkylät.[1] Vuoden 1751 Strömstadin rajasopimuksessa Ruotsi suljettiin lopullisesti pois Jäämereltä, ja samalla ikivanhan perinteen mukaisesti vahvistettiin saamelaisten oikeudet paimentaa porojaan kaikkien valtakuntien alueilla.[3] Ensimmäinen täsmällinen raja määriteltiin vasta 1826, jolloin uuden unionivaltion Ruotsi-Norjan ja Venäjän välinen raja vedettiin Inarinjärveltä Paatsjokea ja Vuoremijokea pitkin Jäämerelle.[1] Näätämön pohjoisosa sekä Paatsjoen länsiosa jäivät Norjalle ja Paatsjoen itäosa sekä Petsamo Venäjälle. Näätämön eteläosa liitettiin autonomiseen Suomen suuriruhtinaskuntaan.

Ensimmäiset suomalaiset uudisasukkaat asettuivat Petsamoon vuoden 1860 jälkeen, kun keisari Aleksanteri II antoi ulkomaalaisille luvan muuttaa Jäämeren rannalle.[4] Vuonna 1864 keisari lupasi Petsamon Suomen suuriruhtinaskunnalle vastineena Rajajoen suulla sijainneesta Siestarjoen tehdasalueesta. Hanke ei milloinkaan toteutunut, vaan se hautautui Venäjän hallintokoneistoon.[5] 1860-luvun jälkipuoliskon nälänhädän aikana suomalaisia muutti alueelle niin suuria määriä, että kolttasaamelaiset jäivät vähemmistöksi.[4] Säätyvaltiopäivät teki vielä vuonna 1882 tuloksettoman esityksen Petsamon luovuttamisesta Suomelle.[6]

Kinnostus Petsamoon säilyi koko vuosisadan vaihteen ajan Suur-Suomi-aatteen innoittamien fennomaanien keskuudessa. Siihen ei kuitenkaan liittynyt Itä-Karjalan kaltaista heimoaatetta, vaan intressit kohdistuivat seudun luonnonvaroihin sekä Petsamonvuonon tarjoamaan jäättömään satamaan. Tämän vuoksi alue kiinnosti nationalistien ohella myös suomalaisia liikemiehiä.[4] Ensimmäisen maailmansodan aikana siteet vahvistuivat, kun Ivalon ja Petsamonvuonon välinen maantie valmistui Suomen suuriruhtinaskunnan rahoituksella.lähde? Sisällissodan yhteydessä Suomen kansanvaltuuskunta allekirjoitti 1. maaliskuuta 1918 bolševikkien kanssa sopimuksen Petsamon liittämisestä Suomeen. Punaisten kukistumisen jälkeen sopimuksen katsottiin siirtyneen valkoiselle hallitukselle, mikä heidän tulkintansa mukaan oikeutti alueen miehityksen, vaikka Petsamon väestö oli Suomeen liittymistä vastaan.[7]

Renvallin ja Laitisen retkikunta 1918

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Petsamon retki 1918
Osa ensimmäistä maailmansotaa ja Suomen heimosotia
Päivämäärä:

4. huhtikuuta – 5. heinäkuuta 1918

Paikka:

Petsamo, Neuvosto-Venäjä

Lopputulos:

suomalaisten vetäytyminen

Osapuolet

Suomen lippu 1918 Suomi

Yhdistynyt kuningaskunta Iso-Britannia
Venäjä Venäjän valkoinen armeija

Komentajat

Thorsten Renvall
Onni Laitinen

Thomas Webster Kemp

Vahvuudet

189[8]

n. 180

Tappiot

5 kaatunutta
1 vankeudessa kuollut

2 kaatunutta

Hanke käynnistyy

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Thorsten Renvall.

Talvella 1918 Petsamon miehitystä suunniteltiin useilla eri tahoilla. Sisällissodan Lapin taistelujen päätyttyä Peräpohjolan suojeluskuntapiirin päällikkö K. M. Wallenius laati Kantalahden ja Kuolan niemimaan valtaussuunnitelman, jonka hän esitteli valkoisten päämajalle 11. maaliskuuta.[9] Sen valmisteluihin liittyi Ivalon seudulla olleiden parinsadan punaisen karkottaminen, jonka Wallenius antoi eläinlääkäri Kaarlo Karhusen johtaman viisimiehisen suojeluskuntaosaston tehtäväksi. Vuotsoon saavuttuaan Karhunen laittoi liikkeelle huhun Ivaloa lähestyvästä valkoisten pataljoonasta, mistä kuultuaan seudulla olleet työläiset pakenivat Pet­sa­moon tai Luttojoen varrella sijaitsevaan Ristikenttään.[10] Ivaloon saavuttuaan Karhunen jäi odottamaan käskyä Kuolaan tehtävästä hyökkäyksestä, värväten samalla miehiä paikkakunnalle perustamaansa suojeluskuntaan. Walleniuksen suunnitelma kuitenkin peruuntui, kun päämajaan kantautui tietoa rajan taakse paenneiden punakaartilaisten muodostamasta uhasta. Hänet määrättiin laatimaan uusi sotasuunnitelma, johon ei enää sisältynyt Kuolan miehitystä. Sen sijaan valkoiset hyökkäsivät Vienan Karjalaan, jonne maaliskuun lopussa syntyi niin sanottu koillisrintama.[9]

Petsamon valtausta suunnittelivat samaan aikaan myös Sodankylän aluelääkäri Onni Laitinen sekä turkulainen biologi Thorsten Renvall. Laitinen oli kirjoittanut asiasta sanomalehtiin jo edellisenä syksynä. Helmikuun puolivälissä 1918 hän matkusti esittelemään suunnitelmiaan Vaasassa istuneelle senaatille, joka ei kuitenkaan innostunut asiasta.[9] Tämän jälkeen Laitinen toimi valkoisten Satakunnan rintaman kenttäsairaalan ylilääkärinä Kankaanpäässä ja myöhemmin Tampereen taistelun aikana Siurossa.[11] Tampereella hän tapasi paikallisia liikemiehiä, jotka olivat halukkaita rahoittamaan retkeä. 7. huhtikuuta Laitinen matkusti jälleen senaatin puheille Rafael Haarlan ja Alfred Viljasen kanssa.[9]

Thorsten Renvall oli helmikuun alkupuolella osallistunut Vakka-Suomen suojeluskuntien epäonnistuneeseen Ahvenanmaan retkeen. Palattuaan kuun lopussa Ruotsin kautta Vaasaan, hän esitti matkan aikana saamaansa ajatuksen Petsamoon lähetettävästä retkikunnasta veljelleen senaattori Heikki Renvallille. Myönteisen vastaanoton saatuaan Renvall vieraili valkoisten päämajassa Seinäjoella, jossa kenraali C. G. E. Mannerheim hyväksyi suunnitelman 16. maaliskuuta. Huhtikuun alussa myös senaatti ja korkein sotilasjohto asettuivat tukemaan retkikuntaa, kun Neuvosto-Venäjän kanssa käydyissä neuvotteluissa ei päästy Suomea tyydyttävään ratkaisuun.[12] 4. huhtikuuta hankkeelle myönnettiin 250 000 markan rahoitus ja retkikunnalle annettiin toimiaikaa kolme kuukautta heinäkuun alkuun saakka. Sen piti riittää Petsamon valtaamiseen, miehittämiseen ja hallinnon järjestämiseen.[9] Senaattori Alexander Freyn ja kansliapäällikkö Hjalmar Honkasen allekirjoittamassa kirjelmässä osastoa nimitetään ”rajavartiostoksi”, jonka valvojaksi määrättiin Oulun läänin maaherra Matts von Nandelstadh.[13] Retken tunnuslauseeksi valittiin ”Petsamo Suomelle!”.[14]

Retkikunnan kokoaminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Renvall kokosi Vaasassa 30 miehen vahvuisen esikunnan, jonka kanssa hän saapui Rovaniemelle 6. huhtikuuta. Miehistön värvääminen oli vaikeaa Peräpohjolan suojeluskuntapiirin johdon suhtautuessa retkikuntaan kielteisesti. Syynä oli, että retkikunta toimi valkoisten sodanjohdon sijaan Vaasan senaatin alaisuudessa. Suojeluskuntapiiri halusi saada johdon omiin käsiinsä, ja lisäksi hankkeen aloitteentekijänä itseään pitänyt K. M. Wallenius oli loukkaantunut alkuperäisen suunnitelmansa hyllyttämisestä. Renvall kääntyi jälleen senaatin puoleen, ja lopulta 17. huhtikuuta kenraali Mannerheim määräsi antamaan hänen käyttöönsä enintään 250 vapaaehtoista suojeluskuntalaista. Hallitus halusi pitää retkikunnan vapaaehtoisista siviileistä koostuvana joukkona, koska näin se pystyi tarvittaessa vetäytymään kaikesta vastuusta. Samasta syystä retkikunnan johdolle myönnettiin mahdollisimman laajat valtuudet, mutta Petsamon alueelta muualle Kuolaan eteneminen oli jyrkästi kielletty.[9][15]

Laitisen saavuttua uudelleen Vaasaan hänelle selvisi, että hallitus oli jo lähettänyt matkaan toisen retkikunnan. Laitista kehotettiin ryhtymään yhteistyöhön Renvallin kanssa, joten hän kiiruhti Rovaniemelle. Renvall suostuikin yhteistyöhön, koska hänen miehistöstään puuttui lääkäri. Erimielisyyksiä aiheutti Laitisen vaatimus hänen nimeämisestään retkikunnan toiseksi johtajaksi tasaveroisena Renvallin kanssa. Lopulta syntyi kompromissiratkaisu, jossa retkikunta muodostettiin kahdesta joukkueesta; Renvallin komentamista ”Lapin jääkäreistä” ja Laitisen ”Lapin rakuunoista”. Myös Laitisella oli vaikeuksia miehestön värväämisessä, sillä hän löysi vain yhdeksän miestä, jotka erästä Muoniosta kotoisin ollutta kulkumiestä lukuun ottamatta olivat hänen kotipaikkakunnaltaan Sodankylästä.[9]

Rovaniemeltä 18. huhtikuuta liikkelle lähtenyt retkikunta saapui viisi päivää myöhemmin Ivaloon, jossa siihen liitettiin Kaarlo Karhusen kokoama 60 miehen osasto. Karhunen jätettiin itse pois matkasta, kun hän ryhtyi vaatimaan koko retkikunnan päällikkyyttä. 24. huhtikuuta retkikunta kokoontui rajanylitystä varten Paatsjoen varrella sijaitsevaan Virtaniemen majataloon. Mukaan liittyi vielä viitisenkymmentä seudulta värvättyä poromiestä, opasta ja koskenlaskijaa. Kun Oulusta matkaan lähetetyt 60 vapaaehtoista suojeluskuntalaista lasketaan mukaan oli ryhmän vahvuus nyt 189 henkilöä, joista kuusi oli naisia. Lähes kaikki olivat siviilejä ja heistä vain muutamalla oli sotakokemusta sisällissodan alkuvaiheen taisteluista. Joukossa ei ollut yhtään upseeria, mutta mukana oli kolme entistä vanhan väen aliupseeria, jotka olivat kaikki yli 50-vuotiaita. Kittilästä kotoisin olleesta vääpeli Aukusti Ylitalosta tehtiin retkikunnan sotilaallinen johtaja. Renvallin 36-miehiseen esikuntaan kuului toistakymmentä heimoaatteen innoittamaa taiteilijaa ja näyttelijää, joista tunnetuimmat olivat Jalmari Ruokokoski ja Eero Nelimarkka. Naisista viisi oli huoltotehtävissä toimineita Vaasan suojeluskunnan naisia, joiden lisäksi taistelujoukkoihin oli ilmoittautunut Ruokokosken entinen puoliso italialaissyntyinen trapetsitaiteilija Elvira Bono.[9][16] Wallenius luonnehti muistelmissaan Renvallin esikuntaa ”erikoisuuksiksi”.[17]

Eteneminen käynnistyy

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Jalmari Ruokosken suunnittelema Lapin jääkärien lippu.

Varhaisen kevään vuoksi retkikunta matkasi yöllä, jolloin hanki kantoi porojen vetämät reet ja hevosvetoisen kuormaston. Poroja oli kaikkiaan 200, joiden ajomiehiksi oli palkattu 16 saamelaista.[18] Porojen hankkimiseksi Renvall joutui turvautumaan Inarin suojeluskunnan päällikön määräyksellä tehtyihin pakko-ottoihin. Hän jätti kuitenkin porot korvaamatta, minkä vuoksi retkikunta sai paikallisten vihat päälleen. K. M. Wallenius kirjoitti muistelmissaan asukkaiden kohdanneen jopa suoranaisesta terroria, mikä kaksi vuotta myöhemmin aiheutti vihamielisyyttä hänen retkikuntaansa kohtaan.[19]

Retkikunta lähti Virtaniemestä illalla 26. huhtikuuta ja ylitti rajan varhain seuraavana aamuna.[20] Höyhenjärvelle saavuttuaan Laitisen rakuunat kuulustelivat asukkaita uhkaten ampua kaikki punaiset. Seurujärven talossa majaillut työmies Matti Sivonen yritti paeta pelästyttyään pihaan ilmestyneitä aseistettuja miehiä, jolloin häntä ammuttiin selkään. Ruumis upotettiin järvessä olleeseen juomavesiavantoon ja tapauksesta vaiettiin.[18] Sivonen ei kuulunut punakaartin, eikä häntä myöskään pidetty vallankumouksellisena.[21] Kun tieto retkikunnan etenemisestä levisi, koko Paatsjokilaakso tyhjeni nopeasti asukkaista. Renvallin saapuessa Salmijärvelle 1. toukokuuta, kylä oli jo lähes autio. Paikalla oli vain muutama piileskelevä asukas sekä venäläinen rajapartio, joka perääntyi pari laukausta ammuttuaan. Paetessaan kyläläiset ottivat mukaansa suurimman osan omaisuudestaan. Lehmät oli joko teurastettu tai ajettu Norjan puolelle turvaan.[18]

Retkikunta viipyi Salmijärvellä viisi päivää. Aikaa kulutettiin etsimällä asukkaiden kätkemiä ruokavarastoja ja ryöstelemällä heiltä jäänyttä omaisuutta. Ryhmän uudeksi sotilaalliseksi päälliköksi valittiin insinööri Hjalmar Mehring, ja Salmijärven etappipäälliköksi Jalmari Ruokokoski, joka jäi kylään pienen vartiojoukon kanssa. Oulusta vahvistukseksi lähetetty suojeluskuntaosasto saapui 5. toukokuuta. Se jäi pitkän hiihtomatkan jälkeen lepäämään, kun loput retkikunnasta jatkoi seuraavana päivänä Tölleviin.[18][20]

Liittoutuneiden vastatoimet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Renvallin esikuntaa Rovaniemellä.

Retkikunnan levätessä Salmijärvellä liittoutuneet käynnistivät omat vastatoimensa saatuaan selville suomalaisten aikomukset.[18] Pelkona oli, että valkoisten tueksi saapuneet saksalaiset hankkivat Petsamosta sukellusvenetukikohdan, josta he pystyvät häiritsemään ympärysvaltojen toimintaa Arkangelissa ja Murmanskíssa, sekä uhkaamaan brittien meriliikennettä Pohjois-Atlantilla. Kuninkaallinen laivasto oli saanut retkikunnasta tiedon Salmijärveltä paenneilta venäläisiltä rajavartijoilta ja Petsamosta turvaa hakeneilta Paatsjokivarren asukkailta. Myös norjalaiset rajavartijat olivat seuranneet suomalaisten matkaa välittäen tietoja liittoutuneille ja varoittaen paikallisia asukkaita. Norja halusi säilyttää Venäjän rajanaapurinaan, jonka vuoksi se pyrki kaikin mahdollisin keinon vaikeuttamaan suomalaisten toimia. Tiedot retkikunnan liikkeistä ehtivät Lontooseen saakka jo ennen heidän saapumistaan Petsamonvuonolle.[18]

Kuninkaallisen laivaston risteilijä HMS Cochrane purjehti 3. toukokuuta Petsamonvuonoon amiraali Thomas Webster Kempin komennossa ja laski maihin 150 miestä, jotka asettuivat kapteeni Brownin johdolla Alaluostarin kasarmiin. Mukaan liittyi 40 Venäjän valkoisen armeijan risteilijä Askoldin matruusia sekä joukko rajan taakse paenneita suomalaisia punakaartilaisia. Liittoutuneiden suunnitelmana oli antaa retkikunnan edetä Petsamonvuonon kyliin ja ottaa se vangiksi. Kylien asukkaat olivat yksimielisesti suomalaisia vastaan ja alkoivat brittien suojeluksessa muodostamaan omia turvakaartejaan. Retkikuntaa vastaan lähetettiin Vuoremiin 40 miehen osasto, joka koostui 20 venäläisestä matruusista, kymmenestä suomalaisesta punakaartilaisesta, kahdeksasta britistä sekä parista venäläisestä miliisistä.[18]

Tunturimajan taistelu

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Renvallin ja Laitisen johtama pieni osasto vieraili 7. toukokuuta Kolttakönkäällä, joka oli muiden kylien tavoin jäänyt autioksi. Keskellä kylää olleeseen salkoon nostettiin leijonalippu ja samalla alue julistettiin Suomen valtiolle kuuluvaksi. Paikalle jätettiin viisimiehinen vartio johtajanaan Kolttakönkään komendantiksi nimitetty lennätinvirkamies Felix Jungell.[18][20]

Retkikunta hyökkää Vuoremissa. Thorsten Renvallin piirros.

Kaksi päivää myöhemmin retkikunta saapui Kuvernöörinkoskelle, jonne heitä seurasivat myös Salmijärvellä levänneet Oulun suojeluskuntalaiset. Kuvernöörinkoskelta eteenpäin reitti kulki avoimessa tunturimaastossa. Hanki ei enää kantanut hevosia, vaan ne jouduttiin lähettämään takaisin Salmijärvelle. Ryhmän vahvuus oli enää 115 henkilöä, kun matkan varrelle oli jätetty vartiomiehiä, ja lisäksi osa miehistä oli jäänyt marssiessa jälkeen. Kuormasto sen sijaan oli kasvanut sadalla paikallisten jälkeensä jättämällä porolla. Matka jatkui taistelujärjestykseen ryhmitettynä heti puolenyön jälkeen 10. toukokuuta. Noin 10 kilometriä pääjoukon edellä hiihti ylioppilas Helge Aspelundin johtama tiedusteluosasto. Pääjoukon etummaisena oli kaksi harvaan ketjuun levittäytynyttä komppaniaa, joita seurasivat Laitisen rakuunat ja edelleen niiden perässä noin puolen kilometrin päässä kaksi Renvallin johtamaa komppaniaa. Joukon viimeisenä etenivät lääkintäosasto ja kuormasto.[18]

Neljältä aamulla etujoukon lähestyessä Tunturimajaa vastaan hiihti tiedusteluosaston miehiä, jotka kertoivat joutuneensa vihollisen yllättämaksi Vuoremissa. Brittien lähettämä osasto oli lähtenyt ajamaan takaa Aspelundin miehiä, jotka saivat nyt tuekseen retkikunnan pääjoukon. Laitinen ryhmitti puolustuksen Tunturimajan etumaastoon, jossa käytiin kaksi tuntia kestänyt taistelu. Konekivääreitä ei saatu pakkasessa toimimaan, kun sotilaallinen johtaja Mehring oli sairastunut ja jäänyt ambulanssiosaston hoidettavaksi. Osa retkikunnan miehistä ei osallistunut taisteluun lainkaan, vaan piiloutui kivikon suojiin tai pakeni jopa kokonaan. Renvallin johtaman jälkijoukon ehtiessä paikalle retkikunta sai yliotteen, ja lopulta vastustaja irtaantui taistelusta poroilla ajaen. Vastapuoli menetti kaatuneena yhden venäläisen matruusin ja kaksi retkikunnan miestä haavoittui.[18]

Taistelun jälkeen puhkesi jälleen riita, kun Renvall syytti Laitista päällikkyyden anastamisesta ja vihollisen takaa-ajon laiminlyömisestä, Laitisen taas syyttäessä Renvallia taistelun aikaisesta kyvyttömyydestä. Tunturimajan kämpässä pidetty esikunnan kokous kärjstyi solvauksiin ja uhkauksiin saakka, mutta lopulta Laitinen valittiin sotilaalliseksi johtajaksi, koska hän oli jo johtanut ensimmäisen taistelun. Seuraavaksi syntyi vielä riita hallitukselle ja sanomalehdille lähetettävien sähkeiden allekirjoituksista. Laitisen oli pakko taipua poistamaan allekirjoitukseksi sanelemansa ”rakuunapäällikkö”, mutta lähetetyssä sähkeessä hän sai kuitenkin pidettyä oman nimensä ensimmäisenä.[18]

Petsamon taistelu

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
HMS Cochrane.

Pääjoukko saapui Vuoremiin varhain aamulla 11. toukokuuta. Mieliala oli matkan edetessä laskenut, ja nyt miehistössä puhkesi kapina jakamatta jääneiden voiannosten vuoksi. Joukot suostuivat jatkamaan vasta kun annokset oli jaettu. Ruoka alkoi myös muutoin olemaan vähissä, kun kuormasto oli jouduttu jättämään tunturien taakse eikä kylistä saatu täydennyksiä. Retkikunta saavutti määränpäänsä seuraavana aamuna kello 5. Alhaalla kolmen kilometrin päässä näkyi nyt Petsamonvuonon pohjukka, jonka rannalla sijaitsivat Näsykän ja Parkkinan kylät. Kauempana vuonolla erottui risteilijä Cochranesta nousevia höyrypilviä, joihin ei kiinnitetty suurempaa huomiota.[22][23]

Laitinen laati nopeasti taistelusuunnitelman, vaikka oli kokonaan laiminlyönyt tiedustelun. Edellä hiihtänyt tiedusteluosasto oli yhtynyt pääjoukkoon jo Ahvenjärvellä, eikä hänellä ollut mitään tietoa vihollisesta. Mehringin ehdotuksesta huolimatta Laitinen ei lähettänyt tiedustelijoita alas vuonolle, vaan luuli kylien olevan yhtä tyhjiä kuin aikaisemmatkin. Todellisuudessa vuonolla oli retkikuntaan nähden moninkertainen määrä brittiläisiä, venäläisiä ja suomalaisia joukkoja, ja jopa tunturin rinteillä piilotteli etuvartio. Taistelukäskyn annettuaan Laitinen jäi ylhäällä tunturin rinteellä sijaitsevalle komentopaikalleen tähystämään. Renvall puolestaan oli jo tässä vaiheessa jättäytynyt kokonaan sivuun retkikunnan johtajuudesta ja seurasi tapahtumia sivummalta. Kuormasto ja kenttäkeittiö olivat leiriytyneet komentopaikan taakse Ahvenjärven solaan, ja ambulanssiosasto vielä muutamaa kilometriä kauemmaksi.[22]

Hyökkäysosasto lähti matkaan kello 6. Vasemman siiven muodostivat kaksi komppaniaa, tiedusteluosasto sekä konekiväärijoukkue, joiden tehtävänä oli vallata Parkkina. Tämän jälkeen tiedusteluosaston piti vielä ottaa haltuunsa neljän kilometrin päässä sijaitseva Trifonan kylä. Oikeaan siipeen kuului kaksi komppaniaa sekä toinen konekivääri, joiden tehtävä oli vallata Näsykkä sekä sen eteläpuolella sijaitsevat kasarmi ja luostari. Aspelundin johtama kahdeksanmiehinen tiedusteluosasto hiihti nopeasti Parkkinan ohitse kohti Trifonaa, mutta muut vasemman siiven joukot joutuivat tulitukseen heti Parkkinan tuntumaan päästyään. Vihollinen oli havaittu, mutta heitä oli ensin luultu luostarin munkeiksi ja sen jälkeen omiksi oikean siiven joukoiksi. Kun ryhmää lähestyttiin kolmelta eri suunnalta alkoivat hajalleen lyötyjen osastojen miehet pakokauhussa perääntymään takaisin tuntureille joidenkin jäädessä paikoilleen vihollisen ristituleen. Suurin osa kuitenkin pakeni tunturisolaan jättäen jälkeensä ammuksia vetäneet poronsa. Oikea siipi taas ei milloinkaan päässyt kahta kilometriä lähemmäs tavoitettaan, vaan juuttui tulitaisteluun kasarmista purkautuneiden venäläismatruusien kanssa. Myös Cochrane ampui tykillään yhden laukauksen Ahvenjärven solaan.[22]

Taistelun aikana Laitinen ei tiennyt mitään vasemman siiven liikkeistä, eivätkä osastot myöskään olleet selvillä toistensa sijainnista. Kun Laitinen tähystyspaikaltaan huomasi oikean siiven olevan joutumassa saarroksiin, hän neuvotteli nopeasti adjutanttinsa rakennusmestari Valdemar Blombergin. Kello 9.30 Laitinen päätti vetää joukot puolustusasemiin, vaikka mitään yhteydenpitoa niihin ei oltu järjestetty. Lähettien lähdettyä toimittamaan perääntymiskäskyä taistelua siihen asti sivusta seurannut Renvall syytti Laitista pelkuruudesta. Kun myös muualta alkoi kuulua soraäänia, luopui Laitinen johdosta ja poistui rakuunoineen taistelupaikalta. Renvall otti nyt johdon käsiinsä ja yritti saada miehiä takaisin asemiin, mutta nämä jatkoivat pakenemistaan sekasorrossa. Myös kuormasto oli jo tässä vaiheessa kääntynyt takaisin ja hylännyt kiireessä osan tavaroistaan.[22][23] Retkelle osallistuneen rovaniemeläisen parturin Juho Auerin mukaan myös Renvall antoi perääntymiskäskyn, kun kaksi brittien ampumaa kranaattia putosi heidän asemiensa tuntumaan.[24]

Perääntyvät joukot jatkoivat Vuoremiin saakka, jossa ne pysähtyivät lepäämään. Pako jatkui pian kesken ruokailun, kun vartiomiehet havaitsivat etäistä liikettä usean kilometrin päässä. Takaa-ajoon lähteneen vihollisen sijasta kyseessä oli kuitenkin Helge Aspelundin johtama tiedusteluosasto. Se oli päässyt jo Trifonaan saakka, mutta huomattuaan vuonolla useita sotalaivoja, osasto kääntyi nopeasti takaisin taistelun äänet kuultuaan. Tiedusteluosasto hiihti takaisin Vuoremiin saamatta matkan aikana lainkaan kosketusta muuhun retkikuntaan tai vihollisiin. Miehet yöpyivät pääjoukon hylkäämässä leirissä, ja seuraavana aamuna Aspelund vielä päätti vielä hiihtää takaisin vuonolle ilmeisesti olettaessaan löytävänsä sieltä omia. Näsykän kasarmin tuntumassa hän törmäsi sotilasosastoon, joka yllättäen paljastuikin venäläisiksi matruuseiksi. Nämä kuitenkin antoivat Aspelundin kääntyä rauhassa takaisin ja tyytyivät ampumaan puolen kilometrin päähän ehtineiden miesten yli kaksi tykinlaukausta.[22]

Petsamon taistelussa kaatui kaksi retkikunnan miestä ja ainakin yksi haavoittui. Liittoutuneilta kaatui yksi brittiläinen matruusi ja lisäksi yksi kylässä asunut pikkupoika haavoittui harhaluodista.[22][25]

Paluu Virtaniemeen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Retkikunta etenee tuntureilla. Thorsten Renvallin piirros.

Retkikunta perääntyi vuorokauden aikana yli 60 kilometriä ja kokoontui Salmijärvellä 13. toukokuuta. Päämajalle lähetettiin sähke, jossa Renvall ja Laitinen kertoivat perääntymisestään ylivoimaisen vihollisen edessä ja ilmoittivat samalla, ettei miehitys ollut mahdollinen nykyisillä voimilla. Tämän jälkeen Laitinen rakuunoineen lähti paluumatkalle Suomeen, jolloin hänen mukaansa liittyi osa Renvallin päällystöstä. Kun retkikunnan muonavarat olivat jo lähes lopussa, päätti myös Renvall vetäytyä Suomen puolelle Virtaniemeen.[26][27]

Matkansa aikana molemmat lähettivät 15. toukokuuta sähkeen, jossa selitettiin Petsamossa tapahtunutta epäonnistumista. Laitinen oli tuolloin ehtinyt jo Ivaloon saakka, mutta Renvall miehineen oli vasta Höyhenjärvellä. Renvall syytti maaherra Nandelstadhille lähettämässään sähkeessä Laitista vallankaappauksesta ja väitti, että Petsamo olisi pystytty miehittämään, jollei Laitinen olisi määrännyt joukkoja perääntymään. Retkikunnan muonavarat ja ammukset olivat kuitenkin niin vähissä, ettei se todellisuudessa ollut mahdollista. Laitinen puolestaan ilmoitti senaatille lähettämässään sähkeessä eronneensa retkikunnasta erimielisyyksien johdosta. Selonteossaan hän liioitteli suuresti vihollisen vahvuutta. Laitisen mukaan vastapuolella oli 2 500 miestä ja kolme taistelulaivaa. Lisäksi hän väitti Norjan puolella ja Nuorttijärven pohjoispäässä Ristikentässä olleen suomalaisia punakaartilaisia asemissaan. Todellisuudessa liittoutuneet olivat laskeneet maihin vain parisataa miestä, eikä Laitinen myöskään voinut nähdä yhtään sotalaivaa, koska ne olivat piilossa Parkkinatunturin takana. Ainoa laivosta tehty silminnäkijähavainto oli Aspelundin ryhmältä, jota muu retkikunta ei sähkeiden lähettämisen aikaan ollut vielä tavannut. Myös Renvall liioitteli taistelutapahtumista väittäessään noin 20–30 ”punaryssän” kaatuneen. Väite ei pitänyt paikkaansa, vaan perustui ilmeisesti erään matruusiosaston maastoutumisesta tehtyyn havaintoon.[26][27]

Molemmat ehdottivat lisäksi uuden miehitysosaston lähettämistä. Laitinen suunnitteli tuhannen miehen sotilasosastoa Renvallin ehdottaessa 200 miehen täydennysjoukkoja, joiden piti olla sotilaallisesti kokeneempia kuin retkikunnan miehistö. Ehdotukset eivät kuitenkaan saaneet vastakaikua, sillä retkikunnan katsottiin täysin epäonnistuneen tehtävässään, eikä sillä ollut enää minkäänlaista tukea hallituksen tai sotilasjohdon piirissä. Sen sijaan retkikunta jätettiin täysin oman onnensa nojaan selviytymään kotiin.[26]

Retkikunnan pääjoukko saapui Renvallin johdolla Virtaniemeen 16. toukokuuta. Mukana olleiden saamelaisten lähdettyä kevätkalastukseen oli jäljellä enää noin 50 miestä, joiden uudeksi sotilaalliseksi johtajaksi nimitettiin vääpeli Ylitalo. Kun senaatin antamaa toiminta-aikaa oli jäljellä 5. heinäkuuta saakka, päätti Renvall keskittyä loppuajan retkikunnan ainoaksi saavutukseksi jääneen Kolttakönkään miehityksen turvaamiseen.[26] Komendatti Jungellille annettiin käsky asemien pitämisestä, ja paikalle luvattiin lähettää muonaa sekä uusia miehiä.[27]

Kolttakönkään menetys ja Töllevin taistelu

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Költtakönkään asutusta.

Virtaniemeen vetäydyttyään Renvall antoi Kolttakönkään komendantti Jungelille käskyn pitää asemat, luvaten samalla lisää muonaa ja uusia miehiä. Vartio-osasto oli jo nääntymäisillään nälkään, kun Norjan viranomaiset olivat pidättäneet heitä Kirkkoniemestä huoltaneen puutavarakauppiaan Lennart Halleenin. Kylän asukkaat olivat paenneet rajan yli ja kieltäytyivät jyrkästi auttamasta Jungellin miehistöä.[26]

19. toukokuuta Renvall lähetti Költtakönkäälle Aleksanteri Jääskön johtaman 10 miehen täydennysjoukon, joka pääsi perille vasta 25. toukokuuta. Jungnellin osasto oli kuitenkin jo 20. toukokuuta elintarvikkeiden loppuessa siirtynyt Norjan puolelle, jossa heidät vangittiin saksalaisten vakoojina. Lähtiessään he olivat laskeneet lipun alosta ja kätkeneet aseensa. Jääskön jälkeen paikalle saapui vielä uudeksi komendantiksi määrätty Martti Elers, joka oli kevätjäiden seassa tehdyn raskaan matkan jälkeen lähes toimintakunnoton. Kun ruoka ei edelleenkään riittänyt, lähetti Elers 2. kesäkuuta miehistönsä Virtaniemeen jääden paikalle kahdestaan Jääskön kanssa. Ruuan loputtua molemmat antautuivat norjalaisille pari päivää myöhemmin. Ennen Elersin miehistön paluuta Renvall ehti lähettämään Költtakönkäälle saamelaisen Uula Saijetsin viemään muonatäydennyksiä. Häneltä kesti viikon päästä Salmijärvelle, jonka jälkeen jäät tukkivat tien täysin. Laskeuduttuaan takaisin Pitkäjärvelle Saijets jätti viestin, jossa hän kertoi vielä kerran yrittävänsä perille. Tämän jälkeen Saijetsista ei enää kuultu, mutta hänen huhuttiin lopulta jääneen brittien vangiksi.[26][28]

Saatuaan tiedon Elersin ja Jääskön poistumisesta Renvall teki 13. kesäkuuta viimeisen yrityksen Kolttakönkään valtaamiseksi. Matkalle lähti Helge Aspelundin johdolla 16 miestä kolmella ATIF-yhtiön veneellä. Saavuttuaan seuraavana päivänä Salmijärvelle osasto kuuli seudulla liikkuneista punakaartilaisista, mutta kun edessä ei tietojen mukaan ollut vihollisia, jatkettiin matkaa samana iltana Valasjärveä pitkin. Salmijärveltä oli kuitenkin ilmoitettu osastosta briteille, jotka asettivat väijytyksen Töllevin Pahtaniemeen. Brittiupseerin johtama punakaartilaisten osasto asettui rantatörmälle ja avasi tulen veneiden saavuttua lähietäisyydelle. Kolme Aspelundin veneessä ollutta miestä sai surmansa ja kolme haavoittui muiden onnistuessa pääsemään rantakallioiden suojaan, josta he vastasivat tuleen. Taistelua omalta puoleltaan seuranneet norjalaiset rajavartijat pidättivät laukausten tauottua retkikunnan miehet ja takavarikoivat veneet lasteineen. Veden varaan joutunut Aspelund pelastautui haavoittuneena Norjan puolelle jääden myös vangiksi. Punakaartilaisten poistuttua paikalle jäänyt brittiupseeri hautasi kaatuneet Jorovin tunturin rinteeseen. Myöhemmin 1920-luvulla paikalle rakennettiin hakaristillä koristeltu muistomerkki.[29]

Renvall ei saanut heti tietoa miestensä kohtalosta, vaan uskoi heidän päässeen perille, ja lähti 20. kesäkuuta Kolttakönkäälle viemään täydennyksiä. Yksi veneistään kaatui Hevoskoskessa vieden mukanaan kaikki lisämuonat ja ammukset, jolloin Renvallin oli pakko keskeyttää matka. Hän sai tiedon Töllevin taistelusta vasta 22. kesäkuuta Höyhenjärvellä, ja pakeni lähes pakokauhun vallassa takaisin Virtaniemeen.[29]

Retkikunnan viimeiset vaiheet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tieto Pahtaniemen tapahtumista oli Renvallin epäonnisen matkan aikana kiirinyt myös Ivaloon, josta paikallinen suojeluskunta lähetti retkikunnan kenttäpappina toimineen Jalmari Telan johdolla 40 miestä Virtaniemeen. Heidän tehtävänään oli torjua punaisten mahdollinen rajan yli tekemä hyökkäys. Renvall puolestaan käytti jäljellä olleen ajan sähkeiden lähettämiseen vaatien edelleen lisävoimia Kolttakönkään valtaamiseksi. Kun miltään taholta ei kuulunut vastauksia, ryhtyi Renvall lähestymään sanomalehdistöä. Pian tämän jälkeen saapui K. M. Walleniuksen sähke, jossa häntä kiellettiin enää lähettämästä mitään tietoja retkikunnasta lehdille. Senaatin määräämänä ajankohtana 5. heinäkuuta Renvall luovutti jäljellä olleiden 30 miehensä komennon vääpeli Ylitalolle ja matkusti kotiinsa Turkuun. Hedän lisäkseen Virtaniemeen jäi rajavartijoiksi myös kymmenkunta Inarin suojeluskuntalaista.[29]

Elokuussa Sääksmäen huvilallaan kirjoittamassaan loppuraportissa Renvall kritisoi erityisesti Laitisen toimintaa, jota hän piti epäonnistumisen pääasiallisena syynä. Renvall uskoi, että ilman Laitista hän olisi pystynyt valtaamaan Petsamonvuonon ja pitämään sen hallussaan saksalaisten sukellusveneiden huoltamana.[28]

Harstadin lähistöllä Norjassa toimineella vankileirillä olleet 18 miestä vapautettiin yhtä lukuun ottamatta syyskuun lopussa. Martti Elers ehti kuolemaan hieman aikaisemmin espanjantautiin, ja hänet haudattiin leirille Kolttakönkäällä liehuneeseen leijonalippuun käärittynä.[26][29]

Retkien välinen aika

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Huhtikuussa alussa Suomeen maihinnousseiden saksalaisjoukkojen muodostaman uhan vuoksi liittoutuneet vahvistivat voimiaan Muurmannilla toukokuusta lähtien. Brittijoukkojen uudeksi komentajaksi nimitettiin kenraali Frederick Cuthbert Poole ja kesäkuussa hänen avustajakseen tuli kenraalimajuri Charles Maynard. Heidän mukanaan alueelle laivattiin lisää miehiä, aseita ja muonaa. Elintarvikkeita jaettiin avokätisesti väestölle, millä onnistuttiin voittamaan heidän luottamuksensa. Petsamonvuonon ympäristöön ja lähitunturien rinteille rakennettiin puolustusasemia ja luostarin makasiineihin varastoitiin valtavat määrät ammuksia. Sukellusveneiden toiminnan estämiseksi Petsamonvuono katkaistiin teräsverkolla Liinahamarin kohdalta. Bolševikit menettivät heikon valta-asemansa Muurmannilla liittoutuneiden puristuksessa kesäkuussa, jolloin nämä valtasivat myös Arkangelin ja saivat katkaistua Muurmannin radan. Alueelle paenneiden suomalaisten punakaartilaisten muodostama ongelma ratkaistiin muodostamalla heistä brittien alaisuudessa toiminut Muurmannin legioona. Se oli suunnattu ainoastaan saksalaisia sekä Suomen valkoisia vastaan, eikä legioonaa velvoitettu osallistumaan bolševikkien vastaisin sotatoimiin.[30]

Kesäkuun lopussa Suomen hallitus jätti Isolle-Britannialle nootin, jossa kuninkaallisen laivaston todettiin estäneen suomalaista vapaajoukkoa ottamasta haltuunsa Petsamoa, jonka Suomi katsoi oikeudellisesti kuuluvan itselleen. Kömpelösti muotoiltu jyrkkäsanainen nootti uhkasi aiheuttaa jopa sodanjulistuksen, mutta lopulta elokuussa saapuneessa vastauksessa todettiin, ettei Suomen vaatimuksia vastusteta. Sodan aikana liittoutuneet eivät kuitenkaan voineet sallia Petsamon joutumista Suomen käsiin, koska Saksa saattoi käyttää sitä tukikohtanaan.[31] Suomi oli jo huhtikuun lopussa joutunut lopettamaan Vienan Karjalassa käydyt Koillisrintaman taistelut Ison-Britannian vaatimuksesta.[32]

Muurmannin legioona taisteli ensimmäistä kertaa valkoisia vastaan heinäkuussa Oulangassa. Rajan pinnassa olleet suomalaisjoukot tekivät omia partioretkiään myös Petsamoon. Raja-Joosepissa ollut vääpeli Kurt Teiran johtama osasto kävi Ristikentässä saakka ryöstämässä muonavarastoja ja joutui seudulla myös pieniin kahakoihin. Saksalaiset suorittivat samaan aikaan Pohjois- ja Itä-Suomessa tiedusteluja Muurmannille tehtävää hyökkäystä varten. Kolmen tiedusteluretken aikana testattiin joukkojen ja varusteiden sopivuutta pohjoisiin oloihin, ja myös saksalaisia komentanut kenraali Rüdiger von der Goltz teki Rovaniemelle ja Kuolajärvelle saakka ulottuneen matkan. Rovaniemelle ehdittiin lisäksi kuljettamaan kevyen kenttäradan rakentamiseen tarvittavaa materiaalia. Rataa varten oli tehty tiedusteluretki Rovaniemen ja Ivalon väliselle maantielle. Saksalaisten suunnitelmat kantautuivat liittoutuneiden tietoon, ja he lisäsivät edelleen joukkojaan Muurmannin alueella. Syyskuussa Petsamoon laivattiin kansainvälinen jalkaväkiprikaati, kaksi konekiväärikomppaniaa, kolme tykkipatteria ja kranaatinheitinpatteri. Joukoissa oli brittien lisäksi amerikkalaisia, ranskalaisia, serbialaisia ja italialaisia sotilaita. Saksan antauduttua lokakuussa liittoutuneet jäivät Muurmannille vielä vuoden ajaksi tukemaan Venäjän valkoista armeijaa, kunnes vetäytyivät alueelta lokakuussa 1919. Muurmannin legioona kotiutettiin myös samana syksynä.[30]

Elokuussa 1918 oli Berliinissä käyty Suomen ja Neuvosto-Venäjän välisiä rauhanneuvotteluja. Ne eivät johtaneet tuloksiin suomalaisten pitäessä kiinni laajoista aluevaatimuksistaan. Pohjoisessa vaatimuksiin kuului koko Kuolan niemimaa, josta Neuvosto-Venäjä ei suostunut luopumaan. Saksan antautumisen jälkeen Suomi yritti saada Petsamon kysymystä mukaan kesällä 1919 käytyihin Pariisin rauhanneuvotteluihin, mutta asiaa ei otettu käsiteltäväksi. Liittoutuneiden vetäytyminen Pohjois-Venäjältä antoi kuitenkin suomalaisille jälleen mahdollisuuden ottaa alue haltuunsa sotavoimin.[30]

Petsamon miehitys 1920

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Petsamon retki 1920
Osa Suomen heimosotia ja Venäjän sisällissotaa
Päivämäärä:

20. joulukuuta 1919 – 29. huhtikuuta 1920

Paikka:

Petsamo, Neuvosto-Venäjä

Lopputulos:

suomalaisten vetäytyminen

Osapuolet

Suomi Suomi

Neuvosto-Venäjä

Komentajat

K. M. Wallenius

Vahvuudet

196[33]

n. 400[34]

Tappiot

4 kaatunutta

3 kaatunutta

Päätös retkikunnan lähettämisestä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toisen Petsamon retkikunnan suunnittelu käynnistyi syksyllä 1919, kun liittoutuneet olivat lokakuun alussa vetäytyneet Muurmannin alueelta. Se heikensi olennaisesti Pohjois-Venäjää halussaan pitäneen valkoisen kenraalin Jevgeni Millerin asemaa, ja oli vain ajan kysymys, milloin bolševikit etenisivät myös Muurmanniin. Suomalaiset näkivät näin tilaisuuden ottaa Petsamon alue haltuunsa bolševikkien kanssa käytäviä rauhanneuvotteluja silmällä pitäen. Aleksanteri II oli luvannut Petsamon Suomen suuriruhtinaskunnalle jo 1864, ja samoin bolševikkihallitus sisällissodan aikana Suomen kansanvaltuuskunnalle. Hankkeen toteuttamisesta oli kuitenkin erimielisyyksiä. Aluksi tarkoituksena oli Petsamon huollon turvaamiseksi miehittää myös Kuolanvuono ja Kantalahti. Yleisesikuntapäällikkö Oscar Enckell taas vastusti pohjoisen operaatioita, koska bolševikkien hyökkäystä pelätessään hän halusi keskittää joukot Karjalan kannakselle. Lopulta Kuolanvuonon ja Kantalahden miehityksistä luovuttiin, kun Milleriä ei haluttu turhaan ärsyttää, ja lisäksi Kuolanvuono olisi ollut ylivoimainen haaste.[35][36]

Poliittisesti tilanne ratkesi, kun Miller pyysi Suomen hallitusta kunnostamaan Rovaniemen ja Aleksandrovskin välisen lennätinlinjan Suomen puoleisen osuuden päästäkseen yhteyteen ulkomaailman kanssa. Hallitus ilmoitti suostuvansa, mikäli Suomi saisi vastineeksi ottaa haltuunsa kaikki liikenneyhteydet, jotka suuriruhtinaskunta oli omilla varoillaan Petsamoon rakentanut. 20. joulukuuta hallitus päätti varustaa retkikunnan, jonka tehtäväksi virallisesti tuli ”Suomen valtion omaisuuden suojeleminen ja Muurmannin rannikolla olevien Suomen kansalaisten etujen turvaaminen.” Millerin alaisia virkamiehiä ja sotilaita kiellettiin häiritsemästä ja myös paikalliseen väestöön piti säilyttää hyvät suhteet.[35] Esimerkiksi Renvallin tekemät pakko-otot olivat nyt jyrkästi kiellettyjä.[36] Vaasan Jääkäriprikaatille alistetun retkikunnan johtajaksi määrättiin jääkäriluutnantti Alfred Sippus, toiseksi upseeriksi jääkäriluutnantti Yrjö Koivisto ja vääpeliksi jääkärivääpeli Juho Mäntylä.[37] Miehistö koottiin vapaaehtoisista, joita jääkäriprikaatin lisäksi värvättiin Oulussa toimineesta Pohjanmaan Jääkäripataljoonasta.[38]

Kuuden upseerin ja 60 miehen vahvuinen osasto lähti junalla Vaasasta 26. joulukuuta ja saapui Rovaniemelle kaksi päivää myöhemmin. Jatko viivästyi useita päiviä käynnissä olleiden ravikilpailujen johdosta, kun kuormastoon värvätyt hevosmiehet eivät suostuneet lähtemään liikkeelle ennen niiden päättymistä.[37] 5. tammikuuta 1920 hallitus määräsi uudeksi päälliköksi majuri K. M. Walleniuksen. Jääkäriprikaatin upseerit ja aliupseerit olivat kaikki armeijan vakinaista henkilökuntaa, mutta miehistöllä ei ollut sotakokemusta, eikä suurimmalla osalla myöskään minkäänlaisia erämiestaitoja. Wallenius pitikin joukkoja täysin riittämättöminä ja vaati retkikunnan kokonaisvahvuudeksi 300 miestä. Vahvistuksia ei annettu, koska suuremman joukon huoltoa pidettiin mahdottomana, eikä bolševikkien myöskään uskottu lähettävän Petsamoon suuria joukkoja. Lisäksi Millerin kanssa ei haluttu joutua selkkaukseen lähettämällä selkeitä miehitysjoukkoja, vaan tarkoitus oli tunkeutua huomaamattomasti vieraan vallan alueelle.[35][36]

Marssi Petsamoon

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Walleniuksen osasto pääsi viimein liikkeelle Rovaniemeltä 7. tammikuuta kolmena marssiosastona.[35] Ivalossa paikalliset suhtautuivat Walleniuksen retkikuntaan kielteisesti, joten porojen sekä hevosten heinien hankkiminen oli vaikeaa. Taustalla olivat Renvallin kaksi vuotta aikaisemmin suorittamat pakko-otot, eivätkä asukkaat myöskään halunneet vaarantaa toimivia kauppasuhteitaan Norjaan.[39] Lisäksi pitäjässä riehui espanjantautiepidemia, joka talven aikana surmasi yli 10 prosenttia väestöstä. Wallenius palkkasi kuljetuksia järjestämään poroisäntä Lauli Jokelan sekä jo aikaisemmilta sotaretkiltään tuntemansa pahamaineisen Aleksi ”Mosku” Hihnavaaran.[36] Lopulta paikallinen kauppamies Matti Sarre neuvotteli muiden saamelaisten kanssa ja apuun saatiin myös nälänhädästä kärsineitä kolttia.[39]

Retkikunta saapui Virtaniemeen kymmenen päivää Rovaniemeltä lähtönsä jälkeen. Rajan ylittäminen viivästyi, kun ulkoministeriö kävi edelleen neuvotteluja Millerin kanssa, ja lisäksi ongelmia aiheuttivat norjalaiset, jotka suunnittelivat jopa kansanäänestystä selvittääkseen raja-alueen asukkaiden halukkuuden liittyä maahansa. Lopulta Wallenius lähetti ulkoministeri Rudolf Holstille sähkeen, jossa hän ilmoitti ylittävänsä rajan oma-aloitteisesti, ja näin joukot marssivat Neuvosto-Venäjän puolelle 28. tammikuuta.[35] Paikallisen väestön suhtautuminen retkikuntaan oli kielteistä myös rajan toisella puolella. Seudulla jo pitempään asustelleen jääkäriluutnantti E. N. Mannisen mukaan matkan varrella oli ainoastaan kaksi myötämielistä taloa, joista oli luvassa apua.[39]

Salmijärvellä oli jo marraskuusta lähtien majaillut Suomesta saapunut pakolainen Johan Väinölä, joka oli Viaporin kapinan veteraani ja Kemijärven työväen järjestyskaartin entinen päällikkö. Hän oli puhelinlinjaa kuuntelemalla saanut selville Walleniuksen suunnitelmat jo ennen kuin retkikunta oli lähtenyt Virtaniemestä. Tiedot suomalaisten liikkeistä välitettiin päivittäin myös Kirkkoniemen kautta norjalaisille ja ruotsalaisille työväenlehdille.[40][41] Suurin osa väestöstä oli retkikunnan saapuessa paennut Norjaan ottaen mukaan kotieläimensä ja kaiken muun omaisuutensa. Nautsin majatalon ovet ja ikkunat oli hajotettu, ja Salmijärvellä vain muutamaan taloon oli jäänyt vanhuksia. Seudulla kiertävät huhut kertoivat, että asukkaille kävisi kuten sisällissodan aikana punaisille.[39] Salmijärvellä asioitsijana toiminut entinen Petšora-puutavarayhtiön kirjuri K. J. Henriksson oli suunnitellut kylässä kansanäänestystä Norjaan liittymisestä, mutta se ei ehtinyt toteutumaan ennen pakoa.[42]

Miehitys

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

3. helmikuuta retkikunta sai avattua lennätinyhteyden Salmijärveltä Petsamoon, jonne samana iltana lähetettiin kolme miestä tiedustelijoiksi linjankorjaajiksi tekeytyneinä. Suurin osa Walleniuksen miehistä oli jäänyt matkan varrelle turvaamaan 520 kilometrin pituista reittiä, joten retkikunta miehitti Petsamonvuonon kylät 7. helmikuuta vain 18 miehen voimin. Aluetta hallussaan pitäneellä kasakkakapteeni Sokolovskilla oli ainoastaan puolenkymmentä miestä, joten vastarintaa ei ollut. Perille saavuttuaan Wallenius, E. N. Manninen ja Pietari Autti tapasivat kapteeni Sokolovskin Alaluostarissa, jonka kasarmille hän järjesti retkikunnalle majoituksen. Päämaja perustettiin rakennukseen, joka oli aikaisemmin toiminut myös Venäjän valkoisen armeijan ja brittien esikuntana.[39] Samalla osaston sotilaalliseksi johtajaksi nimitettiin Walleniuksen tilalle luutnantti Alfred Sippus. Uudelleenjärjestely aiheutti johtosuhteisiin sekavan tilanteen, kun Sippus sai käskynsä armeijalta, mutta retkikunnan päällikkö Wallenius omansa edelleen ulkoministeriöstä. Lisäksi kaikki poliittiset asiat siirrettiin Suomen Murmanskin konsulaatin päällikölle Eero Lampiolle, jonka uudeksi toimipaikaksi määrättiin Petsamo.[36]

Helmikuun jälkipuoliskolla valkoisten valta Muurmannin alueella alkoi bolševikkien edetessä lähestymään loppuaan. Petsamossa paikalliset asukkaat vapauttivat valkoiseen armeijaan asevelvollisina pakko-otetut miehet, joita pidettiin vuonolle ankkuroidussa sotalaivassa. 18. helmikuuta Murmanskista saapui valkoisten terroria paenneita satoja pakolaisia, joiden joukossa oli myös bolševikkien kannattajia, jotka muodostivat Petsamoon oman punakaartinsa Walleniuksen luvalla. Hän antoi sen johtoon jopa kaksi omaa miestään kapteeni Pietari Autin sekä vääpeli Kurt Teiran. Pian punakaarti syrjäytti Petsamon miliisin ja otti vangiksi 11 valkoista, joiden joukossa oli myös kapteeni Sokolovski. Tilanne ratkesi lopullisesti 21. helmikuuta, jolloin entinen valkoinen upseeri Aleksandrov syrjäytti Muurmannin kuvernöörin Vasili Jermolovin ja lähetti etelään panssarijunan avaamaan tietä bolševikeille. Aleksandroviin apuna vallankaappauksessa olleet joukot koostuivat lähinnä Jäämeren rannan suomalaiskalastajista sekä seudun suomalaisista metsätyömiehistä.[39][36]

Bolševikkien valtaannousun jälkeen Walleniukselle vihdoin luvattiin hänen pitkään pyytämiään lisävoimia. Hallitus lähetti matkaan Kajaanin sissipataljoonasta kootun sadan miehen osaston sekä muonalaivan, jonka tuomilla elintarvikkeilla oli retkikunnan huoltamisen lisäksi myös tarkoitus saada paikallinen väestö suomalaisten puolelle. Murmanskissa ollut Lampio matkusti adjutanttinsa Sulo-Veikko Pekkolan kanssa Vuoreijaan noustakseen sieltä muonalaivan kyytiin. Hallituksen suunnitelma kuitenkin epäonnistui, kun maaliskuun alussa Helsingistä matkaan lähtenyt höyrylaiva Silvia ajoi karille Tanskan salmissa ja joutui telakalle. Koska vahvistusten saapumisen tiedettiin venyvän pitkään maaliskuun puolelle, lähetti Wallenius aikaa voittaakseen jääkäriluutnantti Yrjö Koiviston ja vääpeli Teiran Murmanskiin neuvottelemaan bolševikkien kanssa. Heidän matkansa aikana retkikunta miehitti Parkkinan kylässä sijainneen lennätinkonttorin, josta lähetettiin Petsamon kyläneuvoston nimissä tekaistu sähke Murmanskiin. Sen mukaan vahvojen suomalaisjoukkojen oli havaittu lähestyvän Petsamoa etelästä.[39][36]

Petsamon retkellä mukana ollut kapteeni Eino Järvinen lumimyrskyn kourissa maaliskuun alussa 1920.[43]

Luutnantti Sippus sai 8. maaliskuuta sotilasjohdolta määräyksen pitää Petsamo hallussa, mutta kaksi päivää myöhemmin hallitus sähkötti Walleniusta vetäytymään ylivoimaisen vihollisen edessä. Hallitus oli saanut tietonsa Koivistolta, että Murmanskissa oli 30 sotalaivaa, ja lisäksi Lampio oli ilmoittanut Vuoreijassa kuulleensa, kuinka Kalastajasaarennon asukkaat ja Norjaan paenneet punakaartilaiset olivat yhdessä päättäneet karkottaa suomalaisjoukot Petsamosta. Wallenius vastasi hallituksen käskyyn pyytämällä 1 000 miehen lisävoimia ja tykistöä.[36] 10. maaliskuuta Petsamoon saapui myös kolttasaamelaisia mukanaan bolševikkien uhkavaatimus, jonka mukaan retkikunnan on poistuttava vuonolta viimeistään 20. maaliskuuta. Koivisto ja Teira palasivat pari päivää myöhemmin, ja kertoivat, että Murmanskissa oli noin 1 000 bolševikkia, joista puolet oli entisiä Muurmannin legioonan suomalaisia.[39]

Kajaanin sissipataljoonan täydennysjoukot saapuivat luutnantti Feliks Tuiskun johdolla 18. maaliskuuta. Walleniuksen osaston vahvuus oli nyt 196 miestä, joista 156 oli Petsamonvuonolla ja loput reitin varrella varmistamassa. Petsamon punakaarti riisuttiin välittömästi aseista, sillä pienestä koostaan huolimatta se oli jo muodostunut retkikunnalle uhaksi. Samaan aikaan tuli uusia tietoja, joiden mukaan bolševikit olivat suunnittelemassa maihinnousua vuonolle sekä samanaikaisesti maitse tehtävää saartoliikettä retkikunnan selustaan. Tilanne oli muutoinkin pahentunut, sillä maltillisimmatkin asukkaat olivat kääntyneet avoimen vihamieliseksi suomalaisia kohtaan, koska heidän katsottiin läsnäolollaan vain aiheuttavan sodan. Myös ruoka alkoi olemaan lopussa, ja osa miehistä kävi syömässä luostarissa, jossa munkit jumalanpalvelusten jälkeen tarjosivat keittoa. Nälän johdosta miehistön mieliala laski. Lisäksi pelättiin bolševikkien saarrostusta ja jotkut olivat jopa ryhtyneet sympatisoimaan punaisia. Kantahenkilökuntaan kuuluvat aliupseerit puolestaan muistuttivat kolmen kuukauden pituisen sopimuksensa olevan pian umpeutumassa.[39][36]

Retkikunnan kannalta epäedulliseksi muuttuneen tilanteen johdosta Wallenius päätti vetää joukkonsa Petsamonvuonon rannalta, vaikka hallitus oli samaan aikaan päättänyt lähettää Oulusta vahvistukseksi majuri Gustaf Taucherin johtaman 500 miehen vahvuisen Pohjanmaan jääkäripataljoonan. Sen saapuminen vei kuitenkin 3–4 viikkoa, kun taas bolševikeilla oli Murmanskista laivalla vain kuuden tunnin matka. Vuono oli myös erittäin huonosti puolustettavissa, sillä maihinnousupaikoista käsin pystyi helposti katkaisemaan etelään johtavan perääntymistien.[39] 20. maaliskuuta käydyn neuvonpidon jälkeen Wallenius antoi perääntymiskäskyn ja suomalaisjoukot alkoivat poistumaan vuonolta seuraavana aamuna. Luostarikirkossa pidettiin vielä jumalanpalvelus, jossa retkikunnan kenttäpappi Arvi Järventaus yritti rohkaista miehiä.[36]

Vetäytyminen Petsamonvuonolta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Wallenius valitsi uudeksi keskuspaikaksi Vuoremin, josta käsin hän aikoi perustaa puolustuksen linjalle Vuoremi–Petsamonvuono–Yläluostari–Moskova. Noin puolet joukoista vedettiin Vuoremiin, ja toinen puoli sijoitettiin varmistusosastoiksi Parkkinaan, Trifonaan, Heikinpaikkaan, Alaluostariin ja Yläluostariin, joita niiden oli hyökkäyksen tullessa määrä vetäytyä taistellen. Lisäksi kauempana idässä sijainneeseen Moskovan kylään lähetettiin hiihtopartio. Myöhään illalla 21. maaliskuuta pohjoisimpana vuonolla sijainneeseen Heikinpaikkaan saapuivat myös Lampio ja Pekkola Vuoreijasta valtion laskuun ostamallaan moottoriveneellä. Lampiolla oli mukanaan 200 000 markkaa valtion varoja, joilla hänen piti järjestää Petsamon siviilihallinto.[39][36]

Bolševikit olivat aloittaneet etenemisensä kohti Petsamoa jo 17. maaliskuuta, jolloin Murmanskista lähti Kalle Kukan johtama 150 miehen hiihto-osasto. Se oli muodostettu samoista kalastajista ja metsätyömiehistä, jotka olivat kukistamassa kuvernööri Jermolovia. Sen perässä seurasi vielä 100 miehen vahvuinen aunuksenkarjalaisista koostunut hiihtokomppania. Bolševikkien pääjoukot nousivat maihin Petsamonvuonolla aamupäivällä 22. maaliskuuta. Kello 10 Yläluostarin vartio-osasto ilmoitti vuonoon saapuneen kaksi miehiä täynnä olevaa sotalaivaa punaliput mastoissa liehuen. Alukset ankkuroivat vuonon perukkaa peittäneen jään reunaan ja laskivat joukot jäälle. Laivojen tykit tulittivat samalla tunturin rinteillä olleita suomalaisia. Maihinnousujoukkojen lisäksi Muotkan talvitietä pitkin saapui hiihto-osasto ja suomalaiset olivat pian saarroksissa. Illalla vartioryhmä onnistui murtautumaan saartorenkaan läpi, mutta samalla sen miehet hajosivat eri suuntiin. Kukan hiihto-osaston saavuttua samana iltana Moskovan kylään, päätti Wallenius kello 20 vetää joukkonsa pelätessään heidän etenevän retkikunnan muona- ja ammusvarastona toimineelle Salmijärvelle. Puolenyön aikaan joukot olivat Vuoremissa, josta ne jatkoivat aamukahdeksalta lumimyrskyssä kohti Salmijärveä.[39][36]

Viimeiset Petsamosta perääntyneet miehet saapuivat Salmijärvelle 24. maaliskuuta osan harhailtua pitkin tuntureita. Kaksi miestä oli eksynyt Norjan puolelle ja joutunut vangiksi. Retkikunta menetti vielä vahvuuttaan, kun Höyhenjärvellä ollut vartio sekä kaksi Salmijärvellä ollutta miestä siirtyi bolševikkien puolelle. Nämä hiihtivät Yläluostariin yhdessä yhdentoista Salmijärven kylän miesten kanssa. Myös konsuli Lampion moottorialus ja hänen rahansa jäivät bolševikkien haltuun. Lampion ja Pekkolan oli pakko paeta jalan takaisin Vuoremiin, jonne lopulta saapui myös pahasti aikataulustaan myöhässä ollut muonalaiva Silvia.[36] Lampio ja Pekkola lähtivät Norjan kautta paluumatkalle Helsinkiin 25. maaliskuuta.[39]

Salmijärven taistelu

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Retkikunnan tilanne Salmijärvellä oli hankala. Kotimaahan ei voinut palata ilman ulkoministeriön lupaa ja Petsamon suunnalla oli vastassa lukumäärältään ylivoimainen vihollinen, joka karkureden ansiosta tiesi suomalaisjoukkojen sijainnin ja vahvuuden. Myös Norjan puolella retkikuntaan suhtauduttiin avoimen vihamielisesti. Esimerkiksi pastori Järventaus uhattiin ampua hänen ilmoittaessaan tulevansa saarnaamaan Norjan suomalaisille.[44] Retkikunta sai toisistaan poikkeavia määräyksiä, kun sotilasjohto vaati Sippusta miehittämään Petsamonvuonon uudelleen, mutta ulkoministeri Holsti kehotti Walleniusta neuvottelemaan bolševikkien kanssa aselevosta. Lopulta ulkoministeriö ilmoitti aloittavansa itse rauhanneuvottelut, ja antoi Walleniukselle määräyksen pysytellä Salmijärvellä.[36] Sekä hallituksen että Walleniuksen suunnitelmissa oli kuitenkin miehittää Petsamo uudelleen, kunhan Oulusta lähetetyt vahvistukset ehtivät paikalle. Niiden viipyessä ongelmaksi muodostui aikaisen kevään mukanaan tuoma kelirikko, minkä vuoksi retkikuntaa ei enää voitu huoltaa. Muonavarat olivat niin lopussa, että porojakin jouduttiin jo teurastamaan, ja kyytimiehinä olleet saamelaiset veivät pian loputkin pois. Wallenius oli tässä vaiheessa jo valmis vetäytymään takaisin Suomen puolelle, mutta ulkoministeri Holsti käski häntä edelleen pitämään asemansa Salmijärvellä.[39]

Maaliskuun viimeisinä päivinä bolševikit alkoivat lähestymään Salmijärveä kahdelta suunnalta. Hyökkäyssuunnitelman mukaan yksi Petsamonvuonolle maihinnoussut 150 miehen komppania etenee Kuvernöörinkosken ja Töllevin kautta Salmijärvelle ja hyökkää retkikunnan kimppuun pohjoisesta. Toisen hyökkäysosaston muodostivat Moskovan kylässä olleet hiihtojoukot. Aunukselaisten 100 miehen vahvuisen osaston tehtäväksi tuli edetä Kuotsjärvelle ja hyökätä retkikunnan sivustaan idästä. Suomalaisista koostunut 150 miehen hiihtokomppania kiersi samanaikaisesti Salmijärven eteläpuolelle katkaisemaan retkikunnan pakotien Suomeen. Hyökkäyksen ajankohdaksi sovittiin 1. huhtikuuta kello 4.00.[36] Wallenius oli järjestänyt puolustuksen huonosti, sillä hän ei uskonut venäläisten tekevän laajamittaista hyökkäystä kelirikon aikana. Lisäksi Wallenius luotti hallitukselta saamaansa viestiin, jonka mukaan aselepo alkaa samana päivänä kello 12.00. Todellisuudessa mitään rauhaa ei oltu solmimassa. Hallitus oli kehottanut Walleniusta myös miehittämään Kuvernöörinkosken, jotta se aselevon alkaessa olisi suomalaisten hallussa. Luutnantti Feliks Tuiskun johtama 20 miehen osasto saapui paikalle 31. maaliskuuta, mutta törmättyään venäläisiin se perääntyi konekivääritulessa Tölleviin ja sieltä edelleen Ahmalahden kenttävartiolle. Myöhään illalla ilmoitettiin vihollisen liikkeistä myös Kuotsjärven itäpuolella kulkeneelta Muotkan talvitieltä ja Tuiskun partio vedettiin takaisin Salmijärvelle. Ahmajärvelle jäi etuvartioksi ainoastaan pieni vääpeli Jussi Mäntylän johtama osasto.[44]

Puoli yhdeltä yöllä Salmijärven läheisyyteen asetetut vartiot ilmoittivat valoraketeillaan suurista vihollispartioista Kuotsjärven eteläpäässä. Yöllä saapui lisähavaintoja vihollisen liikkeistä lähes joka puolelta, ja jopa kylän laitamilla havaittiin pienempien hiihtopartioiden suhinaa. Kolmelta yöllä Ahmalahden kenttävartio ilmoitti Töllevin suunnasta saapuneen vihollisen olevan noin 400 metrin päässä heidän asemistaan. Samaan aikaan katkesi puhelinyhteys Salmijärven eteläpuolella sijaitsevalle Pitkäjärvelle, ja pian vääpeli Kaarlo Svärd ilmoitti, että vihollinen oli kaivamassa asemia vain 250 metriä Salmijärven kansakoulun eteläpuolella, mikä tarkoitti Suomeen johtavan tieyhteyden katkeamista.[44]

Varsinainen hyökkäys alkoi kello 3.15, jolloin kansakoulua tulitettiin konekivääreillä. Koulun vieressä sijainneeseen Portin taloon majoittunut jääkäriluutnantti Yrjö Koivisto sai kokoon 17 miehen puolustusketjun talon pihapiiriin vääpeli Svärdin tehdessä tuloksettomia vastahyökkäyksiä vihollisen sivustaan. Hätääntyneitä miehiä karkasi Salmijärven jäälle kohti Norjaa, mutta Koivisto sai estettyä joukkopaon ja lopulta ainoastaan kaksi miestä pääsi rajan yli. Hyökkäyksen käynnistyttyä Walleniuksen ensimmäisenä ajatuksena oli lyödä ensin Salmijärven eteläpuolella ollut vihollinen ja käydä sen jälkeen Ahmajärvelle edenneiden venäläisten kimppuun, joita Mäntylän joukkojen oli määrä viivyttää. Tilanne kuitenkin muuttui nopeasti, kun selvisi että kansakoululle hyökännyt osasto oli paljon ennakoitua vahvempi. Luutnantti Tuiskun johdolla alettiin nyt perustamaan puolustusta Portinvaaraan tarkoituksena pitää Salmijärven pohjoisrannalla olleet asemat.[44][36]

Ahmajärvellä suomalaisten kenttävartio oli kello neljään mennessä joutunut vetäytymään noin kilometrin verran. Kello viiden aikaan Wallenius päätti koukata omien miestensä kanssa vihollisen oikeaan sivustaan. Kun puhelinyhteys Koivistoon oli katkennut, tiedotti hän asiasta lähetin välityksellä, mutta tämän päästyä perille puoli tuntia myöhemmin oli Koivisto jo kaatunut. Kello 6.00 Wallenius lähti osastonsa kanssa etenemään kohti kansakoulua. Pikkujärven itäpuolelle päästyään hän totesi kiertämisen kestävän liian kauan ja luopui suunnitelmastaan. Aikaa kuitenkin olisi ollut riittävästi, sillä pohjoisesta etenevä venäläisten pääjoukko oli vielä kello seitsemän aikaan yli viiden kilometrin päässä. Salmjärveä ei myöskään ollut vielä kokonaan saarrettu, sillä Kuotsjärven itäpuolelta edennyt aunuslaisten komppania oli yön aikana perääntynyt useita kilometrejä havaittuaan suomalaispartioiden valoraketit.[44][36]

Vastahyökkäyksestä luovuttuaan Wallenius katsoi, ettei ollut muuta mahdollisuutta kuin vetäytyä asemistaan Norjan kautta, vaikka ulkoministeriö olikin jyrkästi kieltänyt ylittämästä rajaa. Wallenius kokosi joukkonsa kansakoululle, josta vetäytyminen alkoi haavoittuneiden evakuomisella kello 7.30. Retkikunta perääntyi sekasortoisesti Paatsjoen yli saaden peräänsä kansakoulun vallanneen suomalaiskomppanian kiivasta tulitusta. Viimeisenä poistui Ahvenjärveltä perääntynyt osasto noin tuntia myöhemmin. Tuiskun ylittäessä Salmijärveä hän havaitsi samalla Kuotsjärven taakse ehtineen aunuslaisten hiihto-osaston, josta aikaisemmin ei ollut mitään tietoa. Rajan ylitettyään suurin osa miehistä kääntyi välittömästi etelään kohti Suomea, mutta vajaat 30 jäi norjalaisten rajavartijoiden internoitavaksi Kirkkoniemelle.[44][36] Taistelun päätyttyä venäläiset miehittivät kylän, jolloin aunukselaiskomppanian mukana olleet pakko-otetut ryhtyivät ryöstelemään taloja. Suomalainen suksiosasto sai kuitenkin heidät rauhoittumaan ja vangitsi kahdeksan aunukselaista.[45]

Salmijärven taistelussa kaatui kaksi retkikunnan miestä, jonka lisäksi kaksi haavoittunutta kuoli hieman myöhemmin Norjan Kirkkoniemessä. Norjalaisten vangiksi jäi 29 ja kolme loikkasi vihollisen puolelle. Neuvosto-Venäjän joukoista kaatui kolme, joista ainakin yksi oli suomalainen.[45][46] Mukana ollut suomalainen komppania palasi Murmanskiin, josta se toukokuussa lähetettiin Uhtualle ja liitettiin puna-armeijan 6. suomalaiseen rykmenttiin.[47] Suksijoukon lääkintämiehenä toimi O. V. Itkonen, joka aikaisemmin oli työskennellyt Murmanskin konsulaatissa Eero Lampion sihteerinä.[45]

Viimeiset vaiheet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rajan ylitettyään joukot suuntasivat Virtaniemeen, jonne jouduttiin marssimaan 100 kilometrin matka tulvivia puroja ja vetisiä soita ylittäen. Ensimmäiset miehet saapuivat perille 3. huhtikuuta ja koko retkikunnan rippeet olivat koossa seuraavana päivänä. Wallenius palasi nopeasti Rovaniemelle jättäen osaston luutnantti Sippuksen johdettavaksi. Vaikka operaation epäonnistuminen johtui suurimmaksi osaksi hallituksen ja sotilasjohdon virhearvioinneista, laitettiin se Walleniuksen syyksi. Tämän vuoksi vahvistukseksi lähetettyä Pohjanmaan Jääkäripataljoonaa ei enää annettu hänen komentoonsa, vaan päällikkönä toimi majuri Gustaf Taucher.[45][44] 471 miehen vahvuinen osasto lähti matkaan Oulusta 1. huhtikuuta eli samana päivänä, jolloin Wallenius perääntyi Salmijärveltä. Pataljoona matkasi junalla Rovaniemelle, josta komppaniat jatkoivat hiihtäen ja saapuivat perille Virtaniemeen 10.–16. huhtikuuta.[48][49] Sippuksen johtama osasto lähti kotimatkalle huhtikuun lopussa, ja saapui takaisin Ouluun ja Vaasaan 1. toukokuuta.[50]

Taucherin tarkoituksena oli vallata Petsamo, mutta osaston oli pakko jäädä Virtaniemelle, koska kelirikon vuoksi edemmäs oli mahdotonta päästä. Saamelaiset eivät myöskään enää suostuneet luovuttamaan porojaan kuljetuksiin edes maksua vastaan. Taucher asetti kenttävartiot Raakkujärvelle ja Paatsjoen varteen Sirénin kämpälle, jonka lisäksi Nautsiin ja Höyhenjärvelle lähetettiin tiedustelupartioita, kunnes Norja esitti vastalauseen rajansa tuntumaan ilmestyneestä sotajoukosta syyttäen Suomea jopa kansainvälisten sopimusten loukkaamisesta. Lähestyvien Tarton rauhanneuvottelujen johdosta Taucheria kiellettiin 29. huhtikuuta enää operoimasta Neuvosto-Venäjän puolella. Pataljoona viipyi Virtaniemellä vielä heinäkuun alkupuolelle saakka keskittyen aluksi harjoitteluun, kunnes sääsket tekivät sen mahdottomaksi. Toukokuun alussa pataljoona menetti yhden miehen hukkumisonnettomuudessa tämän vajottua heikkoihin jäihin. 1. heinäkuuta pataljoona sai käskyn luovuttaa rajavartioinnin Lapin Rajavartiostolle, jonka jälkeen miehet siirtyivät veneillä Ivaloon ja aloittivat paluumarssin kesän kuumimman helteen aikana. Viimeiset osastot saapuivat Ouluun kolme viikkoa myöhemmin.[45][48][49]

Muistomerkki

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirkkoniemessä haavoittuneina kuolleille kahdelle suomalaiselle pystytettiin 1920-luvulla muistomerkki, joka tuhoutui toisen maailmansodan pommituksissa. Uusi graniittinen muistolaatta paljastettiin Kirkkoniemen kirkon vieressä syyskuussa 1961. Paljastustilaisuuteen osallistui muun muassa kenraalimajuri K. M. Wallenius.[51]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Lehtola, Veli-Pekka: Wallenius : kirjailijakenraali Kurt Martti Walleniuksen elämä ja tuotanto. Inari: Kustannus-Puntsi, 2012. Virhe: Virheellinen ISBN-tunniste Teoksen verkkoversio (PDF).
  • Niinikangas, Kari: ”Petsamo Suomelle!”, Tervapääskyn siivellä : Thorsten Renvallin ja hänen huvilansa tarina. Jyväskylä: Lighthouse Consulting, 2013. ISBN 978-951-98614-2-5 Artikkelin verkkoversio (PDF). (Arkistoitu – Internet Archive)
  • Paasilinna, Erno: Kaukana maailmasta : historiaa ja muistoja Petsamosta. Helsinki: Otava, 1980. ISBN 951-10604-2-2

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b c Paasilinna 1980, s. 9–24.
  2. ↑ Vassdal, Trond O.: Historisk sammendrag vedrørende riksgrensen Norge – Russland (arkistoitu sivu) 3.8.2012. Kraftverket. Arkistoitu 24.8.2012. Viitattu 7.3.2019. (norjaksi)
  3. ↑ Strömstadin rauhansopimus Saamelaiset ja valtiovalta -verkkonäyttely. 2015. Oulun maakunta-arkisto. Arkistoitu 8.3.2019. Viitattu 7.3.2019.
  4. ↑ a b c Hautala-Hirvioja, Tuija: Petsamo – miehinen ja karu Eldorado Taidehistoria tieteenä : Konsthistorien som vetenskap. 1.2.2016. Taidehistorian seura. Viitattu 7.3.2019.
  5. ↑ Niinistö, Jussi: Heimosotien historia 1918–1922, s. 68. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2005. ISBN 978-952-22284-6-8
  6. ↑ Niinikangas 2013, s. 21.
  7. ↑ Paasilinna 1980, s. 143, 181, 271.
  8. ↑ Niinikangas 2012, s. 34.
  9. ↑ a b c d e f g h Paasilinna 1980, s. 175–183.
  10. ↑ Lilja, Erk­ki: Tohtorit jättivät jälkensä Ylä-Lapin historiaan 100 vuotta sitten 25.4.2018. Inarilainen. Arkistoitu 5.10.2022. Viitattu 11.3.2019.
  11. ↑ Tri Onni Laitinen kuollut. Helsingin Sanomat, 13.2.1935, s. 3. HS Aikakone (vain tilaajille). Viitattu 11.2.2019.
  12. ↑ Niinikangas 2013, s. 23–26.
  13. ↑ Niinikangas 2013, s. 26.
  14. ↑ Lappalainen, Niilo: Suomalaiset soturit vierailla taistelukentillä. Kylkirauta, 1967, nro 3, s. 9–10. Helsinki: Kadettikunta ry. Artikkelin verkkoversio. (PDF) Viitattu 24.2.2019.
  15. ↑ Niinikangas 2013, s. 27, 31.
  16. ↑ Niinikangas 2013, s. 31–34.
  17. ↑ Lehtola 2012, s. 83.
  18. ↑ a b c d e f g h i j k Paasilinna 1980, s. 185–190.
  19. ↑ Lehtola 2012, s. 83, 96–97.
  20. ↑ a b c Niinikangas 2013, s. 34–35.
  21. ↑ Paasilinna 1980, s. 211.
  22. ↑ a b c d e f Paasilinna 1980, s. 191–196.
  23. ↑ a b Niinikangas 2013, s. 38–40.
  24. ↑ Lilja, Erkki: 100 vuotta sitten sattuneiden tapahtumien heijastumia vuonna 2018 18.4.2018. Inarilainen. Arkistoitu 4.10.2022. Viitattu 11.3.2019.
  25. ↑ Paasilinna 1980, s. 198.
  26. ↑ a b c d e f g Paasilinna 1980, s. 197–203.
  27. ↑ a b c Niinikangas 2013, s. 41–42.
  28. ↑ a b Niinikangas 2013, s. 43–44.
  29. ↑ a b c d Paasilinna 1980, s. 204–206.
  30. ↑ a b c Paasilinna 1980, s. 218–224.
  31. ↑ Niinikangas 2013, s. 45–46.
  32. ↑ Aatsinki, Ulla: Tukkiliikkeestä kommunismiin : Lapin työväenliikkeen radikalisoituminen ennen ja jälkeen 1918, s. 198–199. Tampere: Tampere University Press, 2009. ISBN 978-951-44757-4-0 Teoksen verkkoversio (PDF). (Arkistoitu – Internet Archive)
  33. ↑ Lehtola 2012, s. 101.
  34. ↑ Lehtola 2012, s. 104.
  35. ↑ a b c d e Lehtola 2012, s. 90–96.
  36. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r Paasilinna 1980, s. 225–244.
  37. ↑ a b Kuussaari, Eero: Heimosodat 1918–1922 1. Taistelu Petsamosta, s. 173. Helsinki: Suomen Heimosoturien Liitto, 1939.
  38. ↑ Järventaus, Arvi: Kersantin muistelmia Petsamon retkestä vuosina 1919–20 ja Salmijärven taistelusta. Sarkatakki, 1928, nro 10, s. 263. Kansalliskirjasto. Viitattu 12.3.2019.
  39. ↑ a b c d e f g h i j k l m n Lehtola 2012, s. 96–103.
  40. ↑ Aatsinki 2009, s. 132.
  41. ↑ Väinölä, Johan: Väinölän kertomus Karjalan tapauksista 1918–1922 (muistelmat vuodelta 1931) Turjanmeren maa. Petsamo-Seura. Arkistoitu 21.9.2020. Viitattu 12.3.2019.
  42. ↑ Paasilinna 1980, s. 212, 230.
  43. ↑ kolmannella Petsamon retkellä mukana ollut kapteeni Eino Järvinen lumimyrskyn kourissa; Pohjanmaan Jääkäripataljoonan suorittama kolmas Petsamon retki kesti 3.3.-17.7.1920 www.finna.fi. Viitattu 9.2.2020.
  44. ↑ a b c d e f g Lehtola 2012, s. 104–107.
  45. ↑ a b c d e Paasilinna 1980, s. 245–253.
  46. ↑ Vuosina 1914–22 sotaoloissa surmansa saaneiden nimitiedosto Suomen sotasurmat 1914–1922. 5.3.2002. Valtioneuvoston kanslia. Arkistoitu 2.10.2016. Viitattu 24.2.2019.
  47. ↑ Geust, Carl-Fredrik: ”Venäjän sisällissodassa surmansa saaneet suomalaiset punakaartilaiset”, Suomalaiset ensimmäisessä maailmansodassa, s. 147–148. Helsinki: Valtioneuvoston kanslia, 2004. ISBN 952-53544-8-2 Teoksen verkkoversio (PDF). (Arkistoitu – Internet Archive)
  48. ↑ a b Järvinen, Eino: P.J.P:n vaiheet Petsamon retkellä v. 1920. Suomen Sotilas, 19.6.1926, nro 24–25, s. 392–395. Kansalliskirjasto. Viitattu 7.3.2019.
  49. ↑ a b Pohjanmaan Jääkäripataljoona 12.3.2008. Pohjan Prikaatin Kilta. Arkistoitu 8.11.2011. Viitattu 12.3.2019.
  50. ↑ Järventaus, Arvi: Kersantin muistelmia Petsamon retkestä vuosina 1919–20 ja Salmijärven taistelusta. Sarkatakki, 1928, nro 12, s. 325. Kansalliskirjasto. Viitattu 12.3.2019.
  51. ↑ Petsamon retkeläisten muistokivi ennalleen Norjan Kirkkoniemessä. Helsingin Sanomat, 3.9.1961, s. 9. HS Aikakone (vain tilaajille). Viitattu 24.2.2019.

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Haapanen, Atso: Suomalaisten heimosotaretket 1918–1922. Helsinki: Minerva Kustannus, 2014. ISBN 978-952-49285-8-8
  • Kuussaari, Eero: Heimosodat 1918–1922 I. Taistelu Petsamosta. Helsinki: Suomen Heimosoturien Liitto, 1939.
  • Nyyssönen, Jukka: Kaksi historiaa Petsamosta : muutos ja jatkuvuus historiankirjoituksessa. Oulu: Osuuskunta Jyväs-Ainola, 2008. ISBN 978-952-53533-6-5
  • Vahtola, Jouko: ”Petsamo Suomen tieteellisen tutkimuksen kohteena”, Turjanmeren maa : Petsamon historia 1920–1944. Rovaniemi: Petsamo-seura, 1999. ISBN 952-91087-3-7

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Petsamon_retket&oldid=22458929”