Kuolinsoitto

Kuolinsoitto tarkoittaa kirkonkellojen soittoa seurakuntalaisen kuoltua tai hänen hautajaistensa yhteydessä. Sitä kutsutaan myös kuolinkelloiksi, aiemmin myös ruumiskelloiksi, ruumiinkelloiksi tai sielunkelloiksi.

Nykyiset kuolinsoitot

Eri tilanteissa kirkon kelloja soitetaan eri tavoin ja eri kelloilla. Kuolemaan liittyvät kellonsoitot vaihtelevat seurakunnittain. Tavallisimpia kuolinsoittoja ovat:

1. Sanomakellot (sielunkellot, sielunsoitto) soitetaan jonakin arkipäivänä kuoleman jälkeen. Soitolla tiedotetaan seurakunnalle sen jäsenen kuolemasta. Samalla kehotetaan seurakuntalaisia rukoukseen ja muistutetaan heitä omasta kuolevaisuudestaan.
2. Haudanavauskelloja soitettiin aiemmin aloitettaessa haudankaivua. Se siunasi haudan leposijaksi.
3. Tulokellot soitetaan, kun vainajaa tuodaan kirkkoon tai hautausmaalle.
4. Hautauskellot (hautaussoitto, siunauskellot, saattokellot) soitetaan, kun hautaussaatto aloittaa kulkunsa haudalle hautausmaan portilta taikka kirkon tai kappelin ovelta. Hautauskellot saattavat vainajan viimeiselle matkalle pois maallisen elämän vaivoista.
5. Lähtökellot (peittokellot) soitetaan saattajien poistuessa haudalta sen umpeenluonnin jälkeen.
6. Kiitoskellot soitetaan jumalanpalveluksen aikana tai sen jälkeen vainajan muistamisen yhteydessä.

Eräs huomattavimpia kuolinsoittoja nyky-Suomessa oli presidentti Kekkosen hautajaisten yhteydessä 7. syyskuuta 1986 tapahtunut kaikkien Helsingin kirkkojen yhtaikainen kuolinsoitto, joka toteutettiin silloin, kun hautaussaatto kulki Helsingin halki Tuomiokirkolta Hietaniemeen. Soitolla korvattiin presidentin hautajaisiin normaalisti kuuluvat kunnialaukaukset, koska haluttiin korostaa sitä, että presidentti Kekkonen oli ollut erityisesti rauhanpoliitikko.

Perinne toistui yllättäen presidentti Koiviston hautajaisissa vuonna 2017.

Katolisen ajan historiaa

Kellojen käyttö uskonnollisissa menoissa on vanha, monien uskontojen käyttämä tapa. Katolisessa Euroopassa varsinaiset kirkonkellot tulivat yleiseen käyttöön 500-luvulta alkaen. Ortodokseilla niiden käyttöönotto ajoittuu 800-luvun lopulle. Ruotsista on varhaisin tieto kelloista 800-luvulta. Ilmeisesti 1100-luvulta lähtien kaikissa Ruotsin kirkoissa on ollut kello. Maakuntalakien mukaan 1200-luvun alkupuolella kellolla ilmoitettiin syntymästä ja kuolemasta.

Ruotsin kuolinsoitoista vanhin lienee vainajaa kirkolle tuotaessa soitettu hautaussoitto. Välittömästi kuoleman jälkeen soitettiin sielunsoitto, josta kiireen vuoksi huolehtivat usein omaiset. Myöhään illalla tai yöllä kuolleille soitettiin seuraavana aamuna.

Vainajan muistoksi (muistosoitto, jälkimuistosoitot) voitiin soittaa myös viikon (viikkosoitto), kuukauden (kuukausisoitto) ja vuoden kuluttua kuolemasta. Kaikille vainajille soitettiin katolisessa kirkossa marraskuun toisena päivänä, vainajien päivänä, usein vielä sen aattona ja edeltävänä yönäkin.

Kirkoissa oli myös pieniä käsikelloja, joita käytettiin myös kauempana kirkolta. Kansanuskomuksen mukaan nämä kellot hautaussaatossa torjuivat pahoja henkiä.

Suomessa kuolinsoitto lienee soitettu samalla tavoin. Ainakin 1500-luvulla soitettiin kelloja, kun vainajaa siirrettiin kirkkoon ja kirkosta haudalle. Myös vainajan muistoksi soitettiin.

Uskonpuhdistus 1500-luvulla ei muuttanut kellonsoittoa, vaan vaikutti soiton teologiseen tulkintaan. Sanomakellot oli vain tiedonanto kuolemasta, ei enää kutsu esirukoukseen vainajan puolesta.

Kuningassoitot

Jälkimuistosoitot poistettiin vuoden 1571 kirkkojärjestyksessä, mutta Ruotsissa aloitettiin eurooppalaiseen tapaan kuolinsoitot kuninkaille, niin sanotut kuningassoitot. Nämä soitot olivat laajennettuja sanomakelloja, joille oli tyypillistä soiton laajeneminen vuosisadan loppua kohti.

Kustaa Vaasan toisen puolison, kuningatar Margareeta Leijonhufvudin kuolema vuonna 1551 ilmoitettiin kellonsoitolla valtakunnan kaikissa kirkoissa. Kelloja soitettiin keskipäivästä iltaan vuonna 1560 Kustaa Vaasan kuoleman johdosta. Lisäksi soitettiin kahdeksan päivää ennen ja jälkeen hautajaisia. Eerik XIV:n kuoleman johdosta soitettiin kahdeksan päivää vuonna 1577. Juhana III:n puolisolle Katariina Jagellonicalle soitettiin 30 päivää vuonna 1583. Kun Kaarle IX:n toinen puoliso, leskikuningatar Kristiina Holstein-Gottoppilainen vuonna 1625 kuoli, soitettiin Helsinginkin kirkon kelloja kaksi tuntia päivässä kuukauden ajan.

Kuningassoitto aloitettiin 1600-luvulla heti käskykirjeen saavuttua ja sitä jatkettiin niin kauan kuin vainaja oli hautaamatta. Vuosisadan alkupuolella soitettiin tunti aamupäivällä ja tunti iltapäivällä, vuoden 1655 jälkeen soitto alkoi kello 12 ja kesti vain yhden tunnin.

Soiton aloitti lukkari tai hänen alaisenaan ollut kellonsoittaja. Hän huolehti soitosta niin kauan kuin pitäjäläisille tai kaupunkilaisille ehdittiin tehdä soittojärjestys. Kuningassoitto ei kuulunut kellonsoittajan vakinaisiin velvollisuuksiin. Pitäjäläiset voivat myös maksaa soittajalle eri korvauksen säästyäkseen itse kellojen soitosta.

Paitsi että kuningassoitto rasitti soittajia, se rasitti myös kirkonkelloja. Euran kirkonkello halkesi vuonna 1645, kun sillä soitettiin Kustaa II Adolfin sielunsoittoa. Samoin kävi Akaassa Kaarle IX:n soitossa vuonna 1611.

Kuningassoitto oli usein melkoinen työ, koska kuninkaan kuoleman ja hautaamisen välinen aika saattoi olla pitkä. Kuningas Kaarle IX:lle soitettiin 136 päivää vuonna 1611. Kustaa II Adolfille 365 päivää ja Kaarle X Kustaalle 158 päivää vuonna 1660. Kaarle XI:n puolisolle Ulriika Eleonoora vanhemmalle soitettiin vuonna 1693 124 päivää.

Aatelissoitto

Aatelistokin alkoi vaatia itselleen tavallista kansaa enemmän kuolinsoittoa. Suomen ensimmäinen aatelissoitto lienee ollut vuonna 1598, kun Klaus Flemingille soitettiin Turussa seitsemänä päivänä. Aatelissoiton yksi soitto kesti yleensä puoli tuntia, mutta se voi kestää vain yhden neljännestunnin tai koko tunnin.

Vuonna 1616 sotamarsalkka Evert Kaarlenpoika Hornille soitettiin viisi soittoa. Ruotsissa soitettiin vuonna 1602 drotsi Niilo Gyllenstiernalle hänen läänityksensä kaikissa kirkoissa. Vuonna 1642 valtakunnan drotsi ansaitsi 15 soittoa, valtaneuvokselle 7 oli sopiva soittojen määrä.

Piispansoitto

Piispansoitot alkoivat pian aatelisoittojen jälkeen. Piispalle soitettiin kaikissa hiippakunnan kirkoissa tavallisesti 3–4 päivänä. Turussa soitettiin vuonna 1625 piispa Ericus Erici Sorolaiselle 11 soittoa ja vuonna 1631 hänen leskelleen 14 soittoa. Koska piispansoittoja vastustettiin, ne kiellettiin kokonaan vuonna 1709.

Myös papille soitettiin Suomessa erikoissoittoja. Ensimmäisen kerran näin tapahtui vuonna 1616 viiden soiton verran. Papinsoitoista ei vain juuri ole tietoja, sillä ne olivat ilmaisia eikä niitä siksi merkitty tilikirjoihin.

Myös Suomen porvareille ja varakkaille talollisille soitettiin tavallista kansaa enemmän, yleensä maksukyvyn mukaan.

Soittomaksu

Hautaamisesta perittiin kiinteänä maksuna kirkon työntekijöille rahaa tai tuotteita, kuten esimerkiksi lehmä tai härkä. Hautapaikka maksoi kirkkoon haudattaessa sitä enemmän mitä lähempänä alttaria se oli. Myös kirkonkellojen soitto maksoi. Turun tuomiokirkon maksuasetukset 1500-luvulta sisältävät erilaisille soitoille tarkan hinnan.

Kallein oli kolme soittoa suurilla kelloilla. Myös yksi suurten kellojen soitto, soitto Pyhän Neitsyen kelloilla ja soitto sunnuntaikelloilla oli hinnoiteltu. Sen sijaan soitto pienillä kelloilla oli ilmainen ja siksi hyvin yleinen. Jos hautaus suoritettiin ilmaiseksi, kuten erään ruttoon kuolleen naisen hautauksesta tiedetään, ei tällöin soitettu edes pieniä kelloja.

Viipurin tuomiokirkon vuoden 1651 maksusäännön mukaan tavalliselle vainajalle soitetaan kolme soittoa: sielunsoitto, hautaussoitto ja kiitoskellot saarnan jälkeen. Aatelisille soitettiin niin monta soittoa kuin omaiset halusivat maksaa. Yhden soiton pituus oli tavallisesti noin puoli tuntia.

Maksuja kiertääkseen omaiset saattoivat joskus soittaa kuolemasta ilmoittavat sanomakellot kertomatta asiasta ennalta kirkon henkilökunnalle. Soiton maksullisuuden vuoksi moni varmaan matkasi hautaan ilman kellojen ääntä, vaikka kirkkolain henki oli se, että kaikille pitäisi soittaa. Tosin myös joissakin seurakunnissa sai kolme puolen tunnin soittoa ilmaiseksi yhteisin varoin hankitulla kirkonkellolla.

Lähteet

• Pentti Lempiäinen: Pyhät toimitukset, 2004 ISBN 951-607-054-X.
• Olavi Rimpiläinen: Läntisen perinteen mukainen hautauskäytäntö Suomessa ennen isoavihaa. Suomen kirkkohistoriallisen seuran toimituksia 84, Helsinki 1971.
• Jaakko Gummerus: Turun tuomiokirkon kellonsoittajat 1680-luvulla. Suomen kirkkohistoriallisen seuran vuosikirja 1917–1920, Helsinki 1930, sivut 335-339.