Suomalainen kansanperinne

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Suomalainen kansanperinne tarkoittaa suomalaisille perinteisiä ja kansanomaisia käytäntöjä, teknologioita, uskomuksia, tietoja, asenteita ja tapoja. Suomalaiseen kansanperinteeseen kuuluu sanan laajassa merkityksessä kaikki suomalaisten perinteinen kansanomainen kulttuuri. Kansanperinnettä eivät ole uusi, kaupallinen tai vieras nykykulttuuri eikä oppineiden tekemä niin kutsuttu "korkeakulttuuri". Erityisesti maalaiskulttuuri ja tavallisen rahvaan kulttuuri, myös jossain määrin varhainen työväenkulttuuri, on katsottu Suomessa kansanperinteeksi. Myös maaseudulla itsenäisesti toimivien käsityöläisten perinteiset elinkeinot, kuten kyläsepän ammatti, voidaan nähdä kansanperinteellisiksi. Sivistyneistö ja oppineisto kiinnostuivat suomalaisesta kansanperinteestä erityisesti 1800-luvulla, ja siitä lähtien myös suomalaista kansanperinnettä on muokattu korkeakulttuuriksi ja siitä on ammennettu aineksia korkeakulttuuriin.

Alan Dundesin tunnetun esseen mukaan kansanperinteeseen kuuluvat ainakin kansantarinat ja muu sanallinen perinne, musiikki, perinteiset esineet ja rakennukset, uskonto ja uskomukset sekä ruokaperinne.[1] Suomessa on historiallisista syistä tutkittu erikseen henkistä kansankulttuuria (folkloristiikkaa) ja aineellista kansankulttuuria (kansatiedettä).[2]

Eri alueiden kansanperinne

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomalainen kansanperinne ei ole yhtenäistä, vaan etenkin esineellisessä kulttuurissa ja kansantavoissa on ollut eroja Länsi- ja Itä-Suomen välillä. Kulttuurisia eroja on ollut myös sisämaan ja rannikon välillä. Samoin suomenruotsalaisilla ja saamelaisilla on omat perinteensä. Suomenruotsalaisten kansankulttuuri on rikasta ja hyvin säilynyttä, ja sitä on kuvattu kulttuurisillaksi länteen. Yhteenkuuluvuutta vahvistavia, suomenruotsalaisia perinneilmiöitä ovat talonpoikaishäät, kansallispukujen käyttö, juhannussalon pystyttäminen ja Lucian päivän viettäminen. Saamelaisen perinteessä näkyy luonnonvaraisuus ja paimentolaisuus, ja joikumusiikki kuuluu myös Siperian arktisten kansojen musiikkityyliin. Suomen kulttuuriin paljon vaikuttaneita vanhoja kansanrunoja on kerätty erityisesti Vienan Karjalasta ja Inkeristä.[3]

Maalaiskylä perinneyhteisönä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomalaiseen kansanperinne on kokonaisuutenaan maalaiskylien perinnettä, koska valtaosa väestöstä sai toimeentulonsa maanviljelyksestä. Ryhmä- ja rivikyliä on ollut etenkin Länsi-Suomessa, mutta Savossa ja Karjalassa yksinäistalot ovat olleet yleisempiä. Kyläyhteisö sitoi jäseniä toisiinsa ja se loi ja säilytti perinnettä, koska ihmiset seurustelivat enimmäkseen naapurustonsa kanssa. Kyläyhteisön luonne oli suljettu, mikä ilmeni esimerkiksi vieraasta kylästä haetun aviokumppanin karsastamisessa ja nuorten miesten kylienvälisissä joukkotappeluissa. Kyläyhteisöön liittyviä perinnelajeja ovat esimerkiksi piirileikeissä käytetyt laulut, käsitöitä tehdessä kerrotut uskomustarinat ja toisia ihmisiä, sukulaisia ja naapureita koskevat humoristiset, liioittelevat kertomukset. Kyläyhteisöt säilyivät 1940–1950-luvuille saakka, kunnes ne hajosivat toisaalta muuttoliikkeen vaikutuksesta, toisaalta siksi että ulkopuoliset suhteet voimistuivat ja sisäinen vuorovaikutus pieneni.[4]

Kansanperinteen lajeja

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansanrunot ja muu suullinen kansanperinne

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Suomalainen kansanrunous
Runonlaulajia 1897.

Suullista kansanperinnettä on välitetty sukupolvelta toiselle. Siihen kuuluvat muun muassa uskomukset, myytit ja kertomukset, lastensadut, kansanviisaudet, sananlaskut, kaskut, loitsut sekä kansanlaulut.

Suomessa kansanperinteen tutkimus alkoi kansanrunouden, etenkin vanhojen kansanlaulujen alkuperän etsimisestä.[2] 1800-luvulla alkaneilta kansanrunojen keräysmatkoilta on koottu maailman suurin kansanrunousarkisto, jonka kortistoissa on noin 2,2 miljoonaa korttia.[5] Keräysmatkoja rahoitti Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, jonka varojen turvin esimerkiksi Elias Lönnrot teki kymmenen perinteen keräysmatkaa. Hän kokosi omista ja muiden löytämistä runoista Kalevalan ja Kantelettaren, ja toimitti satu- ja arvoituskokoelmia.[6] Suuri osa arkiston kokoelmista on saatu erilaisissa kilpakeräyksissä, johon tavalliset kansalaiset osallistuivat. Ensimmäinen yleinen keruukehotus julkaistiin jo 1883.[7]

Merkittävä apu suullisen perinteen säilyttämisessä on ollut itämerensuomalaisten kansojen oma runomitta, kalevalamitta. Mitta ja alkusointu auttoivat runojen ulkoa muistamisessa. Kalevalamittaiset runot on yleensä laulettu.[8][9] Kalevalamittainen runous säilyi kauimmin Itä-Karjalassa, mutta sitä on kerätty suomalaisten ja karjalaisten lisäksi myös inkeriläisiltä, vatjalaisilta ja virolaisilta. Sama mitta on ollut käytössä sekä kertovissa että lyyrisissä runoissa, häälauluissa, loitsuissa ja jopa sananlaskuissa ja arvoituksissa. Monille kertovien runojen aiheille on löydetty kansainvälisiä esikuvia, mutta yleisesti kalevalainen perinne edustaa varsin omaleimaista ja pitkälle kehittynyttä laulukulttuuria. Vanhaa laulurunoutta on esitetty erityisesti häissä, jotka kestivät monta päivää.[10]

Kansansadut ovat yleensä pitkiä, jopa tuntikausia kestäviä mielikuvituksellisia tarinoita, joita on kerrottu aikuisten ajanvietteeksi ja joissa on usein suorasukaista seksuaalisuutta ja väkivaltaa. Suomessa yleisiä ihmesatujen aiheita ovat satu Henrikki Puuhaarasta, vahvasta Jussista sekä sepästä ja pirusta. Myös Tuhkimo on tunnettu eri nimillä sekä itäisenä että läntisenä versiona. Pilasaduissa hölmöläisiä ovat hämäläiset tai muut naapuriheimojen tai -kylien asukkaat. Monet pilasadut kertovat myös ihmisen ja pahan välisestä taistelusta.[11]

Tarinat ovat dramaattisia kertomuksia, jotka on esitetty totena. Tarinoiden runko on kiinteä ja juoniaines voi olla tunnettu laajalti Pohjois- ja Keski-Euroopassa, mutta hahmot, tapahtuma-aika ja -paikka vaihtelevat. Tarinan on usein kerrottu tapahtuneen kertojan lähipiirissä, tietyssä kylässä tai tietylle henkilölle. Uskomustarinat kertovat ihmisen suhteesta yliluonnolliseen, niiden aiheita ovat tietäjät ja noidat, kuolema, paholainen, jättiläiset ja aarteet. Niissä on usein vakavia moraalisia opetuksia: piru vie kiroilijan tai vainajat kostavat hautausmaan rauhan häiritsemisestä. Historialliset tarinat kertovat reaalimaailman henkilöistä tai tapahtumista, mutta niissäkin voi olla yliluonnollisia aineksia.[12]

Legendat ovat yhteydessä kristinuskoon ja kristillisiksi käsitettyihin normeihin. Ne ovat kertomuksia kristinuskon pyhistä henkilöistä, kuten Jeesus, Neitsyt Maaria, apostolit ja pyhimykset. Kalevalamittaisia legendoja ovat Mataleenan virsi ja Piispa Henrikin surmavirsi, joka on peräisin mahdollisesti 1200-luvulta. Legendoissa voi olla ihmeitä kuten saduissakin, mutta niitä on pidetty elävänä todellisuutena. Suomen alueella on vaikuttanut sekä länsisuomalainen että karjalainen legendaperinne, joista jälkimmäinen on ollut erityisen voimakas.[12]

Sananparret ovat toistuvia, yleisiä sanontoja, jotka rinnastuvat kirjallisiin "lentäviin lauseisiin". Jotkut niistä voi olla tunnettu vain osassa Suomea, mutta toisaalta osa on tunnettu viidessä eri maanosassa. Suomessa tunnetaan kansanomaisena ainakin 300 kansainvälistä sananpartta, kuten "veri on vettä sakeampaa" ja "ei savua ilman tulta". Vanhojen sananparsien näkökulma on miehinen ja talonpoikainen, ja niiden etiikkaan kuuluu työnteko, mielenmaltti, säästäväisyys ja epäluottamus vieraita kohtaan. Uudemmat sananlaskut ja vertaukset ovat keveämpiä ja niissä on tilannekomiikkaa, kuten "aina roiskuu kuin rapataan" tai "levisi kuin Jokisen eväät". Arvoituksille on ominaista rikas kuvakieli, koomisuus ja usein myös seksuaalinen lataus, ja niissä on merkityksettömiä sanoja tai paradoksaalisia kuvia. Vastaus on tuttu ja arkipäiväinen, mutta se on puettu tuntemattomaan asuun. Tietämätön vastaaja on leimattu typeräksi ja hänet on voitu passittaa Hymylään tai Hämälään saamaan lisää älyä.[13]

Kansanmusiikki ja kansantanssi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Suomalainen kansanmusiikki
Kansantanssia kansallispuvuissa.

Yhteisöllistä kansanlauluperinnettä ovat Suomessa olleet kalevalamittaiset laulut ja uudemmat, yleensä riimilliset laulut. Karjalassa ja Inkerissä kansanperinteeseen ovat kuuluneet myös itkuvirret, joiut ja karjanhuhuilut.[10]

Vienassa, Aunuksessa ja Laatokan Karjalassa vanha kansanlaulu on ollut yksiäänistä yhteis- tai yksinlaulua. Miehet ovat suosineet sankarirunoutta, naiset taas kosinta- ja hääaiheita. Samalla laulajalla on ollut käytössään kolmesta viiteen eri sävelmää. Karjalan kannaksella, Inkerissä ja Virossa naiset ovat laulaneet piirissä, kylätiellä ja häissä esilaulajan avulla. Esilaulaja on laulanut säkeen tai kaksi ja kuoro on kerrannut sen. Uudempi nelisäkeinen, riimillinen kansanlaulu eli rekilaulu levisi Suomeen lännestä käsin ja se noudattaa Euroopassa yleistä tanssilaulun kaavaa. Rekilauluja on laulettu yhdessä piirileikkitilaisuuksissa ja juhannus- ja helavalkeilla, mutta myös yksin ollessa. Vaikka rekilaulua ei ole ihailtu yhtä paljon kuin kalevalaista laulua, monet rekilaulut ovat hyvin tunnettuja ja niistä on tullut suoranaista kansallisomaisuutta, kuten "Kalliolle kukkulalle" tai "Minun heilani kaunis on". Luku- ja kirjoitustaidon yleistyessä suosituksi tulivat myös painetuissa lauluvihkoissa ilmestyneet arkkiveisut.[10]

Perinteiset esineet ja rakennukset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eräs merkittävä, nykyisinkin erittäin suosittu kansanperinteellinen tai kansanperinteestä kehittynyt ilmiö on suomalainen saunakulttuuri, johon edelleen kuuluu vanhoja tapoja ja teknologioita.[14]

Nykyisin lähinnä kesämökeissä, saunoissa ja maaseutuasunnoissa käytetty hirsirakentaminen perustuu jo esihistoriallisena aikana maaseudun rakennuksissa käytettyyn teknologiaan.[15]

Säilynyt on myös maaseudulta peräisin oleva talkooperinne, tapa kutsua lähiseudun ihmisiä töihin, lähinnä rakennustöihin, palkkiona ylläpito ja juhlat.

Käsityö, esim. neulominen, on myös Suomessa yleistä. Ryijy on esimerkki elävästä suomalaisesta käsityöperinteestä.[16][17]

Uskonto ja uskomukset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Juhannuskokko

Kansanperinteessä on jäänteitä suomalaisesta muinaisuskosta. Myös kristillisistä uskomuksista, tavoista ja opeista on muokattu kansanomaisia versioita, kuten omaperäinen kalevalainen kertomus siitä, miten kristinuskon Jeesus syrjäyttää tietäjä Väinämöisen.[18][19] 1800-luvun suomalaisen kokemusmaailmaan ei näytä enää kuuluneen erikseen nimettyjä jumalia, mutta loitsuissa ja vanhoissa runoissa esiintyy erilaisia nimityksiä, kuten Ukko ylijumala. 1500- ja 1600-luvuilta on myös tietoja Ukon kunniaksi järjestetyistä juhlista, Ukon vakoista.[20]

Haltijausko edustaa ikivanhoja käsityksiä, jotka säilyivät maalaisoloissa pitkään. Haltijat olivat ihmisenkaltaisia olentoja, jota asui sekä kotona että luonnossa. Jotkin haltijat saattoivat olla hyödyllisiä, kuten kodin-, saunan- tai riihenhaltijat, mutta toiset olivat vaarallisia: vedenhaltija houkutteli veden partaalle ja metsänhaltija saattoi eksyttää ihmisen. Myös vainajausko ilmentää ikivanhoja pelkoja ja kuvitelmia. Vainajista voi olla eläville haittaa, ellei niitä kohdeltu oikein, ja kuolleet ovat voineet palata kotiin selvittelemään kesken jääneitä asioita. Vainajien muistojuhlista tärkein on ollut kekri. Yleisiä ovat olleet myös kuvitelmat pahasta silmästä ja onnen riistämisestä.[20]

Kansanperinteestä on lähtöisin osa suomalaisesta juhlaperinteestä, varsinkin pakanallisperäinen juhannuksen vietto taikoineen sekä joulun juhlinta.[21]

Ruokaperinne

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Suomalainen keittiö
Karjalanpiirakoita ja munavoita.

Suomalaisessa ruokakulttuurissa on vaikutteita sekä idästä että lännestä, ja erot korostuvat maakuntien perinteissä. Lännessä ruokaa on tehty perinteisesti keittämällä ja leivinuunia lämmitettiin harvoin jolloin arkileipä säilytettiin kuivattuna. Idässä uuni lämpeni usein ja sitä käytettiin ruoanlaittoon. Hapattaminen, sienet ja piirakat ovat itäistä perinnettä.[22]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ What is folklore? University of Illinois. Arkistoitu 23.8.2015. Viitattu 6.8.2015.
  2. ↑ a b Virtanen, Leea: Kansanperinne, s. 11. (Teoksessa Molarius, Päivi (toim.): Suomen taide ja kulttuuri) Helsingin yliopisto: Lahden tutkimus- ja koulutuskeskus, 1993. Virhe: Virheellinen ISBN-tunniste
  3. ↑ Virtanen, Leea: Kansanperinne, s. 16–18. (Teoksessa Molarius, Päivi (toim.): Suomen taide ja kulttuuri) Helsingin yliopisto: Lahden tutkimus- ja koulutuskeskus, 1993. Virhe: Virheellinen ISBN-tunniste
  4. ↑ Virtanen, Leea: Kansanperinne, s. 19–21. (Teoksessa Molarius, Päivi (toim.): Suomen taide ja kulttuuri) Helsingin yliopisto: Lahden tutkimus- ja koulutuskeskus, 1993. Virhe: Virheellinen ISBN-tunniste
  5. ↑ Keisari lahjoitti tontin Suomen kielen talolle Helsingin Sanomat. Arkistoitu 9.10.2015. Viitattu 6.8.2015.
  6. ↑ Raija Majamaa: Elias Lönnrot 16.9.1997. Kansallisbiografia. Viitattu 6.8.2015.
  7. ↑ Virtanen, Leea: Kansanperinne, s. 12. (Teoksessa Molarius, Päivi (toim.): Suomen taide ja kulttuuri) Helsingin yliopisto: Lahden tutkimus- ja koulutuskeskus, 1993. Virhe: Virheellinen ISBN-tunniste
  8. ↑ http://www.kalevalaseura.fi/kalevalankankahilla/nv/f.php (Arkistoitu – Internet Archive)
  9. ↑ http://www.vienankarjala.net/kale.htm
  10. ↑ a b c Virtanen, Leea: Kansanperinne, s. 21–22. (Teoksessa Molarius, Päivi (toim.): Suomen taide ja kulttuuri) Helsingin yliopisto: Lahden tutkimus- ja koulutuskeskus, 1993. Virhe: Virheellinen ISBN-tunniste
  11. ↑ Virtanen, Leea: Kansanperinne, s. 23–24. (Teoksessa Molarius, Päivi (toim.): Suomen taide ja kulttuuri) Helsingin yliopisto: Lahden tutkimus- ja koulutuskeskus, 1993. Virhe: Virheellinen ISBN-tunniste
  12. ↑ a b Virtanen, Leea: Kansanperinne, s. 24–25. (Teoksessa Molarius, Päivi (toim.): Suomen taide ja kulttuuri) Helsingin yliopisto: Lahden tutkimus- ja koulutuskeskus, 1993. Virhe: Virheellinen ISBN-tunniste
  13. ↑ Virtanen, Leea: Kansanperinne, s. 25–26. (Teoksessa Molarius, Päivi (toim.): Suomen taide ja kulttuuri) Helsingin yliopisto: Lahden tutkimus- ja koulutuskeskus, 1993. Virhe: Virheellinen ISBN-tunniste
  14. ↑ Omakotiliitto: Puunpoltto on arvokas suomalainen perinne (Archive.org) 25.4.2015. Omakotiliitto. Arkistoitu 2.5.2015. Viitattu 6.8.2015.
  15. ↑ Harri Metsälä: Metsä on perinteisen rakentajan tavaratalo Rakennusperintö.fi (Archive.org)
  16. ↑ Legenda Suomen Käsityön Ystävät. Arkistoitu 28.8.2015. Viitattu 6.8.2015.
  17. ↑ Sini Salmirinne: Tarvitaanko enää perinteisiä käsityötaitoja? Yle.fi/uutiset 11.9.2013, päivitetty 18.2.2015
  18. ↑ [https://yle.fi/uutiset/3-6993214
  19. ↑ http://kalevalataidettakouluille.ateneum.fi/marjatta_tehtavat.html (Arkistoitu – Internet Archive) Kalevalaisessa seimessä Karjalan kuningas korvaa Jeesus-lapsen] Yle.fi, uutiset 20.12.2013, päivitetty 20.12.2013
  20. ↑ a b Virtanen, Leea: Kansanperinne, s. 26–28. (Teoksessa Molarius, Päivi (toim.): Suomen taide ja kulttuuri) Helsingin yliopisto: Lahden tutkimus- ja koulutuskeskus, 1993. Virhe: Virheellinen ISBN-tunniste
  21. ↑ Joulun perinteet (Archive.org) Suomalaisen Työn Liitto. Arkistoitu 15.12.2016. Viitattu 6.8.2015.
  22. ↑ Maakuntien rikas ruokakulttuuri Ruokatieto. Arkistoitu 14.4.2020. Viitattu 14.7.2015.

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Haavio, Martti: Suomalainen mytologia. Porvoo Helsinki: WSOY, 1967.
  • Hautala, Jouko (toim.): Vanhat merkkipäivät. (Kuvittanut Erkki Tuomi. 7. p. (1. p. 1948)) Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2000. ISBN 951-746-162-3
  • Hyry, Katja & Pentikäinen, Antti & Pentikäinen, Juha: Lumen ja valon kansa: Suomalainen kansanusko. Helsinki: WSOY, 1995. ISBN 951-0-20101-4
  • Korhonen, Teppo: Tekniikkaa, taidetta ja taikauskoa: Kirjoituksia aineellisesta kansankulttuurista. (Tietolipas 162) Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1999. ISBN 951-746-009-0
  • Kovalainen, Ritva & Seppo, Sanni: Puiden kansa. Kemiö: Helsinki: Hiilinielu tuotanto: Miellotar, 2006. ISBN 952-99113-1-9
  • Kuisma, Juha: Tuli leivän antaa: Suomen ekohistoria. Helsinki Jyväskylä: Gummerus, 1997. ISBN 951-20-5014-5
  • Laaksonen, Pekka & Mettomäki, Sirkka-Liisa (toim.): Metsä ja metsänviljaa. (Kalevalaseuran vuosikirja 73) Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1994. ISBN 951-717-767-4
  • Lehikoinen, Heikki: Tuo hiisi hirviäsi: Metsästyksen kulttuurihistoria Suomessa. Helsinki: Teos, 2007. ISBN 978-951-851-123-9
  • Pentikäinen, Juha: Kalevalan maailma. (Uusittu laitos. 1. laitos ilmestynyt 1987 Gaudeamuksen kustantamana nimellä Kalevalan mytologia) Helsinki: Yliopistopaino, 1989. ISBN 951-662-403-0
  • Pentikäinen, Juha: Suomalaisen lähtö: Kirjoituksia pohjoisesta kuolemankulttuurista. (Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 530) Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1990. ISBN 951-717-625-2
  • Sarmela, Matti: Suomen perinneatlas: Suomen kansankulttuurin kartasto 2. (Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 587) Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1994. ISBN 951-717-753-4 Teoksen verkkoversio (PDF).
  • Talve, Ilmar: Suomen kansankulttuuri. (3. tark. ja täyd. ps. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 514) Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1990. ISBN 951-717-553-1
  • Vilkuna, Kustaa: Isien työ: Veden ja maan viljaa, arkityön kauneutta. (13. p.) Helsinki: Otava, 2005. ISBN 951-1-02499-X
  • Vilkuna, Kustaa: Vuotuinen ajantieto: Vanhoista merkkipäivistä sekä kansanomaisesta talous- ja sääkalenterista enteineen. (24. p. (1. laitos 1950)) Helsingissä: Otava, 2007. ISBN 951-1-12544-3
  • Virtanen, Leea: Suomalainen kansanperinne. (Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 471) Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1988 (3. p. 1999). ISBN 951-717-500-0
  • Vuorela, Toivo: Kansanperinteen sanakirja. Helsinki: WSOY, 1979. ISBN 951-0-08803-X
  • Vuorela, Toivo: Suomalainen kansankulttuuri. Porvoo Helsinki: WSOY, 1975 (4. p. 1998). ISBN 951-0-07190-0

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Suomalainen_kansanperinne&oldid=22751603”