Pohjan sota

Pohjan sota
Marssi yli jäätyneen Beltin
Päivämäärä: 1655–1661 Paikka: Tanska-Norja, Ruotsi, Puola-Liettua Lopputulos: Roskilden rauha ja Kööpenhaminan rauha Olivan rauha Vallisaaren aselepo ja Kardisin rauha Aluemuutokset: Tanska luovutti Skånen, Hallandin, Blekingen ja Bohuslänin sekä Venin saaren Ruotsille Preussin herttuakunta itsenäistyi Liivinmaan hallintaoikeus vahvistettiin Ruotsille Uusi Ruotsi Alankomaille
Osapuolet
Ruotsi Brandenburg-Preussi (1656–1657) Transilvanian ruhtinaskunta Ukrainan kasakat Liettuan suuriruhtinaskunta Valakia Moldavia	Puola-Liettua  Tanska Habsburgien monarkia Moskovan Venäjä Krimin kaanikunta Brandenburg-Preussi (1655–1656, 1657–1660) Yhdistyneet provinssit
Komentajat
Kaarle X Kustaa Arvid Wittenberg Magnus de la Gardie Karl Gustav Wrangel Gustaf Otto Stenbock Pietari Brahe Fredrik Wilhelm Yrjö II Rákóczi Anton Zhdanovich	Juhana II Kasimir Stephan Czarniecki Janusz Radziwill Pawel Jan Sapieha Stanislaw Lanckorónski Stanislaw Potocki Wincenty Gosiewski Fredrik III Ulrik Fredrik Gyldenlöve Anders Bille Iver Krabbe Aleksanteri Mihailovits Matvey Shremetev Fredrik Wilhelm Raimondo Montecuccoli Jean-Louis Raduit de Souches
Tappiot
70 000 kaatunutta ruotsalaista

Pohjan sota (myös toinen pohjoismainen sota, toinen Pohjan sota tai Pohjan sodat) käytiin vuosina 1655–1661 Itämeren alueella ja Puolassa. Sodan syinä olivat Ruotsin, Venäjän ja Brandenburgin laajenemishalut, Puolan heikkoudentila sekä Tanskan ja Ruotsin välinen valtataistelu Itämerellä. Brandenburg halusi Etu-Pommerin Ruotsilta ja Tanska kykeni vielä haastamaan Ruotsin Itämeren alueella. Venäjä halusi saada yhteyden Itämerelle. Ruotsi tähtäsi Preussin satamien takaisin saamiseen Puolalta tai Tanskan lyömiseen lännessä.

Sotaan liittyy myös Puolan ja Venäjän välinen sota 1654–1667. Mukana Pohjan sodan eri vaiheissa olivat Ruotsi, Puola, Brandenburg, Venäjä, Tanska, Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta, Alankomaat, Transilvania ja Englanti.

Taustaa

Ruotsin kuningas Kaarle X Kustaa (Sébastien Bourdonin maalaus).

Puola ajautui sisäisiin vaikeuksiin, kun aatelisto voimistui ja sai muun muassa oikeuden ylläpitää omia paikallisia armeijoita. Puolan kuninkaan Juhana II Kasimirin armeija oli kuitenkin kohtuullisen vahva uudistusten jälkeen, kun uudet ruotsalaistyyliset jalkaväen tykit ja musketit oli otettu käyttöön Ruotsia vastaan käydyn sodan 1600–1629 jälkeen.

Ukrainan kasakoiden irtautumispyrkimykset Puolan ylivallasta johtivat Bohdan H'melnytskyn johtamaan kapinaan Ukrainassa, joka kuitenkin lyötiin 1648. Kasakat hakeutuivat Venäjän tsaarin Aleksei Mihailovitšin suojelukseen 1654, ja nousivat uudelleen kapinaan Puolan kuningasta vastaan. Tämä johti sotaan Puolan ja Venäjän välillä.

Venäläiset hyökkäsivät Puolaan ja valtasivat syksyllä 1654 Smolenskin ja Vilnan, uhaten näin myös Puolan Liivinmaata. Ruotsi havahtui venäläisten nopeasti edetessä kohti Itämerta. Venäjän pääsy rannikolle olisi merkinnyt vakavaa iskua Itämerta hallinneen Ruotsin valtapolitiikalle. Samalla Kuurinmaan herttua Jakob von Kettlerin suurehko laivasto voisi joutua tsaarin käsiin. Juuri kuninkaaksi kruunatulle Kaarle X Kustaalle jäi vaihtoehdoiksi joko liittoutua Puolan kanssa Venäjää vastaan, tai rikkoa vuonna 1635 Puolan kanssa tehty Stuhmsdorfin välirauha ja vallata Puolan tärkeät osat ennen Venäjää. Sen jälkeen voitaisiin vielä kääntyä Venäjää vastaan. Kaarle päätti valita jälkimmäisen vaihtoehdon.

Puolan kuningas Juhana II Kasimir. (Jan Matejkon maalaus)

Sodan alkaminen Puolassa 1655–1656

Suunnitelman mukaan Ruotsin joukoista muodostettiin kolme armeijaa, joissa oli yhteensä 72 000 miestä. Kaarle X Kustaan ja Arvid Wittenbergin johtamien kahden armeijan tuli hyökätä lännestä Pommerista ja kolmas Kustaa Hornin komentama armeija hyökkäisi saman aikaisesti Liivinmaalta. Armeijoiden tuli kohdata Veikselillä ja Varsovan valtauksen jälkeen ne jatkaisivat Puolan hallussa olleeseen Preussiin.

Lännestä lähteneet armeijat aloittivat vuonna 1655 marssin Puolaan saavuttaen menestystä, mutta Hornin armeija ei saanut lähtökäskyä, vaan se pysyi Riiassa. Puolan heikkouden vuoksi osa aatelisista siirtyi suoraan Ruotsin puolelle. Väinänlinna vallattiin 1. heinäkuuta. Syyskuussa Puolan armeija lyötiin Zarnowin taistelussa ja Varsova vallattiin. Kun vielä Krakova vallattiin puolalaisilta, oli syksyllä lähes koko Puolan ydinalue Kaarlen X Kustaan hallussa. Liivinmaalla olleet joukot valtasivat saman aikaisesti muun muassa Dünaburgin.

Loppuvuodesta 1655 Brandenburgin vaaliruhtinas Fredrik Vilhelm uhkasi Ruotsia sodalla. Kaarle kääntyi pohjoiseen ja pakotti Fredrikin solmimaan 7. tammikuuta 1656 Königsbergin sopimuksen, jolla Ruotsi sai puolet Preussin satamien tulleista ja oikeuden käyttää Libaun ja Memelin satamia. Lisäksi Fredrikin hallitseman Preussin herttuakunnan tuli siirtyä Puolan alaisuudesta Ruotsin alaisuuteen.

Brandenburgin vaaliruhtinas Fredrik Vilhelm. (G. Flinckin maalaus 1652)

Kaarle haki tukea Brandenburgilta ja lupasi Fredrik Vilhelmille lisäalueita Preussista. Vastineeksi Fredrik lupasi koko armeijansa Ruotsin käyttöön 12 kuukaudeksi ja sen jälkeen vielä 4 000 jalkamiestä pitemmäksi aikaa. Kaarle pääsi taas etenemään ja yhtynyt brandenburgilais-ruotsalainen armeija löi puolalaiset Varsovan taistelussa 18.–20. heinäkuuta 1656. Taistelun jälkeen Fredrik kuitenkin vetäytyi yhteistyöstä Kaarlen kanssa, eivätkä ruotsalaiset pystyneet hyödyntämään voittoa.

Kesällä 1658 puolalaiset nousivat kapinaan ruotsalaisia valloittajia vastaan. Kansannousu pakotti Kaarlen vetäytymään lähemmäs Itämerta piirittämään Danzigia, alueelle jossa joukkojen huoltaminen olisi helpompaa.

Kaarle X Kustaakin haki talven aikana liittolaisia. Transilvanian ruhtinas Yrjö II Rákóczi lupasi hyökätä etelästä Puolaan, kasakat sitoutuivat etenemään Ukrainasta ja Labiaun sopimuksella myös Fredrik Vilhelm lupautui jälleen sotilaalliseen yhteistyöhön ruotsalaisten kanssa. Vastineeksi Preussin herttuakunta siirtyi Brandenburgin osaksi ja Ruotsi luopui Preussin satamien tulleista. Muutkin liittolaiset saisivat osansa tulevista voittomaista. Keväällä 1657 Kaarle eteni taas syvälle Puolaan uusien liittolaistensa kanssa.

Venäläiset etenivät Inkerissä, Karjalassa (ns. ruptuurisota) sekä Liivinmaalla yhdessä liettualaisten kanssa ja puolalaiset löivät Transilvanian ruhtinaan armeijan Etelä-Puolassa. Syyskuussa Fredrik Vilhelm vaihtoi Wehlaun sopimuksella uudestaan puolta ja antoi 6 000 miestä puolalaisten käyttöön heidän hyökätessään Ruotsin Pommeriin ja Liivinmaalle. Vastineeksi Juhana II Kasimir lupasi Elbingin sekä Preussin herttuakunnalle täyden itsenäisyyden Puolan alaisuudesta.

Venäjä julistaa sodan

Pääartikkeli: Ruptuurisota

Toukokuussa 1656 tsaari Aleksei Mihailovitš julisti sodan Ruotsille tavoitteena reitin avaaminen Itämerelle. Kesäkuun alkupäivinä venäläiset hyökkäsivät pohjoisessa Pähkinälinnaa ja Käkisalmen linnaa kohti aloittaen vuosina 1656-1658 käydyn ruptuurisodan. Venäläiset saivat nopeasti koko Laatokan alueen hallintaansa piiritettyä Käkisalmen linnaa lukuun ottamatta. Etelämpänä venäläiset valtasivat elokuussa Väinänlinnan sekä Kokenhausenin, ja ryhtyivät 21. elokuuta piirittämään Riikaa. Piiritys kuitenkin epäonnistui, sillä Venäjällä ei ollut käytössään laivastoa. Venäläiset aloittivat vetäytymisen kaupungin edustalta lokakuun alussa.

Venäjä solmi elokuussa 1656 aselevon Puolan kanssa ja liittoutui Tanskan kuningas Fredrik III:n ja keisari Ferdinand III:n kanssa Ruotsia vastaan.

Sotatoimet päättyivät 21. toukokuuta 1658 solmittuun Vallisaaren aselepoon, joka vahvistettiin 20. joulukuuta kolmivuotiseksi. Sopimuksen mukaan Stolbovan rauhan raja säilyi maiden välillä lukuun ottamatta venäläisten haltuun jäämiä Kokenhusenia, Adselniä, Tartoa, Marienburgia ja Wasch-Narvaa.

Ruotsin ja Venäjän välillä solmittiin 21. kesäkuuta 1661 Kardisin rauha, jolla palattiin sotaa edeltäneeseen tilanteeseen. Vihollisuutensa uudestaan vuonna 1659 aloittaneet Puola ja Venäjä solmivat Andrusovon välirauhan vasta tammikuussa 1667. Kasakat lopettivat kapinansa Hadziaczin rauhassa 1658 ja katkaisivat yhteytensä Moskovaan, koska halusivat yhteistyötä Puolan kanssa. Tämän puolalaiset kuitenkin torjuivat ja rauhanteossa 1667 Ukraina jaettiin Puolan ja Venäjän kesken.

Sodan siirtyminen Tanskaan 1657

Alankomaiden tukemana Tanska julisti 1. kesäkuuta 1657 sodan Ruotsille, tavoitteenaan vallata Bremenin ja Verdenin hiippakunnat. Fredrik III:n luulo, että Ruotsi olisi täysin työllistetty Puolassa osoittautui vääräksi, kun Kaarle käänsikin huomionsa sotaan Tanskaa vastaan. Kaarle marssitti armeijansa Puolasta Holsteiniin ja valtasi Bremenin hiippakunnan takaisin Tanskalta. Syksyn aikana Ruotsi otti koko Jyllannin haltuunsa.

Ruotsin armeija ylittää Iso-Belttiä.

Kaarle X Kustaan oli saatava sota Tanskaa vastaan nopeasti päätökseen. Itämeren herruus oli tanskalais-hollantilaisella laivastolla, eikä Kaarle päässyt nousemaan maihin Tanskan saarille pakottaakseen Tanskan rauhaan. Apuun tuli kuitenkin poikkeuksellisen ankara talvi, Tanskan salmet jäätyivät ja Kaarle pääsi etenemään Tanskan saarille uhkaamaan Kööpenhaminaa. Tanska pakotettiin 26. helmikuuta 1658 solmimaan raskas Roskilden rauha, jossa Tanska menetti Etelä-Ruotsin maakuntansa, Trondheimin ja Bornholmin. Huhtikuussa saatiin aikaan myös välirauha venäläisten kanssa, mutta Brandenburg, keisari ja Puola jatkoivat taistelua Ruotsia vastaan.

Roskilden rauhan ehdot eivät kuitenkaan riittäneet Kaarlelle, joka tarvitsi lisää rahaa rahoittaakseen Ruotsin suurvaltapyrkimykset. Preussin satamien tullitulot oli mahdollista saada takaisin hyökkäämällä Brandenburgia vastaan, mutta se todennäköisesti olisi kääntänyt Ruotsia vastaan myös Ranskan, Englannin ja Alankomaat. Kaarle asetti tavoitteekseen Tanskan lopullisen lyömisen ja Juutinrauman tullitulojen saamisen Ruotsin hallintaan.

Elokuun alussa 1658 Ruotsin laivasto vei Kaarlen armeijan Själlantiin ja lokakuussa aloitettiin Kööpenhaminan piiritys. Alankomaat ja kolmiliitto (Brandenburg, Puola ja keisari) ryhtyivät tukemaan Tanskaa. Hollannin laivasto voitti Ruotsin laivaston Juutinrauman meritaistelussa lokakuun 29. päivä ja Brandenburgin 30 000 miehen armeija eteni Holsteiniin. Helmikuussa 1659 Kaarlen armeija teki epäonnistuneen rynnäkön Kööpenhaminan valtaamiseksi. Toukokuussa myös Englanti liittyi tukemaan Tanskaa ja lähetti avuksi laivastonsa. Lokakuussa Brandenburgin armeija eteni mantereelta Tanskan saarille. Itämeren etelärannalla Ruotsilla oli enää muutama kaupunki hallussaan.

Valmistellessaan Ruotsin armeijan hyökkäystä Norjaan Kaarle X Kustaa kuoli yllättäen 13. helmikuuta 1660. Seuraaja Kaarle XI oli vasta nelivuotias. Alankomaiden välityksellä solmittiin Kööpenhaminan rauha, jossa Ruotsi luovutti Trondheimin ja Bornholmin takaisin Tanskalle.

Olivan rauha ja sodan seuraukset

Ranska halusi Ruotsin säilyttävän vaikutusvaltansa Saksassa ja välitti Olivan rauhasopimuksen Ruotsin, keisari Leopold I:n, Puolan ja Brandenburgin välille. Sopimuksessa Elbing siirtyi takaisin Puolalle, mutta Preussin herttuakunnasta tuli Wehlaun sopimuksen mukaisesti osa Brandenburgia. Puola luopui vaatimuksistaan Ruotsin Liivinmaalla, ja lisäksi sovittiin ettei Juhana II Kasimirin oikeus Ruotsin kruunuun enää siirry seuraavalle Puolan kuninkaalle.

Brandenburgin vaikutusvalta alueella kasvoi suuren vaaliruhtinas Fredrik Vilhelmin ovelan liittoutumis- ja sopimuspolitiikan myötä, ja maan armeija kasvoi ja Preussin siirtyessä kokonaan Brandenburgin osaksi luotiin perusta tulevalle Preussin kuningaskunnalle. Tanska oli nyt lyöty ja se ei enää yksin pystynyt haastamaan Ruotsia taisteluun Itämeren herrudesta. Puolan heikkeneminen jatkui Pohjan sodan aikana ja se johti lopulta Puolan jakoihin 1700-luvun lopulla. Puolan heiketessä Venäjä vahvistui Smolenskin alueella ja erityisesti Ukrainassa, jonka itäosa joutui kolmeksi ja puoleksi vuosisadaksi Venäjän vaikutusvaltaan. Ukrainalaisten yritys luoda oma valtio epäonnistui. Ruotsin laajeneminen itään ja etelään pysähtyi, mutta se sai Tanskalta nykyiset eteläiset maakuntansa. Ruotsin emäalueen painopiste siirtyi tämän seurauksena huomattavasti lounaaseen päin.

Katso myös

• Suuri Pohjan sota

Lähteet

• Childs, John: Warfare in the Seventeenth Century. Lontoo: Cassell, 2001. ISBN 0-304-36373-1 (englanniksi)
• Lappalainen, Jussi T.: Sadan vuoden sotatie. (Suomen sotilaat 1617-1721) Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2001. ISBN 951-746-286-7
• Kiaupa, Zigmantas: The History of Lithuania. (kääntänyt: Rowell, S.C. & Smith, Jonathan) Liettua: Baltos Lankos, 2004. ISBN 9955-584-87-4

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Pohjan sota Wikimedia Commonsissa

Ruotsin ja Novgorodin/Venäjän rauhansopimukset (päättyneet sodat)

Pähkinäsaaren rauha 1323 Täyssinän rauha 1595 (pohjoismainen viisikolmattavuotinen sota) | Stolbovan rauha 1617 (Inkerin sota) | Kardisin rauha 1661 (Pohjan sota) | Uudenkaupungin rauha 1721 (suuri Pohjan sota) Turun rauha 1743 (hattujen sota) | Värälän rauha 1790 (Kustaa III:n sota) | Haminan rauha 1809 (Suomen sota)