Ristiretket Baltiaan

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Ristiretket Baltiaan
Saksankielinen kartta Baltian valloituksesta.
Saksankielinen kartta Baltian valloituksesta.
Päivämäärä:

1200-luku

Paikka:

Baltia

Lopputulos:

Ristiretkeläisten voitto.

Osapuolet

Kalparitaristo (1202/03 – 1236)
Liivinmaan ritarikunta (1236 – )
 Tanska
 Ruotsi

Liiviläiset
Latgallit
Virolaiset
Semgallit
Kuurit

Ristiretket Baltiaan olivat kirkon hyväksymiä sotaretkiä, joita etupäässä saksalainen ritarikunta ja kalparitaristo sekä myös tanskalaiset ja ruotsalaiset tekivät Baltiassa asuvia pakanakansoja ja ortodokseja vastaan. Nämä ristiretket tehtiin etupäässä 1200-luvulla. Ristiretkien tärkeimmät lähteet ovat Henrik Lättiläisen laatima Henrik Liivinmaalaisen kronikka ja anonyymin kirjailijan Liivinmaan riimikronikka. Henrikin teos käsittää vuodet 1184–1227. Liivinmaan kronikka taas käsittää vuodet 1180–1290. Baltian valtaaminen saatiin päätökseensä vuoteen 1238 mennessä, vaikkakin vielä tämän jälkeen olot säilyivät epävakaina. Varsinaisesti tilanne rauhoittui vasta 1300-luvulla.[1]

Tausta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saksalaisten levittäytyminen itään (saks. Drang nach Osten) alkoi jo sydänkeskiajalla ja ulottui Baltian alueelle 1100-luvun puolivälissä. Saksalaisten voiman lujittumisen mahdollisti Skandinavian maiden heikentyminen ja Kiovan Venäjän tuhoutuminen mongolien hyökkäysten takia. Saksalaisten levittäytymisen Baltiaan laukaisi alueen kauppaherruuden tavoittelu.[2] Lyypekin vuonna 1158 ja Artlenburgin sopimuksen myötä saksalaiskauppiaat vakiinnuttivat asemansa Luoteis-Saksan–Gotlannin linjalla. Tämän jälkeen he alkoivat vallata kauppaa Väinäjoella.[3] Väinäjoki oli tuolloin tärkein Venäjän sisämaahan johtanut tavarankuljetusreitti.[4] Uusi alustyyppi koggi mahdollisti entistä suurempien tavara- ja miesmäärien kuljetukset meriteitse. Tanskalaiset ja ruotsalaiset kauppiaat jäivät nopeasti alakynteen, kun he käyttivät vain rannikon kauppapaikkoja saksalaisten purjehtiessa sisämaahan.[5] Saksalaiset perustivat alueelle kauppa-asemia[4], joista ensimmäinen perustettiin Henrikin Liivinmaan kronikan mukaan vuonna 1159 Väinäjoen suulle nykyisen Riian alueelle[6].

Ensimmäisiä lähetyssaarnaajia alueella oli Meinhard, joka tuli alueelle Segebergin luostarista läheltä Lyypekkiä. Meinhard sai luvan lähetyssaarnaustoiminnalleen Väinäjoen vartta muodollisesti hallinneelta Polotskin ruhtinaalta. Luvan saatuaan Meinhard perusti alueen ensimmäisen kirkon vuonna 1184 Ykskylään.[3] Kirkon suojaksi rakennettiin Gotlannista tulleiden muurarien ja kristinuskoon kääntyneiden liiviläisten avulla kaksi kivilinnaa. Lähetystyö tapahtui rauhanomaisesti Meinhardin kastaessa Väinäjoen varren ja munkki Teoderikin kastaessa Toreidan liiviläisiä. 1186 Bremenin arkkipiispa Hartvig II vihki Meinhardin Ykskylän piispaksi. Meinhard kuoli vuonna 1196.[7]

Ristiretket Pyhälle Maalle
Muut ristiretket

Latvian alueen alistaminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Balttilaiset heimot 1200-luvun alussa

Liiviläiset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Meinhardin kuoltua liiviläisten kerrotaan pesseen kasteensa pois Väinäjoessa. Meinhardin seuraaja Bertold karkotettiin Liivinmaalta vuoden 1196 kesällä. Tästä kuultuaan paavi Celestinus III antoi luvan lähettää ristiritareita alueelle.[8] Bertold tuli takaisin alueelle kesällä vuonna 1198 mukanaan noin tuhat ristiretkeläistä.[9] Hän eteni liiviläisten valtaamalle Holmen linnalle ja vaati näitä ottamaan kasteen takaisin vastaan. Liiviläiset eivät suostuneet ja Bertold lähti takaisin kohti Väinäjoen suuta, jonne hänen joukkonsa olivat rantautuneet laivoistaan. Holmen linnaa olisi ollut mahdoton vallata ilman laivoja, jotka oli jätetty rantautumispaikkaan. Matkalla takaisin liiviläiset väijyttivät saksalaiset lähellä nykyistä Riikaa. Saksalaiset olivat voittamassa taistelua, kun Bertoldin hevonen vauhkoontui ja syöksyi keskelle pakoon lähteneitä liiviläisiä. Tällöin eräs Ymaut-niminen liiviläissoturi surmasi hänet keihäällä. Tämän jälkeen liiviläiset karkottivat kaikki lähetystyöntekijät alueeltaan.[10]

Tapahtumien jälkeen alueen käännyttämistä päätettiin tehostaa entisestään ja Hartvig II nimitti Albert von Buxhövdenin Liivinmaan piispaksi vuonna 1199. Albert aloittikin aiempia voimakkaampien toimien suunnittelut. Hän otti yhteyttä paavi Innocentius III:een, joka suostui kutsumaan bullalla alueelle ristiritareita Saksista ja Westfalenista. Tämän lisäksi Innocentius määräsi, että Liivinmaalle tehdyt retket asetettiin saman arvoisiksi Pyhälle maalle tehtyjen kanssa. Paavin lisäksi Albert pyysi apua myös Tanskan kuningas Knuut IV:tä ja Saksan Staufi-kuningas Filip Švaabilaiselta. Näiden tuki jäi kuitenkin vähäiseksi. Oman värväystoimintansa avulla Albert sai satoja mukaan ristiretkelle, ja keväällä 1200 hän lähti ensimmäiselle matkalleen Liivinmaalle 23 laivalla.[7] Tästä lähtien Liivinmaan ja Saksan välille muodostui tiiviit yhteydet. Kauppiaiden laivojen mukana alueelle virtasi pyhiinvaeltajia ja kolonialisteja.[11] Albert kutsui Väinäjoen varren ja Toreidan liiviläiset neuvotteluihin ja vangitutti heidät. Pois päästäkseen heidän tuli asettaa 30 panttivankia saksalaisille, jotka lähetettiin Saksaan "oppimaan saksalaisille tavoille".[12] Vuonna 1201 Albert perusti Riian kaupungin sotilaalliseksi ja kaupalliseksi keskukseksi alueelle. Tämän jälkeen piispanistuin siirrettiin Ykskylästä Riikaan. Talvella 1202-1203 munkki Teoderik perusti järjestön nimeltä Fratres militiae Christi, joka tuli tunnetuksi Kalparitaristona.[13] Järjestö toimi Liivinmaan piispan alaisuudessa[14]. Kristinuskoon kääntynyt ja saksalaisten kanssa ollut liiviläinen johtaja Kauppo teki matkan Roomaan paavin luokse vuonna 1202 ja palasi vuonna 1204. Tänä aikana hän oli menettänyt pakanallisten liiviläisten tuen. Liiviläiset kapinoivat Akon johdolla ja valloittivat Holmen saarilinnoituksen vuonna 1206, mutta Kauppoa tukeneet kristityt liiviläiset ja saksalaiset hyökkäsivät vielä samana vuonna linnaan ja surmasivat Akon.[15] Tämän jälkeen liiviläiset oli alistettu lopullisesti[14].

Liettualaiset ja latgallit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Liettualaiset olivat ahdistelleet saksalaisia jo heti näiden saavuttua Liivinmaalle[16]. Saksalaiset saivat sodassa liettualaisia vastaan liittolaisekseen semgallit, joita liettualaiset olivat myös ahdistelleet. Näiden johtaja Vesthard oli ehdottanut liittoa saksalaisten kanssa, jotta he voisivat yhdessä tuhota tuolloin Liivinmaalla sotaretkellä olleen Žvelgaitisin liettualaisjoukot. Saksalaiset vaativat tapansa mukaan yhteistyön takaamiseksi semgalleilta panttivankeja. Tämän jälkeen semgallit ja saksalaiset tuhosivat liettualaisjoukon vuonna 1205 käydyssä Rodenpoisen taistelussa, tappaen myös Žvelgaitisin.[17]Myöhemmin liettualaiset jatkoivat sotaretkiään käyttäen latgalliruhtinaskunta Gerziken aluetta tukialueenaan. Gerziken venäläinen ruhtinas Vselovod oli liettualaisen Daugerutisin tyttären kanssa naimisissa. Albert kävi sotaan Gerzikeä vastaan vuonna 1209, poltti Gerziken linnan ja otti ruhtinattaren vangiksi.[18] Vselovod pakeni, mutta Albert tarjosi tälle mahdollisuutta asettua vasallikseen. Vselovod suostui sopimukseen ja sai alueensa takaisin, mutta Albert pakotti hänet luopumaan alueistaan vuonna 1214.[19]

Kuurit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1200-luvun alussa myös Kuurinmaan baltit ja liiviläiset eli kuurit alkoivat hyökkäykset saksalaisia vastaan. Kuurit piirittivät Riikaa vuonna 1210 ja polttivat Väinäjoen suulla sijainneen luostarin vuonna 1228. Kalparitaristo teki vastahyökkäyksen talvella 1228–29, joka sattui olemaan myös paha nälkävuosi. Kuurilaiset suostuivat rauhansopimukseen, jonka mukaan heidän piti ottaa luokseen lähetyssaarnaajia ja luovuttaa 80 kiloa ruista auranalaa kohti.[20] Vuonna 1230 kuurien kuningas Lammekinus, joka oli joidenkin tutkijoiden mukaan liiviläinen,[21] tarjoutui ottamaan vastaan katolilaisen uskon, ehkä toivoen siten saavansa helpotusta nälänhätään. Balduin Alnalainen, joka oli väliaikaisesti Albertin seuraajana Riian arkkipiispana, suostuikin sopimukseen, mutta hänen välirikkonsa Kalparitariston kanssa johti ritariston hyökkäykseen Kuurinmaalle talvella vuonna 1231. Paavi asetti vuonna 1234 Vilhelm Modenalaisen epäsuosiossa olleen Balduinin tilalle. Kalparitariston hajottua tappiollisen Saulen taistelun jälkeen kuurilaiset kapinoivat ja surmasivat lähetyssaarnaajat. Tapahtuman jälkeen Saksalainen ritarikunta, johon Kalparitaristo sulautettiin, rakensi Kuldigaan linnan hallintoviranomaisten turvaksi. Ritarikunnan mestari Ditrich kokosi sotajoukon vuonna 1242 ja hyökkäsi Kuurinmaalle. Valloitus kesti kolme vuotta, kunnes kuurit suostuivat rauhaan vuonna 1245. Myöhemmin Kuurinmaakin jaettiin ritariston ja piispan kesken, mutta nyt 2/3 alueista meni ritarikunnalle ja 1/3 piispalle. Liiviläisten asuttama rannikkoalue päätyi pääosin piispalle. Kuurilaiset kapinoivat vielä vuonna 1260 mutta joutuivat antautumaan vuonna 1267.[20]

Semgallit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Samgallit, jotka olivat aiemmin olleet liitossa liettualaisia vastaan saksalaisten kanssa, julistautuivat riippumattomiksi 1230, mutta saksalaiset kukistivat heidät vuonna 1231.[22] Semgallit irrottautuivat uudelleen saksalaisvallasta liettualaisten voitettua saksalaiset Skuodan taistelussa vuonna 1259. Semgallian itsenäisyys vakiintui Durben taistelun jälkeen vuonna 120, jossa liettualaisille kärsitty tappio heikensi Liivinmaan ritarikuntaa merkittävästi.[23] Ritarikunnan onnistui kuitenkin koota voimansa ja he valloittivat semgallit ja perustivat heidän mailleen Mitaun linnan vuonna 1265/66 nykyiseen Jelgavan. Semgallit kapinoivat kuitenkin uudestaan liettualaisten tuella ja he voittivat saksalaiset Achensburgin linnan lähellä käydyssä taistelussa. Saksalaiset kukistivat semgallit lopullisesti vasta vuonna 1290, jolloin heitä johtanut Tervetenin ruhtinas Nameise ja suuri osa kaikista semgalleista pakenivat Liettuaan.[24]

Virolaiset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Viron historialliset maakunnat 1200-luvun alussa

Virolaisten vastaiset ristiretket alkoivat vuonna 1208, kun saksalaiset polttivat Ugandin maakunnassa sijainneen Otepään linna­vuoren. Tämän jälkeen virolaiset tekivät kostoiskun Tolovan linnaa vastaan, mitä seurasi saksalaisten hyökkäys Sakalaan. Seurasi lyhyt aselepo, joka rikkoutui kun kalparitarit hyökkäsivät jälleen Ugandiin. Virolaiset voittivat saksalaiset Jumaran taistelussa vuonna 1210. Vuonna 1211 saksalaiset hyökkäsivät Läänemaan maakunnan Soontaganaan, mitä seurasi virolaisten kostoretki ja jälleen uusi saksalaisten retki Viroon Sakalan maakunnan Viljandin linnaa vastaan. Sakalalaiset lupasivat ottaa kasteen vastaan, mutta he kääntyivät pakanoiksi taas heti, kun saksalaiset lähtivät alueelta. Tämän jälkeen seurasi taas virolaisten kostoretket. Sakala ja Ugandi hyökkäsivät saksalaisten liittolaisia latgalleja vastaan. Läänemaa ja Saarenmaa hyökkäsivät liiviläisiä vastaan, mutta ne kärsivät tappion Turaidassa käydyssä taistelussa.[25]

Christian August Lorentzenin vuonna 1809 maalaama Dannebrogin putoamista Lyndanisen taistelun aikana esittävä maalaus.

Voitosta innostuneina munkki Teoderik vihittiin Viron piispaksi ja hän toimi Albertin sijaisena tämän ollessa Saksassa värväämässä uusia ristiretkeläisiä. Vuonna 1215 saksalaiset hyökkäsivät kahteen otteeseen Sakalaan ja kerran Ugandiin, minkä seurauksena paikalliset lupautuivat ottamaan kasteen vastaan. Vuonna 1216 alistettiin Läänemaan Sootaganan asukkaat ja edettiin Rävälään ja Harjumaalle. Saksalaisten voittokulusta huolestunut Pihkovan ruhtinas hyökkäsi Ugandiin, minkä johdosta paikalliset pyysivät apua saksalaisilta, jotka riensivätkin avuksi ja tekivät yhdessä ugandilaisten kanssa retken Pihkovaan. Tämä taas johti Viron läntisten maakuntien liittoon pihkovalaisten kanssa. Nämä hyökkäsivät yhteisvoimin Ugandin Otepäähän. Vuonna 1217 saksalaisvalta luhistui kaikissa heidän valtaamissaan maakunnissa. Sakalalainen päällikkö Lembitu kokosi virolaisia kaikista maakunnista ja kävi vuonna 1217 taisteluun saksalaisia vastaan Palajoella. Niin sanottu Matinpäivän taistelu päättyi kuitenkin virolaisten tappioon ja Lembitun kuolemaan. Myös saksalaisten kanssa liitossa ollut Kauppo kuoli. Vuonna 1218 Albert ja Teoderik pyysivät sotilaallista apua Tanskan kuningas Valdemar II:lta, joka suostuikin avunpyyntöön.[26]

Valdemar purjehti joukkoineen nykyisen Tallinnan alueelle vuonna 1219. Siellä hän tuhosi paikalla olleen virolaisen Lyndanise-nimisen tukikohdan ja voitti tämän jälkeen häntä vastaan hyökänneet virolaiset Lyndanisen taistelussa. Tanskalaiset perustivat tämän jälkeen paikalle Tallinnan. Taistelun seurauksena Rävälä jäi tanskalaisten haltuun. Saksalaiset alistivat Järvamaan ja solmivat rauhan Virumaan kanssa, joka luovutti heille panttivankeja.[27] Tämän jälkeen alistettiin Harjumaa ja saarenmaalaiset voitettiin Läänemaalla käydyssä taistelussa. Tanskalaiset lähettivät Harjumaalle omia lähetyssaarnaajiaan saksalaisvalloituksesta huolimatta. Samoin meneteltiin Virumaalla. Tanskalaisten voittokulku kiinnitti Ruotsin huomion alueelle. Vuonna 1220 Ruotsin kuningas saapui Läänemaalle, valloitti Lihulan linnan ja aloitti oman kastetoimintansa alueella. Saarenmaalaiset kuitenkin hyökkäsivät ruotsalaisia vastaan ja tuhosivat näiden joukot.[28]

Kesällä 1222 tanskalaiset alkoivat rakentaa linnaa Saarenmaalle yhdessä saksalaisten kanssa. Tämän tarkoituksena oli parantaa osapuolien tulehtuneita suhteita. Myöhemmin sovittiinkin, että Etelä-Viro jäisi Kalparitaristolle ja Pohjois- ja Länsi-Viro Tanskalle. Suunnitelmat muuttuivat kun saarenmaalaiset piirittivät linnan ja valtasivat sen 1223. Alkoi virolaisten suuri kapina, minkä aikana saksalaiset ja tanskalaiset ajettiin pois kaikkialta Virosta Tallinnaa lukuun ottamatta. Kuitenkin jo samana vuonna saksalaiset saivat valloittamansa alueet takaisin lukuun ottamatta Ugandia, jonne Novgorod oli hyökännyt. Novgorodilaiset ja virolaiset voitettiin Tartossa käydyn taistelun jälkeen.[29] Saarenmaan maakunta valloitettiin saksalaisten toimesta vuonna 1227. Näin viimeinenkin vapaa virolainen alue menetti itsenäisyytensä.[30]

Katso myös

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Niitemaa ja Hovi, s. 82
  2. ↑ Alenius 2000, s. 34
  3. ↑ a b Niitemaa ja Hovi 1991, s. 58
  4. ↑ a b Alenius 2000, s. 35
  5. ↑ Zetterberg 2007, s. 57
  6. ↑ Zetterberg 2007, s. 58
  7. ↑ a b Niitemaa ja Hovi 1991, s. 59
  8. ↑ Vaalgamaa 2001, s. 39
  9. ↑ Zetterberg 2007, s. 59
  10. ↑ Liivinaan kronikka, piispa Bertold
  11. ↑ Niitemaa ja Hovi 1991, s. 60
  12. ↑ Liivinmaan kronikka, piispa Albert
  13. ↑ Niitemaa ja Hovi 1991, s. 61
  14. ↑ a b Niitemaa ja Hovi 1991, s. 62
  15. ↑ Svarīgākais Lībiešu Vēsturē Līdz 1899. Gadam Liiviläisten kulttuurikeskus. Arkistoitu 17.4.2010. Viitattu 4.5.2010. (latviaksi)
  16. ↑ Kallio 2009, s. 32
  17. ↑ Kallio 2009, s. 33
  18. ↑ Kallio 2009, s. 35
  19. ↑ Mela ja Valba 2001, s. 64
  20. ↑ a b Vaalgamaa, s. 44–46.
  21. ↑ Niitemaa, s. 49.
  22. ↑ Alenius 2001, s. 36
  23. ↑ Kallio 2009, s. 40
  24. ↑ Niitemaa ja Hovi 1991, s. 86
  25. ↑ Zetterberg 2007, s. 63
  26. ↑ Zetterberg 2007, s. 64
  27. ↑ Zetterberg 2007, s. 68
  28. ↑ Zetterberg 2007, s. 69.
  29. ↑ Zetterberg 2007, s. 70.
  30. ↑ Zetterberg 2007, s. 71.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Ristiretket_Baltiaan&oldid=21174521”