Oolannin sota

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tämä artikkeli kertoo sodasta. Laulusta kerrotaan artikkelissa Oolannin sota (laulu).
Oolannin sota
Osa Krimin sotaa
Bomarsundin pommitus.
Bomarsundin pommitus.
Päivämäärä:

1854–1856
Britannian laivasto Itämerellä: 28. maaliskuuta – 20. syyskuuta 1854 ja 17. huhtikuuta – 10. joulukuuta 1855

Paikka:

Suomen rannikko

Lopputulos:

Venäjän tappio

Osapuolet

 Ranska
 Yhdistynyt kuningaskunta

 Venäjän keisarikunta

Oolannin sota tarkoittaa Pohjanlahdella ja Suomenlahdella käytyjä Krimin sodan taisteluita. Nimitys tarkoittaa ”Ahvenanmaan sotaa”; nimi ”Oolanti” on suomenkielinen muunnos Ahvenanmaan ruotsinkielisestä nimestä Åland.

Tausta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Romanian rintamalla etenevä Venäjä oli provosoinut Osmanien valtakunnan julistamaan sodan 4. lokakuuta 1853, ja Britannia sekä Ranska päättivät tukea osmaneja. Oolannin sodan tarkoituksena oli eristää Venäjän huoltoreitit ja ulkomaankauppa ja pakottaa se rauhaan sekä saada Ruotsi mukaan Venäjän vastaiseen sotaan.[1] Saarto oli tarkoitus toteuttaa niin, että Venäjän laivasto Itämerellä tehtäisiin toimintakyvyttömäksi tuhoamalla rannikkopuolustuslinnakkeet, laivastoa ja ulkomaankaupan varastoina toimivia kauppamakasiineja. Vahingosta huomattava osa kohdistui Suomeen, koska suuri osa tuonaikaisesta Venäjän lipun alla purjehtivasta kauppalaivastosta oli Suomessa.

Oolannin sodan alku

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Brittiläinen laivasto-osasto, johon kuului yhdeksän höyrykoneilla varustettua alusta, neljä vanhempaa myös höyrykoneilla varustettua toisen linjan alusta, neljä fregattia sekä useita pienempiä siipirataslaivoja, lähti 11. maaliskuuta 1854 Spitheadistä Itämerelle vara-amiraali Sir Charles Napierin komentamana.

Sota julistettiin alkaneeksi kuitenkin vasta 27. maaliskuuta. Brittiläis-ranskalainen sadan laivan ja veneen laivasto-osasto oli silloisten mittapuiden mukaan varsin nykyaikainen höyrykäyttöisine aluksineen, ja sen onnistui pakottaa Venäjän laivasto saartoon. Venäjän laivasto kävi puolustustaisteluja vain kiinteiden merilinnoitusten lähistöllä. Laivaston toiminnasta kohdistui pääosa Suomen suuriruhtinaskuntaa vastaan. Brittiläis-ranskalaisessa Itämeren laivastossa taistelleille myönnettiin kaikkien aikojen ensimmäiset Viktorian ristit.

Kesäkuussa brittiläis-ranskalaisen laivaston uhka oli jo todettu sellaiseksi, että Suomen vanhan Ruotsin vallan aikaisen kaltaisen ruotusotaväen perustaminen uudelleen katsottiin tarpeelliseksi. Suostumuksensa sille antoi väliaikainen kenraalikuvernööri Rokassovski. Sodan alkupuolella Suomen suuriruhtinaskunnassa ollut armeija koostui vain Kaartinrykmentistä, meriekipaasista ja krenatööripataljoonasta. Venäjä ei laivastonsa vanhanaikaisuuden vuoksi kyennyt vastustamaan tehokkaasti, mutta piti laivojaan niiden tykkien lavettina sotasatamien, kuten Viaporin (nykyisin Suomenlinna) ja Kronstadtin, lisäsuojana. Suomessa oli jo 1855 reserviarmeija yhdeksän pataljoonan vahvuisen vakinaisen armeijan täydennyksenä.

Sotatoimet Ahvenanmaalla (Oolannissa)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ruissalon kahakkaa esittävä R. W. Ekmanin maalaus Väkivaltainen tiedustelu Turun seudulla, kohtaus Oolannin sodasta vuodelta 1854.

Brittiläis-ranskalainen laivasto-osasto piiritti ja valtasi keskeneräisen Bomarsundin linnoituksen Ahvenanmaalla loppukesällä 1854. Linnoitus räjäytettiin syyskuun alussa. Koska laivatykkien kantama oli pidempi kuin rannikkotykkien, laivat kykenivät tuhoamaan merilinnakkeen ilman, että tämä kykeni tehokkaasti vastaamaan tykkiensä kantaman ulkopuolelle.[1]

Sotatoimet Pohjanlahdella

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kontra-amiraali Sir James Hanway Plumridge purjehti laivasto-osastolla, johon kuuluivat HMS Leopard (George Giffard), HMS Valorous (Claude Buckle), HMS Vulture (Frederick Glasse) ja HMS Odin (Francis Scott), Pohjanlahdelle tehtävänään varastoista löydettävien sotatarvikkeiden tuhoaminen. Pohjanlahdella sotatoimet ulottuivat vuosien 1854–1855 aikana kaikkiin rannikkokaupunkeihin, joista merkittävimmät kahakat nähtiin Raumalla, Oulussa, Raahessa, Torniossa ja Kokkolassa.

Plumbridgre oli valtuuttanut HMS Leopardin päällikön George Giffardin vartioimaan Pohjanlahden sulkeemusta. Britannian sotaministeri Newcastlen herttua oli pyytänyt välttämään puolustuskyvyttömien kaupunkien tuhoamista. Giffardin oma-aloitteisuus asiassa ei johtanut toimenpiteisiin kontra-amiraali Plumbridgen osalta. Raahessa aiheutettu tuho aiheutti keskustelun Britannian alahuoneessa. Kveekarit vaativat rahankeruuta vahinkojen korvaamiseksi. Korvausrahoilla rakennettiin Raaheen Kveekarintie.

Uusikaupunki

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pohjanlahdella purjehtineen vihollisen toimet ulottuivat Uuteenkaupunkiin kesäkuussa 1855, jolloin sen vesille saapui brittiläinen korvetti Harrier. Aluksen päällikkö lähetti maistraatille kirjeen, jossa varoitettiin kaupungin pommittamisesta, mikäli sinne tulisi sotilaita. Eversti Engelhardin komentamat venäläiset joukot oli tuolloin sijoitettu seitsemän kilometrin päähän Uudestakaupungista. Samassa yhteydessä britit kaappasivat satamasta luvialaisen kaljaasin ja polttivat 14 muuta kauppa-alusta. Heinäkuun 6. päivänä kuitenkin pommitettiin kaupungissa toiminutta optista lennätintä, kun viholliselle ei pystytty luovuttamaan heidän vaatimaansa tuoretta lihaa. Muutama asukas sai surmansa ja lennätinaseman läheisyydessä syttyi pieniä tulipaloja.[2]

Rauma

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Brittiläinen sota-alus purjehti Rauman sataman edustalle 2. heinäkuuta 1855. Pormestari Pettersson kävi brittien kanssa neuvotteluja, mutta kieltäytyi luovuttamasta heidän vaatimiaan aluksia. Tämän jälkeen vihollinen nousi maihin viiden veneen ja noin sadan miehen voimin, alkaen miehittää satamaa. Britit sytyttivät palamaan varastorakennuksia ja laivoja, mutta joutuivat vetäytymään satamaa puolustaneiden venäläisten kasakoiden ja kaupunkilaisista koostuneen siviilikaartin avattua tulen. Ruotsalaisten sanomalehtien tietojen mukaan englantilaiset menettivät kahakassa seitsemän sotilasta kaatuneina ja kaksi loukkaantuneina. Britit ilmoittivat kuudesta loukkaantuneesta, joista kaksi myöhemmin menehtyi. Taistelun aikana britit onnistuivat sytyttämään tuleen yhden kuunarin ja kaksi kaljaasia. Maihinnousujoukon vetäytymisen jälkeen sataman edustalle ankkuroitunut sota-alus alkoi tulittaa Rauman kaupunkia. 2,5 tuntia kestäneen tykistötulen aikana laskettiin ammutun ainakin 200 laukausta, jotka kuitenkaan eivät saaneet aikaiseksi suurta tuhoa.[3]

Brittien versio tapahtumien kulusta oli erilainen kuin raumalaisten. Kommodori A. H. Gardner väitti tulleensa pormestari Petterssonin huijaamaksi, koska oli kuvitellut, että hänen vaatimuksiinsa oli suostuttu. Gardnerin esimies kommodori Warden taas totesi vara-amiraali James Dundasille lähettämässään raportissa, että henkilötappioita aiheuttanut kahakka johtui väärinkäsityksestä ja neuvottelijoiden yhteisen kielen puuttumisesta. Myös pormestari Pettersson suuttui välikohtauksesta niin, että laati oman valituksensa Venäjän sotaministeri Vasili Dolgorukoville, joka puolestaan toimitti sen edelleen ranskankielisenä käännöksenä amiraali Dundasille ja Britannian amiraliteetille.[3]

Brittien ja ranskalaisten kostoisku seurasi kolme viikkoa myöhemmin 24. heinäkuuta, jolloin kaksi vihollisen sota-alusta ankkuroi Rauman sataman edustalle. Seuraavana päivänä laivat alkoivat tulittaa kaupunkia ja samalla maihin nousi joukko merisotilaita, jotka sytyttivät satamarakennuksia ja puutavaravarastoja. Kaupunkialueelle ammuttiin raketteja ja kranaatteja aina kello 23 saakka, mutta nekään eivät aiheuttaneet sanottavaa tuhoa. Satamassa sen sijaan tuhoutui yhteensä 54 rakennusta sekä suuri määrä laivanrakennukseen tarkoitettua puutavaraa. Raumalaiset yrittivät vastata tulitukseen käsiasein, mutta ampumaetäisyys oli liian suuri ja luodit osuivat vain alusten kylkiin.[3]

Pori

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pori joutui sotatoimien kohteeksi ensimmäistä kertaa loppukesällä 1854, jolloin vihollinen iski kaupungin ulkosatamaan Reposaarelle ja tuhosi sinne pystytetyn optisen lennättimen maston. Lisäksi paikallisilta asukkailta vietiin omaisuutta ja karjaa. Kaupungin keskustaa vihollinen lähestyi ensimmäisen kerran vasta vuoden kuluttua 9. elokuuta 1855. Brittien sota-alus Tartar oli kommodori Hugh Dunlopin johdolla purjehtinut Säpin saaresta Reposaareen kaksi päivää aikaisemmin. Porissa oli tuolloin pieni määrä venäläisiä sotilaita sekä noin 70 vapaaehtoisesta koottu joukko, mutta pormestari Claes Adam Wahlberg päätti kuitenkin paikallisten porvarien kanssa pitämänsä neuvonpidon jälkeen luopua taistelusta. Syynä oli se, että lähes koko Pori oli tuhoutunut kolme vuotta aikaisemmin suuressa tulipalossa, eikä osittain jälleenrakennettua kaupunkia haluttu asettaa vaaraan.[4]

Luotsinmäelle sijoitetut tykit vieritettiin jokeen, ja pormestari Wahlberg lähti neuvottelemaan Kokemäenjokea pitkin kaupunkiin tunkeutuneen vihollisen kanssa. Hän saikin aikaan sopimuksen, jonka mukaan Pori säästyy tuholta, kun viholliselle luovutetaan kaupungin omistama siipirataslaiva Sovinto sekä kymmenkunta muuta jokisatamassa ollutta alusta, jotka oli purjehdittu suojaan reilun kymmenen kilometrin päähän Kokemäenjoen yläjuoksulle Haistilaan. Porilaisten toimintaa pidettiin häpeällisenä, ja eräiden tietojen mukaan kenraaliluutnantti Alexander Jakob von Wendt olisi myöhemmin kauppatorilla pidetyssä katselmuksessa alentanut Luotsinmäeltä vetäytyneen upseerin kersantiksi.[4]

Kristiinankaupunki

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kristiinankaupungin suojaksi oli sodan alussa sijoitettu pataljoona sotilaita sekä kaksi tykkipatteria. Sotilasosasto poistui kaupungista keväällä 1855, vieden mukanaan siviileistä muodostetulle vapaaehtoisjoukolle annetut kiväärit. Samalla myös tykit vedettiin pois asemistaan ja piilotettiin. Kesäkuun 27. päivänä Kristiinankaupungin edustalle purjehtivat brittien siipiratasalukset Firefly ja Driver, jotka tuhosivat tyhjiksi jääneet tuliasemat ja uhkasivat pommittaa myös kaupunkia, sataman suurta puutavaravarastoa ja telakkaa. Käytyjen neuvottelujen lopputuloksena pommitukselta säästyttiin, mutta korvaukseksi briteille piti luovuttaa kuunari Pallas sekä toimittaa heille muonavaroja. Firefly saapui toistamiseen hakemaan täydennyksiä muonavarastoihinsa heinäkuun puolivälissä, jolloin mukana oli myös ranskalainen sota-alus D’Assas. Tämän jälkeen vihollinen ei enää vieraillut Kristiinankaupungissa.[5]

Kaskinen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
 Tämä artikkeli tai osio on keskeneräinen.
Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla sivua. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla.

Vaasa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vaasa säästyi ensimmäisenä sotakesänä 1854 englantilaisten hävityksiltä ehkäpä siksi, että sata­miin johtaneet väylät olivat vaikeakulkuisia ja englantilaiset tiesivät kaupungin tuhoutumisesta palossa kahta vuotta aikaisemmin. Syksyllä 1855, elokuun 3. päivänä korvetti Firefly ankkuroitui Palosaaren sataman edustalle. Sataman lähettyvillä ollut kauppaneuvos G.G. Wolffin omistama tyhjillään ollut talo poltettiin, sillä englantilaisten olivat saaneet kuulla, että siinä oli ollut majoitettuna venäläisiä sotilaita. Wolffin Fides-niminen laiva kaapattiin, ja toinen vastavalmistunut alus poltettiin. Lisäksi englantilaiset ottivat haltuunsa Grönbergin Preciosan sekä kaksi prikiä. Englantilaiset päättivät myös täydentää tervavarastoaan, ja aikaisemmin kaapattu kuunari Necken hinattiin satamaan. Kuormaus jäi kuitenkin kesken, sillä paikalle lähetetty venäläisosasto saapui puolustamaan satamaa. Korvetti vetäytyi tykinkantaman päähän ja ankkuroi Fjällskärin lähelle.

Merihyökkäys Palosaaren satamaan tapahtui elokuun 8. päivänä kahdella tykkibarkassilla, ja hyökkäyksen tapahtumat ovat osa Vaasan kaupunkilaissodankäynnin legendaa:

”Toinen barkassi tulitti Mansikkasaarta sekä tykeillä että paloraketeilla ja sai muutamia rakennuksia tuleen. Toinen asettui Hietasaaren ja mantereen väliin, mistä se tulitti sekä Mansikkasaarta että Palosaarta. Tulituksen alettua rannalle lähetettiin Vaasan pataljoonan kaksi komppaniaa. Yksiköt ryhmittyivät Palosaaren satamaan sekä rannalle vastapäätä Hietasaarta, ja tarkka-ampujien onnistui kivääritulellaan karkottaa barkassit etäämmälle. Taistelussa kunnostautui erityisesti aliupseeri Eliel Malmberg. Yhdessä parinkymmenen miehen kanssa hän kiipesi Palosaaren pakkahuoneen katolle, josta kyettiin tehokkaasti tulittamaan vihollista. Maaherra oli heti tulituksen alettua kehottanut Vaasan osastoa lähettämään nopeasti kaupunkiin vahvennusta. Kokkolasta tuli pikamarssia venäläinen raskas puolipatteri viinaanmenevän kapteeninsa johdolla. Vaasalaiset kestitsivät apuun tulleita tykkimiehiä lukuun ottamatta humalaista kapteenia, joka maaherran käskystä jätettiin ilman. Kapteenia myös pidettiin syrjässä, kun tykeillä ryhdyttiin tulittamaan. Laukaisuilla ei ammattitaitoisen johdon puuttuessa kuitenkaan saatu tulosta aikaan, joten humalainen kapteeni piti kutsua tykeille. Hän ammuttikin heti täysosuman.”[6]

Seuraavana päivänä, elokuun 9:tenä, englantilainen korvetti lähti merelle hinaten mukanaan kahta kaapattua alusta. Itse satama oli kärsinyt vain pieniä vaurioita, ja muutkin tappiot olivat vähäiset. Yksi venäläinen ja yksi suomalainen sotilas kaatui. Suomalaisen signalistin hautajaiset olivat seuraavana päivänä Kappelinmäellä, jossa kaupungin asukkaat olivat seuraamassa sotilaallisin kunnianosoituksin tapahtuvaa hautaamista.

Uusikaarlepyy

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uusikaarlepyy säästyi kokonaan sotatoimilta, vaikka vihollisen aluksia kävi kaupungin ulkosatamassa. Brittien kaappaamien alusten päälliköt antoivat virheellisiä tietoja kaupungin halki virtaavan Lapuanjoen suulle sijoitetuista tykkipattereista ja paikkakunnalle sijoitettujen sotilasosastojen määrästä, jonka vuoksi vihollinen ilmeisesti päätti olla hyökkäämättä.[7]

Pietarsaari

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vihollisalukset olivat liikkuneet Pietarsaaressa ensimmäistä kertaa jo heinäkuussa 1854, mutta poistettujen väylämerkkien vuoksi ne eivät päässeet satamaan saakka. Seuraavan kerran sota-aluksia nähtiin heinäkuussa 1854, jolloin korvetti Fireflyn päällikkö H. C. Otter ja Driverin päällikkö Gardner vierailivat kaupungin sisäsatamassa. He neuvottelivat pormestari Gabriel Tengströmin kanssa, joka onnistui vakuuttamaan, ettei Pietarsaaressa ollut kruunun omaisuutta. Lisäksi pormestarin uhmakas käytös sai englantilaiset uskomaan, että odotettavissa saattaa olla samanlaista vastarintaa kuin Kokkolassa. Hugh Dunlopin komentama Tartar saapui Pietarsaaren edustalle vielä marraskuussa, kaapaten yhden kauppa-aluksen ja yrittäen myös maihinnousua Tukkisaareen. Venäläinen tykkipatteri pakotti kuitenkin maihinnousua suunnitelleet veneet palaaman takaisin emoalukselleen. 13.–14. marraskuuta Pietarsaarta tulitettiin parin tunnin ajan, mutta ammukset eivät aiheuttaneet tuhoa.[8]

Kokkola

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Halkokarin kahakka

Frederick Glassen johtamat HMS Vulture ja HMS Odin saapuivat Kokkolan edustalle 7. kesäkuuta 1854, jolloin Glasse vaati satamassa olevien alusten ja materiaalin luovuttamista. Aluksilta lähetettiin maihin partio, jonka kauppaneuvos Anders Donnerin varustamat kokkolalaiset torjuivat. Ennen brittien tuloa Vaasasta oli tullut avuksi kaksi venäläistä komppaniaa.

Brittiläiset yrittivät maihinnousua Kokkolassa seuraavana vuonna uudelleen. HMS Tartar ja HMS Porcupine laskivat vesille seitsemän maihinnousuvenettä, mutta hyökkäys torjuttiin aineellisitta vahingoitta Davidsbergin kahakan jälkeen.

Raahe ja Oulu

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Osasto tuhosi laivoja ja tervavarastoja Raahessa 30. toukokuuta 1854 ja Oulussa 1. kesäkuuta. Raahessa englantilaiset nousivat maihin kenenkään estämättä kuudella haupitsein varustetulla sluupilla ja kahdeksalla pienemmällä veneellä. He polttivat rakenteilla olevat kolmetoista laivaa, Oulun kauppaseuran hallinnassa olevat tervahovin ja pikipolttimon. Lisäksi poltettiin rakennuspuita, sahatavaraa, suolaa, halkoja ja mm. 7 000 tynnyriä tervaa. Tämä kostautui rauhantulon jälkeen, koska poltettu terva oli englantilaisten kauppiaiden tilaamaa ja maksamaa.[9]

Viimeisen kerran britit saapuivat Ouluun 3. kesäkuuta, jolloin he vaativat puita uhaten polttaa koko kaupungin. Vaikka kaikki lastiveneet oli upotettu, 12 syltä kuljetettiin tervaveneillä englantilaisille. 4. kesäkuuta jälkeen he jakautuivat Tornioon menevään ja Kokkolaan menevään kahteen osastoon.

Oulun maistraatti arvioi tuhopolttojen ja ryöstöjen aiheuttaneen kaupungille ja kaupunkilaisille 380 969 ruplan 98 kopeekan vahingot. Laivojen arvoksi arvioitiin 170 925 ruplaa, 16 460 tynnyrin tervamäärän 40 150 ruplaa, poltettujen makasiinien 22 950 ruplaa, laivavarvien 13  500 ruplaa ja laivapuiden ja -tarpeiden arvoksi 11 495 ruplaa. Suurimmat vahingot Oulussa kärsi G. Bergbom, joka menetti omaisuuttaan 101 106 ruplan verran, johon laskettiin kauppahuone G. & C. Bergbom Ab:n häviö 24 600 ruplaa. Kaikkiaan Oulussa vahinkoa ilmoitti kärsineen 53 henkeä, mutta yli 10 000 ruplan verran kärsi vain yhdeksän henkilöä.

Kuivaniemi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Iissä sijaitsevan Kuivaniemen nimismies Braxeen raportoi 24. heinäkuuta 1855 kahakasta, joka käytiin edellisenä ja raportointipäivänä Kuivajokisuussa. Englantilaisia sotalaivoja ilmestyi jokisuuhun ja yritti viedä kuivaniemeläisten halkojähtejä ilmeisesti höyrylaivojensa polttoaineeksi. Joukko kuivaniemeläisiä oli kuitenkin asettunut rannalle ja ampui kanuunaveneitä, jolloin nimismiehen raportin mukaan kaatui useita englantilaisia. Seuraavana päivänä englantilaiset yrittivät uudelleen mutta joutuivat nytkin luopumaan aikeistaan, mutta polttivat jahteja.

Kemi ja Tornio

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tuhottuaan useita Pohjalahden rannikkokaupunkeja englantilaisen laivasto-osasto saapui Tornion edustalle kesäkuussa 1854. Sitä ennen Tornion kaupunkilaiset ja kaupungissa ollut venäläinen sotilasosasto päättivät purkaa juuri valmistuneen kasarmirakennuksen ja siirtää venäläisten irtain omaisuus turvaan sisämaahan. Kasarmirakennus purettiinkin kolmessa päivässä, sillä työhön osallistui venäläisten lisäksi 130 alatorniolaista ja toistakymmentä kaupungin työmiestä. Venäläiset itse siirtyivät Tornionjokivartta ylemmäs Kukkolaan. Torniolaiset kauppaporvaritkin siirsivät omaisuuttaan turvaan Raumolle, Vojakkalaan ja Kukkolaan eli noin 10–20 kilometrin päähän Suensaarella sijainneesta Tornion kaupungista ja purjealuksensa puolueettomalle maaperälle Haaparannalle. Samanaikaisesti pidettiin vahtia kirkontornissa. Aseistettu 20 miehen englantilaisosasto saapui 6. kesäkuuta 1854 Suensaareen. Sotilaat tutkivat kaupungin löytämättä mitään epäilyttävää. Englantilaisten vierailu kesti vain tunnin. Näin kaupunki säästyi hävitykseltä.[10]

Seuraavana purjehduskautena syyskuussa 1855 englantilaisten laivasto-osasto saapui Haaparannan edustalle. Pidettiin ilmeisenä, että englantilaiset laskeutuvat maihin Tornionjoen suistossa sijainneessa Röyttässä ja ehkä myös Tornion kaupungissa, joka sijaitsi 10 kilometriä suistosta ylös Tornionjokea. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan 29. syyskuuta yksi englantilaisfregatti ankkuroi Röyttän ja Haaparannan väliselle vesialueelle ryhtyen käymään kuitenkin kauppaa ostaen mm. voita ja lohta torniolaisilta. Sen jälkeen englantilaisia sota-aluksia liikkui vielä lokakuun puoleenväliin Tornion ympäristön merialueella käynnistämättä vihollisuuksia.[10]

Sotatoimet Suomenlahdella

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomenlahdella laivasto-osasto tulitti kaksi vuorokautta Viaporiksi silloin kutsuttua Suomenlinnaa, ja helsinkiläiset katselivat tapahtumia rannalta. Suomen meriekipaasi miehitti Santahaminan rannikkopatterit. Brittilaivasto ampui Suomenlinnaan myös raketteja, ja tämä oli tiettävästi ensimmäinen kerta kun näitä käytettiin sodankäynnissä Suomessa (yksi raketti on näytteillä Sotamuseossa Helsingissä). Loviisan eteläpuolella tulitettiin Svartholmaa. Kymiin (nykyinen Kotka) rakennettu Ruotsinsalmen merilinnoitus, joka oli jätetty ilman puolustajia, tuhottiin sotatoimissa lähes kokonaan.

Oolannin sodan päättyminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Britit suunnittelivat kolmanneksi kesäksi edellistä suuremman, jopa yli 250 aluksen suuruisen Itämeren laivaston kokoamista, mutta Krimin sota päättyi ennen kuin siihen ehdittiin ryhtyä.

Krimin sodan päättymisestä oli Oolannin sodan osalta seurauksena se, että britit räjäyttivät Bomarsundin linnoituksen, jota olivat ensin tarjonneet Ruotsille kiitokseksi siitä, että se oli pysynyt puolueettomana Venäjän tulevia reaktioita peläten. Britit vaativat Pariisin rauhansopimuksessa vuonna 1856, että Venäjä pitää Ahvenanmaan linnoittamattomana ja neutralisoituna.

Ahvenanmaan demilitarisointi jatkui ensimmäisen maailmansodan jälkeenkin, kun Ahvenanmaa vahvistettiin lopullisesti Kansainliiton päätöksellä kuuluvaksi historiallisten dokumenttien perusteella Suomelle. Perusteena sillä oli, että sitä on hallittu myös Ruotsin vallan aikana kahdeksan Ruotsin maakuntaa käsittävän Suomen suuriruhtinaskunnan kautta Turusta, ei Tukholmasta. Vastineeksi siitä, että Suomi sai vahvistetuksi alueen itselleen, tuli Suomen taata ahvenanmaalaisille laaja itsehallinto sekä kulttuuriset oikeudet.

Myös demilitarisointi jatkui. Ahvenanmaan linnoittaminen nousi esille myöhemmin 1938–1939 käydyissä neuvotteluissa, joissa Neuvostoliitto pyrki suojaamaan omia Itämeren alueitaan Saksan mahdollisia hyökkäyksiä vastaan. Myös toisen maailmansodan jälkeen Ahvenanmaa pysyi demilitarisoituna alueena.

Briteille ja ranskalaisille Bomarsundin linnoitus oli Krimin sodan aikana Ruotsinkin pääkaupungin turvallisuuteen vaikuttava venäläisen ekspansionismin vertauskuva. Linnoituksen tarjoaminen Ruotsille ja sitten sen hävittäminen olivat näyttö kyvystä puskuroida Venäjän oletetut laajentumispyrkimykset.

Krimin sodan aiheuttamista kokemuksista Venäjällä alkoi uudistushenki, mikä Aleksanteri II:n aikana synnytti suuria yhteiskunnallisia uudistuksia Venäjän nykyaikaistamiseksi ja teollistamiseksi.

Sotilaspoliittisesti Venäjä ryhtyi 1800-luvun lopulla laivastokilpaan Britannian ja Saksan kanssa. Tsušiman meritaistelun tappiossa Venäjä menetti huomattavan osan Tyynellemerelle vahvistukseksi vietyä Itämeren laivastoa. Korvaavan laivaston rakentamiseen tarvittavan ajan säästämiseksi Venäjä joutui keskittymään voimakkaan rannikkotykistön kehittämiseen Pietari Suuren merilinnoitus -periaatteen mukaisesti.

Englannin laivaston Suomen rannikolla sodan aikana siviiliomaisuudelle aiheuttamien vahinkojen hyvittämiseksi englantilainen kveekari John Foxin vuonna 1647 perustettu Society of Friends-seura järjesti rahankeräyksen ja toimitti avustuksia Suomessa vuonna 1857 tapahtuneen katovuoden seurausten lievittämiseksi. Seuran puheenjohtaja Joseph Sturges (1793–1859) ja seuran jäsen George Baker vierailivat kesä-heinäkuussa 1857 Suomessa tutustuen erityisesti niihin Pohjois-Savon ja Oulun läänin seutuihin, jotka olivat pahiten kärsineet kadosta. Seuran lähettämiä avustuksia käytettiin muun muassa suonraivaustöiden työpalkkojen maksamiseen.[11]

Aikajana tapahtumista

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • 11. maaliskuuta 1854 – Vara-amiraali Charles Napierin komentama Britannian Itämeren-laivasto lähtee matkaan Portsmouthista.
  • maaliskuu 1854 – Suomen rannikoiden puolustus järjestetään. Helsingin ja Turun välisen osuuden puolustuksesta vastaa kenraaliluutnantti Anders Edvard Ramsay, Pohjanmaan rannikosta kenraalimajuri Alexander Jakob von Wendt, Viipurin läänin rannikoista kenraalimajuri Alexander Adam Thesleff ja Ahvenanmaasta everstiluutnantti Knut Furuhjelm. Kaikkien Suomeen sijoitettujen joukkojen komentajana on kenraalikuvernööri Platon Rokassovski ja esikuntapäällikkönä kenraaliluutnantti Johan Mauritz Nordenstam.
  • 11. huhtikuuta 1854 – Ensimmäinen suomalainen kauppalaiva, kuunari Alma, joutuu brittien kaappaamaksi Hiidenmaan länsipuolella.
  • 7. toukokuuta 1854 – Kontra-amiraali James Hanway Plumridgen komentama eskaaderi lähtee Pohjanlahdelle, Napierin komentama päälaivasto suuntaa Suomenlahdelle.
  • 19.–20. toukokuuta 1854 – Vitsandin kahakka, sodan ensimmäinen yhteenotto. Venäläis-suomalainen osasto väijyttää kaksi Tammisaareen matkalla olevaa brittien sotalaivaa Lappohjassa ja Vitsandissa. Britit luopuvat maihinnoususta Tammisaareen.
  • 22. toukokuuta 1854 – Kenraalimajuri Georg von Mollerin komentamat venäläiset torjuvat brittien yrityksen vallata maihinnousulla Hangon linnoitus.
  • 30. toukokuuta 1854 – Plumridgen eskaaderi polttaa Raahen laivaveistämöt, tervavarastot ja satamassa olevat laivat.
  • 2. kesäkuuta 1854 – Plumridgen eskaaderi polttaa myös Oulun laivaveistämöt ja tervavarastot.
  • 6. kesäkuuta 1854 – Englantilainen 20 miehen osasto tarkastaa tunnin verran Suensaarella sijaitsevaa Tornion kaupunkia tekemättä tuhoja.
  • 7. kesäkuuta 1854 – Halkokarin kahakka. Kun Plumridgen eskaaderin miehet yrittävät soutaa Kokkolan satamaan, veneet joutuvat venäläis-suomalaisten joukkojen järjestämään väijytykseen. Britit perääntyvät menetettyään noin 50 miestä kaatuneina ja vankeina.
  • 8. kesäkuuta 1854 – Plumridge vierailee Torniossa, jonka asukkaat ovat kuitenkin evakuoineet kaiken arvotavaran Ruotsin puolelle Haaparannalle.
  • 13. kesäkuuta 1854 – Vara-amiraali Alexandre Parseval-Deschenesin komentama Ranskan Itämeren-laivasto liittyy Napierin brittilaivastoon Barösundin luona.
  • 21. kesäkuuta 1854 – Kapteeni William Hutcheon Hall hyökkää kolmella aluksella omin päin Bomarsundin linnoitusta vastaan, mutta joutuu perääntymään.
  • 8.–16. elokuuta 1854 – Bomarsundin taistelu. Brittiläis-ranskalainen laivasto ja ranskalaiset jalkaväkijoukot valtaavat Bomarsundin linnoituksen ja vangitsevat sen koko varuskunnan.
  • 22. elokuuta 1854 – Ruissalon kahakka. Neljä Napierin laivaston alusta pommittaa Ruissalon tykkipattereita testatakseen Turkuun johtavan väylän puolustusta. Varsinaista hyökkäystä Turkuun ei yritetä.
  • 27. elokuuta 1854 – Venäläiset tyhjentävät ja räjäyttävät Hangon linnoitukset, koska niiden ylläpitämisen katsotaan vievän liikaa resursseja.
  • 2. syyskuuta 1854 – Britit ja ranskalaiset tuhoavat vallatun Bomarsundin räjäyttämällä ja poistuvat Ahvenanmaalta.
  • syyskuu 1854 – Pääosa brittien ja ranskalaisten laivoista vetäytyy talveksi Suomen vesiltä.
  • 19. helmikuuta 1855 – Kontra-amiraali Richard Saunders Dundas nimitetään Napierin tilalle Britannian Itämeren-laivaston komentajaksi.
  • 5. kesäkuuta 1855 – ”Hangon verilöyly”. Luutnantti Isidor Svertškovin komentamat venäläiset surmaavat ja vangitsevat Hangon lennätinaseman luo rantautuneen brittiläisen sluupin miehistön. Britit väittävät maihinnousijoiden tulleen valkoisen lipun kanssa vapauttamaan vankeja ja kutsuvat tapahtumaa verilöylyksi.
  • 18.–21. kesäkuuta 1855 – Kapteeni Hastings Yelvertonin brittijoukot polttavat venäläisten hylkäämään Ruotsinsalmen merilinnoitukseen kuuluvat Fort Slavan ja Fort Elisabethin linnakkeet.
  • 23.–24. kesäkuuta 1855 – Britit polttavat ainakin 55 laivaa Uudenkaupungin ympäristössä. Kaupunkilaiset ovat kätkeneet laivat saaristoon pelastaakseen ne tuholta.
  • 30. kesäkuuta 1855 – Britit polttavat laivoja Virojoen Pyterlahden kivilouhoksen satamassa.
  • 2. heinäkuuta 1855 – Britit saapuvat polttamaan Rauman sataman varastoja ja laivoja, mutta perääntyvät kaupunkiin viime hetkellä saapuneen venäläis-suomalaisen joukko-osaston avattua tulen. Kaupunkia tulitetaan jonkin aikaa laivoista.
  • 6. heinäkuuta 1855 – Britit tulittavat laivatykeillä tunnin ajan Uuttakaupunkia, koska kaupungin pormestari on kieltäytynyt luovuttamasta lisää elintarvikkeita.
  • 14. heinäkuuta 1855 – Venäläiset torjuvat tykkiveneillä brittien yrityksen hyökätä Viipuriin. Yhteenotto käydään Viipurinlahdella Ravansaaren ja Turkinsaaren välillä.
  • 23.–24. heinäkuuta 1855 – Paikallisten talonpoikien vapaaehtoisjoukot karkottavat Iin Kuivaniemessä kaksi brittien venettä, jotka ovat saapuneet polttamaan Kuivajoen suulle ankkuroituja halkolaivoja.
  • 27. heinäkuuta 1855 – Britit tuhoavat räjäyttämällä ja polttamalla loputkin Ruotsinsalmen merilinnoituksesta sekä Ruotsinsalmen linnoituskaupungin. Ainoastaan Pyhän Nikolaoksen kirkko säästetään.
  • 3. ja 8. elokuuta 1855 – Britit polttavat laivoja Vaasan satamassa, mutta suomalaiset ruotujoukot estävät heitä nousemasta maihin Palosaaressa, jossa he aikoivat polttaa rakennuksia.
  • 9. elokuuta 1855 – Britit takavarikoivat Porin edustalle Kokemäenjokeen ankkuroidut rahtilaivat. Muita laivoja poltetaan Porin lähellä Ahlaisissa 19. elokuuta.
  • 9.–11. elokuuta 1855 – Viaporin pommitus. Dundasin ja Charles Pénaudin komentama brittiläis-ranskalainen laivasto pommittaa Viaporin linnoitusta Helsingin edustalla 46 tunnin ajan, mutta ei onnistu aiheuttamaan sille ratkaisevaa vahinkoa.
  • 2. syyskuuta 1855 – Kokkolan asukkaat torjuvat brittien maihinnousuyrityksen Davidsbergissä.
  • 28. syyskuuta 1855 – Kenraali von Mollerin joukot karkottavat Hangossa maihinnousseet kapteeni Hallin brittijoukot, jotka onnistuvat kuitenkin tuhoamaan lennätinaseman tornin. Tämä on sodan viimeinen yhteenotto.
  • 11. ja 15. marraskuuta 1855 – Dundasin ja Pénaudin laivastot poistuvat Suomenlahdelta.

[12]

Taistelujärjestys

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sir Charles Napierin komentaman brittien laivasto-osaston muodostivat:

Myöhemmin osastoon liittyivät:

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Auvinen, Eero: Krimin sota, Venäjä ja suomalaiset. Turku: Turun yliopisto, 2015. Teoksen verkkoversio. (Arkistoitu – Internet Archive)
  • Johnsson, Raoul & Malmberg, Ilkka: Kauhia Oolannin sota – Krimin sota Suomessa 1854–1855. Helsinki: John Nurmisen säätiö, 2013. ISBN 978-952-9745-31-9
  • Väinö Wallin: Itämainen sota Suomessa. Porvoo: WSOY, 1905.

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b Suomalaiset linnoitukset, SKS. Saarijärvi: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2011. ISBN 978-952-222-275-6
  2. ↑ Auvinen, s. 195–204
  3. ↑ a b c Auvinen, s. 212–219.
  4. ↑ a b Auvinen, s. 235–244.
  5. ↑ Auvinen, s. 204–209
  6. ↑ http://lipas.uwasa.fi/~itv/publicat/kriminsota.htm
  7. ↑ Auvinen, s. 209–212
  8. ↑ Auvinen, s. 245–253
  9. ↑ Oolannin sota Oulussa Niilo Naakan tarinat. Pohjois-Pohjanmaan museo. Viitattu 31.10.2015.
  10. ↑ a b Ilkka Teerijoki: Tornion historia 2: 1809-1918, s. 52-53. Tornion kaupunki, 2007. ISBN 978-952-99540-2-5
  11. ↑ Valfrid Anttila : Englantilainen "Ystävien seura" ja v:n 1857 nälänhätä Suomessa, Helsingin Sanomat, 09.01.1938, nro 7, s. 33, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
  12. ↑ Johnsson & Malmberg 2013, s. 111, 114, 132–133, 142, 146, 164–170, 176–181, 192, 194–211, 218, 246–250, 268–298, 311, 320–322, 336, 352, 357–360, 364–377, 390–400, 418–435, 439, 441–442.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Wikiaineistoon on tallennettu tekstiä aiheesta: Engelsmannein käytöksestä Oulussa
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Oolannin_sota&oldid=22800702”