Suomen poliittinen historia
Tämä artikkeli käsittelee Suomen poliittista historiaa esihistorialliselta ajalta alkaen, Ruotsin vallan ajalla (Ruotsi-Suomi, n. 1200–1808), Venäjän vallan ajalla (Suomen suuriruhtinaskunta, 1809–1917) ja itsenäisen Suomen ajalla (1917–). Suomella tarkoitetaan tässä yhteydessä suurpiirteisesti sitä maantieteellistä aluetta, jossa sijaitsee nykyinen Suomen valtio.
Ruotsi-Suomi
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Vuonna 1362 Suomi sai oikeuden lähettää edustajansa Ruotsin kuninkaanvaaliin. Ruotsi-Suomen vuoden 1634 hallitusmuodon ja ensimmäisen valtiopäiväjärjestyksen nojalla Suomen neljä säätyä, aatelisto, papisto, porvaristo ja talonpojat lähettivät edustajiaan valtiopäiville Tukholmaan[1].
Autonomia Venäjän keisarikunnassa (1809–1917)
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Pääartikkeli: Suomen suuriruhtinaskunta
.jpg)
Heikentyvällä Ruotsin suurvallalla ei ollut enää edellytyksiä ylläpitää Itämeren ympäristön valloituksia hallussaan ja se joutui sotien seurauksena luovuttamaan itäosan Venäjälle. Ensin isovihan ja pikkuvihan myötä siirtyivät ns. Vanhan Suomen alueet, ja Suomen sodan myötä Suomi siirtyi kokonaan autonomiseksi suuriruhtinaskunnaksi Venäjän keisarikuntaan vuonna 1809. Suomella oli suuriruhtinaskunnan asema vuodesta 1809 vuoteen 1917.[2]
Keskeiset muutokset
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Olennainen muutos Ruotsin aikakauteen verrattuna oli se, että Suomelle ryhdyttiin rakentamaan omaa keskushallintoa. Vuonna 1809 perustettiin Suomen senaatti, jonka tehtäväksi tuli Suomen sisäisten asioiden hoito. Sen oli määrä valmistella ja panna täytäntöön keisarin päätösvaltaan kuuluvia asioita, ja toimi käytännössä hallituksena. Senaatin alle muodostui keskushallinto, josta kehittyi aikanaan itsenäisen Suomen valtionhallinto. Pietarissa toimi Suomen ministerivaltiosihteeri, jonka tehtävänä oli esitellä keisarille Suomen asiat. Näiden uusien hallintoelinten perustamisella oli suuri merkitys, ja niiden kautta Suomi pystyi parantamaan itse omia olojaan, kun kerätyt verot voitiin käyttää suoraan Suomen hyväksi. Vuonna 1812 Venäjän keisari Aleksanteri I siirsi Suomen suurruhtinaskunnan pääkaupungin Turusta Helsinkiin. Samana vuonna ns. Vanha-Suomi, eli Ruotsin Venäjälle 1700-luvulla menettämät Suomen alueet, palautettiin Suomen yhteyteen. Vanhan-Suomen merkittävimmästä kaupungista Viipurista kasvoi 1800-luvun saatossa merkittävä satama- ja teollisuuskaupunki. Monessa mielessä elämä jatkui kuitenkin Ruotsin aikaan nähden ennallaan.[3]
Huolimatta siitä, että hallinto ja talous kehittyivät, Venäjän vallan alle siirtyminen ei ollut kaikin osin Suomen kannalta edullista. Esimerkiksi Suomi jäi syrjään Ruotsissa alkaneesta poliittisesta kehityksestä kohti perustuslaillista monarkiaa, puoluepolitiikkaa ja viime kädessä demokratiaa. Valtiopäivät alkoivat kokoontua Suomessa vasta 1860-luvulla. Suomi jäi varjoon myös Ruotsissa 1800-luvulla vahvassa kehityksessä olleista sananvapaudesta, vapaan lehdistön kehityksestä, yksilöiden oikeuksien ja vapauksien lujittumisesta ja kansalaisyhteiskunnan muotoutumisesta. Venäjän keisarikunta edusti aikakauden liberaalien ihanteiden vastakohtia konservatismia, yksinvaltaisuutta ja mielivaltaa. Suomen keskushallintokin omaksui sujuvasti venäläisen byrokratian tavat ja ei yleensä suhtautunut kovin myönteisesti uudistuksiin.[3]
Äänioikeus ja ensimmäiset eduskuntavaalit
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Pääartikkeli: Suomen äänioikeuden historia
Suomessa säädettiin 1906 yleinen ja yhtäläinen äänioikeus – sekä naisille että miehille. Naiset käyttivät äänioikeuttaan ensimmäisenä maailmassa 1907 valtiopäivän vaaleissa. Tuolloin oli vielä Suomen Suuriruhtinaan Valtiopäiväjärjestyksessä rajattu äänioikeuden ulkopuolelle esimerkiksi vaivaisapua saavat henkilöt. Nykyisessä perustuslaissa äänioikeus on yleinen ja yhtäläinen kaikille 18 vuotta täyttäneille.
Ensimmäiset eduskuntavaalit pidettiin 15.–16. maaliskuuta 1907. Siihen asti muita Euroopan maita demokratian suhteen jäljessä ollut Suomi siirtyi niiden edelle. Suomessa naiset saivat ensimmäisinä Euroopassa sekä vaalioikeuden että -kelpoisuuden, ja uuteen eduskuntaan valitut 19 naisedustajaa olivat maailman ensimmäiset naispuoliset kansanedustajat. Säätyvaltiopäivien ajan lopulla äänioikeutettuja oli Suomessa noin 126 000, mutta ensimmäisissä eduskuntavaaleissa 1 272 873, eli eduskuntauudistus kymmenkertaisti valitsijakunnan. Myös moderni puoluelaitos syntyi Suomessa yleisen äänioikeuden myötä vuoden 1906 aikana.[4]
Autonomian heikentyminen
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Voidaan perustellusti sanoa, että vuoden 1905 suurlakon jälkeiset uudistukset Venäjällä tekivät lopun Suomen autonomiasta. Näiden reformien myötä Venäjä sai pääministerijohtoisen ministeristön, jonka kautta kulkivat tästä lähin kaikki Suomea koskevat, keisarille menevät asiat. Näin voidaankin sanoa, että Suomen autonomia loppui tai korkeintaan rajoittui enää niihin asioihin, jotka eivät tarvinneet keisarin ja sitä kautta Venäjän hallituksen hyväksyntää. Tässä yhteydessä merkittävä oli myös vuoden 1908 esittelyjärjestys, joka oli itse asiassa määritelty jo vuosien 1905–1906 reformeissa.
Suomen autonomia koki uuden noususuhdanteen vuoden 1917 maaliskuun vallankumouksen ja sitä seuranneen maaliskuun manifestin jälkeen, kun osa helmikuun manifestista (1899), vuoden 1908 esittelyjärjestys ja vuoden 1910 laki yleisvaltakunnallisesta lainsäädännöstä kumottiin. Tässä vaiheessa tilanne oli kuitenkin sekä Suomessa että Venäjällä niin sekava, että autonomiasta on ehkä turha puhua. Suomessa oli kiistaa korkeimmasta vallasta ja Venäjällä väliaikaisen hallituksen (3–11/1917) asema oli vähintäänkin kyseenalainen.
Itsenäisyyden aika (1917–)
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Pääartikkeli: Itsenäisen Suomen historia
Suomen senaatti antoi itsenäisyysjulistuksen 6. joulukuuta 1917 Venäjän toisen, eli vuoden 1917 Lokakuun vallankumouksen jälkeen. Leninin johtama Neuvosto-Venäjän kansankomissaarien neuvosto tunnusti Suomen itsenäisyyden 31. joulukuuta 1917, ja pian sen jälkeen moni muu valtio. 28. tammikuuta 1918 alkoi sisällissota, joka päättyi Saksan tukemien valkoisten voittoon bolševikkien tukemia punaisia vastaan. Samana vuonna vapaaehtoiset tekivät joitakin aseellisia retkiä Neuvosto-Venäjälle muun muassa Aunukseen, Vienaan ja myös Viroon. Rauha Neuvosto-Venäjän kanssa solmittiin Tartossa 14. marraskuuta 1920. Toisessa maailmansodassa Suomi taisteli Neuvostoliittoa vastaan talvisodassa 1939–1940 ja jatkosodassa 1941–1944. Aselevon jälkeen 4. syyskuuta 1944 aseet jouduttiin kääntämään Neuvostoliiton vaatimuksesta Saksaa vastaan Lapin sodassa 1944–1945.[5]
Sisällissota ja valkoiset vuosikymmenet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Pääartikkeli: Suomen sisällissota
Suomen sisällissota oli osa ensimmäistä maailmansotaa. Sota käytiin Suomen senaatin eli hallituksen ja Suomen kansanvaltuuskunnan johtamien joukkojen välillä 27. tammikuuta – 16. toukokuuta 1918. Senaatin joukkoja kutsuttiin valkoisiksi ja kansanvaltuuskunnan joukkoja punaisiksi.
Sisällissota syvensi Suomen kansan kahtiajakoa. Voittanut osapuoli katsoi yhteiskunnan huonoimman aineksen nousseen Venäjän tuella kapinaan laillista hallitusta vastaan, joten hävinneisiin suhtauduttiin pitkälti rikollisina, jotka menettivät kansalaisluottamuksensa. Sisällissotaa seurasivat valkoiset vuosikymmenet.
Toinen maailmansota
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Katso myös: Suomi 1940-luvulla
Toisen maailmansodan aikana Suomi kävi kolme sotaa: talvisodan, jatkosodan sekä Lapin sodan.[6]
Eheytyminen tarkoittaa Suomen historiassa ajanjaksoa sisällissodan ja talvisodan välissä, jonka aikana suomalaisten kahtiajako punaisiin ja valkoisiin alkoi häilyä ja kansakunta eheytyi yhtenäiseksi puolustamaan maata Neuvostoliiton hyökkäystä vastaan.
Välirauhansopimuksen mukaan Suomen täytyi talvisotaa seuranneiden aluemenetysten lisäksi luovuttaa Petsamo ja vuokrata Porkkala 50 vuodeksi tukikohdaksi. Sotakorvauksiksi määrättiin 300 miljoonaa dollaria. Lopullisesti välirauhansopimuksen ehdot vahvistettiin Pariisin rauhassa 1947.
Urho Kekkosen valtakausi
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Sotien jälkeen Suomesta rakennettiin pohjoismainen hyvinvointivaltio.
Vuoden 1973 alussa Kekkonen valittiin poikkeuslailla presidentiksi ilman vaaleja ja vastaehdokkaita, mitä nykyään jotkut pitävät demokratiavajeen aallonpohjana ja merkinneen Kekkoselle lopullista yksinvallan aikakauden alkua.
Kekkosen toisella kaudella saksankielisestä Keski-Euroopasta käsin suomalaiseenkin poliittiseen puheeseen suodattui käsite ”suomettuminen”.
Integroituminen länteen
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Vuonna 1982 presidentiksi valittiin Mauno Koivisto, joka halusi kaventaa presidentin valtaa ja lisätä pääministerin valtaoikeuksia.
Suomen ja Euroopan yhteisön lähentyminen alkoi syksyllä 1989 ensin päätöksellä liittyä EFTA:n EY:n talousalueet yhdistävään Euroopan talousalueseen (ETA).
1991 pankkikriisin ja Neuvostoliiton vientikaupan romahduksen seurauksena Suomen talous aloitti sukelluksensa syvimpään lamaansa sitten 1930-luvun suuren laman (kts. Suomen 1990-luvun alun lama).
Eduskunnan myönteisen äänestyksen jälkeen Suomen EY-jäsenhakemus jätettiin 18. maaliskuuta 1992 ja jäsenyysneuvottelut alkoivat 1. helmikuuta 1993 samanaikaisesti Ruotsin ja Itävallan kanssa.
Suomi liittyi Euroopan unioniin 1995. Vuonna 2002 euro korvasi markan Suomen virallisena valuuttana.[7]
Katso myös
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ | Eduskunnan sivusto Suomen historiasta (Arkistoitu – Internet Archive)
- ↑ Jussila Osmo: Suomen suuriruhtinaskunta 1809–1917. WSOY, 2004. ISBN 9789510295007
- ↑ a b Juhana Aunesluoma, Titta Putus-Hilasvuori, Jari Ukkonen & Laura Vuorela: Historia ajassa 3: Itsenäisen Suomen historia, s. 23–25. Helsinki: Sanoma Pro Oy, 2016. ISBN 978-952-63-3543-8
- ↑ Mylly 2006, s. 148, 189–190, 254, 292.
- ↑ Tahkolahti, Jaakko: Lapin sota 1944–1945 HS.fi. 10.10.2004. Helsingin Sanomat. Viitattu 2.12.2009.
- ↑ Professori: Lapin sota on unohdettu, seurauksia kantavat lappilaiset Studio 55. 2015. Viitattu 5.5.2016.
- ↑ Timeline Finland 2012. BBC. Viitattu 13.8.2015.
Kirjallisuutta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Jussila, Osmo & Hentilä, Seppo & Nevakivi, Jukka: Suomen poliittinen historia 1809–2009. (6. uudistettu painos) Helsinki: WSOY Oppimateriaalit, 2009. ISBN 978-951-0-33241-2
- Kuisma, Markku: Suomen poliittinen taloushistoria 1000–2000. Helsinki: Siltala, 2009. ISBN 978-952-234-004-7
- Pernaa, Ville & Niemi, Mari K. (toim.): Suomalaisen yhteiskunnan poliittinen historia. (Kleio) Helsinki: Edita, 2005. ISBN 951-37-4283-0
- Visuri, Pekka: Suomi kylmässä sodassa. Helsingissä: Otava, 2006. ISBN 951-1-20925-6
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Jaakko Lyytinen: Myytti nimeltä Suomi. Ylioppilaslehti 10/1999.