Suomen tataarit

Suomen tataarit
Finlandiya tatarları تاتارلار
Turkkilaiset tataarit ovat Suomen vanhin muslimiyhteisö (Tatarstanin vaihtoehtoinen lippu).
Väkiluku	600–700 (2020)
Merkittävät asuinalueet Helsinki (enemmistö) Tampere Turku Järvenpää
Kielet	tataari, suomi
Uskonnot	sunnalainen islam
Sukulaiskansat	Volgan tataarit
Infobox OK

Suomen tataarit (tat. Финляндия татарлары / Finlandiya tatarları, تاتارلار, tatarlar) ovat noin 600–700 hengen turkkilainen islaminuskoa harjoittava etninen vähemmistö. Tataarien esivanhemmat saapuivat maahan enimmäkseen 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun aikana nykyisen Venäjän Nižni Novgorodin alueen kylistä ja etenkin Aktukista. Tataarien kulttuurikeskus on Venäjään kuuluva Tatarstanin tasavalta. Tataarit puhuvat äidinkielenään tataaria, joka kuuluu samaan alahaaraan kuin esimerkiksi kazakki.

Suomessa tataareilla on oma seurakuntansa sekä kulttuuriyhdistyksiä. Järvenpäässä on yhteisön rakentama puinen moskeija. Perinteisen kauppiasammatin lisäksi tataareja on maassa nähty muun muassa urheilijoina, yrittäjinä, taiteilijoina ja virkamiehinä. Tataarikulttuuri tunnetaan Suomessa myös esimerkiksi heidän ruokalajistaan pärämäç.

Tataarien identiteetti on Suomessa kokenut eri vaiheita. Alkuaikoina he paljolti yrittivät välttää termiä tataari, koska sitä pidettiin alentavana. Suomen yhteisö tunnistautui ensiksi uskontonsa kautta, ja kun Turkin tasavalta perustettiin, innostui myös kyseinen turkinsukuinen Volgan kansa kutsumaan itseänsä "turkkilaisiksi". He saivat lopulta paljon vaikutteita Turkin kulttuurista. 1970-luvulta alkaen tataari-termi alkoi taas hiljalleen vakiintua lähinnä Volgan alueelle luotujen suhteiden seurauksena. Tatarstanin johtaja Rustam Minnihanov on vieraillut yhteisön keskuudessa kahdesti.

Vaikka Suomen tataarit ovat sittemmin omaksuneet volgantataarilaiset juurensa, on heillä vielä nykypäivänäkin vahvat yhteydet Turkkiin. Tunnettuja Islam-seurakunnan tiloissa vierailleita ovat etenkin poliitikot Recep Tayyip Erdoğan ja Abdullah Gül. Nykyinen seurakunnan puheenjohtaja on Gölten Bedretdin ja imaamina toimii venäläissyntyinen Ramil Belyaev, jonka turkiksi käännetty suomentataarien historiakirja julkaistiin Ankarassa lokakuussa 2024 presidentti Alexander Stubbin läsnäollessa.

Tataarit ovat Suomen vanhin muslimiväestö ja heidät luokitellaan yhdeksi maan kansallisista vähemmistöistä. Ensimmäinen suomenkielinen Koraanin käännös on tataarien.

Tataarit ovat omasta mielestään säilyttäneet kulttuurinsa hyvin, mutta myös huolia sen tulevaisuudesta on ilmaistu. Tataarien ja suomalaisten välisiä seka-avioliittoja ilmeni jo ensimmäisissä polvissa, mutta pääsääntöisesti he avioituivat yhteisönsä sisällä. Liitot kantaväestön kanssa ovat sittemmin lisääntyneet.

Historia

Ensimmäiset muslimit Suomessa

Suomen maaperältä löytyi Venäjän armeijaan kuuluvia muslimeja jo varhain ennen tataarien muuttoaaltoa. Heitä oli osallistunut tammikuussa 1557 Tallinnan piirityksen aikaan Iivana Julman kasakkajoukkoihin, johon he olivat päätyneet Kazanin kaanikunnan valloituksen jälkeen. Tataareja oli myös isovihan- ja pikkuvihan miehityksissä sekä Kustaan sodassa.

Suomen suuriruhtinaskunnassa palveli 1800-luvulla Venäjän vakinaisen armeijan joukko-osastoihin kuuluvia muslimisotilaita. Kyseisistä sotilaista löytyy merkintöjä vuodesta 1836. Korkea-arvoisimpia näistä olivat etenkin majuri Junis Aktšurin ja eversti Mirjakub Biktšurin.

Muslimisotilaiden jälkeen saapuivat hengelliset johtajat, kuten Viaporin mullahina vuosina 1866–1906 toiminut Izzätulla Timergali (Timur Galejeff).

Venäjän armeijassa palvelleet sotilaat saivat uskonnosta riippumatta palveluksesta vapauduttua jäädä Suomeen. Näin paljolti saikin alkunsa maan juutalaisyhteisö, mutta tataarisotilaiden jälkeläisiä ei oletettavasti maaperältä löytynyt. Sen sijaan pysyvästi he tulivat kiertelevinä kauppiaina.

Kauppiaiden muuttoaalto

Katso myös: Luettelo Suomeen saapuneiden tataarien nimistä

Tataareja Helsingissä Id al-Fitrin aikaan vuonna 1920 (tataariksi Uraza bäyräme).

Tataarien asettuminen Suomeen tapahtui 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun välisenä aikana. Perimätiedon mukaan ensimmäisten joukossa oli Hasan Hamidullan isoisä Hamidulla Muhammed-Rahim, joka saapui Pietarista Viipuriin vuonna 1868. Myös Samaletdin Yusuf ja Alautdin Salavat on nimetty aikaisimpiin tataarikauppiaisiin maassa. Viimeinen tataarien muuttoaalto oli 1920-luvulla, jolloin he järjestivät perheitään maahan.

Kyseiset kauppiaat olivat pääasiassa Venäjän keisarikunnan Nižni Novgorodin kuvernementin Sergatšin kihlakunnan kylien misäärejä. Misäärit ovat Kazanin tataarien rinnalla toinen Volgan tataarien pääryhmä. Suomeen saapuneista tataareista yli puolet muutti yhdestä ainoasta kylästä (Aktuk) ja lähes kaikki muut sen lähiympäristöstä. Samoina aikoina tuli myös joitain yksittäisiä muita "turkkilaisia", kuten uzbekkeja ja kazakkeja. He kuitenkin sulautuivat pian joko misääri- tai kantaväestöön. Kotiseuduillaan misääritataarit toimivat kesäisin maanviljelijöinä. Toimeentulon ollessa niukkaa muina aikoina he hankkivat lisätienestiä kauppiaina ja myivät lähinnä kankaita, turkiksia, vaatteita ja saippuaa. Kauppamatkat ulottuivat aluksi Pietariin, lopulta myös Suomeen.

Ensi alkuun Suomi oli kyseisille misääreille vain uusi alue, jossa tehdä kauppaa. 1880-luvun alussa heitä nähtiin maassa jo useita kymmeniä kerrallaan parin kuukauden jaksoissa. Kauppamatkat olivat alkaneet muodostua säännöllisiksi Riihimäen rautatien valmistuttua vuosia aikaisemmin, ja kun vuonna 1891 radat ulottuivat jo muun muassa Ouluun asti, alkoi sinne ja Kemiin ilmestyä tataarikauppiaita. Aluksi he palasivat kotikyliinsä ansaittuaan tarpeeksi, mutta kun kävi ilmi, että Suomessa oli tarjolla paremmat elinkeino-olot, tataarit alkoivat asettua maahan pysyvämmin. Suomalaisten suhteellisen hyvä vastaanotto vaikutti myös asiaan. Monet Suomeen saapuneet tataarit asettuivat aluksi Viipuriin, mutta kaupungin Neuvostoliittoon liittämisen jälkeen he muuttivat pääsääntöisesti Helsinkiin, Turkuun ja Tampereelle, jossa tataareja asui jo entuudestaan.

Ymär Abdrahimin kangas- ja lyhyttavarakauppa, Iso Roobertinkatu 28, Helsinki (Kuva noin vuodelta 1920).

Tataarien maassa harjoittama kulku- ja torikauppa muuttui pian hallikaupaksi. Useat heistä olivat aluksi asettuneet esimerkiksi Viipurin Repolan kauppahalliin, jossa he myivät puuvillatuotteita, silkkikankaita, mattoja sekä turkiksia. Myös muun muassa Terijoki oli ennen neuvostoaikaa tärkeä kaupankäyntipaikka. Tampereella puolestaan kangaskauppa oli pääasiallinen tulolähde. Monet tataarit perustivat oman liikkeen.

Perheiden järjestäminen maahan

Venäjän 1917 vallankumouksen jälkeen Suomeen asettuneet tataarikauppiaat alkoivat järjestää perheitään maahan. Tämä kuitenkin onnistui yleensä vasta vuodesta 1921 eteenpäin, koska Venäjän ja Suomen raja oli enimmäkseen kiinni Tarton rauhaan saakka. Itsenäiseen Suomeen muuttoa havittelevien tataarien piti anoa viisumia Moskovan tai Pietarin edustustoista. Apua saatiin muun muassa professori Yrjö Jahnssonilta, jolla oli hyödyllisiä suhteita. Perheenjäsenten muuttoaalto Suomeen oli mahdollista käytännössä vuoteen 1929 saakka. Tämän jälkeen heitä tuli joko laittomasti tai suuria lunnaita vastaan.

Suomen kansalaisuus

Suomen itsenäistyttyä maassa oleilleet tataarit pyrkivät hankkimaan kansalaisuuden. Silti vielä vuonna 1939 noin puolet heistä oleskeli maassa Nansen-passilla. Tähän vaikutti muun muassa se, että Suomen valtio vaati heitä todistamaan vähintään viiden vuoden mittaisen yhtäjaksoisen maassa olon sekä todistamaan pystyvänsä elättämään itsensä ja perheensä. Niiden todistaminen helpottui vasta toisen maailmansodan jälkeen. Ensimmäisenä tataarina Suomen kansalaisuuden sai Sadik Ainetdin vuonna 1919. Hänen passinsa on Kansallisarkistossa.

Sota-aika

Sotavangit

Talvisodan jälkeen vuonna 1940 Turun keskusvankilassa oli huhtikuussa kaikkiaan 367 venäläistä sotavankia, joiden joukossa myös tataareja. Vapauduttuaan tiettävästi neljä näistä, Ibrahim Rahman, Halidulla Utarbai, Zekeriye Abdulla ja Salih Zahidulla, liittyivät tataarien seurakuntaan, mutta vuosikymmenen loppuun mennessä he eivät olleet enää Suomessa. Valtiollinen poliisi etsintäkuulutti useita muslimisotilaita, jotka jättivät palaamatta Neuvostoliittoon. Suomeen oli myös sodan aikana joutunut ja lopulta oleskeluluvan saanut 74 ”Itä-Karjalan turkkilaista”, joista 36 oli lapsia. Kokonaisuudessaan joka kolmas Suomen jatkosodassa valtaamilla alueilla tavattu muslimi sai oleskeluluvan.

Kazanilainen sotavanki Mahmut Rahim soittaa viulua Tampereella; seuranaan vasemmalta Fatih Arat, Letfulla Baibulat, Aisa Hakimcan ja Bilaletdin Kaader (1944).

Suurin osa kuitenkin palasi ”vapaaehtoisesti mutta vastentahtoisesti” Neuvostoliittoon tammikuussa vuonna 1945. Harvoja Suomeen jääneitä oli avaarilainen Halid Hamido, joka sodan aikana oli mennyt naimisiin suomalaisen naisen kanssa ja kääntynyt kristinuskoon. Suomessa oleskelleita heimonveljiään työllistivät Samaletdinin ja Ainetdinin suvut, Ymär Sali, Zuhur Tahir, Ibrahim Hamidulla, Ibrahim Arifulla sekä itse hiljattain maahan paenneet kazakki Ömmet Kenschahmet ja lezgi Velibek Alibek. Lähes kolmekymmentä niin sanottua sotasiirtolaista oli ollut Helsingin tataariseurakunnan ”hoidossa ja valvonnassa” helmikuusta 1942 alkaen. Kazanilainen sotavanki, opettaja Mahmut Rahim johti Tampereen seurakunnan rukouksia vuosina 1942–1944.

Tataareja Virosta

Vuosisadan vaihteessa asui Virossa viisi tataariperhettä. 1920-luvulla heitä kertyi lisää Tallinnaan, Narvaan, Jõhviin ja Rakvereen, kunnes määrä oli lopulta noin 200–300. Monet tulivat vuoden 1943 lopulla sieltä moottorivenekyydeillä Suomeen. He ilmoittautuivat poliittisiksi pakolaisiksi ja osa tavoitteli pääsyä Suomen sotajoukkoihin, johon pääsi lopulta kolme Viron tataaria: Ibrahim Zarip, Ahmed Haerdinov ja Rafik Moks. Matruusiksi Turun laivastoasemalle hyväksytty Zarip jätti palaamatta iltalomaltaan ja löytyi myöhemmin New Yorkista. Haerdinov siirtyi Ruotsiin palveluksensa jälkeen, Moks puolestaan Kanadaan. Oleskeluluvan sai maassa kuusi Viron tataaria perheineen. Kansalaisuuden aikanaan sai kaksi perhettä. Heidän suosittelijoinaan toimi Samaletdin-suku, imaami Weli-Ahmed Hakim ja kauppias Ymär Abdrahim.

Pakkopalautusten pelossa ja Suomen epävarmojen olosuhteiden vuoksi monet Suomeen tulleet Viron tataarit jatkoivat matkaa Ruotsiin ja etenkin Suur-Tukholman alueelle. Ennen heidän tuloansa ei Ruotsissa tiedetä asuneen aikaisemmin kuin yksi tataari, nahkuri Ibrahim Umarkajeff. Ruotsiin asettuneet tataarit perustivat vuonna 1949 yhdistyksen, jonka nimi oli aluksi Turk-Islam Föreningen i Sverige för Religion och Kultur (’Ruotsin turkkilais-islamilainen uskonto- ja kulttuuriyhdistys’), myöhemmin lyhyemmin Islam Församlingen i Sverige (’Ruotsin islamilainen seurakunta’). Yhdistys ylläpiti hautausmaata Tukholman eteläosassa. Tataarit menettivät islamilaisessa yhdistyksessään sen enemmistön 1960–1970-luvuilla. Maassa laskettiin olevan 1980-luvulla noin 50 ”täysveristä” ja 30 ”puoliveristä” tataaria. Tataarinainen Didar Samaletdin perusti miehensä kanssa vuonna 1983 Södermalmille ravintolan nimeltään Djingis Khan.

Tataarit Suomen sotilaina

Pääartikkeli: Tataarit Suomen sotilaina

Tataarien sotamuistomerkki Helsingin islamilaisella hautausmaalla.

Suomen tataariyhteisön jäseniä osallistui talvi- ja jatkosotaan yhteensä 156 henkeä. Kymmenen heistä kaatui rintamalla ja 26 haavoittui. Haavoittuneista 7 vammautui pysyvästi. Lottina työskenteli sotien aikana 21 tataarinaista. Kaatuneet sotilaat ikuistettiin tataarien seurakunnan talon seinään kiinnitettyyn muistolaattaan vuonna 1987. Sodassa kaatuneita on muistettu myös Helsingin islamilaisella hautausmaalla.

Tataareja hyödynnettiin etenkin propagandan ja sotavankihuollon kaltaisissa erityistehtävissä venäjänkielentaidonsa vuoksi. Vuonna 2019 elossa oli tataariveteraaneista yhdeksän.

"Islamilaisiin sotilaisiin" kuului yksi Kazakstanista (korpraali Ismirza Osman) ja Turkista (suojeluskuntasotamies Osman Ali Soukkan). Joitain Narvan tataaripakolaisia otti myös osaa.

Neuvostoliiton puolella taistelleita Nižni Novgorodin alueen misääritataareja menehtyi sodassa noin 6,700 henkeä. Tunnetuimpiin näistä kuuluu tykkimies-kersantti Sadyk Abelhanov ja pioneeripataljoonan komentaja, kersantti Alam Aisin.

Yhteydet kotiin

1900-luvun alkuun mennessä Leningradiin oli muodostunut paljolti Nižni Novgorodin alueen misääreistä koostuva yhteisö. Osa heistä saapui Suomeen ja osa jäivät kaupunkiin. Tataarit Suomessa pitivät yhteyksiä heidän ja kotikyliensä sukulaisten kanssa tiettävästi aina 1930-luvulle, liikkuen rajan yli laittomasti 1920-luvun ajan. Yhteydet lopulta katkesivat kiristyneen rajavalvonnan seurauksena. Tätä ennen he olivat myös avustaneet kaupungin misäärejä lähettämällä heille rahaa kuriirin kautta; esimerkiksi Ymär Sali, Zinnetullah Ahsen Böre ja Camaletdinin veljekset. Henkilökohtaisesti avustettiin etenkin teologi Musa Bigieviä. Hänen joutuessa pidätetyksi Moskovassa lähetti Suomen yhteisö vuonna 1923 Turkin hallinnolle kirjeen pyytäen apua hänen vapautuksessa ja vuonna 1930 oli myös pyrkimys saada hänet maahan.

Letfulla Šaripžanov (1879–1937) teloitettiin "vakoilusta Suomen hyväksi". Hän kävi 1920-luvulla useasti Suomessa tapaamassa sukulaisiaan.

Rajan yli matkaamisien ja siirrettyjen rahasummien vuoksi Neuvostoliiton puolelle jääneitä tataareita syytettiin ajoittain "vakoilusta Suomen hyväksi", ja osa heistä teloitettiin tämän vuoksi. Näihin kuuluu muun muassa Letfulla Sharipzhanov, Aktukin kylän mullah, entinen Tsaarin armeijan nuorempi aliupseeri. Hän kävi 1920-luvulla useasti Suomessa tapaamassa sukulaisiaan. Vuonna 1937 hänet teloitettiin ampumalla. Sharipzhanov rehabilitoitiin vuonna 1989.

1950-luvun puolivälissä avautunut kirjeenvaihto ja matkustaminen Neuvostoliiton puolelle mahdollisti katkenneiden yhteyksien uudelleenluomisen, joskin vasta 1960–1970-lukujen taitteessa alkoivat vahvistua kontaktit Tatarstanin päkaupunkiin Kazaniin heidän saadessaan tataarilaisia vieraita rajan toiselta puolen. Baškiirilaisia taiteilijoita he saivat vieraakseen vuonna 1967, hieman ennen kazanilaisia. Kotikylissään he pääsivät käymään 1900-luvun loppupuolella.

Tataarit Berliinissä

Berliini toimi tataareille ja muille turkkilaisille maanpakolaisille 1900-luvun alkupuolella omanlaisena kohtaamispaikkana. Tästä oli tietoinen myös Venäjän valtion yhteinen poliittinen osasto, eli OGPU; ”Kazanin, Pietarin ja Suomen muslimit ylläpitävät hyvin aktiivisia kontakteja Berliiniin, jonne tällä hetkellä kokoontuu ulkomaalaisten tataarien vastavallankumouksen kerma”. Professori Yrjö Jahnsson kävi Berliinissä tapaamassa baškiirilaista aktivistia Zeki Velidiä vuonna 1925. Hänen mukaansa Jahnssonin pyrkimys oli ”yhdistää suomalaiset ja venäläisten vangitsemat aasialaiset kansakunnat Venäjän siirtomaaintressejä vastaan”. Vuotta aikaisemmin Velidiä ja kaupungissa oleskelevaa tataariaktivistia Ayaz İshakia olivat käyneet Suomesta tapaamassa tataarit Zinnetullah Ahsen ja Imad Samaletdin, jotka kertoivat Koraanin suomennoshankkeesta.

Myös nuoria muslimiemigrantteja lähti opiskelemaan Berliiniin. Teologi Alimcan Idrisin johdolla sinne oli perustettu vuonna 1918 ”venäläis-muslimiopiskelijoiden avustusseura”, jonka tarkoitus oli auttaa opiskelijoita ylläpitämään yhteydet kotimaahansa ja tuoda uusia opiskelijoita kaupunkiin. Vuoden 1972 haastattelussa sosiologi Pertti Raution kanssa tataaripariskunta Semiulla ja Mahruse Wafin, jotka itse olivat opiskelleet Berliinissä, kuvailivat tataarien opiskelua Saksassa muun muassa seuraavasti: ”Monista heistä tuli tiedemiehiä, Istanbulin ja Ankaran yliopistoihin opettajia. Suurin osa turkologeja. Sit oli lääkäreitä, kemistejä, kauppakorkeakoulun käyneitä ja nämä saivat Turkissa opintoa vastaavat paikat ja yleensä ne olivat professoreita siellä.”

Järjestäytyminen maassa

Uskonnolliset yhdistykset

Moskeijan rakentamishankkeen suunnitteluryhmä Helsingissä vuonna 1917. Vasemmalta eturivissä Fatih Karimi, Hadi Maksudi, Weli-Ahmed Hakim, Musa Bigeev, Abdulfattah Hajiev; takarivissä Rushan Ali, Fathulla Kari, Umar Abdrahim, Rahim Batyrakov, Imad Camaletdin.

Vuonna 1915 perustettu Helsingin musulmaanien hyväntekeväisyysseura oli ensimmäinen Suomessa rekisteröity tataariyhdistys ja samalla myös maan ensimmäinen islaminuskoisia edustanut yhdistys. Uskonnonvapauslaki tuli voimaan 1922, ja tataarit perustivat Suomen muhamettilaisen seurakunnan vuonna 1925. Suomesta tuli täten ensimmäinen länsimaa, jossa muslimit saivat virallisen tunnustuksen. Vihkimisoikeuden tataarit saivat kuitenkin vasta vuonna 1932, koska Turun arkkihiippakunnan tuomiokapituli oli kyseiset anomukset aikaisemmin hylännyt; syynä pelko moniavioisuuden harrastamisesta. ”Muslimien” ja ”islamilaisten” sijaan Suomessa oli tuohon aikaan tapana puhua ”muhamettilaisista” ja ”musulmaaneista”. Vuodesta 1963 seurakunta on toiminut nimellä Suomen Islam-seurakunta.

Myös muualla Suomessa kokoonnuttiin uskonnollisissa merkeissä. Vuonna 1942 perustettiin Tampereen Islamilainen Seurakunta, ja Järvenpäähän valmistui samana vuonna puinen moskeija.

Tataariyhteisöstä tehtiin ensimmäinen pyhiinvaellusmatka Mekkaan vuonna 1931. Aikaisemmin, vuonna 1925, muutama yhteisön jäsen oli yrittänyt samaa, mutta tietämättömistä syistä se epäonnistui. Imaami Weli-Ahmed Hakim suoritti pyhiinvaelluksen ennen Suomeen tuloaan vuonna 1907.

Kulttuuriyhdistykset

Tataarien "Turkkilainen kansakoulu" Helsingissä 1940-luvun lopulla. Oikealla opettaja Gibadulla Murtasin, vasemmalla Iris Kandelin.

Kulttuurinsa turvaamiseksi ja edistämiseksi tataarit perustivat yhdistyksiä eri kaupunkeihin. Vuonna 1935 perustettiin sekä Helsingissä toimiva Suomen turkkilaisten seura että Tampereen Turkkilainen Yhdistys, ja kaksi vuotta myöhemmin Turun Turkkilais-Tataarilainen Yhdistys. Järjestöt ovat pääsääntöisesti keskittyneet kielen opetukseen, kulttuuritapahtumien järjestämiseen ja julkaisutoimintaan. Myös tataarien seurakunta on järjestänyt kielikursseja ja vuosina 1948–1969 Helsingissä toimi tataarien oma koulu, ”turkkilainen kansakoulu” (Türk Halık Mektebi).

Tataarien vastaanotto Suomessa

Ajoittain Suomeen tulleita tataarikauppiaita syytettiin verojen välttelystä ja kaupan harjoittamisesta ilman lupia. Suhtautumisen koettiin kokonaisuudessaan kuitenkin olevan myönteisempää kuin Venäjällä, mikä lienee yksi syy maahan asettumiselle. Suomen viranomaisten mukaan suurimmalla osalla kauppiaista motiivi maahan tuloon ei ollut Venäjällä koettu syrjintä vaan ilmeisesti paremman elintason tavoittelu. Tarkoituksena alkuun oli yleensä palata takaisin kotiin tienattuaan tarpeeksi.

Tataariemigrantteihin ei kohdistunut tiettävästi juurikaan ennakkoluuloja heidän islamilaisuuden vuoksi, vaan keskittyi se lähinnä heidän taustaan Venäjällä. Ajoittain tataarit joutuivat ”kommunistivakoojan” epäilyjen kohteeksi. Nämä olivat yleensä perättömiä syytöksiä ja perustuivat jonkun yksittäisen tataarin väitettyihin ”bolševikkimyönteisiin” mielipiteisiin, jotka eivät lopulta johtaneet mihinkään. He myös saivat luottamusta lainvalvojien tahoilta, sillä heidän keskuudessa oli suomalaisten yliopistoihmisten ja aktivistien kanssa hyvissä väleissä olevia ja yhdessä työskenteleviä. Tästä selkeänä esimerkkinä Hasan Kanykoff.

Myöhempien tataarisukupolvien yksittäisten haastattelujen perusteella Suomessa ei juurikaan ole syrjintää esiintynyt ajoittaisten "tattari" -nimittelyjen lisäksi. Kyseinen kutsumanimi, joka erehdyttävästi on myös romaneista käytetty nimitys, johti kuitenkin vuonna 1961 välikohtaukseen, minkä seurauksena kaksi tataaria joutui vankilaan ja kolmas vahingonkorvausten maksuun. Kolmikko pahoinpiteli erään metalliliikkeen harjoittajan vahingoittaen tämän näköä pysyvästi. Mies oli väitetysti haukkunut heitä "tattareiksi" helsinkiläisessä ravintolassa vappuyönä. Pahoinpitelijät yhdessä joutuivat maksamaan uhrille kokonaisuudessaan 1 105 000 markkaa.

Tataareihin kohdistuneita välikohtauksia on vuonna 1942 tapahtunut tappo, jossa rintamalta lomalla oleva sotamies Siadetdin Samlihan ammuttiin hänen kävellessä ystävänsä kanssa ilta-aikaan Helsingissä puhuen äidinkieltään. Motiiviksi epäiltiin ampujan luulleen häntä desantiksi. Tekijää ei tavoitettu. Tampereella puolestaan 1990-luvun alussa heitettiin palopommi tataarikotiin.

Poliittiset pakolaiset tataarien keskuudessa

Məhəmməd Əmin Rəsulzadə ja poliittiset pakolaiset Abdullah Battal, Mustafa Salah ja Lutfi Ishaki Hyvinkäällä vuonna 1922.

Idel-Ural -valtion presidentti Sadri Maksudi (istumassa keskellä) Suomen tataarien kanssa Tampereella vuonna 1920.

Idel-Ural -valtion itsenäisyyshaaveiden kariuduttua vuonna 1918 alkoi Suomeen tulla hankkeen johtajia poliittisina pakolaisina. He olivat Yusuf Akçura, Ayaz İshaki, Musa Bigiev, Zeki Velidi, Sadri Maksudi, Alimcan Idris, Abdullah Battal ja Pietarin entinen imaami Lutfi Ishaki. Idris ja Battal jäivät Suomeen pitemmäksi aikaa. He toimivat yhteisön opettajina ja kulttuurivaikuttajina, mutta muut jatkoivat pian matkaa eteenpäin, lähinnä Saksaan, Ranskaan tai Turkkiin. Osa kuitenkin palasi myöhemmin Suomeen. Palaajiin kuului Ayaz Ishaki, jolle Tampereen tataariyhteisö järjesti vuonna 1937 tapahtumatäytteisen helmikuun, joka sisälsi esimerkiksi teatteriesityksen Tampereen Teatterissa. Ishaki vuorostaan järjesti vuonna 1938 Idel-Uralin muistojuhlat Varsovassa, johon osallistui Suomen tataariyhteisön jäseniä.

Idel-Ural-poliitikkojen lisäksi pakolaisena Suomeen tuli esimerkiksi myöhemmin Ranskassa teosofina ja vapaamuurarina tunnettu tataari Emine Sartlan, joka Suomessa oli mukana perustamassa tataarien seurakuntaa ja luennoimassa islamin uskosta.

Akateeminen kiinnostus tataareja kohtaan Suomessa

Tataarit ovat olleet monen suomalaisen kielentutkijan mielenkiinnon aiheena. Misäärejä tarkemmin tutkineet ovat etenkin Martti Räsänen ja Heikki Paasonen. Muita uteliaita olivat Matthias Alexander Castrén, August Ahlqvist ja Gustaf John Ramstedt, joista Ramstedt jopa antoi lapsilleen osittain ”tataarilaiset nimet”.

Kulttuuri

Uskonto

Katso myös: Tataarien islam ja Jadidismi

Tausta

Tataarit ovat perinteisesti sunnalaisia muslimeja. Heidän islamilainen historia voidaan yhdistää aina Volgan Bulgarian ja Kultaisen ordan aikakausille. Venäjällä ensimmäinen virallinen islamilainen yhdistys oli vuoden 1788 "Orenburgin muslimien henkinen kokoonpano", jonka muftina toimi tataari Muhammedžan Husainov. Tunnetuimpia misäärihistorian uskonnollisia hahmoja on Kuisun kylässä syntynyt suufilaisen Naqshbandi -veljeskunnan šeikki, ulama ja filosofi Sadek Abdulžalilov eli Sadek-abzi (1829–1886), joka "puhui arabiaa, turkkia, persiaa, venäjää ja opiskeli Koraania syvästi ja tiesi monia suuroja ja säkeitä ulkoa".

Musa Bigi (1875–1949) oli yksi merkittävimpiä uudistajia. Hänet tunnettiin jo varhain nimellä "Islamin Luther". Bigi vaikutti myös Suomessa.

Islamin uskon merkitys tataareille vahvistui entisestään 1500-luvulla, kun heistä tuli osa Venäjää. Tämän jälkeen konservatiivit, eli kadimit (قديم, qadīm, ”vanha”) alkoivat vastustaa kaikkea uudistusta peläten sen johtavan identiteetin hajoamiseen. "He puolsivat olemassa olevien instituutioiden säilyttämistä ja saarnasivat keskiaikaisen teologisen perinteen tiukkaa noudattamista (taqlīd)". Naisten koulutus nähtiin negatiivisena asiana.

Osa hengellisistä johtajista kuitenkin alkoi kritisoimaan vanhoillisia. "He vaativat rationaalisuutta ja itseluovaa tarkastelua (ijtihād) primaarilähteistä, Koraanista, sunnasta ja muslimien ensimmäisten sukupolvien käytännöistä oikeudellisten määräysten poimimiseksi, ottaen huomioon yhteisön nykyaikaiset ja alueelliset tarpeet". Nämä teologit ja heidän reformiaatteen seuraajat halusivat uudistaa koulutusta sisällyttämällä myös maallisia aineita sekä venäjänkieltä kokien, että integraatiota ja vuorovaikutusta venäläisten kanssa ei voida välttää. He kannattivat naisten koulutuksen kehittämistä. Ayaz İshaki: "Kansa, jota uhkaa täydellinen sukupuutto, koska he eivät halua seurata edistystä-, venäläistä kulttuuria ja uudistaa vuosisatoja vanhoja tapojaan".

Tämä uudistusliike tunnettiin lopulta jadidismin nimellä. (Džadidizm, Cäditçelek; جديد jadīd, ”uusi”). Tataarit Suomessa olivat yhteyksissä rajan toisella puolen asuviin uudistuksellisiin hahmoihin. Heitä myös kävi Suomessa. Näistä nimekkäimpiä Ayaz İshaki ja Musa Bigi. Heillä oli yhteys 1900-luvulla myös Japanin ja Turkin tataariväestöjen kanssa, jotka olivat omaksuneet samaisia uudistuksia. Tamperelainen imaami Habibur-Rahman Shakir oli kirjeenvaihdossa kurdilaisen uudistajan Said Nursin kanssa.

Tataarit näkevät islamin osana heidän kansallista ja kulttuurillista perintöä ja se on täten etnisen identiteetin keskeisessä roolissa. Aikoinaan tataarin sijasta he jopa tunnistautuivat nimellä muslimi (möselman). Tataarikylissä tehtyjen haastattelujen perusteella he eivät välttämättä aina edes noteeraa kristittyjä tataareja "aidoiksi tataareiksi". Suufivaikutteista tataarien islamia onkin kutsuttu nimellä "kansan islam".

Suomen tataarien islam

Tataarien Islam-seurakunnan rakennus Helsingissä Fredrikinkadulla.

Turkkilainen imaami Enver Yıldırım pitämässä saarnapuhetta Suomen tataareille Järvenpään moskeijassa vuonna 1989.

Suomen tataarit harjoittavat uskoa oman seurakuntansa, Suomen Islam-seurakunnan kautta, jonka niin sanottu päärakennus sijaitsee Helsingissä Fredrikinkadulla. Seurakunnalla on myös puinen moskeija Järvenpäässä. Tampereen tataareilla on erillinen seurakunta, jonka tilat ovat Hämeenkadulla. Tataarien islam-rakennuksessa käy rukoilemassa muitakin muslimeja, mutta jäseneksi otetaan vain tataarit tai heidän puolisonsa kolmen vuoden koeajan jälkeen. Jäsenen pitää osata tataarin kieltä.

Tataarien muslimiyhteisö on pitänyt Suomessa matalaa profiilia ja heidän harjoittamaansa islamia on kutsuttu ”liberaaliksi islamiksi”. Seurakunnan entinen puheenjohtaja, asianajaja Atik Ali puolestaan kuvailee, että heidän islamiaan voi kutsua maltilliseksi lähinnä, jos sitä vertaa ääriliikkeisiin, mutta muutoin tataarit hänen mukaansa harjoittavat samaa ”yhtä ja oikeata islamin uskoa”. Hartaampia muslimeja löytyy tataarien varttuneimmasta sukupolvista, kun taas nuoremmat nojaavat enemmän äidinkieleen ja kulttuuriinsa yleisesti identiteetin määrittelyssä. Tästä huolimatta esimerkiksi sianlihan välttäminen koetaan edelleen tärkeäksi.

Tataariyhteisöstä ensimmäisen pyhiinvaelluksen Mekkaan teki Ismail Arifulla vuonna 1931. Perinne on jatkunut aina nykypäivään. Koraanista ensimmäinen suomenkielinen käännös julkaistiin tataarilaisen yrittäjän Zinnetullah Ahsen Bören puolesta vuonna 1942. Samoihin aikoihin toinen tataariyrittäjä Hasan Hamidulla jakoi näköispainosta koraanista islaminuskoisille sotavangeille Suomessa ja Saksassa.

Vuonna 1954 tataarien jalkapalloseura Yolduz matkasi Abdullah Alin johdolla Algeriaan, missä he pelasivat ystävyysottelun paikallista joukkuetta vastaan. Tämän on tulkittu edustaneen "tataarien moraalista tukea algerialaisille veljille heidän itsenäisyystaisteluissaan".

Suomen Islam-seurakunnan tunnetuimpia ulkomaisia vieraita ovat olleet muun muassa Tunisian presidentti Habib Bourguiba, Irakin suurlähettiläs Saleh Mehdi Amash, Tatarstanin presidentit Rustam Minnihanov (kahdesti) ja Mintimer Šaimijev, sekä Turkin presidentit Abdullah Gül ja Recep Tayyip Erdoğan (silloinen pääministeri). Kotimaisiin poliitikkovieraisiin lukeutuu Jacob Söderman, Elisabeth Rehn, Martti Ahtisaari ja Tarja Halonen. Seurakunnassa on toiminut myös muualta tulleita imaameja, kuten krimintataari Abdurrahman Kaya ja turkkilainen Enver Yıldırım.

Vuonna 2020 Suomen Islam-seurakunnan imaami on Ramil Belyaev (Bilal). Hän on syntynyt Nižni Novgorodin alueella ja aloitti seurakunnan imaamina vuonna 2004. Belyaev alkoi opiskella Suomen tataarien historiaa Kolomnan pedagogisen instituutin historian osastolla, jatkaen Helsingin yliopistossa, missä vuonna 2017 samaisesta aiheesta teki tohtorin väitöskirjansa. Belyaevin väitöskirjasta pidettiin Tatarstanissa asti, jolloin sen johtaja Rustam Minnihanov määräsi tasavallan maksamaan kaikki kirjan julkaisukustannukset. Tavatessaan Erdoğanin, presidentti Alexander Stubb osallistui samalla Belyaevin turkiksi käännetyn historiakirjan julkistustilaisuuteen Ankarassa lokakuussa 2024.

Seurakunnan hallituksen puheenjohtajana on vuodesta 2018 toiminut pankkiuran tehnyt ekonomisti Gölten Bedretdin, joka on samalla seurakunnan ensimmäinen naisjohtaja. Häntä edelsi Atik Ali (2012–2018). Bedretdin oli sekä tuomassa Suomeen primekorkojärjestelmää että perustamassa Danskea. Bedretdin myös suunnitteli entisen Kansallis-Osake-Pankin dealing-huoneen, jota Nordea nykyisin käyttää.

Tampereen tataariseurakunta

Tampereen tataariseurakunta (vuoteen 2019 Tampereen islamilainen seurakunta) oli etenkin 1900-luvun alkupuolella merkittävässä asemassa Venäjän tataaripoliitikoiden yhteyksien ylläpitäjänä. Tampereen tataariyhteisön keskuudessa vieraili myös tataarilaisia tiedemiehiä Kazanista ja sen jäseniä matkasi Venäjän puolelle vierailulle. Tampereelle kutsuttiin ensimmäinen imaami jo 1910-luvulla Kazanista. Seurakunnan imaami Habibur-Rahman Shakir oli arvostettu teologi islamilaisessa maailmassa. Hän teki pyhiinvaelluksen Mekkaan Saudi-Arabian kuninkaan kutsuvieraana vuonna 1972. Tampereen yhteisön keskuudesta pyhiinvaelluksen Mekkaan teki myös Esad Baibulat vaimonsa Leylan ja siskonsa Ölken Alin kanssa vuonna 1987.

Nykyisin seurakunnan jäsenistö on muutamissa kymmenissä. Seurakunnan puheenjohtaja vuonna 2020 on yrittäjä Vahit Wafin.

Kieli

Katso myös: Tataarin kielen historia ja murteet

Tataari on kiptšak-turkkilainen kieli. Myös esimerkiksi kazakki on saman alaryhmän kieli. Mišäärit ja täten Suomen tataarit puhuvat kielen läntistä murretta eli mišääriä. Se eroaa hieman Kazanin murteesta, joka on samalla tataarin kirjakieli.

Aktukin kylässä Venäjällä syntynyt tamperelainen tataari Aisa Hakimcan puhumassa äidinkieltään vuonna 1952 (neljä erillistä ääninauhoitetta).

Suomen kieli on vaikuttanut paikallisten tataarien kieleen. Suomentataariin on myös vaikuttanut turkki, siinä missä Venäjän tataareilla venäjä. Esimerkiksi Saksa on tataareille Venäjällä "Germanija" (Германия), kun taas tataareille Suomessa se on turkkilainen "Almanya".

Tataari ja turkki kuuluvat turkkilaisten kielten eri alahaaroihin, mutta sisältävät samojen kieliopillisten elementtien lisäksi vastaavia lainasanoja arabiasta ja persiasta, sekä yhteisiä muinaisturkkilaisia sanoja. Tataarin mišäärimurre myös omaa sellaisia foneettisia samankaltaisuuksia turkin kanssa, mitä Kazanin murteesta ei löydy. Näistä selkeimpinä affrikaattana ääntyvät c ja ç (dʒ / tʃ; tat. ʑ / ɕ) sekä uvulaarisen ʁ:n puuttuminen (tat. ğ / г; turkissa on sama kirjain mutta sillä ei ole omaa äännettä vaan se toimii siirtymänä kahden vokaalin välillä tai pidentää edellistä vokaalia).

Tataarinkielen taito on perinteisesti nähty keskeisenä osana tataarien identiteettiä ja täten sen korvaamista suomenkielellä on pidetty negatiivisena. Zirek Tuganay: "Lapsena puhuimme tietenkin suomea suomalaisten kanssa ulkoleikeissä. Kotona piti kuitenkin aina puhua tataaria. Vanhempamme vetivät korviamme, jos he kuulivat meidän puhuvan suomea".

Kirjaimisto

Tataaria, kuten muitakin turkkilaisia kieliä, kirjoitettiin alun perin arabialaisella kirjaimistolla, aina 1900-luvun alkupuolelle saakka. Turkkilaisten kansojen keskuudessa arabialainen kirjaimisto voidaan katsoa perinteeksi joka varhaimmillaan sai alkunsa jo 900-luvulla islamin uskoon kääntymisen jälkeen. Nykyään Suomessa tataaria kirjoitetaan latinalaisella kirjaimistolla. Tataarin kirjakieli (Tatarstanissa) puolestaan käyttää kyrillistä kirjaimistoa.

Historia

Tataaria kirjoitettuna arabialaisella kirjaimistolla (Fatima Wafa, Tampere 1930).

Venäjällä ja sittemmin Neuvostoliitossa tataarit käyttivät arabialaista kirjaimistoa aina vuoteen 1928, jonka jälkeen hetkellisesti, vuoteen 1939, käytössä oli latinalainen kirjaimisto. Tämän jälkeen siirryttiin kyrilliseen, jona se on pysynyt sittemmin. Arabialainen abjad ei tunnetusti riitä kuvaamaan turkkilaisten kielten äännevarastoja, joten myös tataarin arabialainen kirjoitustyyli koki uudistuksia.

Näytelmän käsiohjelma kahdella eri kirjaimistolla.

Tataarin kirjakielenä käytettiin 1900-luvun alkuun asti tšagatain kielestä polveutuvaa türkiä, joka tunnetaan myös tataarin vanhana kirjakielenä (İske tatar tele). Arabialaista kirjaimistoa kutsutaan nimellä İske imlâ (ايسكی املا, "vanha oikeinkirjoitus"). Kirjaimistoa alettiin uudistaa 1800-luvulla muun muassa Kayum Nasıyrin toimesta siten, että se vastasi paremmin tataarin fonetiikkaa ja otti huomioon sen vokaalit. Muokattua arabialaista kirjaimistoa kutsutaan nimellä Yaña imlâ (ياڭا ئيملە, "uusi oikeinkirjoitus").

Mustafa Kemal Atatürk esittelee uusia turkkilaisia aakkosia Kayserin asukkaille (1928). Suomen tataarien siirtyessä latinalaiseen kirjaimistoon lainattiin ensimmäinen versio Turkista.

Ennen lopullisesti kyrilliseen siirtymistä vuonna 1939, silloisessa Neuvostoliitossa tataarit omaksuivat hetkellisesti latinalaisen kirjaimiston (Yañalif). Suomessa tataarit alkoivat pikkuhiljaa muuttaa kirjoitustaan latinalaiseen 1930-luvulla, ja 1950-lukuun mennessä julkaisut olivat suurimmaksi osaksi siirtyneet uuteen kirjaimistoon. Lasten opetuksessa siirryttiin uuteen kirjaimistoon 1960-luvulla ja siirtymävaiheen aikana käytettiin vielä molempia samanaikaisesti. Muutokseen vaikutti etenkin Mustafa Kemalin Turkissa tehdyt uudistustoimet. Kaikki eivät kuitenkaan kannattaneet tätä sillä osa uskoi arabialaisesta kirjaimistosta luopumisen vaikuttavan negatiivisesti heidän identiteettiinsä. Tämän enemmän tai vähemmän tuhatvuotisen kirjallisen perinteen hylkäämistä on kritisoitu vielä sittemminkin.

Suomessa tataarin latinalaisen kirjaimiston ensimmäinen versio lainattiin suoraan turkin kielen aakkosista. Sittemmin se on kokenut eri variaatioita vuosikymmenten aikana. Äänteet, joille on ollut haastavinta löytää sopivia merkkejä, ovat laveat etuvokaalit [e] ja [æ]. Näitä ei eroteta turkin aakkostossa, joten alkuun ne kirjoitettiin molemmat e:nä, mutta vähitellen e alkoi merkitä vain ä-äännettä ja pisteetön i (ı) e:tä, joka hankaloitti yhtälöä siinä mielessä, että kirjain ı merkitsi samanaikaisesti myös takaista e-vokaalia. Sittemmin kirjoitusmuotoa on omaksuttu tataarin kirjakielestä Tatarstanista, Venäjältä.

Esimerkkejä:

• turı (tt. туры, turı; "suora")
• tıl (tt. тел, tel; "kieli")
• hem (tt. һәм, häm; "ja, sekä, myös")
• kıçkıne (tt. кечкенә, keçkenä; "pieni")

Kielinäyte

»Finlandiyä tatarlarınıñ törki cämiyäte 1800 nçe yıllarnın ahırında oyışkan. Ul vakıtta Tübän Novgorod guberniyäse Sergaç öyäzeneñ avıllarınnan tatar säüdägärläreneñ törkeme Finlandiyägä kilgän. Finlandiyä ul zaman Rusiyä kulastında bulgan. – Kadriye Bedretdin (2021)»

Nimet

Katso myös: Luettelo Suomeen saapuneiden tataarien nimistä ja Aktukin kylän vanhoja henkilönimiä

Tataarinimien oikeinkirjoitus on ollut Suomessa hyvin kirjavaa. Tähän vaikuttaa etenkin siirtyminen arabialaisesta kirjaimistosta latinalaiseen, sekä se, että viranomaiset usein kirjoittivat tataarien nimiä pelkän korvakuulon perusteella.

Misäärien ja täten Suomen tataarien murre-erot kazanintataarin- eli nykyisen tataarin kirjakielen kanssa vaikuttaa myös kirjoitusasuun. Esimerkiksi nimi Ğomär (tat. Гомәр; arabialaisesta عمر, ʻUmar) on misääreillä yleensä Ymär (Ümer, ven. Умяр)..

Nimien kirjoitusasu on ollut usein lainattu Turkista, jolloin tataarinkielen ä-äänne on merkitty e-kirjaimella. Välillä kuitenkin nimen turkkilainen ja venäläinen versio voivat sattumalta olla identtisiä. Esimerkiksi tataarinimi Bädretdin (Бәдретдин, arabialaisesta بدر الدين, Badr al-Dīn) on suomessa Bedretdin ja venäläisittäin sitä ilmenee muotoon Бедретдин, eli myöskin e-kirjaimella.

Tausta

Islamin vaikutuksesta arabialaiset nimet ovat olleet tataarien käytössä jo pitkään, mutta heidän esi-isien nimet alkujaan olivat enemmän turkkilaista ja turkkilaispersialaista perää, kuten Bulat (Baybulat, Akbulat), Batır (Bikbatır, Batırbay), Timur (Timurbay, Biktimur), Uraz (Urazay, Urazbirde), Hodaybirde, İşbirde, İştiräk; naisilla yleiset nimikomponentit olivat bikä, banu ja göl (Aybikä, Altınbikä, Şirinbikä, Aygöl, Gölbikä, Gölçäçäk, Gölbanu, Aybanu). Näitä alkoi lopulta korvaamaan islamilaiset nimet, jotka usein olivat kaksiosaisia ja teoforisia sävyltään. Esimerkiksi miehillä Sämiulla (سميع الله, Samīʻ Allāh; "jumalan kuuntelija"), Nizameddin ( نظام الدين, Niẓām al-Dīn; "uskon järjestäjä"), Abdurrahim ( عبد الرحيم, ʻAbd al-Raḥīm; "armollisen palvelija"). Myös persialainen sana can (d͡ʒan, جان, Jān; "sielu") muodostui yleiseksi liitteeksi nimissä (Arifcan, Möhämmätcan, Hakimcan, Şakircan), ja tapana oli muutoinkin yhdistää kahta nimeä (Möhämmätzakir). Tataarinaisilla vastaavasti oli nimiä, jotka viittasivat profeetta Muhammedin naispuolisiin sukulaisiin (Ayşä / Ayşäbikä, Fatima / Bibifatima, Zäynäp / Bibizäynäp, Ömmegölsem).

1900-luvun alun jälkeen kaksiosaiset nimet alkoivat menettää suosiotaan ja osa päätyi myös lyhentämään ne (Sadretdin: Sadri, Lotfulla: Lotfi, Abdurräshid: Räshid). Naisilla ilmeni nimiä kuten Azize (Azizä), Aliye (Aliyä), Halime (Halimä), Hafize (Hafizä), Feride (Färidä), Fazile (Fazilä).

Sittemmin käyttöön on otettu Turkin turkkilaiset- (Erkan, Okan – Meral, Filiz) sekä persialais- ja arabialaisturkkilaiset hybridinimet (Ildar – Aynur), joskin myös puhtaasti arabialaisia nimiä ilmenee edelleen (Adil, Kadir). Venäjän tataareilla puolestaan on käytössä myös eurooppalaisia nimiä, kuten Albert, Emil, Rudolf – Elvira, Diana, Roza. Tataareilla on yleensä vain yksi etunimi.

Sukunimet

Tataareilla oli noin 1800–1900 -lukujen taitteeseen saakka etunimen lisäksi käytössä patronyymi eli isännimi. Suomeen saapuneet tataarit lopulta omaksuivat oman isännimensä sukunimekseen ja täten nykyiset tataarien sukunimet voidaan yleensä jäljittää johonkin esi-isään. Poikkeuksellisesti ne, jotka matkustivat maahan vanhempiensa tai isänsä kanssa, saivat sukunimekseen isänsä patronyymin, eli isoisänsä nimen. Täten eri aikoina tulleet veljekset saattoivat käyttää eri sukunimeä. Kyseiseen aikaan patronyymejä merkittiin samoin miten sukunimiä nykyään, eli -ov / -ev (-jev) / -in. (Esimerkiksi Zinnätulla Imadutdininpoika = Zinnätulla Imadutdinov). Edellä mainitun isännimi olisi nykyisen käytännön mukaan Imadutdinovitš, ja sukunimi Imadutdinov.

Suomessa venäläiset päätteet otettiin sukunimistä pois yleensä itsenäisyyden aikoihin. Pääsyyksi on oletettu pyrkimys välttyä sen ajan niin sanotulta ”ryssänleimalta”. Myös Venäjän puolella osa tataareista on käyttänyt sukunimeä ilman venäläistä päätettä, joskin yleensä epävirallisissa merkeissä, kuten taiteilijanimenä (Tukayev -> Tukay).

Yleisimpiä sukunimiä Suomen tataariyhteisön keskuudessa vuonna 1970 olivat Samaletdin, Bedretdin, Ali, Saadetdin, Hairetdin, Ainetdin, Hamidulla/Hamidullen, Schakir, Hasan, Arifulla/Arifullen, Sadik, Asis, Beshar, Osman, Nisametdin, Fethulla ja Wafin.

Taide

Kirjallisuus

Katso myös: Tataarikirjallisuus

Tataarikirjallisuus (Tatar ädäbiyätı, edebiyetı) on perinne, jonka juuret varhaimmillaan katsotaan juontavan Mahmud al-Kasgarin vuosina 1072–1074 koostamaan ensimmäiseen turkkilaisten kielten sanakirjaan, Dīwān Lughāt al-Turk (ديوان لغات الترك). Myös monet keski-aasialaiset, persialaiset ja arabialaiset runoteokset luetaan merkittäviksi tataarin kielen alkuajan kehitykselle. Vanhalla tataarin kirjakielellä tunnetuin teos on Qol Ğalin Qissa-i Yosıf (قصه یوسف, "Tarina Joosefista", 1233). Nykytataarin kirjakielen perustajaksi lasketaan usein runoilija Ğabdulla Tuqay (1886–1913).

Suomen merkittävimpiä tataarirunoilijoita oli Sadri Hamid, jonka erikoisuus olivat humoristiset ja riimitellyt kronikat. Gevher (Gäühär) Tuganay (1911–1998) puolestaan kirjoitti paljolti luontoaiheisia runoja ja Aisa Hakimcanin runous käsitti usein kotikylän Aktukin kaipuuta. Myös muun muassa Habibur-Rahman Shakir ja Hasan Hamidulla ilmaisivat itseään runouden kautta.

Julkaisutoiminta

Zinnetullah Ahsen Bören vuonna 1942 kustantama suomenkielinen koraani, josta hän sai kiitoskirjeen niin Risto Rytiltä kuin Mannerheimiltä.

Yhteisön pieneen kokoon nähden on Suomen tataarien julkaisutoiminta ollut runsasta. Toiminta jakautuu seuraavasti: historia, muistelmat, elämäkerrat, kertomukset, runot, näytelmät, sananlaskut, laulut, uskonnollinen kirjallisuus, äidinkielen oppikirjat, lastenkirjat ja lehdet. Näitä on julkaistu niin yksittäisten tekijöiden- kuin tataarien seurakunnan sekä kulttuuriyhdistysten kautta. Tataariseurakunnan oma lehti on Mähallä Habärläre ('Yhteisön uutiset').

Aktiivisimpia yksittäisiä tataarijulkaisijoita Suomessa oli Hasan Hamidulla, jonka kenties tunnetuin teos on Aktukin kylän historiikki. Yrittäjä Zinnetullah Ahsen Böre puolestaan kustansi ensimmäisen suomenkielisen Koraanin. Muihin ensimmäisen sukupolven julkaisutoimintaa harjoittaneihin tataareihin lukeutuu muun muassa Sadri Hamid, Ibrahim Arifulla, Aisa Hakimcan, Habibur-Rahman Shakir, Semiulla Wafin, Ymär Sali.

Vuonna 2016 Suomalais-Ugrilainen Seura julkaisi kulttuurityöntekijä Okan Daherin ja tutkija Arto Moision tekemän tataarilais-suomalaisen sanakirjan. Tataarisisarukset Fazile Nasretdin ja Feride Nisametdin toimittivat vuonna 2009 kansallisrunoilija Abdulla Tukayn saturunoelman Vedenhaltijan kampa – Su anası. Teoksessa on satu suomen ja tataarin kielellä sekä CD-levy, jolta sadun voi myös kuunnella.

Fazile Nasretdinin haikurunokirja Tuksan tugız haiku julkaistiin Aybagar-sivustolla vuonna 2022. Myös Sabira Ståhlberg on julkaissut tataarinkielistä kirjallisuutta Aybagar-sivustolla.

Ali Sadik-Ogli on kirjoittanut kaksiosaisen teoksen Pitkä matka Suomeen. (2021). Se sisältää kirjat Nizam - tataari ja Rahim - persialainen. Ne ovat elämäkerrallisia romaaneja ja kertovat hänen isästään, Kazanissa syntyneestä tataarista Nizam Huseinovista, joka tuli Suomeen Persian passilla käyttäen nimeä Rahim Sadik-Ogli. Teos on painettu Pietarissa, ja Suomessa sitä myy kirjakauppa Rosebud Books.

Musiikki

Tamperelainen tataarimuusikko Halid Kurbanali (1927–1988).

Yhteisön paljolti vanhoihin kansanlauluihin pohjautuva musiikkiperinne juontaa juurensa Nižni Novgorodin alueelle, josta ensimmäinen sukupolvi saapui maahan. Tataarilaisessa kansanmusiikissa usein kaivataan koti- ja synnyinseutuja sekä kauas jääneitä ystäviä ja perheenjäseniä. Vastapainoksi tanssilaulu puolestaan on ”rytmikäs, reipas ja iloinen”. Nykyaikaista tataarilaista musiikkia on soittanut paikallinen yhtye Başkarma, jonka keulahahmo Deniz Bedretdin on perustanut lisäksi kaksi muuta yhtyettä Kazanin puolella ja vuonna 1968 Helsingissä rockyhtyeen The Sounds of Tsingiskhan.

Lahjakkaita laulajia yhteisön keskuudessa ovat olleet muun muassa Hamit Hairedin, Zeituna Abdrahim, Naim Sadik, Hamdurrahman Hakimcan, Hamide Çaydam, Dina Abdul ja Betül Hairetdin. Muusikoista esimerkkinä Halid Kurbanali, Batu Alkara ja Ädhäm Kanykoff, joista jälkimmäisin oli säveltäjä Jean Sibeliuksen ystävä.

Myös venäläisiä tataaritaiteilijoita on esiintynyt Suomessa aina 1960-luvulta. Ensimmäisten joukossa oli kulttuurityöntekijä Ymär Daherin järjestämänä muusikot Röstäm Yaxin, İlham Şakirov, Venera Şäripova, Ayrat Arslanov, Marat Ahmetov ja Mars Makarov. He esiintyivät Helsingissä ja Tampereella ja matkansa aikana tapasivat presidentti Urho Kekkosen. Muihin venäjäntataarilaisiin muusikkovieraisiin kuuluu esimerkiksi Haidar Bigitšev vuonna 1989.

Aktukissa syntynyt Räşit Wahapov oli merkittävimpiä tataarien kansanmusiikin tulkitsijoita.

Helsinkiläinen rap-artisti Nupe on tataari.

Teatteri

Katso myös: Galiaskar Kamalin akateeminen tataariteatteri, Säyär

Näytelmä Helsingissä vuonna 1950.

Tataarit ovat järjestäneet Suomessa omankielisiä teatterinäytöksiä. Aktiivisinta aikaa oli 1900-luku jolloin helsinkiläinen Suomen Turkkilaisten Seura ry sekä Tampereen Turkkilainen Yhdistys olivat päätekijät näytäntöjen organisoinnissa. Tampereella näytelmiä esitettiin muun muassa Tampereen Teatterissa, johon yhteisön jäseniä kutsuttiin muualtakin Suomesta. Poliittiset pakolaiset, kuten Ayaz İshaki ja Musa Bigiev olivat mukana toiminnassa. Helsingissä esityspaikkoihin kuului Kansallisteatteri ja Kaupunginteatteri. Helsingin tataarit esittivät Tampereen Teatterissa vuonna 1950 Molièren näytelmän Saituri.

Vuonna 1930 järjestettiin Suomessa ensimmäinen tataarinkielinen näytös. Se oli Mirxäydär Fäyzin musiikillinen draama Ğaliyäbanu. (Paikallisesti ’Aliyebanu’). Suomentataarit ovat esittäneet myös muun muassa Aliäsgar Kamalin sekä Ayaz İshakin teoksia.

Suomen yhteisö on esiintynyt myös ulkomailla, esimerkiksi vuonna 1939 Virossa, vuonna 1992 Kazanissa ja vuonna 1994 New Yorkissa. Venäjäntataarilainen teatterintekijä Luara Şakircanova ohjasi yhteisön näytelmiä Helsingissä 1990-luvulla. Yhteisön keskuudessa on ollut myös näytelmäkirjailijoita, kuten kazanintataari Saniye İffet (Saniyä Ğiffät, 1899–1957).

Tatarstanin kansallisteatteri vieraili Helsingissä vuonna 1996 ja esiintyi Ruotsalaisessa teatterissa.

Muuta

Naile Wafin vaikutti 1950-luvulla Arabian koristemaalarina.

Viimeaikaisempia tataaritaiteilijoita on korumuotoilija Ildar Wafin, jonka tekeleitä on nähty Jenni Haukion yllä. Kuva- ja tekstiilitaiteilija Niran Baibulat voitti Vuoden tekstiilitaiteilija -nimikkeen 2007. Arkkitehti Pervin Imaditdin tunnetaan erityisesti hotellien ja ravintoloiden sekä erilaisten korjausrakentamishankkeiden suunnittelijana. Historiantutkijana toimiva Ainur Elmgren tunnetaan myös sarjakuvistaan.

Juhlat

Tataariyhteisön perinteisiin juhliin kuuluu keväisin järjestettävä kansallisrunoilija Abdulla Tukain syntymää juhlistava tilaisuus Balalar Bäyräme (’lasten juhla’), jossa yhteisön lapset ja nuoret esittävät lauluja, runoja ja tarinoita. Kesäisin puolestaan on järjestetty leirejä. Niiden sijaintina ovat olleet muun muassa Terijoki, Järvenpää, Hyvinkää, ja Mäntsälä. Pitkän aikaa, vuoteen 2020 asti, ne järjestettiin Kirkkonummella. Alkuaikoina leirit kestivät kuukauden, sittemmin kymmenen päivää. Leiri päättyy tataarilaiseen kyntöjuhlaan nimeltään Sabantuy, johon kerääntyy nuorison sukulaisia ja muita yhteisön jäseniä yleensä yli sadan hengen.

Ruoka

Katso myös: Pärämäts

Tunnetuin tataarilainen ruoka Suomessa on mausteinen piiras nimeltään pärämäts (pärämäç), jonka kaupallinen myynti alkoi 1960-luvulla tamperelaisen Linkosuon leipomon omistamasta Siilinkarin kahvilasta (silloisesta grillistä). Oman sukunsa reseptin leipomolle toi siellä työskennellyt kondiittorimestari-jääkiekkoilija Mönever Saadetdin. Perinteisiin ruokalajeihin kuuluu lisäksi muun muassa hevosenlihasta tehty makkara kazı, jonka tekemiseen on usein osallistunut koko tataariperhe. Ruokaperinne on saanut vaikutteita esivanhempien naapurikansoilta kuten venäläisiltä, mareilta, udmurtiteilta, sekä Keski-Aasian kansoilta kuten uzbekeilta ja tadžikeilta.

Perinneruokia Suomessa

• Şorba (keitto)
• Läkşä
• Pilmin (pelmeni)
• Katıklı çomar (jogurttiklimppikeitto)
• Pärämäç (lihapiiras)
• Katlama (munkit)
• Kıstırma (lihapiirakka)
• İt bäleşe (lihariisipasteija)
• Yomırka bäleşe (munariisipasteija)
• Özem bäleşe (rusinariisipasteija)
• Käbestä bäleşe (kaalipiirakka)
• Sugan bäleşe (sipulipiirakka)
• Eremçek bäleşe (rahkapiirakka)
• Alma bäleşe (omenapiirakka)
• İtle botka (lihapilahvi)
• Özemle botka (rusinapilahvi)
• Karaboday botkası (tattariryynipilahvi)
• Talkan (tattariuunipuuro)
• Küptermä (blini)
• Bäräñge yakkan taba kümäçe (pannuperunaleipä)
• Kıstıbıy (perunatasku)
• Bäräñge pärämäçe (pärämäts perunapiiras)
• Umak (pikkuvoipulla)
• Bavırsak (öljyssä paistetut taikinapallot)
• Koş tele (linnunkielet)
• Çäkçäk (hunajainen keko)
• Akçigeldäk (piparminttupikkuvoileivät)

Listan koonnut Derya Samaletdin.

Identiteetti

Katso myös: Tataari (nimitys)

Suomen tataarit ovat aina olleet tiivis ja paljolti toisensa tunteva yhteisö, jonka juuret johtavat pitkälti samoille alueille. Silti heidän keskuudessaan on käyty kiistoja identiteetin määrittelystä, etenkin heidän etnonyymistä, tataarit (تاتار/ تاتارلار tatarlar / tatar).

Tatar (𐱃𐱃𐰺) terminä juontaa juurensa muinaisturkin kieleen ja se on toiminut historiallisesti eri kansojen-, yleensä mongoli-turkkilaisten heimojen yleisterminä. Nykypäivänä sillä kuitenkin viitataan lähinnä vain Volgan tataareihin, mutta sen historia on monivaiheinen ja mutkikas, ja vasta Neuvostoaikana se vakiintui nykyisten Volga-Uralin turkkilaiskielisten omaksi etnonyymiksi kun Tatarstanin ASNT perustettiin (1920; nyk. Tatarstanin tasavalta).

"Tataarille" muodostui Venäjän keisarikunnassa negatiivinen konnotaatio. Tämän lisäksi Suomessa siitä on käytetty pilkkaavaan sävyyn muotoa "tattari", joka erehdyttävästi on romaneista käytetty nimitys. Vuonna 1961 se jopa johti välikohtaukseen, jossa kaksi tataaria joutui vankilaan pahoinpideltyään kyseistä nimitystä käyttäneen miehen.

Historia

Kielitieteilijä Martti Räsänen kirjoitti vuonna 1941: "Suomen turkkilaiset tunnetaan tavallisimmin nimellä tataarit, mutta jotkut asianomaiset pitävät sanaa häväistysnimenä, kuten sanaa ryssä venäläisistä puhuttaessa. Volgan turkkilaisilla ei ole omaperäistä nimeä. Suurin osa heistä nimittää itseänsä musulmaneiksi".

Volga-Uralin tataarien katsotaan enimmäkseen polveutuvan kiptšak-turkkilaisista, jotka Kultaisen ordan aikaan (1242–1502) tunnettiin tataareina. Nimitys on lopulta muihinkin kansoihin ulottunut yleistermi, joskin vain volgalaisia kutsutaan nykyään yksinkertaisesti "tataareiksi". Venäjän keisarikunnan vallan aikaan (1721–1917) väestö ei tiettävästi itse käyttänyt nimitystä, vaan tunnistautui usein uskontonsa mukaan, eli "muslimi" (möselman, مسلمان). Termin välttämiseen vaikutti etenkin se, että Venäjällä siitä muodostui omanlainen haukkumanimitys, koska se yhdisti heidät sen valtion "vanhoihin vihollisiin", eli Tšingis-kaanin mongolitataareihin. Täten venäläiset historioitsijat alkoivat painottaa Ordaa edeltävien väestöjen-, etenkin Volgan Bulgarian merkitystä heidän etnogeneesissään. Kirjallisuustieteilijä Xatıyp Miñnegulov: "Sekä Tsaarin- että Neuvostovallan aikana virallinen suhtautuminen Kultaiseen ordaan oli jyrkästi kielteinen. Sitä esitettiin usein kaikkien venäläisten ja joidenkin muiden kansojen katastrofien lähteenä. Kansamme historiaa ja alkuperää vääristettiin, ja vain sen bolgarilaista komponenttia korostettiin".

Tataarien historia jakaa mielipidettä edelleen, mutta yhteisymmärrystä luo kasvavissa määrin se, että Volgan Bulgarian ja Kultaisen ordan suhde heidän muodostumiselle kansana pitäisi nähdä symbioottisena eikä vastakkaisena.

Turkkilaisuus

Katso myös: Turkkilainen (nimitys)

Jo 1700–1800-luvuilla julkaistiin teoksia, mitkä pohtivat eri hallintojen alaisena elävien turkkilaisten väestöjen asemaa. Tultaessa 1900–luvulle, aiheesta tuli entistä enemmän ajankohtaista. Merkittävänä teoksena pidetään krimintatarilaisen intellektuellin İsmail Gaspıralın sanomalehteä Tercüman, joka esitti kaikkien turkkilaisten kansojen kuuluvan "samaan perheeseen". Tämä liikehdintä tunnetaan panturkkilaisuuden nimellä.

Turkin tasavallan kymmenvuotisjuhla Tampereen VPK:n juhlasalissa (lokakuu 1933). Taustalla lippujen lisäksi presidenttien Atatürk ja Svinhufvud kuvat. Oikealla oven suussa Musa Bigiev, joka ei tullut yhteiskuvaan peläten Neuvostoliittoon jääneen perheensä vuoksi.

Suomessa tataarien "turkkilaisuus" nousi pintaan huomattavasti, kun Turkki, "kaikkien turkkilaisten kansallisuuskeskus" perustettiin. Vuonna 1932 lehti Uusi Suomi julkaisi artikkelin, missä kuvailtiin turkkilaisia kansoja "yhteisen suurheimon pirstaleiksi, jotka jokseenkin vaikeuksitta ymmärtävät toinen toisiaan". Vuoden 1933 tekstissään "Idel-Ural: Piirteitä Volgan turkkilaisten vapaustaisteluista", Ibrahim Arifulla kirjoittaa muun muassa seuraavasti: "Tämä kirjoitus esittelee Volgan ja Uralin välillä asuvan turkkilaisen kansan historiaa, jota meillä arkikielessä venäläisen haukkumanimen mukaan sanotaan tattareiksi". Kun Arifulla mainitsee muinaisia turkkilaisia kansoja, kuten bulgaarit ja kasaarit, hän tyylittää ne seuraavasti: "bulgaarit (turkkilaiset)", "kasaarit (turkkilaiset)".

Turkkilaisen sanomalehden artikkeli "suomenturkkilaisesta" johtajasta Osman Alista, joka on vierailemassa Istanbulissa vuonna 1962.

Vuosisadan vaihteessa myös tataarit Suomessa tunnistivat itsensä lähinnä uskontonsa kautta. Kun Turkin tasavalta perustettiin (1923), muodostui siitä omanlainen identiteetin kiinnekohta kyseiselle turkinsukuiselle Volgan kansalle. He alkoivat ensisijaisesti kutsumaan itseänsä "turkkilaisiksi", ja ajattelivat olevansa "pohjoisen turkkilaisia" (Şimal Türkleri). Vuoden 1936 Seura-lehden artikkelissa helsinkiläinen Sadri Arifullen kuvailee yhteisöään "kiptšak-turkkilaisina". Yleisradion haastattelussa vuonna 1955 liikemies Osman Ali toteaa olevansa "toisen polven turkkilainen Suomessa". Kaikki eivät kuitenkaan pyrkineet kokonaan eroon tataari-nimestä, vaan tunnistautuivat "turkkilais-tataareina", mitä Turkin turkkilaiset lähteet käyttävät edelleen Suomen tataareista (Türk-Tatar, Finlandiya Tatar-Türkleri).

Tataaririttäjä Zinnetullah Ahsen Börestä tuli Turkin kansalainen toivoen samalla, että muutkin liittyisivät ”suurturkkilaiseen kansaan”. Kaikki eivät kuitenkaan innostuneet yhtä paljon ”Turkin turkkilaisuudesta”. Osa heistä pysyi edelleen toiveikkaana, että heimonveljet Venäjällä saisivat perustettua oman itsenäisen valtion, jota oli hetkellisesti edustanut Idel-Ural (1918). Kiinnostus oli lähtenyt liikkeelle maassa vierailleista hankkeen johtavista henkilöistä sekä suomalaisista aktivisteista, jotka olivat perehtyneet turkkilaisiin kansoihin ja reunavaltiopolitiikkaan. Tataariaktivistit Sarif Daher ja Hasan Kanykoff olivat mukana perustamassa Etuvartiokansojen klubia, jonka tarkoitus oli auttaa Venäjän vähemmistökansoja ja luoda heidän ja Suomen välillä yhteistyötä.

Tataariväestöjen nimellinen yhdistäminen "turkkilaisuuteen" ei ollut kuitenkaan täysin uusi asia. Bysanttilaisissa lähteissä Kasaarien kaanikunnasta (650–969) käytetään nimeä "itäinen Turkki" ja kiptšakkien asuttama Mamelukkien valtakunta (1250–1517) oli arabialaisittain muun muassa nimellä "Turkin valtio" (al-Dawla al-Turkiyya). Kun löytöretkeilijä Ibn Battuta (1304–1368) kirjoittaa Kultaisesta ordasta, hän viittaa sen väestöön termillä Turk.

Vaikutus kulttuuriin

Atatürkin reformien perässä tataariyhteisö korvasi arabialaiset aakkoset latinalaisilla, joskin osa vastusti muutosta ja jatkoi mielummin vanhalla kirjaimistolla. Turkin kieltä pidettiin yhteisön keskuudessa omanlaisena sivistyskielenä ja se vaikutti myös heidän omaan turkkilaiseen kieleen. Vailla latinalaista oikeinkirjoitusta tataarien henkilönimissä muun muassa yleistä äännettä [æ] kirjoitettiin aluksi suomalaisella ä-kirjaimella, kunnes lopulta vuonna 1957 tataariseurakunnan toimesta ne ilmoitettiin väestörekisteriin turkin oikeinkirjoituksen mukaisesti, eli E:llä. (Ahsän → Ahsen, Sämiulla → Semiulla, Alijä → Aliye).

Tataarin kieleen viitattiin usein yhtenä "turkin murteena". Zinnetullah Ahsen Böre muun muassa kirjoitti vuonna 1945, että "maailmassa on vain yksi turkkilainen kieli; ulkomaiset tutkijat, jotka jakavat murteemme eri kieliin ovat haitallisia ja niihin tulee suhtautua ankaran kielteisesti".

Nykypäivä

Tatar on sittemmin vakiintunut nimi kyseisille volgalaisille, niin Suomessa kuin Venäjän puolella. Turkin vaikutuksen aikakauden jälkeen Suomessa alkoi syntyä uusi yhteys tatarilaisiin juuriin, kun Tatarstanista saapui ensimmäisiä vierailijoita 1960–1970-lukujen taitteessa. Suomen yhteisö itsekin pääsi matkaamaan Kazaniin ja hieman myöhemmin myös esivanhempiensa synnyinalueille. Vuonna 1974 yhteisö itse tunnistautui julkisesti tataareiksi kun Järvenpäässä järjestettiin "tataarikulttuurin päivät". Termin uudelleen käyttöönotto aiheutti kuitenkin vahvoja erimielisyyksiä; tataariin viitattiin edelleen venäläisenä haukkumanimenä.

Turkkilainen historioitsija Nadir Devlet ilmaisee seuraavasti: "Tatar on vakiintunut, eikä siitä pyritä enää eroon. Se on kuitenkin täysin luonnollista, että etenkin kotimaansa ulkopuolella he kutsuvat itseään nimillä kuten Tatar Türkleri tai İdil-Ural Türkleri (Volga-Uralin turkkilaiset), osoittaakseen kuuluvuutta tähän suureen turkkilaiseen perheeseen, joiden heimot Neuvostoaikana eri poliittisin keinoin vieraannutettiin toisistaan". Jotkut tataarinkieliset kirjoitukset käyttävät vielä nykypäivänä lisänimitystä "turkkilaistataarit" (Törki-tatarlar, Төрки-татарлар). Tatarstanilainen runoilija Razil Wəliev: "Nuorena tunsin itseni vain tataarina, mutta käytyäni Turkissa, ja Keski-Aasian maissa kuten Uzbekistanissa ja Kazakstanissa, ymmärsin, että erilaisista piirteistä huolimatta me tataarit ja nämä muut turkkilaiset olemme kaikki sukulaisia, saman perheen jäseniä; sielumme ja henkemme ovat yhtä, emme unohda tätä".

Väestö

Suomen tataarit ovat yksi maan seitsemästä kansallisesta vähemmistöstä.

Tataarien keskuudessa on erimielisyyksistä huolimatta vallinnut aina vahva yhteisöllisyys; he yleensä tuntevat toisensa hyvin. Sabira Ståhlberg: "Tataarit tulivat maailmasta, jossa perhe ja sukulaisuus olivat tärkeitä, serkkujen väliset avioliitot yleisiä ja luottamus täysin vieraisiin ihmisiin heikkoa. He uskoivat perheeseen, sukulaisiin ja samoista kylistä kotoisin- tai jollain tavalla sidoksissa oleviin ihmisiin".

Etninen koostumus

Katso myös: Misäärit

Suomen tataarit ovat yksittäisiä poikkeuksia lukuun ottamatta taustaltaan Nižni Novgorodin alueen mišäärejä, ja täten Volgan tataareja. Mišäärien kulttuurissa on eri vaikutteita, kuten venäläistä ja mordvalaista. Suomen yhteisö erikseen sai 1900-luvun aikana myös paljon vaikutteita Turkista. Tutkija Alimžan Orlov on todennut, että eri vaikutteista huolimatta mišääritataarit, samoin kuin heitä kielellisesti läheiset Kaukasian balkaarit, kuuluvat muinaisen turkkilaisen kiptšakkikulttuurin "puhtaimpiin edustajiin" nykypäivänä.

Lukumäärä

Tataariyhteisön jäseniä oli Suomessa 927 henkeä vuonna 1961 ja vuonna 1970 heitä oli 823, joista enemmistö asui Helsingissä (372), Tampereella (128), Järvenpäässä (68) ja Turussa (59). (Espoossa 54 ja muilla paikkakunnilla alle 25).

Myöhemmin, vuonna 2020, määräksi on arvioitu noin 600–700. Merkittävimmät asuinalueet ovat edelleen Helsinki, Tampere, Turku ja Järvenpää.

»Suomen tataarit ovat omasta mielestään säilyttäneet kulttuurinsa hyvin, mutta myös huolia sen tulevaisuudesta on ilmaistu. Joitain nimettömiä lainauksia:

• Identiteetti on säilynyt kielen ja uskonnon perusteella. Meillä on kulttuuriyhdistys, seurakunta, urheiluyhdistys, ja kanssakäyminen on melko vilkasta.
• Meillä on erittäin vahva ja erilainen kulttuuri verrattuna esimerkiksi suomalaiseen. Säilymisen syynä on tietoisuus omasta alkuperästämme ja mahdollisuudet vaalia omia tapojamme. Suomi on ollut hyvä maa asua ja sen kansalaiset ystävällisiä meitä kohtaan.
• Seka-avioliitot vähentävät tataarin kielen merkitystä. Uskonnon vaaliminen ja merkitys vähenee vähemmistön sulautuessa elämän- ja työtapojen ja muiden normien kautta muuhun väestöön.
• Tulee kauhean surumielinen olo, kun meidän musiikkia kuuntelee. Että miksi ollaan täällä, muun kansan joukossa, eikä ole omaa kotimaata. Ja vielä mennään sekaisin suomalaisten kanssa.
• Olemme pystyneet näihin aikoihin asti, uskonnon ja vanhempien auktoriteetin voimalla sekä estämällä vähemmistön painostuksen avulla seka-avioliitot suomalaisten kanssa. Nyt ovat aidat kaatuneet. Vanhat patriarkat ovat kuolleet. Lapset ovat rohkeampia ja menevät naimisiin rakkaudesta suomalaisenkin kanssa. Kulttuuri ja identiteetti kaatuvat kohisten.»

Yksittäisiä suomalaisten naisten kanssa solmittuja liittoja oli jo ensimmäisessä sukupolvessa, jonka muodosti noin 160 perhettä. Puolisot kääntyivät islamiin ja usein opettelivat tataarin kieltä. Heidät kuitenkin hyväksyttiin poikkeuksina, sillä tataarit perinteisesti ovat suhtautuneet seka-avioliittoihin negatiivisesti ja aikoinaan se saattoi jopa rikkoa välit perheenjäsenten kesken lopullisesti. Tataarit harrastivat järjestettyä avioliittoa tiettävästi vielä ainakin toiseen maailman sotaan saakka.

Osa miespuolisista tataareista ovat etsineet puolisonsa Venäjän tataarien keskuudesta, ja jotkut tataarinaisista ovat avioituneet turkkilaisten kanssa, mutta suomalaiset liitot ovat paljolti lisääntyneet ajan saatossa. Tataarinuorisosta on kerrottu puolison löytämisen oman pienen yhteisön parista olevan haastavaa.

Urheilu

Menestyneimmät tataaritaustaiset jääkiekkoilijat Räshid Hakimsan ja Lotfi Nasib edustivat molemmat Ilvestä.

Tataarien jalkapalloseura "Altın Orda" Terijoella vuonna 1934.

Tataareja on ollut edustettuina Suomen eri ammattiurheilulajeissa, erityisesti jääkiekossa ja jalkapallossa. Tataarit ovat perustaneet myös omia urheiluseuroja, joista varhaisena esimerkkinä jalkapalloseura Altın Orda. ("Kultainen orda"). Vuonna 1945 perustettiin Yolduz ("Tähti"), joka on SVUL:n jäsen ja on pelannut jalkapallon ystävyysotteluita myös Turkissa, Algeriassa ja Tatarstanissa. Urheilu oli ollut merkittävä tekijä Suomeen saapuneiden tataarien kotikylissä kesäisin järjestetyissä sabantuy-juhlissa ja täten he kannustivat lapsiaan urheiluun myös uudessa ympäristössään.

Menestyneimpiä tataariurheilijoita Suomessa ovat Atik Ismail, Lotfi Nasib ja Räshid Hakimsan. Atik Ismail pelasi jalkapalloa Suomen A-maajoukkueessa, SM-sarjassa, ulkomailla ja valittiin jalkapallon Hall of Fame -galleriaan. Jääkiekkoleijonaksi nimetty Nasib voitti kuusi Suomen-mestaruutta ja pelasi kaksissa MM-kisoissa. Hakimsan voitti neljä jääkiekon SM-kultaa ja sai kansainvälisen tason erotuomarina Jääkiekkoliiton ansiomerkin.

Veljekset Feyzi, Murat, Zeyd ja Vasif Ahsen-Böre pelasivat kaikki jääkiekkoa 1930- ja 1940-luvuilla. Saadetdin-suvun Ali ja Mönäyvär pelasivat Ilveksessä, kuten myös Lotfi Nasibin veli Naim ja hänen poikansa Erkan Nasib. Kokonaisuudessaan on Ilveksen riveissä tataarit saavuttaneet yhteensä kahdeksantoista SM-kultamitalia.

Mestaruussarjauransa lisäksi Deniz Bavautdin pelasi kaksi kautta Ruotsissa maan toiseksi korkeimmalla sarjatasolla.

Maalivahti Nefise Saadetdin voitti jalkapallon naisten Suomen-mestaruuden HJK:n riveissä vuonna 1979. Ugul Samaletdin edusti Kiffeniä 1980-luvulla.

Muita urheilulajeja joissa tataarit ovat menestyneet ovat pesäpallo, pikaluistelu, keilaus ja golf. Ismail Neuman voitti pesäpallossa Pyrinnössä juniorimestaruuden vuonna 1926. Neuman palkittiin lyömäkuningas -tittelillä Helsingin Pallonlyöjissä (1943) sekä Katajanokan Haukoissa (1948 ja 1950). Sodassa kaatunut luistelija Hasan Abdrahim sijoittui vuoden 1939 SM-kisoissa viiden parhaan joukkoon. Ural Samaletdin keilasi Helsingin Vauhti-Veikoissa ja voitti Helsingin Bowlingliiton henkilökohtaisen- sekä pari- että joukkuemestaruuden 1980-1981. Riza Bedretdinin laji oli golf, jossa hän vielä vuonna 2019 osallistui Helsingin Golfklubin 80-vuotiaiden miesten sarjaan sijoittuen toiseksi.

Naisten Korisliigassa pelaava Meral Bedretdin (s. 1993) on pelannut naisten maajoukkuepelejä.

Tunnettuja mišääritaustaisia urheilijoita Venäjän puolella ovat muun muassa jääkiekkoilija-valmentaja Zinetula Biljaletdinov, jalkapalloilijat Dinijar Biljaletdinov ja Marat Izmailov sekä tennispelaaja Marat Safin ja telinevoimistelija Alija Mustafina.

Liiketoiminta

Ayten Wafin, Feride Nisametdin ja Gölämbär Saadetdin Helsingin Mattocenterissä vuonna 1989.

Monet kankaita, turkiksia ja vaatteita kauppaavat tataarit perustivat Suomessa oman liikkeen. Vuonna 1940 melkein kaikki heistä saivat toimeentulonsa kaupankäynnistä. Myöhemmät sukupolvet siirtyivät työelämään muille aloille, mutta osa on jatkanut perinteistä kauppiasammattia.

Alin ja Samaletdinin suvut, Safa Nisametdin sekä Nuretdin Feren lapset luokiteltiin 1970–1980-luvuilla miljonääreiksi. Tampereella 1900-luvulla menestyksekkäitä kangas- ja turkiskauppiaita olivat etenkin Ymär Sali, Zinnetullah Ahsen Böre, Imad Samaletdin ja Semiulla Wafin. Ilgis Saadetdinin ja puolisonsa Irenen Mattokulma oli toiminnassa Rautatienkadulla vuosina 1969–2021.

Muun alan tataariliikemiehiä on esimerkiksi Solteqin perustaja, tamperelainen yritysjohtaja Ali Saadetdin sekä espoolainen kuntokeskusketju Esportin ja jalkapalloseura FC Hongan pääomistaja Färid Ainetdin. Valokuvaaja Räshid Nasretdin piti Helsingissä liikettänsä Nasakuva Oy yli neljäkymmentä vuotta. Hasan Hamidullan elektroniikkaliike huolsi jatkosodan aikana Suomen ja Saksan armeijoiden sähkölaitteita, akkuja ja perämoottoreita.

Nykypäivänä tunnettuja tataarien liikkeitä ovat etenkin Fredrikinkadun Matto-Center ja sen vastapäätä sijaitseva Imperial-Matto. Muihin helsinkiläisiin tataarien liikkeisiin kuuluu Tyyli-Turkis, Turkis Oy N. Ali, Bulevardi 5. Imperial-Mattoa ylläpitää Irhan Nisametdin ja Matto-Centeriä Nisametdinin serkku Tinet ja hänen miehensä Vahit Wafin. Liikkeiden matot tulevat maista kuten Turkki, Iran, Irak, Intia, Nepal, Pakistan, Afganistan, Uzbekistan, Kiina ja Marokko. Osa matoista tulee tuttujen mattovälittäjien kautta ja osa ostetaan suoraan perheiltä paikan päältä. Wafinien mukaan tataarien kaupankäyntiä Lähi-itään ja Aasiaan avittaa se, että kohdemaat sisältävät samaa sanastoa kuin tataarinkieli. Tinet Wafinilla on myös hänen perustamansa käsintehtyjä tyynyjä myyvä Saide.

Yhdistyksiä

• Helsingin musulmaanien hyväntekeväisyysseura (1915)
• Suomen muhamettilainen seurakunta (1925, myöh. Suomen Islam-seurakunta, Finlandiya İslam Cemaati)
• Suomalais-turkkilaisen kansakoulun kannatusyhdistys (Fin-Türk halkmektebin himaye cemiyeti, 1930)
• Suomen turkkilaisten seura (Finlandiya Türkleri Birligi, 1935)
• Tampereen Turkkilainen Yhdistys (Tampere Türkleri Birligi, 1935)
• Tampereen Islamilainen Yhdistys (1935)
• Tampereen Islamilainen Seurakunta (Tampere İslam Mahallesı, 1943 - myöh. Tampereen tataariseurakunta)
• Turun Turkkilais-Tataarilainen Yhdistys (1938, myöh. Turun turkkilainen yhdistys)
• Jalkapalloseura Altın Orda (Kultainen Orda)
• Urheiluseura Yolduz (Tähti, 1945)
• Turkkilaisen kansakoulun kannatusyhdistys (1948, Türk Halk Mektebi Himaye Kurumu)
• Abdulla Tukain kulttuuriseura (1968)

Juuret Venäjällä

Sanomalehden "Sotsialistik Tatarstan" artikkeli Suomen tataareista Aisa Hakimcanista (keskellä) ja Ymär Daherista (oikealla), jotka vierailivat Kazanissa vuonna 1970.

Tataariyhteisön esivanhemmat olivat pääsääntöisesti lähtöisin Venäjän keisarikunnan Nižni Novgorodin kuvernementin Sergatšin kihlakunnan kylistä. Nykyisin seutu kuuluu Nižni Novgorodin alueen Krasnooktjabrskin piiriin. Suurin osa oli kylästä Aktuk (Aktukovo), ja muut sen naapurikylistä, kuten Suıksu (Kljutšištši) ja Urazawıl (Urazovka). Joitain yksittäisiä samoina aikoina muualta tulleita oli esimerkiksi Kazanista sekä Kaukasian- ja Turkestanin alueelta.

Maahan saapuneiden tataarien välietappi oli Pietari, jossa yhtenä yhdyshenkilönä toimi Tampereelle muuttanut kauppias Ymär Sali (Umar Alautdinov). Kyseisten tataarien tiedetään majailleen ”Samaletdinin teehuoneella”, joka sijaitsi alueella Apraksin pereulok (Апраксин переулок).

Tataarien yhteydet rajan toiselle puolen olivat poikki kunnes 1950-luvun puolivälissä kirjeenvaihto ja matkustaminen avautui. Tatarstaniin (silloinen ASNT) luodut suhteet saivat kuitenkin alkunsa hieman myöhemmin. Merkittävänä käänteenä voidaan pitää kulttuurityöntekijä Ymär Daherin ensimmäistä käyntiä Kazaniin vuonna 1966. Toinen vierailu toteutui osana Tatarstanin 50-vuotisjuhlapäivän konferenssia vuonna 1970. Tämän jälkeen he alkoivat saamaan venäläisiä tataareja vieraakseen, mikä on jatkunut aina nykypäivään. Tatarstanin johtaja Rustam Minnihanov on vieraillut kahdesti yhteisön keskuudessa.

Enemmistö misääritataareista asuu sittemmin Moskovassa. Heidän sanotaan olevan paljolti venäläistyneen ja täten puhuvat entistä enemmän- tai jopa pelkästään venäjää.

Yhteydet Turkkiin

Vaikka Suomen tataarit ovat sittemmin luoneet uudelleen yhteydensä kotiseuduilleen Volgan alueelle, on Turkin tasavalta säilyttänyt merkittävän aseman heille sittemminkin. Zirek Tuganay: "Turkki on meille mukava maa. Ei tarvitse huolehtia sisältääkö ruoka sianlihaa vai ei. Pidämme Turkista erittäin paljon".

Yhteisö on ylläpitänyt alun perin 1920-luvulla luodut yhteytensä Turkin valtion kanssa. Heidän seurakuntansa vieraana on ollut Turkin silloinen pääministeri ja nykyinen presidentti Recep Tayyip Erdoğan, joka käyntinsä aikana kertoi olevansa vaikuttunut, kuinka kyseinen pieni turkkilainen yhteisö on pystynyt säilyttämään identiteettinsä. Erdoğan on kutsunut tataareita turkkilaisten "veljeskansaksi".

Suomen Islam-seurakunnan imaamin Ramil Belyaevin turkiksi käännetty suomentataarien historiakirja julkaistiin Ankarassa lokakuussa 2024. Tätä todistamassa oli myös presidentti Alexander Stubb. Erdoğan totesi aiheeseen liittyen, että "Suomessa asuvat Turkin kansalaiset muodostavat maan tataarien kanssa tärkeän inhimillisen ulottuvuuden suhteissamme".

Edellinen presidentti Abdullah Gül oli vieraana vuonna 2008 ja Ahmet Davutoğlu 2012.

Turkkilainen tv-kanava TRT kuvasi tataariyhteisöstä dokumentin ”Finlandiya'daki Tatarlar” vuonna 2007.

Suomen tataarit mainitaan nykyaikaisissa turkkilaisissa lähteissä tataarien lisäksi edelleen historiallisilla nimillä kuten "Suomen turkkilaiset" ja "tataarilais-turkkilaiset" (Finlandiya Türkleri, Tatar Türkleri). Volga-Uralin tataareista Turkissa käytetään lisänimitystä "İdil-Ural Türkleri".

Välit muiden yhteisöjen kanssa

Tataarien seurakunnan jäsenistöön kuuluu vain tataarit, mutta heidän islam-talossa käy rukoilemassa muitakin muslimeja. Vuonna 2021 tataarien imaami Ramil Belyaev yhdessä Resalat islamilaisen yhdyskunnan Abbas Bahmanpourin kanssa otti osaa keskusteluun, minkä keskiössä oli varhaiskasvatuksessa tapahtuvan uskonnollisen opetuksen tärkeys. Belyaevin mukaan lapsille olisi hyvä opettaa islaminuskosta yleisesti, kuten heidän perinteisistä juhlapäivistä ja tavoista.

Suomen tataareilla on aina ollut hyvät välit maan juutalaisyhteisön kanssa. Tataarien urheiluseura Yolduz ja juutalaisten urheiluseura Makkab ovat jäsenineen viettäneet kymmenien vuosien ajan yhteisiä hiihtolomia Pajulahdessa ja ajoittain pelanneet joukkueiden välisiä jalkapallo-otteluita. Islaminuskoisten tataarien esi-vanhemmat olivat kotiseuduillaan asuneet yhdessä kristittyjen ja juutalaisten kanssa. 1800-luvulla Suomenlinnassa oli juutalaisten ja tataarien yhteinen rukoushuone. Vuonna 2016 järjestetyssä seurakuntien jäsenten yhteisessä tapaamisessa Venäjältä kotoisin olevat juutalaiset huomasivat joidenkin samojen perinneruokien yhdistävän heitä ja tataareja. Ortodoksiperinteen kohdalla todettiin samainen ilmiö. Vuonna 2020 tataariseurakunnan entinen puheenjohtaja, varatuomari Atik Ali otti osaa keskusteluun ympärileikkauksesta, mihin osallistui myös juutalaisten seurakuntien keskusneuvoston puheenjohtaja Yaron Nadbornik. Molemmat puolustivat toimenpidettä, ja Ali sanoi olevansa valmis viemään Suomen Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen uskonnonvapauden rajoittamisesta, jos poikien ympärileikkaukset kiellettäisiin.

Jotkut historioitsijat uskovat misääritataarien esi-islamilaisen alkuperän olevan juutalaisuutta harjoittaneissa turkkilaisissa kasaareissa. Misäärien ja karaiimien kulttuurien samankaltaisuutta on myös esitetty.

Suomen Islam-seurakunnan puheenjohtaja Gölten Bedretdin valittiin USKOT-foorumin hallituksen varapuheenjohtaksi ajalle 2023–2025.

Tunnettuja Suomen tataareja

• Abdullah Ali – liikemies, johtaja
• Atik Ali – asianajaja, ihmisoikeusaktivisti
• Ymär Abdrahim – liikemies
• Hasan Abdrahim – pikaluistelija
• Färid Ainetdin – yrittäjä, liikemies
• Ibrahim Arifulla – johtaja, julkaisija
• Muazzez Baibulat – toimittaja, kirjailija
• Niran Baibulat – kuva- ja tekstiilitaiteilija
• Deniz Bavautdin – jääkiekkoilija, johtaja
• Deniz Bedretdin – muusikko, säveltäjä, tuottaja, manageri
• Erdal Bedretdin – Presidentinlinnan avustava hovimestari, Suomen hovimestarikillan puheenjohtaja
• Gölten Bedretdin – Suomen Islam-seurakunnan hallituksen puheenjohtaja
• Kadriye Bedretdin – tutkija, toimittaja
• Meral Bedretdin – koripalloilija
• Ramil Belyaev – Suomen Islam-seurakunnan nykyinen imaami
• Zinnetullah Ahsen Böre – liikemies, julkaisija
• Feyzi Ahsen-Böre – jääkiekkoilija, julkaisija
• Hamide Çaydam – tataarin kielen opettaja
• Ymär Daher – kulttuurityöntekijä, virkamies
• Okan Daher – kulttuurityöntekijä, Suomen Islam-seurakunnan kunniapuheenjohtaja
• Ainur Elmgren – tutkija, sarjakuvapiirtäjä
• Aisja Hakimsan – taiteilija, johtaja, julkaisija
• Räshid Hakimsan – jääkiekkoilija, erotuomari
• Weli-Ahmed Hakim – imaami
• Jasmin Hamid – näyttelijä, poliitikko, sijoittaja
• Sadri Hamid – kirjailija, runoilija, julkaisija
• Hasan Hamidulla – kirjailija, julkaisija, yrittäjä
• Pervin Imaditdin – arkkitehti
• Adil Ismail – jalkapalloilija, käsipalloilija
• Atik Ismail – jalkapalloilija, jalkapallovalmentaja
• Hasan Kanykoff – kauppias, poliittinen aktivisti
• Halid Kurbanali – muusikko
• Timur Kärki – johtaja
• Gibadulla Murtasin – opettaja, johtaja, taiteilija
• Ismail Neuman – pesäpalloilija
• Cemile Nisametdin – muusikko, näyttelijä, taiteilija
• Lotfi Nasib – jääkiekkoilija
• Erkan Nasib – jääkiekkoilija, johtaja
• Fazile Nasretdin - runoilija, kääntäjä
• Räshid Nasretdin – valokuvaaja, yrittäjä
• Nupe – rap-artisti
• Ali Saadetdin – yrittäjä
• Ali Saadetdin – jääkiekkoilija
• Mönever Saadetdin – jääkiekkoilija, pärämäts-piiraan kaupallistaja
• Nefise Saadetdin – jalkapalloilija
• Ali Sadik-Ogli – kirjailija
• Ymär Sali – kauppias, johtaja, yrittäjä
• Akif Samaletdin – jääkiekkoilija
• Batu Samaletdin – kirjankustantaja (Viisas Elämä oy)
• Sabah Samaletdin – johtaja
• Habibur-Rahman Shakir – imaami, teologi, toimittaja, julkaisija
• Aysu Shakir – virkamies
• Sabira Ståhlberg – kirjailija, tutkija
• Gevher Tuganay – runoilija
• Naile Wafin – koristemaalari
• Vahit Wafin – yrittäjä, Tampereen tataariseurakunnan puheenjohtaja
• Tinet Wafin – yrittäjä (Matto-Center yhdessä miehensä Vahitin kanssa, Saiden perustaja)
• Ildar Wafin – korumuotoilija
• Semiulla Wafin – liikemies, johtaja, julkaisija

Dokumenttielokuvia tataareista

• Niznij Novgorodin kauppamiehet (Köpmännen från Niznij Novgorod, Yleisradio 1983)
• Suomen tataarien juurilla (Yleisradio 1992)
• Aynur Tattarinmäeltä (Yleisradio 1993)
• Özü Türk: Finlandiya'daki Tatarlar (TRT Belgesel 2007)
• Moskeijaan johtanut tie (Suomen Islam-seurakunta 2012)
• Pyhä perintö (İzge miras, Suomen Islam-seurakunta 2014)
• Tuñğan yaq: Suomi (Туңган як: Суоми, Rädif Kaşapov / İlyas Gafarov 2024)

Muuta

Järvenpään Kinnarissa sijaitsee omakotialue, jossa on tienpätkä nimeltään ”Tataarikuja”.

Katso myös

• Islam Suomessa

Lähteet

• Asikainen, Johannes: Tataareja, kasakoita vai muslimeja? Tampere: Tampereen Yliopisto, 2017. Trepo (viitattu 20.6.2021).
• Bedretdin, Kadriye (toim.): Tugan Tel – Kirjoituksia Suomen tataareista. Helsinki: Suomen Itämainen Seura, 2011. ISBN 978-951-9380-78-0
• Baibulat, Muazzez: Tampereen Islamilainen Seurakunta: juuret ja historia. Jyväskylä: Gummerus Kirjapaino Oy, 2004. ISBN 952-91-6753-9
• Halikov, A. H.: Tataarit, keitä te olette? Suomentanut Lauri Kotiniemi. Abdulla Tukain kulttuuriseura, 1991. ISBN 952-90-3114-9
• Leitzinger, Antero: Mishäärit – Suomen vanha islamilainen yhteisö. ((Sisältää Hasan Hamidullan ”Yañaparin historian”) Suomentanut ja kommentoinut Fazile Nasretdin). Helsinki: Kirja-Leitzinger, 1996. ISBN 952-9752-08-3
• Leitziger, Antero: Suomen tataarien islam. Teoksessa: J. Maristo & A. Sergejeev (toim.) Aikamme monta islamia. Gaudeamus, 2015.
• Leitzinger, Antero: Suomen tataarit - Vuosina 1968-1944 muodostuneen muslimiyhteisön menestystarina. East-West Books, Helsinki 2006. ISBN 952-99592-2-2
• Suikkanen, Mikko: Yksityinen susi – Zinnetullah Ahsen Bören (1886-1945) eletty ja koettu elämä. (Historian pro gradu -tutkielma) Tampere: Tampereen yliopisto, 2012. Trepo (viitattu 20.6.2021).
• Tervonen, Miikka & Leinonen Johanna (toim.): Vähemmistöt muuttajina - Näkökulmia suomalaisen muuttoliikehistorian moninaisuuteen. Painosalama Oy, Turku 2021. ISBN 978-952-7399-09-5.

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Suomen tataarit Wikimedia Commonsissa

• Rauno Hakulinen: Kansankirkon varjossa (pdf) (Uskontotieteen pro gradu –tutkielma) 2008. Humanistinen tiedekunta. Pysyvä osoite
• Elina Kervinen: Tavismuslimit. Ylioppilaslehti 9/2004.
• Dokumentti Suomen tataareista (tataarin kielellä, suomeksi tekstitettynä).
• Финляндия татарлары / Финские татары "Халкым минем" (dokumentti tataariksi)
• Pyhä Perintö - dokumentti Järvenpään tataariyhteisöstä
• Suomentataarilainen yhtye Başkarma.
• Tataariyhteisön Mähallä Habärläre - lehti. (Arkistoitu – Internet Archive)
• Kiptshak-heimon jäseniä - Helsingin keskuksessa, Seura, 26.08.1936, nro 35, s. 12, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
• Finlandiya Tatarları - turkkilainen dokumentti Suomen tataareista
• Renat Bekkin - Connections between Tatars in Petrograd-Leningrad and Finland during the 1920s and 1930s - PDF
• The "Tatar Way" of Understanding and Practising Islam in Estonia
• Horsemeat in the culinary traditions of the Mishär Tatar diaspora in the eastern Baltic Sea region: cultural and historical aspects
• Journal of Endangered Languages: Tatar language preservation and educational activities in Finland
• Journal of Endangered Languages: The role of language and religion in Estonian Tatar identity-building
• Visible and Invisible Tatar Women in Finland - Sabira Stahlberg
• Tatarstan osana Venäjän monikulttuurisuutta, eli venäläisen ja venäjäläisen ero - Arsen Kaader (Arkistoitu – Internet Archive)
• Yabalak SÜZLEK - Tataarilainen sanakirja - Fazile Nasretdin, Raif Hairulla
• Институт Татарской энциклопедии (Tataaritietosanakirjan instituutti - Youtube)
• Suomen Islam-seurakunta, Youtube
• Osman Alin äänihaastattelu vuodelta 1955 - Yle