Tämä on hyvä artikkeli.

Siiri Angerkoski

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Siiri Angerkoski
Siiri Angerkoski 1930-luvun alussa.
Siiri Angerkoski 1930-luvun alussa.
Henkilötiedot
Koko nimi Siiri Saimi Angerkoski
Syntynyt21. elokuuta 1902
Oulu, Suomen suuriruhtinaskunta
Kuollut28. maaliskuuta 1971 (68 vuotta)
Helsinki
Ammatti näyttelijä
Puoliso Kaarlo Angerkoski
(vih. 1933; k. 1939)
Lapset 1
Näyttelijä
Aktiivisena 1920–1970
Merkittävät roolit
Palkinnot
Aiheesta muualla
IMDb
Elonet
Svensk Filmdatabas

Siiri Saimi Angerkoski (o.s. Palmu, vuoteen 1904 Pelkonen; 21. elokuuta 1902 Oulu – 28. maaliskuuta 1971 Helsinki) oli suomalainen näyttelijä. Teatterissa uransa aloittanut Angerkoski työskenteli vuosina 1938–1963 Suomen Filmiteollisuuden kuukausipalkkaisena näyttelijänä. Angerkosken näyttelijänura jatkui hänen kuolemaansa asti. Yhteensä 107 elokuvaroolia tehnyt Angerkoski on kaikkien aikojen työllistetyin suomalainen elokuvanäyttelijä.

Angerkoski oli sivuosien valovoimainen esittäjä, joka muistetaan lukemattomista, usein koomisista rooleistaan kotiapulaisina, vanhoinapiikoina, leskirouvina, vuokraemäntinä ja seurapiirirouvina. Jälkipolville hän on tuttu erityisesti kahdesta pitkäikäisestä elokuvasarjasta: rouva Justiina Puupään roolista kahdessatoista Pekka ja Pätkä -elokuvassa sekä kotiapulainen Hildan roolista kuudessa Suomisen perhe -elokuvassa. Kaksi Jussi-palkintoaan Angerkoski sai kuitenkin vakavista rooleista, sivuroolista Minna Canthin kuvauksessa Anna Liisa (1945) ja pääroolista televisioelokuvassa Aliisa (1970). Hänet palkittiin vuonna 1958 Pro Finlandia -mitalilla.

Angerkoski tunnettiin rempseästä luonteestaan ja huumorintajustaan. Hän kuitenkin koki yksityiselämässään paljon surua, muun muassa puolisonsa Kaarlo Angerkosken varhaisen kuoleman 1939. Angerkosken sopimus SF:n kanssa päättyi 1964. Hän sairastui loppuvuosinaan paksusuolen syöpään ja kuoli 68-vuotiaana maaliskuussa 1971.

Varhaisvaiheet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Siiri Angerkoski syntyi 21. elokuuta 1902 Oulussa[1] hopeaseppä Kustaa Sakarinpoika Palmun (alk. Pelkonen) ja Hanna Juhontytär Johanssonin esikoislapseksi. Hänen vanhempansa olivat avioituneet Haaparannalla 2. helmikuuta. Kustaa Pelkonen oli kotoisin Muhokselta ja Hanna Johansson Iistä. Tuntemattomasta syystä perheen sukunimi vaihdettiin pari vuotta Siirin syntymän jälkeen Pelkosesta Palmuksi.[2]

Palmun perhe vietti sangen liikkuvaa elämää. Siirin nuorempi sisar Iines Ihanelma syntyi Turussa vuonna 1905 ja toinen sisar Irja Inkeri Maariassa 1907. Hanna Palmu joutui vankilaan vuonna 1910, sillä hän teki laittomia abortteja eli oli niin sanottu ”enkelintekijä”. Hän istui tuomionsa Hämeenlinnan naisvankilassa ja vapautui 1916. Vankeuden aikana Kustaa Palmu oli ottanut kumppanikseen toisen naisen, Anna Saarenpään. Hanna Palmu muutti saman tien sisarensa luo Amerikkaan eikä palannut enää kotimaahan. Anna Saarenpäälle ja Kustaa Palmulle syntyi kahdeksan lasta, jotka kaikki saivat äitinsä sukunimen. Kustaa ja Hanna Palmun kolme tytärtä, Siiri, Iines ja Irja jäivät isänsä ja uuden äitipuolensa hoiviin.[2]

Kustaa Palmun perhe muutti vuonna 1915 Varsinais-Suomesta takaisin Ouluun. Siiri Palmu kävi kansakoulun Turussa eikä enää sen jälkeen opiskellut. Sisällissodan jälkeen perhe muutti Poriin. Siiri Palmu liittyi siellä urheiluseura Porin Pyrintöön ja harrasti muun muassa voimistelua ja pikajuoksua.[3]

Alun perin Siirin oli tarkoitus jatkaa isänsä työtä ja ansaita elantonsa hopeaesineiden kiillottajana. Hän oli saanut kisällinpaperit ja Turussa odotti työpaikkakin, mutta näyttelijän ammatti kiinnosti Siiriä kuitenkin enemmän. Porin Työväen Teatterin johtaja Aarre Linnala piti Siiriä synnynnäisenä esiintyjänä nähtyään tämän hassuttelemassa voimistelijatovereilleen. Linnala pyysi Siiriä mukaan näytelmäseurueeseensa. Kustaa Palmu vastusti tyttärensä ura-aikeita ja haki hänet väkisin pois näytelmäharjoituksista. Siiri halusi kuitenkin esiintyä, ja myöhemmin käydessään katsomassa Siirin esityksiä Kustaa Palmu oli tyttärestään ylpeä.[4]

Teatteriura

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Satakunnan, Viipurin ja Vaasan kaudet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Siiri Palmun ensimmäinen teatteriesiintyminen oli lauantaina 20. elokuuta 1921 Porin Työväen Teatterissa Kirjurinluodon ulkoilmanäyttämöllä. Näytelmä oli F. A. Dahlgrenin Vermlantilaisia, ja kyseessä oli ensimmäinen kesäteatteriesitys Porissa. Syksyllä Palmu oli jo pääroolissa Emmerich Kálmánin Mustalaisruhtinattaressa, kun se esitettiin Porissa 16. kerran. Operetista tuli porilaisen yleisön kestosuosikki, ja se vietiin seuraavana kesänä menestyksekkäälle kiertueelle aina Sortavalaan asti.[5]

Uudenvuodenpäivänä 1922 Palmu näytteli Pohjalaisissa Kaisan roolin. Tulevina vuosina hän näytteli Kaisa Efraimintytärtä useilla näyttämöillä ja myös sen elokuvasovituksessa vuonna 1936.[6] Palmu esiintyi kahden vuoden aikana monipuolisissa rooleissa niin draamoissa kuin huvinäytelmissäkin, ja arvostelijat alkoivat vähitellen huomioida hänet lupaavana uutena näyttelijänä. Hän sai erityistä tunnustusta osastaan Prudencena Kamelianaisessa sekä Alicena näytelmässä Punaisen Ristin sisar. Palmu teki lisäksi kiitetyt roolit muun muassa näytelmissä Husaarikuume, Syysmanööverit ja Kullervo.[7]

Siiri Palmu joutui Porissa 21. huhtikuuta 1924 liikenneonnettomuuteen Länsi-Puistokadun ja Annankadun risteyksessä. Linja-auto ja henkilöauto kolaroivat, ja jälkimmäinen syöksyi Palmun ja hänen ystävättärensä päälle. Palmu loukkasi jalkansa ja joutui puoleksi vuodeksi sairaalaan. Hän joutui vetäytymään Juliette Vermontin roolista Luxemburgin kreivissä, jonka ensi-illan oli tarkoitus olla pääsiäismaanantain iltana.[8]

Palmu kiinnitettiin kaudeksi 1924–1925 Raumalle, mikä jäi hänen urallaan välivaiheeksi. Rauman Näyttämön johtajana toimi tuolloin Risto Nylund, joka tunnettiin myöhemmin Suomi-Filmin johtaja Risto Orkona. Harrastuspohjaisen teatterin toinen varsinainen primadonna oli Sally Friberg (myöhemmin Salli Karuna). Raumassa Palmu tulkitsi menestyksekkäästi muun muassa Scampoloa Dario Niccodemin samannimisessä näytelmässä. Kevätkaudella 1925 hän sai pienen taiteellisen voiton operetissa Pikku maskotti. Länsi-Suomi kirjoitti: ”Nti Siiri Palmulla on yleensä käsissään kansansuosion avaimet ja tässä operetissa hänellä on hyvä tilaisuus käyttää niitä menestyksellisesti”.[9]

Palmu palasi syksyllä 1925 Porin Työväenteatteriin ja sai nyt kiinnityksen vakinaiseksi näyttelijäksi – ainoana paikallisena naisena koko 1920-luvulla. Syksystä tuli kiireinen: Palmu oli mukana kauden jokaisessa näytäntökappaleessa. Hänellä oli muun muassa mustalais-Katan osa Ferenc Csepreghyn Punaisessa laukussa. ”Neiti Palmun Mustalais-Kata on parhaita povari-ämmiä, mitä tämä kirjoittaja on näyttämöllä nähnyt”, arvioi Uuden Ajan nimimerkki H. Siiri Palmun viimeinen ensi-ilta Satakunnan lavoilla oli 18. maaliskuuta 1926 Franz Lehárin teoksessa Iloinen leski, jossa hän näytteli Valenciennea. Erään arvioitsijan mukaan Palmu ”ei ollut parhaassa vireessään” tässä osassa. Muuten hän sai tasaisesti kiitosta koko näytäntökauden ajan. Kaikkiaan Palmulla oli nelisenkymmentä roolia Satakunnan vuosinaan, ja operetit antoivat hänelle mahdollisuuden hyödyntää myös laulutaitoaan, joskin arviot siitä olivat vaihtelevia.[10]

Siiri Palmun maine kiiri vähitellen myös länsirannikon ulkopuolelle, ja hän sai syksyllä 1926 kiinnityksen Viipurin Työväen Teatteriin. Viipuri oli arvostettu teatterikaupunki, inspiroiva ja välitön.[11] Siellä Palmu tapasi ensimmäisen kerran Kaarlo Angerkosken. Tulevan avioparin ensimmäinen yhteinen näytelmä oli Häitten jälkeen, joka tuli ensi-iltaan 25. elokuuta 1926. Heille kertyi kaudella 1926–1927 muutama yhteinen näyttämökappale, mutta ihastusta oli tuolloin ilmassa vain Angerkosken puolelta. Palmun huomattavimpia töitä kaksivuotisella Viipurin kaudella olivat Evdokia Antonovna ylioppilasdraamassa Elomme päivät sekä Agathe operetissa Hurja Lola. Skaalaan kuului myös tuttu povarieukon osa Punaisessa laukussa.[12]

Siiri Palmu palasi kaudeksi 1928–1929 länsirannikolle, tällä kertaa Vaasaan. Vaasan Työväen Näyttämöllä hän aloitti tutulla Kaisan roolilla Pohjalaisissa. Muita rooleja Vaasassa oli muun muassa Colomben osa komediassa Volpone. Lehtiarvosteluissa hän sai huomattavasti enemmän kiitoksia kuin moitteita. Vaasan Työväen Näyttämön toiminta loppui 1929, jolloin Siiri Palmu siirtyi Jyväskylään.[13]

Jyväskylän, Turun ja Tampereen kautta Helsinkiin

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saksalainen operetti Nuoruuden kevät elokuussa 1929 oli Palmun ensimmäinen näytelmä Jyväskylän Työväen Näyttämöllä. Hänellä oli kaksoisrooli vanhapiikatätinä ja kuumaverisenä espanjattarena, ja arvosteluissa hänen katsottiin tehneen läpimurtonsa. Palmu sai jälleen taiteellisen voiton lokakuussa, jolloin ensi-iltaan tuli laulunäytelmä Mustalaisverta, jossa hän tulkitsi lady Constancen osan. Marraskuussa teatterin ohjelmistoon otettiin pitkästä aikaa Elinan surma, ja arvostelijat jakautuivat kahtia Palmun suoriutumisesta Elinan roolissa.[14]

Kevätkausi 1930 aloitettiin Henning Ohlssonin kansannäytelmällä Unelma karjamajalla, jossa Palmu teki tulkinnan Liisa-Leenana. Erään arvion mukaan hän ”oli ’räjähdyttää’ katsomon tuon tuostakin”. Saman vuoden syksyllä Palmu vietti kymmenvuotistaiteilijajuhlaansa Kálmánin operetin Hollantilaistyttö merkeissä. ”Nautittavaa oli kuulla hänen lauluaan”, kirjoitti paikallinen sanomalehti Palmun suorituksesta prinsessa Juttana operetin pääosassa.[15]

Palmun Jyväskylän-kausi kesti kaksi vuotta, ja hän saavutti tänä aikana useita taiteellisia voittoja. Näihin lukeutuivat muun muassa Priscilla hupailussa Piika, jonkas minulle annoit sekä Maijan osa kansannäytelmässä Tukkijoella. ”Naispuolella on eittämätön numero 1 neiti Palmu. Häntä voi sanoa vakavasti jo älykkääksi, ja se on paljon”, kirjoitti Martti Korpilahti arvioidessaan kevätkauden lopulla 1931 Jyväskylän Työväen Näyttämöä. Samana kesänä Palmu muutti uuden kiinnityksen perässä Turkuun. Myös Kaarlo Angerkoski kiinnitettiin sinne samanaikaisesti, joskin hänen näyttämönsä oli Turun Teatteri, kun taas Siiri Palmu näytteli Turun Työväen Teatterissa.[16]

Juhannusyönä 1931 Ruissalon Kesäteatterissa Siiri Palmu esiintyi ensi kerran turkulaisyleisölle näytelmässä Sotilasrakkautta. Samana kesänä hän näytteli muun muassa tuttua Maijan osaa Tukkijoella-näytelmässä sekä Männistön muoria Seitsemässä veljeksessä. Niin ikään voitoiksi luettiin Emilian rooli Othellossa marraskuussa 1931 sekä päärooli näytelmässä Rouva Suorasuu maaliskuussa 1932. Paikalliset sanomalehdet suitsuttivat vuolaasti Palmun näyttelijäntyötä. ”Uskottava ja taitava luoma”, Turun Sanomat kirjoitti hänestä Mary McCormicin osassa Antonio Morenon komediassa Oikea rakastaja syksyllä 1932.[17] Turussa Palmu alkoi viimein suhtautua vakavasti Kaarlo Angerkosken kosintoihin. Pari meni kihloihin jouluna 1932.[18]

Palmun viimeisiä näytelmiä Turussa olivat Laulu tulipunaisesta kukasta ja Häät Rymättylässä. Syksyllä 1933 hän siirtyi Tampereelle, jonne myös Kaarlo Angerkoski oli tulossa Helsingistä. Naimisiin kihlapari meni sunnuntaina 10. syyskuuta 1933. Hääkuvassa tyydyttiin Jeppe Niilonpoika -näytelmän mainoskuvaan, jossa Jeppe roikkuu hirsipuussa ja Nilla itkee sen juurella.[19]

Jeppe Niilonpojan merkeissä tapahtui myös Siiri Angerkosken ensiesiintyminen Tampereen Teatterissa syksyllä 1933. Kaikkiaan hän oli mukana viidessä näytelmässä. Angerkoski synnytti ainoan lapsensa Tampereella 6. maaliskuuta 1934. Tytön nimeksi tuli Sirkka-Liisa. Lapsen kummisetä oli Angerkoskien työtoveri Leo Lähteenmäki, joka oli tuolloin myös kiinnitettynä Tampereelle. Hän ja Kaarlo Angerkoski esiintyivät Tampereen Teatterissa yhdessä muun muassa farssissa Melkein naimisissa, jonka merkeissä Angerkoski vietti kymmenvuotistaiteilijajuhlaansa samana keväänä.[20]

Angerkosket siirtyivät seuraavana kesänä Helsinkiin, missä he olivat vuosina 1934–1938 kiinnitettyinä Helsingin Kansanteatteriin. Se toimi nimellisestä yhdistymisestä huolimatta edelleen kahdella näyttämöllä Ylioppilastalolla sekä Koiton talon juhlasalissa. Tampereen Teatterista siirtyi näyttelijöiden mukana myös johtaja Eino Salmelainen, joka oli saanut paikan kaksoisnäyttämön johtajana. Ensimmäinen Siiri Angerkosken näytelmä Helsingissä oli elokuussa 1934 Tukkipojan morsian, jossa hän näytteli piikaa. Vuonna 1935 hän sai taiteelliset voitot huvinäytelmissä Lentäen Helsinkiin ja Laivaston tyttö. Jälkimmäisen yhteydessä Helsingin Sanomat arvioi: ”Näyttämöä hallitsi ylivoimaisesti Siiri Angerkoski, jonka ’Lavinia’ rohkean burleskina, mutta samalla mehevänä ja todella humoristisena karikatyyrinä oli riemastuttava luomus”.[21]

Siiri ja Kaarlo Angerkoskesta kehittyi Helsingissä suosittu komediapari. Kaksikko kasvoi lopulta trioksi, kun joukkoon liittyi myös Tampereelta siirtynyt Leo Lähteenmäki. Eine Laine toimi usein heidän ohjaajana. Angerkosket olivat vastanäyttelijöinä muun muassa huvinäytelmissä Kontushowka – ruhtinatar, Laulava hotelli ja Aina vain yllätyksiä sekä uutuusrevyyssä Lennokki. Siiri Angerkosken tyypeiksi alkoivat vakiintua suulaat ja mehevät naiset. Näytelmähupailussa Olenko minä tullut haaremiin? hänellä oli Manta Mäkisen osa. Mantan rooli oli tuttu jo Jyväskylän ajalta, ja sen Angerkoski sai myös näytelmän elokuvaversiossa vuonna 1938.[22]

Angerkoskien viimeisiä yhteisiä näytäntöjä Kansanteatterissa oli Elsa Soinin ja Serpin revyyoperetti Vetoketju, josta he saivat ylistävät arviot. Kesällä 1938 pariskunta siirtyi kokonaan Suomen Filmiteollisuuden (SF) palvelukseen.[23]

Elokuvaura

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Siiri Angerkoski oli vanhan suomalaisen elokuvan suosituimpia naiskoomikoita ja hän teki yli sata elokuvaroolia. Angerkosken vakituisia roolityyppejä olivat rehevät naishahmot. Niihin lukeutui hienostorouvia, vanhojapiikoja ja palvelijattaria, ja varsinkin palvelijan osiin hän leimautui voimakkaasti.[24] Työtahti oli kiivasta, ja Angerkoski muisteli: ”Elokuvia tehtiin kuin liukuhihnalta, hirveällä kiireellä kaiken aikaa.” Hän kuitenkin nautti elokuvatyöstä, etenkin silloin kun tuotannon eteen nähtiin vaivaa.[25]

Alku

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Siiri Angerkosken elokuvaura alkoi elokuvan Pikku myyjätär Marina syksyllä 1933, jolloin hänen nimensä oli vielä Siiri Palmu. 38 minuuttia kestänyt näytelmällinen mainoselokuva oli Georg Malmsténin ainoa ohjaustyö, ja sen tehtävä oli markkinoida Havin Osakeyhtiön erilaisia hygieniatuotteita. Seuraava valkokangasrooli oli ikäneito elokuvassa Kaikki rakastavat (1935), joka oli ensimmäinen Ansa & Tauno -elokuva. Angerkoskella oli elokuvassa yksi ainoa repliikki: ”Gu’ morron!”.[26]

Yhdessä puolisonsa kanssa Angerkoski esiintyi muun muassa tuhoutuneessa elokuvassa Seikkailu jalkamatkalla (1936) sekä Pohjalaisten vuoden 1936 elokuvaversiossa, jossa hänellä oli teatterin lavoilta tuttu Kaisan rooli. Lehdistöarvioissa hänen suorituksensa sanottiin olleen näyttelijätöiden parhaasta päästä, ja yleisö huomioi ensi kerran hänen puhelahjansa, jotka ”käyvät kuin kaksitahti-moottori”.[27]

Agapetuksen komediassa Asessorin naishuolet (1937) Angerkosken rooli oli merkittävämpi. Siinä hän on amerikansuomalainen Matilda Bybom, eräs asessorin (Aku Korhonen) naishuolien aiheuttaja. Tässä elokuvassa Angerkoski myös laulaa ensimmäisen kerran valkokankaalla, katkelman operettisävelmästä ”Ollaan niin kuin pääskyset”. Vuosien mittaan hän näytteli useissa elokuvissa Aku Korhosen parina, esimerkiksi Täysosumassa (1941); Angerkoski oli sikafarmari, leskirouva Andersson ja Korhonen valehahmossa kauppaneuvos Gyllencrantz.[28]

Hildasta Kunigundaan

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
” Siiri teki melkein pelkkää komediaa. Hänet oli mielletty vain keittiökarhuksi, Mimmiksi tai Mantaksi, vaikka ainesta hänessä olisi ollut paljon muuhunkin. ”

– Rauha Rentola[29]

Suomen Filmiteollisuus kiinnitti kesällä 1938 Siiri ja Kaarlo Angerkosken kuukausipalkkaisiksi elokuvanäyttelijöiksi, joita ei Suomessa tuolloin juuri ollut. SF:n johtaja T. J. Särkkä oli ohjannut Angerkoskia jo muutamassa elokuvassa ja tarjosi pariskunnalle vakinaista ja päätoimista sopimusta yhtiössä. Siiri Angerkoski epäröi siirtyä täysipäiväisesti elokuvayhtiöön, sillä hän ei olisi halunnut jättää teatteria. Kansanteatterin johtaja Eino Salmelainen myös houkutteli vahvasti pariskuntaa jäämään. Pari harkitsi Särkän tarjousta pitkään ja otti sen lopulta vastaan. Päätöksen ratkaisi pitkälti taloudellinen etu.[30]

Angerkosket näyttelivät usein samoissa elokuvatuotannoissa ja saavuttivat nopeasti koko kansan suosion. He olivat keskushenkilöinä muun muassa Rykmentin murheenkryynissä (1938), jota on pidetty Suomen ensimmäisenä sotilasfarssina.[31] Kaarlo ja Siiri Angerkoski olivat usein koomisena kevennyksenä nuorten päätähtien, kuten Ansa Ikosen, Tauno Palon ja Regina Linnanheimon romanttisten hahmojen rinnalla. Kaarlo Angerkoski kuoli sydänkohtaukseen talvisodan kynnyksellä 1. lokakuuta 1939 vain 33-vuotiaana. Hänen kuluttava elämäntapansa johti varhaiseen kuolemaan. Hän ehti esiintyä 24:ssä elokuvassa, ja pari roolityötä jäi kesken.[32]

Puolisonsa poismenon jälkeen Siiri Angerkoski jatkoi SF:n palveluksessa lähes neljännesvuosisadan ajan. Työ toimi eräänlaisena lääkkeenä suruun. Roolejaan Angerkoski ei voinut juuri valikoida, vaan ne määräsi viime kädessä Särkkä.[33] Hänen rooleikseen vakiintuivat koomiset ja topakat täti-ihmiset. Harvoja vakavia rooleja oli muun muassa isoäidin osa Kaivopuiston kauniissa Reginassa (1941) sekä tummanpuhuva Husso Anna Liisassa (1945), josta Angerkoski palkittiin Jussi-patsaalla parhaasta naissivuosasta. Eräs Angerkosken pitkäaikainen rooli oli Suomisen perheen kotiapulainen Hilda, jota hän näytteli kuudessa Suomisen perhe -elokuvassa vuosina 1941–1959. Roolia pidettiin hänelle kuin mittatilaustyönä tehtynä: Ilta-Sanomien mukaan hän oli roolissaan ”kuin suoraan keittiöstä tuotu studioon”. Hilda oli Angerkosken tavaramerkki 1950-luvulle asti.[34]

Siiri Angerkosken 1940-luvun elokuviin kuuluvat Suomisten lisäksi muun muassa SF-paraati, jossa hän on toisen päähenkilön äiti, sekä Perheen musta lammas, jossa hän on parhaat päivänsä nähnyt diivamainen operettitähti. Elokuvassa August järjestää kaiken (1942) hänellä on naispääosa, Maria Blom. Angerkoski itse piti kyseisestä roolista, koska siinä oli lämpöä ja inhimillisyyttä, ja myös lehdistö kiitteli hänen osasuoritustaan.[35] Hyveellisten kotihengettärien osien vastakohtana Angerkoski näyttelee juopottelevaa Olga-tätiä elokuvassa Pikku-Matti maailmalla (1947).[36] Hienostorouvaa Angerkoski tulkitsi muun muassa Haaviston Leenissä (1948). Täysin erilainen on satuelokuva Prinsessa Ruusunen (1949), jossa hänellä on valtioneuvoksetar Kunigundan rooli. Tuttuun kotiapulaisrooliinsa Angerkoski palasi sotilasfarssissa Serenaadiluutnantti (1949), jossa hän näyttelee majurin kotihengetärtä Lilja Muhosta. Kaikkiaan Siiri Angerkoski oli mukana 36:ssa 1940-luvun ensi-iltaelokuvassa.[37]

Sota-aika

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Siiri Angerkoski viihdytyskiertueella

Angerkoski kuului talvi- ja jatkosotien aikana monien kollegoidensa tavoin viihdytysjoukkoihin. Hän työskenteli sekä elokuvissa että ympäri Suomea kiertävissä ohjelmanumeroissa, joissa viihdytettiin sotilaita. Esimerkiksi Maan Turva -järjestön esityksissä hän näytteli useaan otteeseen, ja mukana olivat myös muun muassa Aku Korhonen, Jalmari Rinne, Aapo Similä ja Tuire Orri. Talvisodan aikana Angerkoski oli mukana kymmenen päivän kiertueella, joka poikkesi muun muassa Piikanotkon korsulla, vain puolentoista kilometrin päässä etulinjalta. Iltamat jatkuivat sotien jälkeenkin, ja Angerkoski nähtiin useasti niissäkin.[38]

Siiri Angerkoskesta tuli sota-aikana naisnäyttelijöiden uusi ”glamour-tyttö” ja palstakuningatar, kun elokuvalehdet kirjoittivat filmitähtien sotaponnistuksista. Rauhan aikana lehdistö ei ollut häntä juuri huomioinut. Angerkoski oli kiertueilla rintamamiesten suosiossa, ja hänet koettiin turvalliseksi äitihahmoksi.[39]

Eräällä jatkosodan aikaisella kiertueella Siiri Angerkoski joutui hengenvaaraan ollessaan uimassa pohjoisessa Kiestingin suunnalla. Neuvostoliittolainen lentokone oli yllättää hänet, mutta lähistöllä valvonut Aku Korhonen ehti varoittaa häntä. Angerkoski ryntäsi maihin ja piiloutui mättäiden suojiin. Talvella 1942 SF-Uutiset kertoi Angerkosken saamasta sormuksesta, joka oli tehty alasammutusta viholliskoneesta. Kannaksella palvelleet suomalaissotilaat olivat antaneet sen hänelle kiitokseksi kiertue-esityksistä. Rukajärvellä pidetyssä asemiesillassa Angerkoski lauloi sotilaille ”Katupoikien laulun”.[40]

Rillumarein ja Justiinan vuodet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
” Siiri sanoi kuuluvansa filmitähteisiin ja että hän on ihan niin päin vaan, kun herrat käskee. ”

– Pekka ja Pätkä -elokuvien ohjaaja Armand Lohikoski[41]

Köyhässä laulajassa vuonna 1950 Angerkoski pääsi jälleen hyödyntämään laulajantaitojaan. Vain laulajapoikia -elokuvassa (1951) hänellä oli revyylaulaja Siiri Palmun rooli. Porvoon valtiopäivistä kertovassa elokuvassa Tanssi yli hautojen nähdään hyvä esimerkki Angerkoskesta yläluokkaisen seurapiirirouvan osassa. Satakunnan Kansa arvioi hänen eksyneen roolissa pahanlaatuisiin mauttomuuksiin.[42]

Syksyllä 1951 alkoi suomalaisessa elokuvassa rillumareikausi, jota Valma Kivitie luonnehti myös suomalaisen elokuvan ”mimmiteollisuusvuosiksi”. Siiri Angerkosken kuuluisa osa tällä kaudella oli hyökkäystankkimainen Muhoksen Mimmi lajityypin klassikossa Rovaniemen markkinoilla (1951). Mustalaismimmi Jenny Lindmania hän tulkitsi elokuvissa Muhoksen Mimmi (1952), Lentävä kalakukko (1953) ja Majuri maantieltä (1954).[43]

Ensimmäinen Pekka Puupää -elokuva ilmestyi vuonna 1953, ja samalla syntyi Siiri Angerkosken tunnetuin rooli Justiina Puupää, Pekka Puupään kaulinta heiluttava pirttihirmuvaimo. Angerkoski tulkitsi vuosina 1953–1960 Justiinaa yhtä lukuun ottamatta jokaisessa 13:ssa Pekka ja Pätkä -elokuvassa.[44] Angerkoski esitti roolissa myös huippuunsa kehittämäänsä nopean puhujan taitoaan. Hänen puheensa oli niin nopeaa, ettei sen ajan studioteknologia kyennyt kunnolla tallentamaan sitä.[45]

Angerkoski itse ei juuri arvostanut Justiinan rooliaan sen enempää kuin Puupää-elokuviakaan, joita hän piti ”tyhjänpäiväisenä hölynpölynä”. Hän kuitenkin suhtautui työhön nöyrästi eikä kuukausipalkallisena voinut kieltäytyä tarjotuista osista.[46] Myös kriitikot pitivät yksimielisesti Pekka ja Pätkä -elokuvia törkynä, mutta yleisön keskuudessa ne olivat hyvin suosittuja. Useiden aikalaisten mielestä Angerkosken taiteellista lahjakkuutta tuhlattiin Justiina Puupään kaltaisissa yksiulotteisissa karikatyyreissä. Hänen taiteilijakohtaloaan on pidetty pohjaltaan traagisena: monipuolinen näyttelijä ei päässyt näyttämään todellisia taitojaan, sillä kohelluskomediat vetivät yleisöä ja toivat rahaa filmiyhtiölle.[41]

1950-luvulla Angerkoskella oli sivuroolit myös muun muassa elokuvissa Kaunis Kaarina (1955) ja Kahden ladun poikki (1958). Vuonna 1959 tehtiin vielä yksi Suomisen perhettä käsittelevä filmi. Kesäisessä elokuvassa Taas tapaamme Suomisen perheen Angerkoskella on tuttu Hildan rooli. Lehtiarvioissa hänen suoritustaan luonnehdittiin ”aidosti tomeraksi”, ”herttaiseksi” ja ”meheväksi”.[47]

Elokuvauran loppu

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

SF:n toiminta hiipui 1960-luvulla. Angerkoski tulkitsi muun muassa Manta Neulasta elokuvassa Kankkulan kaivolla (1960). Hän esitti Mantana myös ”Vanha mustalainen” -laulun. Arvostelijat nostivat esiin Angerkosken roolin yövahdin vaimona elokuvassa Minkkiturkki (1961) ja pitivät hänen ja Leo Jokelan yhteistä kohtausta elokuvan parhaana.[48] Vuoden 1963 kohuelokuvassa Jengi Angerkoskella oli sivuosa vuokraemäntänä. Hänen viimeiseksi SF-elokuvakseen jäi Teerenpeliä (1963), jossa hän esitti myös vuokraemäntää. Heikki Eteläpään mukaan Angerkoski näytteli Teerenpelissä ”kaikki muut kirkkaasti seinänvierille”. Ainoat Siiri Angerkosken värielokuvat ovat Kun tuomi kukkii (1962) ja Ihana seikkailu (1962).[49] Kaikkiaan Angerkoski teki pitkälti toista sataa roolisuoritusta elokuvissa ja televisiossa. Niistä elokuvarooleja oli 107[50], ja hän on historian työllistetyin suomalainen elokuvanäyttelijä[51]. Työteliäimpinä aikoinaan SF:n näyttelijänä hän esiintyi viidessä tai kuudessa elokuvassa saman vuoden aikana.

Televisio alkoi tehdä tuloaan 1950-luvun lopulla, ja Suomen Näyttelijäliitto aloitti 1963 kaksivuotisen näyttelijälakon. SF lopetti studiotoimintansa ja siirtyi kokonaan mainoselokuvatuotantoon. Angerkoski irtisanottiin SF:ltä sen viimeisenä filmitähtenä 1964. Erottaminen ja töiden puuttuminen teatteripuolelta masensivat häntä, ja Angerkoski sai veritulpan. ”Otin erottamisen liian raskaasti. Terveyteni ei kestänyt”, Angerkoski kertoi vuonna 1970.[52]

Teatterivierailut

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Teatterilavoja Siiri Angerkoski ei täysin jättänyt pitkän filmiuransa aikanakaan, vaan hän teki lukuisia teatterivierailuja. Syksyllä 1941, yli kahden vuoden tauon jälkeen, Angerkoski vieraili työläisdraamassa Morsiushuntu, jossa hän näytteli äidin roolin. Repertuaariin kuului myös tuttu Pohjalaisten Kaisa, jonka Angerkoski teki ensin itsenäisyyspäivänä 1942 Helsingin Työväen Teatterin juhlaensi-illassa ja myöhemmin kesäteattereissa. Vapun tienoilla 1944 Angerkoski vieraili muutaman muun näyttelijän kanssa Karhumäen Teatterissa revyyssä Puolalainen masurkka.[53] Heinäkuussa 1945 Angerkoski vieraili kolmeen otteeseen Mustikkamaan ulkoilmateatterissa. Syyskuussa hän vietti 25-vuotistaiteilijajuhlaansa tutulla farssilla Sisäkkö Kalle topakan Cordelian osassa.[54]

Angerkoski oli keväällä 1948 mukana Aku Korhosen kiertueella, jolla esitettiin ranskalaista komediaa Tuomarin aviomies. Angerkoski lähti loppukesällä 1950 kiertueelle Joel Rinteen 30-vuotistaiteilijajuhlan merkeissä. Ohjelmanumero oli Mika Waltarin Myöhästynyt hääyö, jossa hän näytteli Lilli Sorjasta. Vastanäyttelijöinä olivat Rinteen lisäksi Edvin Laine ja Hilkka Helinä. Samalla näytelmällä Angerkoski vietti omaa 30-vuotistaiteilijajuhlaansa ennen joulua. Keväällä 1952 hän teki vielä juhlakiertueen Rosi Rinteen kanssa, ohjelmana tällä kertaa rouva Dynybylin osa tšekkiläisessä komediassa Lyhytsulku.[55]

Angerkoski vieraili kesällä 1950 Tampereen Kesäteatterissa Nummisuutarit-näytelmän Marttana, sama rooli hänellä on myös näytelmän elokuvaversiossa. 1960-luvulla Angerkosken töihin lukeutuivat vierailut muun muassa Intimiteatterissa sekä Helsingin Kesäteatterin näytelmissä Roinilan talossa ja Putkinotko. Hän antoi äänensä myös muutamalle Radioteatterin esitykselle vuosina 1963 ja 1970.[56]

Televisio

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Angerkoski oli 1960-luvulla mukana useissa televisiotuotannoissa. Hänet nähtiin 29. marraskuuta 1964 Lasse Malmlundin Kuplia-sarjaan kuuluvassa ohjelmassa yhdessä Maija Karhin ja Leo Jokelan kanssa. Angerkoski esiintyi myös suosituissa Sisarukset- ja Tarinatalo-televisiosarjoissa. Mainostelevisiossa vuosina 1966–1969 pyörineessä Tarinatalossa hän tulkitsi Lydia Lindströmiä.[57]

Vahvasti koomikoksi leimautuneen Angerkosken televisiotöistä tunnetuin on Jukka Sipilän ohjaama vakava tv-elokuva Aliisa, joka muodostui hänen joutsenlaulukseen. Sitä kuvattaessa vuonna 1970 Angerkoski oli jo vakavasti sairas. Laihtunut ja riutunut Angerkoski onkin Aliisan pääosassa aivan erinäköinen kuin tutuissa elokuvatöissään.[29] Hänen ”eleettömän hienoa” suoritustaan ylistettiin.[58]

Tunnustukset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Siiri Angerkoski ja Jussi-palkinto vuonna 1970.

Jussi-palkinnon Siiri Angerkoski sai kaksi kertaa, molemmat vakavista rooleista: 1945 sivuroolista Minna Canthin kuvauksessa Anna Liisa ja postuumisti vuonna 1971 pääroolista televisioelokuvassa Aliisa (1970). Aliisan roolin yhteydessä palkittiin myös hänen elämäntyönsä.[29] Pro Finlandia -mitalin Angerkoski sai 1958, ja kaksi vuotta myöhemmin Helsingin kaupunki myönsi hänelle 140 000 vanhan markan suuruisen apurahan.[59]

Oulussa Merikoskikerho ry, Oulun Elokuvakeskus ry ja Finnkino Oy ovat vuodesta 2009 järjestänyt Angerkosken kunniaksi nimettyä elokuvatapahtumaa, Siirin-päiviä. Niillä jaetaan vuosittain Kultainen kaulin -palkinto oululaisen kulttuurielämän merkittävälle edustajalle. Sen ovat saaneet muun muassa näyttelijä Anneli Juustinen, muusikko Maya Paakkari, toimittaja Kari Karemo sekä tanssija ja koreografi Merja Satulehto.[60][61][62][63]

Yksityiselämä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Siiri Angerkoski jäi leskeksi 37-vuotiaana. Hän ja Kaarlo Angerkoski olivat syys-lokakuun vaihteessa 1939 matkanneet viikonlopuksi Kotkaan, jossa aviomies vieraili Isakin osassa näytelmässä Jääkärin morsian. Hänen sydämensä alkoi oireilla kesken esityksen, ja sydänhalvaus uusiutui viimeisen näytöksen jälkeen. Kaarlo Angerkoski kuoli kotkalaisessa hotellihuoneessa vaimonsa syliin vain 33-vuotiaana. Siiri Angerkoski ei avioitunut uudelleen, ja vasta vuosikymmeniä hänen kuolemansa jälkeen tuli ilmi hänen salattu romanssinsa naimisissa olleen SF:n studiopäällikön Alf Salinin kanssa.[64]

Siiri Angerkoski tuli huonosti toimeen näyttelijä Masa Niemen kanssa, joka Pekka Puupää -elokuvissa näytteli Pätkän roolin. Emmi Jurkkaa hän ei sietänyt. Angerkosken tyttären mukaan Jurkka oli joskus ollut romanttisesti kiinnostunut Kaarlo Angerkoskesta.[65]

Aviomiehensä kuoltua Angerkoski asui tyttärensä kanssa pitkään Helsingin Mechelininkadulla. 1960-luvun puolivälissä hän muutti Lallukan taiteilijakotiin, jossa hän asui elämänsä loppuun asti.[66] Tytär avioitui vuonna 1955 ja muutti Ruotsiin. Siiri Angerkoskella on kaksi lapsenlasta ja neljä lapsenlapsenlasta.[67]

Yksityishenkilönä Angerkoski oli rempseä luonne, temperamenttinen mutta reilu ja lämminsydäminen. Hän oli myös ronskipuheinen, ainakin kun seura oli soveliasta. Hän teki mielellään pilkkaa sivistyssanoista ja harrasti pasianssia. Angerkosken elämää varjostivat masennuskaudet, joita hän kutsui ”harmaan hunnun päiviksi”. Omien muistelmiensa nimeksi hän ajatteli laittaa Käsi pois sieltä. Hän oli tarkka siisteydestä sekä vahvasti taikauskoinen. Angerkosken ystäväpiiri oli laaja, ja hän järjesti usein kotonaan suuria ja alkoholipitoisia juhlia, joissa kerran Tauno Palo tuli ikkunasta sisään elokuvan juonen mukaisesti. Illanistujaisia pidettiin Angerkosken johdolla myös hänen kantapaikoissaan, kuten Elitessä ja Hotelli Helsingissä.[68]

Angerkoski tunnettiin omalaatuisesta huumoristaan ja värikkäästä ilmaisustaan. Muun muassa flunssaisena hän sanoi: ”Räkätauti raivoo Joroisissa”. Toinen tunnettu lausahdus oli ”Se on yks huitunplittu, jos maailmanloppu tulee”. Hän tapasi myös antaa kutsumanimiä työtovereilleen: SF:n hidasliikkeinen järjestäjä Lasse Saxelin oli ”Pallosalama” ja lyhytpinnainen johtaja Särkkä oli ”Toivo Hilpeä”. Loppuaikoinaan sairaalassa Angerkoski kutsui hoitajaansa ”Laululinnuksi”, ja toinen hoitaja sai lempinimen ”Niiaa-Perkele”.[69]

Siiri Angerkoski sai vuonna 1969 valtion myöntämän taiteilijaeläkkeen. Hän kuoli 28. maaliskuuta 1971 Meilahden sairaalassa 68-vuotiaana sairastettuaan runsaan vuoden ajan paksusuolen syöpää.[70]

Teatterikiinnitykset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuosina 1920–1938 Siiri Angerkoski näytteli kaikkiaan kahdeksassa teatterissa:

Valikoidut näyttämöroolit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Porin Työväen Teatteri

Rauman Näyttämö

Viipurin Työväen Teatteri

Vaasan Työväen Näyttämö

Jyväskylän Työväen Näyttämö

Turun Työväen Teatteri

Tampereen Teatteri

Helsingin Kansanteatteri

Valikoitu filmografia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Siiri Angerkosken filmografia ja esiintymiset

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Marjamäki, Tuomas: Naurattajat. Helsinki: Edita, 2007. ISBN 978-951-37-4723-7
  • Rytkönen, Sisko: Ihanat naiset kankaalla – filmitähtiä suomalaisen elokuvan kultakaudelta. Helsinki: Majakka, 2008. ISBN 978-951-9260-88-4
  • Uusitalo, Kari: Siiri ja Kaarlo: Näyttelijäparin tarina. Helsinki: Edita, 2002. ISBN 951-37-3690-3

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Lahtinen, Outi: Angerkoski, Siiri (1902–1971) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 11.10.2000. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Viitattu 13.7.2013.
  2. ↑ a b Uusitalo 2002, s. 9, 10.
  3. ↑ Uusitalo 2002, s. 11, 12.
  4. ↑ Uusitalo 2002, s. 12, 13.
  5. ↑ Uusitalo 2002, s. 13.
  6. ↑ Uusitalo 2002, s. 16.
  7. ↑ Uusitalo 2002, s. 15–17.
  8. ↑ Uusitalo 2002, s. 18.
  9. ↑ Uusitalo 2002, s. 20, 21.
  10. ↑ Uusitalo 2002, s. 24, 25.
  11. ↑ Uusitalo 2002, s. 25.
  12. ↑ Uusitalo 2002, s. 30, 32, 33.
  13. ↑ Uusitalo 2002, s. 36, 39.
  14. ↑ Uusitalo 2002, s. 40, 42.
  15. ↑ Uusitalo 2002, s. 44, 48.
  16. ↑ Uusitalo 2002, s. 53, 54.
  17. ↑ Uusitalo 2002, s. 55, 57.
  18. ↑ Uusitalo 2002, s. 107.
  19. ↑ Uusitalo 2002, s. 62, 109.
  20. ↑ Uusitalo 2002, s. 111–113.
  21. ↑ Uusitalo 2002, s. 115, 123, 125.
  22. ↑ Uusitalo 2002, s. 128, 130, 133.
  23. ↑ Uusitalo 2002, s. 138, 140.
  24. ↑ Marjamäki 2007, s. 332, 333.
  25. ↑ Uusitalo 2002, s. 161, 162.
  26. ↑ Uusitalo 2002, s. 142, 144.
  27. ↑ Uusitalo 2002, s. 146, 147.
  28. ↑ Uusitalo 2002, s. 150, 198.
  29. ↑ a b c Marjamäki 2007, s. 334.
  30. ↑ Uusitalo 2002, s. 161.
  31. ↑ Uusitalo 2002, s. 165.
  32. ↑ Uusitalo 2002, s. 181, 184.
  33. ↑ Marjamäki 2007, s. 333.
  34. ↑ Uusitalo 2002, s. 186, 191, 193.
  35. ↑ Uusitalo 2002, s. 201.
  36. ↑ Uusitalo 2002, s. 216.
  37. ↑ Uusitalo 2002, s. 217, 218.
  38. ↑ Uusitalo 2002, s. 194.
  39. ↑ Rytkönen 2008, s. 23, 24.
  40. ↑ Uusitalo 2002, s. 195, 196.
  41. ↑ a b Forsström, Riikka: Siiri Angerkoski piti Puupää-elokuvia hölynpölynä Kotiliesi. 4.2.2020. Helsinki: Otavamedia Oy. Viitattu 4.4.2024.
  42. ↑ Uusitalo 2002, s. 221, 222.
  43. ↑ Uusitalo 2002, s. 225, 228.
  44. ↑ Uusitalo 2002, s. 242.
  45. ↑ Uusitalo 2002, s. 225.
  46. ↑ Uusitalo 2002, s. 249.
  47. ↑ Uusitalo 2002, s. 250, 252, 256.
  48. ↑ Uusitalo 2002, s. 259, 260.
  49. ↑ Uusitalo 2002, s. 264–266.
  50. ↑ Uusitalo 2002, s. 6.
  51. ↑ Massa, Silja: Sata vuotta suomalaista elokuvaa Yle Plus. 22.3.2017 (päivitetty 23.3.2017). Yleisradio Oy. ”Ylivoimaisesti eniten rooleja kotimaisissa elokuvissa on tehnyt Siiri Angerkoski – Pekka ja Pätkä -elokuvien kaulinta heiluttava Justiina.” Viitattu 22.3.2017.
  52. ↑ Uusitalo 2002, s. 268, 269.
  53. ↑ Uusitalo 2002, s. 196, 197.
  54. ↑ Uusitalo 2002, s. 209, 210.
  55. ↑ Uusitalo 2002, s. 231, 236.
  56. ↑ Uusitalo 2002, s. 270, 273.
  57. ↑ Uusitalo 2002, s. 273, 274.
  58. ↑ Uusitalo 2002, s. 280.
  59. ↑ Uusitalo 2002, s. 300.
  60. ↑ Laine, Senni: Kultainen kaulin Anneli Juustiselle. Kaleva, 22.8.2009. Oulu: Kaleva Oy. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 11.9.2023.
  61. ↑ Merikoskikerhon Siirin-päivien Kultainen kaulin myönnettiin pitkänlinjan toimittajalle Kari Karemolle. Mun Oulu. 12.8.2021. Oulun kaupunki. Arkistoitu 27.11.2022. Viitattu 11.9.2023.
  62. ↑ Siirin-päivien Kultainen kaulin -palkinto tänä vuonna tanssitaiteilija Merja Satulehdolle. Mun Oulu. 17.8.2022. Arkistoitu 25.9.2023. Viitattu 11.9.2023.
  63. ↑ Kettukangas, Ari: Siirinpäivien Vuoden 2023 Kultainen Kaulin muusikko Maya Paakkarille Radio Pooki. 23.8.2023. Viitattu 11.9.2023.
  64. ↑ Uusitalo 2002, s. 288.
  65. ↑ Uusitalo 2002, s. 290.
  66. ↑ Uusitalo 2002, s. 294.
  67. ↑ Uusitalo 2002, s. 302.
  68. ↑ Uusitalo 2002, s. 288, 298, 299.
  69. ↑ Uusitalo 2002, s. 293.
  70. ↑ Uusitalo 2002, s. 301.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Siiri Angerkoski.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Siiri_Angerkoski&oldid=22710036”