Tämä on hyvä artikkeli.

Ansa Ikonen

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Ansa Ikonen
Ansa Ikonen vuonna 1957
Ansa Ikonen vuonna 1957
Henkilötiedot
Koko nimi Aili Ansa Inkeri Ikonen
Syntynyt19. joulukuuta 1913
Pietari, Venäjän keisarikunta
Kuollut23. toukokuuta 1989 (75 vuotta)
Helsinki
Ammatti laulaja, näyttelijä
Puoliso Jalmari Rinne
(vih. 1939; k. 1985)
Näyttelijä
Taiteilijanimet Ansa Ikonen-Rinne
Aktiivisena 1933–1982
Merkittävät roolit
Palkinnot
Aiheesta muualla
IMDb
Elonet
AllMovie
Svensk Filmdatabas

Aili Ansa Inkeri Ikonen (vuodesta 1939 Ikonen-Rinne; 19. joulukuuta 1913 Pietari – 23. toukokuuta 1989 Helsinki) oli suomalainen elokuva- ja teatterinäyttelijä sekä yksi suomalaisen elokuvan kulta-ajan valovoimaisimpia tähtiä.[1] Ikosen päätyö oli teatterissa, mutta hänet tunnetaan ennen kaikkea elokuvarooleistaan. Hänellä oli pääosa tai merkittävä sivuosa 40 elokuvassa vuosina 1935–1961. Suomen Kansallisteatteriin hän oli kiinnitetty 1935–1978.

Elokuvissa Ikonen näytteli niin komedioissa, draamoissa kuin musikaaleissakin. Hänen tunnetuimpia elokuviaan ovat komediat Vaimoke ja Rakas lurjus, eskapistinen elokuvaromanssi Kulkurin valssi, epookkidraama Runon kuningas ja muuttolintu, musiikkihupailu SF-paraati ja psykologinen draama Tyttö kuunsillalta. Lähes kaikki Ikosen elokuvaroolit olivat hänen tähtikuvansa mukaisesti hyveellisiä hahmoja.

Tähtiparista Ansa Ikonen ja Tauno Palo tuli käsite. He tekivät kaksitoista yhteistä elokuvaa ja runsaasti yhteistyötä myös teatterissa ja näytelmäkiertueilla. Niin ikään Eino Kaipainen oli useasti Ikosen vastanäyttelijänä.

Ikosen teatteriura alkoi tyttörooleista 1930-luvulla. Seuraavina vuosikymmeninä hän sai näytelläkseen useiden menestysnäytelmien naispääosia, kunnes 1960-luvulla hänen roolitehtävänsä alkoivat vähetä ja pienentyä. Näyttelijänlaadultaan Ikonen oli ennen kaikkea komedioiden pirteä kaunotar ja klassikkonäytelmien tyylikäs sankaritar.[2] Hänellä oli muun muassa seitsemäntoista Shakespeare-tehtävää ja kuusi Molière-roolia. Lisäksi hän näytteli lukuisissa Serpin, Mika Waltarin ja muiden suomalaiskirjailijoiden huvinäytelmissä. Erityisen menestyksekäs oli Lady Teazlen rooli Richard Brinsley Sheridanin komediassa Juorukoulu.[3][4]

Ikonen sai vuonna 1944 ensimmäisen naispääosan Jussi-palkinnon elokuvasta Vaivaisukon morsian. Vuonna 1964 hänet palkittiin Pro Finlandia -mitalilla. Ikoselta julkaistiin omaelämäkerta Tähtiaika vuonna 1980.

Ansa Ikonen oli aviossa kollegansa Jalmari Rinteen kanssa vuodesta 1939 tämän kuolinvuoteen 1985. Heillä on kaksi tytärtä, Katriina (s. 1939) ja Marjatta Rinne (s. 1945).

Lapsuus ja nuoruus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
” Me olimme pakolaisia, ja pakolainen ei kuulu minnekään. Se leimasi minun lapsuuteni. Pietari oli ollut kotipaikkamme kolmen sukupolven ajan, sinne emme voineet jäädä. Suomi, joka otti meidät vastaan, koska me olimme Suomen kansalaisia, vierasti meitä ’ryssiä’. Me jotka sen muutoksen aikana olimme vasta lapsia, kasvoimme Suomessa suomalaisiksi. Silti lapsuuden muistot, elämän alkulangat ovat siellä, Pietarissa. ”

– Ansa Ikonen lapsuusvuosistaan[5]

Ansa Ikosen vanhemmat olivat Aleksanteri Ikonen (1892–1925) ja Adele Katriina Honkanen (1892–1945). Aleksanteri Ikonen oli rautatieläinen, ja hänen sukunsa oli kolme sukupolvea pietarinsuomalaisia. Honkasen suku oli lähtöisin Parikkalasta. Pariskunta oli avioitunut Pietarissa heinäkuussa 1913. Ansa – jota lapsena ja nuorena kutsuttiin nimellä Aili – oli vanhempiensa ainoa aikuisikään elänyt lapsi. Hänen sisarensa Hilkka Terttu Tellervo (s. 1914) ja Aino Katriina (s. 1921) kuolivat vauvaikäisinä keuhkokuumeeseen.[6] Perhe asui Pietarissa rautatieläisten talossa lähellä Suomen asemaa. Samassa paikassa asui myös useita Ikosten sukulaisia. Aleksanteri Ikonen harrasti näyttelemistä ja oli kauniin lauluäänensä ansiosta laulunäytelmien sankari. Adele Honkanen puolestaan harrasti tanhuja. He olivat tutustuneet toisiinsa harrastustensa kautta.[7] Ansa peri isänsä lauluäänen, ja isä oli päättänyt, että tyttärestä koulutetaan laulaja.[8] Ikosen lapsuudenperheen ja lähipiirin kieli oli suomi. Ympäristön vaikutuksesta tuleva näyttelijätär oppi myös venäjän erinomaisesti.[7]

Ansa Ikosella oli köyhä ja kurja lapsuus, johon sisältyivät Pietarin nälänhätä ja vallankumouksen levottomuudet.[9] Lokakuun vallankumouksen jälkeen Ikosen perhe muutti Suomeen. He olivat Suomen kansalaisia, mutta silti heitä pidettiin Suomessa ”ryssinä”.[5] Aluksi perhe asui Riihimäellä Adele Ikosen isän luona. Sieltä he muuttivat Tikkurilan kautta Helsingin Käpylään Joukolantie 14:ään.[10][11] Aleksanteri Ikonen kuoli keuhkotautiin tammikuussa 1925, ja Adele Ikonen joutui taloudelliseen ahdinkoon.[12] Hän päätyi työskentelemään maalariksi konepajalle Pasilaan, sillä siitä maksettiin paremmin kuin postityöstä, jota hän oli tehnyt Pietarissa. Vaihtelua aineellisesti köyhään elämään sai elokuvista, joita Adele Ikonen kävi katsomassa Ansa-tyttärensä kanssa.[13]

Lapsena Ansa Ikonen harrasti innokkaasti näyttelemistä, mutta elokuvat kiehtoivat häntä vielä enemmän.[14] Hän oli aloittanut kansakoulun (alakoulun) Riihimäellä ja suoritti sen loppuun Käpylässä. Sen jälkeen hän siirtyi Tyttönormaalilyseoon.[15] Haaveissa siinsi lääkärin ammatti, mutta rahapulan vuoksi Ikonen joutui lopettamaan keskikoulun.[16] Sen sijaan hän opiskeli laulunopettajaksi Konservatoriossa, josta hän valmistui keväällä 1933.[16] Opettajana hän ei kuitenkaan ehtinyt toimia, sillä hän pyrki määrätietoisesti elokuva-alalle.[17]

Oppimishaluinen Ansa otti myös laulutunteja, kuten hänen isänsä oli toivonut. Hän aloitti opinnot 14-vuotiaana Adele Ikosen vanhan koulutoverin Elbe Nissisen opetuksessa. Juuri Nissinen neuvoi Ikosta pyrkimään Konservatorioon.[18] Nissisen yksityiskoulussa Ikonen opiskeli myös näyttämöilmaisua, puhetekniikkaa ja liikuntaa.[16]

Ura teatterissa ja elokuvissa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
” Teatteri ja elokuva ovat vain näennäisesti sukua toisilleen. Teatterin tekniikkaa ei voi käyttää elokuvassa eikä elokuvan näyttelemistekniikkaa voi käyttää näyttämöllä, senhän minä opin hyvin karvaasti. ”

– Ansa Ikonen[19]

1930-luku teatterissa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elbe Nissinen hankki Ansa Ikoselle avustajan paikan Kansan Näyttämön kuoroon. Samaan aikaan, vuonna 1933, kyseinen teatteri yhdistyi Koiton Näyttämön kanssa Helsingin Kansanteatteriksi. Ikonen sai esitettäväkseen naispääosan Kansanteatterin operetissa Havaijin kukka, sillä varsinainen pääosan esittäjä oli sairastunut. Näyttelijä Hilja Jorma, joka antoi Ikoselle yksityisopetusta, mainitsi Ikosen Suomen Kansallisteatterin pääjohtaja Eino Kalimalle. Ikonen aloitti näyttelijäharjoittelijana Kansallisessa hieman ennen elokuvadebyyttiään.[20]

Vuonna 1935 alkoi Ikosen 44 vuotta kestänyt ura Suomen Kansallisteatterissa. Teatteriuransa alussa Aili Ikosesta tuli Ansa Ikonen. Hän esittäytyi Koiton näyttelijä-järjestäjä Aatu Talanteelle, joka kiusoitteli Ikosta, eikä ollut kuulevinaan tämän nimeä oikein. Suivaantunut Ikonen pamautti Talanteelle toisen nimensä, ja näin Aili merkittiin avustajaluetteloon nimellä Ansa Ikonen.[21]

Valentin Vaala oli koulinut Ikosesta elokuvanäyttelijän: kaikki teatraalisuus piti karsia ja oppia käyttämään ”pientä ilmaisua”.[22] Ikonen sovelsi samaa tekniikkaa myös teatterityössään, ja se ei käynyt laatuun. Teatterilavalla ei voinut näytellä pätkissä, kuten elokuvassa, vaan piti olla koko ajan läsnä. Paljolti kollegansa Aku Korhosen avulla Ikonen sisäisti teatterinäyttelemisen vaatiman jatkuvuuden, jota ei voinut katkaista.[23] Teatterivaikuttaja Mia Backmanin avittamana Ikonen pääsi vihdoin teatteriuransa kipupisteiden yli.[24]

1930-luvun jälkipuoliskolla Ikonen kuului Kansallisteatterin nuoreen sukupolveen, kuten muun muassa Tauno Palo, Unto Salminen, Kyllikki Väre ja Rauli Tuomi. Ikosen varhaisia roolitehtäviä oli neidon osa Aleksis Kiven draamassa Yö ja päivä. Se sai ensi-iltansa 12. lokakuuta 1934 eli Kiven satavuotisjuhlan yhteydessä.[25] Hänen ensimmäinen merkittävä tehtävänsä ja taiteellinen voittonsa Suomen ”päänäyttämöllä” oli Kate Sangerin rooli Kennedy Margaretin kirjoittamassa ja Kaliman ohjaamassa perhenäytelmässä Tessa.[26] Näytelmän ensi-ilta oli lokakuussa 1935.[27] Kaudella 1936–1937 Ikonen näytteli Sonjaa Fjodor Dostojevskin romaaniin perustuvassa näytelmässä Rikos ja rangaistus. Raskolnikovia tulkitsi Unto Salminen.[28]

Arvi Pohjanpään palkintonäytelmässä Jumalan käskynhaltija syyskaudella 1937 Ikonen näytteli Eino Kaipaisen tulkitseman Aarnen mielitiettyä Helenaa; kriitikot pitivät Helenan roolia psykologian näkökulmasta heikosti perusteltuna.[29] Sen sijaan näytelmän elokuvaversiossa vuonna 1939 Ikosen suoritus arvioitiin voitokkaaksi.[30] Simo Penttilän huvinäytelmässä Vaarallinen ikä keväällä 1938 Ikonen näytteli ansiokkaasti insinööripariskunnan tytärtä.[31] Ikosen muita 1930-luvun lopun näytöskappaleita olivat muun muassa Ihmeellinen Joosef[32] ja Nauru rakkaudelle, jossa hän tulkitsi roolinsa ”hyvin täyteläisesti”.[33]

Vaikka Ikosen teatterityöt olivat alkuun lähinnä sivuosia palvelijattarina, tyttärinä ja koulutyttöinä, hän kuului Kaisu Leppäsen ja Henny Waljuksen ohella niihin Kansallisteatterin nuoriin naisnäyttelijöihin, jotka 1930-luvulla pääsivät parhaiten esiin.[34]

1930-luku elokuvissa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Valentin Vaala ohjaa Ansa Ikosta elokuvaan Vaimoke.
” Elokuvassa ei ole kikkaa tai temppua, jolla roolista tulee hieno suoritus. Ei ole mitään sellaista ’osaamista’, jolla kuvasta syntyy aito. Sitä ei tehdä näyttelemällä, se täytyy elää. Kuvaushetkellä on elettävä syvästi roolinsa, on oltava aito ja tosi, ilmeiden ja eleiden on oltava oikeita, ei esitettyjä. ”

– Ansa Ikonen elokuvatyöstä[4][35]

Ansa Ikosen elokuvauran alku oli vaikea. Suomi-Filmin tuottajaohjaaja Erkki Karu sanoi hänelle suoraan, ettei hän sovellu elokuva-alalle.[36] Ikonen pääsi kuitenkin statistiksi Karun elokuviin Meidän poikamme ilmassa – me maassa (1934) ja Syntipukki (1935). Lisäksi hän esiintyi parissa mainoselokuvassa.[4] 1930-luvun puolivälissä Suomi-Filmin johtoon astui Risto Orko. Lannistumaton Ikonen tiedusteli häneltä elokuva-alan töitä; näyttelijäntehtäviä ei ollut, mutta klaffitytön paikka järjestyi.[37] Avustajan tehtävät saivat jäädä, kun ohjaaja Valentin Vaala kiinnostui Ikosesta ja halusi hänet suunnitteilla olleen romanttisen komediansa Kaikki rakastavat (1935) toiseen naispääosaan, jossa hän näyttelisi Tauno Paloa vastaan. Hangon rannoilla kuvatun komedian varsinainen pääpari oli Jalmari Rinne ja Birgit Nuotio, mutta Ikonen ja Palo veivät päähuomion.[38]

Vaala piti Ikosta poikkeuksellisen lahjakkaana komediennena, ja heidän seuraava yhteistyönsä, avioliittokomedia Vaimoke (1936) teki Ikosesta lopullisesti suomalaisten suosikin. Se merkitsi myös Ansan & Taunon läpimurtoa suomalaisen elokuvan suurimmaksi tähtipariksi. Vaala opetti Ikoselle elokuvanäyttelemisen keinot, sen että elokuvarooli on elettävä. Näin Ikonen sisäisti elokuvatyön erot suhteessa teatterityöskentelyyn.[39]

Hilja Valtosen romaaniin perustuvan Vaimokkeen kuvauskäsikirjoituksen teki toimittaja Tauno Tattari, joka siirsi tapahtumat talviseen aikaan ja päätti uuden vuoden juhlintaan. Osa Puijon talvikuvista epäonnistui ja niitä oli paikattava studio-otoksilla, joihin Ikosen mukaan tehtiin lumikinokset lakanoista ja naftaliinista. Ikonen sai roolistaan vain 5 000 markan palkkion.[40]

Kahden komedian jälkeen seurasi kaksi draamaelokuvaa: Orkon ohjaama Ja alla oli tulinen järvi (1937), jossa Ikosella oli sivuosa sekä Vaalan ohjaama Koskenlaskijan morsian (1937), joka oli kolmas Ansa & Tauno -elokuva. Ikonen oli sangen epäuskoinen sen suhteen, että hänen olisi tulkittava maalaistyttöä valkokankaalla.[41] Koskenlaskijan morsiamesta tuli yleisö- ja arvostelumenestys paitsi Suomessa, myös Ruotsissa.[42]

Koskenlaskijan morsiamesta Ikonen vaati oleellisesti korkeampaa kuvauspalkkiota kuin Vaimokkeesta. Naisnäyttelijöille maksettiin tuohon aikaan huomattavasti heikompia palkkioita kuin heidän mieskollegoilleen. Ikonen sai Suomi-Filmiä edullisemman sopimuksen Suomen Filmiteollisuudelta (SF), joten hän siirtyi ”Särkän talliin”.[43] Vaalalle Ikosen päätös oli pettymys, sillä hänen suunnitelmissaan tähtipari Ikosta ja Paloa varten olisi alettu räätälöidä elokuvakäsikirjoituksia.[44]

SF-yhtiön leivissä Ikosen ensimmäiset elokuvatyöt olivat melodraama Kuin uni ja varjo sekä komedia Kuriton sukupolvi. Molemmat saivat ensi-iltansa syksyllä 1937. Ikonen tutustui näyttelijöihin Eino Kaipaiseen ja Unto Salmiseen; kumpaisenkin kanssa hän teki vastaisuudessa runsaasti yhteistyötä sekä valkokankaalla että puhenäyttämöllä. Ensin mainitussa elokuvassa Ikonen näytteli Ylitalon rampaa tytärtä Eliinaa.[45] Aikalaisarvioissa elokuva sai niin kiitosta kuin kritiikkiäkin. Ilta-Sanomien arviossa todetaan: ”Ei tunnu liioitellulta, jos sanoo, että Kuin uni ja varjo on ennen kaikkea Ansa Ikosen elokuva.” Ikonen itse piti Eliinaa yhtenä rakkaimmista rooleistaan juuri osan vaatiman syventymisen ja eläytymisen vuoksi.[46]

Vuonna 1937 alkoi Ikosen ja Särkän neljännesvuosisadan mittainen yhteistyö. Sen aikana he tekivät kaksitoista elokuvaa, joista useat olivat Ikosen henkilökohtaisia suosikkeja.[47] Marraskuussa 1937 tuli ensi-iltaan Wilho Ilmarin ohjaama Kuriton sukupolvi, joka perustuu Mika Waltarin samannimiseen näytelmään. Siinä Ikonen on naispääosassa Marjana, miespääosan teki Uuno Laakso.[48] Tulevina vuosina Ikonen näytteli useissa Waltarin kirjoittamissa näytelmissä ja niiden pohjalta tehdyissä elokuvissa.[49][50]

Vuonna 1938 Ikonen teki naispääosat komediaelokuvissa Rykmentin murheenkryyni ja Olenko minä tullut haaremiin, jotka molemmat perustuvat hauskoille väärinkäsityksille. Ensin mainittua on pidetty Suomen ensimmäisenä sotilasfarssina. Jälkimmäinen on ajalle tyypillinen kaupunkikomedia, jonka keskiössä on kotiapulaista tarvitseva poikamiesasunto. Theodor Luts vastasi molempien elokuvien kuvauksesta. Hän oli aikoinaan tyrmännyt täysin Ikosen elokuvatähtihaaveet, mutta nyt hän totesi: ”Kamera rakastaa tuota Ansaa.”[51]

Suosikkipari Ansa & Tauno palasi valkokankaille keväällä 1939 Suomen sisällissodan jälkimaininkeihin sijoittuvassa draamassa Jumalan tuomio. Helenan rooli oli Ikoselle tuttu jo teatterilavalta. Kriitikot pitivät elokuvaa ennen kaikkea Ikosen voittona, ja hänen roolitulkintaansa ylistettiin. Elokuva jäi silti SF-paraatiin verraten vähälle huomiolle.[52] Kesällä 1939 alettiin kuvata Yrjö Nortan ohjaamaa musiikkielokuvaa SF-paraati. Siinä Ikonen ja Palo ovat juuri sellainen romanttinen pääpari, jollaisena kansa heidät tahtoi. Aikalaisarvioissa ”ensimmäinen suomalainen oikea revyyelokuva” toivotettiin pienin varauksin tervetulleeksi. Georg Malmstén sävelsi elokuvaan useita musiikkikappaleita, joista sittemmin tuli ikivihreitä iskelmiä.[53]

1940-luku elokuvissa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
” Kulkurin valssin kuvasi Felix Forsman, jonka kanssa en ollut aikaisemmin filmannut. Ja kyllä minä ällistyin, kun näin katselussa itseni. Minä olin aivan kuin vieras ihminen. Kymmeniä vuosia minua raivostutti se niin, että en voinut suuttumatta katsoa koko elokuvaa. ”

– Ansa Ikonen muistelee Kulkurin valssia[54]

Vuonna 1940 Ikonen nähtiin valkokankaalla neljän elokuvan pääosassa, joista kahdessa hän näytteli Tauno Palon kanssa. Serenaadi sotatorvella sai ensi-iltansa uudenvuodenpäivänä 1940. Elokuvan keskushenkilö oli edellissyksynä edesmennyt Kaarlo Angerkoski. Ansa & Tauno -elokuvien sarjassa SF-paraati on huomattavasti merkittävämpi kuin Serenaadi sotatorvella.[55] Sen ensi-ilta oli talvisodan takia siirretty toukokuuhun 1940.[53]

Lokakuussa 1940 ensi-iltaan tuli epookkidraama Runon kuningas ja muuttolintu, joka oli kuvattu ennen SF-paraatia. Siinä Ikosen rooli oli Emilie Björkstén, runoilija Johan Ludvig Runebergin nuori ihastus. Runebergiä näytteli Eino Kaipainen. Särkkä oli aloittanut teoksen suunnittelun jo 1937. Elokuva aiheutti kiivasta keskustelua lehdistössä, sillä ei pidetty sopivana ruotia Suomen kansallisrunoilijan yksityiselämää julkisesti. Talvisodan jälkeisissä tunnelmissa Runon kuningas ja muuttolintu sai kuitenkin positiivisen vastaanoton, eikä sen katsottu loukkaavan Runebergiä.[56] Emilien rooli oli Ikoselle todellinen toiveiden täyttymys: hän arvosti roolihahmonsa ominaisuuksia, älykkyyttä ja itsenäisyyttä. Lisäksi rooliin kuului runsaasti pukuloistoa. Ikoselle teos oli eräs hänen uransa kohokohdista.[57] Joulun alla 1940 sai ensi-iltansa Oi, kallis Suomenmaa, jossa Ikonen näytteli niin ikään Kaipaista vastaan. Välirauhan aikana kuvattu elokuva on aikansa hengen mukaisesti tyylipuhdasta isänmaallista paatosta.[58]

Kevättalvella 1941 kuvattiin Hannu Lemisen esikoisohjaus Täysosuma. Tyypilliseen ”vanhan” suomalaisen elokuvan tapaan sen juoni rakentuu väärien henkilöllisyyksien varaan. Siinä Ikonen näytteli Aku Korhosta vastaan.[59] Jatkosodan puhkeaminen siirsi elokuvan valmistumista ja ensi-iltaa marraskuuhun 1941.[60]

Kulkurin valssi -elokuva

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kulkurin valssia alettiin kuvata loppukesästä 1940. Sen taustalla on ruotsalainen kansanlaulu Vandrarvalsen. Kuvaukset saatiin valmiiksi vuoden loppuun mennessä. Myös Kulkurin valssin juoni perustuu väärinkäsityksiin ja vääriin henkilöllisyyksiin. Tauno Palo näytteli kulkuri-Arnoldin osan ja Ansa Ikonen hänen ihastustaan, kartanonneito Helenaa. Elokuva on pitkälti Palon show’ta; Ikonen tulee tarinaan mukaan puolen välin paikkeilla. Kulkurin valssissa näytteli sivuroolia myös Regina Linnanheimo, joskaan ei samoissa kohtauksissa Ikosen kanssa. Elokuvan ensi-ilta oli tammikuussa 1941. Aikalaiskriitikot ottivat teoksen vastaan varovaisen myönteisesti. Yleisömenestys oli ennenkokematon, ja elokuvasta muodostui ajan myötä suomalaisen elokuvataiteen klassikko. Sen katsojaluku kohosi puoleentoista miljoonaan ja oli katsotuin suomalainen kunnes Edvin Laineen Tuntematon sotilas vuonna 1955 keräsi vielä suuremman yleisön.[61]

Ikonen muisteli Elokuva-Aitta-lehdessä vuonna 1948: ”Kulkurin valssi oli kaikkein mahdottomin filmaus, mihin koskaan olen osallistunut.” Joenrantakohtausta kuvattaessa oli ongelmia sateisen sään kanssa, ja Ikosen roolihahmolle kuulunut ja kohtauksessa tarvittu päivänvarjo oli unohtunut studioon.[61]

Sotavuodet 1942–1944 elokuvissa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ansa Ikonen saa Jussi-patsaan parhaasta naispääosasta (Vaivaisukon morsian) vuonna 1944.

Vuonna 1942 Ikonen näytteli kahdessa ensi-iltaelokuvassa. Alkusyksystä nähtiin Toivo Särkän ohjaama melodraama Uuteen elämään, jossa Ikonen näytteli Unto Salmisen parina. Jouluna 1942 tuli valkokankaille Orvo Saarikiven ohjaustyö Rantasuon raatajat, jossa Ikonen näytteli maalaisroolin, Rantasuon Maijan. Eino Kaipainen näytteli Rantasuon Taavettia, ja kumpainenkin roolihahmo uhkui hyveellisyyttä.[62] Elokuva perustuu Urho Karhumäen romaaniin Rantasuon sankarit. Ikonen piti sekä romaanista että Maijan osastaan. Vaikka maalaisrooleja ei pidetty aivan Ikosen omimpana alana, hänelle itselleen ei ollut merkitsevää oliko roolihahmo maalainen vai kaupunkilainen. Muistelmissaan Ikonen painottaa, että roolihenkilön vahvuus ja mielenkiintoisuus saivat hänet panostamaan roolisuoritukseen.[63] 1860-luvun nälkävuosiin ajoittuva Rantasuon raatajat oli sekä arvostelu- että yleisömenestys.[64]

Talvella 1943 sai ensi-iltansa Tyttö astuu elämään, jossa Ikosen vastanäyttelijänä oli jälleen Kaipainen. Elokuvan ulkokuvia otettiin Hangossa, joka oli juuri vapautunut neuvostomiehityksestä. Tunnelma siellä oli synkkä verrattuna samoilla seuduilla 1935 kuvatun Kaikki rakastavat -teoksen aikaisiin tunnelmiin. Mika Waltarin käsikirjoittamassa elokuvassa Ikonen näyttelee poispilattua yläluokkaista helsinkiläisneitoa, joka pestautuu lotaksi. Sota-ajan patriotismia edustava elokuva pantiin sodan jälkeen esityskieltoon. Siitä säilyi pelasteduplikaatti, jonka ääni on osin tuhoutunut.[65][66] Ikosen roolisuoritus Ellinä sai tunnustusta, vaikka häntä pidettiinkin tuoreeksi ylioppilastytöksi ”liian vanhana” ja osaa muutenkin epäkiitollisena.[67]

Vaivaisukon morsiamessa Ikonen näytteli sekä Kaipaisen että Palon kanssa. Elokuva on traaginen maalaistarina, joka perustuu Jarl Hemmerin alkuperäisnäytelmään. Ulkokuvat otettiin Keuruulla kesällä 1943. Valkokankaille Vaivaisukon morsian tuli tammikuussa 1944. Ikonen sai suorastaan ylistäviä arvioita suorituksestaan Annana: hänen tulkinnassaan nähtiin syvää sielukkuutta, herkkyyttä ja älykkyyttä. Kotimaisen Elokuvan Palkitsemislautakunta valitsi Vaivaisukon morsiamen vuosien 1943–1945 parhaaksi elokuvaksi.[68] Marraskuussa 1944 Ikonen sai kaikkien aikojen ensimmäisen naispääosan Jussi-patsaan Annan roolistaan. Kyllikki Väre palkittiin naissivuosasta samassa elokuvassa.[69]

Loppuvuonna 1943 maisteri Särkkä otti Ikoseen yhteyttä ja ehdotti tätä ohjaajaksi suunnitteilla olevaan elokuvaan Nainen on valttia. Elokuvan käsikirjoituksen teki Mika Waltari – sen juoni perustuu jälleen kerran vääriin henkilöllisyyksiin. Toinen keskeinen aihe on kinastelu vakavan klassisen musiikin ja kevyen operettimusiikin taiteellisista arvoista. Särkkä piti teemaa Ikoselle sopivana. Myös Ikonen koki aiheen omakseen, näyttelijän ominaisuudessa. Ohjaajan kyvyistään hän ei ollut lainkaan vakuuttunut.[70] Vain kerran aiemmin Suomessa oli nainen ohjannut pitkän elokuvan, Glory Leppänen vuonna 1936.[71]

Alkuun vastahakoinen Ikonen lämpeni Särkän idealle tutustuttuaan käsikirjoitukseen. Hän ihastui sen nokkeluuteen ja omintakeisiin henkilöihin. Elokuvamaailma oli tuolloin hyvin miesvaltainen, ja Ikonen arveli että miesohjaajiin tottuneet työntekijät loukkaantuisivat, jos nainen alkaisi heitä komennella. Elokuvan alkuvalmistelut olivat jo pitkällä, koneisto oli käynnistetty ja Ikonen pyrki parhaansa mukaan hallitsemaan sen.[72] Kuvausten aikana Kannas murtui ja osa näyttelijöistä joutui lähtemään suoraan studiosta sotarintamalle vievään junaan. Helmikuussa 1944 Neuvostoliitto teki kolme suurpommitusta Helsinkiin. Rekvisiitasta oli pulaa, lavastukset piti kyhätä kokoon pikavauhtia, miespääosan esittäjä Unto Salminen sairastui ja aikataulutus oli poikkeuksellisen tiukka.[73] Ikosen itsensäkin ihmetykseksi Nainen on valttia saatiin valmiiksi, sen ensiesitys oli loppukesällä 1944. Yleisömenestys oli kohtalainen. Kriitikot korostivat Ikosen suoriutumista ”yllättävän hyväksi” poikkeusolot huomioiden.[74] Hänen roolisuorituksensa jäikin arvioissa ohjaustyön varjoon.[71]

Orvo Saarikiven ohjaama teos Suomisen Olli rakastuu sai ensi-iltansa jouluna 1944.[75] Neljännessä Suomisen perheen vaiheista kertovassa komediassa Ikonen näytteli laulunopettaja Tuulia Tähtistä vastaparinaan Ollia näytellyt Lasse Pöysti. Elokuva oli sekä arvostelu- että yleisömenestys.[76] Lokakuussa 1945 Ikonen näytteli Pelastusarmeijan luutnanttia elokuvassa Nokea ja kultaa. Miespääosan teki elokuvan ohjaaja Edvin Laine, lapsirooleissa nähtiin Veli-Matti Kaitala ja Ritva Åberg. Ikosen äiti Adele Ikonen kuoli kuvausten aikana. Hänen oli kuitenkin työnnettävä surunsa taka-alalle suoriutuakseen vaativasta roolista. Tähtiaika-muistelmissaan Ikonen korostaa, että näyttelijän yksityiselämän merkittävät tapahtumat, kuten syntymät ja kuolemat, eivät saa näkyä roolisuorituksissa.[77]

Sotavuodet teatterissa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
” Kun maa oli ’kiinni’, kaikki yhteydet ulkomaille tavalliselta ihmiseltä poikki ja koko kansalla yhteinen suuri tehtävä, säilyä hengissä, jotkin asiat kasvoivat suuriksi ja sillä tavalla tärkeiksi, että se tuntuu nyt aivan mahdottomalta. ”

– Ansa Ikonen sota-ajasta[78]

Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen 30. marraskuuta 1939, jolloin talvisota alkoi.[79][80] Ikonen oli sotaa paossa Forssassa, jossa hänen lankonsa Joel Rinteen puolisolla oli sukua. Hän synnytti esikoistyttärensä Katriinan Porissa itsenäisyyspäivänä 1939. Myös Forssassa oli alinomaa ilmahälytyksiä, joten Ikonen siirtyi vauvansa kanssa Tukholmaan. Talvisodan jälkeen hän palasi Katriina mukanaan Helsinkiin.[81]

Suomen Kansallisteatteri suljettiin talvisodan ajaksi, kuten muutkin Suomen teatterit.[82] Viisitoistakuukautisen välirauhan jälkeen, kesäkuussa 1941, Neuvostoliitto aloitti Suomea vastaan jatkosodan.[83] Tällä kertaa teattereiden ovia ei pantu säppiin, vaikka miehiä otettiin entistä tarkemmin armeijaan.[84] Jatkosodan vuosina Ikonen kuului lukuisten kollegoidensa tavoin viihdytysjoukkoihin. Hän oli mukana viihdytyskiertueilla rintamalla ja sotasairaaloissa, usein Tauno Palon kanssa.[85]

Kansallisteatterissa Ikonen näytteli välirauhan aikana muun muassa William Shakespearen komediassa Paljon melua tyhjästä: hän vuorotteli Henny Waljuksen kanssa Beatricen roolissa ja rakensi sen perusluonteensa pohjalle, kuten Waljuskin. Ikosen Beatrice muotoutui naisellisen pehmeäksi.[86]

Jatkosodan aikana Ikonen näytteli Kansallisteatterissa muun muassa Klaus Suomelan teoksessa Hopeakihlajaiset, Heinrich von Kleistin Molière-mukaelmassa Amphitryon ja Carlo Goldonin suositussa komediassa Majatalon emäntä.[87] Vuonna 1943 Ikonen näytteli neiti Hardcastlen osan Oliver Goldsmithin komediassa Erehdysten yö ja onnistui tuomaan ”täyteen loistoonsa vilkkaan, henkevän ja aitonaisellisen esitystaitonsa”.[88] Henrik Ibsenin näytelmässä Rakentaja Solness Ikonen tulkitsi Hildeä ja sai hyvät arvostelut. Taiteellisten voittojen sarja jatkui näytelmässä Mitta mitasta, jossa Ikonen näytteli ”antaumuksellisesti” viatonta Isabella-neitoa.[89] Vuonna 1945 hän loisti Sergio Pugliesen komediassa Merihevonen.[90]

1940-luvun jälkipuolisko teatterissa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kesällä 1945 Ikonen oli mukana kiertuenäytelmässä Ettei rakkauteni unohtuisi Edvin Laineen ja Leif Wagerin kanssa. Kiertueesta tuli yleisömenestys.[91] Vielä suuremman suosion sai Mika Waltarilta tilattu komedia Rakas lurjus, jota esitettiin seitsemänä kesänä. Ikonen kiersi Suomea yhdessä Edvin Laineen ja Joel Rinteen kanssa. Henkilöitä oli kolme sen tähden, että kuljettiin Rinteen autolla, johon mahtui vain kolme ihmistä. Näytelmä käsittelee toisen maailmansodan jälkeistä ankaraa asuntopulaa ja sen suosio oli valtava. Ensi-ilta oli Somerolla heinäkuussa 1947.[92]

Klassikkonäytelmässä Romeo ja Julia keväällä 1946 Ikonen tulkitsi Juliaa vuoroin Eeva-Kaarina Volasen kanssa, jolle kyse oli ensimmäisestä merkittävästä klassisesta näyttämötehtävästä.[93] Rauli Tuomi nähtiin Romeona. Pekka Alpon ohjaamaa näytelmää pidettiin ennen kaikkea nuorten näyttelijöiden Volasen ja Tuomen voittona. Ikosen Julia arvioitiin kiteytyneemmäksi ja varmempimuotoiseksi kuin Volasen välitön ja hehkeänsuloinen tulkinta.[94]

Syyskaudella 1946 Ikonen näytteli ”älykkään harkitusti” Leonardon vaimoa Federico Garcia Lorcan draamassa Veren häät.[95] Seuraavana keväänä hänellä oli keskeinen rooli Waltarin komediassa Omena putoaa, ja hän onnistui tehtävässään hyvin.[96]

1940-luvun lopussa Ikonen näytteli naispääosan Serpin epookkikomediassa Katarina, kaunis leski. Veikeästi keimailevan Katarina Thorwöstin roolia pidettiin suorastaan luotuna Ikosen näyttelijänlaadulle.[97] Valkokankailla Katarinana keimaili Eeva-Kaarina Volanen. August Strindbergin näytelmä Eerik XIV oli arvostelumenestys. Ikonen näytteli Kaarina Maununtytärtä ja suoriutui valjuksi luonnehditusta roolistaan kohtalaisesti. Eerikinä oli Joel Rinne, jonka psykologisesti vivahteikasta luonnetutkielmaa ylistettiin lähes täydelliseksi.[98]

1940-luvun jälkipuolisko elokuvissa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ikosen tähdittämien elokuvien ensi-illoissa seurasi parin vuoden tauko. Elokuussa 1947 valkokankaille tulivat teokset Pikku-Matti maailmalla ja Pikajuna pohjoiseen. Jälkimmäinen oli arvostelumenestys ja sai kaksi Jussi-palkintoa. Elokuvan miespääosissa olivat Eino Kaipainen ja Leif Wager. Pikajuna pohjoiseen jäi Ikosen ja Wagerin ainoaksi yhteiselokuvaksi. Fenno-Filmin tuottama elokuva oli Ikoselle poikkeuksellinen loikkaus vieraaseen yhtiöön; muutoin hän näytteli ainoastaan Suomi-Filmin ja Suomen Filmiteollisuuden tuotannoissa.[99][100] Lastenseikkailu Pikku-Matti maailmalla oli Ikosen uralla erikoisuus, sillä siinä hän esitti ”kevytkenkäistä naista”. Jotta hän olisi ollut roolissaan uskottava, hänen hiuksensa värjättiin tummiksi.[101]

Maaliskuussa 1948 sai ensi-iltansa yhdeksäs Ansa & Tauno -elokuva, Edvin Laineen ohjaama Laitakaupungin laulu. Sitä varten rakennettiin kokonainen katu rakennuksineen studion sisälle. ”– – ja katu oli oikeaa hiekkaa, joka kävellessä narskui jalkojen alla ihan aidosti”, Ikonen kuvailee muistelmissaan.[102] Aikalaiskriitikot arvioivat elokuvan teennäiseksi ja moralisoivaksi.[103] Vuonna 1949 Ikonen näytteli Valentin Vaalan ohjauksessa ensimmäisen kerran sitten Koskenlaskijan morsiamen (1937). Elokuva oli epookkidraama Jossain on railo. Ikonen tulkitsi kartanonrouvaa vastanäyttelijöinään Santeri Karilo ja Ekke Hämäläinen. Kriitikot kiittivät Ikosta ryhdikkäästä ja kypsästä roolisuorituksesta.[103]

1950-luku teatterissa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ikosen teatteriuran suuri menestysrooli oli Lady Teazle Richard Brinsley Sheridanin tapakomediassa Juorukoulu. Suomen Kansallisteatterissa näytelmän ensiesitys annettiin kevätkaudella 1950 ohjaajanaan Wilho Ilmari. Sir Peter Teazle sai tulkitsijansa Uuno Laaksosta. Näyttelijäkaartia pidettiin ”mahdollisimman edullisena”: Ikosen ja Laakson lisäksi mukana olivat muun muassa Aku Korhonen, Unto Salminen, Joel Rinne ja Henny Waljus.[104]

Helsingin olympiavuonna 1952[105] Ikosen taiteellinen voitto teatterilavalla oli Noran rooli Henrik Ibsenin näytelmässä Nukkekoti. Ibsen tutkiskelee teoksessaan sukupuolten asemia avioliitossa. Noran rooli on lähtökohdiltaan antoisa, sillä hahmo kasvaa pikkuvaimosta itsetietoiseksi naiseksi. Krogstadin roolin näytteli Jalmari Rinne. Ikonen näytteli Noraa ensimmäisen kerran Rinteen 35-vuotistaiteilijajuhlan yhteydessä joulukuussa 1952. Teatterikriitikko Sole Uexküll arvioi Ikosen osasuoritusta: ”Tulkinta merkitsi kaunista henkilökohtaista voittoa, enkä mielelläni kuittaisi sitä muutamalla kiireessä kirjoitetulla sanalla ---”. Toini Havu puolestaan arvioi: ” --- Ikosen Noran [voi] todeta lähentyvän näyttelijätaiteen ihanteellisinta tasoa. Siinä moderni näkemys tekee tendessiltään jo pölyttyneen näytelmän ajankohtaiseksi.” Havu arvosti Ikosen koruttomuutta ja sitä, että tämä oli vapautunut diivamaisesta paatoksesta.[106][107]

Niin ikään 1952 tähtipari Ikonen ja Palo näytteli toistensa kanssa Simo Penttilän teoksessa Sankari pimeästä.[106] Vuonna 1957 suosikkipari näytteli George Bernard Shaw’n kappaleessa Amerikan keisarinna. Siinä Ikoselle lankesi vaihteeksi kevytkenkäisen naisen rooli.[108] Seuraavana vuonna Ikonen oli mukana Kansallisteatterin näytelmissä Kuukausi maalla ja Cyrano de Bergerac.[109]

Vuosikymmenen lopussa Ikonen näytteli Vanda-nimistä viettelijätärtä Waltarin näytelmässä Miljoonavaillinki. Kappaleen ohjasi Edvin Laine.[110] Miljoonavaillingin elokuvaversiossa 1961 Ikosen rooli vaihtui naispääosaan hyveellisenä Ryhtilän vaimona. Elokuvassa Vandaa näytteli 24-vuotias Liana Kaarina.[111]

1950-luku elokuvissa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
” Ansa oli Kuunsillassa todella hyvä. Se oli yksi hänen parhaita roolejaan. Ansa tarvitsi tällaisen unelman. Hän oli itse vähän yksiviivainen. Siksi hän ajautui elokuva-alallekin. Se oli ’unelma-ammatti’, siis ammatti, jossa oltiin tekemisissä unelmien kanssa. Unelma siivitti hänet, antoi erityisen hehkun. Hän syttyi. Analysoin sitä niin, että hän oli tietyllä tavalla jäänyt pikkutytöksi. Hän tarvitsi unelman syttyäkseen, ja se oli parasta hänessä näyttelijänä. Olihan hänessä toinenkin puoli, se tomera, mutta parhaan hänestä sai irti unelma. ”

– Matti Kassila[112]

Helmikuussa 1950 oli jälleen Ansa & Tauno -elokuvan vuoro. Ohjaajana oli Matti Kassila ja filmauksena Professori Masa, jonka olivat käsikirjoittaneet nimimerkit Arijoutsi ja Topias. Teema oli ajankohtainen: työläisten lakkoilu. Kassilan ja Ikosen yhteistyö jatkui elokuvassa Tyttö kuunsillalta vuonna 1953. Siinä Ikosen vastanäyttelijänä oli Joel Rinne. Elokuva rakentuu puhelimitse kerrottujen muisteloiden varaan ja se sai erinomaiset arvostelut. Alkuaan kuunnelmaksi tarkoitetun teoksen oli käsikirjoittanut Hella Wuolijoki, joka lähetti Ikoselle kiitoskirjeen onnistuneesta suorituksesta tohtori Pepi Varalana.[113][114]

Vuonna 1950 Ikoselle tarjottiin elokuvan Ratavartijan kaunis Inkeri naispääosaa, mutta hän kieltäytyi elokuvaan kuuluneen saunakohtauksen takia.[115]

Vuoden 1951 alussa ensi-iltansa sai Waltarin käsikirjoittama ja Vaalan ohjaama komedia Gabriel, tule takaisin, jossa pääosia tulkitsivat Tarmo Manni, Emma Väänänen ja Salli Karuna. Ikosella oli sivuosa Rosa Pakkalana. Juonitteleva ja vilpillinen Rosa poikkesi jälleen tyypillisistä Ikosen näyttelemistä hyveellisistä naishahmoista.[116]

Wuolijoen tekstiin perustuva teos Vihaan sinua – rakas tuli ensi-iltaan marraskuussa 1951 ja sai kiittävät arvostelut. Siinä Ikonen näytteli jälleen Edvin Lainetta vastaan. Laine myös ohjasi elokuvan. Filmi on avioliittokomedia, jossa Ikosen näyttelemällä perheenäidillä Leena Karnalalla on kolme lähes aikuista lasta. Laine näytteli hänen aviomiestään Esa Karnalaa, joka hullaantuu Leena Häkisen esittämään tasokkaaseen toimistovirkailijaan Kirsti Lumioon. Lasten rooleissa näyttelivät Lasse Pöysti, Eija Inkeri ja Eila Peitsalo. Myös Jalmari Rinne esiintyy merkittävässä sivuroolissa.[117]

Vuoden 1952 alkumetreillä ensi-iltaan tuli Vaalan ohjaama epookkikomedia Kulkurin tyttö. Parikymppinen Tea Ista teki elokuvassa valkokangasdebyyttinsä. Ikonen näytteli yläluokkaista Olivia Metteriä ja sai myönteistä palautetta suorituksestaan. Martti Larnin käsikirjoitukseen pohjautuva teos ei kuitenkaan kokonaisuutena lämmittänyt aikalaiskriitikkoja.[118]

Toivo Särkkä ohjasi Waltarin komediasta Rakas lurjus samannimisen elokuvan, joka sai ensi-iltansa keväällä 1955. Komediaa oli esittänyt kesäkiertueilla kolmikko Ansa Ikonen, Edvin Laine ja Joel Rinne. He roolittivat myös elokuvaversion pääosat, joten se valmistui pikavauhtia. Aivan kuten näytelmä, myös elokuva oli katsojamenestys.[92]

1950-luvun puolivälissä saivat ensi-iltansa kaksi viimeistä Ansa & Tauno -elokuvaa. Isän vanha ja uusi on Serpin kirjoittama huvinäytelmä, jonka kantaesitys oli Helsingin Kansanteatterissa syyskuussa 1953. Matti Kassila ohjasi aiheesta elokuvan, tavallaan suosikkipari Ansan & Taunon 20-vuotisjuhlaelokuvaksi. Ikonen näytteli ”isän vanhaa” Armi Pekanpäätä ja Palo itse isää Mauri Pekanpäätä. ”Isän uutena” eli Babsina nähtiin Hillevi Lagerstam. Merkittävissä sivurooleissa esiintyivät muun muassa Eino Kaipainen sekä suomalaisen elokuvan nuoret tähdet Elina Pohjanpää ja Marjatta Kallio. Isän vanha ja uusi rakentuu koomisille tilanteille, joissa uuden vaimonsa pintaliitoon väsynyt Mauri pyrkii sabotoimaan uuden avioliittonsa ja saamaan takaisin vanhan kunnon Arminsa. Lagerstamin ja Palon roolitulkintoja ylistettiin lehdistössä, mutta Ikonen jätti aikalaiskriitikot viileiksi. Kassilan mukaan Ikonen ei ollut roolissa ”niin hyvä kuin monissa muissa osissaan”. Serp oli pannut ”juttuun kovasti omia tunteitaan”, sillä hänen aviomiehensä Aki Salminen oli Kassilan mukaan hieman naisiinmenevä. Ikosen tulkittaviksi tuli koko joukko arkisia ja kielteisiä tunteita, jotka sopivat huonosti hänen näyttelijänlaatuunsa.[119] Isän vanha ja uusi tuli ensi-iltaan kesäkuussa 1955.[120]

Viimeinen Ansa & Tauno -elokuva sai ensi-iltansa 12. lokakuuta 1956.[121] Ratkaisun päivät -elokuvan ohjasi Hannu Leminen. Ikosen näyttelemä sairaanhoitaja Leena Auer ja Palon näyttelemä majuri Yrjö Hartti rakastuvat toisiinsa. Heidän rakkautensa tiellä on kuitenkin synkkä salaisuus: Yrjö tappoi Leenan aviomiehen jatkosodan loppuvaiheessa. Elokuva oli jopa esityskiellossa 1970-luvun puolivälissä, koska sitä pidettiin neuvostovastaisena.[122] Tammikuussa 1958 sai ensi-iltansa Ikosen toiseksi viimeinen pääosaelokuva, Jack Witikan ohjaama Äidittömät. Ikosella oli professorinrouvan osa, sama jota hän oli näytellyt kappaleen teatteriversiossa. Elokuvan osajako oli pääosin sama kuin teatterissa. Nopeasti ja vähin kustannuksin valmistunut teos sai nuivan vastaanoton. ”Samat näyttelijät esittivät samoja roolejaan, samat ohjaajat ohjasivat entisillä ideoillaan”, Ikonen latasi muistelmissaan.[122][123]

1960-luku teatterissa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ikonen palasi Juorukoulun Lady Teazlen rooliin vuonna 1960, jolloin hän vietti 25-vuotistaiteilijajuhlaansa. Näytelmä oli saanut uuden suomennoksen, jossa roolihenkilöiden nimet oli käännetty: Lady Teazle muuntui rouva Karstaksi.[124] Sole Uexküllin mielestä Ikosen suoritus oli valloittavanraikas ja tervejärkinen. Hän huomioi ”ansa-ikosmaisen komediennetyön”, älykkään ja nasevasti replikoidun.[125] Vuonna 1961 Ikonen näytteli jälleen Serpin kappaleessa Katupeilin takana ja piti 25-vuotisjuhlakiertueen, jolla esitettiin Melchior Lengyelin ja Lajos Bírón näytelmää Keisarinna.[126]

Eräs Ikosen teatteriuran tähtihetkiä oli Juulian rooli Maria Jotunin näytelmässä Tohvelisankarin rouva vuonna 1962.[126] Kantaesityksensä yhteydessä 1924 näytelmä oli aiheuttanut pienen skandaalin.[127] Vuonna 1963 Ikonen näytteli Tauno Palon kanssa Muriel Sparkin komediassa Filosofiantohtorit. Näytelmässä on koko joukko naisrooleja; Ikonen näytteli Catherinea. Samana vuonna hänellä oli rooli Molièren komediassa Porvari aatelismiehenä.[128]

1960-luvulla Ikosen teatteriura alkoi hiljetä, ja pääroolien tilalle tuli vähitellen vaatimattomia sivurooleja. Vuosikymmenen loppupuoliskolla hän näytteli muun muassa teoksissa Päämaja (1966), Tuomio (1967) ja Auringon lapset (1969).[129]

Tauno Palo järjesti juhlakiertueen 35-vuotisen teatteriuransa kunniaksi 1968. Kiertueella oli mukana myös Ansa Ikonen, näytelmänä oli Leo Lenzin Rakkautta ristiin rastiin ja Ikonen näytteli rouva Laura Palokangasta.[130] Ikonen alkoi kärsiä työpulasta 1970-luvulle tultaessa.[131]

Elokuvauran joutsenlaulu 1960-luvulla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
” Filmi oli minun nuoruudenhaaveeni. Se haave toteutui, ja päinvastoin kuin usein, totuus oli haaveen veroinen. Olin uneksinut saavani tehdä tätä työtä, sain tehdä sitä 27 vuotta, kokonaisen elokuvan aikakauden. Sinä aikakautena me teitittelimme toisiamme, ja elokuvat joita teimme, teitittelivät katsojia. Mutta me kuuluimme yhteen, suomalainen elokuva, suomalaiset tähdet ja suomalainen yleisö. Se oli rakkautta. ”

– Ansa Ikonen[132]

13. lokakuuta 1961 oli elokuvan Miljoonavaillinki ensiesitys. Ikonen esitti naispääosassa rouva Ryhtilää. Elokuvan ohjasi Toivo Särkkä ja se perustuu Mika Waltarin samannimiseen näytelmään. Vielä kerran Ikonen oli saanut tehdä elokuvatyötä itselleen tuttujen ihmisten kanssa. Rouva Ryhtilä oli hyveellisen naisen rooli, sellainen, joihin Ikonen oli tottunut neljännesvuosisataisen elokuvauransa varrella. Vastanäyttelijänä herra Ryhtilän roolissa oli Helge Herala. Ikonen oli näytellyt myös pitkään ja menestyksekkäästi Vanda-vampin osaa kappaleen teatteriversiossa. Miljoonavaillingin yleisömenestys oli hyvä, mutta aikalaiskriitikot suhtautuivat siihen penseästi.[123][133]

Kuusitoista vuotta valkokangasuransa päättymisen jälkeen Ikonen avusti yhdysvaltalaisen Don Siegelin elokuvassa Telefon (Puhelin). Ikoselle oli tarjottu vaatimatonta sivuosaa Donald Pleasencen näyttelemän Nicolai Dalchimskyn äitinä ja hän oli suostunut oitis. Hänen päämotiivinsa oli halu nähdä yhdysvaltalaisten tapa tehdä elokuvaa ja kuinka elokuvan teko oli muuttunut hänen tähtiajoistaan.[134] Telefon oli paitsi Ikosen elokuvauran pieni epilogi, myös hänen ainoa esiintymisensä värielokuvassa. Vuonna 1987 Ikosella oli äänirooli lyhytelokuvassa Rusinoita.[135]

1970-luku teatterissa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1971 oli Ikosen 35-vuotistaiteilijajuhlan vuoro. Näytelmänä oli Molièren luonnekomedia Ihmisvihaaja, jossa Ikonen tulkitsi Celimènen roolin. Niin ikään 1971 Ikosella oli rooli Ödön von Horváthin näytelmässä Wienerwaldin tarinoita. Seuraavana vuonna Ikonen näytteli Tuuli Reijoselta tilatussa kirjenäytelmässä Nuori Ida Aalberg. Nimiroolin tulkitsi Kyllikki Forssell. Samaisena vuonna Ikonen oli mukana Honoré de Balzacin komediassa Liikemies ja Teuvo Pakkalan näytelmässä Tukkijoella. Jälkimmäisestä tuli menestyskappale, jonka merkeissä Ikonen teki vierailun lapsuudenkaupunkiinsa Pietariin, jota tuolloin kutsuttiin nimellä Leningrad.[136]

Uransa myöhäiskautena Ikonen näytteli muun muassa Alfred de Mussetin draamassa Lorenzaccio (1974), Hella Wuolijoen ja Bertolt Brechtin näytelmässä Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti (1975) ja Lorcan näytelmässä Veren häät (1976). Hänen Kansallisteatterin vuosiensa viimeisiä näyttämötehtäviä olivat vapaaherrattaren rooli Wuolijoen näytelmässä Justiina (1977) ja rouva Savénin rooli Minna Canthin Papin perheessä (ensi-ilta 6. syyskuuta 1978). Papin perhettä esitettiin Pienellä näyttämöllä 126 kertaa aina vuoteen 1981 ja se keräsi lähes 35 000 katsojaa. Savénin roolin tekivät samassa tuotannossa myös Maija Karhi ja Aino Lehtimäki.[137][138][139]

Vuonna 1976 Ikonen toteutti Ida Aalberg -teemaisen matineaesityksen Tableau vivant eli Kuvia Ida Aalbergin taiteilijauralta. Mukana olivat muun muassa Kyllikki Forssell ja Eeva-Kaarina Volanen.[140]

Ansa Ikonen jäi Suomen Kansallisteatterista eläkkeelle vuonna 1978.[141][142]

1980-luku: Jäähyväiset yleisölle

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ikonen aloitti jäähyväiskiertueensa kevättalvella 1981. Näytelmänä oli Sidney Howardin Äiti rakastaa, jonka ohjasi Seppo Kolehmainen. Ikonen näytteli keskushenkilöä, rouva Phelpsiä. Elokuva-arvostelija Paula Talaskivi piti Phelpsin roolia täysosumana. Hän arvioi: ”Hän [Ikonen] ei pyri näyttelijänä miellyttämään – –. Hän haluaa tehdä hyvää työtä, perusteellisesti tutkittua ja älyllisesti tulkittua.”[143]

Vaikka Ansa Ikonen muistetaan ensisijaisesti lukuisista elokuvarooleistaan, hänen näyttelijän uransa painopiste oli teatterissa, päinvastoin kuin Helena Karan ja Regina Linnanheimon, jotka olivat leimallisesti filmitähtiä.[144] Sekä teatteri- että elokuvataide olivat Ikoselle mieluisia, eikä hän nostanut kumpaakaan toisen yläpuolelle. Hän kuitenkin totesi teatterin olevan pohjana elokuvatyöskentelylle. Elokuvatyö oli hektistä, kun taas teatterissa rooleja oli aikaa pohjustaa ja syventää. Elokuvassa rooleja taustoittava tieto oli hankittava itse. Teatterinäytelmät tehtiin kokonaisuuksina, elokuvat sen sijaan pätkittäin.[145]

Televisiotyöt

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ikonen näytteli kahdessa televisioelokuvassa: Viehättävä vaimoni (1963) ja Robinson Crusoe Jr (1976). Lisäksi hän teki sivuroolin 1960-luvun suomalaisessa suosikkisarjassa Me Tammelat.[146] Vuosina 1969–1970 Ikonen näytteli viipurilaista rouvaa Ester Erhomaan romaaniin perustuvassa televisiosarjassa Matleena ja päärynäpuu.[131] Vuosina 1966–1967 Ikonen oli yhdessä Tauno Palon kanssa vakioesiintyjänä Yleisradion viihdeohjelmassa Tullaan tutuiksi.[147]

Radiotyöt

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Teatteri- ja elokuvauransa ohella Ikonen näytteli useissa radiokuunnelmissa.[148] Hänellä oli roolitehtävä muun muassa kuunnelmissa Kaksintaistelu ateljeessa (1938) ja Vahtonen ei vedä vesiperää (1963). Kuunnelmassa Pohjalaisia (1954) Ikonen näytteli Tauno Palon kanssa päähenkilön Erkki Harrin jälkikasvua.[149][150]

Levytykset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ikonen ja Tauno Palo tekivät yhteistyötä myös levytysstudiossa. Marraskuussa 1940 he levyttivät SF-paraatista tuttuja musiikkikappaleita, kuten ”Nuoruuden sävel”. Vuonna 1974 Ikonen ja Palo levyttivät albumin Ansa & Tauno, jolle ikuistettiin muun muassa ”Kulkurin valssi” ja ”Vaimoke”. Restauroituina ja uudelleen masteroituina Ikosen lauluja on sisällytetty vuonna 2008 julkaistulle CD-albumille Tauno Palo – 100 vuotta.[151][152][153] Kaikkiaan Ikonen levytti yksitoista musiikkikappaletta.[154]

Ansa & Tauno sai myönteisen kriitikkovastaanoton. Levy meni hyvin kaupaksi ja sitä tilattiin aina Yhdysvaltoihin saakka. Ikonen ja Palo haluttiin levyn julkaisun jälkeen myös esiintymään lavalle, mutta Ikonen piti kiertuetta turhan vaivalloisena. Joitain konsertteja he silti järjestivät. Levyttämistä hankaloitti studiotekniikan kehittyminen. Ikonen oli tottunut laulamaan elävän orkesterin mukana, ja häneltä kesti jonkin aikaa tottua kuulokkeisiin, jotka korvasivat läsnäolevan orkesterin.[155]

Vastanäyttelijät

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tähtipari Tauno Palo ja Ansa Ikonen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
” Se tunteen syvyys ja aitous, jota me [Ansa Ikonen ja Tauno Palo] elokuvissa esitimme, oli oikeaa ja latautunutta vain filmissä. Kameran kautta nähtynä ne ovat ehdottomasti oikeita, mutta ei niillä ole mitään tekemistä ihmisten välisten yksityiselämän suhteiden kanssa. ”

– Ansa Ikonen muistelmissaan[156]

24. marraskuuta 1935 ensi-iltansa saaneesta Kaikki rakastavat -elokuvasta tuli ensimmäinen Ansa & Tauno -elokuva. Kun elokuvaa alettiin kuvata, Ikonen ja Palo tunsivat toisensa vain pintapuolisesti. Romanttisen pääparin oli määrä olla Jalmari Rinne ja Birgit Nuotio, mutta elokuvan mainonnassa Ikonen ja Palo nostettiin heidän ohitseen.[26] Elokuvayleisö halusi nähdä vastaisuudessakin nimenomaan Ansan ja Taunon valkokankaiden romanttisena parina.[26]

Elokuvatyöskentelyssä Ikonen ja Palo sopivat alusta alkaen yhteen. Ikosen oli helppo näytellä Palon kanssa. Palo suhtautui Ikoseen luontevasti ja teki nuoreen näyttelijättäreen vaikutuksen eläytymisellään ja aitoudellaan. Yksityisihmisinä he eivät alkuun varsinaisesti edes pitäneet toisistaan. Paloa ei liiemmin miellyttänyt Ikosen suorasukainen tapa esittää mielipiteensä. Vähitellen Ikonen alkoi arvostaa Ansa & Tauno -yhteistyötä. Palosta ja Ikosesta tuli hyviä ystäviä, kunhan oppivat pitämään toisistaan.[157] Monien yllätykseksi Palo ja Ikonen eivät tosielämässä olleet aviopari, joksi heitä oltiin luultu. Tauno Palo kertoo muistelmissaan, että häneltä aina joskus saatettiin kaupungilla kysäistä, kuinka vaimonne Ansa Ikonen voi.[158]

Kaikkiaan Ansa & Tauno -elokuvia tehtiin täysi tusina:[159]

Eino Kaipainen, Joel Rinne, Edvin Laine

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toinen Ikosen kanssa usein nähty miesnäyttelijä oli Eino Kaipainen, joka oli häntä neljätoista vuotta vanhempi. Palon kanssa Ikonen teki työtä vaistonvaraisesti, Kaipaisen kanssa hän neuvotteli asiat etukäteen. Ikonen ja Kaipainen näyttelivät toisiaan vastaan kuudessa elokuvassa; kaikkiaan heille kertyi kahdeksan yhteistä elokuvaa:[160]

Lankonsa Joel Rinteen kanssa Ikonen näytteli jo elokuvauransa alussa, mutta varsinaisia vastanäyttelijöitä he olivat vasta vuoden 1953 elokuvassa Tyttö kuunsillalta.[161]

Muistelmissaan Ikonen mainitsee Palon lisäksi Kaipaisen ja Edvin Laineen miehiksi, joita vastaan hänen oli helppo näytellä. ”Väkevän älyllinen” Joel Rinne sen sijaan oli vaikeampi vastanäyttelijä.[161]

Ikonen ja Jalmari Rinne nähtiin usein samoissa elokuvatuotannoissa, ei kuitenkaan lemmenparina. Esimerkiksi Kulkurin valssissa he eivät olleet edes samoissa kohtauksissa. Teatterissa he sen sijaan toisinaan näyttelivät rakastavaisia, esimerkiksi opereteissa. Ikoselle nämä tilanteet olivat helpompia kuin Rinteelle, jonka oli vaikea näytellä helliä tunteita Ikosen tulkitsemaa hahmoa kohtaan. Olihan taustalla joka tapauksessa aito tunne.[162]

Tähtikuva ja yleisönsuosio

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ansa Ikonen vuonna 1971.

Ansa Ikosen ominaispiirteitä olivat hohtavan vaaleat hiukset, suuret ruskeat silmät ja ”kunnollisen ihmisen” imago: hän näytteli tervehenkisiä nuoria ja myöhemmin vastuullisia äitejä. Vain harvat hänen roolihahmoistaan olivat paheellisia tai huikentelevia. Ikosen harvinaisiin ominaisuuksiin kuului niin kutsuttu fotogeenisyys. Hänen valovoimansa välittyi ennen kaikkea kameran välityksellä, ja hän tiedosti erikoislaatunsa.[144]

Ikosen suosio ja näkyvyys kasvoivat huimasti Vaimokkeen (1936) jälkeen. Kriitikot kutsuivat häntä tulevaisuuden lupaukseksi ja pian häneen liitettiin termit ”maan ensimmäinen tähti” ja ”eurooppalaisen luokan tähti”. Samoja termejä käytettiin myös muun muassa Hanna Tainista ja Regina Linnanheimosta. Ikonen oli turvallinen naapurintyttöhahmo, koko kansan Ansa, johon oli helppo samaistua. Elokuva-Aitan lukijat äänestivät hänet parhaaksi suomalaiseksi naisnäyttelijäksi 1938. Seura-lehti järjesti äänestyksen Suomen suosituimmista filmitähdistä 1941, ja Ikonen nousi suosituimmaksi. Hän säilytti suosionsa vuosisadan loppuun asti. Ikosen tähtikuvan olennaisia piirteitä oli yhtäältä lyyrinen herkkyys, toisaalta poikatyttömäinen vallattomuus.[163]

Ikosen varhaisimmat merkittävät elokuvatyöt Suomi-Filmin komedioissa – eritoten Vaimokkeen Kirsti Leivo – kuuluivat niin sanottuun flapper-tyyppiin. Termi viittaa 1900-luvun alkupuolella uudenaikaisena pidettyyn naistyyppiin: koulutettuun, naimattomaan ja taloudellisesti omillaan toimeentulevaan nuoreen naiseen. Suomen Filmiteollisuuden palveluksessa Ikosen tähtikuva muuttui romanttisemmaksi, mutta perusvireeltään hänen tulkitsemansa naiset olivat edelleen moderneja. Myös sijaiskärsijän roolit tulivat mukaan. Vakavien elokuvatehtävien kohdalla kriitikot kuvailivat Ikosta ”autereiseksi”, ”herkäksi” ja ”lyyriseksi”.[163]

Elokuvan Runon kuningas ja muuttolintu ensi-illan kynnyksellä Ikosen uraa varjosti skandaalinpoikanen, sillä hän oli juuri avioitunut vastaeronneen Jalmari Rinteen kanssa ja synnyttänyt tälle lapsen. Ikonen näytteli teoksen naispääosan, eikä häntä haluttu leimata moraalittomaksi. Ennakkomainonnassa asia ratkaistiin esittämällä Ikonen pienen tyttövauvan äitinä ja näyttelijättärenä. Lapsen isä Jalmari Rinne ei ollut lehtikuvissa mukana.[164]

Toisen maailmansodan jälkeen Ikosen elokuvaroolit olivat lähinnä vastuullisia aikuisia naisia, vaikka mukaan mahtui jokunen elämänhallintansa menettänyt hahmokin. Ammattinsa puolesta yhteiskunnallista sosiaalista vastuuta kantavaa naista Ikonen näytteli muun muassa elokuvassa Nokea ja kultaa (1945). Hyveellisiä perheenäitejä hän tulkitsi muun muassa elokuvissa Vihaan sinua – rakas (1951) ja Isän vanha ja uusi (1955). Olivian rooli epookkikomediassa Kulkurin tyttö (1952) oli paluu tyttörooleihin. Vanhojen naisten roolit jäivät Ikosen tähtikuvan ulkopuolelle, sillä hänen valkokangasuransa päättyi 47-vuotiaana.[4]

Katriina Rinteen mukaan Ikosen suosio filmitähtenä johtui siitä, että hän osasi lapsuutensa surujen vuoksi ja taiteilijan vaistollaan käyttää aran ja pidättyväisen persoonansa toista puolta eli karjalaista spontaanisuutta ja iloisuutta luodakseen rooleihinsa valoa, joka tarttui toisiinkin. Toinen syy Ikosen suosioon oli hänen rakkautensa näyttelemiseen, mikä välittyi hänen roolitulkinnoistaan.[165]

Avioelämä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ansa Ikosen puoliso Jalmari Rinne 1940-luvulla.

Teatteriuransa alussa Ansa Ikonen oli alkanut seurustella kollegansa Jalmari Rinteen (1893–1985) kanssa. Tuolloin hän oli vielä suurelle yleisölle tuntematon.[9] Ikonen ja Rinne tapasivat toisensa Helsingin Kansanteatterissa Koiton talossa. Suhde syveni Kaikki rakastavat -elokuvan kuvauksissa kesällä 1935. ”Älä niin vanhaa miestä ota”, Ikosen serkku opasti.[166] Jalmari Ivar Rinne oli syntynyt Asikkalassa marraskuussa 1893, joten hän oli Ikosta 20 vuotta vanhempi. Kansallisteatterissa Rinne aloitti samoihin aikoihin kuin Ikonenkin. Hän oli tuolloin naimisissa kollegansa Anni Aiton (1892–1976) kanssa, ja pariskunnalla oli kolme lasta: Tommi Rinne (1925–1999), Tiina Rinne (1929–2021) ja Taneli Rinne (1934–2021). Rinne-Aiton perhe oli muuttanut Helsinkiin Turusta vuonna 1932. Neljä vuotta myöhemmin Aitto palasi Turkuun kolmen lapsensa kanssa; Jalmari Rinne jäi Helsinkiin.[167]

Ikosen ja Rinteen seurustelusta tuli julkinen salaisuus. Kun Ikonen alkoi odottaa lasta vuonna 1939, Rinne päätti ottaa avioeron Aitosta.[168] Ansa Ikonen ja Jalmari Rinne vihittiin avioliittoon Suomen tasavallan presidentin luvalla 29. heinäkuuta 1939. Lupa oli välttämätön, sillä tuolloin Suomen laki määräsi, että eronnut mies joutui tietyksi aikaa karenssiin, jonka aikana ei saanut solmia uutta liittoa.[169]

Ikosen esikoistytär Ansa-Marja Katriina Rinne syntyi Porissa 6. joulukuuta 1939 ja[170] toinen lapsi Hilkka-Marjatta Rinne Helsingissä 6. huhtikuuta 1945.[171] Rinteen ”uuden” ja ”vanhan” perheen välit pysyivät asiallisina.[172] Sekä Katriinasta että Marjatasta tuli aikanaan näyttelijöitä, kuten myös Rinteen ensimmäisen avioliiton lapsista.[173]

Koska Ikonen keskittyi ensisijaisesti uraansa, hän ei näin ehtinyt olla kotiäitinä. Elokuvatyö oli sodan aikana hektistä ja perhe-elämä hajanaista. Talvisodan aikana Ikonen siirtyi vastasyntyneen esikoisensa kanssa Ruotsiin. Ikosen ja Rinteen tyttäret kasvoivat lähinnä luotettujen kotiapulaisten huomassa, vanhemmat olivat harvoin kotona.[174][9] Epävarmat ajat tekivät olosuhteet Suomessa näyttelijäntyölle vaikeiksi, kuten Ikonenkin sai kokea.[175]

Ikosen ja Rinteen perhe asui Helsingin Töölössä, josta he muuttivat Meilahteen 1954.[176] Vuonna 1946 he ostivat kesäasunnon Ikoinniemestä Säämingistä läheltä Savonlinnaa.[177] Kymmenisen vuotta myöhemmin Ikoinniemen naapurihuvilaan perustettiin Rinteen aloitteesta näyttelijöiden kesäkoti Suviranta.[178]

Rinne jäi Kansallisteatterista eläkkeelle 1963, ja sen jälkeen hän näytteli teatterissa vierailijana.[179] Ikonen vetäytyi julkisuudesta jäähyväiskiertueensa jälkeen vuonna 1982. Hän jäi leskeksi lokakuussa 1985 ja muutti kaksi vuotta myöhemmin Munkkiniemeen Thalian torppaan, näyttelijöiden ”vanhainkotiin”. Ansa Ikonen kuoli 75-vuotiaana Thalian torpassa pitkälliseen sairauteen 23. toukokuuta 1989.[180]

Valikoitu rooliluettelo

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ansa Ikosen näyttämötehtäviä olivat muun muassa:

Filmografia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
” Minusta tuntuu, että ne, jotka nyt ovat lapsia, tulevat vielä vuosikymmenien jälkeen katsomaan hänen elokuviaan ja ihastelemaan, että meillä on ollut tällainen tähti. ”

– Näyttelijä Eeva-Kaarina Volanen Ansa Ikosesta[142]

Ansa Ikonen elokuvassa Runon kuningas ja muuttolintu.
Elokuvat
Vuosi Nimi Rooli Huomioitavaa
1934 Minä ja ministeri nuori nainen ravintolassa ja palvelijan paikan hakijana
Meidän poikamme ilmassa – me maassa nainen palkintojenjakotilaisuudessa
1935 Syntipukki leikkikaluosaston myyjätär
Kaikki rakastavat Sirkka Mares
1936 Vaimoke Kirsti Leivo
1937 Ja alla oli tulinen järvi Arja Lumia
Koskenlaskijan morsian Nuottaniemen Hanna
Kuin uni ja varjo Ylitalon Eliina
Kuriton sukupolvi Marja
1938 Rykmentin murheenkryyni Elli Routanen
Olenko minä tullut haaremiin Helvi Heinonen
1939 Jumalan tuomio Helena Talpia
1940 SF-paraati Ansa Koskeli
Serenaadi sotatorvella Oili Mäkipalo
Runon kuningas ja muuttolintu Emilie Björkstén
Oi, kallis Suomenmaa Annikki
1941 Täysosuma Pirkko Kyllinen, ”Birgit Gyllencrantz”
Kulkurin valssi Helena
1942 Uuteen elämään Annikki Aho
Rantasuon raatajat Töyrylän Maija, Rantasuon nuori emäntä
1943 Tyttö astuu elämään Elli Arho
1944 Vaivaisukon morsian Anna Kristina Ringars Jussi-palkinto 1944 parhaasta naispääosasta.
Suomisen Olli rakastuu Tuulia Tähtinen
Nainen on valttia Kirsti Kalpa ohjaus
1945 Nokea ja kultaa Sirkka, Pelastusarmeijan luutnantti
1947 Pikku-Matti maailmalla Kerttu Kivinen
Pikajuna pohjoiseen Maire Kyrö
1948 Laitakaupungin laulu Helmi Heino
1949 Jossain on railo Maria Carénius
1950 Professori Masa toimittaja Esteri Tervola
1951 Vihaan sinua – rakas Leena Karnala
Gabriel, tule takaisin Rosa Pakkala
1952 Kulkurin tyttö Olivia Metter
1953 Tyttö kuunsillalta tohtori Linda Varala, ”Pepi”
1955 Rakas lurjus maisteri Kaino Itkonen
Isän vanha ja uusi Armi Pekanpää
1956 Ratkaisun päivät Leena Auer, sairaanhoitaja
1958 Äidittömät Simone Wytycky / mademoiselle Catherine Anaconda
1961 Miljoonavaillinki rouva Ryhtilä
1977 Puhelin Dalchimskyn äiti
Muut
Vuosi Nimi Rooli Huomioitavaa
1935 Airam esiintyjä mainoselokuva
1936 Herrain herkku jokamiehen ruuaksi
1960 SOK Jalkapallo mainoselokuva Tauno Palon kanssa
1962 Ihana seikkailu kreivitär d’Eguzon Televisioelokuva
1974 Nuori Ida Aalberg kertoja
1987 Rusinoita Ellu-kanan ääni äänirooli

Diskografia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ansa Ikosen hautakivi Malmin hautausmaalla Helsingissä.
  • Ikonen, Ansa: Tähtiaika. (Saarikoski, Tuula (toim.)) Helsinki: Weilin+Göös, 1980. ISBN 951-35223-1-8
  • Loivamaa, Ismo & Vekkeli, Pirkko: Unohtumaton Ansa Ikonen. Helsinki: Minerva Kustannus Oy, 2009. ISBN 952-49229-6-7
  • Enkelsaari, Oona-Emilia & Ivars, Hilda: Ansa Ikonen : muistoja filmitähdestä. Helsinki: Aviador Kustannus, 2023. ISBN 978-952-381-179-9
  • Rinne, Katriina: Onko äiti kotona?. Helsinki: Tammi, 1996. ISBN 951-31079-4-9
  • Koskimies, Rafael: Suomen Kansallisteatteri 2 . 1917-1950. Otava, 1972.
  • Lehtisalo, Anneli: Kuin elävinä edessämme. Helsinki: SKS, 2011. ISBN 978-952-22226-9-5
  • Nevalainen, Petri: Kaikkien aikojen Tauno Palo. Gummerus, 2011. ISBN 9789512087563
  • Rytkönen, Sisko: Ihanat naiset kankaalla – filmitähtiä suomalaisen elokuvan kultakaudelta. Helsinki: Kustannus Oy Majakka, 2008. ISBN 978-951-9260-88-4
  • Veistäjä, Verneri (toim.): Teatterin maailma – Maamme teatterit ja niiden taiteilijat. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Tammi, 1950.
  • Veistäjä, Verneri (toim.): Teatterin maailma – Suomen teatterilaitos ja teatteriväki. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Tammi, 1965.
  • Martin, Timo & Niemi, Pertti & Tainio, Ilona (toim.): Suomen teatterit ja teatterintekijät. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Tammi, 1974. ISBN 951-30250-5-5
  • Tainio, Ilona (toim.): Suomen teatterit ja teatterintekijät 1983. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Tammi, 1983. ISBN 951-30572-7-5

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Loivamaa & Vekkeli, s. 256
  2. ↑ Loivamaa & Vekkeli, s. 175
  3. ↑ a b Tainio, s. 180
  4. ↑ a b c d Elonet – Ikonen, Ansa
  5. ↑ a b Ikonen, s. 14
  6. ↑ Loivamaa & Vekkeli, s. 14–17
  7. ↑ a b Ikonen, s. 7
  8. ↑ Ikonen, s. 10
  9. ↑ a b c Majamaa, Maiju: Ansa Ikosen syntymästä 100 vuotta: Arvoituksellinen Ansa Ilta-Sanomat. 19.12.2013. Arkistoitu 24.9.2015. Viitattu 18.8.2015.
  10. ↑ Ikonen, s. 15
  11. ↑ Loivamaa & Vekkeli, s. 20
  12. ↑ Loivamaa & Vekkeli, s. 21
  13. ↑ Loivamaa & Vekkeli, s. 24
  14. ↑ Ikonen, s. 18
  15. ↑ Ikonen, s. 20
  16. ↑ a b c Loivamaa & Vekkeli, s. 28
  17. ↑ Loivamaa & Vekkeli, s. 30
  18. ↑ Loivamaa & Vekkeli, s. 27
  19. ↑ Ikonen, s. 96
  20. ↑ Loivamaa & Vekkeli, s. 33
  21. ↑ Ikonen, s. 25
  22. ↑ Loivamaa & Vekkeli, s. 66
  23. ↑ Loivamaa & Vekkeli, s. 69
  24. ↑ Loivamaa & Vekkeli, s. 70
  25. ↑ Yö ja päivä Ilona. Teatterin tiedotuskeskus (TINFO) ja Teatterimuseo. Viitattu 19.12.2018.
  26. ↑ a b c Loivamaa & Vekkeli, s. 44
  27. ↑ Tessa Ilona. Teatterin tiedotuskeskus (TINFO) ja Teatterimuseo. Viitattu 19.12.2018.
  28. ↑ Koskimies, s. 362
  29. ↑ Koskimies, s. 388
  30. ↑ Jumalan tuomio (1939) Elonet. Kansallinen audiovisuaalinen instituutti. Viitattu 13.10.2014.
  31. ↑ Koskimies, s. 397
  32. ↑ Koskimies, s. 408
  33. ↑ Koskimies, s. 409
  34. ↑ Koskimies, s. 421
  35. ↑ Tuula Saarikoski: Tähtiaika. Ansa Ikonen. Helsinki:Weilin & Göös 1980
  36. ↑ Loivamaa & Vekkeli, s. 30.
  37. ↑ Loivamaa & Vekkeli, s. 36
  38. ↑ Loivamaa & Vekkeli, s. 44.
  39. ↑ Loivamaa & Vekkeli, s. 66 ja 67
  40. ↑ Vaimoke Elonet. Kansallinen audiovisuaalinen arkisto. Viitattu 11.10.2014.
  41. ↑ Ikonen, s. 55.
  42. ↑ Loivamaa & Vekkeli, s. 71.
  43. ↑ Loivamaa & Vekkeli, s. 72
  44. ↑ Ikonen, s. 63.
  45. ↑ Loivamaa & Vekkeli, s. 73
  46. ↑ Rytkönen, s. 79
  47. ↑ Ikonen, s. 64
  48. ↑ Kuriton sukupolvi Elonet. Kansallinen audiovisuaalinen arkisto. Viitattu 12.10.2014.
  49. ↑ Rakas lurjus Elonet. Kansallinen audiovisuaalinen arkisto. Viitattu 12.10.2014.
  50. ↑ Miljoonavaillinki Elonet. Kansallinen audiovisuaalinen arkisto. Viitattu 12.10.2014.
  51. ↑ Loivamaa & Vekkeli, s. 76.
  52. ↑ Loivamaa & Vekkeli, s. 79.
  53. ↑ a b SF-paraati Elonet. Kansallinen audiovisuaalinen arkisto. Viitattu 12.10.2014.
  54. ↑ Loivamaa & Vekkeli, s. 93
  55. ↑ Loivamaa & Vekkeli, s. 87
  56. ↑ Ikonen, s. 73 ja 74
  57. ↑ Ikonen, s. 75
  58. ↑ Oi, kallis Suomenmaa Elonet. Kansallinen audiovisuaalinen arkisto. Viitattu 12.10.2014.
  59. ↑ Ikonen, s. 90
  60. ↑ Täysosuma Elonet. Kansallinen audiovisuaalinen arkisto. Viitattu 12.10.2014.
  61. ↑ a b Kulkurin valssi Elonet. Kansallinen audiovisuaalinen arkisto. Viitattu 12.10.2014.
  62. ↑ Loivamaa & Vekkeli, s. 96 ja 97
  63. ↑ Ikonen, s. 123
  64. ↑ Loivamaa & Vekkeli, s. 97
  65. ↑ Ikonen, s. 125
  66. ↑ Loivamaa & Vekkeli, s. 98
  67. ↑ Tyttö astuu elämään Elonet. Kansallinen audiovisuaalinen arkisto. Viitattu 15.10.2014.
  68. ↑ Loivamaa & Vekkeli, s. 99
  69. ↑ http://www.jussit.fi/?page_id=90
  70. ↑ Ikonen, s. 131
  71. ↑ a b Nainen on valttia Elonet. Kansallinen audiovisuaalinen arkisto. Viitattu 15.10.2014.
  72. ↑ Ikonen, s. 132
  73. ↑ Ikonen, s. 140–142
  74. ↑ Loivamaa & Vekkeli, s. 105
  75. ↑ Suomisen Olli rakastuu (1944) Elonet. Kansallinen audiovisuaalinen instituutti. Viitattu 13.10.2014.
  76. ↑ Loivamaa & Vekkeli, s. 100
  77. ↑ Loivamaa & Vekkeli, s. 116 ja 117
  78. ↑ Loivamaa & Vekkeli, s. 96
  79. ↑ Talvisota Veteraanienperinto. Kadettikunta ry. Arkistoitu 28.10.2012. Viitattu 13.10.2014.
  80. ↑ Eklund, Matti: 105 Kunniamme päivää – Talvisota (30.11.1939-13.3.1940) Peda. 2.9.2004. University of Jyväskylä, Finnish Institute for Educational Research. Arkistoitu 6.10.2014. Viitattu 13.10.2014.
  81. ↑ Loivamaa & Vekkeli, s. 84–86
  82. ↑ Koskimies, s. 411
  83. ↑ Jatkosota veteraanienperinto.fi. Kadettikunta ry. Arkistoitu 22.10.2013. Viitattu 13.10.2014.
  84. ↑ Koskimies, s. 421 ja 430
  85. ↑ Loivamaa & Vekkeli, s. 95 ja 96
  86. ↑ Koskimies, s. 423
  87. ↑ Koskimies, s. 431, 434 ja 437
  88. ↑ Koskimies, s. 453
  89. ↑ Koskimies, s. 469
  90. ↑ Koskimies, s. 476
  91. ↑ Loivamaa & Vekkeli, s. 115
  92. ↑ a b Loivamaa & Vekkeli, s. 119
  93. ↑ Loivamaa & Vekkeli, s. 101 ja 102
  94. ↑ Koskimies, s. 492
  95. ↑ Koskimies, s. 503
  96. ↑ Koskimies, s. 508
  97. ↑ Koskimies, s. 537
  98. ↑ Koskimies, s. 541 ja 542
  99. ↑ Loivamaa & Vekkeli, s. 120
  100. ↑ Pikajuna pohjoiseen Elonet. Kansallinen audiovisuaalinen arkisto. Viitattu 15.10.2014.
  101. ↑ Ikonen, s. 152
  102. ↑ Ikonen, s. 153.
  103. ↑ a b Loivamaa & Vekkeli, s. 121
  104. ↑ Koskimies, s. 553 ja 555.
  105. ↑ Helsingin olympiakisat 1952 urheilumuseo.fi. Suomen Urheilumuseo. Arkistoitu 5.3.2016. Viitattu 13.10.2014.
  106. ↑ a b Loivamaa & Vekkeli, s. 214 ja 215
  107. ↑ Enkelsaari & Ivars, s. 144–146
  108. ↑ Loivamaa & Vekkeli, s. 216.
  109. ↑ Loivamaa & Vekkeli, s. 217
  110. ↑ Loivamaa & Vekkeli, s. 218.
  111. ↑ Miljoonavaillinki (1961) Elonet. Kansallinen audiovisuaalinen instituutti. Viitattu 13.10.2014.
    Liana Kaarina Elonet. Kansallinen audiovisuaalinen instituutti. Viitattu 13.10.2014.
    Miljoonavaillinki (1961) Internet Movie Database. IMDb, Inc.. Viitattu 13.10.2014. (englanniksi)
  112. ↑ Loivamaa & Vekkeli, s. 137
  113. ↑ Loivamaa & Vekkeli, s. 136 ja 137
  114. ↑ Ikonen, s. 175
  115. ↑ Suomen kansallisfilmografia 4, s. 292
  116. ↑ Gabriel, tule takaisin Elonet. Kansallinen audiovisuaalinen arkisto. Viitattu 12.10.2014.
  117. ↑ Loivamaa & Vekkeli, s. 138
  118. ↑ Loivamaa & Vekkeli, s. 139
  119. ↑ Loivamaa & Vekkeli, s. 139 ja 140
  120. ↑ Isän vanha ja uusi (1955) Elonet. Kansallinen audiovisuaalinen instituutti. Viitattu 13.10.2014.
  121. ↑ Ratkaisun päivät (1956) Elonet. Kansallinen audiovisuaalinen instituutti. Viitattu 13.10.2014.
  122. ↑ a b Loivamaa & Vekkeli, s. 143.
  123. ↑ a b Ikonen, s. 195.
  124. ↑ Rinne, s. 147
  125. ↑ Loivamaa & Vekkeli, s. 161
  126. ↑ a b Loivamaa & Vekkeli, s. 219
  127. ↑ Tohvelisankarin rouva lahdenkaupunginteatteri.fi. Lahden Kaupunginteatteri. Viitattu 15.10.2014.[vanhentunut linkki]
  128. ↑ Loivamaa & Vekkeli, s. 220
  129. ↑ Loivamaa & Vekkeli, s. 221–223
  130. ↑ Nevalainen, s. 100
  131. ↑ a b Loivamaa & Vekkeli, s. 223
  132. ↑ Ikonen, s. 204
  133. ↑ Loivamaa & Vekkeli, s. 145.
  134. ↑ Ikonen, s. 19
  135. ↑ Rusinoita Elonet. Kansallinen audiovisuaalinen arkisto. Viitattu 15.10.2014.
  136. ↑ Loivamaa & Vekkeli, s. 224
  137. ↑ Loivamaa & Vekkeli, s. 225–227
  138. ↑ Justiina Ilona. Teatterin tiedotuskeskus (TINFO) ja Teatterimuseo. Viitattu 19.12.2018.
  139. ↑ Papin perhe Ilona. Teatterin tiedotuskeskus (TINFO) ja Teatterimuseo. Viitattu 19.12.2018.
  140. ↑ Loivamaa & Vekkeli, s. 226
  141. ↑ Loivamaa & Vekkeli, s. 227
  142. ↑ a b Valokiilassa – Joulukuu 2013 teatterimuseo.fi. Teatterimuseo. Viitattu 13.10.2014.
  143. ↑ Loivamaa & Vekkeli, s. 179 ja 180.
  144. ↑ a b Alanen, Antti: Ilta-Sanomat, Viikkoliite 26.10.–27.10.2013, s. 11.
  145. ↑ Ikonen, s. 96 ja 97.
  146. ↑ Ansa Ikonen (1913–1989) Internet Movie Database. IMDb, Inc.. Viitattu 1.10.2014. (englanniksi)
  147. ↑ Nevalainen, s. 99
  148. ↑ Suomen teatterit ja teatterintekijät 1974, s. 258
  149. ↑ On sanottu että näyttelijä Tauno Palo esiintyi n. 20 kuunnelmassa. Onko ko. kuunnelmia säilynyt arkistoissa? Minkä tyyppisiä kuunnelmia ne olivat? Kysy kirjastonhoitajalta. Kirjastot.fi. Viitattu 19.12.2017.
  150. ↑ Radiodekkareita - jännitystä ja murhia keskellä kesää Yle.fi. Yleisradio. Viitattu 19.12.2017.
  151. ↑ Nuoruuden sävel aanitearkisto.fi. Suomen Äänitearkisto r. y.. Arkistoitu 19.2.2017. Viitattu 15.10.2014.
  152. ↑ Ansa & Tauno aanitearkisto.fi. Suomen Äänitearkisto r. y.. Arkistoitu 19.2.2017. Viitattu 15.10.2014.
  153. ↑ http://www.salix.fi/cd-115.htm
  154. ↑ a b Suomen äänitearkiston tietokanta vuosilta 1901 – 1999 (Kirjoita ”Esittäjä” kenttään ”Ikonen Ansa”) aanitearkisto.fi. Suomen Äänitearkisto r. y.. Viitattu 13.10.2014.
  155. ↑ Enkelsaari & Ivars, s. 214 ja 215
  156. ↑ Ikonen, s. 187
  157. ↑ Ikonen, s. 39, 187 ja 188
  158. ↑ Ansa Ikonen Ylen Ikimuistoinen-sivuilla yle.fi. Yle. Arkistoitu 9.10.2014. Viitattu 15.10.2014.
  159. ↑ Nevalainen, s. 96
  160. ↑ Ikonen, s. 189
  161. ↑ a b Ikonen, s. 188–190
  162. ↑ Ikonen, s. 186
  163. ↑ a b Lehtisalo, s. 374–375.
  164. ↑ Lehtisalo, s. 376.
  165. ↑ Rytkönen, s. 83 ja 87
  166. ↑ Loivamaa & Vekkeli, s. 47
  167. ↑ Loivamaa & Vekkeli, s. 52–56
  168. ↑ Loivamaa & Vekkeli, s. 77
  169. ↑ Rinne, s. 13
  170. ↑ Rinne, s. 7
  171. ↑ Loivamaa & Vekkeli, s. 109
  172. ↑ Loivamaa & Vekkeli, s. 86
  173. ↑ Tainio, s. 372 ja 373
  174. ↑ Loivamaa & Vekkeli, s. 85
  175. ↑ Loivamaa & Vekkeli, s. 94 ja 95
  176. ↑ Loivamaa & Vekkeli, s. 215
  177. ↑ Loivamaa & Vekkeli, s. 109 ja 110
  178. ↑ Loivamaa & Vekkeli, s. 114
  179. ↑ Loivamaa & Vekkeli, s. 192
  180. ↑ Loivamaa & Vekkeli, s. 229–231
  181. ↑ Teatterin maailma 1950, s. 165
  182. ↑ Teatterin maailma 1965, s. 182 ja 183
  183. ↑ Martin ym., s. 258

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Ansa Ikonen.
Kansainväliset
Kansalliset
Taiteenala
Henkilöt
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Ansa_Ikonen&oldid=22709682”