Irma Seikkula
| Irma Seikkula | |
|---|---|
 Irma Seikkula vuonna 1937 elokuvassa Juurakon Hulda. |
|
| Henkilötiedot | |
| Koko nimi | Irma Mäkelä |
| Syntynyt | 14. toukokuuta 1914 Helsinki, Suomen suuriruhtinaskunta |
| Kuollut | 8. heinäkuuta 2001 (87 vuotta) Helsinki |
| Ammatti | näyttelijä |
| Puoliso |
Toivo Mäkelä ( 1944; 1979) |
| Lapset |
3; Juha Mäkelä Maarita Mäkelä |
| Näyttelijä | |
| Aktiivisena | 1934–1996 |
| Merkittävät roolit |
|
| Palkinnot | |
| Aiheesta muualla | |
| IMDb | |
| Elonet | |
| AllMovie | |
| Svensk Filmdatabas | |
Irma Seikkula (14. toukokuuta 1914 Helsinki – 8. heinäkuuta 2001 Helsinki) oli suomalainen näyttelijä. Häntä luonnehdittiin herkkäkasvoiseksi ja sisäistä voimaa uhkuvaksi taiteilijaksi.[1] Seikkulan ura kesti vuodesta 1934 aina 1990-luvulle asti. Hän sai teatterissa usein tulkittavakseen lyyrisiä naishahmoja.[2] Puhenäyttämön ohella Seikkula teki merkittävän uran filmitähtenä suomalaisen elokuvan kultakaudella. Hänen tunnetuin roolinsa valkokankaalla oli Juurakon Huldan nimiosa. Lisäksi hän näytteli Televisioteatterissa 1960- ja 1970-luvuilla. Seikkula nautti niin teatteri- ja elokuvayleisön kuin kriitikoidenkin arvostusta.[3] Hänet palkittiin vuonna 1965 Pro Finlandia -mitalilla.
Aikalaisarvostelijoiden mukaan Seikkula poikkesi persoonallisella tavalla yleisestä tähtityypistä: hänessä oli ”hiljaista, sisäistä säteilyä, jota harvoin tapaa”. Valkokankaalla Seikkula nähtiin ennen kaikkea vakavissa osissa, ja hänen roolihahmojensa pääominaisuuksia olivat herkkyys ja aitous. Eräiden arvioiden mukaan Seikkula oli suomalaisista naisnäyttelijöistä se, jonka olemuksessa tiivistyi parhaiten ”puhdas filmillisyys”.[1]
Varhainen elämä
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Irma Seikkulan vanhemmat olivat proviisori Yrjö Weikko Seikkula ja Ragnhild Sylvia Wilenius. Proviisori Seikkula harrasti näyttämötaiteita ja toimi avustavissa roolitehtävissä Kansallisoopperassa. Hänen äänialansa oli baritoni. Perheeseen syntyi Irman jälkeen kaksi lasta. Yrjö Seikkula kuoli Irman ollessa kymmenvuotias, ja perhe joutui taloudellisesti ahtaalle. Irma Seikkula oli jo lapsuudessaan kiinnostunut teatteritaiteista. Hän viihtyi pienestä lähtien omissa oloissaan, mutta piti kuitenkin esiintymisestä.[4]
Nuorena Irma pääsi Svenska Teaterniin katsomaan tätiään, joka esiintyi näytelmässä Lintu Sininen. Kokemus teki häneen suuren vaikutuksen, ja hän alkoi käydä Hilda Pihlajamäen lausuntatunneilla. 18-vuotiaana Seikkula pyrki Suomen Näyttämöopistoon, jossa hän opiskeli vuosina 1932–1934. Päätöstyönään hänellä oli Pohjalaisia, jossa hän tulkitsi Maijan roolin.[5]
Teatteriura
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Puhenäyttämö
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]| ” | Mitä tulee uraani, niin en koskaan suunnitellut sitä, kaikki vain soljahti kohdalleen. --- Jouduin teatteriin jonkinlaisen kutsumuksen pakottamana. Sain ikään kuin herätyksen – tunsin, että voisin antaa ihmisille jotakin näyttämöltä. | ” |
– Irma Seikkula[6] | ||
Irma Seikkulan näyttelijänura alkoi vuonna 1934 Kotkan Näyttämöllä. Hän sai taiteellisesti vaativia tehtäviä jo uransa alussa ja oli mukana pitkillä maaseutukiertueilla. Seikkula tulkitsi onnistuneesti Elisabeth Bergnerin roolin näytelmässä Älä jätä minua koskaan. Hänen muita näyttämötöitään Kotkassa olivat muun muassa Ilona näytelmässä Niskavuoren naiset sekä pääosa näytelmässä Vedenpaisumus.[7]
Seikkula kiinnitettiin Tampereen Teatteriin vuonna 1937. Samaan aikaan hän teki läpimurtoaan valkokankaalla. Sotavuosina 1939–1944 Seikkula asui Helsingissä ja esiintyi yksinomaan elokuvissa, vaikka kokikin teatterin omimmaksi alueekseen. Eino Salmelaisen kutsusta Seikkula jatkoi teatteriuraansa Tampereen Työväen Teatterissa, johon hänellä oli kiinnitys 1947–1951. Seikkulan tunnetuimpia näyttämösuorituksia Tampereella olivat muun muassa Sonja näytelmässä Rikos ja rangaistus ja nimiosa Sudenmorsiamessa.[8][9]
TTT:n 50-vuotisjuhlassa Seikkula tulkitsi nimiosan näytelmässä Tohvelisankarin rouva.[10] Yhdessä puolisonsa Toivo Mäkelän kanssa hän esiintyi useissa TTT:n 1950-luvun alkupuolen menestysnäytelmissä. Vuonna 1950 hän näytteli Ofeliaa Shakespearen tragediassa Hamlet, nimiosassa oli Mäkelä. Seikkulan tulkintaa luonnehdittiin niukkaeleiseksi ja ”järkyttävän todeksi”.[11] Lisäksi hän näytteli aviopuolisonsa kanssa Niskavuoren Hetan Akustin ja Siipirikon roolit. TTT:ssä Seikkula sai tulkita myös lyyrisistä naishahmoista poikkeavia rooleja, kuten nimiosan Minna Canthin Anna Liisassa. Tehtävässään hän hyödynsi erinomaisen onnistuneesti itselleen tunnusomaisen vähäeleisen näyttelijäntyön.[11] Seikkula oli yksi Pyynikin kesäteatterin perustajista Yrjö Kostermaan, Eila Pehkosen ja Toivo Mäkelän ohella.[12]
Seikkula palasi puolisoineen Helsinkiin vuonna 1952, kun molemmat kiinnitettiin vastaperustettuun Intimiteatteriin. Seikkula viihtyi uudessa teatterissa, jossa sai haastavia roolitehtäviä. Erityisen mieleenpainuva näytelmä hänelle oli Eugene Ionescon Tuolit. Intimiteatterin taloudellisten vaikeuksien vuoksi Seikkula ja Mäkelä siirtyivät Helsingin Kansanteatteriin, jonne he olivat kiinnitettyinä 1955–1958. Seuraavat kaksi vuotta Seikkula näytteli jälleen Intimiteatterin riveissä.[8]
Radio- ja Televisioteatteri
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
1960-luvun alussa Seikkula työskenteli Radioteatterin näyttelijänä. Hän piti radiota omalle näyttelijänlaadulleen vieraana viestintäkanavana.[13] Vuonna 1962 alkoi Seikkulan pitkä Televisioteatterin kausi, joka päättyi 1979. Hän näytteli kymmenissä Televisioteatterin tuotannoissa, mukaan luettuina Elävä ruumis ja Kustaa Vaasa (1969). Alkuajat televisiossa olivat Seikkulalle mieleisiä, mutta loppuvuosina häntä ahdistivat niin kutsutut ”nuoret radikaalit”.[13]
Seikkulan televisioteatterikauden voittoihin kuuluu Maja Ekelöfin romaaniin pohjautuva Siivoojan raportti vuodelta 1971. Hän onnistui tulkitsemaan roolinsa siivooja Maijana koskettavasti sortumatta kuitenkaan tunteellisuuteen. Seikkulan Maijaa on kuvailtu sinnikkään juurevaksi luonnetutkielmaksi. Vuonna 1976 Seikkula näytteli alkoholisoitunutta, yhteiskunnasta syrjäytynyttä naista Walentin Chorellin pienoisnäytelmässä Pullonpohja.[14] Seikkulan jäähyväisnäytelmä Televisioteatterissa oli Viimeinen raja. Roolisuoritus kuolevana äitinä sai kriitikoilta kiitosta.[13]
Seikkula jäi Televisioteatterista eläkkeelle alkuvuodesta 1980, mutta jatkoi vierailijana Suomen Kansallisteatterissa aina 1990-luvulle saakka. Hän oli mukana muun muassa Onnenseitissä, joka perustui Maria Jotunin teksteihin. Samassa yhteydessä hän juhli 80-vuotispäiviään. ”Irma, sinä olet ihme”, Suomen näyttelijäyhdistyksen puheenjohtaja Kalevi Kahra lausui onnittelupuheessaan. Onnenseitti jäi Seikkulan näyttelijänuran joutsenlauluksi. Yleisradio televisioi Onnenseitin vuonna 1996.[15]
Elokuvaura
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Koko kansan suosikki
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Irma Seikkula ei pyrkinyt elokuvaan eikä lapsenakaan haaveillut elokuvatähteydestä. Ohjaaja Nyrki Tapiovaara ”löysi” hänet etsiessään sopivaa naispääosan esittäjää elokuvaan Juha (1937). Tapiovaara kirjoitti Seikkulalle Kotkaan luettuaan hänestä teatteriarvosteluja ja pyysi lähettämään valokuvia. Koekuvauksen tuloksena Seikkula sai Marjan osan, ja kuvaukset aloitettiin Kuusamossa kesällä 1936. Seikkula ei aluksi ollut roolista innoissaan, koska oli saanut romaanin Marjasta epämiellyttävän kuvan. Tammikuussa 1937 ensi-iltaan tullut Juha ei ollut yleisömenestys, mutta Seikkula sai yksimielistä kiitosta roolisuorituksestaan.[16]
Kotkan Näyttämöllä esiintyessään Seikkula kiinnitti myös elokuvaohjaaja Valentin Vaalan huomion. Vaala tarjosi hänelle nimiroolia elokuvasta Juurakon Hulda (1937), josta tuli Seikkulan läpimurtoelokuva. Hella Wuolijoen kirjoittamassa yhteiskuntasatiirissa köyhistä oloista tuleva tyttö etenee sinnikkyytensä avulla sisäköstä korkeakoulukandidaatiksi. Lopussa varakas tuomari voittaa hänen rakkautensa. Seikkulan vastanäyttelijänä oli Tauno Palo, jolta hän kertoi saaneensa paljon tukea kuvauksen aikana. Juurakon Hulda keräsi yli miljoona katsojaa ja on edelleen neljänneksi katsotuin suomalainen elokuva. Seikkulan roolisuoritus sai varauksellisen vastaanoton; hänen tulkintaansa pidettiin turhan vakavana ja puhetta liian teatraalisena. Suoritus todettiin kuitenkin kokonaisuutena onnistuneeksi.[17]
Juurakon Hulda aiheutti ilmestyessään pahennusta poliittisissa piireissä. Elokuva leimattiin myös eräänlaiseksi 1930-luvun tuhkimotarinaksi, jossa köyhä ja kaunis tyttö saa ponnistelujensa palkinnoksi vaikutusvaltaisen miehen. Seikkulasta tuli Juurakon Huldan roolissa yleisön kestosuosikki sekä esikuva varsinkin työväestöön kuuluville nuorille naisille. Aikoinaan hänet jopa samaistettiin roolihahmoonsa.[18] Valentin Vaala analysoi Seikkulan suoritusta: ”--- Hänen herkkä olemuksensa ja suloiset kasvonsa ilmentävät vivahdusrikkaasti jokaista Huldan mielialaa. Hulda on ilmielävänä edessämme viisaana, tenhoavana, hiukan ivallisena, mutta aina lämpimän inhimillisenä.”[19]
Vuonna 1938 Seikkula teki keskeisen roolin komediaelokuvassa Markan tähden. Muissa päätehtävissä nähtiin Uuno Laakso, Birgit Kronström ja Kullervo Kalske. Seikkula esitti voimistelunopettajaa, joka kommelluksen kautta joutuu huvilan sisäköksi. Kriitikkokunta jakautui kahtia Seikkulan roolityön suhteen. Eräät kriitikot pitivät häntä tragediennena, jonka näyttelijänlaadulle farssi oli vieras tyylilaji, toisten mielestä hän oli myös komediennena erinomainen. Seuraavaksi Seikkula oli jälleen Kalskeen vastanäyttelijä urheiluaiheisessa elokuvassa Avoveteen (1939). Hänen tulkintaansa Elsan roolista pidettiin raikkaan harmonisena. Elokuvaa markkinoitiin ulkomaille sittemmin sodan takia peruttuja Helsingin olympialaisia varten, ja Seikkulan roolisuoritus sai kansainvälistäkin huomiota.[20]
Sota-ajan filmitähti
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]| ” | Irma Seikkulan kauneus on henkistä kauneutta. Ja sitä tapaa vain harvoin. Hänen ympärillään väreilee runollisuus ja luonnon salaperäinen sulo. Irma Seikkula on yksityiselämässään sama kuin filmeissäänkin --- Elävä taiteilijatar ja persoonallinen ihminen. | ” |
– Suomi-Filmin Uutisaitta -lehden näkemys Irma Seikkulasta vuonna 1940[21] | ||
1930-luvun lopulla Seikkulasta oli tullut yleisön ohella niin elokuvantekijöiden kuin kriitikoidenkin suosikki. Talvisodan jälkeen Seikkula jätti teatterin ja muutti Tampereelta Helsingin Lauttasaareen. Hän asui kolmen huoneen asunnossa äitinsä, sisarensa ja veljensä kanssa. Suomi-Filmin Uutisaitta-lehti haastatteli Seikkulaa kotonaan. Hän oli hieman vaikea haastateltava, koska ei mielellään kertonut itsestään, mutta harrastuksikseen hän mainitsi ulkoliikunnan ja lukemisen. Toimittajan ojentaessa savuketta Seikkula totesi: ”Älkää nyt pitäkö minua aivan toivottoman vanhanaikaisena, mutta en tosiaan ole vielä oppinut tupakoimaan.” Elokuvalehdet ylistivät Seikkulan korutonta ja luonnollista olemusta niin filmissä kuin siviilissäkin. Elokuva-Aitta kirjoitti vuonna 1940, että Seikkula edusti filmitähtenä ”luonnon mystiikkaa”.[22]
Vuonna 1940 Seikkula siirtyi Suomi-Filmin kuukausipalkkaiseksi näyttelijäksi. Samana vuonna hän pääsi ilmentämään tragediennen kykyjään Vaalan elokuvassa Jumalan myrsky, ja sai positiivista palautetta herkästä tulkinnastaan muutoin kovin yksiviivaisessa osassa. Seikkula itse arvioi myöhemmin elokuvaa kokonaisuudessaan ylidramaattiseksi. Maaliskuussa 1941 sai ensi-iltansa salapoliisielokuva Viimeinen vieras, jossa Seikkulalla oli konttoristin osa. Arvostelijoiden mielestä hänen näyttelijänlaatunsa ei sopinut jännityselokuvaan.[23]
Syyskuussa 1942 Seikkulalla oli naispääosa elokuvassa Synnin puumerkki. Palaute hänen näyttelijäntyöstään oli jälleen kerran ylistävää, vaikka itse elokuvaa moitittiin hajanaisuudesta. Lokakuussa tuli ensi-iltaan edellistalvena ja -keväänä kuvattu Yli rajan, joka on sota-ajalle tyypillisesti isänmaallis-paatoksellinen draama. Seikkulalla oli naispääosa Eliisana, joka asuu isänsä kanssa Neuvostoliiton puolella ja hänen rakastettunsa rajan takana Suomessa. Suoritusta arvioitiin vähäeleiseksi, kauniiksi luonnetutkielmaksi. Elokuva voitti kantaesityksensä yhteydessä Medaglia della Biennale -palkinnon Venetsian elokuvajuhlilla. Kuvaamisen ohessa Seikkula vieraili sotasairaaloissa ja osallistui talkoisiin. Marraskuussa 1942 hän teki kolmen viikon matkan Keski-Eurooppaan suomalaisista elokuvanäyttelijöistä ja -ohjaajista koostuneen ryhmän kanssa. Sen kohteina olivat elokuvastudiot Berliinissä, Münchenissä ja Wienissä. Saksan-vierailun kohokohta oli illallinen ministeri Joseph Goebbelsin luona.[24] Seuraavana vuonna Seikkulalla oli naispääosat kolmiodraamoissa Keinumorsian ja Miehen kunnia, ja arvostelijat toivat jälleen esiin hänen herkän olemuksensa.[25]
Vuonna 1947 Seikkula tulkitsi kaksoisroolin Maila Talvion aiheeseen perustuvassa melodraamassa Pimeänpirtin hävitys, joka kuvaa kahden naisen rajua kohtaloa. Seikkulalle itselleen vaativa rooli Leninä ja Hannina oli mieluisa. Hän sai suorituksestaan jälleen ylistäviä arvioita. Eräät kriitikot painottivat Seikkulan kuvauksellista olemusta, joka ei pääse kunnolla oikeuksiinsa teatterin lavalla.[26]
Seikkulan elokuvaroolit olivat usein erilaisten vaikeuksien kanssa kamppailevia naisia, jotka yleensä myös selvisivät vastoinkäymisistään. Hänen roolihahmonsa edustivat hiljaista sinnikkyyttä ja useimmiten myös korkeaa moraalia. Vaikka Seikkula esitti filmeissä myös varakkaita talon tyttäriä, hänet miellettiin työväenluokan edustajaksi. Juurakon Huldan nimiosassa Seikkula oli osaltaan luomassa esikuvaa itsenäisestä suomalaisesta naisesta.[27]
Elokuvauran loppu
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Vuosisadan puolenvälin jälkeen Seikkula teki elokuvarooleja harvakseltaan, ja ne olivat aiempaa useammin sivuosia. Hän palasi valkokankaille vuonna 1951 maalaiskuvauksessa Pitkäjärveläiset. Nimirooli hänellä oli kahdessa Helena-sarjan elokuvassa: …ja Helena soittaa (1952) sekä Pää pystyyn Helena (1957). Suomalaisen elokuvatuotannon hiipuessa 1960-luvulla Seikkula teki vielä satunnaisia sivurooleja elokuvissa, joiden päätehtävissä oli uusia neitseellisiä tähtiä kuten Pirkko Mannola ja Anneli Sauli.
Television syrjäytettyä studiokauden elokuvan ikääntyvälle naisnäyttelijälle ei enää ollut töitä tarjolla. Poikkeuksena oli Valman rooli Rauni Mollbergin elokuvassa Aika hyvä ihmiseksi (1977), josta Seikkula palkittiin Jussi-patsaalla. Hänen alkoholisoitunutta aviomiestään esittänyt puoliso Toivo Mäkelä sai niin ikään sivuosa-Jussin suorituksestaan.[13]
Vuonna 1981 Seikkulalla oli sivuosa kolmiosaisessa nuortensarjassa Iris Klewe. Vuosina 1995 ja 1996 hän näytteli rouva Brunbergiä suositussa Kotikatu-televisiosarjassa.
Yksityiselämä
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Irma Seikkula avioitui kollegansa Toivo Mäkelän kanssa keväällä 1944. Pariskunta oli tavannut Kotkassa: ”Kumpikaan ei edes kosinut, oli sota-aika. – – ilman sen kummempia keskusteluja me piipahdimme seurakuntakansliaan – – vihittäväksi”, Seikkula valotti avioliittoon johtaneita tapahtumia. Topilla kun sattui olemaan päivän loma.[25] Pariskunnalle syntyi kolme lasta: |Juha (1944), Maarita (1945) ja Markku Mäkelä (1949).[8] Alkuun Tampereella asunut perhe muutti takaisin Helsinkiin 1952. Seikkula jäi leskeksi huhtikuussa 1979. Hän asui Itä-Helsingin Vuosaaressa lähes puoli vuosisataa.[28]
Työtoverit luonnehtivat Seikkulaa kiltiksi, hiljaiseksi ja vaatimattomaksi. Hän ei tehnyt numeroa itsestään eikä työstään. ”Olen aina ollut enemmän syrjäänvetäytyvä kuin seurallinen luonne. Nautin rauhasta”, Seikkula kertoi vuonna 1994.[15]
Irma Seikkula kuoli 87-vuotiaana Myllypuron sairaalassa Helsingissä 8. heinäkuuta 2001. Irma Seikkula ja Toivo Mäkelä on haudattu Helsinkiin Malmin hautausmaalle-[huom 1]
Filmografia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
|
|
Huomautukset
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Rytkönen, Sisko: Ihanat naiset kankaalla: Filmitähtiä suomalaisen elokuvan kultakaudelta. Helsinki: Majakka, 2008. ISBN 9789519260884
- Koski, Pirkko: Näyttelijänä Suomessa. WSOY, 2013. ISBN 978-951-0-39549-3
- Riihimäki, Tapio: ”Seikkula, Irma (1914–2001)”, Suomen kansallisbiografia, osa 8, s. 814–815. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2006. ISBN 951-746-449-5 Teoksen verkkoversio.
- Veistäjä, Verneri (toim.): Teatterin maailma: Suomen teatterilaitos ja teatteriväki. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Tammi, 1965.
- Suomen teatterit ja teatterintekijät. Helsinki: Suomen Teatterijärjestöjen Keskusliitto, 1983. ISBN 951-30-5727-5
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b Toiviainen, Sakari: Irma Seikkula Elonetissä.. Viitattu 4.6.2020.
- ↑ Koski 2013, s. 376.
- ↑ Rytkönen 2008, s. 281.
- ↑ Rytkönen 2008, s. 133.
- ↑ Rytkönen 2008, s. 133, 134.
- ↑ Rytkönen 2008, s. 134.
- ↑ Rytkönen 2008, s. 135, 137.
- ↑ a b c Suomen teatterit ja teatterintekijät 1983, s. 404
- ↑ Veistäjä 1965, s. 361.
- ↑ Koski s. 273
- ↑ a b Koski 2013, s. 398.
- ↑ Rytkönen 2008, s. 154.
- ↑ a b c d Rytkönen 2008, s. 155.
- ↑ Irma Seikkula 100 vuotta Yle Elävä arkisto. 11.4.2014. Yleisradio Oy. Viitattu 3.6.2020.
- ↑ a b Rytkönen 2008, s. 156.
- ↑ Rytkönen 2008, s. 135–137.
- ↑ Rytkönen 2008, s. 137–140.
- ↑ Rytkönen 2008, s. 141.
- ↑ Rytkönen 2008, s. 139.
- ↑ Rytkönen 2008, s. 143.
- ↑ Rytkönen 2008, s. 146.
- ↑ Rytkönen 2008, s. 145, 146.
- ↑ Rytkönen 2008, s. 147.
- ↑ Rytkönen 2008, s. 147–153.
- ↑ a b Rytkönen 2008, s. 151.
- ↑ Rytkönen 2008, s. 152.
- ↑ Rytkönen 2008, s. 153.
- ↑ Rytkönen 2008, s. 157.
- ↑ Malmin hautausmaa – kuuluisat vainajat (PDF) Helsingin seurakuntayhtymä. Viitattu 10.12.2021.
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Toiviainen, Sakari & Riihimäki, Tapio: Irma Seikkula Kavin sivuilla. Kansallinen audiovisuaalinen arkisto. Arkistoitu 5.12.2013.
- Irma Seikkulan muistokirjoitus (Maksullinen artikkeli.) Helsingin Sanomat. 8.7.2001.
| Kansainväliset | |
|---|---|
| Kansalliset | |
| Henkilöt | |
