Masennus

Masennus
Vincent van Gogh, Treurende oude man (sureva vanha mies), 1890. Teoksen maalannut Vincent Van Gogh kärsi masennuksesta.
Luokitus
ICD-10	F32, F33
ICD-9	296.2, 296.3
OMIM	608516
MedlinePlus	003213
MeSH	D003865
Huom!	Tämä artikkeli tarjoaa vain yleistä tietoa aiheesta. Wikipedia ei anna lääketieteellistä neuvontaa.
Infobox OK

Masennus voi tarkoittaa arkikielessä apeaa mielialaa, joka voi vallata myös psyykkisesti terveen ihmisen joksikin aikaa. Kliininen masennus eli masennustila tai depressio (F32) on psykiatrian alaan kuuluva mielialahäiriö, johon liittyy erityisesti alakuloisuus. Maailman terveysjärjestö on arvioinut, että noin neljä prosenttia maailman väestöstä sairastaa masennusta. Naisilla esiintyy masennusta huomattavasti miehiä useammin.

Kliininen masennus poikkeaa satunnaisesta alakulosta tai raskaiden elämäntilanteiden aiheuttamasta masennuksen tunteesta siten, ettei mieliala juurikaan vaihtele päivittäin.Kliininen masennus jatkuu tyypillisesti yhtäjaksoisesti vähintään useita viikkoja, kuitenkin vähintään kaksi viikkoa yhtäjaksoisesti.

Toinen oleellinen piirre, joka erottaa patologisen masennuksen alakulosta on se, että masennus on "surua ilman syytä", kuten antiikin ajoista lähtien on ajateltu. Tämä näkemys kuvastuu edelleen masennuksen diagnostisissa kriteereissä, joiden mukaan kliinisesti masentuneen mieliala ei riipu yleensä olosuhteista.Jotkut asiantuntijat ovat määritelleet masennuksen ahdistuneeksi surumielisyykseksi ilman "näkyvää" tai "ilmeistä" syytä. Toinen kliinisesti merkitsevä tekijä on se, jos masennusreaktio poikkeaa esimerkiksi kestoltaan kulloinkin vallitsevassa kulttuurissa tavanomaisena pidetystä.

Masentunut mieliala on kliinisen masennuksen keskeisin oire. Muita mahdollisia oireita ovat esimerkiksi huono itsetunto, mielenkiinnon menetys aiemmin kiinnostaneisiin asioihin, ahdistus, väsymys sekä muutokset ruokahalussa ja unen määrässä. Masentuneen ihmisen voi olla vaikea selviytyä päivittäisistä askareistaan, ja hän voi jopa harkita tai yrittää itsemurhaa.

Masennusta on pidetty perinteisesti psykiatrisena sairautena eli niin sanottuna mielialan ja käyttäytymisen häiriönä. Turun yliopiston Integratiivisen neurotieteen ja psykiatrian professori Hasse Karlsson on kuitenkin esittänyt, että jako psykiatrisiin ja somaattisiin sairauksiin ei pätisi masennuksen kohdalla. Stanfordin yliopiston neurologian professori Robert Sapolsky pitää masennusta jopa fyysisenä sairautena.

Britannian psykologisen instituutin mukaan masennus kannattaisi määritellä mieluummin stressitilaksi kuin sairaudeksi.

Suhteellisen vakavastakaan masennustilasta kärsivä henkilö ei aina etenkään lyhyempien tapaamisten yhteydessä vaikuta kovin masentuneelta. Sekä masennuspotilaan että hänen läheistensä on tärkeä ymmärtää, että masennustilat eivät ole tahdonalaisia tiloja, joista voisi vain päättää päästä eroon ”lakkaamalla surkuttelemasta ja lähtemällä lenkille” tai ”ottamalla itseään niskasta kiinni”. Mitä vakavampi masennus on kyseessä, sitä vähemmän tahdonvoimalla on potilaan voinnin kanssa tekemistä.

Masennustiloihin liittyy selvästi kohonnut itsemurhariski. On arvioitu, että noin 5 prosenttia masennustiloista kärsivistä päätyy lopulta itsemurhaan, vakava-asteisissa masennustiloissa itsemurhariski on jopa 15–20 prosenttia.

Vanhimmat masennuslääkkeet ovat olleet käytössä jo noin 50 vuoden ajan. Lääkehoidon merkitys korostuu varsinkin vakavien masennustilojen hoidossa.

Yleisyys ja erot sukupuolten välillä

Maailman terveysjärjestön arvion mukaan yli 300 miljoonaa ihmistä eli nelisen prosenttia maailman väestöstä sairastaa masennusta. Masennuksen esiintyvyys vaihtelee alueittain ja se on kehittyneissä maissa yleisempää kuin kehittyvissä. Bruttokansantuotteen määrä korreloi mielialahäiriöiden yleisyyteen ja on olemassa luonnonkansoja, joiden keskuudessa masennuksen esiintyvyys on vain 2 promillea.

Yhdysvalloissa on arvioitu, että joka kolmannella yhdysvaltalaisella naisella ja joka viidennellä miehellä on esiintynyt vähintään yksi masennusjakso 65 vuoden ikään mennessä. Alankomaissa ja Australiassa vastaavat luvut ovat 40 prosenttia naisten ja 30 prosenttia miesten kohdalla.

Pohjoismaissa masennuksen esiintyvyys arvioidaan edellä mainittua pienemmäksi. Ruotsissa masennus diagnosoidaan ennemmin tai myöhemmin 20 prosentille kansalaisista, mutta suomalaisista vain noin 10–15 prosentin arvioidaan sairastuvan masennukseen elämänsä aikana.

Masennus on Suomessa yleisintä yli 75-vuotiailla. Masennukseen sairastuneiden vanhusten on kuitenkin muita vaikeampi saada masennusdiagnoosi. Vakavaa masennusta esiintyy Suomessa kuitenkin eniten 18–29-vuotiailla naisilla, joista mahdollisesti jopa 18 prosenttia kärsii siitä.

Naisten sairastavuus on Suomessa lähes kaksinkertaista miehiin verrattuna: Seitsemän prosenttia suomalaista naisista ja neljä prosenttia miehistä eli yhteensä lähes 300 000 henkeä sairasti vähintään yhden masennushäiriöjakson vuonna 2011. Naiset saattavat masentua miehiä useammin esimerkiksi työelämän eriarvoisuuden vuoksi. Naisten, joilla on miehiä pienempi palkka vastaavissa työtehtävissä, on havaittu kärsivän miehiä useammin masennuksesta.Naisten sairastumisriski on suurimmillaan hedelmällisten vuosien aikana.

Ennuste

Vakava-asteinen masennus helpottuu keskimäärin kuuden viikon kuluessa hoidon aloittamisesta, mutta toimintakyvyn palautuminen kestää keskimäärin kahdeksan kuukautta, ja 40 prosenttia sairastuu uudestaan vakavaan masennukseen puolentoista vuoden kuluttua paranemisestaan. Uusiutumisen mahdollisuus on korkea myös ilman hoitoa jääneiden kohdalla. Vain joka neljäs masennuksen vuoksi vuoden sairauslomalla ollut kuntoutuu takaisin työelämään. Masennuksen kanssa usein komorbidi (50 %) ahdistushäiriö 50-60 %:n todennäköisyydellä kuuden kuukauden kontrollissa.

Oireet

Masennusta luonnehtii koettu apeuden, melankolian, alavireisyyden ja toivottomuuden tila. Masennus häiritsee usein sosiaalista kanssakäymistä ja alentaa elämänlaatua. Masentuneen ihmisen on usein vaikeaa selviytyä päivittäisistä askareistaan ja hän voi harkita tai yrittää itsemurhaa. Muita masennuksen mahdollisia oireita ovat huono itsetunto, mielenkiinnon menetys aiemmin kiinnostaneisiin asioihin, ahdistus, väsymys sekä muutokset ruokahalussa ja unen määrässä. Vaikeasti masentuneet saattavat myös kokea ajatusharhoja tai hallusinaatioita. Masennuspotilailla saattaa olla myös muistamiseen ja oppimiseen liittyviä ongelmia.

Masennuksen oireet kehittyvät usein vähitellen, ja ensioireet voivat ilmentyä nukahtamisvaikeuksina, aamuöisinä heräämisinä, jatkuvana väsymyksenä tai ilottomuutena ja ärtyneisyytenä. Masentuneella henkilöllä on yleensä kaikkiin elämän osa-alueisiin ulottuva alakuloinen mieliala ja vaikeuksia nauttia normaalisti mielenkiintoisista asioista. Masentunut henkilö on usein poikkeuksellisen väsynyt, ja hänellä saattaa esiintyä perusteettomia tai kohtuuttomia itsesyytöksiä ja syyllisyyden tunnetta. Masentuneella omanarvontunto ja itseluottamus ovat vähentyneet, ja hän saattaa tuntea olonsa avuttomaksi ja epätoivoiseksi. Vakavissa tapauksissa masentuneilla voi esiintyä psykoosin oireita, kuten voimakkaita harhaluuloja, joskus myös epämiellyttäviä tai pelottavia hallusinaatioita. Muita oireita ovat heikko keskittymiskyky ja muistivaikeudet, sosiaalisten tilanteiden välttely, seksuaalinen haluttomuus, ärtyneisyys sekä kuolemaan ja itsemurhaan liittyvät ajatukset. Unettomuus on masentuneilla tyypillistä, erityisesti aamuöinen herääminen ja kyvyttömyys nukahtaa uudelleen. Jotkut saattavat myös kokea liikaunisuutta.

Masentuneella henkilöllä saattaa olla myös monia fyysisiä oireita, kuten uupumusta, päänsärkyä, vatsavaivoja ja muita epämääräisiä kipuja, joilla ei ole selvää fyysistä syytä. Ruokahalu yleensä vähenee, mikä voi johtaa painonmenetykseen, mutta joillain potilailla havaitaan myös ruokahalun kasvua ja sen myötä painon kasvua. Henkilön käyttäytyminen voi olla levotonta, tai kehon liikkeet voivat olla korostuneen hidastuneita. Yleinen piirre on myös päätöksenteon vaikeutuminen. Masennukseen liittyy usein myös itsetuhoisuus tai itsetuhoiset ajatukset.

Masennuksessa mieliala ei juuri vaihtele, eikä se riipu olosuhteista. Joskus ahdistuneisuus, tuskastuneisuus ja fyysinen levottomuus ovat masentunutta mielialaa vahvempia oireita. Masennus voi myös peittyä huomiohakuisen käytöksen, fobioiden, hypokondrian ja alkoholin liikakäytön alle. Yleensä oireita on oltava vähintään kaksi viikkoa, voimakkaissa reaktioissa vähemmänkin voi riittää.

Lapsilla ja nuorilla masennus voi joskus myös näkyä alakuloisuuden sijaan enemmänkin ärtyisyytenä ja erilaisina käytöshäiriöinä. Murrosiässä oirekuva alkaa vastata lähestyvissä määrin aikuisten masennusta.

Masennuksen fysiologinen pohja

Neurobiologiselta luonteeltaan masennus on heterogeeninen elimistöä kuormittavan stressin aiheuttama aivojen ja muun keskushermoston tulehdustila. Ensimmäinen masennusjakso puhkeaa lähes aina stressin yhteydessä.

Masennukseen liittyy tyypillisesti HPA- eli hypotalamus–aivolisäke–lisämunuaiskuori-akselin yliaktiivisuutta. Stressin tiedetään kiihdyttävän HPA-akselin toimintaa ja saavan makrofagit erittämään tulehdussytokiineja, jotka vähentävät kasvutekijöiden vaikutuksia ja keskushermoston välittäjäaineiden toimintaa ja aiheuttavat masennusoireita. Tulehdussytokiinit sekä masennukseen liittyvät poikkeavuudet monoamini- eli serotoniini-, dopamiini- ja noradrenaliinijärjestelmien toiminnassa heikentävät niiden palautejärjestelmien toimintaa, joiden tehtävänä on vaimentaa stressivastetta. Esimerkisi pidemmän aikavälin stressivasteiden säätelyyn osallistuvan kortisolin kyky jarruttaa HPA-akselin toimintaa on heikentynyt, mikä aiheuttaa lisääntynyttä kortisolin eritystä.

Lisääntynyt kortisolin eritys saattaa lisätä välittäjäaine glutamaatin toimintaa, mikä voi kuihduttaa hippokampuksen hermosoluja. Osassa tutkimuksia onkin havaittu, että oppimisesta ja muistamisesta vastaava hippokampus on kutistunut sitä pienemmäksi, mitä pidempään masennusta on kestänyt. Liiallinen kortisolin eritys aiheuttaa myös endoteelivaurioita ja lisää viskeraalisen rasvan määrää. Häiriöt typpioksidin ja serotoniinijärjestelmän toiminnassa aiheuttavat lisäksi verihiutaleiden epänormaalin suurta aktivoitumista, mikä saattaa lisätä sydän- ja verisuonitautien riskiä. Lisäksi masennukseen saattaa liittyä veri-aivoesteen toiminnan heikkenemistä.

Masennuksen aiheuttamia muutoksia aivoissa ei tunneta tarkasti ja ne voivat olla eri potilailla erilaisia. Stressi aktivoi HPA- eli hypotalamus-aivolisäke-lisämunuaiskuori-akselin sangen monimutkaisen ketjun kautta. Aivoilla on tärkeä rooli HPA-akselin toiminnan säätelyssä, ja hippokampus, etuaivokuori ja mantelitumake ovat tässä keskeisimpiä rakenteita. Hippokampus ja etuaivokuori jarruttavat HPA-akselin toimintaa, kun taas mantelitumake kiihdyttää sitä. Depressiossa stressihormoni kortisolin kyky jarruttaa HPA-akselin toimintaa on heikentynyt, jolloin syntyy tavallaan negatiivinen kehä, jossa normaali hypotalamus-aivolisäke-lisämunuaiskuori-akselin vaimennus ei toimi.

Masennuksessa on HPA-akselin yliaktiivisuus on yksi kaikkein selkeimmistä ja toistetuimmista löydöksistä (Manji ym. 2003). Lähes kaikissa tapauksissa ensimmäinen depressioepisodi puhkeaa voimakkaan tai pitkäkestoisen stressin yhteydessä. Stressin vaikutus puolestaan välittyy elimistössä pääasiassa kahden mekanismin kautta. Autonomisen hermoston sympaattinen osa vastaa nopeasta akuutin vaiheen stressivasteesta erittämällä adrenaliinia ja noradrenaliinia. HPA-akselin vaikutukset taas välittyvät pääasiassa kortisolin kautta, ja se osallistuu pidemmän aikavälin stressivasteiden säätelyyn. Tavallisesti stressireaktio auttaa akuutisti sopeutumaan uuteen tilanteeseen johtaen lopulta homeostaasin palautumiseen.

Depressioon liittyvä lisääntynyt kortisolin eritys vaikuttaa johtavan muutoksiin hippokampuksessa, jossa on paljon kortikosteroidireseptoreja. Tunnettu tosiasia on, että sekä liian pienet että liian suuret kortikoidimäärät aiheuttavat häiriöitä keskushermoston toiminnassa. Erityisesti tyypin II glukokortikoidireseptorien aktivaatio lisää välittäjäaine glutamaatin toimintaa aivoissa, joka voi tunnettujen mekanismien välityksellä johtaa hermosolujen kuihtumiseen hippokampuksessa. Depressiopotilaiden aivoissa onkin kuvannettu sairaudesta aiheutuneita rakenteellisia muutoksia. Näissä aivojen rakennetutkimuksissa keskeinen depressioon liittyvä muutos paikantuu hippokampukseen, jonka on useissa tutkimuksissa osoitettu olevan masennusta sairastavilla pienempi kuin terveillä (Videbech ja Ravnkilde 2004). Ainakin osassa tutkimuksista hippokampuksen koko kytkeytyy masennuksen kestoon: mitä pitempään depressio on kestänyt, sitä pienemmäksi hippokampus on kutistunut. Hippokampuksella on keskeinen rooli oppimisessa ja muistamisessa, ja depressiopotilailla on havaittu vaikeuksia näissä toiminnoissa, Onkin siis todennäköistä että stressin seurauksena lisääntyneen kortisolinerityksen aiheuttamat hippokampuksen rakenteelliset ja toiminnalliset muutokset selittävät ainakin osan depressioon liittyvistä neurokognitiivisista eli tiedollisiin toimintoihin ja tajunnan sisältöön liittyvistä poikkeavuuksista.

Edellä mainittujen keskushermoston rakenteisiin liittyvien vaikutusten lisäksi kortisolin liikaerityksellä on myös muita pitkäaikaisvaikutuksia. Sen tiedetään esimerkiksi aiheuttavan endoteelivaurioita (Serrano ym. 2011) ja lisäävän viskeraalisen rasvan määrää, ja depressiopotilailla onkin suurentunut keskivartalolihavuuden riski (Mann ja Thakore 1999).

Tuoreissa tutkimuksissa depressiopotilailla on laboratoriokokeissa havaittu suurentuneita tulehdusmerkkiainepitoisuuksia. Depressiopotilailla tulehdusta edistävien sytokiinien eritys on lisääntynyt (Figueira ja Ouakinin 2008, Howren ym. 2009). Myös proinflammatoristen sytokiinien antaminen ihmisille saa aikaan masennusoireita. Merkittävälle osalle potilaista, jotka saavat hoidoksi alfainterferonia, kehittyy depressio-oireita (Capuron ym. 2002). Sytokiiniylimäärä saattaa myös johtaa insuliiniresistenssiin ja glukokortikoidireseptorien herkkyyden muutoksiin, jotka voivat pahentaa depression liittyviä metabolisia ja neuroendokriinisia häiriöitä (Weisler-Frank ym. 2005). Tämä on yksi niistä mekanismeista, jotka liittävät masennuksen moniin muihin ruumiillisiin sairauksiin. Tulehdusta edistävillä sytokiineilla on myös keskushermostovaikutuksia. Veri- aivoesteessä ei ole spesifisiä kuljettajaproteiineja suurille peptideille ja proteiineille. On kuitenkin mahdollista, että depressioon liittyy myös veri-aivoesteen ”vuotaminen”. Toisaalta aivojen verisuonten endoteelisolut voivat tuottaa sytokiineja itse aivoissa. Kolmas mahdollisuus on, että tulehdusmarkkerit sitoutuvat vagushermon reseptoreihin aiheuttaen tulehdusmuutoksia aivoissa (Lothrich ym. 2011). Sytokiinit heikentävät monoamiinien toimintaa ja vähentävät neurotrofisten tekijöiden vaikutusta. Tämä voi puolestaan johtaa neuronien apoptoosiin ja gliavaurioihin. Depressioon liittyvän aivojen hippokampusvaurion lisäksi depressiolla on kuvattu olevan myös muita vaikutuksia keskushermoston rakenteisiin.

Masennuksessa aktivoituu sama aivojen osa, joka aktivoituu silloin kun aivot eivät saa palkintoja eli kun ihminen ei koe elämää palkitsevaksi. Tästä aiheutuu pettymyksen ja häviöllä olon tunnetta. Sama aivojen osa on myös yhteydessä ihmisen itsetuntoon, mikä aiheuttaa tyypillisesti itsetunnon laskua. Pelkkää masentunutta mielialaa ei luokitellakaan kliiniseksi masennukseksi, vaan potilaalla on esiinnyttävä suurimman osan päivää sekä useimpina päivinä edeltävien kahden viikon aikana joko poikkeuksellisen masentunutta mielialaa, joka ei selity ulkoisilla tekijöillä tai kiinnostuksen taikka mielihyvän katoamista sellaisia asioita kohtaan, joista henkilö on tavallisesti ollut kiinnostunut tai jotka ovat tuottaneet hänelle mielihyvää. Edellä kuvattujen oireiden lisäksi pitää esiintyä myös vähintään viisi muuta oiretta, kuten esimerkiksi itseluottamuksen vähenemistä, kohtuuttomia itsesyytöksiä, toistuvia itsemurha-ajatuksia, itsetuhoista käyttäytymistä, keskittymisvaikeutta, syömisongelmia ja unihäiriöitä.

Masennukselle altistavia tekijöitä

Masennukseen sairastuminen voi johtua monista eri tekijöistä, joiden merkittävyys riippuu ihmisestä yksilöllisesti. Sairastumisriskiä lisäävät vaikea elämäntilanne, krooninen kipu tai muu pitkään jatkunut stressitila, henkilökohtaiset kokemukset ja niiden aiheuttamat traumat, uuvuttavat yhteiskunnalliset ja sosiaaliset olosuhteet, yksilön menestystä korostava kulttuuri sekä mielenterveyttä tukematon elinympäristö.

Myös yksilön kokemat psykologiset ongelmat ja ristiriidat lisäävät riskiä sairastua masennukseen. Masennuspotilaiden aivoista on löydetty lisäksi rakenteellisia muutoksia ja hermoston välittäjäaineiden poikkeuksellisia pitoisuuksia, jotka johtuvat erään teorian mukaan mielialaa ja biologisia rytmejä säätelevien hermoverkostojen toimintahäiriöstä. Myös fyysiset ja psykiatriset sairaudet voivat altistaa masennuksen puhkeamiselle.

Kuormittava elämäntilanne

Masennuksen laukaisevina tekijöinä ovat usein suuret kielteiset ja odottamattomat elämäntilanteen muutokset, kuten avioero, oma tai läheisen sairastuminen, merkittävä menetys tai jokin pitkäkestoisesti kuormittava tekijä. Myös suuri pettymys, läheisen kuolemaan liittyvä surematon suru tai ihmisuhteisiin liittyvä ristiriita voivat johtaa masennuksen puhkeamiseen.

Kliininen masennus saa alkunsa lähes kaikilla potilailla voimakkaasta tai pitkäkestoisesta stressistä kuten kumppanin menetyksestä tai työttömäksi tai kiusatuksi joutumisesta.

Krooninen kipu

Vuonna 2021 julkaistussa australialaistutkimuksessa havaittiin että kroonisesta kivusta kärsivillä esiintyy lähes kaksi kertaa muita enemmän masennusta ja he yrittävät lähes kaksi kertaa tavallista todennäköisemmin itsemurhaa. Vuonna 2016 julkaistussa brittitutkimuksessa havaittiin, että 61 prosentilla hoitoresistenttiä invalidisoivaa kipua sairastavista kipukroonikoista esiintyi todennäköisesti kliiniset diagnoosikriteerit täyttävää masennusta ja että 38 prosenttia kyseisistä kipukroonikoista täytti vaikea-asteisen masennuksen tunnusmerkit.

Krooninen kipu lisää voimakkaasti riskiä sairastua masennukseen sekä myös masennuksen uusimisriskiä siten, että riski lisääntyy kivun voimakkuuden lisääntyessä. Yhteys on voimakkainta vanhuksilla, joista 13 prosentilla esiintyy sekä kroonista kipua että masennusta. Masennusta esiintyy etenkin niillä, joiden kivusta aiheutuu eniten työ- ja toimintakyvyttömyyttä.

Myös masennus tai muut psykiatriset sairaudet lisäävät kroonisen kivun riskiä, mutta niiden kipuriskiä lisäävä vaikutus on paljon pienempi kuin kivun masennusriskiä lisäävä vaikutus.

Traumaattiset kokemukset

Varhaiset traumat, kuten lapsuudenaikainen hyväksikäyttö, muu kaltoinkohtelu tai koulukiusaaminen ovat keskeisisiä masennuksen riskitekijöitä. Elimistö saattaa muovautua depressioalttiiksi traumaattisten kokemusten vaikutuksesta. Traumatisoituneilla ihmisillä esiintyy vielä aikuisena esimerkiksi tavallista useammin HPA- eli hypotalamus–aivolisäke–lisämunuaiskuori-akselin yliaktiivisuutta sekä tulehdusta edistävän herkän CRP-tulehdussytokiinin suurentuneita pitoisuuksia.

Psyykkiset vaikeudet

Itsetunnon hauraus ja läheisyyden tarpeeseen perustuva alttius alistua eli liiallinen kiltteys lisäävät masennusalttiutta. Myös lapsuuden ja nuoruuden aikana sisäistetyt negatiiviset ajatusmallit lisäävät riskiä sairastua masennukseen.

Myös vihan ja vihaisuuden tukahduttaminen saattaa aiheuttaa masennusta. Tukahduttaminen saattaa johtua siitä, että viha koetaan liian vaaralliseksi tunteeksi tai että ihminen pelkää, että hänet hylätään, jos hän ilmaisee vihaansa. Joillain on vaikeuksia jopa havaita omaa vihaansa..

Lievästä tai keskivaikeasta masennuksesta kärsivät ihmiset ajattelevat realistisemmin kuin masennuksesta kärsimättömät ihmiset ja heillä on totuudenmukaisempi käsitys omasta roolista, kyvyistä ja rajoitteista. Introvertit, korkean älykkyysosamäärän omaavat ja miehet ovat erityisen alttiita kokemaan elämän merkityksettömänä.

Ihmissuhdeongelmat

Suurin osa kliinisistä masennusjaksoista saa alkunsa ihmissuhteisiin liittyvistä kielteisistä tapahtumista kuten kumppanin menetyksestä tai kiusatuksi joutumisesta.

Myös esimerkiksi sosiaalista eristäytymistä aiheuttava sosiaalinen arkuus lisää riskiä sairastua masennukseen. Toistuvat masennustilat kaventavat lisäksi usein niistä kärsivien sosiaalista tukiverkkoa, joka on omiaan lisäämään masennusalttiutta ja pitkittämään masennuksen kestoa.

Eriarvoisuus ja yhteiskunnalliset syyt

YK:n tutkimuksessa on huomattu, että taloudellinen epätasa-arvo eli tulojen ja vaurauden epätasainen jakautuminen yhteiskunnassa lisää masennuksen esiintyvyyttä. Eräässä toisessa tutkimuksessa havaittiin, että taloudellinen epätasa-arvo voi pahentaa masennuksen oireita, koska ihmiset vertaavat itseään muihin. Tutkijoiden mukaan iIhmisten henkiset selviytymisresurssit vaihtelevat tavallista enemmän korkean epätasa-arvon yhteiskunnissa.

Myös yhteiskunnallinen huono-osaisuus, rasismi ja työelämän ylisuuret tehokkuusvaatimukset voivat johtaa masennukseen. Enintään keskiasteen koulutusta vaativissa ammateissa toimivilla suomalaisilla on muita suurempi riski menettää työkykynsä masennuksen vuoksi. Esimerkiksi huonot työolot ja epäoikeudenmukainen johtamiskulttuuri lisäävät työntekijöiden masennusriskiä.

Tuotantotyöntekijöiden masennuksen takana on usein työn raskaus, staattinen kuormittavuus, henkinen stressaavuus ja työntekijöiden huono kohtelu. Työn tuloksia seurataan usein herkeämättä ja työnantajan asenne saattaa olla hyvin ankara. Esimerkiksi suullisia varoituksia annetaan usein pienistäkin virheistä kuten muutaman minuutin myöhästymisistä. Myös matala palkkataso aiheuttaa stressiä sekä tarvetta tehdä ylitöitä.

Länsimainen kilpailuyhteiskunta ja teollinen elämäntapa

Psykologian professori Stephen Ilardin mukaan masennus voi johtua nykyisten teollisuusyhteiskuntien elämäntavasta. Ilard on hyödyntänyt ajattelussaan Edward Schieffelin tutkimusten mukaan masennusta esiintyy Kaluli-alkuperäisasukasheimon keskuudessa vain yhdellä kahdestatuhannesta. Ilardin mukaan masennus on yleistynyt jatkuvasti noin sadan vuoden ajan ja jokainen uudempi sukupolvi kärsii masennuksesta aiempaa sukupolvea enemmän.

Masennusta esiintyy enemmän korkean bruttokansantuotteen maissa. Sosiaalisen pääoman vähyys ja yksinäisyys altistavat masennukselle. Ihmiset länsimaissa syövät liikaa ja liian heikkoravinteista ruokaa, istuvat paikallaan, ovat univelassa, eivät näe auringonvaloa ja ovat eristyneitä muista ihmisistä. Heikko terveydentila voi vaikuttaa myös mielen hyvinvointiin.

Masennusta pidetään kansantautina yksilöllistä menestystä arvostavissa teollistuneissa yhteiskunnissa, kun taas yhteisöllisissä kulttuureissa kuten Afrikassa masennus on usein "vaikeasti tunnistettavissa". Yksilöllisyyttä korostavissa yhteiskunnissa jokaisen katsotaan olevan itse on vastuussa tekemisistään, myös epäonnistumisistaan. Ihmisillä on jatkuvaa painetta selviytyä ihmissuhteiden, työn, omien pyrkimysten ja tarpeiden, tunteiden, lapsuuden ja kanssaihmisten asettamien odotusten ristivedosta niin, että pärjäisi, tuottaisi ja kehittyisi. Jos nämä odotukset eivät toteudu, tulee halu vetäytyä, hakea omaa aikaa ja pysähtyä. Ihminen masentuu, jos siihen ei ole mahdollisuutta. Masennusta on määritelty depressiivisen realismin nimityksellä terveeksi epäilykseksi siitä että elämä on vailla merkitystä ja moderni yhteiskunta on absurdi ja vieraannuttava

Kolesterolin puute

Kolesterolin puute saattaa häiritä 5-HT_1A- ja 5-HT₇-reseptorien sekä serotoniinitransportteriproteiinin toimintaa alentaen serotonergisen järjestelmän aktiviteettia, mikä saattaa suurentaa masennus- ja itsemurhariskiä.

Fyysisiä ja kemiallisia syitä

Lihavilla ihmisillä on 55 prosenttia suurempi riski sairastua masennukseen.

Vuonna 2016 julkaistun tutkimuksen mukaan hormonaalinen ehkäisy voi lisätä riskiä sairastua masennukseen 20 prosentilla. Havaittu vaikutus oli suurin teini-ikäisten ryhmässä, jossa ehkäisypillereitä käyttävien nuorten naisten riskin sairastua masennukseen oli kaksinkertainen. Kierukka ja ehkäisylaastari lisäävät ehkäisypillereitäkin voimakkaammin riskiä sairastua masennukseen.

Jotkut kemialliset aineet kuten alkoholi, muut päihteet, lääkkeiden väärinkäyttö voivat aiheuttaa tai pahentaa masennusta. Myös alkoholin liikakäyttö voi aiheuttaa masennusta.

Jotkin aivotoiminnan häiriöt, kuten krooninen unettomuus lisäävät riskiä sairastua masennukseen. Univaje aiheuttaa masennusta, joka puolestaan saattaa lisätä univajetta ja aiheuttaa muita psykiatrisia oireita kuten maniaa, ylivilkkautta ja haastavaa käytöstä.

Ruoka-aineyliherkkyydet saattavat aiheuttaa suolistoon matala-asteisen tulehduksen, joka vaikuttaa vagushermon välityksellä aivoihin aikaansaaden masennusta. Vuonna 2009 julkaistun tutkimuksessa havaittiin, että ruokavaliolla oli masennukselta suojaava tai sitä pahentava vaikutus. Runsaasti hedelmiä, vihanneksia ja kalaa sisältävä ruokavalio suojasi masennusoireilta ja runsaasti prosessoitua lihaa, suklaata, makeutettuja jälkiruokia, paistettuja ruokia, muroja ja rasvaisia maitotuotteita sisältävä ruokavalio lisäsi niiden riskiä.

Raudanpuute saattaa olla yhteydessä masennukseen. Raudanpuutteen aiheuttama väsymys saatetaan myös tulkita masennukseksi.

Muut sairaudet

Monet sairaudet lisäävät riskiä sairastua masennukseen. Esimerkiksi somaattisia sairauksia sairastavilla esiintyy moninkertaisesti masennusta muuhun väestöön verrattuna. Masennus lisää myös riskiä sairastua moniin somaattisiin sairauksiin tavalla, joka ei johdu masennukseen liittyvistä elintavoista. Myös ahdistuneisuusoireyhtymät, paniikkihäiriö ja sosiaalisten tilanteiden pelko lisäävät riskiä sairastua masennukseen. Masennuksen ja ahdistuksen komorbiditeetti keskenään on noin 50 %.

Masennus voi olla kaksisuuntaisen mielialahäiriön sairausjakso.

Monet fyysiset eli somaattiset sairaudet kuten diabetes ja kilpirauhasen vajaatoiminta aiheuttavat niin sanottua fyysis- eli somaattisperäistä masennusta, jota kutsutaan myös fyysiseksi masennukseksi. Jopa esidiabetekseen sairastuneilla esiintyy lähes kolme kertaa muuta väestöä enemmän masennusta. Myös esimerkiksi sairastettu tulehdustauti, keliakia, raudanpuutos, lisämunuaisen kuorikerroksen liikatoiminta ja krooniset infektiot voivat aiheuttaa fyysisperäistä masennusta tai pahentaa psyykkisperäistä masennusta. Kilpirauhasen vajaatoimintaa hoidetaan usein masennuksena, koska myös masennus voi aiheuttaa alakuloa ja väsymystä eikä viitearvoihin voi luottaa kaikkien potilaiden kohdalla. Masennus voi olla taudin oire myös esimerkiksi diabeteksessa. Myös foolihapon tai B12-vitamiinin puutos voivat myös aiheuttaa fyysistä masennusta. B12-vitamiinista voi esiintyä puutosta, vaikka sitä saisi riittävästi ravinnosta, jos potilaalla on B12-vitamiinin imeytymishäiriö. Myös D-vitamiinin puutos voi aiheuttaa masennusoireita.

Myös esimerkiksi vaihdevuosiin liittyvät hormonitoiminnan heilahtelut voivat aiheuttaa masennusta, ja moniin yleisesti ruumiillisina pidettyihin keskushermosto- ja aivosairauksiin kuten Aivoinfarktiin ja aivovammaan ja Alzheimerin tautiin liittyy merkittävästi kohonnut masennusriski.

Fyysisperäisen masennuksen mahdollisuutta ei oteta aina riittävän hyvin huomioon. Neurologisten sairauksien aiheuttamat oireet tulkitaan tämän vuoksi usein masennukseksi, mikä viivästyttää oikean diagnoosin saantia.

Masennus voi johtua myös infektiosta, synnytyksestä, päihteidenkäytöstä tai yksinäisyydestä.

Perinnöllinen tai ympäristötekijöistä johtuva eli ns. hankittu biologinen alttius, synnynnäinen temperamentti ja lapsuuden- ja nuoruudenaikaisten kokemusten muovaama persoonallisuuden rakenne voivat lisätä masennuksen ja sen pitkittymisen riskiä.

Masennuksen syistä esitettyjä malleja ja hypoteeseja

Neurometabolia

Masennus on neurometabolinen sairaus, johon liittyy muun muassa glukoosihypometabolismi, oksidatiivinen stressi ja inflammaatio.

Psykodynaaminen malli

Masennus johtuu psykodynaamisen näkemyksen mukaan ratkaisemattomista ristiriidoista, jotka juontavat juurensa elämässä varhain tapahtuneista menetyksistä tai pettymyksistä.

Interpersoonallinen malli

Masennus johtuu interpersoonallisen näkemyksen mukaan epätyydyttävistä ihmissuhteista tai epätyydyttävistä sosiaalisista siteistä..

Teoria virheellisistä ajattelutavoista

Psykoterapian kognitiivista koulukuntaa edustavan näkemyksen mukaan masennus johtuu potilaan virheellisestä ajattelusta ja siitä, että hänellä on liian kielteiset käsitykset itsestään, muista ihmisistä ja maailmasta yleensä.

Endogeeninen malli

Masennuksen endogeenisessa mallissa oletetaan, että masennuksessa on kyse ensisijaisesti aivojen biokemiallisesta häiriöstä.

Monoamiinihypoteesi (aivokemian häiriö-hypoteesi)

Vuonna 1965 kehitetyn masennuksen klassisen monoamiiniteorian mukaan masennus johtuisi monoamiineiksi kutsuttujen välittäjäaineiden serotoniinin, noradrenaliinin ja dopamiinin toiminnan häiriöstä. Välittäjäainehypoteesia perusteltiin sillä, että serotoniinin tai noradrenaliinin solunulkoisia pitoisuuksia lisäävien lääkeaineiden havaittiin auttavan masennuspotilaita.

Serotoniiniteoria tuli suosituksi 1980-luvulla. Sillä tarkoitettiin hypoteesia, jonka mukaan masennus johtuisi aivojen serotoniinivajeesta. Myös serotoniinhypoteesia perusteltiin sillä, että serotoniinin määrää lisäävien lääkkeiden oli havaittu auttavan masennuspotilaita. Vuonna 2022 julkaistun tieteellisestä tutkimusnäytöstä tehdyn metatutkimuksen mukaan tutkimuksista ei ole kuitenkaan saatu vahvistusta serotoniinihypoteesille. Lisäksi on olemassa jonkin verran näyttöä siitä, että masennuslääkkeiden pitkäaikaiskäyttö päin vastoin vähentää aivojen serotoniinipitoisuutta.

Neurotieteen professori Eero Castrénin mukaan serotoniinin, noradrenaliinin ja masennuksen suorasta suhteesta ja aivokemian epätasapainosta masennuksen syynä on iskostunut lujasti asiantuntijoiden mieleen, vaikka serotoniinin tai noradrenaliinin määrän ei ole osoitettu olevan vähentynyt masentuneilla eikä serotoniinin määrä aivoissa korreloi mielialaan myöskään terveillä ihmisillä. Masennuslääkkeiden kliiniset vaikutukset ilmenevät myös selvästi vasta useiden viikkojen kuluttua hoidon aloituksesta, vaikka niiden vaikutukset monoamiinipitoisuuteen ovat paljon nopeampia.

Kun myös julkaisematta jätetyt kliiniset tutkimukset on otettu tarkastelussa huomioon, on havaittu, että SSRI-lääkkeiden teho on lumelääkettä merkittävästi parempaa ainoastaan vakavan masennuksen kohdalla. Ero tutkittavaa ja lumelääkettä saaneiden potilaiden hoitotuloksessa saattaa johtua kuitenkin siitä, että tutkittavaa lääkettä saaneiden lumevaikutus tehostuu lumeryhmään verrattuna, koska he arvaavat lääkkeen sivuvaikutusten perusteella saaneensa muuta kuin lumelääkettä.

Myös Eero Castren on huomauttanut, ettei pelkän masennuslääkityksen avulla ole havaittu syntyvän tuloksia, mutta masennukseen liittyvä "aivojen hermoverkon vääristyneisyys" saattaa korjautua esimerkiksi "hermoverkon normaalin toiminnan mallin" tarjoavan kuntoutusterapian kuten psykoterapian avulla. Myös ympäristön ja elämäntilanteen muuttuminen, sosiaalisten ja käytännöllisten ongelmien ratkaiseminen sekä ryhmäliikunta saattavat auttaa. Virikkeellisen ympäristön onkin havaittu lisäävän hermoverkkojen muovautuvuutta siinä missä masennuslääkkeidenkin.

Britannian psykologisen instituutin mukaan masennus kannattaisi määritellä mieluummin stressitilaksi kuin sairaudeksi. Stanfordin yliopiston neurologian professori Robert Sapolsky pitää masennusta fyysisenä sairautena, kun taas Turun yliopiston Integratiivisen neurotieteen ja psykiatrian professori Hasse Karlsson on esittänyt, että jako psykiatrisiin ja somaattisiin sairauksiin ei pätisi masennuksen kohdalla.

Hermoverkkohypoteesi (masennuksen neurotrofinen hypoteesi)

Masennus johtuu neurotrofisen eli hermoverkkohypoteesin (neural circuit hypothesis) mukaan siitä, että stressin aiheuttamat muutokset tietyissä aivojen hermoverkoissa aiheuttavat masennusta. Suomessa hermoverkkohypoteesin on tulkittu tarkoittavan myös sitä, että hermoston kasvutekijöiden vähentymisen aiheuttama hermoston puutteellinen muovautuvuus aiheuttaisi masennusta. Jälkimmäinen tulkinta on kuitenkin ongelmallinen esimerkiksi neurotieteen professori Eero Castrénin mukaan.

Neurotrofista hypoteesia perustellaan sillä, että tietoa ja tunteita käsittelevien hermoverkkojen plastisuutta (neural plasticity) eli muovautuvuutta ainakin osittain lisäävien lääkeaineiden on havaittu tehostavan psykoterapian tutkimuksissa havaittua hoitovaikutusta. On kuitenkin epäselvää, mitä masennuslääkkeiden aikaansaama muovautuvuus saa aikaan ja millainen yhteys sillä on masennuksen oireiden helpottumiseen.

Hermoverkkohypoteesissa ei yksilöidä hermoverkkomuutosten luonnetta eikä oteta kantaa siihen, tarkoitetaanko aivoissa syntyneillä "väärillä kytkennöillä" ja "virheellisiksi muodostuneilla hermosoluyhteyksillä" aivojen elimellisiä muutoksia vaiko potilaan vääriä ajattelumalleja ja asenteita. Jälkimmäistä vaihtoehtoa tukee professori Eero Castrénin näkemys siitä, että masennukseen liittyvät väärät hermosoluyhteydet saattavat korjautua "hermoverkon normaalin toimintamallin" tarjoavan psykoterapian avulla.

Evoluutiopsykologinen malli

Markus J. Rantala on tutkinut masennusta evoluutiopsykologian näkökulmasta. Hän on tutkimusryhmineen ehdottanut, ettei masennus ole vain yksi sairaus vaan evoluutiopsykologian näkökulmasta 12 eri sairautta:

• 1. Infektion laukaisema masennus
• 2. Kroonisen stressin laukaisema masennus
• 3. Yksinäisyyden laukaisema masennus
• 4. Traumaperäisen stressihäiriön laukaisema masennus
• 5. Hierarkiakonfliktin laukaisema masennus
• 6. Rakkausongelmien laukaisema masennus
• 7. Läheisen kuoleman laukaisema masennus
• 8. Synnytyksen jälkeinen masennus
• 9. Vuodenaikaismasennus
• 10. Kemikaalien laukaisema masennus
• 11. Somaattisten sairauksien laukaisema masennus
• 12. Nälkiintymisen laukaisema masennus

Tutkimusryhmän mukaan länsimaisen elämäntavan aiheuttama matala-asteinen tulehdus ja krooninen stressi voimistavat masennuksen oireita johtaen yksilön kannalta maladaptiiviseen kliiniseen masennukseen. Jotkin masennustyypit ovat luonnonvalinnan tuottamia sopeutumia: luonnonvalinta on esimerkiksi suosinut niitä yksilöitä, jotka ovat masentuneet yksinäisyydessä, sillä yksin oleminen on ollut erittäin vaarallista evolutiivisessa ympäristössä, sekä niitä, jotka ovat masentuneet nälänhädässä, sillä masentunut kuluttaa vähemmän energiaa.

Masennuksen diagnosointi

Masennuksen diagnosointi perustuu haastattelussa todettuihin oireisiin. Diagnosoinnissa käytetään esimerkiksi lääkeyhtiö Pfizerin rahoituksella kehitettyä kymmenen kysymyksen PHQ-9 depressiokyselylomaketta.

Masennuksen diagnosointikriteereihin lisättiin Suomessa vuonna 1987 esimerkiksi mielihyvän menettäminen, arvottomuuden tunne, keskittymiskyvyn heikkeneminen, psykomotorinen kiihtyneisyys tai hidastuminen, ruokahaluttomuus, ruokahalun kasvu, unettomuus ja liikaunisuus.

Kliinisen masennuksen ensimmäinen jakso diagnosoidaan masennustilaksi (F32) ja mahdolliset seuraavat jaksot diagnosoidaan sairaudeksi nimeltä toistuva masennus (F33).

Suomessa vuonna 1999 tehdyssä suppeassa tutkimuksessa havaittiin, että lievästä masennuksesta kärsineet vanhukset olivat tavallista sairaampia ja erottuvat myös selvästi asenteiltaan verrokeista, jotka eivät olleet masentuneita eivätkä kärsineet kognitiivisista ongelmista. Tutkijoiden mielestä kotisairaanhoidon henkilökunnan pitäisi tiedostaa paremmin somaattisten sairauksien vaikutukset vanhusten terveyteen ja toimintakykyyn sekä niiden yhteys masennusoireisiin. Masennusoireista kärvisivät eivät olleet yhtä tyytyväisiä elämäänsä kuin verrokit, eivät tunteneet olevansa yhtä tarpeellisia, eikä heillä ollut yhtä paljon tulevaisuuden suunnitelmia. He tunsivat itsensä myös yksinäisemmiksi ja tapasivat vähemmän ystäviään. Kotihoitajat ja muu hoitohenkilöstö tunnisti masennuksen vain 40 %:lla niistä potilaista, jotka Zungin skaalan mukaan olivat lievästi masentuneita. Vanhukset tunnistivat itse depressionsa paljon useammin kuin hoitohenkilökunta. Masennuksesta kärsivän henkilön tutkimuksen ei pitäisi päättyä diagnoosin asettamiseen, vaan kaikkien tapaamisten yhteydessä olisi arvioitava masennuksen syvyys, mahdollinen itsemurhavaara, sairaalahoidon tarve sekä lääkehoidon hyödyt ja haitat.

Masennuksen vaikeusastetta arvioidaan ICD-10:ssä oireiden lukumäärän mukaan (lievä 4–5, keskivaikea 6–7 ja vaikea 8–10 oiretta), mutta sitä voidaan arvioida myös oiremittareiden (esim. Hamiltonin depressioasteikko, Montgomery-Åsbergin depressioasteikko 2, Beckin depressioasteikko) avulla, tai masennustilaan liittyvän toimintakyvyn heikkenemisen perusteella. Terveydenhuollossa käyttökelpoisia masennustilojen seulontamenetelmiä ovat esimerkiksi suomalainen DEPS, Beckin depressioasteikko ja Prime-MD:n kahden kysymyksen seula (masentunut mieliala ja mielihyvän menetys).

Etelä-Savon sairaanhoitopiirin kuntayhtymä teetti tutkimuksen depression arviointiin käytetyn Lyhyen kartoittavan depressioasteikon käyttökelpoisuutta, kun käyttäjänä ovat erilaatuisten vanhustyön koulutuksen saaneet työntekijät. Tässä tutkimuksessa Markkanen ja Ruohonen (1995) vertailivat kotisairaanhoitajien ja kotiavustajien samoilla mittareilla samoilla koehenkilöillä suorittamia arviointeja. Asteikko osoittautui arvioijasta riippumatta luotettavaksi. Pearsonin korrelaatiokerroin 0.82, eli tulos oli erittäin merkitsevä. Tulokset osoittivat, että LKDA:n käyttäjänä voi toimia työntekijä, jolla ei ole varsinaista psykologista koulutusta. Mitä useammalla hoidon suunnitteluun ja toteuttamiseen osallistuvalla työntekijällä on käytettävissään luotettavia työvälineitä, sitä paremmat mahdollisuudet on tunnistaa ajoissa masennusoireista kärsivä ja estää ennenaikaista laitokseen joutumista. Käytön on kuitenkin oltava perusteltua ja työntekijöiden perehdyttäminen koulutuksella on välttämätöntä.

Lievä-asteista masennusta sairastava ihminen usein kykenee työhön, vaikkakin työssäkäynti vaatii häneltä ylimääräisiä ponnistuksia ja työteho sekä stressinsietokyky ovat usein alentuneet. Lievän masennuksen hoidossa psykoterapian merkitys korostuu ja lääkehoidon merkitys on vähäisempi.

Hamiltonin depression arviointiasteikko

Tieteellisissä tutkimuksissa käytetään usein virallisten diagnoosikriteereiden sijaan 17 arviointikriteeriä sisältävää ns. Hamiltonin asteikkoa, jossa potilaan viimeisen viikon aikana kokemat oireet pisteytetään systemaattisesti siten, että pisteiden kokonaismäärän on teoriassa mahdollista vaihdella välillä 0–52. Esimerkiksi itsemurhayritys, äärimmäinen toivottomuus ja toimintakykyä pahasti alentava päänsärky tuottavat kukin neljä pistettä, kun taas pikkuasioiden murehtiminen, menneiden tekojen katuminen, potilaan vastaanotolla antama hermostunut vaikutelma, nukahtamisen hitaus, jatkuva voimakas väsymys sekä ruokahalun täydellinen katoaminen lasketaan kukin kahden pisteen oireiksi.

Jos yhteispisteiden määräksi tulee 8–16, potilas arvioidaan lievästi masentuneeksi. Vakavan masennuksen raja ylittyy 25 pisteellä. Hamiltonin arviointiasteikko poikkeaa Suomessa käytetystä tautiluokituksesta muun muassa siinä, että kyseistä asteikkoa käytettäessä potilas voidaan arvioida masentuneeksi, vaikka hänessä ei todettaisi lainkaan masentunutta mielialaa tai mielenkiinnon laskua.

Luokittelu ICD-10 mukaan

Terveydenhuollossa käytettävä ICD-10-tautiluokitusjärjestelmä jakaa masennustilat lievään (F32.0), keskivaikeaan (F32.1) ja vaikea-asteiseiseen (F32.2 ja F32.3) masennukseen. Erottaminen perustuu diagnoosissa oireiden määrään, laatuun ja vaikeusasteeseen. Lievän (F32.0), keskivaikean (F32.1) ja vaikea-asteiseisen (F32.2 ja F32.3) masennuksen F32-koodeja käytetään vain ensimmäisestä masennusjaksosta. Toistuessaan käytetään F33-alaryhmän koodeja.

Vaikea masennustila (F32.2) aiheuttaa huomattavaa tuskaisuutta, levottomuutta ja fyysistä hitautta. Vaikea-asteisessa masennuksessa itsemurhariski on suuri. Henkilö on kykenemätön tekemään töitä, hoitamaan yksityiselämäänsä tai osallistumaan harrastuksiin. Mikäli masennukseen sisältyy psykoottisia oireita, kuten aistiharhoja tai harhaluuloja, diagnosoidaan masennus koodilla F32.3. Henkilö voi uskoa tehneensä syntiä tai itse aiheutetun katastrofin olevan tulossa. Jotkin henkilöt haistavat jätteiden tai mädän lihan hajua. Kuuloharhat yleensä ovat sävyltään henkilöä halventavia, mutta ne eivät ole skitsofrenian tavoin kolmannessa persoonassa esiintyviä tai kommentoivia puheenvuoroja, vaan enemmänkin syyttäviä, vainoavia, vihjailevia tai nihilistiä.

Psykiatrisiin mielialahäiriöihin (ICD-10 F3) kuuluva kliininen masennus ei liity ulkoisiin tekijöihin kuten sairauksiin tai sosiaalis-aineellisiin tekijöihin, taikka se jatkuu vielä silloinkin kun edellä mainitut ulkoiset stressitekijät ovat poistuneet. Masennuksella voidaan viitata myös vastoinkäymisten tai raskaiden elämäntilanteiden aiheuttamiin mielen normaaleihin eli ei-patologisiin reaktioihin. Lähes jokaisella on jossain vaiheessa vaikeisiin elämäntilanteisiin liittyviä ohimeneviä mielialan laskun tai surun tunteita, mutta suurimmalla osalla tilanne ei pahene kliiniseksi masennukseksi.

Erotusdiagnostiikka

Masennustilan toteamiseksi muut samankaltaiset diagnoosit, kuten kaksisuuntainen mielialahäiriö ja dystymia, on voitava sulkea pois. Kaksisuuntaisen mielialahäiriön hoito eroaa suuresti tavanomaisen masennustilan hoidosta, minkä vuoksi depressiopotilaan tilaa arvioidessa on tärkeää selvittää, onko henkilöllä ollut aiemmin maanisia, hypomaanisia tai sekamuotoisia jaksoja. Dystymia eli pitkäaikainen masentuneisuus sen sijaan kehittyy monilla ajan myötä varsinaiseksi masennustilaksi. Dystymia voi myös esiintyä samanaikasesti vakavamman depression kanssa, mutta kyseinen tila on kuitenkin varsin huonosti tunnettu.

Somaattiset sairaudet, kuten foolihapon tai B12-vitamiinin puutos, sydän- tai aivoinfarkti, pahanlaatuinen kasvain voivat aiheuttaa depressiota muistuttavia oireita. Mahdollisia erotusdiagnooseja ovat myös neurologiset sairaudet tai lääkehoidot, kuten glukokortikoidit. Päihteiden suoraan aiheuttamia, oirekuvaltaan vastaavia tiloja ei luokitella depressioksi. Masentuneen mielialan taustalla voi olla monia muitakin fyysisiä sairauksia, kuten kilpirauhasen vajaatoiminta, lisämunuaisen kuorikerroksen liikatoiminta, diabetes, anemia, krooniset infektiot tai erilaiset neurologiset häiriöt. Somaattisen erotusdiagnostiikan merkitys on erityisen suuri potilailla, joiden oirekuva on epätavallinen ja jotka eivät hyödy depression tavanomaisesta hoidosta.

Diagnoosia ei tehdä, jos alhaisen mielialan syynä on lähiomaisen kuolemaan liittyvä normaali surureaktio. Surevan henkilön tunteet liittyvät menehtynyttä läheistä koskeviin muistoihin, kun taas masennustilassa negatiiviset ajatukset kohdistuvat potilaaseen itseensä ja oireet hallitsevat monia elämänalueita. Toisinaan depression ja surureaktion välinen raja on kuitenkin epäselvä. Itsetuhoiset ajatukset, selvät psykoottiset tai psykomotoriset oireet, vaikea oirekuva tai alhaisen mielialan jatkuminen kuukausien ajan eivät enää liity tavalliseen surureaktioon, ja ne ovat syitä masennusdiagnoosin antamiseen.

Väärät masennusdiagnoosit

Kilpirauhaspotilaat jäävät perusterveydenhuollossa usein vaille hoitoa, koska yleislääketieteen lääkäreillä ei aina ole riittävästi tietoa kilpirauhassairauksista. Jos oireilevan potilaan laboratoriotulokset ovat viitearvojen sisällä, potilaalle annetaan usein masennusdiagnoosi, joka voi johtaa pitkiin ja haitallisiin masennuslääkekuureihin.

Masennuksen hoito

Masennusta voi hallita itse vain tiettyyn rajaan asti, sillä etenkin vakava-asteinen masennus on tahdosta riippumaton sairaus. Masennuksen pääasiallisia hoitokeinoja Suomessa ovat psykoterapia ja masennuslääkkeet, joita voidaan käyttää myös yhtäaikaisesti. Masennusta voidaan hoitaa myös liikunnalla ja joskus käytetään aivoihin kohdistuvaa sähkövirtaa.

Psykiatrista sairaalahoitoa käytetään, jos itsetuhoriski on suuri tai potilaalla havaitaan psykoosioireita.

Masennusta voidaan hoitaa sosiaalipsykologi Jukka Tontin mukaan myös rutiinien ja raatamisen avulla, arjesta irtautumisella, yhdessäololla tai kertomalla siitä muille.

Erään teorian mukaan masennus pahenee vähitellen, jos se jatkuu pitkään hoitamattomana, aiheuttaen yhä merkittävämpiä muutoksia aivoissa ja keskushermostossa. Nämä muutokset pitkittävät toipumiseen kuluvaa aikaa ja ovat ilmeisesti palautumattomia, koska ne lisäävät masennustilan uusiutumisriskiä. Uusiutuvat masennusjaksot ovat hoitamattomina usein entistä vakavampia. Yli 6 kk kestänyt masennus heikentää huomattavasti potilaan pitkäaikaisennustetta.

Keskeisintä toipumiselle on se, että depressio diagnosoidaan ja hoito aloitetaan mahdollisimman varhain. Myös eri hoitomuotoja tulisi kokeilla mahdollisimman varhain ennen masennuksen kroonistumista.

Ketogeeninen ruokavalio

On olemassa vahvaa tieteellistä näyttöä, että ketogeeninen ruokavalio voi vähentää masennuksen oireita.

Liikunta

Liikunnalla näyttää olevan Cochrane-yhdistyksen vuonna 2013 julkaiseman interventiotutkimuksia tarkastelevan tutkimuskatsauksen mukaan hyvin pientä masennusoireita lievittävää vaikutusta. Masennusoireilla tarkoitetaan tutkimuksissa masentuneen mielialan lisäksi esimerkiksi unettomuutta, stressaantuneisuutta, ahdistusta, syyllisyydentunteita, työkykyvyn ongelmia ja kognitiivisia häiriöitä sekä päänsäryn ja ummetuksen kaltaisia somaattisia oireita.

Psykososiaalinen tuki

Masennusta voidaan hoitaa sosiaalipsykologi Jukka Tontin mukaan yhdessäololla tai kertomalla siitä muille. Lähes kaikkia erikoissairaanhoidossa hoidettavista vakavaa masennusta sairastavista potilaista hoidetaan psykososiaalisella tuella.

Hyväksyvä ilmapiiri edistää masennuksen hoitoa, koska usein masennukseen sairastunut ei itse arvosta itseään, pelkää leimautumista ja kokee hyvin voimakasta syyllisyyttä sekä häpeää sairastumisestaan, vaikka hän itse ei ole voinut sairastumiseensa vaikuttaa. Depressiopotilas voi olla myös kykenemätön uskomaan, että kukaan voisi auttaa häntä.

Terveyskeskuslääkärin ymmärtävä ja kuunteleva työote potilaidensa kanssa on kaikkein tarpeellisinta ja helpoimmin toteutettavaa yksilöhoitoa ennen mahdollista psykoterapiaa, etenkin ensi kertaa sairastuneiden depressiopotilaiden akuuttivaiheen hoidossa. Hyvä potilas-lääkärisuhde myös riittää useimmissa tilanteissa osana masentuneiden tai ahdistuneiden potilaiden hoitoa.^lähde?

Psykoterapia

Vain 16 prosenttia erikoissairaanhoidossa hoidettavista vakavaa masennusta sairastavista potilaista hoidetaan psykoterapialla. Lähes 90 prosenttia erikoissairaanhoidossa hoidettavista vakavaa masennusta sairastavista hoidetaan masennuslääkkeillä sairauden akuutin vaiheen alussa. Psykoterapialla tarkoitetaan terapiakoulutuksen saaman henkilön antamaa vuorovaikutteista keskusteluapua psyykkisissä ongelmatilanteissa. Masennusoireiden on havaittu helpottuvan nopeimmin lyhytkestoisilla terapioilla, kuitenkin pidemmällä seurannalla on havaittu vaikutuksen olleen suurin pitkällä terapialla.

Masennuksen hoidossa käytettyjä psykoterapiamuotoja ovat esimerkiksi lyhytterapia, kognitiivinen psykoterapia, ratkaisukeskeinen psykoterapia, interpersoonallinen psykoterapia ja psykodynaaminen psykoterapia. Terapioita toteutetaan sekä julkisella sektorilla, että yksityisterapeuttien vastaanotoilla. Osa potilaista ei voi valita eri terapiamuotojen välillä, koska vain osa on käytännössä heidän saatavillaan.

Vuonna 2018 julkaistusta suomalaisesta väitöstutkimuksesta ilmenee, että jo neljästä hyväksyntä- ja arvopohjaisesta psykologisesta hoitokerrasta saattaa olla jopa vuosia kestävää apua masennukseen liittyviin mielialaoireisiin. Tutkitussa lyhyterapiassa pyrittiin vahvistamaan ihmisen kykyä hyväksyä vaikeitakin tunteita ja ajatuksia sekä löytää suunta kohti omien arvojen mukaista elämää. Hoitoa saaneiden mielialaoireet vähenivät keskimäärin lähes puolella, vaikka terapian antajat olivat psykologian opiskelijoita. Runsas puolet osallistuneista tutkittiin uudelleen viiden vuoden kuluttua, jolloin huomattiin, että terapian vaikutukset olivat edelleen nähtävissä.. Mielialaoireiden runsas esiintyvyys tutkituilla yhteydessä siihen, että ne synnyttivät potilaassa tuomitsevaa asennetta. Hoitotulokset viittasivat siihen, että nimenomaan tuomitsevan asenteen väheneminen hoidon ansiosta oli yhteydessä hoidon positiivisiin vaikutuksiin.

Pitkäkestoinen psykodynaaminen psykoterapia on perusteltu hoitomuoto silloin, kun masennus esiintyy muun monimuotoisen tai pitkäaikaisen oireilun tai persoonallisuushäiriöiden yhteydessä.

Psykoterapia kannattaa aloittaa mahdollisimman varhain, sillä pitkittyessään masennus saattaa paheta ja sen hoito vaikeutua. Suomalaisen Käypä hoito -suosituksen mukaan psykoterapiaa ei tule käyttää yksinomaisena hoitomuotona vaikeissa masennustiloissa, eikä se yleensä sovellu psykoottisen depression akuuttivaiheen hoitomuodoksi.

Intiassa on kokeiltu kolmessa viikossa pikakoulutettuja amatööripsykologeja masennuksen ja alkoholismin hoidossa keskusteluterapiaa antamalla. Tutkimusten mukaan tehokas masennuksen hoito ei edellytä ammattitutkintoa. Kognitiivinen psykoterapia vähentää keskushermoston tulehdusta masentuneilla potilailla^lähde?.

Psykiatria masennuksen hoidossa

Syitä varata aika psykiatrille masennuksen hoitamiseksi:

• Masennuksen diagnosointi ja oikean hoitomuodon valinta
• Lausunnon hakeminen Kelan tukeman kuntoutuspsykoterapian tarpeesta
• Masennuslääkityksen määrääminen, lääkehoidon seuranta ja reseptien uusinta
• Kuntoutuspsykoterapian vaikuttavuuden seurantakäynti
• Kuntoutussuunnitelman laatiminen
• TMS- tai ECT-hoidon arvio ja seuranta
• Sairausloman jatko
• Pitempään kestäneissä masennustiloissa B-lausunnon hakeminen Kelan kuntoutustukea, määräaikaista työkyvyttömyyseläkettä ja toistaiseksi myönnettävää työkyvyttömyyseläkettä varten.

Lääkehoito

Pääartikkeli: Masennuslääkkeet

Sertraliinia käytetään usein masennuslääkkeenä.

Masennuslääkkeiden hoitovaikutuksen uskotaan perustuvan niiden kykyyn stimuloida aivosolujen uudismuodostuksen kannalta keskeisten kasvutekijöiden eritystä. Tämä lisää aivojen plastisuutta, joka puolestaan antaa psykoterapialle mahdollisuuden vaikuttaa siihen miten hermoradat jatkossa muodostuvat.

Masennuslääkkeiden vaikutukset ilmenevät hitaasti, vasta 2–6 viikon kuluttua. Vaikutuksen on todettu nopeutuvan, jos masennuslääkitykseen lisätään tulehduskipulääkitys.

Tällä hetkellä laajimmin käytetyt masennuslääkkeet ovat vaikutusmekanismiltaan selektiivisiä serotoniinin takaisinoton estäjiä (SSRI-lääkkeet). Ne kohottavat potilaan masentunutta mielialaa vaikuttamalla aivojen serotoniinivälittäjäaineeseen. Heikosti hoidettavan masennuksen lisähoitona käytetään joskus myös muita lääkkeitä, kuten litiumia. Psykoottisen masennuksen hoidossa käytetään antipsykoottisia lääkkeitä.

Vähintään kaksi kolmesta masennustilaa sairastavasta hyötyy masennuslääkkeistä. Lievissä ja keskivaikeissa depressioissa psykoterapiat ja masennuslääkehoito ovat yhtä tehokkaita oireiden lievittäjänä, ja niiden yhtäaikainen käyttö on tehokkaampaa kuin kumpikin yksinään. Kroonistuneessa lievässä masennuksessa lääkehoidon tehokkuus heikkenee ja sen tarve vähenee. Lähes 90 prosenttia erikoissairaanhoidossa hoidettavista vakavaa masennusta sairastavista hoidetaan masennuslääkkeillä sairauden akuutin vaiheen alussa. Vaikeassa tai psykoottisessa masennustilassa käytetään aina lääkehoitoa. Masennuslääkkeet vähentävät keskushermoston tulehdusta masentuneilla potilailla^lähde?.

Lievän masennuksen kotihoito

Lievä masennus voi parantua ajan myötä kotikonstein. Toipumisen kannalta edullisia ovat positiiviset muutokset elämässä, myönteinen ajattelu ja ns. tietoisen läsnäolon harjoittaminen. Lievä-asteisen masennustilan itsehoitona voi olla esimerkiksi säännöllinen ulkoilu, säännöllinen syöminen, terveellinen monipuolinen ruokavalio, säännöllinen unirytmi, hyvät yöunet, ylimääräisen stressin välttäminen ja sosiaalisten suhteiden ylläpitäminen.

Lisäksi on suositeltu päiväkirjan pitämistä ja realististen suunnitelmien luomista elämässä.

Masennuspotilaat hyötyvät säännöllisestä liikunnasta. Liikunta ei kuitenkaan missään tapauksessa korvaa depression muuta hoitoa, mutta sitä voidaan suositella osana kokonaishoitoa.

Vakavampien masennustilojen hoito

Vakava masennustila on täysin sairastuneen tahdosta riippumaton sairaus. Se ei parane itsekseen, päinvastoin, ja mahdollisimman pikainen lääkäriin hakeutuminen on välttämätöntä. Vaikea-asteiseen depressioon sairastunut ihminen ei ole työkykyinen. Vakavasti masentuneet joutuvat usein itse etsimään hoitoa. Jos masennus on erittäin vakava, jos potilaalla esiintyy psykoosioireita, tai jos masennukseen liittyy itsetuhoriski saattaa myös sairaalahoito tulla kyseeseen. Vakavasti tai psykoottisesti masentuneen ja itsetuhoisen hoitoon on syytä ottaa mukaan myös omaisia tai läheisiä ja hoitaa tilannetta moniammatillisesti. Vaikeissa masennustiloissa psykoterapiaa ei tule käyttää yksinomaisena hoitomuotona, eikä se yleensä sovellu akuuttivaiheen hoitomuodoksi psykoottisessa depressiossa. Suuri osa vakava-asteisimmista masennusjaksoista on hoidettavissa masennuslääkkeillä ja ECT-hoidolla. Masennuslääkkeet voivat sekä lyhentää masennusjaksoja että ehkäistä niiden toistumista.

Psykoottisten piirteiden (harhaluulojen ja aistiharhojen) esiintyminen masennustilan aikana vaikuttaa oleellisesti muun muassa hoitovasteisiin ja liittyy yleensä oirekuvaltaan vaikeimpiin depressiotiloihin. Toipuminen yksittäisistä sairausjaksoista on psykoottisissa depressioissa yleensä hitaampaa ja toimintakyvyn heikkeneminen sekä residuaalioireet yleisempiä, mutta pitkäaikaisennuste ei ilmeisesti silti ole kovin merkittävästi erilainen kuin ei-psykoottisissa vakavissa masennustiloissa (Schatzberg ja Rothschild 1992). Mikäli psykoottiset piirteet eivät ole sisällöltään mielialan mukaisia eli ns. depressiivisiä harhaluuloja, pitkäaikaisennuste on huonompi (Coryell ja Tsuang 1985).

Tutkimukset ovat tuoneet esiin vakavien masennustilojen voimakkaan uusiutumistaipumuksen akuutin masennusepisodin onnistuneenkin lyhyen hoidon jälkeen (Shea ym. 1992) sekä profylaktisen lääkehoidon tehon uusiutumisen ehkäisyssä. Antidepressiivisen lääkehoidon jatkaminen täysin annoksin kolmen vuoden ajan ensimmäisen masennusepisodin jälkeen pienentää huomattavasti uusiutumisriskiä (Frank ym. 1990, Klerman 1990). Joissain tutkimuksissa on suositettu jopa viiden vuoden profylaktista lääkehoitoa potilaille, joilla on jo takanaan useampia sairausepisodeja ja joiden sairauteen siten liittyy huomattava uusiutumisvaara (Kupfer ym. 1992). Potilaan tila sairausepisodista toipumisen jälkeen vaatii seurantaa, ja aiemmin vakavan masennustilan läpikäyneen uudelleen alkanut depressiivinen oireisto vaatii välitöntä huomiota sekä hoidon tarpeen arviointia. Jos potilas on kokenut useampia sairausepisodeja, profylaktisen lääkityksen sekä psykoterapian pidempiaikainen jatkaminen vähentänee oleellisesti kroonistumisen, työkyvyttömyyden ja itsemurhan riskiä.

Aivoihin asennettu syvästimulointi voi auttaa vaikeimmissa masennustaudeissa.

Aivojen stimulointi

Pääartikkelit: Transkraniaalinen magneettistimulaatio, Sähköhoito ja Syväaivostimulaatio

Kun psykoterapia ja lääkkeet eivät auta hoidossa, voidaan vaikeasti hoidettavaan masennukseen käyttää neuromodulaatiohoitoja.

Sähköhoito (ECT) on tehokkain hoitomuoto vaikean ja psykoottisen masennuksen hoitoon, kun lääkehoito ei auta tai potilas on itsemurhavaarassa. Potilas nukutetaan ennen hoitoa. Tämän jälkeen hänelle aiheutetaan epileptisiä kouristuskohtauksia sähköllä, minkä vaikutuksia pehmennetään lihaksia rentouttavilla lääkkeillä.

1990-luvulla kehitetty transkraniaalinen magneettistimulaatio on turvallinen hoitomuoto, joka aiheuttaa vain vähän haittoja ja sen teho vastaa lääkehoitoa. Siinä aivoihin johdetaan sähkövirtaa magneettikentän avulla. Magneettistimuloinnin ajaksi potilasta ei tarvitse nukuttaa.

Aivojen tasavirtastimulaatiossa (engl. transcranial direct current stimulation, tDCS) potilaan päähän laitetaan elektrodimyssy. Hoitoa annetaan 20-30 minuuttia viidesti viikossa kolmen viikon ajan. Hoidon teho on enintään lääkehoidon veroinen.

Viime aikoina on vaikeimpien masennusten hoidossa kokeiltu syväaivostimulaatiota (engl. Deep Brain Stimulation, DBS), jossa osaan pihtipoimun seudusta asennetaan stimuloivat elektrodit.

Vaikeaa masennusta voidaan hoitaa myös epilepsian hoitoon kehitetyllä vagaalisella hermostimulaatiolla (engl. Vagal Nerve Stimulation, VNS), jossa potilaan aivoihin asennetaan elektrodit. Hoidosta on myös kehitetty korvanlehtien kautta vagushermoa stimuloiva hoitomuoto, joka ei vaadi elektrodeja (transcutaneous auricular vagus nerve stimulation, taVNS).

Kokeelliset hoitomuodot

Psykedeeliterapia

Psykedeeliterapia perustuu psykoaktiivisille "taikasienille", jotka aiheuttavat tripin käyttäjälleen. Kuvituskuva.

Psykedeeliterapialla on lupaavia positiivisia vaikutuksia esimerkiksi masennuksen hoidossa, mutta psykedeelien terapiakäyttö on vielä tutkimusvaiheessa. Taikasienet ovat parantaneet tutkimuksissa masennuksesta kärsivien oloa jo muutamassa päivässä ja yhden annoksen vaikutus on voinut kestää useita kuukausia. Psykedeelejä on tutkittu muun muassa Ruotsissa 2020 marraskuussa 30 potilaan avulla. Karoliinisen instituutin kokeessa potilaille annetaan synteettistä psilosylobiiniä ja viisi viikkoa terapiaa.

Psykedeelien käyttöä masennuksen hoidossa tutkittiin jo 1940-luvulla, mutta huumeiden vastainen sota pysäytti tutkimukset, kun tutkimuksessa käytetty lääke uudelleenluokiteltiin huumeeksi.

Ravintolisät

Omega-3-rasvahappoja ja D-vitamiinia on ajoittain käytetty masennuksen hoidossa, mutta uusimmassa tutkimuksessa kummastakaan ravintolisästä ei havaittu olevan hyötyä masennuksen ehkäisemisessä tai hoidossa, kun vaikutuksia tutkittiin pitkällä yli 5 vuoden aikavälillä. Joissain aikaisemmissa tutkimuksissa omega-3-rasvoilla oli havaittu hyötyä vakavasti masentuneille kolmen viikon tutkimusjaksolla.

Tietokonepelit

Professori Matias Palvan työryhmä Aalto-yliopistossa on kehittänyt tietokonepelin, joka näyttää ja tuntuu nykyaikaiselta viihdepeliltä. Pelissä toimii monimutkainen verkosto toiminnallisuuksia, jotka pyrkivät helpottamaan masennuspotilaiden oireita ja parantavat toimintakykyä.

Masennukselta suojaavat tekijät

Turvallinen lapsuus ja nuoruus, johon ei liity pahoja vastoinkäymisiä sekä sosiaalinen tuki kielteisten elämäntapahtumien jälkeen vähentävät riskiä sairastua masennukseen. Myös kyky kokea positiivisia tunteita pienistäkin asioista, terveellinen ruokavalio, liikunta ja riittävä uni suojaavat masennukselta.

Tunnolliset ihmiset ovat vähemmän alttiita masennukselle psykiatrian professori Jyrki Korkeilan mukaan.

80 vuoden ajan alkoholi on ollut Suomen suosituin masennuslääke. Sitä käytetään sekä ahdistus- että masennusoireiden lievittämiseen. Alkoholi ei kuitenkaan pidemmän päälle auta, vaan tutkimusten mukaan varsinkin suurina annoksina se sen sijaan vahvistaa masennusoireita. Alkoholin tai muiden päihdyttävien aineiden käyttö toki helpottaa masentuneen oloa tilapäisesti. Alkoholi ja masennus ovat kuitenkin keskenään erittäin huono yhdistelmä, sillä alkoholinkäytön myötä masennuspotilaan itsemurhan riski kasvaa selvästi. Lisäksi alkoholin säännöllinen käyttö voi aiheuttaa itsessään masennusta. Alkoholin käytön uskotaan pitemmällä tähtäimellä syventävän masennustilaa, sillä se hajottaa välillisesti tryptofaanihappoa, mikä heikentää mielialahormonin muodostumista. Myös tupakointia tulisi välttää, sillä se vaikuttaa kielteisellä tavalla aivojen dopamiiniaineenvaihduntaan ja kasvattaa masennuksen riskiä.

Masennuksen seuraukset

Masennuksesta aiheutuu huomattavaa inhimillistä kärsimystä potilaille ja heidän läheisilleen. On arvioitu, että masennus olisi kansanterveysongelmista haitallisin sekä elämän laadun huononemisen että kustannusten vuoksi. Pessimistisen elämänasenteen on todettu lyhentävän elinikää. Depressiosta kärsivä ihminen näkee ja kokee asiat usein kielteisesti. Tämä johtaa ehkä turhiinkin pettymyksiin ja mielipahaan. Tulevaisuus voi vaikuttaa niin synkältä ettei masennuspotilas halua jatkaa kärsimystään sen tuntuessa loputtomalta. Usein masennus saa aikaan sen että ihminen kokee, ettei häntä arvosteta tai että muut ihmiset pitävät häntä huonona, mikä voi johtaa omanarvontunnon heikkenemisen ja häpeän tunteen kautta sosiaalisten kontaktien välttelyyn. Lapsilla masennus voi näkyä haastavana käytöksenä.

Muutokset fyysisessä kunnossa

Masennukseen saattaa liittyä somaattisia ongelmia kuten kipuja, voimattomuutta ja unettomuutta.

Masennus voi johtaa liikunnan vähäisyyteen ja tätä kautta fyysisen kunnon heikkenemiseen ja edelleen itsearvostusta laskevaan kehään. Pitkään jatkunut masennustila voi vaikuttaa muistin huononemiseen, ja jopa aivojen kuvantamisessa havaittavissa oleviin muutoksiin (esimerkiksi hippokampuksen alueella tilavuuden pienenemisenä.) Masennustila aiheuttaa siitä kärsivälle pitkäaikaisia kärsimyksiä, elämänlaadun heikentymistä ja sairastavuuden lisääntymistä.

Masennuspotilailta löytyy huomattavan usein elimellisiä aivomuutoksia. Etenkin vakavasta kroonisesta masennuksesta kärsivillä on havaittu aivokuoren ohenemaa.

Monen potilaan kohdalla hormonien eritystä säätelevä HPA- eli hypotalamus–aivolisäke–lisämunuaiskuori-akseli on myös yliaktiivinen.

Työkyvyttömyys

Masennus on Suomen yleisin sairauslomaan johtava diagnoosi, jonka osuus vaihtelee kolmasosasta puoleen määrätyistä sairauslomista. Tutkimuksissa on havaittu, että lieviäkin masennusoireita kokevien toimintakyky on yhtä huono tai huonompi kuin nivelreuman, diabeteksen ja sepelvaltimotaudin kaltaisia kansantauteja sairastavilla.

Vuonna 1996 julkaistussa Kuopion yliopistollisen sairaalan psykiatrian klinikan vakavaa masennustilaa sairastaneiden potilaiden kartoituksessa havaittiin, että vain noin 7,5 prosenttia tutkimuslomakkeen palauttaneista osalistunesta naisista ja 11 prosenttia miehistä oli työkykyisiä. (Kartoitus käsitti kaikki vaikea-asteista sairastavat potilaat paitsi työttömät, jotka poistettiin aineistosta kokonaisuudessaan.) Tämän lisäksi toiset 7,5 ja 11 prosenttia olivat vain alentuneesti työkykyisiä. Oireista väsymys korreloi selvimmin työkyvyttömyyden kanssa. Saadun hoidon pituudella ei ollut minkäänlaista vaikutusta potilaiden työkyvyttömyyteen.

Osa masennusdiagnoosin saaneista sairastaa masennuksen sijaan todellisuudessa jotain muuta sairautta kuten työuupumusta tai homealtistuksesta johtuvaa monikemikaaliyliherkkyyttä. Tämä johtuu siitä, että Kansaneläkelaitos ei hyväksy uupumusta eikä monikemikaaliherkkyyttä sairausloman syyksi. Yli 30 000 suomalaista oli masennuksen vuoksi työkyvyttömyyseläkkeellä vuonna 2021. Yhä suurempi osuus masennusperusteisista hakemuksista on kuitenkin hylätty 2000-luvulla ja vain noin 1,5 promillea työikäisistä suomalaisista pääsee vuosittain masennuksen vuoksi työkyvyttömyyseläkkeelle tai kuntoutustuelle. Vain reilu kolmannes hylkäävän päätöksen saaneista kykenee osallistumaan työelämään.

Suurin osa masennuksen perusteella myönnetyistä eläkkeistä on määräaikaisia kuntoutustukia, jotka voivat kestää muutamasta kuukaudesta kahteen vuoteen. Kroonista masennusta sairastavien kohdalla saattaa kulua jopa kuusitoista vuotta ennen toistaiseksi voimassa olevan eläkkeen myöntämistä, vaikka kuntoutustuen jatkuvaan uusimiseen liittyvä byrokratia aiheuttaa potilaille stressiä. Masennuspotilaiden kuntoutustuki alkaa keskimäärin 47 vuoden iässä.

Masennusperusteisia työkyvyttömyyseläkkeitä myönnettiin aiempaa vähemmän vuosina 2007–2015, minkä jälkeen niitä on alettu myöntää taas enemmän.

Kliinisestä masennuksesta kärsivän on vaikeaa tai mahdotonta keskittyä työhön, eikä hän aina jaksa puhua ihmisten kanssa tai aloittaa projekteja. Masennuksen takia jäädään eläkkeelle nykyisin lähes kaksi kertaa useammin kuin 1990-luvun puolivälissä. Suomessa on 38 000 masennuksen takia eläkkeellä olevaa henkilöä. Masennus on yleisin yksittäinen työkyvyttömyyseläkkeen syy. Yleisesti uskotaan, että osa masennusdiagnoosilla työkyvyttömyyseläkkeelle joutuneista saattaa kärsiä muista sairauksista tai häiriöistä, jotka voivat aiheuttaa masennustilan taikka esiintyä samanaikaisesti masennuksen kanssa toipumista vaikeuttaen, ja joiden tunnistamista ja hoitoa vaikeuttaa alidiagnosointi sekä liian vähäiset hoitoresurssit. Tällaisia sairauksia ovat esimerkiksi kilpirauhassairaudet ja komplisoituneet päihdehäiriöt.

Ruotsissa naispuoliset masennuspotilaat hakeutuvat miehiä herkemmin hoitoon. Vaikka naispuolisia masennuspotilaita on lähes kaksi kertaa enemmän kuin miehiä, heille myönnetään vain hiukan miespotilaita useammin kuntoutustuki tai työkyvyttömyyseläke.

Masennusdiagnoosin perusteella maksettujen sairauspäivärahakausien määrä kaksinkertaistui vuosina 1993–2003.

Itsemurhayritys

Depressiopotilas on muita alttiimpi päätymään itsemurhayritykseen – jopa itsemurhaan ja ääritapauksissa muiden murhaamiseen. Vaikea-asteista psykoottista depressiota sairastava henkilö voi tulkita oman tilanteensa täysin toivottomaksi, ja äärimmäisissä tapauksissa hän voi tulkita tilanteen niin toivottomaksi, etteivät lapset tai läheiset pärjäisi ilman häntä hänen kuolemansa jälkeen, jolloin seurauksena voi olla jopa niin kutsuttu laajennettu itsemurha, jossa tekijä tappaa ensin muita (esimerkiksi perheensä) ja lopuksi itsensä.

Erilaisia masennuksen muotoja

Epätyypillinen masennus

Pääartikkeli: Epätyypillinen masennus

Epätyypillinen masennus on mielialahäiriö, jossa masennukseen kuuluu ”käänteisiä vegetatiivisia oireita”, kuten liikaunisuutta, kohonnut ruokahalu ja lihominen. Kielteiset ja myönteiset ympäristötekijät vaikuttavat selvästi masentuneen tunnevireeseen, joka on hyvin reaktiivinen (herkkä). Vaikka näiden oireiden katsotaan olevan tyypilliseen masennukseen kuulumattomia, myös näiden potilaiden katsotaan kärsivän kliinisestä depressiosta. Nimestään huolimatta epätyypillinen masennus on masennuksen yleisin muoto.

Epätyypillisen masennuksen tunnuspiirteitä ovat

• Mielialareaktiivisuus (paradoksaalinen anhedonia) ja positiivisuus
• Huomattava painonnousu tai lisääntynyt ruokahalu
• Liiallinen nukkuminen tai unisuus (hypersomnia)
• Voimattomuus
• Huomattava sosiaalinen kyvyttömyys johtuen yliherkkyydestä tulla muiden ihmisten torjumaksi

Dystymia

Pääartikkeli: Dystymia

Dystymia on pitkäaikainen, lievä masennus, joka kestää minimissään kaksi vuotta. Siinä täytyy olla pysyvää, jatkuvaa masentuneisuutta vähintään kahden vuoden ajan. Oireet eivät ole yhtä voimakkaita kuin vakavassa masennuksessa, mutta dystymiasta kärsivillä on suurempi todennäköisyys myös kokea vakavan masennuksen jaksoja. Tämä häiriö usein alkaa nuoruudessa ja jatkuu koko elämän ajan. Henkilöillä, joilla on todettu vakavia masennusjaksoja ja joilla on myös dystymia, sanotaan olevan kaksoismasennus. Dystyyminen häiriö kehittyy ensin ja sitten yksi tai useampi vakavan masennuksen jakso ilmenee myöhemmin.

Kaksisuuntainen mielialahäiriö

Pääartikkeli: Kaksisuuntainen mielialahäiriö

Kaksisuuntainen mielialahäiriö tyyppiä I on jaksoittainen sairaus, jossa mielialat vaihtelevat manian ja masennuksen välillä. Kaksisuuntaista mielenhäiriötä kutsuttiin ennen maanis-depressiiviseksi mielialahäiriöksi. Tätä termiä ei enää käytetä lääketieteellisessä yhteisössä, vaikkakin masennuksella (koskien kyvyttömyyttä ja itsetuhoisuutta) on tässä sairaudessa suurempi osa. ”Maanis-depressiivisyys” on yhä usein käytetty lääketieteellisten piirien ulkopuolella. Kaksisuuntainen mielialahäiriö tyyppiä II on jaksollinen sairaus, jossa esiintyy enemmän masennusta, mutta todisteita hypomaniasta on.

Jos potilas on jo kokenut maanisen vaiheen tai huomattavasti kohonneen mielialan, diagnosoidaan sairaus usein vakavan masennushäiriön sijasta kaksisuuntaiseksi mielialahäiriöksi. Masennusta ilman ilon tai manian jaksoja kutsutaan siksi joskus unipolaariseksi masennukseksi, koska mieliala vaihtelee tavallaan vain yhteen suuntaan eli ei koskaan kohoa normaalia paremmaksi.

Melankolinen masennus

Pääartikkeli: Melankolinen masennus

Melankolinen masennus tai ”masennus melankolisilla piirteillä” ilmenee kyvyttömyytenä tuntea mielihyvää positiivisista asioista yhdistettynä fyysiseen levottomuuteen, unettomuuteen, tai vähentyneeseen ruokahaluun. Noin 10 %:lla masennuksesta kärsivillä on melankolinen masennus.

Melankolian tunnuspiirteitä ovat

• Mielihyvän tunteen puuttuminen (anhedonia) suurimmassa osassa toiminnasta

• Osittain tai kokonaan puuttuvat mielihyväreaktiot
• Masentuneen mielialan laatu on jyrkempi kuin esimerkiksi menetyksessä tai surussa
• Oireiden pahentuminen aamutunteina
• Herääminen aikaisin aamulla
• Psykomotorinen uupuminen
• Anoreksia (ruokahaluttomuudesta johtuva voimakas painonlasku, ei saa sekoittaa lääketieteellisen syömishäiriön anoreksia nervosan kanssa)

Synnytysmasennus

Pääartikkeli: Synnytysmasennus

Synnytyksen jälkeinen masennus on masennus, joka esiintyy kahden vuoden kuluessa synnytyksestä. Fyysisen, henkisen ja tunne-elämän uupumisen sekä unen vähenemisen vuoksi nainen helposti altistuu masennukselle. Myös synnytyksen jälkeiset muutokset estrogeenin tuotannossa voivat altistaa masennukselle.

Raskaudenaikainen masennus

Raskaudenaikainen masennus lähes yhtä yleistä kuin äidin synnytyksen jälkeinen masennus, on todettu 2000-kymmenluvun lopulla julkaistussa tutkimuksessa. Tutkimuksen mukaan äidin raskaudenaikainen masennus lisää merkittävästi lapsen vaaraa sairastua myöhemmin skitsofreniaan, jos lapsella on lisäksi perinnöllinen alttius sairaudelle.

Kaamosmasennus eli vuodenaikakohtainen masennus

Pääartikkeli: Kaamosmasennus

Pohjoisessa erityisesti esiintyvä kaamosmasennus on pimeään vuodenaikaan toistuvasti esiintyvä masennustila. Kaamosmasennuksesta kärsivillä masennusoireet tyypillisesti rajoittuvat syksyyn tai talveen ja helpottavat kevään ja kesän aikana. Masennus uusiutuu jälleen seuraavana syksynä tai talvena. Myös vastaavanlainen kesämasennus on olemassa, joskin se on huomattavasti harvinaisempi. Englannin kielessä vuodenaikoihin liittyvää masennusta kutsutaan käsitteellä seasonal depression (suom. vuodenaikamasennus) tai seasonal affective disorder (suom. vuodenajan aiheuttama häiriö).

Masennus ja monihäiriöisyys

Masennusoireyhtymän kanssa yhtäaikaisesti voi ilmetä myös muiden psyykkisten häiriöiden tai sairauksien oireita. Muiden samanaikaisten psyykkisten häiriöiden olemassaolo (psykiatrinen komorbiditeetti) heikentää yleensä masennuspotilaiden psykososiaalista toimintakykyä sekä monimutkaistaa ja usein myös pitkittää masennustilan hoitoa.

Tyypillisiä samanaikaisia häiriöitä:

• ahdistuneisuushäiriö (n. 50 %:lla) (paniikkihäiriö, sosiaalisten tilanteiden pelko, yleistynyt ahdistuneisuushäiriö)
• persoonallisuushäiriö (n. 50 %:lla)
• päihdehäiriöt (10–30 %:lla)

Persoonallisuushäiriön yhtäaikainen esiintyminen on lukuisissa tutkimuksissa osoittautunut selvästi ennustetta heikentäväksi tekijäksi hoidon tuottaman hyödyn, oireiden osalta toipumisen, uusiutumisriskin sekä yleisen sosiaalisen selviytymisenkin suhteen (Pilkonis ja Frank 1988, Keller 1990, Shea ym. 1990). Kuitenkin on syytä ymmärtää, että vakavan masennusjakson aikana tehdyt persoonallisuushäiriödiagnoosit ovat epäluotettavia ja että masennuksesta toivuttuaan mahdollisesti jopa enemmistö "persoonallisuushäiriöisistä" ei enää täytä diagnoosin kriteerejä (Stuart ym. 1992). Siispä masennustilan aikana suoritettuihin persoonallisuusarvioihin on syytä suhtautua hyvin kriittisesti.

Noin 20–30 %:lla potilaista esiintyy masennustilan aikana myös paniikkikohtauksia joko yksittäisinä tai paniikkihäiriön kriteerit täyttäen. Myös paniikkihäiriötä potevan riski sairastua vakavaan masennustilaan on huomattavasti suurentunut (Keller 1990). Paniikkikohtausten tai muun ahdistuneisuushäiriön esiintyminen samanaikaisesti masennustilan kanssa näyttäisi selvästi liittyvän tavanomaista huonompaan hoitovasteeseen (Grunhaus 1988) ja kohonneeseen uusiutumisriskiin (Coryell ym. 1991).

Päihdeongelman katsotaan olevan yleisesti ennustetta merkittävästi heikentävä tekijä vakavissa masennustiloissa, ja tämä koskee erityisesti miehiä (Keller 1990). Uusiutumisriski ei erään tutkimuksen mukaan vaikuta kohoavan päihdeongelman myötä, joskin yleinen psykososiaalinen toimintakyky sekä suhde puolisoon todettiin alkoholisteilla merkittävästi heikommaksi (Hirschfeld ym. 1989b).

Depression liittyminen somaattiseen sairauteen näyttäisi olevan yhteydessä masennustilan tavanomaista suurempaan uusiutumis- ja kroonistumisvaaraan. Depression ja somaattisen sairauden yhtäaikaisuus tuottaa usein erotusdiagnostisia ongelmatilanteita ja johtaa helposti depression alidiagnostiikkaan ja alihoitoon (Cassem 1988, Keitner ym. 1991).

Mikäli vakavaan masennustilaan sairastunut on ennen varsinaista vakavan masennustilan jaksoa kärsinyt yli kaksi vuotta kestäneestä dystyymisen häiriön merkit täyttävästä lievemmästä masennuksesta, on kyseessä ns. "double depression", jonka ennuste on huomattavasti huonompi kuin komplisoitumattoman vakavan masennustilan. Tilan normaalistuminen varsinaisen sairausjakson jälkeen on epätodennäköisempää, ja vakavan masennustilan uusiutumisriski on suurentunut (Keller ym. 1983).

Myös primaaristi syömishäiriöistä kärsivillä vakavat masennustilat ovat yleisiä: niitä on arvioitu esiintyvän noin puolessa kaikista tapauksista. Depression ennuste on erityisesti bulimian yhteydessä selvästi tavanomaista heikompi (Keller 1990). Huomattavaa on, että peräti 25–80 % anorektikoista on elinaikanaan vakavasti masentuneita.

Masennus eri väestöryhmissä

Miesten masennus

Sairastumisriski on 13 prosenttia. Jotkut asiantuntijat ovat sitä mieltä, että molemmat sukupuolet kärsivät yhtä paljon masennuksesta, mutta naisia diagnosoidaan enemmän, näin osittain siksi, etteivät miehet puhu yhtä paljon tunteistaan tai hakeudu hoitoon mielenterveysasioissa. Ei pidä paikkaansa, että ”tosimiehet eivät masennu” tai että miesten pitäisi vain pitää pintansa ja kärsiä hiljaa. Myös vahvat miehet kärsivät masennuksesta. Miehillä masennus voi jopa olla paljon vaarallisempaa kuin naisilla, koska miehet todennäköisemmin välttelevät avun hakemista ja masennus yhdistettynä päihteiden käyttöön lisää merkittävästi itsemurhan riskiä. Suomalaisten miesten itsemurhakuolleisuus naisiin verrattuna on noin kolminkertainen. Syitä korkeampaan itsemurhakuolleisuuteen voidaan etsiä kasvatuksesta ja yleisistä asenteista: Miehet kasvatetaan kestämään vastoinkäymisiä tyyliin ”kestä kuin mies” ja ”isot pojat/miehet eivät itke”. Miesten on myös vaikeampi tunnistaa masennustaan kuin naisten. Miehet helposti torjuvat tunteita ja turvautuvat mieluummin toimintaan. Usein miesten piilomasennus ilmenee vihana, jatkuvana alakuloisuutena, välinpitämättömyytenä, vakavuutena, lisääntyneenä sosiaalisena kankeutena, huumorintajun katoamisena ja haastavana käytöksenä. Monet miehet turvautuvat alkoholiin. Masennuksen laukaisevina syinä voivat olla negatiiviset tapahtumat omassa elämässä, kuten työ- tai kouluasiat. Myös jatkuvat epäonnistumiset parisuhteissa ja ihmissuhdeasioissa voivat saada miehessä aikaan epämiehekkyyden ja kelvottomuuden tunteita, mitkä taas voivat johtaa depressioon. Huonouden ja kelvottomuuden tunne ja erityisesti avioero on miehille vaikeammin käsiteltäviä kuin naisille.

Homoseksuaalisilla miehillä on kolminkertainen masennuksen esiintyvyys. Tutkimusten mukaan muun muassa itsensä kokeminen epätavalliseksi, syrjintä (homofobia) ja leimautuminen altistavat homoseksuaaleja muun muassa masennukselle ja päihteiden väärinkäytölle.

Matala D-vitamiinitaso saattaa olla masennukselle altistava tekijä miehillä, mutta varmaa näyttöä asiasta ei ole.

Naisten masennus

Sairastumisriski on runsaat 20 prosenttia. Yhtenä syynä korkeammalle prosenttiluvulle miehiin verrattuna voi olla se, että naiset pohtivat tunteitaan ja hakeutuvat miehiä herkemmin ammattiavun piiriin. Laukaisevia syitä naisten sairastumiselle depressioon ovat muun muassa onneton avioliitto ja ihmissuhdeasiat. Kirsi Tuohela on tutkinut 1800-luvun lopun naiskirjailijain henkilökohtaisia tunteita paljastavien tekstien yhteyttä koettuun masennukseen. Tekstit liittyivät naiseuteen, sukupuolitettuun elintilaan ja ilmaisumahdollisuuksiin. Kirjailijoilla oli psyykkisen sairastumisen vaiheita, joita he käyttivät hyväkseen tuottaen alakuloon, väsymykseen ja pessimismiin vaipuvan naisen muotokuvia, jotka olivat usein (oma)elämäkerrallisia. Tuohelan tutkimus tarjoaa kiinnostavan taustan ymmärtää naisten masennus, sen sosiaaliset ja psykologiset ulottuvuudet. Moderneissa länsimaissa masennus heikentää noin kaksi kertaa useammin naisten kuin miesten toimintakyvyn ja terveyden. Toisaalta miesten itsemurhakuolleisuus on huomattavasti suurempaa kuin naisten: Suomessa vuonna 2012 itsemurhan tehneistä kolme neljästä oli miehiä.

Nuoren masennus

Depressio on selvästi yleisin nuorten ihmisten mielenterveyden häiriö. Lukiolaistutkimuksen viisivuotisseurannan aikana 11 %:lla 20–24-vuotiaista nuorista suomalaisista esiintyi depressioita, 7 %:lla ahdistuneisuushäiriöitä, 6 %:lla päihdehäiriöitä ja samoin 6 %:lla persoonallisuuden häiriö. Melko usein eri häiriöt esiintyivät samanaikaisesti. Ainakin jokin mielenterveyden häiriö oli tässä nuorten aikuisten aineistossa 24 %:lla, mikä vastaa muissa väestötutkimuksissa saatuja tuloksia.

Keskeisinä taustatekijöinä nuoren masennukseen pidetään lapsuudenaikaisia erokokemuksia, menetyksiä, laiminlyöntejä tai väkivaltaa. Muita syitä nuorten masennukseen ovat muun muassa ikätovereiden muodostamien ryhmien ulkopuolelle jääminen, kavereiden puute, koulukiusaaminen ja sairaudet. Unenpuute aiheuttaa masennusoireita nuorille. Myös itsetuhoiset ajatukset liittyvät usein unen puutteeseen.

Masennukseen sairastunut nuori kokee olonsa tyhjäksi ja itsensä arvottomaksi. Hän saattaa olla ärtynyt ja menettää mielenkiintonsa tavallisesti kiinnostaviin asioihin. Hän kärsii unihäiriöistä, väsymyksestä ja voimattomuudesta. Masennustila voi aiheuttaa myös fyysisiä oireita: paino muuttuu, ruumiintoiminnot hidastuvat. Runsas päihteiden käyttö, ilkivallan teko ja irralliset seksisuhteet voivat ilmentää masennukseen liittyvää levottomuutta ja vaikeutta huolehtia itsestään. Masennus vaikuttaa lähes aina myös koulutyöhön.

Nuoruusiällä alkanut masennus paranee lähes aina, mutta saattaa kuitenkin uusiutua myöhemmin. Varhainen hoito, kuten psykoterapia usein lyhentää masennuksen kestoa ja jopa ehkäisee uusien masennusjaksojen syntyä. Kun masennuksen syynä on unenpuute, masennuslääkkeet eivät auta. Tällöin hyviä tuloksia on saatu vanhempien ja nuoren opastuksesta säännöllisten nukkumaanmenoaikojen noudattamiseen riittävän unen takaamiseksi nuorelle.

Nuorilla murrosikä hormonimuutoksineen tuo mukanaan kaikille nuorille lievää epävarmuuden tunnetta ja mielialan vaihteluita, jotka kuuluvat ikäkauteen. Normaaliin nuoruuteen kuuluu myös kehityskausi, jonka aikana koetaan lapsuuden tunnesiteistä irtautumiseen liittyvä surutyö, jonka aikana nuori voi olla alakuloinen tai surumielinen. Tämä on täysin normaalia kehityskauteen liittyvää surutyötä, kun taas depressio on kasvua ja kehitystä estävä tai häiritsevä sairaus, jossa nuoren kehitys on takertunut johonkin vaiheeseen. Varsinkin riskiryhmiin kuuluvien nuorten jaksamisesta ja depression varhaisesta tunnistamisesta tulisi huolehtia erityisellä tavalla. Jos nuori joutuu alttiiksi voimakkaalle tai pitkäkestoiselle stressille, kokee vastoinkäymisiä tai on esimerkiksi koulukiusaamisen, kaltoinkohtelun tai hyväksikäytön uhri, kohonnut depressioon sairastumisen riski on olemassa.

Nuoren yksinäisyys, läheisten ihmissuhteiden puute, epätyydyttävä parisuhde ja ongelmat vanhempi-lapsisuhteessa ovat masennukselle altistavia tekijöitä. Nuoren kokema vähättely, alistaminen, pilkka ja iva, pettymys omissa toiveissa tai tavoitteissa, jatkuva epäonnistumisen kokeminen voivat altistaa nuorta masennukselle. Nuoren kotona vanhempien työttömyys, taloudelliset vaikeudet, puuttuva huolenpito, heikko perheen tuki, perheessä esiintyvät pitkäaikaiset ristiriidat sekä vanhemman psyykkinen sairaus altistavat masennukselle. Nuoreen kohdistuva psyykkinen, fyysinen tai seksuaalinen väkivalta on merkittävä riskitekijä. Nuorta tulisikin rohkaista puhumaan ajatuksistaan, tunteistaan ja kokemuksistaan sekä mahdollisista oireista avoimesti, ja aikuisen tulisi kuunnella nuorta arvostelematta ja tuomitsematta. Mielialaan liittyvistä asioista tulisi voida keskustella nuoren kanssa aitoa mielenkiintoa osoittaen, suoraan ja rehellisesti. Masennukseen sairastuneelle nuorelle oma avuntarpeen tunnistaminen voi olla hyvin vaikeaa. Aikuisen tuki onkin etenkin varhaisessa vaiheessa olennaisen tärkeää, jotta sairastunut nuori saa apua mahdollisimman varhaisessa vaiheessa, jolloin myös toipuminen nopeutuu.

Nuorten depression oireet ovat usein epätyypillisiä ja näin vaikeuttavat sairauden varhaista tunnistamista. Depressioon sairastunut nuori ei välttämättä koe itseään masentuneeksi, vaan hän voi olla myös ärtynyt, vihainen tai kiukkuinen. Jokaisen pitkäkestoisesta tai vakavasta ahdistuneisuudesta kärsivän, epäsosiaalisesti oireilevan tai päihdeongelmaisen nuoren kohdalla olisi pidettävä mielessä myös depression mahdollisuus. Nuorten depressio on harvoin oirekuvaltaan selkeä ja siihen voi liittyä myös muita häiriöitä, vakavia ruumiillisia sairauksia, muita vakavia elämän ongelmia tai vastoinkäymisiä, alkoholiongelma tai samanaikainen persoonallisuushäiriö, jotka pahimmassa tapauksessa peittävät masennusta tai vievät päähuomion ja jopa itsemurhavaaran mahdollisuus jää havaitsematta. Hyvät ihmissuhteet ja perheen tuki ovat etenkin lasten ja nuorten kohdalla masennukselta suojaavia tekijöitä.

Lapsen masennus

Lapsen masennus saattaa muistuttaa nuoren masennusta. Vauvaikäisen ja pikkulapsen masennus ilmenee usein nk. anakliittisenä depressiona, joka kehittyy pikkulapsen menettäessä äkillisesti äitinsä tai muun tärkeän läheisensä. Pikkulasten depressio voi ilmetä kehityksen pysähtymisenä tai jopa taantumisena, painon putoamisena, runsaana itkuna, ärtyisyytenä, pysyvästi surullisena ja ilottomana ilmeenä ja tyhjänä katsekontaktina. Vauvaikäinen liikkuu vain vähän, ei ime innokkaasti eikä nauti syömisestään. Unirytmi häiriintyy, ympäristöön kohdistuva innostus ja uteliaisuus puuttuu tai on vähäinen. Vauvan masennus on usein yhteydessä vanhempien ja ympäristön vaikeuksiin vastata vauvan tarpeisiin.

Leikki-ikäisen (3–5 v) masennus voi ilmetä vakavuutena, surumielisyytenä, ärtyisyytenä, tunneilmaisujen niukkuutena, mielialan vaihteluna ja motorisena levottomuutena, ilottomuutena, joskus aggressiivisuutena, voimakkaina pettymysten ilmauksina, joskus tottelemattomuutena tai karkailuna, joskus erilaisina somaattisina oireina. Usein lapset valittavat, että kukaan ei leiki heidän kanssaan. Leikkeissä ilmenee epäonnistumisen, tuhon ja kuoleman teemat, leikki muiden lasten kanssa vähenee.

Kouluikäisen masennus (6–12 v) ilmenee usein alakuloisena mielialana, ilmeinä ja eleinä. Leikkien aiheisiin liittyvät hylkäämiset, menetykset, moitteet, vahingoittaminen, myös kuolema ja itsemurha voivat olla esillä. Lapsen koulusuoritukset heikkenevät, kehon liikkeet voivat hidastua tai kiihtyä, toverisuhteissa ilmenee ongelmia. Usein masennus voi ilmetä väsymyksenä, keskittymiskyvyttömyytenä, erilaisina somaattisina oireina, aggressiivisuutena, uhmakkuutena tai käytösongelmina. Itsetunto on alentunut, ja omakuva on kielteisesti värittynyt.

Pienten lasten masennus on Suomessa alidiagnosoitu ja -hoidettu ongelma. Noin prosentti lapsista kärsii jossain lapsuutensa vaiheessa vaikeasta masennushäiriöstä ja vain alle puolet heistä saa hoitoa.

Historiaa

Antiikin Kreikan lääketieteessä ajateltiin, että masennus eli melankolia johtui siitä, että elimistössä oli liikaa mustaa sappea. Jo antiikissa oli havaittu, että taiteilijat ovat usein taipuvaisia kärsimään ajoittaisesta masennuksesta.

Masennusta pidettiin vielä viime vuosisadalla ennen kaikkea ohimenevänä normaalina elämänvaiheena, jonka katsottiin liittyvän ensisijaisesti johonkin elämän vastoinkäymiseen, kuten läheisen kuolemaan tai työpaikan menettämiseen. Tilanne alkoi muuttua Yhdysvalloissa kahdeksankymmentäluvun kuluessa ja Suomessa yhdeksänkymmenluvulla eli sen jälkeen kun masennuksen diagnostisia kriteereitä oli muutettu siten, että niistä oli poistettu potilaan elämäntilanne ja muut syytekijät. Myös masennuksesta johtuvat sairauspoissaolot ja masennuslääkkeiden käyttö alkoivat yleistyä Suomessa 1990-luvulla, jolloin masennusta alettiin pitää koko kansakuntaa koskevana uhkana. Uutena käsityksenä oli, että kuka tahansa saattoi "sairastua" masennukseen. Julkisuudessa alkoi samalla esiintyä masennuspotilaiden kuten Tellervo Koiviston ja Neil Hardwickin tarinoita.

Lääkeyhtiöt alkoivat kehittää samaan aikaan masennuksen hoitoon tarkoitettuja lääkkeitä, joita he markkinoivat lääkäreille. Julkisuudessa alettiin esitellä myös samoihin aikoihin suosituksi tullutta serotoniinihypoteesia, jonka mukaan masennus johtuisi aivojen serotoniinivajeesta. Tämä johti siihen, että ihmiset alkoivat mieltää masennuksen pikemminkin itsenäiseksi sairaudeksi kuin reaktiona ympäristöön tai elämäntilanteeseen. Myös entistä lievemmät masennustilat alettiin mieltää hoitoa vaativiksi mielenterveyden häiriöiksi, minkä vuoksi yhä useampi sai masennusdiagnoosin ja -lääkityksen. Masennusperusteisten sairauspäivärahakausien määrä jopa kaksinkertaistui Suomessa vuosina 1993-2003. Osa niistä johtui kuitenkin muista syistä kuten työuupumuksesta.

Suomessa alettiin uskoa lopulta, että masennus olisi lisääntynyt voimakkaasti 1990-luvulta alkaen. Tähän päädyttiin kuitenkin lähinnä sen vuoksi, että masennusdiagnoosit ja masennuksen perusteella kirjotetut lääkemääräykset ja työkyvyttömyyseläkkeet olivat lisääntyneet voimakkaasti.

Masennusta hoidettiin Antiikin aikana lääkeaineilla ja suoneniskennällä mutta myös esimerkiksi lautapelien pelaamisella.

Rinnakkaissairaudet

Kliinisestä masennuksesta kärsivän ihmisen riski saada esimerkiksi sepelvaltimotauti on muuhun väestöön verrattuna jopa 2–3-kertainen. Masennus lisää myös aivohalvausten, osteoporoosin, kakkostyypin diabeteksen ja Alzheimerin taudin riskiä.

Lähteet

• Huttunen, Matti: Masennustilat eli depressiot Terveyskirjasto. 30.1.2018. Kustannus Oy Duodecim. Viitattu 22.2.2021 ^{[vanhentunut linkki]}.
• Masennuksen luokitusta (PPT) Vihdin yhteislyseon lukio.
• Haarasilta, Linnea ja Marttunen, Mauri: Nuorten masennus (PDF) Kansanterveyslaitos.

Kirjallisuutta

• Aku Kopakkala: Masennus - Suuri serotoniinihuijaus. Basam Books, 2015.
• Mark Williams, John Teasdale, Zindel Segal & Jon Kabat-Zinn: Mielekkäästi irti masennuksesta: tietoisen läsnäolon menetelmä. Basam Books, 2009. ISBN 978-952-5534-98-6
• Tontti, Jukka: Monimielinen masennus: Arjen reseptejä elämäntaudin hoitoon. Tampere: Vastapaino, 2008. ISBN 978-951-768-229-9

Aiheesta muualla

• Ylen Elävä arkisto: Lääkitty mieli
• Ylen Elävä arkisto: Masennuksesta kansantauti
• Ylen Kirjakerho: Masennuksesta kertoville kirjoille on kysyntää
• Mielenterveystalo.fi