Pekka ja Pätkä -elokuvat

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Hakusana ”Pekka ja Pätkä” ohjaa tänne. 1980-luvun televisiosarjasta kerrotaan artikkelissa Pekka ja Pätkä (televisiosarja).

Pekka ja Pätkä -elokuvat ovat Suomen Filmiteollisuuden (SF) vuosina 1953–1960 tuottama sarja humoristisia elokuvia, joissa esiintyivät Pekka Puupää -sarjakuvan hahmot. Pekka Puupäätä esitti kaikissa elokuvissa Esa Pakarinen, hänen ystäväänsä Pätkää Masa Niemi ja vaimoaan Justiinaa Siiri Angerkoski. Yleensä Pekka ja Pätkä joutuvat kaikenlaisiin kommelluksiin jatkuvan rahapulansa ja hyväuskoisuutensa takia. Pekka ja Pätkä -elokuvia tehtiin kaikkiaan kolmetoista, ja niistä kaikki paitsi ensimmäisen ja viimeisen ohjasi Armand Lohikoski. Kolmea lukuun ottamatta elokuvien nimet alkavat sanoilla ”Pekka ja Pätkä”. Lisäksi ohjaaja Visa Mäkinen teki 1980-luvulla Pekka Puupäästä televisiosarjan ja kaksi elokuvaa, joista kahden ensimmäisen nimet muistuttavat Pekka ja Pätkä -elokuvien nimiä.

Elokuvasarjan synty

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pekka Puupään muokkaaminen elokuvaksi oli SF:n käsikirjoittajan Reino Helismaan idea. Elokuvaa enteili Toivo Kärjen säveltämä, Helismaan sanoittama ja Esa Pakarisen vuonna 1952 levyttämä hieman haikea jenkka Pekka Puupää[1], joka oli tarkoitettu vastineeksi rillumarei-huumorin tuominneille kriitikoille.[2] SF:n johtaja T. J. Särkkä ilmestyi pian Ola Fogelbergin kuoleman jälkeen tämän lesken Laura Fogelbergin luo, esittäytyi tämän miesvainajan ystäväksi ja tarjoutui ostamaan Puupää-hahmon elokuvausoikeudet 50 000 markalla. Särkkä mitä ilmeisimmin huijasi leskeä kaupanteossa: suullisesti puhuttiin vain yhdestä elokuvasta, mutta tammikuussa 1953 allekirjoitettu sopimuspaperi antoi SF:lle pysyvät oikeudet Pekka Puupäähän ja muihin Fogelin luomiin hahmoihin.[3]

Ensimmäinen elokuva Pekka Puupää tehtiin 1953, ohjaajana Ville Salminen, käsikirjoittajana Helismaa ja päärooleissa Esa Pakarinen (Pekka), Masa Niemi (Pätkä) ja Siiri Angerkoski (Justiina).[4] Kun elokuva sai suuren suosion ja sille ryhdyttiin suunnittelemaan jatko-osaa Pekka Puupää kesälaitumilla, Ville Salminen kieltäytyi, koska ei halunnut jumiutua ”Puupää-ohjaajaksi”, ja siirtyi toiseen elokuvayhtiöön.[5] Tilalle otettiin SF:n palvelukseen juuri tullut Armand Lohikoski, joka sittemmin ohjasi sarjan kaikki elokuvat viimeistä lukuun ottamatta ja sai harteilleen ”Puupää-ohjaajan” viitan.

Elokuvien tyyli ja tuotanto

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pekka Puupään maailma muuttui varsin toisenlaiseksi elokuvissa, eikä alkuperäisen sarjakuvan henki näkynyt juuri millään tavalla. Lisäksi Toto Fogelberg-Kailan jatkama Pekka Puupää -sarjakuva kulki aivan omia polkujaan elokuvasarjasta riippumatta. Elokuvissa henkilöhahmot typistettiin Pekkaan, Pätkään ja Justiinaan, ja he asuivat Helsingissä. Sarjakuvasta poiketen Pätkä ei ole perheellinen vaan Puupäiden nurkissa asusteleva naimaton kulkumies. Sarjakuvassa Pekka Puupää oli ollut ehdoton päätähti, mutta elokuvissa Pätkästä tuli pian hänen tasavertainen aisaparinsa. Kolmannesta elokuvasta Pekka ja Pätkä lumimiehen jäljillä lähtien tämä näkyi myös nimessä. Uudeksi hahmoksi kehitettiin Armas Jokion esittämä talonmies Pikkarainen, joka turhaan yrittää pitää kuria kaksikolle. Elokuvien tavallinen juoni käsitteli Pekan ja Pätkän yritystä menestyä jossakin ammatissa, kuten keksijöinä (Kiinni on ja pysyy), salapoliiseina, sammakkomiehinä tai jopa YK:n rauhanturvaajina (Pekka ja Pätkä Suezilla). Kolmessa Puupää-elokuvassa oli mukana iskelmälaulaja Olavi Virta, joka esitti työtöntä muusikkoa Kalevi Vaskea.[6]

Musiikin kaikkiin Pekka ja Pätkä -elokuviin sävelsi Toivo Kärki. Mukana oli taustamusiikin ja pienten kertakäyttökappaleiden lisäksi sarjan alkuvaiheessa myös jokunen kunnon musiikkiesitys jostakin levytetystä Kärjen-Helismaan iskelmästä.[7] Alku- ja loppusoitoissa Kärki käytti hänelle mieluisaa isoa orkesteria svengityyliin.

Puupää-elokuvat tehtiin SF:n tyyliin nopeasti ja halvalla. Esimerkiksi elokuvan Pekka ja Pätkä Suezilla aavikkokohtaukset kuvattiin helsinkiläisissä sorakuopissa, ja kaupunkinäkymät rakennettiin pahvista SF:n studioon. Elokuvan Pekka ja Pätkä ketjukolarissa käsikirjoituksesta ei ollut kuvausten alkaessa valmiina riviäkään, vaan se valmistui vasta kuvauspaikalla Porin Yyterissä sitä mukaa kuin kuvaukset etenivät. Ohjaaja Armand Lohikoski riiteli T. J. Särkän kanssa, koska hän olisi halunnut tehdä elokuvat huolellisemmin; Särkkä puolestaan muistutti Lohikoskea alituisesti kovasta kiireestä.[6] Lisäksi Lohikoski piti Reino Helismaan käsikirjoituksia kehnoina ja hutaistuina, ja elokuvasta Pekka ja Pätkä lumimiehen jäljillä lähtien hän käsikirjoittikin itse useimmat Puupäät. Helismaalla oli samaan aikaan useita muitakin sitoumuksia eikä hän ehtinyt paneutua Puupää-elokuvien tekoon kovin syvällisesti. Helismaa oli nopea ja verbaalisesti nokkela kirjoittaja, mutta häneltä puuttui elokuvien vaatima visuaalisen huumorin taito, minkä hän itsekin myönsi. Niinpä hän jättikin käsikirjoitusten ongelmakohdat ohjaajien ratkaistaviksi.[6] Ylipäänsä Helismaan ja Lohikosken huumorikäsitykset eivät käyneet yksiin: se, mitä Helismaa piti hauskana, oli usein Lohikosken mielestä ”banaalia”, latteaa ja halpahintaista.[8]

Lohikoskea harmitti myös toisen pääosan esittäjän Masa Niemen runsas alkoholinkäyttö, jonka vuoksi menetettiin usein kokonaisia kuvauspäiviä. Joskus Niemi saattoi jopa linnoittautua kesken kuvausten päiväkausiksi kotiinsa ryypiskelemään eikä suostunut keskustelemaan Lohikosken tai kenenkään muunkaan kanssa edes postiluukun kautta. Myös Niemen ja Esa Pakarisen välit kiristyivät Pakarisen joutuessa paimentamaan häntä, jopa siinä määrin, että Lohikoski joutui sovittelemaan parivaljakon riitoja.[9]

Pekka ja Pätkä-elokuvien suosiosta selkeä osoitus on, että vuonna 1953 valmistunutta elokuvaa Lentävä kalakukko levitettiin uusintakierroksella nimellä Pekka ja Pätkä konduktööreinä. Elokuvan näyttelijäkaartiin kuuluivat Pakarinen, Niemi, Angerkoski ja Jokio.

Sarjan loppu

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elokuvan Pekka ja Pätkä mestarimaalareina jälkeen Lohikoski suunnitteli poliittista satiiria nimeltä Pekka ja Pätkä politiikan pyörteissä. Särkkä piti kuitenkin aihetta sopimattomana ja syrjäytti Lohikosken seuraavan Puupään tuotannosta. Tilalle kutsuttiin Reino Helismaa ja ohjaaja Aarne Tarkas, jotka tekivät sarjan kolmannentoista ja viimeisen elokuvan Pekka ja Pätkä neekereinä. Pätkää esittänyt Masa Niemi teki itsemurhan pian elokuvan valmistumisen jälkeen. lähde?

1970-luvun alussa Lohikoski suunnitteli Esa Pakarisen ehdotuksesta vielä yhtä Pekka ja Pätkä -elokuvaa. Pekka ja Pätkä palokuntalaisina nimellä työstettyyn elokuvaan kaavailtiin muiden muassa Pätkäksi Leo Jokelaa ja Justiinaksi Ritva Valkamaa. Elokuva ei toteutunut.[10]

Sarjan jälkimaine

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vaikka elokuvakriitikot haukkuivat Pekka ja Pätkä -elokuvat, niistä tuli suuria kansansuosikkeja, joita näytetään yhä säännöllisesti televisiossa. Kritiikki oli tyrmäävää elokuvien valmistumishetkestä useita vuosikymmeniä eteenpäin mutta vaimentui kuitenkin ajan mittaan. Kritiikkiin pettynyt ohjaaja Armand Lohikoski, jota loukkasi etenkin väite elokuvien tekemisestä huitaisten, kutsui – turhaan – kriitikot seuraamaan elokuvan tekoa.[11] Esimerkiksi Pekka ja Pätkä pahassa pulassa -elokuvan ensi-illan jälkeen eräs arvostelija kirjoitti otsikolla ”Yhä niitä vain riittää”: ”Pahinta on, että kun nämä Pekka ja Pätkä -filmit kerran tuottajankin taholta tahdotaan leimata lapsi-filmeiksi (jota ne eivät suinkaan ole), niiden käsikirjoitukseen kuitenkin sijoitetaan naimailmoituksia ja höökiviä, miehenkipeitä vaimonpuolia.”[12] Toisaalta Lohikoski ja muut tekijät pääsivät naureskelemaan eräälle Pekka ja Pätkä Suezilla -elokuvan arvostelleelle kriitikolle, joka oli valittanut, että ”Lohikoski ei viitsinyt Suezilla sen enempää kuvata sikäläisiä maisemia” – tosiasiassa kuvaukset oli tehty Rudus-yhtiön hiekkakuopalla pahvikulisseissa.[13]

Vuoden 1957 kotimaisiin elokuviin katsauksen laatinut Kari Uusitalo mainitsee toimitusjohtaja T. J. Särkän sanoneen, ettei SF:n kannattanut tehdä muita kuin rahasammoksi muodostuneita Puupää-elokuvia. Uusitalo toteaa Pekka ja Pätkä salapoliiseina -elokuvan tuottaneen Oulussa viikon aikana enemmän lipputuloja kuin Aarne Tarkaksen elokuva Herra sotaministeri Helsingissä koko kesän aikana.[14] Eräs syy yleisösuosiolle oli se, että Pekka ja Pätkä -elokuvat ovat olleet määrällisesti merkittävä osa suomalaista lastenelokuvaa, mutta samalla ne kuitenkin olivat koko perheen elokuvia.kenen mukaan?

Elokuvien näyttelijävalintoja on kiitetty. Tv-maailman kriitikko totesi vuonna 2014, että sarja on loistavasti roolitettu.[15]

Myöhemmät elokuvat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Itsenäinen elokuvatuottaja Visa Mäkinen yritti 1980-luvun puolivälissä elvyttää Pekka Puupään hahmoa ja teki televisiosarjan Pekka ja Pätkä (1986) sekä elokuvat Pekka & Pätkä ja tuplajättipotti (1985) ja Pekka Puupää poliisina (1986). Televisiosarja menestyi kohtalaisen hyvin, mutta elokuvat menestyivät huonosti ja moni piti niitä ”alkuperäisten” Puupäiden halventamisena.

Ohjaaja Pekka Lehto sai vuonna 2005 Suomen elokuvasäätiöltä 10 000 euron kehittämistuen työnimeltään Pekka ja Pätkä levottomina -nimiseen elokuvaan, jonka oli tarkoitus kertoa kansankomediamaisesti homouteen kohdistuvista peloista.[16] Elokuvaa ei tehty.[17]

Filmografia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alkuperäiset Pekka ja Pätkä -elokuvat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Visa Mäkisen tuotannot

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Jukka Pennanen ja Kyösti Mutkala: Reino Helismaa: Jätkäpoika ja runoilija. Porvoo: WSOY, 1994.
  • Lasse Erola: Olavi Virta ja hänen maailmansa, Helsinki: Ajatus Kirjat, 2005.

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Kalervo Kärki: Sydämeni sävel - Toivo Kärki ja hänen musiikkinsa, s. 306. Tampere: Mediapinta, 2015. ISBN 978-952-235-888-2
  2. ↑ Pennanen ja Mutkala, 1994, s. 148.
  3. ↑ Jukka Rislakki ja Rainer Sandell: Varsinainen Puupää! Ola Fogelbergin ja hänen Pekkansa tarina, s. 209–213. Tammi, Helsinki 2005.
  4. ↑ Kärki 2015, s. 342
  5. ↑ Erola 2005, s. 97.
  6. ↑ a b c Erola 2005, s. 98.
  7. ↑ Kärki 2015, s. 342,344,360,381,415,440,478
  8. ↑ Pennanen ja Mutkala, 1994, s. 149–150.
  9. ↑ Anneli Calder (toim.): Naurettiin sitä ennenkin, s. 257 (Armand Lohikosken haastattelu). Helsinki: Valitut Palat, 2004.
  10. ↑ Jutila, Niko: ”II: Julkisen tuen aikakausi”, Poikki! – toteutumattomat kotimaiset elokuvat, s. 109-114. Aviador Kustannus, 2020. ISBN 978-952-7347-28-7
  11. ↑ Erola 2005, s. 99.
  12. ↑ Pennanen & Mutkala 1994, s. 150.
  13. ↑ Maarit Niiniluoto: Esa Pakarinen – hanuri ja hattu, s. 235–236. Porvoo-Helsinki: WSOY, 1980. ISBN 951-0-10146-X.
  14. ↑ Pennanen ja Mutkala, 1994, s. 150.
  15. ↑ JK (Jussi Karjalainen): Pekka Puupää kesälaitumella Viikon tv-elokuvia, Tv-maailma, 25-26/2014 sivu 15
  16. ↑ Pekka ja Pätkä palaavat valkokankaalle Ilta-Sanomat. 1.7.2005.
  17. ↑ Laaksonen, Teemu: Pekka ja Pätkä homoina – tällainen elokuvasta piti tulla Yle Kulttuuricocktail. 20.9.2016. Viitattu 18.10.2018.


Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Pekka_ja_Pätkä_-elokuvat&oldid=22548791”