Karstonlammi
Karstonlammi | |
---|---|
Valtiot | Suomi |
Maakunnat | Kanta-Häme |
Kunnat | Tammela |
Koordinaatit | |
Vesistöalue ja valuma-alueen tietoja | |
Päävesistöalue | Kokemäenjoen vesistö (35) |
Valuma-alue | Pyhäjärven alue (35.93) |
Laskujoki | oja Pyhäjärveen [1] |
Järvinumero | 35.938.1.002 |
Mittaustietoja | |
Pinnankorkeus | 115,4 m [1] |
Rantaviiva | 0,346 km [2] |
Pinta-ala | 0,00675 km² [2] |
[ Muokkaa Wikidatassa ] [ ohje ]
|
Karstonlammi tai Karstalammi on Kanta-Hämeessä Tammelassa Ruostejärven pohjoispuolella sijaitseva lampi, joka kuuluu Kokemäenjoen vesistön Loimijoen valuma-alueella Pyhäjärven alueen Kalliojärven (kuivatettu) valuma-alueeseen.[2][1][3]
Maantiede
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lammen pinta-ala on 0,68 hehtaaria ja sen pituus on 140 metriä ja leveys 70 metriä. Lampeen on johdettu neljä suo-ojaa, joiden kautta saa alkunsa 7,5 kilometriä pitkä laskuojien reitti Pyhäjärveen.[2][1][3]
Järven rantaviiva on 0,35 kilometriä pitkä ja sen ranta on pääosin moreeni- ja kalliopohjaisessa metsämaastossa oleva suota. Lammen vedenpinta on puolisen metriä ylempänä kuin suon kynnyskorkeus. Suo on osa Karstokorven metsäaluetta, joka sijaitsee aivan valtatien 2 varrella. Lammen rannalla on yksi loma-asunto, jonne johtaa tie valtatieltä.[2][1]
Luonnonhistoriaa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Karstinkorven suo on syntynyt useamman pikkulammen umpeenkasvuna. Lammet ovat jo kasvaneet Karstonlampea lukuun ottamatta umpeen ja Karstonlammen osalta umpeenkasvu on edelleen käynnissä. Umpeenkasvu jatkui lampien ulkopuolelle metsiin, kun suokerroksen paksuus ylitti lopulta lampien entiset vedenpinnat ja on siksi muodostanut suuren yhtenäisen suoalueen.[3]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c d e Karstonlammi, Tammela (sijainti maastokartalla) Karttapaikka. Helsinki: Maanmittauslaitos. Viitattu 17.4.2019.
- ↑ a b c d e OIVA – Ympäristö- ja paikkatietopalvelu (edellyttää rekisteröitymisen) Ympäristöhallinto. Viitattu 10.3.2015.
- ↑ a b c Stén, Carl-Göran & Moisanen, Markku: Tammelan suot ja turpeen käyttökelpoisuus Osa 2, Turvetutkimusraportti, GTK, 2004, Espoo, s.80