Semjon

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Semjon Ivanovitš "Ylpeä"
Semjon I "Ylpeä", I. N. Nikitin 1731

Semjon I Ivanovitš "Ylpeä" (ven. Семён Иванович Гордый, Semjon Ivanovitš Gordi); (7. syyskuuta 1316, Moskovan ruhtinaskunta – 24. huhtikuuta 1353, Moskovan ruhtinaskunta). Semjon Ivanovitš oli Moskovan suuriruhtinas vuosina 1340-1353. Hän peri Kultaisen ordan kaanin Uzbegin määräyksellä vuonna 1340 myös isänsä Iivana Kalitan aseman Vladimirin suuriruhtinaana ja käytti titteliä Moskovan ja koko Venäjän suuriruhtinas.[1][2]

Hän vieraili vuosina 1340, 1342, 1343, 1344, 1347-1348 ja 1350 Kultaisen ordan pääkaupungissa Saraissa kaani Uzbegin ja Jani Begin luona, joiden käskyvallan alainen hän oli.[3] Lisänimeä Gordi "Ylpeä", mikä viittasi tapaan jolla hän kohteli muita ruhtinaita,[2][4] alettiin käyttää hänestä vasta 1500-luvulla.[3]

Semjon Ivanovitš soti Toržokin kaupunkia vastaan vuonna 1341 ja vahvisti valtaansa Novgorodiin. Kymmenen vuotta myöhemmin hän hyökkäsi Smolenskiin. Semjon jatkoi isänsä hallintoa ja pysyi uskollisena Kultaiselle ordalle ja sen ylimpänä vallankäyttäjänä omalla alueellaan. Ruotsin kuninkaan Maunu Eerikinpojan ristiretken Pähkinälinnaan Novgorod torjui Moskovan vähäisellä tuella vuonna 1348.[1]

Suuriruhtinas

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1340 Iivana Kalitan vanhin poika Semjon oleskeli Nižni Novgorodissa, jonka hän oli todennäköisesti saanut isältään läänityksenä.[3] Saatuaan uutisen isänsä kuolemasta maaliskuun lopulla Semjon ja hänen nuoremmat veljensä Serpuhovin ruhtinas Andrei Ivanovitš ja Zvenigorodin ruhtinas Ivan Ivanovitš lähtivät toukokuussa Kultaiseen ordaan hakemaan kaani Uzbeg nimityskirjettä (jarlik) Vladimirin suuriruhtinaan asemaa varten. Isänsä testamentissa hän oli saanut ⅓ Moskovan suuriruhtinaskunnasta ja Kolomnan sekä Možaiskin kaupungit.[3]

Kilpailijat Tverin ruhtinas Konstantin ja Suzdalin ruhtinas Konstantin osoittivat myös kunnioitustaan kaanille vedoten senioriteettiinsa Moskovan nuoriin ruhtinaisiin nähden. Semjon voitti nimityskirjeen lahjomalla kaanin seurueen, Tverin ja Suzdalin ruhtinaat joutuivat hyväksymään hänen ylemmyytensä ja 1. lokakuuta hän oli Vladimirin suuriruhtinas.[3] Kaani Uzbeg suosi myös Semjonin jälkeläisiä.[1]

Myös Bysantin valtakunta myönsi hänelle seremoniallisen tittelin epi trapezes offikios (kreikaksi: ὁ ἐπί τραπέζης ὀφφίκιος, "pöytämestari"), joka voidaan kääntää löyhästi arvonimeksi senesalkki.

Suuriruhtinas Semjon aloitti vuonna 1340 ensimmäisen sotatoimensa Novgorodin tasavaltaa vastaan. Semjon vaati oikeuttaan kerätä veroja Novgorodin alueella sijaitsevassa Toržokissa.[3] Toržokin pajarit vangitsivat Semjonin veronkantajat ja kutsuivat apua Novgorodista. Semjon ja metropoliitta Theognostus järjestivät nopeasti ruhtinaiden liittouman Novgorodia vastaan ​​sanoen:

"he [novgorodilaiset] puuhaavat sotaa ja rauhaa kenen kanssa tahansa, neuvottelematta kenenkään kanssa. Novgorod ei pidä arvossa koko Venäjänmaata, eikä tottele suuriruhtinastaan".

Tällä he viittasivat Novgorodin laajentumisen Ustjužnaan ja Beloj Ozeroon. Kun liittouman joukot lähestyivät Novgorodin aluetta, Toržokin asukkaat kapinoivat omia pajareitaan vastaan ​​ja asettuivat moskovalaisten joukkojen puolelle. Novgorodin tasavalta hyväksyi tosiasian ja luovutti kaikki Toržokin alueen verot, arviolta 1 000 hopearuplaa vuodessa Semjonille, joka suostui kunnioittamaan olemassa olevaa kansalaisperuskirjaa.[4]

Vuonna 1341 kaani Uzbeg jakoi Semjon Ivanovitšin hallitseman alueen kahtia: Volgan alueet Gorodets ja Nižni Novgorod erotettiin Vladimirin suuriruhtinaskunnasta ja siirrettiin Suzdalin ruhtinas Konstantin Vasiljevitšille. Uzbegin seuraaja kaani Jani Beg vahvisti asian vuonna 1343.[3]

Pian moskovalaisten koalitioarmeijan hajoittamisen jälkeen vuonna 1341, Algirdas (silloinen Vitebskin ruhtinas, liitossa Smolenskin ruhtinaan kanssa) piiritti Možaiskia. Uutiset hänen isänsä Gediminasin kuolemasta pakottivat Algirdaksen lopettamaan sotaretken ennen kuin Semjon ehti järjestää omat sotajoukkonsa. Kaani Uzbeg, Semjonin lääninherra, kuoli pian tämän jälkeen. Hänen seuraajansa kaani Jani Beg varmisti johtajuutensa Kultaisessa ordassa tappamalla omat veljensä. Semjon ja metropoliitta Theognostus matkustivat uudelleen ordan pääkaupunkiin Saraihin. Jani Beg vahvisti Semjonin oikeudet Moskovan ja Vladimirin suuriruhtinaskuntin ​​ja päästi tämän menemään, mutta piti Theognostuksen panttivankina kiristääkseen rahaa kirkolta. Lopulta metropoliitta Theognostus vapautettiin 600 hopearuplalla.[1][2]

Semjon I Ylpeä ja hänen veljensä Serpuhovin ruhtinas Andrei lähtevät Kultaiseen ordaan vuonna 1344 ja Semjon istuu Moskovan suuriruhtinaskunnan valtaistuimella, Kuvitettu kronikka (ven. Лицевой летописный свод) vuodelta 1568.

Koko 1340-luvun Liettuan ja Ruotsin sotaretket ja sisäpoliittinen epäjärjestys vähensivät Novgorodin tasavallan vaikutusvaltaa. Semjon, jonka suuriruhtinaan arvonimi edellytti hänet suojelemaan Novgorodia, ei tehnyt niin vaan odotti heikentyneen tasavallan romahtavan ja siten hyötyvänsä tilanteesta. Kun novgorodilaiset huusivat apua Maunu Eerinkinpojan ​​sotajoukkoja vastaan vuonna 1347, Semjon lähetti veljensä Ivanin ja Rostovin ruhtinas Konstantinin, mutta lähettiläät kieltäytyivät taistelemasta novgorodilaisten puolesta.[1][2]

Semjon oli itse hillitsemässä liettualaisten vaikutusvaltaa Kultaisessa ordassa, jossa heillä oli suuriruhtinas Algirdasin veljen ruhtinas Koriatin johtama lähetystö. Hän manipuloi kaani Jani Begin uskomaan, että Liettuan vaikutusvallan lisääntyminen oli suurin uhka Kultaiselle ordalle. Jani Beg yhtyi lopulta Semjonin mongolialaisten lähettiläiden mielipiteeseen ja luovutti vuonna 1349 Liettuan lähettiläät Semjonille. Semjon halusi allekirjoittaa aselevon Algirdasin kanssa, vapautti vangit ja turvasi näin tulevat poliittiset avioliitot Liettuan ruhtinaiden ja venäläisten ylhäisönaisten välillä. Metropoliitta Theognostus hyväksyi ei-kristityn Algirdaksen avioliiton ortodoksisen Tverin ruhtinatar Uljana Aleksandrovan (Semjonin vaimon sisar) kanssa, vaikka liitto oli ortodoksisen kirkon mukaan laiton. Tästä liitosta syntyi poika Jogaila, josta tuli Liettuan suuriruhtinas ja Puolan kuningas Vladislav II Jagello.[1]

Vuosina 1351-1352 Semjon nosti joukkonsa aseisiin aiempaa lankoaan Algirdasta vastaan ​​Smolenskin alueen pienten kaupunkien hallitsemiseksi. Konflikti ei kehittynyt avoimeksi sodaksi, koska Algirdas halusi neuvotella eikä taistella. Vaikka liettualaiset hylkäsivät ensimmäisen neuvotteluehdotuksen, Semjon turvasi kiistanalaiset kaupungit Moskovalle. Tämä sotaretki oli hänen elämänsä viimeinen teko.[1]

Suku ja perhe

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Semjon Ivanovitšin vanhemmat olivat suuriruhtinas Iivana Kalita ja suuriruhtinatar Jelena (Olena) Aleksandrovna, luostarinimi nunna Solomonides (k. 1331),[5] joka oli todennäköisesti Smolenskin ruhtinaan Aleksandr Glebovitšin tytär. Semjon oli vanhin poika kahdeksasta sisaruksesta.[1]

Hänen ensimmäinen vaimonsa vuosina 1333-1345 oli Aigusta (Augusta) Gedimovna, ortodoksinen ristimänimi Anastasia (k. 1345) Liettuan suuriruhtinas Gediminasin tytär. Hänen rahoillaan ikonimaalari Goitan maalasi vuonna 1345 freskot Vapahtajan katedraaliin 'metsässä' (ven. Собо́р Спа́са Преображе́ния на Бору́, Sobór Spása Preobražénija na Ború, purettu vuonna 1933) Kremlissä, jonka oli rakennuttanut vuonna 1330 Semjonin isä Iivana Kalita.[3][2][1]

Heille syntyivät lapset:

  • Vasili Semjonovitš (1336-1337), kuoli sylilapsena
  • Konstantin Semjonovitš (1340-1340), kuoli sylilapsena
  • Vasilisa Semjonovna, nai vuonna 1349 Kašinin ruhtinas Mihail Vasiljevitšin[3][2][1]
    Semjon I Ylpeä, fresko Arkkienkelin katedraalissa, tuntematon ikonimaalari 1652

Toinen vaimo 1345-1346 oli Jevpraksia Fjodorovna, Dorogobuž-Vjazman ja Smolenskin ruhtinas Fjodor Svjatoslavovitšin tytär. Hänet lähetettiin takaisin isälleen[2] ja avioero tuli voimaan epäselväksi jääneestä syystä jo vuoden 1345 lopulla. Semjon Ivanovitš väitti että Jevpraksia oli ollut häistä lähtien noiduttu ja kuin kuollut joka ilta. Jevpraksia nai ruhtinas Fjodor Konstantinovitš 'Krasni' Fominskin ja heille syntyi neljä poikaa: Mihail Krjuk ('Koukku'), Ivan Sobaka ('Koira'), Boris Vepr ('Karju') ja Ivan Uda.[2]

Kolmas vaimo vuodesta 1347 alkaen oli Maria Aleksandrovna (k. 1398), Tverin suuriruhtinas Aleksandr Mihailovitšin tytär. Metropoliitta Theognost kieltäytyi aluksi hyväksymästä tätä avioliittoa (Semjonilla oli jo elossaoleva vaimo), mutta myöntyi myöhemmin suuriruhtinas Semjonin suostutteluun, lisäksi tarvittiin vielä Konstantinopolin patriarkka Isidore I:n lupa.[3] Semjonilla oli halu saada perillinen, mutta kaikki hänen poikansa kuolivat lapsina. Kaksi nuorinta poikaa kuolivat ruttoon maaliskuussa ja Semjon Ivanovitš itse huhtikuussa 1353. Ennen kuolemaansa suuriruhtinatar Maria Aleksandrovna teki luostarilupauksen nimellä nunna Fotinia.[1]

Heille syntyi neljä poikaa:

  • Daniel Semjonovitš (15.12.1347—?)
  • Mihail Semjonovitš (1348-1348), kuoli sylilapsena
  • Ivan Semjonovitš (1349 - maaliskuu 1353), kuoli ruttoon
  • Semjon Semjonovitš (3. helmikuuta 1352 - maaliskuu 1353), kuoli ruttoon[2]

Musta surma kirjattiin ylös nykyisen Etelä-Venäjän ja Ukrainan alueella jo vuonna 1346. Se iski Skandinaviaan vuonna 1349, Pihkovaan vuoden 1352 alussa ja Novgorodiin elokuussa 1352. Vuoden loppuun mennessä kaksi kolmasosan Pihkovan asukkaista kerrottiin kuolleen. Sama kuvio toistui Liettuassa ja Koillis-Venäjällä. Vuonna 1353 rutto saapui Moskovaan.[6]

Ennen kuolemaansa 37-vuotiaana ruttoon eli Mustaan surmaan huhtikuun lopulla vuonna 1353 suuriruhtinas Semjon Ivanovitš antoi luostarilupauksen ja otti nimen munkki Sozont.[3] Hänet on haudattu isänsä rakennuttamaan Arkkienkelin katedraaliin Moskovan Kremliin. Vain kuusi viikkoa myöhemmin kuoli ruttoon hänen nuorempi veljensä, Serpuhovin ruhtinas Andrei Ivanovitš. Metropoliitta Theognostus oli kuollut ruttoon jo vuonna 1351.[2][4]

Semjon teki testamentin, jolla turvasi leskensä Maria Aleksandrovna perinnön määrämällä hänelle annettaviksi Perejaslavlin, Jurjevin, Vladimirin, Kostroman ja Dmitrovin kaupungit.[2] Maria joutui luopumaan perinnöstään Semjonin veljen Iivana II:n hallituskaudella. Tämä asiakirja on ensimmäinen Venäjällä tunnettu paperille tehty dokumentti.[4]

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b c d e f g h i j k СЕМЕН (СИМЕОН, СОЗОНТ) ИВАНОВИЧ ГОРДЫЙ | Энциклопедия Кругосвет www.krugosvet.ru. Viitattu 27.6.2023. (venäjä)
  2. ↑ a b c d e f g h i j k ЭСБЕ/Симеон Иоаннович Гордый — Викитека ru.wikisource.org. Viitattu 27.6.2023. (venäjä)
  3. ↑ a b c d e f g h i j k Семён Иванович (великий князь владимирский). Большая российская энциклопедия Большая российская энциклопедия. Viitattu 27.6.2023. (venäjä)
  4. ↑ a b c d СЕМЕН (СИМЕОН, СОЗОНТ) ИВАНОВИЧ ГОРДЫЙ | Энциклопедия Кругосвет www.krugosvet.ru. Viitattu 27.6.2023. (venäjä)
  5. ↑ Иван I Данилович. Большая российская энциклопедия Большая российская энциклопедия. Viitattu 25.6.2023. (venäjäksi)
  6. ↑ Karamzin, Nikolai Mihailovitš: История государства российского (Istoria gosudarstva rossijskogo), 1815, osa 4, luku 10. [ru]
Moskovan vaakuna Edeltäjä:
Iivana Kalita 		Moskovan suuriruhtinas
1341–1353 		Seuraaja:
Iivana II
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Semjon&oldid=21650871”