Suomen Punaisen Kaartin pohjoisin rintama

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Pohjoinen retkikunta)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Suomen punaisen kaartin pohjoisin rintama
Osa Suomen sisällissota
Vienan retket
Päivämäärä:

23. maaliskuuta 1918 – 18. huhtikuuta 1918

Paikka:

Vienan Karjala

Casus belli:

Sisällissota

Lopputulos:

Ratkaisematon.[1] Punaiset eivät onnistuneet saamaan sillanpääasemaa Suomen puolella ja valkoiset eivät päässeet etenemään Muurmannin radalle.

Aluemuutokset:

Ei aluemuutoksia

Vaikutukset:

Suomen ja Entente maiden suhteet heikkenivät

Osapuolet

Suomen kansanvaltuuskunta
Punakaarti

Vaasan senaatti
Kuusamon pataljoona
Kuolajärven pataljoona

Komentajat

Iivo Ahava
Aleks Tuorila
Kaarlo O. Iivonen

Kurt Martti Wallenius
Oiva Willamo

Vahvuudet

2500
rintamalla 1050[2]

1200[3]

Tappiot

20-38 kaatunutta
ainakin 8 teloitettua
väh. 11 haavoittunutta
ainakin 2 vangittua

47-59 kaatunutta
68-70 haavoittunutta
toistakymmentä[4] vangittua

kummallakin puolella kuoli miehiä myös puutteellisen ruokahuollon aiheuttamiin sairauksiin

Suomen punaisen kaartin pohjoisin rintama oli Suomen sisällissodan aikana Vienan Karjalassa suomalaisista koottu punakaarti, jonka Eero Haapalainen valtuutti hyökkäyksellä Pohjois-Suomeen luomaan rintama valkoisten selustaan. Yritys epäonnistui sekä valkoisten vastarinnan että varsinkin suurvaltapoliittisista syistä, kun Neuvosto-Venäjä ja kansanvaltuuskunta kielsivät Brest-Litovskin rauhan sopimuksen mukaisesti punakaartia ylittämästä valtiorajaa. Suomen sisällissodan päätyttyä osa rintaman punakaartilaisista liittyi brittien varustamaan Muurmannin legioonaan ja toinen osa Neuvosto-Venäjän puna-armeijaan, jossa he olivat Vastenin rykmentin perustana.

Tausta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vienan rannikolla oli jo vanhastaan n. 4000 Suomesta tullutta siirtolaista, jotka saivat elantonsa lähinnä kalastajina.[5] I maailmansodan myötä Venäjällä aloitettiin ns. Muurmannin radan rakennustyöt, joihin siirtyi paljon työmiehiä Suomesta. Venäjällä tapahtuneiden maaliskuun ja lokakuun vallankumouksien vaikutuksena työväenjärjestöjen jäsenistö radikalisoitui. Lisäksi vuoden 1917 aikana varsinkin paheneva elintarvikepulasta johtuen luottamus lailliseen vaikuttamiseen horjui ja osilta katosi.[6]

Lapin punakaartit eivät juurikaan ehtineet aseistautua ennen sisällissodan alkua. Torniossa venäläiset antoivat ja myivät aseita lähinnä suojeluskunnalle.[7] Rovaniemen punakaartin johtaja Aleksi Tuorila siirtyi viimeisellä pohjoisesta etelään menneellä junalla Helsinkiin hankkimaan aseita punakaarteille, mutta myöhästyi koska sisällissota ehti matkan aikana syttyä. Lisäksi Kansanvaltuuskunnan mielestä sota ratkaistaisiin Etelä-Suomen asutuskeskuksissa ei Lapin korvissa.[8] Näin ollen Lapin punaisille jäi jäljelle vain joko antautuminen tai pako, kuka Ruotsiin tai Norjaan, mutta enimmäkseen Venäjälle. Kun Kemijärven ja Kuolajärven punakaartit päättivät 15. helmikuuta vetäytyä taistelutta Venäjälle, oli koko Pohjois-Suomi senaatin joukkojen hallussa 18. helmikuuta. Tämä siitä huolimatta, että Lappi oli osin Suomen punaisinta aluetta.[9]

Itä-Karjalan suomalaisten punakaartien perustaminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kantalahdessa perustettiin suomalainen punakaarti 3.[10] tai 22.[11] helmikuuta 1918, jonka järjestelytoimikuntaan valittiin Iivo Ahava, liikemies Vilho Vihuri, kuusamolainen suutari Heikki Pekkala, kuolajärveläinen talollinen Mikko Pikkuvirta ja E. Nieminen.[5] Knäsöin ja Vienan Kemin punakaartit perustettiin hieman myöhemmin. Maaliskuun puolivälissä näissä kaarteissa oli noin 2500 miestä. [12] Aseiden hankintaa ja kansanvaltuuskunnan ohjeita varten päätettiin lähettää Iivo Ahava ja Vilho Vihuri Helsinkiin.[13]. Iivo Ahavalla ei ollut jyrkkää poliittista kantaa vaan hän oli Karjalanheimon itsenäisyysmies. Hän toimitti Pariisiin rauhan konferenssiin Karjalan itsenäisyysjulistuksen jossa Karjalan kulttuuri, luonnonvarat ja Karjalan itsehallinto alue vaatimuksen. Voidaankin kyseenalaistaa oliko mitään karjalaista punakaartia olemassa.

Myös Muurmanskissa oli pietarinsuomalaisen Aleksander Sinkin johtama punakaartin värväyspiste.[5]

Näiden lisäksi Itä-Karjalassa perustettiin ainakin Aunuksenkaupunkiin ja Petroskoihin suomalaiset punakaartit, joita Eero Haapalainen suunnitteli käytettäväksi hyökkäykseen rajan yli Sortavalaan. Petroskoin punakaarti ehtikin lähettää tiedustelujoukon Repolaan ja Porajärvelle, josta tekivät rajan yli vangin sieppausretkiäkin, kunnes Malmin retkikunta muutti suunnitelmat ja osa Petroskoin punakaartista lähetettiin Vienan Kemiin, jossa olivat mukana laivaremonttimies Kalle Vesannon johtamana torjumassa Malmin retkikunnan Kemin valtausyritystä.[14]

Asejuna

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Helsingissä Ahava ja Vihuri tapasivat Aleksi Tuorilan, joka oli jo aiemmin yrittänyt saada kansanvaltuuskunnan valtuutusta valkoisten selustaan Muurmannin radalta tehtävään iskuun. 27. helmikuuta Haapalainen päätti lähettää Kosti Tammisen johtaman 64[15], 80-88[16] tai 97[17]-miehisen asejunan Kantalahteen. Viipurissa hankittiin leimasimet ja Kantalahden, Knäsöin ja Kemin punakaartit saivat yhteiseksi nimekseen "Suomen punaisen kaartin pohjoisin rintama". Junamatkan aikana ylipäälliköksi valittiin Aleks Tuorila ja rintamaylipäälliköksi Iivo Ahava.

Asejuna joutui ensimmäisen kerran vaikeuksiin Pietarissa, kun neuvostoviranomaiset kielsivät junaa etenemästä, Brest-Litovskin rauhanneuvottelujen takia. Junasta lähetettiin 30-miehinen hiihto-osasto Pietarin puolustukseen. Pietarista saatiin kuitenkin ostettua kymmenen konekivääriä, 8 000 kivääriä ja miljoona patruunaa.[18] Noin viikon seisokin jälkeen juna pääsi etenemään, kun se merkittiin Leninin neuvosta asiakirjoihin viljajunaksi.[19] Lotinapellossa juna yritettiin pysäyttää, mutta punakaartilaisten antamien uhkausten jälkeen se pääsi etenemään. Kuitenkin Petroskoissa juna pysäytettiin jälleen ja miehistö vangittiin lyhyeksi aikaa.[20]

Viimein 18. maaliskuuta juna pääsi Kantalahteen, josta Ahava palasi Knäsöihin, jonne hän jätti 200 miestä reserviksi ja lähti 20.maaliskuuta n. 250 miehen kanssa Kanasen kautta kohti rajaa.[21] Ahava lähti joukkoineen rajalle vastoin kansanvaltuuskunnan edustajan Jukka Rahjan 23.maaliskuuta antamaa määräystä[22], myös Kantalahden neuvoston komendantti vaati hyökkäyksen pysäyttämistä[23] , hän joko ei saanut määräystä tai vain kieltäytyi noudattamasta sitä. Tuorila ja loput punakaartilaiset joutuivat Ahavan lähdön jälkeen neuvostoviranomaisten pidättämiksi. 24. maaliskuuta todennäköisesti Trotskin käskystä heidät vapautettiin, jonka jälkeen Tuorila kiiruhti joukkoineen Ahavan perässä Kanasen kylään.[24]

Valkoisten suunnitelmat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valkoisten päämaja oli tietoinen punaisten muodostamasta uhasta jo 29. helmikuuta, jonka takia 5. maaliskuuta Mannerheim määräsi jääkäriluutnantti Oiva Willamon muodostamaan rajavartiojoukot puolustamaan rajaa linjalla Savukoski - Kuolajärvi - Kuusamo. Willamo sai Oulusta 500 valkoarmeijan asevelvollista[25] jo aiemmin Kuusamosta värväämiensä 200 vapaaehtoisen rajavartijan lisäksi, joista hän muodosti Kuolajärven pataljoonan.[26]

Jo toukokuussa 1917 kuukautta aiemmin Suomessa perustettu Karjalan sivistysseura vaati Itä-Karjalalle itsehallintoa.[27] Uhtualla 27. tammikuuta 1918 pidetyssä kokouksessa vaadittiin jo itsenäisen Karjalan tasavallan perustamista.[28] Suomen liike-elämällä, varsinkin metsäteollisuudella, oli suuria suunnitelmia Itä-Karjalan luonnonrikkauksien suhteen. Mannerheimin annettua 23. helmikuuta ns. miekkavala-päiväkäskynsä heimoaktivistit ja metsäteollisuus katsoivat ajan olevan oikea ja ryhtyivät suunnittelemaan "vapautusretkeä" Itä-Karjalaan. Sortavalassa perustettiin 28. helmikuuta Karjalan vapautusseura. Senaatti myönsi myös Karjalan sivistysseuralle määrärahan liitospropagandan harjoittamiseen kohdealueella.[29] Tärkeimpinä agitaattoreina lienevät olleen em. Iivo Ahavan isä Paavo Ahava (vanhempi) ja veli Paavo Ahava (nuorempi) sekä Ilmari Kianto ja Samuli Paulaharju.

Kuusamossa Kurt Martti Wallenius sai johtoonsa 550 miestä lähinnä Oulun suojeluskuntalaisista koostuneen joukon, joista hän muodosti Kuusamon pataljoonan. Joukkojen tarkoituksena oli edetä Muurmannin radalle ja taistella mahdollisesti vastaantulevia punakaartilaisia vastaan.[30]

Carl Wilhelm Malm sai johtaakseen Karjalan vapautusseuran Kajaaniin kokoamat ja varustamat 360 miestä. Malm nimesi joukkonsa Vienan Karjalan joukoksi. Alkuperäisten suunnitelmien mukaan myös Sortavalasta olisi lähtenyt Oskari Kuulan johtama osasto Aunuksen Karjalaan, mutta näitä joukkoja tarvittiin muualla.[31]

Mannerheim nimitti Walleniuksen ja Malmin tehtäviinsä 11. maaliskuuta ja antoi etenemiskäskyn 15. maaliskuuta.[32] Mannerheim antoi kuitenkin muuttuneen maailmantilanteen takia käskyn Walleniukselle pidättäytyä hyökkäyksistä valtiorajan yli joko vajaata viikkoa myöhemmin[33] tai viimeistään 23.huhtikuuta.[34]

Taistelut

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kilislammen eräsaunan verilöyly

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kilislammen eräsaunalla 23. maaliskuuta vääpeli Eino Pakasmaan johtama valkoisten partio yllätti Ahavan 10 miehisen tiedustelupartion ja Pakasmaan mukaan punaisten partio kieltäytyi antautumasta ja tuhoutui, mutta todennäköisemmin hän teloitti punaiset.[35] Kaksi punaista selviytyi kuitenkin esittämällä kuollutta ja he saivat toimitettua tiedon tapahtumasta Ahavalle. Alkuperäisen suunnitelman mukaan Ahavan piti odottaa Tuorilaa ja hänen tuomiaan lisäjoukkoja Kanasen kylässä, mutta tieto tiedustelupartion kohtalosta kiihdytti kaartilaisten mieliä siinä määrin, että Ahava päätti joukkoineen lähteä heti kohti Suomea.[36]

Nivalan taistelu 24. maaliskuuta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Punaisten n. 200-miehinen osasto Ahavan johdolla ylitti valtiorajan Kuolajärven Kurtin kylän korkeudelta. Osasto eteni Tuntsajokea pitkin tavoitteenaan Kuolajärven valtaus. Vääpeli Lauri Jokelan johtama 50-miehinen valkoisten osasto oli asemissa Nivalan uudistilan talossa ja joen penkalla. Punaisten havaittua valkoisten asemat he ryntäsivät epäjärjestyksessä hyökkäykseen, jolloin valkoisten yhteislaukaus sai aikaan huomattavaa tuhoa punaisten joukoissa. 16 punaista kaatui ja punaiset lähtivät yhtä suuressa epäjärjestyksessä pakoon. Myös enemmistö valkoisista lähti yhteislaukausten kajahtaessa pakoon.[37] Kaksi punaista jäi myös vangiksi. Toinen heistä lienee joko teloitettu heti tai sitten kuollut haavoihinsa[38] ja toinen kuoli myöhemmin vankileirillä. Ahava oli yksin jäänyt suojaamaan omiensa pakoa ja poistui paikalta vasta useiden tuntien jälkeen.[39]

Paanajärven rajakahakka 31. maaliskuuta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ahavan lähettämä Vihurin ja Eero Pakkalan johtama 80[40] tai 150-miehinen punakaartilaisosasto yritti ylittää rajan Paanajärven paikkeilla tavoitteenaan Kuusamon valtaus, mutta kohtasivat jääkäriluutnantti Väinö Nummelinin johtaman 125-miehisen Kuusamon suojeluskuntalaisista kootun osaston. Tappioita ei syntynyt kummallekaan puolelle, kun molemmat osapuolet lähtivät ensi laukausten jälkeen paniikissa pakenemaan tulosuuntiinsa.[41] Taistelun tuloksena saivat punaiset kuitenkin ensimmäisen vankinsa, jolta saatujen tietojen perusteella päättivät jäädä asemiin Soukelon kylään odottamaan valkoisten hyökkäystä.[42]

Soukelon 1. taistelu 3. huhtikuuta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valkoisista neljä tai kuusi miestä haavoittui. Punaiset eivät kärsineet tappioita.[43]

Kivisalmen taistelut 5. huhtikuuta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pietari Autin johtama 50-miehinen valkoisten joukko kohtasi Kivisalmella Tuorilan johtaman joko 40 tai 200 miehisen punaisten osaston. Valkoiset menettivät yhden miehen kaatuneena ja toisen haavoittuneena, tosin Tuorilan mukaan he olisivat löytäneet 12 valkoisen ruumiit. Punaisia kaatui valkoisten mukaan mahdollisesti kolme ja Tuorilan mukaan kaksi, joiden lisäksi viisi haavoittui.[44]

Kuivitsalammen taistelu 7. huhtikuuta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lauri Starkin johtama 250 tai 400 miehinen valkoisten osasto hyökkäsi punaisten vahvuudeltaan tuntematonta asemia kohden. Valkoisia kaatui taistelussa 32 ja haavoittui 22. Punaisia kaatui kaksi tai neljä.[45] Taistelun jälkeen Willamo pettyneenä vaati, että näistä joukoista olisi arvalla valittava joka kymmenes pelkuruudesta ammuttavaksi.[46]

Soukelon 2. taistelu 8. huhtikuuta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aleks Tuorilan johtama 200 miehinen punaisten osasto torjui Walleniuksen Soukelon kylän valtausyrityksen. Taistelussa punaiset eivät Aatsinkin ja Nevakiven mukaan kärsineet tappioita, mutta Vahtolan mukaan punaiset olisivat menettäneet yhden miehen kaatuneena ja toinen oli haavoittunut. Valkoisilta kaatui seitsemän miestä ja 18 haavoittui.[47] Pakomatkansa aikana Wallenius ryösti Oulangan postikassan ja vei mukanaan venäläisen kunnankirjurin, jonka teloitti Suomen puolella.[48]

Kilislammen taistelu 18. huhtikuuta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Willamo yritti vielä edetä 550-miehisellä joukollaan kohti Kilislampea, jossa Ahavan johtama punaisten lukumäärältään tuntematon joukko oli puolustusasemissa. Seitsemän valkoista kaatui ja 23 haavoittui taistelussa, punaiset menettivät Harjulan mukaan joko kaksi tai neljätoista miestä kaatuneena ja seitsemän haavoittui, muut lähteet eivät kerro punaisten tappioista.[49]

Kanaseen vetäytymisen syistä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Soukelon toisen taistelun jälkeen punaiset yhteisestä päätöksestä siirtyivät ensin asemiin Tolvantojärvelle ja sittemmin Kanasen kylään.[50] Myöhemmin he siirtyivät vielä lähemmäs Muurmannin rataa Santamäelle.

Punaisten vetäytymisen syistä. Vahtolan mukaan he olisivat säikkyneet Walleniuksen onnistunutta hyökkäävää taktiikkaa. Kun taas muiden lähteiden mukaan siihen olisi johtanut Spk:n ja Neuvostoviranomaisten toistuvat kiellot rajan ylittämisestä, myös kaikkien lähteiden mukaan lähestyvä kelirikko olisi tehnyt joukkojen huollon lähes mahdottomaksi. Punaisten vetäytymisen jälkeenkin oli Walleniuksella ongelmia saada Ruvan ja Soukelon kylät miehitetyiksi, sillä asevelvolliset kieltäytyivät menemästä rajan yli joko pelon takia tai koska katsoivat lain edellyttävän ainoastaan taisteluita Suomen rajojen sisällä.[51]

Jo 1.huhtikuuta Lenin oli antanut määräyksen, jossa kielsi Suomen punakaarteja operoimasta Neuvosto-Venäjältä rajan yli Suomeen. Pian tämän jälkeen Tolvantojärven leiriin saapui venäläisiä sotilasviranomaisia ja 28.huhtikuuta mennessä punaiset olivat siirtyneet Kanasen kylään.[52]

Sisällissodan jälkeen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Santamäellä nälkiintyneet ja repaleisissa asusteissa majailleet punakaartilaiset miettivät sisällissodan päätyttyä punaisten tappioon omaa tulevaisuuttaan. Kotiin eivät kaikki uskaltautuneet valkoisen terrorin pelossa, eikä Siperian radalla sijainnut Buin siirtolakaan houkutellut. Äärimmäisyyslinjan miehet Tuorilan johdolla suunnittelivat jopa kesän tullen siirtymistä Suomeen sissisotaa harjoittamaan.[53] Odotettiin myös punakaartin loppurahoja jotka saatiin vasta kesäkuussa. Ahava lähti toukokuussa Pietariin ottamaan selkoa tulevaisuuden vaihtoehdoista.[54] Kävi ilmi, että tuossa vaiheessa neuvostohallitus antoi hyväksyntänsä punakaartilaisten yhteistyöhön englantilaisten kanssa.[55] Lopulta Santamäessä perustettiin 9-10.kesäkuuta 1918 Muurmannin suomalainen legioona toimimaan Saksan ja sen liittolaisen Suomen hyökkäyksiä vastaan, sopimuksessa kiellettiin nimenomaisesti legioonan käyttö Neuvosto-Venäjän joukkoa vastaan.

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Harjula, Mirko: Suomalaiset Venäjän sisällissodassa 1917-1922, SKS toimituksia 1073, 2006 ISBN 951-746-742-7
  • Nevakivi, Jukka: Iivo Ahava punainen heimosotilas, Studia Historica, s. 261–283, Oulun historiaseura 1967.
  • Nevakivi, Jukka: Muurmannin legioona, Tammi, 1970.
  • Vahtola, Jouko: Suomi suureksi - Viena vapaaksi, Pohjois-Suomen historiallinen yhdistys 1988. ISBN 951-95473-9-8

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Vahtola 1988 s. 161
  2. ↑ Aatsinki 2009 s. 195
  3. ↑ Vahtola 1988 s. 95
  4. ↑ Nevakivi 1970 s. 30
  5. ↑ a b c Harjula 2006 s. 49
  6. ↑ Elintarvehuollon politisoitumisen vaikutuksesta lappilaisen työväestön radikalisoitumiseen kts. Aatsinki 2009 s. 83-107
  7. ↑ Aatsinki 2009 s. 136
  8. ↑ Aatsinki 2009 s. 177
  9. ↑ Aatsinki 2009 s. 186-188
  10. ↑ Harjula 2006 s. 49 ja Harjula 2007 s. 66
  11. ↑ Nevakivi 1967 s. 266; Nevakivi 1970, s. 26 tosin kirjoitusvirhe 23.3. mutta asiayhteydestä käy ilmi, että tarkoittaa helmikuuta ja Vahtola 1988, s. 55
  12. ↑ Harjula 2007 s. 67
  13. ↑ Nevakivi 1970 s. 26
  14. ↑ Harjula 2006 s. 57, Harjula 2007 s. 73
  15. ↑ Harjula 2006, s. 52
  16. ↑ Nevakivi 1967 s. 267 Nevakivi 1970 s. 27 Nevakiven mukaan juna lähti 28. helmikuuta viljanhakumatka peitetarinaan
  17. ↑ Aatsinki 2009 s. 190
  18. ↑ Aatsinki 2009 s. 191, Harjula 2006 s. 53 ja Nevakivi 1970 s. 27 Nevakiven luvut täsmäävät Harjulan tietoihin, kun otetaan huomioon, että osa aseista jouduttiin luovuttamaan Petroskoissa venäläisille
  19. ↑ Aatsinki 2009 s. 191
  20. ↑ Aatsinki 2009 s. 191, Harjula 2006 s. 53, Nevakivi 1970 s. 27
  21. ↑ Harjula 2006 s. 54
  22. ↑ Nevakivi 1970 s. 38
  23. ↑ Aatsinki 2009 s. 193
  24. ↑ Aatsinki 2009 s. 194 ja Nevakivi 1970 s. 38
  25. ↑ Harjula 2006 s. 54, Harjula 2007 s. 72 ja Vahtola 1988
  26. ↑ Aatsinki 2009 s. 192, Harjula 2006 s. 52, Nevakivi 1967 Nevakivi 1970 ja Vahtola 1988
  27. ↑ Harjula 2007 s. 39-40
  28. ↑ Harjula 2007 s. 58 ja Vahtola s. 45
  29. ↑ Harjula 2007 s. 67 ja Vahtola 1988 s. 34-35
  30. ↑ Harjula 2006 s. 52, Harjula 2007 s. 68, Vahtola 1988 s. 62
  31. ↑ Harjula 2006 s. 52 Harjula 2007 s. 68 ja Vahtola 1988 s. 47
  32. ↑ Harjula 2007 s. 68 ja Vahtola 1988
  33. ↑ Nevakivi 1970 s. 37
  34. ↑ Aatsinki s. 193 ja 199 sekä Vahtola 1988
  35. ↑ Aatsinki 2009 s. 194 Harjula 2006 s. 54 Harjula 2007 s. 71, Nevakivi 1967 s. 269, Nevakivi 1970 s. 29 ja Vahtola 1988 s. 91-92
  36. ↑ Aatsinki 2009 s. 194, Nevakivi 1967 s. 269, Nevakivi 1970 s. 30
  37. ↑ Aatsinki 2009 s. 194-195, Harjula 2006 s. 54, Harjula 2007 s. 71, Nevakivi 1967 s. 269-270, Nevakivi 1970 s. 30 ja Vahtola 1988 s. 92-93
  38. ↑ sotasurmaprojekti (Arkistoitu – Internet Archive) Sotasurmaprojektin mukaan Juho Korkalan kuolinsyy kaatunut 23.3.1918, mutta Vahtola 1988 s. 92 mukaan lumijoelta kotoisin ollut Juho Korkala oli kuulusteltavana 26.3.1918 todellinen kuolinsyy jäänee selvittämättä
  39. ↑ Nevakivi 1967 s. 270
  40. ↑ Aatsinki s. 196 ja Vahtola 1988 s. 87-88
  41. ↑ Harjula 2006 s. 54, Harjula 2007 s. 71, Nevakivi 1967 s. 270, Nevakivi 1970
  42. ↑ Aatsinki s. 196
  43. ↑ Nevakivi 1970 s. 30 ja Vahtola 1988 s. 133-135
  44. ↑ Aatsinki 2009 s. 197, Harjula 2006 s. 54 ja 55, jossa Tuorilan muistelmissaan esittämät luvut, Nevakivi 1970 ja Vahtola 1988 s. 136-139
  45. ↑ Aatsinki 2009 s. 198, Harjula 2006 s. 55 ja Vahtola 1988 s. 142-144
  46. ↑ Vahtola 1988 s. 144
  47. ↑ Aatsinki 2009 s. 197, Nevakivi 1970 s. 30 ja Vahtola 1988 s. 139-142 ja 145
  48. ↑ Harjula 2006 s. 55
  49. ↑ Aatsinki 2009 s. 198, Harjula 2006 s. 55 mukaan punaisia kaatui 14 Harjula 2007 s. 74 viitteen 232 mukaan punaisia kuoli kaksi, Nevakivi 1970 s. 30 ja Vahtola 1988 s. 153-155
  50. ↑ Nevakivi 1967 s. 270 ja Vahtola 1988 s. 145
  51. ↑ Vahtola 1988 s. 147
  52. ↑ Nevakivi 1970 s. 38-39
  53. ↑ Nevakivi 1970 s. 66
  54. ↑ Nevakivi 1970 s. 41
  55. ↑ Nevakivi 1970 s. 65
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Suomen_Punaisen_Kaartin_pohjoisin_rintama&oldid=21650669”