Nürnbergin oikeudenkäynnit

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Karl Brandtille luetaan hirttotuomiota.
Syytettyjä rivissä.

Nürnbergin oikeudenkäynnillä viitataan toisen maailmansodan jälkeen järjestettyihin kolmeentoista sotaoikeudenkäyntiin, joissa sodan voittajavaltojen eli liittoutuneiden perustama tuomioistuin tuomitsi kukistuneen natsi-Saksan johtajia heidän toiminnastaan sodan aikana. Oikeudenkäyntien tuomaristoon kuului ainoastaan voittajavaltojen edustajia. Nürnbergin oikeudenkäyntejä pidetään ensimmäisenä kansainvälisenä sotarikostuomioistuimena.

Oikeudenkäynnit pidettiin Etelä-Saksassa Nürnbergissä paljolti käytännön syistä. Oikeudenkäyntipaikan valinnassa voitiin kuitenkin nähdä myös symboliikkaa, sillä Nürnberg oli vuosina 1933–1938 ollut Saksan kansallissosialistisen työväenpuolueen suurten puoluepäivien pitopaikka.[1]

Ensimmäinen Saksan korkeinta johtoa koskeva oikeudenkäynti järjestettiin 20. marraskuuta 1945 – 1. lokakuuta 1946. Oikeudenkäyntiä seurasi kaksitoista muuta oikeudenkäyntiä, joista ensimmäistä kutsutaan lääkärioikeudenkäynniksi (1947). Oikeudenkäynneissä annettiin yhteensä 177 tuomiota, joista 25 sisälsi kuolemanrangaistuksen, 20 elinkautisen vankeusrangaistuksen, 97 lyhyemmän vankeusrangaistuksen ja 35 vapauttavan tuomion.

Nürnbergin oikeudenkäyntejä ja etenkin niissä langetettuja kuolemanrangaistuksia on jälkeenpäin arvosteltu kostohenkisyydestä, jonka taustalla oli sodan päättymistä seurannut tunnepitoinen ilmapiiri. Toisaalta myönteisenä on pidetty, että Nürnbergin oikeudenkäyntien myötä sodasta tuli oikeuden päätöksellä koko ihmiskunnan vastainen rikos.[2]

Taustaa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäisen maailmansodan päätyttyä sotarikoksia oli tutkittu ja niistä oli langetettu rangaistuksia maissa, joiden kansalaisia tekijät olivat olleet. Monissa tapauksissa tuomiot olivat jääneet lieviksi tai syytetyt oli vapautettu kokonaan. Toisaalta ensimmäisen maailmansodan aikana tehdyt sotarikokset eivät olleet määrältään tai laadultaan samaa luokkaa toisen maailmansodan aikaisten rikosten kanssa.[3]

Toisen maailmansodan liittoutuneiden – Yhdysvaltain, Yhdistyneen kuningaskunnan ja Neuvostoliiton – johtajat olivat aluksi yksimielisiä siitä, että akselivaltojen johtajat olisi voitu pidättää ja teloittaa suoralta kädeltä. Yhdysvaltain hallituksen kanta oli, että hyökkäyssotaan ryhtyminen ja sen käynti olivat jo sinänsä pahimman laatuisia sotarikoksia eivätkä mitkään lieventävät asianhaarat tulleet kysymykseen.[3] Teheranin konferenssissa marraskuussa 1943 Neuvostoliiton johtaja Stalin oli ehdottanut, että heti Saksan antauduttua olisi ammuttava 50 000 saksalaista upseeria. Tästä Yhdistyneen kuningaskunnan pääministeri Winston Churchill oli suuttunut niin, että hän oli kieltäytynyt jatkamasta keskustelua ja poistunut huoneesta. Churchill suostui palaamaan neuvottelupöytään vasta Stalinin vakuutettua, että hän oli laskenut leikkiä. Toisaalta Katynissa oli ammuttu 21 857 puolalaista upseeria.[4][5]

Saksan antauduttua toukokuussa 1945 tärkeimmät jäljellä olleet saksalaisjohtajat pidätettiin. Monet näistä, kuten Adolf Hitler, Josef Goebbels ja Heinrich Himmler, olivat jo sitä ennen tehneet itsemurhan. Elokuussa 1945 liittoutuneet pääsivät kokouksessaan Lontoossa yksimielisyyteen Saksan ja Japanin johtohenkilöitä vastaan käytävissä oikeudenkäynneissä noudatettavista periaatteista. Toisen maailmansodan voittajavaltioiden omia rikoksia ei saanut tutkia, eivätkä hävinneen puolen syytetyt voineet vedota niihin puolustaakseen omia tekojaan.[6]

Tunnustetun valtion vastuiden henkilökohtaistaminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansallissosialistisen puolueen johto, Gestapo, SS ja SD julistettiin rikollisiksi, joten niiden jäseniä voitiin rangaista. Toisin sanoen tunnustetun Saksan valtakunnan ja Suur-Saksan valtakunnan lain mukaan mahdollisesti lailliset teot määriteltiin jälkikäteen taannehtivaa oikeutta käyttäen rikolliseksi toteamalla Saksaa johtaneet organisaatiot rikollisjärjestöiksi jälkikäteen. Näin rikosoikeudellista vastuuta kyettiin vierittämään myös valtion lakien mukaan toimineille yksilöille. Vastaavanlainen tapaus liittyi Saksan liittotasavallassa Saksan demokraattisen tasavallan lain mukaan tehtyihin tekoihin. Vastaavanlaisia oikeudenkäyntejä käytiin Irakin sodan jälkeen, minkä tuloksena muun muassa Irakin tunnustetun ja suvereenin valtion valtionpäämies Saddam Hussein hirtettiin.

Nürnbergin oikeudenkäynnin tuomiot perustuvat aiemmista oikeuskäsityksistä poikkeaviin periaatteisiin. Uuden käsityksen mukaan paitsi valtioilla, myös yksittäisillä ihmisillä voi olla kansainvälisestä oikeudesta johtuvia velvollisuuksia, joiden rikkomisesta seuraa rangaistus. Oikeudenkäynneissä otettiin ensimmäistä kertaa käyttöön rikosmääritelmä rikos ihmisyyttä vastaan, joka olikin keskeinen syyte useimpien tuomioiden takana. Rikoksen määritelmään sisällytettiin siviiliväestön murhaaminen tai muu tuhoaminen sekä ylipäätään kaikenlainen ihmisarvoa alentava kohtelu. Liittoutuneiden hyväksymänä periaatteena oli, etteivät kunkin maan mahdollisesti poikkeavat lainsäädännölliset määräykset tai esimiehen antama käsky vapauttaneet vastuusta, vaan kukin syytetty vastasi teoistaan henkilökohtaisesti.[6]

Kansainvälisen oikeuden mukaisena taustaperiaatteena oikeudenkäynneissä oli Kellogg–Briand-sopimus, joka kielsi sodankäynnin politiikan välineenä ensimmäistä kertaa. Koska valtiosopimuksessa ei kuitenkaan ollut valtioiden sotapolitiikkaa toimeenpanevien henkilöiden tuomitsemiseksi säännöksiä tai menettelytapaa, oli välttämätöntä määritellä kansallissosialistisen Saksan johdon toiminta järjestäytyneeksi rikollisuudeksi, joka teki salaliiton rauhaa vastaan.

Lääkärioikeudenkäynnissä syyte nostettiin 25. lokakuuta 1946; oikeudenkäynti alkoi 9. joulukuuta 1946 ja päättyi 20. elokuuta 1947. Oikeudenkäynnin tuomion tuomiolauselmaan kirjattu ihmisillä tehtäviä lääketieteellisiä kokeita koskeva Nürnbergin säännöstö on yksi nykyaikaisen lääketieteen etiikan kulmakivistä.

Ensimmäisen Nürnbergin oikeudenkäynnin syytetyt

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Syytetyt kuuntelevat syyttäjän puhetta 22. marraskuuta 1945.

Osa Natsi-Saksan korkeimmasta johdosta (muun muassa valtakunnankansleri Adolf Hitler, propagandaministeri Joseph Goebbels ja Reichsführer-SS Heinrich Himmler) teki itsemurhan ennen Nürnbergin oikeudenkäynnin alkua, joten heitä ei syytetty oikeudenkäynnissä rikoksesta.

Syytetyiksi valikoitiin lopulta 24 henkilöä, jotka edustivat Saksan poliittisen ja sotilaallisen johdon eri haaroja. Heitä syytettiin neljästä rikoksesta:

  1. Osallistuminen salaliittoon tai yhteiseen suunnitelmaan rauhaa vastaan suuntautuvan rikoksen tekemiseksi
  2. Tietyistä sotarikoksista rauhaa vastaan sekä hyökkäyssodan suunnitteleminen ja toteuttaminen
  3. Sotarikokset
  4. Rikokset ihmisyyttä vastaan


 Tämän artikkelin tai sen osan kieliasua on pyydetty parannettavaksi.
Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelin kieliasua.

Tuomiot olivat seuraavat:

Taulukon selitykset

  • E= ei syytetty
  • V= todettiin syyttömäksi tai syytteistä luovuttiin
  • S= todettiin syylliseksi
Nimi Syyte 1 Syyte 2 Syyte 3 Syyte 4 Tuomio Asema Lisätieto
Martin Bormann V E S S tuomittiin kuolemaan kansallissosialistisen puolueen puoluesihteeri. Tuomittiin kuolemaan poissaolevana.[7] Ruumis löytyi vuonna 1972, todettiin olleen kuolleena vuodesta 1945.
Karl Dönitz V S S E 10 vuotta vankeutta Kriegsmarinen ylipäällikkö vuodesta 1943 ja valtakunnanpresidentti Hitlerin kuoleman jälkeen.
Hans Frank V E S S tuomittiin kuolemaan[7] Saksan oikeusministeri vuosina 1933–1945 sekä Puolan kenraalikuvernööri vuosina 1939–1945.
Wilhelm Frick V S S S tuomittiin kuolemaan[7] Saksan sisäministeri vuosina 1933–1943 sekä Böömin ja Määrin protektoraatin kenraalikuvernööri vuosina 1943–1945. Nürnbergin lakien säätäjä.
Hans Fritzsche V V V E julistettiin syyttömäksi Kolmannen valtakunnan kansanvalistus- ja propagandaministeriön lehdistöosaston päällikkö. Syytettin Joseph Goebbelsin sijaisena.
Walther Funk V S S S elinkautinen Saksan valtiovarainministeri. Seurasi Schachtia Reichsbankin pääjohtajana. Vapautettiin terveydellisistä syistä 16. toukokuuta 1957.
Hermann Göring S S S S tuomittiin kuolemaan[7] Valtakunnanmarsalkka. Luftwaffen komentaja vuosina 1935–1945. Hitlerin sijainen. Teki itsemurhan päivää ennen kuin rangaistus oli määrä panna täytäntöön.
Rudolf Hess S S V V elinkautinen Hitlerin sijainen. Lensi Skotlantiin vuonna 1941 keskustelemaan mahdollisten rauhanneuvotteluiden aloittamisesta. Viimeinen Spandaun vankilan vanki. Teki itsemurhan 93-vuotiaana vuonna 1987.
Alfred Jodl S S S S tuomittiin kuolemaan[7] Wehrmachtin pääesikunnan operaatiopäällikkö vuosina 1939–1945.
Ernst Kaltenbrunner V E S S tuomittiin kuolemaan[7] Saksan valtakunnan pääturvallisuuspäällikkö vuosina 1943–1945.
Wilhelm Keitel S S S S tuomittiin kuolemaan[7] Oberkommando der Wehrmachtin komentaja vuosina 1938–1945.
Gustav Krupp V V V Syytteistä luovuttiin korkean iän ja heikon terveydentilan vuoksi. Krupp AG:n toimitusjohtaja.
Robert Ley V V V V Saksan työväenjärjestön puheenjohtaja. Teki itsemurhan 25. lokakuuta 1945 juuri ennen oikeudenkäyntiä.
Konstantin von Neurath S S S S 15 vuotta vankeutta Saksan ulkoministeri vuosina 1932–1938 ja myöhemmin Böömin ja Määrin protektoraatin kenraalikuvernööri vuosina 1939–1943. Erosi virasta vuonna 1943 Hitlerin kanssa tulleen erimielisyyden takia. Vapautettiin 6. marraskuuta 1954 korkean iän takia.
Franz von Papen V V E E julistettiin syyttömäksi Saksan varakansleri vuosina 1933–1934 sekä Itävallan-suurlähettiläs vuosina 1934–1938 sekä Turkin-suurlähettiläs vuosina 1939–1944. Anschlussin suunnittelija. Vapautettiin kahden vuoden kuluttua. Tuomittiin myöhemmin saksalaisessa oikeudessa kahdeksaksi vuodeksi pakkotyöhön.
Erich Raeder S S S E elinkautinen Kriegsmarinen ylipäällikkö vuosina 1928–1943. Vapautettiin 26. syyskuuta 1955 terveydellisen tilan vuoksi.
Joachim von Ribbentrop S S S S tuomittiin kuolemaan[7] Lontoon-suurlähettiläs vuosina 1936–1938 sekä Saksan ulkoministeri vuosina 1938–1945.
Alfred Rosenberg S S S S tuomittiin kuolemaan[7] Rotuteorian luoja. Kansallissosialistisen puolueen pää-äänenkannattajan Völkischer Beobachterin päätoimittaja vuosina 1923–1938. Valloitettujen itäalueiden valtakunnanministeri vuosina 1941–1945.
Fritz Sauckel V V S S tuomittiin kuolemaan[7] Työvoiman hankinnan täysivaltainen päällikkö vuosina 1942–1945.
Hjalmar Schacht V V E E julistettiin syyttömäksi Reichsbankin pääjohtaja vuosina 1923–1930 sekä Saksan valtiovarainministeri vuosina 1934–1937.
Baldur von Schirach V E E S 20 vuotta vankeutta Hitler-Jugendin puheenjohtaja vuosina 1933–1940 sekä Wienin gauleiter vuosina 1940–1943.
Arthur Seyss-Inquart V S S S tuomittiin kuolemaan[7] Anschlussin suunnittelija, Itävallan kansleri 1938 sekä Alankomaiden miehityskomissaari vuosina 1940–1945.
Albert Speer V V S S 20 vuotta vankeutta Arkkitehti sekä varusteluministeri vuosina 1942–1945.
Julius Streicher V E E S tuomittiin kuolemaan[7] Der Stürmer -sanomalehden päätoimittaja vuosina 1922–1940.
Nürnbergin oikeudenkäynnissä otettu kuva. Eturivissä vasemmalta Göring, Hess, von Ribbentrop ja Keitel.
Hermann Göring (vas.) ja Rudolf Hess oikeudessa.

Oikeudenkäynnin syyttäjät ja tuomarit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tuomarit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Syyttäjät

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäisen oikeudenkäynnin tuomioiden täytäntöönpano

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäisessä oikeudenkäynnissä langetetut kuolemanrangaistukset pantiin toimeen Nürnbergin vankilan liikuntasalissa 16. lokakuuta 1946 hirttämällä. Kahdestatoista kuolemaan tuomitusta yhteensä kymmenen teloitettiin yksi kerrallaan. Kuolemaan tuomituista kaksi välttyi tuomionsa täytäntöönpanolta:

  • Martin Bormann katosi Berliinissä toukokuun alussa 1945, ja hänen uskotaan tehneen itsemurhan. Hänet tuomittiin poissa olevana kuolemaan, vaikka hänen asianajajansa yrittikin puolustuspuheessaan vastustaa tuomiota vetoamalla siihen, että syytetty on jo kuollut. Bormannin jäännökset löydettiin Berliinistä vuonna 1972, ja kuolleeksi julistaminen tapahtui vuonna 1973.
  • Hermann Göring teki itsemurhan kaksi tuntia ennen kuolemantuomionsa täytäntöönpanoa selliinsä kätkemällään syanidikapselilla.

Oikeudenkäynnissä kuolemaan tuomitun ja sen jälkeen hirtetyn Alfred Jodlin kuolemantuomio kumottiin vuonna 1953.

Vankeusrangaistukseen tuomitut sijoitettiin Länsi-Berliinissä sijainneeseen Spandaun vankilaan. Vankila oli liittoutuneiden hallinnassa vuoteen 1987 saakka. Se purettiin sen jälkeen kun viimeinen elinkautisvanki Rudolf Hess oli kuollut.

Nürnbergin puolustus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Myöhemmissä oikeudenkäynneissä, joissa syytettyinä oli vähemmän tärkeitä henkilöitä, monet heistä vetosivat puolustuksessaan siihen, että he ”vain noudattivat käskyjä”. Tämä puolustus tunnetaan nykyisin nimellä Nürnbergin puolustus. Toisin kuin aiemmissa oikeudenkäynneissä, tämä puolustus ei kuitenkaan Nürnbergin oikeudenkäynneissä vapauttanut rangaistusvastuusta. Puolustus saattoi tosin silti johtaa joissakin tapauksissa rangaistuksen lieventämiseen.[8] Esimerkiksi amiraali Nimitzin todistus Saksan sukellusvenelaivaston komentajana toimineen amiraali Dönitzin puolesta pelasti tämän rangaistukselta sotarikoksista. Dönitziä syytettiin niin kutsutusta ”Laconian käskystä”, joka kielsi saksalaisia sukellusveneitä auttamasta uhrejaan.

Katso myös

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Gordin, Dan, Laine, Olavi & Tapiola, Kari: Maailma 1945–71, s. 298–299. Helsinki: Otava, 1972.
  • Zetterberg, Seppo (toim.): Maailmanhistorian pikkujättiläinen. (8. painos) Helsinki: WSOY, 2002. ISBN 951-0-15101-7

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Jyrki Vesikansa: Natsijohtajat tuomittiin, voittajat riitautuivat. Natsien tuho: Iltalehden erikoislehti 2020, s. 62–65. Alma Media.
  2. ↑ Dan Gordin, Olavi Laine ja Kari Tapiola: Maailma 1945–71, s. 298–299. Helsinki: Otava, 1972.
  3. ↑ a b Pekka Visuri: Suomi kylmässä sodassa, s. 54–55. Helsinki: Otava, 2006.
  4. ↑ Max Jakobson: Väkivallan vuodet: 20. vuosisadan tilinpäätös I, s. 346. Helsinki: Otava, 1999. ISBN 951-1-13369-1.
  5. ↑ Decision to commence investigation into Katyn Massacre web.archive.org. 27.5.2005. Viitattu 2.12.2022.
  6. ↑ a b Visuri 2006, s. 55.
  7. ↑ a b c d e f g h i j k l Maailmanhistorian pikkujättiläinen 2002, 294
  8. ↑ H. T. King, Jr., The Legacy of Nuremberg, Case Western Journal of International Law, Vol. 34. (Fall 2002) at pg. 335.e

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Goldensohn, Leon: Nürnbergin haastattelut. ((The Nuremberg interviews: An American psychiatrist's conversations with the defendants and witnesses, 2004.) Toimittanut ja johdannon kirjoittanut Robert Gellately. Suomentanut Heikki Tiilikainen) Helsinki: Tammi, 2004. ISBN 951-31-3042-8
  • Kuosma, Tapio: Nürnbergin oikeudenkäynti. Espoo: Livres ’Belles-Lettres’, 2013. ISBN 978-952-67994-0-7

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Nürnbergin oikeudenkäynnit.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Nürnbergin_oikeudenkäynnit&oldid=22800010”