Taistelu Ranskasta
 |
Tähän artikkeliin tai sen osaan on merkitty lähteitä, mutta niihin ei viitata. Älä poista mallinetta ennen kuin viitteet on lisätty. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkelille asianmukaisia viitteitä. Lähteettömät tiedot voidaan kyseenalaistaa tai poistaa. |
| Taistelu Ranskasta | |||||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|
| Osa toisen maailmansodan länsirintamaa | |||||||||
 | |||||||||
| |||||||||
| Osapuolet | |||||||||
| Komentajat | |||||||||
| Vahvuudet | |||||||||
|
144 divisioonaa |
141 divisioonaa | ||||||||
Taistelu Ranskasta eli Ranskan valtaus oli toisen maailmansodan länsirintaman vaihe, jossa Saksan sotavoimat tuhosivat Ranskan asevoimat ja ajoivat brittiläisen siirtoarmeijan Manner-Euroopasta touko–kesäkuussa 1940. Hyökkäyksen ensimmäisestä vaiheesta käytettiin koodinimeä Fall Gelb eli suomeksi tapaus keltainen.
Taustaa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Pääartikkeli: Valesota
Länsirintamalla käytiin 10. toukokuuta 1940 saakka valesotaa, minkä aikana Saksa valloitti Puolan ja valtasi Tanskan sekä Norjan. Sen jälkeen Saksa valmistautui iskuun Benelux-maihin ja Ranskaan. Se keskitti kolme armeijaryhmää länsirajalleen valmiina salamasotaan. Rajan takana oli hieman alle miljoona ranskalaista ja brittiläistä sotilasta.
Saksalaisten suunnitelma
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Vuoden 1939 lopulla Adolf Hitler valvoi henkilökohtaisesti kevään hyökkäyksen valmistelua. Hän ei hyväksynyt puolustuksellista vaihtoehtoa, vaan päätti tuhota länsivallat yhdellä ratkaisevalla iskulla. Hyökkäyssuunnitelma, operaatio Keltainen, perustui valmistuessaan ensimmäisen maailmansodan Schlieffen-suunnitelmaan, johon oli lisätty hyökkäys myös Hollannin kautta kiertäen. Sen tarkoituksena oli saartaa koko Ranskan armeija, jonka päävoimat tukeutuivat vahvasti linnoitettuun Maginot-linjaan.
Erich von Mansteinia suunnitelma ei vakuuttanut ja hän laatikin suunnitelman, jossa perusajatuksena oli, että länsiliittoutuneet olettavat Saksan hyökkäävän operaatio Keltaisen eli Schlieffen-suunnitelman mukaan. Von Manstein laati Heinz Guderianin avustuksella suunnitelman, jossa hän ehdotti hyökkäystä Ardennien metsien läpi. Tämä aiheutti ylijohdossa skandaalin, ja von Manstein siirrettiin Pommeriin johtamaan reserviarmeijakuntaa. 17. helmikuuta 1940 von Manstein tapasi Hitlerin uusien armeijakunnankomentajien esittelyssä, missä hän yllättyi, ettei Hitler ollut hänen suunnitelmastaan tietoinen. Von Manstein laati nopeasti yhteenvedon, johon Hitler ihastui, varsinkin kun hän oli itse pohdiskellut samantyyppisiä ajatuksia.
Maaliskuun 8. päivänä Hitler ilmoitti lopullisen suunnitelman olevan se, että Saksa aluksi hyökkää operaatio Keltaisen mukaisesti, jolloin länsiliittoutuneet lähtisivät Belgiaan vastaan ja kaksi päivää myöhemmin hyökättäisiin päävoimilla von Mansteinin suunnitelman mukaisesti.
Wehrmacht hyökkää
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Taistelut 10.–20. toukokuuta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Saksan armeija aloitti perjantaiaamuna 10. toukokuuta 1940 kello 05.35 hyökkäyksensä länteen. Ensimmäisinä osastoina olivat kaksi erikoisyksikköä, Brandenburg-rykmentti ja laskuvarjojääkärit, joiden tehtävänä oli vallata muun muassa Eben-Emaelin linnake 6. armeijan reitillä, Hollannin lentokentät sekä tärkeimmät sillat 18. armeijan reitillä. Samanaikaisesti näiden operaatioiden kanssa Saksan ilmavoimat pommittivat Belgian lentokenttiä sekä muita valittuja kohteita.
Armeijaryhmä A:n (2. (von Weichs), 4. (von Kluge), 12. (List) ja 16. armeija (Busch) yhteensä 44 divisioonaa) komentajanaan Gerd von Rundstedt hyökkäsi 12. toukokuuta Luxemburgiin, joka oli luottanut puolueettomuuteensa ja tuli siten yllätetyksi.
Armeijaryhmä B:n (18. (von Klücher) ja 6. armeija (von Reichenau) yhteensä 30 divisioonaa) komentajanaan Fedor von Bock hyökkäsi Belgiaan ja Armeijaryhmä C (1. (von Witzleben) ja 7. armeija (Dollman) yhteensä 17 divisioonaa) komentajanaan Wilhelm von Leeb teki harhautushyökkäyksiä Ranskan Maginot-linjaa vastaan. Maavoimien hyökkäystä edelsivät raskaat pommitukset. Belgian tärkein rajalinnoitus Eben-Emael joutui saksalaisten laskuvarjojääkärien käsiin jo ensimmäisenä päivänä.
Liittoutuneiden suunnitelmien mukaisesti brittien ja ranskalaisten vasen sivusta siirtyi Belgiaan. Tämä helpotti Rundstedtin suunnitelmia hyökätä Ardennien läpi, mikä erottaisi liittoutuneiden Belgiassa olevat joukot Ranskasta olevista. Hyökkäys alkoi 12. toukokuuta. Liittoutuneiden taistelua vaikeutti yhteistyön kangertelu belgialaisten ja hollantilaisten kanssa.
Alankomaalaisten vastarinta murtui jo parissa päivässä, vaikka he avasivat patojensa sulut ja miinoittivat Reinin suun. Saksalaiset lähestyivät liittoutuneiden Dylen-linjaa, kun taas belgialaiset ajettiin Albertin kanavalle. Alankomaiden kuningatar Vilhelmiina pakeni Britanniaan 13. toukokuuta ja maa antautui Saksalle kahta päivää myöhemmin. Samaan aikaan Wehrmacht eteni Ardennien läpi kohtaamatta juurikaan vastarintaa, sillä liittoutuneet eivät osanneet odottaa suuria sotajoukkoja Ardenneilta. Saksalaiset saavuttivat jo 12. toukokuuta Meusejoen, jonka ylittäminen avasi tien etenemiselle syvälle Ranskaan. Syöksypommittajat moukaroivat ranskalaisten asemia, kun saksalaiset käyttivät kumiveneitä luodakseen sillanpääasemat Sedaniin ja Dinatiin 13. päivänä. Heidän panssarijoukkonsa avasivat tämän jälkeen 75 kilometriä syvän aukon liittoutuneiden linjaan. Tämä iski kiilan Ranskan 9. ja 2. armeijan väliin, jotka yrittivät jatkaa vastarintaa.
15.–20. toukokuuta välillä liittoutuneet vetäytyivät Dylen-linjalta Saksan 6. ja 18. armeijan pakottamina Scheldten-linjalle Brysselin länsipuolelle sekä Dendrejoelle. He joutuivat vetäytymään kokonaan Alankomaista. Belgialaiset jatkoivat taistelua Antwerpenin ja Brysselin välillä, mutta joutuivat perääntymään Lys-joelle 20. toukokuuta mennessä.
16. toukokuuta Ranskan reserveistä muodostettiin 6. armeija pysäyttämään Ardenneilta edenneet saksalaiset, mutta se ei kyennyt siihen. Prikaatinkenraali Charles de Gaullen 4. panssaridivisioonan vastahyökkäys Laon-Montcornetissa 17.–19. toukokuuta epäonnistui. Saksalaiset saavuttivat Cambrainin 18. päivänä ja lopulta meren kahta päivää myöhemmin. Liittoutuneiden oli joko katkaistava saksalaispanssarien luoma ”käytävä” tai otettava se riski, että etelässä ja pohjoisessa olevat joukot joutuvat erilleen. Päätöksen teko viivästyi liittoutuneiden ylipäällikkönä toimineen kenraali Maurice Gamelinin erottamisen vuoksi. Hänen tilalleen tuli 20. toukokuuta kenraali Maxime Weygand.
Taistelut 21. toukokuuta – 12. kesäkuuta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Brittiläiset panssarivaunut taistelivat Saksan 7. panssaridivisioonan kanssa Arrasissa 23. toukokuuta asti. Liittoutuneiden uusi ylipäällikkö päätti vetää joukot pois Belgiasta, kun saksalaisia ei saatu karkotettua ”käytävästä”. Joukot evakuoitiin Boulogneesta ja Calaisista 28. toukokuuta mennessä. Hitler pysäytti von Rundstedtin hyökkäyksen Gravelinesiin säästääkseen panssarinsa Pariisiin suunnattavaan hyökkäykseen. Samalla liittoutuneet valmistelevat evakuointia Dunkerquessa, jonne oli motitettu miltei 400 000 liittoutuneiden sotilasta.
Belgian kuningas Leopold antoi armeijalleen luvan antautua 28. toukokuuta, kun liittoutuneiden joukot oli evakuoitu Belgiasta ja näin ollen taistelu oli käytännössä hävitty. Pariisissa maanpaossa oleva Belgian hallitus tuomitsi Leopoldin antautumisen ja riisti tältä kuninkuuden. Kahta päivää ennen tätä liittoutuneet olivat aloittaneet Dunkerquen evakuoinnin.
Operaatio Dynamo päättyi 4. kesäkuuta. Sen aikana oli evakuoitu 338 226 miestä Englannin kanaalin yli. Kaksi kolmasosaa evakuoiduista oli brittejä. Saksalaiset vangitsivat jäljelle jääneet 40 000 ranskalaista. 5. kesäkuuta Saksa aloitti ”ratkaisevan hyökkäyksensä” Ranskaa vastaan 119 divisioonan voimin nimellä operaatio Punainen. Armeijaryhmä B hyökkäsi pitkin Sommejokea saavuttaen Seinen Pariisin länsipuolella 9. päivä. Armeijaryhmä A liikkui kohti Moseljokea Maginot-linjan takaa ja aloitti hyökkäyksensä Pariisin itäpuolella. Rundstedin panssarit nujersivat Ranskan 4. armeijan ja murtautuvat läpi Chalons-sur-Marnessa 12. kesäkuuta. Ranskan vastaus, Weygand-linja, joka ulotti pitkin Somme- ja Aisnejokea, pyrki suojaamaan Pariisia ja sen ympäristöä. Jotkut Ranskan 65 divisioonasta taistelivat kiivaasti, mutta monet pakenivat.
10. kesäkuuta noin 11 000 liittoutuneiden sotilasta evakuoitiin St. Haverystä ja Le Havresta Englantiin (operaatio Cycle).
Italia päätti hyötyä Ranskan luhistumisesta ja julisti sodan 10. kesäkuuta. Tämä liitti Italian lopullisesti akselivaltoihin.
Lopputaistelut 13.–24. kesäkuuta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pariisi julistettiin avoimeksi kaupungiksi 13. kesäkuuta, jotta se säästyisi hävitykseltä. Ranskalaiset vetäytyivät pääkaupungin eteläpuolelle ja jättivät Maginot-linjan. Saksalaiset marssivat Pariisiin 14. päivänä. Saksan Armeijaryhmä C aloitti hyökkäyksensä Maginot-linjan läpi. Saksalaiset etenivät joka suunnassa ja ylittivät Reinin ja Loiren.
Liittoutuneiden viimeinen joukkojen evakuointi tapahtui 16.–25. kesäkuuta Luoteis-Ranskasta (operaatio Ariel). Evakuointi pelasti noin 214 000 sotilasta. Samaan aikaan Ranskan pääministeri Paul Reynaud ei saanut hallitustaan jatkamaan taistelua ja vapautti Ranskan Britannian kanssa tehdystä sitoumuksesta, jonka mukaan Ranska ei tekisi erillisrauhaa Saksan kanssa. Ranska hylkäsi brittien ehdotuksen valtioliitosta maiden välille. Menetettyään kannatuksensa Reynaud erosi. Uusi pääministeri Philippe Pétain pyysi Saksan aselepoehtoja 17. kesäkuuta.
20.–21. kesäkuuta italialaiset tekivät hyökkäyksiä pitkin etelärannikkoa sekä pitkin Italian ja Ranskan välistä rajaa. Italia pommitti myös strategisesti tärkeää Maltaa.
Aselepo Ranskan ja Saksan välille allekirjoitettiin 22. kesäkuuta Compiègnessa samassa junavaunussa, missä oli solmittu myös ensimmäisen maailmansodan päättänyt aselepo vuonna 1918 (sodan lopussa Hitler antoi tuhota vaunun, jottei siellä tehtäisi enää samanlaisia symbolisia sopimuksia). Ehtojen mukaan Saksa otti haltuunsa kolme viidesosaa Ranskasta, muun muassa koko Atlantin rannikon. Etelässä sai toimia ns. Vichyn Ranska, joka sai myös pitää siirtomaansa. Aselepo Italian kanssa solmittiin 24. kesäkuuta, jolloin alkoi tulitauko kaikilla rintamilla. Taistelu Ranskasta oli päättynyt.
Tappiot
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]10. toukokuuta alkaen tappiot olivat seuraavat:
- Ranska: yli 85 000 kaatunutta
- Britit: noin 3 500 kaatunutta
- Saksa: noin 27 000 kaatunutta
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Antony Shaw: Toinen maailmansota. Gummerus Kustannus Oy, 2003. ISBN 951-20-6370-0
- Forty, George & Duncan, John: The Fall of France - Disaster in the West 1939-40. Lontoo: Guild Publishing, 1990. ISBN 1-871876-15-X (englanniksi)
- Gardner, W. J. R.: The Evacuation from Dunkirk - 'Operation Dynamo', 26 May-4 June 1940. Lontoo: Frank Cass, 2000. ISBN 0-7146-8150-4 (englanniksi)
