Tokion kansainvälinen sotarikostuomioistuin
Kaukoidän kansainvälinen sotilastuomioistuin (engl. International Military Tribunal for the Far East, IMTFE)[1] oli toisen maailmansodan jälkeen perustettu kansainvälinen sotaoikeus, joka tuomitsi Japanin keisarikunnan entisiä johtajia sodan aikana tapahtuneista rikoksista. Sen tunnetuin osa oli vuosina 1946–1948 järjestetty niin sanottu Tokion sotarikosoikeudenkäynti, jossa tuomittiin 28 Japanin entistä johtohenkilöä ja joka rinnastui natsi-Saksan johtajille 1945–1946 pidettyyn Nürnbergin ensimmäiseen oikeudenkäyntiin. Seitsemän syytetyistä tuomittiin kuolemaan ja teloitettiin, heistä tunnetuimpana entinen pääministeri ja ylipäällikkö Hideki Tōjō.
Tuomioistuimessa käsitellyt rikokset jaettiin kolmeen luokkaan: A-luokkaan kuuluivat rikokset rauhaa vastaan, mikä käytännössä tarkoitti hyökkäyssodan suunnittelua, B-luokkaan perinteiset sotarikokset ja C-luokkaan rikokset ihmisyyttä vastaan. A-luokka oli suunniteltu lähinnä Japanin ylintä johtoa ajatellen, B- ja C-luokan rikoksista saatettiin syyttää keitä tahansa japanilaisia näiden asemasta riippumatta.[2]
Tokion sotarikosoikeudenkäynti
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Oikeusistuimen perustaminen ja syytettyjen valinta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Liittoutuneet olivat vaatineet Potsdamin konferenssissa myös Japanin sodanjohtoa oikeuden eteen. Japanin miehityshallintoa johtanut yhdysvaltalainen kenraali Douglas MacArthur määräsi jo 11. syyskuuta 1945 – vain reilua viikkoa Japanin lopullisen antautumisen jälkeen – vangittaviksi 39 henkilöä epäiltynä sotarikoksista, joukossa useita Tōjōn hallituksen ministereitä. Tōjō yritti pidätettäessä itsemurhaa huonolla menestyksellä. Kuukautta myöhemmin, 6. lokakuuta MacArthur sai valtuudet ryhtyä valmistelemaan oikeudenkäyntiä. Hän perusti 8. joulukuuta entisen Yhdysvaltain apulaisoikeusministerin Joseph B. Keenanin johtaman kansainvälisen syyttäjäosaston (engl. International Prosecution Section, IPS), joka aloitti todistusaineiston keräämisen.[3]
Kenraali MacArthur ilmoitti Kaukoidän kansainvälisen sotilastuomioistuimen perustamisesta 19. tammikuuta 1946 ja valitsi seuraavien viikkojen aikana sen tuomarit liittoutuneiden valvontakomissiossa edustettuina olleiden valtioiden tarjoamista ehdokaslistoista. Päätuomariksi hän nimesi australialaisen William Webbin.[3] Kaikkiaan oikeusistuimessa oli yksitoista tuomaria ja syyttäjää yhdestätoista valtiosta: Yhdysvalloista, Neuvostoliitosta, Britanniasta, Kiinan tasavallasta, Ranskasta, Hollannista, Kanadasta, Australiasta, Uudesta-Seelannista, Brittiläisestä Intiasta ja Filippiineiltä.[4] Tämä järjestely sovittiin Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton välisissä neuvotteluissa. Siinä missä Nürnbergin oikeudenkäynnissä jokaisella neljällä järjestäjävaltiolla oli ollut oma pääsyyttäjä, Tokion oikeudenkäynnissä niitä oli vain yksi. MacArthur nimitti Keenanin pääsyyttäjäksi Yhdysvaltain presidentti Harry S. Trumanin toivomuksesta.[5]
Tokiossa pidetyssä pääoikeudenkäynnissä kahtakymmentäkahdeksaa Japanin poliittiseen ja sotilaallisen johtoon kuulunutta henkilöä syytettiin A-luokan rikoksista.[5] Syytetyt valittiin 80:n A-luokan rikoksista epäillyn joukosta. Syytetyistä yhdeksän oli siviilejä ja yhdeksäntoista ammattisotilaita. Joukossa oli muun muassa neljä entistä Japanin pääministeriä.[6] Syytettyjen haluttiin edustavan Japanin hyökkäyssodankäynnin eri vaiheita alkaen Mantšurian valtauksesta vuonna 1931.[7] Keisari Hirohito jätettiin poliittisista syistä oikeudenkäynnin ulkopuolelle, sillä amerikkalaiset katsoivat hänen symbolisen arvonsa olevan hyödyksi sodan jälkeisen Japanin kehityksessä.[8] Muitakaan keisarillisen perheen jäseniä ei syytetty.
Syytteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Oikeudenkäynnin pääpaino oli A-luokan rikoksissa, mutta syytteitä voitiin nostaa myös B- ja C-luokan rikoksista, mikäli sama henkilö oli jo valmiiksi syytteessä jostain A-luokan rikoksesta.[5] Liittoutuneista varsinkin Yhdysvallat halusi painottaa rikoksia rauhaa vastaan luodakseen ennakkotapauksen uudenlaisesta kansainvälisestä oikeudenkäytöstä; B- ja C-luokkaan kuuluneita tavanomaisia sotarikoksia sekä ihmisoikeusrikoksia se piti oikeudenkäynnissä toissijaisina.[7]
Oikeudenkäynnissä esitettyjä syytteitä oli yhteensä 55, joista 36 ensimmäistä koskivat A-luokan rikoksia ja 19 jälkimmäistä B- ja C-luokan rikoksia. Oikeus hylkäsi suurimman osan syytteistä teknisistä syistä tai näytön riittämättömyyden vuoksi, jättäen jäljelle vain kahdeksan syytekohtaa ensimmäisestä ja kaksi jälkimmäisestä ryhmästä.[9] Tuomiot perustuivat siten seuraaviin kymmeneen syytekohtaan: 1) hyökkäyssotien tai kansainvälistä oikeutta rikkovan sodan tai sotien käyminen toimimalla johtajana, organisoijana, yllyttäjänä tai avustajana yhteisen suunnitelman tai salaliiton muotoilussa tai toteuttamisessa; 27) provosoimattoman sodan käyminen Kiinaa vastaan; 29) hyökkäyssodan käyminen Yhdysvaltoja vastaan; 31) hyökkäyssodan käyminen Brittiläistä kansainyhteisöä vastaan; 32) hyökkäyssodan käyminen Alankomaita vastaan; 33) hyökkäyssodan käyminen Ranskaa vastaan (Indokiinassa); 35–36) hyökkäyssodan käyminen Neuvostoliittoa vastaan; 54) sotavankien ja muiden henkilöiden epäinhimillisen kohtelun määrääminen, valtuuttaminen ja salliminen; 55) velvollisuuden ryhtyä riittäviin toimiin julmuuksien estämiseksi tahallinen ja piittaamaton laiminlyönti.[5]
Tokion oikeudenkäynnin kulku ja tuomiot
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Tokion sotarikosoikeudenkäynti alkoi 29. huhtikuuta 1946.[1] Koska japanilaiset asianajajat tunsivat huonosti oikeudenkäynnissä sovellettua länsimaista oikeusmenettelyä, järjestettiin kaikille syytetyille lopulta Uutta-Seelantia edustaneen tuomari Erima Northcroftin pyynnöstä myös vähintään yksi amerikkalainen puolustusasianajaja kullekin.[5] Oikeudenkäynti kesti yhteensä kaksi ja puoli vuotta eli huomattavasti pidempään kuin Nürnbergin ensimmäinen oikeudenkäynti.[1] Oikeus piti 818 avointa istuntoa, kuuli 419 todistajaa sekä käsitteli 779 muun kirjalliset todistukset.[10] Tämän jälkeen tuomaristo harkitsi ratkaisuaan puolen vuoden ajan.[5] Tuomiot julistettiin 4.–12. marraskuuta 1948;[11] 1 231-sivuisen päätöksen lukeminen kesti seitsemän päivää.[10]
Oikeus katsoi tuomioiden perusteluissa, että Japanin johtajat olivat vuodesta 1928 alkaen olleet mukana suunnitelmassa laajentaa maan valtapiiriä hyökkäyssotien avulla. Kaikkien paitsi yhden syytetyn katsottiin olleen mukana salaliitossa tai syyllistyneen muihin rikoksiin rauhaa vastaan.[7] Johtajien osoittaminen syyllisiksi tavanomaisiin sotarikoksiin osoittautui vaikeammaksi, sillä maan antautumisen jälkeen japanilaisilla oli ollut useita viikkoja aikaa hävittää kaikki raskauttavat asiakirjat. Oikeus kuitenkin hyväksyi syyttäjien esittämän epäsuoran aineiston ja katsoi, että Japanin armeijan harjoittamien julmuuksien laajuus ja yhdenmukaisuus todisti toiminnan olleen ylhäältäpäin määrättyä tai sallittua.[12]
Seitsemän syytetyistä tuomittiin kuolemaan. Heistä kuusi oli todettu syyllisiksi sekä A-, B- että C-luokan rikoksiin, yksi vain B- ja C-luokan.[5] Oikeus katsoi nimenomaan B- ja C-luokan rikosten olevan kuolemanrangaistusten ensisijaisena perusteena.[7] Kaikki kuolemaantuomitut oli yhdistetty laajamittaisiin hirmutekoihin. Kuusitoista henkilöä tuomittiin elinkautiseen vankeuteen ja kaksi määräaikaisiin vankeusrangaistuksiin. Kaksi syytetyistä ehti kuolla oikeudenkäynnin aikana ennen tuomioiden langettamista ja yksi (Shūmei Ōkawa) todettiin mielenvikaiseksi ja vapautettiin. Ketään ei todettu syyttömäksi.[6]
Kaikkiaan viisi tuomaria jätti tuomion yhteydessä erillisen mielipiteensä. Joukossa oli myös päätuomari Webb, joka ei tosin kyseenalaistanut itse tuomioita. Filippiinejä edustaneen tuomari Delfin Jaranillan mielestä osa rangaistuksista olisi voinut olla ankarampia.[13] Intialainen tuomari Radhabinod Pal kannatti ainoana kaikkien syytettyjen vapauttamista syyttöminä, sillä hän ei uskonut oikeuden kykenevän antamaan oikeudenmukaisia tuomioita.[14] Palin eriävä mielipide käsitti kaikkiaan 1 235 sivua.[13]
Kenraali MacArthur vahvisti tuomiot, ja kuolemaantuomitut teloitettiin hirttämällä Sugamon vankilassa 23. joulukuuta 1948. Japanilaisten reaktiota peläten MacArthur kielsi valokuvauksen tilaisuudessa.[3] Elinkautiseen tuomituista kolme kuoli vankilassa ensimmäisen kahden vuoden aikana oikeudenkäynnin jälkeen. Eloonjäneet kolmetoista elinkautisvankia armahdettiin vuosina 1954–1956.[6] Seitsemäksi vuodeksi tuomittu ja vuonna 1950 armahdettu entinen diplomaatti Mamoru Shigemitsu palasi vielä vuonna 1954 Japanin ulkoministeriksi.[15]
Tuomarit
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Syyttäjät
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Syytetyt
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]| nimi | elinvuodet | asema | syyllinen kohtiin | tuomio |
|---|---|---|---|---|
| Kenji Doihara | 1883–1948 | kenraali; Kwantungin armeijan komentaja 1938–1940, Singaporen armeijan komentaja 1944–1945; yksi Mukdenin välikohtauksen järjestäjistä, johti julmia sotavankileirejä, sekaantui huumekauppaan Mantšuriassa | 1, 27, 29, 31, 32, 35, 36, 54 | kuolemantuomio |
| Kōki Hirota | 1878–1948 | ulkoministeri 1933–1936, pääministeri 1936–1937; hänen hallituksensa suunnitteli hyökkäyksiä Kaakkois-Aasiaan ja Tyynellemerelle, jatkoi sotaa Kiinassa ja allekirjoitti Antikomintern-sopimuksen | 1, 27, 55 | kuolemantuomio |
| Seishirō Itagaki | 1885–1948 | kenraali; Kwantungin armeijan esikuntapäällikkö 1936–1937, sotaministeri 1938–1939, sotavoimien esikuntapäällikkö 1939, Korean komentaja 1941, Singaporen komentaja 1945; oli suunnittelemassa hyökkäystä Kiinaan, vastuussa julmista vankileireistä ja siviilien terrorisoinnista useissa maissa | 1, 27, 29, 31, 32, 35, 36, 54 | kuolemantuomio |
| Heitarō Kimura | 1888–1948 | kenraali; Kwantungin armeijan esikuntapäällikkö 1940–1941, apulaissotaministeri 1941–1943, Burman armeijan komentaja 1944–1945; suunnitteli useita yllätyshyökkäyksiä, käytti sotavankeja pakkotyövoimana Burman rautatien rakentamisessa | 1, 27, 29, 31, 32, 54, 55 | kuolemantuomio |
| Iwane Matsui | 1878–1948 | kenraali; Kiinan siirtoarmeijan komentaja 1937–1938; johti hyökkäyksiä Shanghaihin ja Nanjingiin, hänen alaisensa joukot suorittivat Nanjingin verilöylyn | 55 | kuolemantuomio |
| Akira Mutō | 1883–1948 | kenraaliluutnantti; sota-asioiden viraston johtaja 1939–1942, Sumatran joukkojen komentaja 1942–1943, Filippiinien joukkojen esikuntapäällikkö 1943–1944; osallinen Nanjingin ja Manilan verilöylyihin | 1, 27, 29, 31, 32, 54, 55 | kuolemantuomio |
| Hideki Tōjō | 1884–1948 | kenraali; Kwantungin armeijan esikuntapäällikkö 1937–1938, sotaministeri 1940–1944, pääministeri 1941–1944, myös muita ministerinvirkoja; Tyynenmeren sodan pääarkkitehteja | 1, 27, 29, 31, 32, 33, 54 | kuolemantuomio |
| Sadao Araki | 1877–1966 | kenraali; sotaministeri 1931–1934, opetusministeri 1938–1939, hallituksen neuvonantaja 1939–1940; kannatti valloituspolitiikkaa | 1, 27 | elinikäinen vankeus, armahdettiin 1955 |
| Kingorō Hashimoto | 1890–1957 | eversti; äärikansallismielisen Sakurakai-salaseuran perustaja 1930, sotaa tukevan propagandan levittäjä; mukana Mukdenin välikohtauksessa ja Nanjingin verilöylyssä | 1, 27 | elinikäinen vankeus, armahdettiin 1954 |
| Shunroku Hata | 1879–1962 | sotamarsalkka; Kiinan siirtoarmeijan komentaja 1938 ja 1941–1944, sotaministeri 1939–1940; suunnittelemassa hyökkäystä Kiinaan, kiinalaisia siviilejä terrorisoineiden joukkojen ylipäällikkö | 1, 27, 29, 31, 32, 55 | elinikäinen vankeus, armahdettiin 1954 |
| Kiichirō Hiranuma | 1867–1952 | oikeistolaisen Kokuhonsha-seuran perustaja, valtaneuvoston puheenjohtaja 1936 ja 1945, pääministeri 1939, sisäministeri 1940; merkittävä taustavaikuttaja | 1, 27, 29, 31, 32, 36 | elinikäinen vankeus, armahdettiin 1952 |
| Naoki Hoshino | 1892–1978 | Mantšukuon talousjohtaja 1932–1934, salkuton ministeri 1940–1941, hallituksen pääkabinettisihteeri 1941–1944 | 1, 27, 29, 31, 32 | elinikäinen vankeus, armahdettiin 1955 |
| Okinori Kaya | 1889–1977 | valtiovarainministeri 1937–1938 ja 1941–1944; järjesti huumekauppaa Kiinassa miehityksen rahoittamiseksi | 1, 27, 29, 31, 32 | elinikäinen vankeus, armahdettiin 1955 |
| Kōichi Kido | 1889–1977 | opetusministeri 1937–1938, sosiaaliministeri 1938–1939, sisäministeri 1939, sinetinhaltija 1940–1945; keisari Hirohiton lähin neuvonantaja sodan aikana | 1, 27, 29, 31, 32 | elinikäinen vankeus, armahdettiin 1955 |
| Kuniaki Koiso | 1880–1950 | kenraali; sota-asioiden viraston johtaja 1930–1931, apulaissotaministeri 1932, Kwantungin armeijan esikuntapäällikkö 1932–1934, Korean joukkojen komentaja 1935–1938, merentakaisten asioiden ministeri 1939 ja 1940, Korean kenraalikuvernööri 1942–1944, pääministeri 1944–1945 | 1, 27, 29, 31, 32, 55 | elinikäinen vankeus, kuoli vankilassa |
| Jirō Minami | 1874–1955 | kenraali; sotaministeri 1931, Kwantungin armeijan komentaja 1934–1936, Korean kenraalikuvernööri 1936–1942 | 1, 27 | elinikäinen vankeus, armahdettiin 1954 |
| Takazumi Oka | 1890–1973 | vara-amiraali; laivastoasioiden viraston johtaja 1940–1944, apulaismeriministeri 1944; laivaston yllätyshyökkäysten suunnittelija, vastuussa sotavankien teloituksista | 1, 27, 29, 31, 32 | elinikäinen vankeus, armahdettiin 1954 |
| Hiroshi Oshima | 1886–1975 | kenraaliluutnantti; sotilasattasea Berliinissä 1934–1938, lähettiläs Saksassa 1938–1939 ja 1941–1945; edisti Japanin liittoa Saksan kanssa | 1 | elinikäinen vankeus, armahdettiin 1955 |
| Kenryō Satō | 1895–1975 | kenraaliluutnantti; sota-asioiden viraston johtaja 1942–1944, Kiinan siirtoarmeijan apulaisesikuntapäällikkö 1944, Indokiinan joukkojen komentaja 1945 | 1, 27, 29, 31, 32 | elinikäinen vankeus, armahdettiin 1956 |
| Shigetarō Shimada | 1883–1976 | amiraali; merivoimien apulaisesikuntapäällikkö 1935–1937, Kiinan-laivaston komentaja 1940, meriministeri 1941–1944; hänen alaisensa joukot surmasivat ja kohtelivat julmasti sotavankeja | 1, 27, 29, 31, 32 | elinikäinen vankeus, armahdettiin 1955 |
| Toshio Shiratori | 1887–1949 | ulkoministeriön tiedostusviraston johtaja 1929–1933, lähettiläs Italiassa 1938–1940, ulkoministerin neuvonantaja 1940; edisti Japanin liittoa Saksan ja Italian kanssa | 1 | elinikäinen vankeus, kuoli vankilassa |
| Teiichi Suzuki | 1888–1989 | kenraaliluutnantti; Kiinan-asioiden viraston johtaja 1938–1941, hallituksen suunnittelutoimikunnan puheenjohtaja 1941–1943, neuvonantaja 1943–1944; sotkeutui huumekauppaan, hyväksyi sotavankien ja siviilien käytön pakkotyövoimana | 1, 27, 29, 31, 32 | elinikäinen vankeus, armahdettiin 1955 |
| Yoshijirō Umezu | 1882–1949 | kenraali; Kiinan siirtoarmeijan komentaja 1934, apulaissotaministeri 1939–1944, sotavoimien esikuntapäällikkö 1944–1945; vastasi hyökkäyksestä Kiinaan, vastusti antautumista sodan lopussa | 1, 27, 29, 31, 32 | elinikäinen vankeus, kuoli vankilassa |
| Shigenori Tōgō | 1882–1950 | lähettiläs Saksassa 1937, lähettiläs Neuvostoliitossa 1938–1941, ulkoministeri 1941–1942 ja 1945 | 1, 27, 29, 31, 32 | 20 vuoden vankeus, kuoli vankilassa |
| Mamoru Shigemitsu | 1887–1957 | lähettiläs Kiinassa 1931–1932, Neuvostoliitossa 1936–1938 ja Britanniassa 1938–1941, ulkoministeri 1943–1945 | 27, 29, 31, 32, 33, 55 | seitsemän vuoden vankeus, armahdettiin 1950 |
| Yōsuke Matsuoka | 1880–1946 | ilmoitti Japanin eroavan Kansainliitosta 1933, Etelä-Mantšurian rautatien johtaja 1935–, ulkoministeri 1940–1942; edisti Japanin liittoa Saksan ja Italian kanssa | kuoli vankilassa ennen tuomiota | |
| Osami Nagano | 1880–1947 | laivastoamiraali; meriministeri 1936–1937, laivaston komentaja 1937, merivoimien esikuntapäällikkö 1941–1944, keisarin neuvonantaja 1944–1945; laivaston pääasiallinen johtaja maailmansodan aikana, hyväksyi hyökkäyksen Pearl Harbouriin | kuoli sydänkohtaukseen ennen tuomiota | |
| Shūmei Ōkawa | 1886–1957 | kiihkokansallismielinen poliittinen kirjailija | syytteistä luovuttiin henkisen sairauden vuoksi |
Muut oikeudenkäynnit
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Muissa oikeudenkäynneissä Japanin ulkopuolella syytettiin B- ja C-luokan sotarikoksista noin 5 700 japanilaista, joista 984 tuomittiin kuolemaan ja 475 elinkautiseen vankeusrangaistukseen.[19] Huomiota herättänyt tapaus oli Manilassa järjestetty oikeudenkäynti, jossa kenraalit Tomoyuki Yamashita ja Masaharu Honma tuomittiin kuolemaan ja teloitettiin.[3]
Oikeudenkäytön perusta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Tuomiot ja oikeusistuimen toiminta perustuivat vuoden 1928 kansainväliseen Kellogg–Briand-sopimukseen, joka kielsi sodankäynnin politiikan välineenä. Sopimuksen pohjalta kehiteltiin toisen maailmansodan jälkeen Nürnbergin ja Tokion oikeudenkäynneissä sovellettu periaate, jonka mukaan hyökkäys rauhanomaiseen maahan voitiin määritellä ”rikokseksi rauhaa vastaan”.[5] Kummassakin oikeudenkäynnissä nämä rikokset haluttiin lisäksi osoittaa yksilötasolla. Tokiossa syytettyjen puolustus vetosi siihen, että sodankäynnin tuomitseminen rikoksena rauhaa vastaan oli taannehtivan lainsäädännön käyttöä, eikä pelkkä hyökkäyssota näin ollen rikkonut vallitsevaa kansainvälistä oikeutta. Oikeusistuimen mukaan rikokset rauhaa vastaan oli kuitenkin jo oikeudellisena käsitteenä määritelty Nürnbergissä eikä siellä tehtyjä ratkaisuja tullut kyseenalaistaa.[7]
Tokion oikeudenkäynnin sotarikoksia käsitellyttä syytekohtaa 55 – jonka nojalla komentajia voitiin tuomita alaistensa tekoihin puuttumattomuudesta – sovellettiin aiemmasta oikeuskäytännöstä poiketen myös johtoasemassa olleisiin siviileihin, joita tuomittiin sotilaiden suorittamista teoista vain siksi että he eivät olleet estäneet niitä. Tämä perusteltiin vuoden 1907 Haagin sopimuksen ja vuoden 1929 Geneven sopimuksen määräyksillä, joiden mukaan vihollisen sotavangeista olivat vastuussa sotaa käyvät hallitukset eivätkä vankeja hallussapitäneet sotajoukot. Periaatetta tulkittiin siten, että Japanin hallituksen jäsenillä oli ollut velvollisuus puuttua sotilaiden ja viranomaisten suorittamiin sotarikoksiin tai vaihtoehtoisesti erota tehtävistään.[20]
Japanin kanta on ollut hyväksyä (judaku) tuomiot, muttei oikeusistuimen lainvoimaa (shōnin). Vaikka se tunnustaa vaatimukset tuomioista, se ei kuitenkaan tunnusta Tokion oikeudenkäynnissä tuomittuja rikollisiksi eikä tuomioiden laillisuutta, sillä Kellogg–Briand-sopimuksessa ei määritelty rangaistuksia sopimuksen rikkomisesta. Lisäksi vuonna 1952 solmitussa San Franciscon rauhansopimuksessa ei mainita oikeusistuimen laillisuutta. Japanilaisen tulkinnan mukaan rauhansopimuksessa vaadittiin sotaan syyllisten tuomioita ja teloituksia, vaikka he eivät olisi rikollisia Japanin lain mukaan.
Jälkeenpäin Tokion sotarikosoikeudenkäyntiä on arvosteltu voittajan oikeudeksi, jonka pohja kansainvälisessä oikeudessa oli hutera.[3] Näkemystä edusti muun muassa Japanin oikeistolainen pääministeri Shinzō Abe.[19]
Muuta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kahdentoista Tokion sotarikosoikeudenkäynnissä tuomitun sekä kahden oikeudenkäynnin aikana kuolleen kamit merkittiin vuonna 1978 haudatuiksi Yasukunin šintolaispyhättöön Tokiossa yhdessä 1 068 muun sotarikoksista tuomitun kanssa. Joukossa olivat kaikki teloitetut – myös Hideki Tōjō – sekä kaikki vankeudessa kuolleet.[21][16] Sotarikollisina tuomittujen muiston kunnioittaminen on sittemmin tehnyt pyhätöstä kansainvälisesti kiistanalaisen.
Vuonna 2005 Yasukuni-pyhättöön pystytettiin muistomerkki tuomari Radhabinod Palille, joka oli kannattanut kaikkien syytettyjen vapauttamista.[22]
Tokion sotarikosoikeudenkäynnistä on tehty vuonna 2006 kiinalainen elokuva Dongjing Shenpan. Vuonna 2016 ilmestyi samasta aiheesta television minisarja Tokion oikeudenkäynti[23].
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Yuma Totani: The Case against the Accused (englanniksi), teoksessa Beyond Victor’s Justice? The Tokyo War Crimes Trial Revisited (toim. Tanaka, McCormack & Simpson). Martinus Nijhoff, Leiden/Boston 2010.
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c The Tokyo War Crimes Trial: A Digital Exhibition (Arkistoitu – Internet Archive) (englanniksi) University of Virginia, School of law. Viitattu 28.3.2013.
- ↑ Tokyo War Crimes Trials (Arkistoitu – Internet Archive) (englanniksi) Harry S. Truman Library and Museum. Viitattu 28.3.2013.
- ↑ a b c d e The Tokyo War Crimes Trials (1946-1948) (englanniksi) PBS. Viitattu 28.3.2013.
- ↑ Justice Erima Harvey Northcroft Tokyo War Crimes Trial Collection [MB1549] (englanniksi) University of Canterbury. Viitattu 28.3.2013.
- ↑ a b c d e f g h Tokyo War Crimes Trial: The Tribunal – An Overview (Arkistoitu – Internet Archive) (englanniksi) University of Virginia, School of law. Viitattu 28.3.2013.
- ↑ a b c Tokyo War Crimes Trials – The International Military Tribunal for the Far East (englanniksi) University of Missouri-Kansas City, School of Law. Viitattu 28.3.2013.
- ↑ a b c d e Totani 2010, s. 147–152.
- ↑ Japanese warcrime trials begin (englanniksi) This Day in History. Viitattu 28.3.2013.
- ↑ Totani 2010, s. 151, 154.
- ↑ a b Tokyo Tribunal's verdict on war crimes undisputable (englanniksi) China Daily 6.8.2005. Viitattu 29.3.2013.
- ↑ The Transcripts of Proceedings (englanniksi) University of Canterbury. Viitattu 29.3.2013.
- ↑ Totani 2010, s. 154–156, 158–160.
- ↑ a b Separate Opinions of the Justices (englanniksi) University of Canterbury. Viitattu 28.3.2013.
- ↑ Tokion sotarikosoikeudenkäynti Yle 10.8.2010. Viitattu 28.3.2013.
- ↑ a b The Tokyo War Crimes Trials (englanniksi) CND.org. Viitattu 29.3.2013.
- ↑ a b The 14 Class-A War Criminals Enshrined at Yasukuni (englanniksi) China.org. Viitattu 28.3.2013.
- ↑ The Tokyo War Crimes Trial: People (Arkistoitu – Internet Archive) (englanniksi) University of Virginia, School of law. Viitattu 29.3.2013.
- ↑ Rundown of Japan's 14 Class-A war criminals China Daily 6.8.2005. Viitattu 29.3.2013.
- ↑ a b Julian Ryall: Japan PM dismisses WWII war crimes trials as 'victors' justice' (englanniksi) The Telegraph 14.3.2013. Viitattu 28.3.2013.
- ↑ Totani 2010, s. 154, 156–160.
- ↑ Where war criminals are venerated (englanniksi) CNN 14.1.2003. Viitattu 28.3.2013.
- ↑ Monument of Dr. Pal (englanniksi) Yasukuni.or.jp. Viitattu 28.3.2013.
- ↑ Rob W. King / Pieter Verhoeff: Tokyo Trial. Kanada Japani Hollanti, 2016. (englanniksi)
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Tokion kansainvälinen sotarikostuomioistuin Wikimedia Commonsissa
