Espanjan sisällissota

Espanjan sisällissota
Päivämäärä:	17. heinäkuuta 1936 – 1. huhtikuuta 1939
Paikka:	Espanja, Espanjan Marokko, Espanjan Sahara, Baleaarit, Kanariansaaret, Espanjan Guinea
Lopputulos:	Kansallismielisten voitto
Vaikutukset:	Espanjan toinen tasavalta kaatuu ; Francisco Francon diktatuuri alkaa
Osapuolet
tasavaltalaiset; 0 Kansanrintama; 0 CNT/FAI; 0 UGT; 0 Generalitat de Catalunya (ERC); 0 Estat Català; 0 Euzko Gudarostea; 0 Kansainväliset prikaatit; Tukijat:; 0 Neuvostoliitto; 0 Meksiko	Kansallismieliset; 0 Falangistit; 0 Karlistit; 0 CEDA; 0 Alfonsistit; Tukijat:; 0 Saksa; 0 Italia; 0 Portugali
Komentajat
Manuel Azaña; Julián Besteiro; Francisco Largo Caballero; Juan Negrín; Indalecio Prieto; Buenaventura Durruti; Lluís Companys; José Antonio Aguirre	Francisco Franco; Gonzalo Queipo de Llano; Emilio Mola; José Sanjurjo; Juan Yagüe
Tappiot
n. 185 000	n. 145 000

Espanjan sisällissota käytiin vuosina 1936–1939 vapailla vaaleilla valitun Espanjan toisen tasavallan hallituksen (republicanos) ja kenraali Francisco Francon johtamien kansallismielisten (nacionalistas) kapinallisten välillä. Sitä voidaan pitää toisen maailmansodan esinäytöksenä. Vastakkain olivat osaksi samat ideologiat, ja sotaan osallistuivat maailmansodan tulevat vastapuolet Saksa ja Neuvostoliitto kokeillen samalla omaa aseistustaan.^[1]

Tasavaltalaisten puolella taisteli liberaaleja, sosialisteja, kommunisteja, anarkisteja, joidenkin maakuntien separatisteja sekä pieni vähemmistö Espanjan konservatiiveista. Heidän rinnallaan sotivat myös ulkomaalaisista vapaaehtoisista kootut kansainväliset prikaatit. Ulkovalloista tasavaltaisten tukijoina olivat Neuvostoliitto ja Meksiko. Kansallismielisiä puolestaan avustivat Saksa, Italia ja Portugali. Espanjan yhtenäisyyttä ja monarkiaa eli kuningasvaltaa kannattavien kansallismielisten voitto johti kenraali Francon diktatuuriin eli yksinvaltaan. Hänen kuolemansa jälkeen vuonna 1975 kuninkaaksi kruunattu Juan Carlos I palautti maahan parlamentaarisen eli edustuksellisen demokratian eli kansanvallan.^lähde?

Espanjan sisällissodan uhrien lukumäärästä on esitetty erilaisia arvioita. Paul Preston on koonnut tutkimustuloksia teokseen The Spanish Holocaust (2012). Tasavaltalaisen terrorin uhrien määräksi arvioidaan 52 000–58 000. Kansallismielisen terrorin määräksi arvioidaan sen sijaan selvästi yli 100 000, kenties jopa 150 000 kuollutta (tai sitäkin enemmän). Sodan jälkeisen väkivaltaisen repression eli sorron, uhrien määrän arvioidaan nousevan ainakin 35 000:een. Taisteluissa arvioidaan kuolleiden määräksi noin 140 000. Siihen on vielä lisättävä ainakin 20 000 pommituksissa kuollutta siviiliä. Lisäksi kansallismielisten perustamilla vanki- ja työleireillä kuoli yli 150 000 henkeä ja paljon enemmänkin, jos tarkastelun aikaväliä pidennetään sodan jälkeiseen aikaan. Lopullisia tai edes kovin tarkkoja lukemia ei ehkä koskaan voida selvittää.^[2]

Tasavaltalaisten puolella taistelleiden kansainvälisten prikaatien sotilaista kaatui noin 4 900, kansallismielisten puolella olleiden ulkomaalaisten tappiot olivat noin 5 300 sotilasta.^[3]

Sisällissodan alku

Sodan taustaa

Espanjan sisällissota alkoi 18. heinäkuuta 1936 Espanjan armeijan oikeistolaisten upseerien epäonnistuneen vallankaappausyrityksen johdosta. Sotilasvallankaappauksen suunnittelu oli aloitettu jo saman vuoden helmikuussa pidettyjen parlamenttivaalien jälkeen, jotka päättyivät vasemmistopuolueiden muodostaman kansanrintaman niukkaan voittoon. Vaaleja seuranneen kevään aikana Espanjassa syntyi poliittisen väkivallan kierre, jossa radikaalien vasemmistolaisten ja oikeistolaisten falangistien veriteot seurasivat toisiaan. Heinäkuun alkuun mennessä oli henkensä menettänyt lähes 300 ihmistä.^[4]

Vasemmistolaisten radikalisoitumisen taustalla oli jo vuosikymmeniä jatkunut painostus ja väkivalta valtiovallan, työnantajien ja kirkon taholta, joka kohdistui erityisesti ammattiyhdistysliikkeeseen. Esimerkiksi myöhemmin murhatun pääministerin Eduardo Daton 1910-luvulla ammattiliittoja vastaan käymä niin sanottu "likainen sota" vaati lukuisten ay-toimijoiden hengen. Heitä kuoli joko salamurhaajien uhreina tai epämääräisissä olosuhteissa pidätettyinä.^[5] Väkivalta jatkui edelleen 1920-luvulla kenraali Miguel Primo de Riveran diktatuurin aikana. Myös hänen kukistumisensa jälkeen nähtiin voimakeinoin murskattuja työtaisteluja, kuten vuoden 1934 Asturian kaivoslakko, joka vaati yli 3 000 kaivosmiehen hengen.^[6]

Helmikuun 1936 parlamenttivaalien jälkeen kiihtyneen väkivallan vuoksi hallitus ryhtyi maaliskuun puolivälissä toimiin falangisteja vastaan. Presidentti Manuel Azaña ei kuitenkaan suuremmin puuttunut vasemmiston toimintaan, joka sekin lisäsi väkivaltaa.^[7] Hallitus oli tietoinen oikeistoupseerien vallankaappaussuunnitelmista ja yritti estää niitä sijoittamalla heitä uusiin tehtäviin. Esimerkiksi kenraali Franco siirrettiin Kanariansaarille, Manuel Goded Llopis Baleaareille ja Afrikan armeijan komentajasta Emilio Molasta tehtiin prikaatinpäällikkö pohjoiseen Pamplonan kaupunkiin.^[8]

Vallankaappausyritys

Heinäkuun 12. päivänä 1936 falangistit murhasivat hallituksen poliisivoimien luutnantin José Castillon, joka kuului sosialistiseen työväenpuolueeseen. Hän oli jo toinen muutaman viikon sisään surmattu vasemmistolainen Guardia de Asalton upseeri. Vuorokautta myöhemmin poliisit kostivat Castillon murhan sieppaamalla ja ampumalla monarkistisen konservatiivipoliitikon José Calvo Sotelon. Kansallismieliset upseerit käyttivät Sotelon murhaa tekosyynä kapinalle, vaikka sitä oli suunniteltu jo keväästä lähtien.^[9]

Francisco Francon ja Emilio Molan johtama sotilaskapina alkoi lopulta 17. heinäkuuta Espanjan Marokosta, jossa palvelleista sotilaista suurin osa oli ulkomaisia palkkasotureita eli legioonalaisia. Lisäksi Marokossa toimineeseen Afrikan armeijaan kuului paikallisesta väestöstä värvätyt Regulares-joukot, joita tasavaltalaiset myöhemmin kutsuivat maureiksi. Espanjan Marokossa kapinalliset eivät juurikaan kohdanneet vastarintaa. He kuitenkin surmasivat lähes 200 tasavaltalaisten kannattajaa ja heille uskollista upseeria.^[10] Seuraavana päivänä kapina levisi suunnitellusti myös emämaan puolelle, mutta kansallismieliset eivät kuitenkaan saaneet haltuunsa maihinnousupaikkaansa Sevillaa lukuun ottamatta yhtään suurkaupunkia. He onnistuivat aluksi valtaamaan ainoastaan vanhoilliset Vanhan-Kastilian, Leónin ja Navarran alueet, jotka olivat myötämielisiä kansallismielisille.^[11] Portugalissa maanpaossa olleen kenraali José Sanjurjon oli tarkoitus lentää Espanjan Burgosiin ottaakseen kapinalliset joukot johtoonsa, mutta hän kuoli lentokoneensa törmättyä puihin nousukiidon yhteydessä Portugalin Estorilissa 20. heinäkuuta. Kapinan johto jäi tämän jälkeen Molan ja Francon käsiin.^[12]

Voimasuhteet taistelujen alkaessa

Sodan alkaessa kansallismielisten – siis kapinallisten – hallussa olevilla alueilla oli noin 11 miljoonaa Espanjan kaikkiaan 25 miljoonasta asukkaasta. Noin puolet maan 120 000 sotilaan armeijasta oli kapinallisten puolella, upseereista kansallismielisten riveihin siirtyi jopa 90 prosenttia. Lisäksi heidän joukkoihinsa kuului 35 000 sotilaan vahvuinen Afrikan armeija. Espanjan laivaston aluksista suurin osa jäi tasavaltalaisten haltuun, mutta ongelmaksi muodostui upseeriston puute. Ilmavoimista suurin osa jäi niin ikään tasavaltalaisille. Sen lentokalusto oli kuitenkin pahasti vanhentunutta.^[13]

Sodan osapuolet

Tasavaltalaiset

Tasavaltalaisten (lojalistien) joukkojen pääosan muodosti vuonna 1931 perustettu Espanjan tasavaltaisarmeija, joka sisällissodan aikana tunnettiin nimellä Kansan tasavaltalaisarmeija (Ejército Popular de la República). Sen vahvuus oli enimmillään 750 000 miestä, joista 60 000 oli kuulunut tasavaltalaisarmeijaan jo ennen heinäkuun 1936 vallankaappausyritystä. Saman vuoden lokakuussa aloitettiin kutsunnat, jotka koskivat kaikkia 20–45-vuotiaita miehiä. Tasavaltalaisten puolella oli myös osa Espanjan laivastoa ja ilmavoimia sekä osa puolisotilaallisista Guardia Civil- ja Guardia de Asalto -poliisijoukoista.^[14]^[15] Lisäksi tasavaltalaisten rinnalla taistelivat vuodet 1936–1937 Baskimaan hallituksen alainen armeija Euzko Gudarostea ja Baskimaan laivasto.^[16]

Varsinaisen armeijan ohella sodassa oli mukana lukuisia eri poliittisten ryhmittymien, itsenäisyysliikkeiden ja ammattiliittojen jäsenistä muodostettuja joukkoja. Sodan alkuvaiheessa ne toimivat lähinnä miliisiyksiköinä ja järjestyskaarteina, armeijan muotoon ryhmät organisoitiin vasta myöhemmin. Taisteluihin osallistuivat kaikki Espanjan kansanrintamassa mukana olleet puolueet, Baskimaan ja Katalonian itsenäisyyttä ajavat ryhmät sekä sosialistinen UGT-ammattiliitto, anarkosyndikalistinen CNT-ammattiliitto ja anarkistinen FAI-järjestö. Näihin ryhmiin kuului yhteensä useita kymmeniä tuhansia taistelijoita, joista osa oli myös naisia. Heitä oli erityisesti anarkistien riveissä.^[17]

Tasavaltalaisten ongelma oli poliittinen epäyhtenäisyys. He pystyivät yhdessä vielä estämään fasistien sotilasvallankaappausyrityksen, mutta pian tämän jälkeen rivit alkoivat hajota. Tasavaltalaiset jakautuivat usein keskenään eripuraisiin liberaalisiin, anarkistisiin, sosialistisiin ja kommunistisiin ryhmiin, joilla ei ollut kunnollista sisäistä keskusjohtoa. Pääasiallinen yhdistävä tekijä eri tasavaltaisryhmittymien välillä oli fasismin vastainen taistelu, mutta muutoin päämäärät ja keinot olivat hyvinkin erilaiset. Lisäksi mukana oli vähemmistökansallisuuksia, jotka toivoivat saavansa tasavallalta itsenäisyyden.^[18] Oman lisänsä toi myös Stalinin Neuvostoliiton tukeman Espanjan kommunistisen puolueen PCE:n omat valtapyrkimykset. Se esimerkiksi syytti toista kommunistipuoluetta, trotskilaista POUM:ia, yhteistyöstä fasistien kanssa. Väitteet kuitenkin olivat pelkkää valheellista propagandaa.^[19]

Maltilliset sosialistit ja kommunistit halusivat säilyttää tasavallan ja yksityisomistuksen, mutta anarkistit puolestaan olivat valmiit hyödyntämään sotaa teollisuuden, palvelujen ja maatalouden kollektivisoimiseksi työläisten haltuun. POUM asettui tukemaan anarkistien Kataloniassa aloittamaa niin sanottua Espanjan vallankumousta, vaatien lisäksi proletariaatin diktatuuria. Sosialistien ja erityisesti kommunistisen PCE:n johto katsoi kuitenkin tärkeämmäksi ylläpitää kansanrintamaa liberaalien kanssa ja asettui jarruttamaan vallankumouksellisia vaatimuksia.^[20] PCE:n suhtautumisen taustalla tosin oli lähinnä se, että anarkistit ja POUM vastustivat Stalinia ja lisäksi anarkistit suhtautuivat kielteisesti koko Neuvostoliittoon. Eri ryhmien väliset ristiriidat kärjistyivät toukokuussa 1937 avoimeksi katutaisteluksi, jota kutsutaan Barcelonan toukokuuksi. Hallitusta ja kommunisteja olivat vastassa eri anarkistiryhmittymät ja POUM. Kuusi päivää kestäneet taistelut päättyivät aselepoon ja sovitteluun. Niiden seurauksena anarkistien vaikutusvalta väheni Kataloniassa ja kommunistien puolestaan kasvoi.^[21] PCE aloitti Stalinin vaatimuksesta Neuvostoliiton turvallisuuspalvelun NKVD:n johdolla puhdistukset, jotka johtivat useiden POUM:n jäsenten murhiin sekä lopulta koko puolueen kieltämiseen.^[19] Barcelonan toukokuun jälkeen kansanrintamahallitus myös osittain purki anarkistien toimeenpanemia kollektivisointeja, ja yhtiöt pyrittiin ottamaan valtion kontrolliin^lähde?.

Neuvostoliiton tukemien kommunistien tasavaltalaisten rintamaa hajottanut masinointi edisti omalta osaltaan tasavaltalaisten tappiota. Kun Neuvostoliitto katsoi sodan hävityksi, se käski puoluetta lopettamaan taistelun. Jotkut kommunistit kuitenkin jatkoivat muiden ryhmittymien rinnalla ilman puolueen tukea. Stalin syytti tappiosta trotskilaisia ja "viidettä kolonnaa", vaikka sodan loppuvaiheessa Neuvostoliitto kontrolloi suurta osaa armeijasta ja myös osaa hallituksesta.^[22] Professori Stanley G. Paynen mukaan Stalinin päätavoite oli pitää sota käynnissä, kunnes hän saisi Ranskan ja Britannian rinnalleen Saksaa vastaan. Samaan aikaan Stalin pohjusti Hitlerin kanssa tekemäänsä Molotov–Ribbentrop-sopimusta.^[23]

Kansallismieliset

Kansallismielisten kapinallisten joukot koostuivat alun perin neljästä poliittisesta ryhmittymästä, joihin kuuluivat fasistinen falangistipuolue, useasta oikeistolaisesta puolueesta muodostunut liitto CEDA sekä monarkiaa kannattavat karlistit ja alfonsistit. Kenraali Franco ei kuitenkaan hyväksynyt kilpailevia oikeistoryhmittymiä, vaan yhdisti kaikki omaan falangistipuolueeseensa huhtikuussa 1937.^[24] "Kansallismieliset" oli nimitys, jota käyttivät vain ryhmittymän omat jäsenet ja kannattajat. Vastustajat kutsuivat heitä yleensä fasisteiksi. Kansallismielisten tukijoihin kuuluivat lähinnä liikemiehet, suurmaanomistajat, katolinen kirkko ja maan keskiluokka.^[25]

Nationalistien puolella taisteli myös Espanjan Afrikan armeija, osa maan ilmavoimista ja laivastosta sekä osa puolisotilaallisista Guardia Civil ja Guardia de Asalto -poliisivoimista. Afrikan armeija koostui pohjoisafrikkalaisista värvättyjen Regulares-joukkojen lisäksi Espanjan muukalaislegioonasta. Yhteensä nationalistien vahvuus oli noin 600 000 miestä. Espanjan tasavaltalaisarmeijan 120 000 sotilaasta noin puolet siirtyi vallankaappausyrityksen yhteydessä heidän riveihinsä, mutta upseerien kohdalla osuus oli jopa 90 prosenttia.^lähde?

Kansallismielisiin kuuluneista ryhmistä falangistit oli fasistinen puolue, jonka perusti vuonna 1933 Espanjan syrjäytetyn diktaattorin Miguel Primo de Riveran poika José Antonio Primo de Rivera. Vuonna 1934 siihen liittyi natsimielinen JONS-ryhmittymä. Falangistit aloittivat poliittisen väkivallan vastustajiaan kohtaan jo ennen sisällissodan alkamista. Heidän provosointinsa tarkoituksena oli luoda maahan pelon ja sekasorron ilmapiiri, joka olisi oikeuttanut järjestyksen palauttamiseksi kansanrintamahallituksen syrjäyttämisen ja fasistisen hallinnon perustamisen. Sisällissodan alkuvaiheessa falangistien riveissä oli noin 35 000 vapaaehtoista.^[26]

CEDA oli vajaan kahdenkymmenen oikeistolaisen, monarkistisen ja katolilaisen puolueen muodostama liitto, jonka pääryhmittymänä oli vuonna 1931 perustettu Acción Popular. Se julisti puolustavansa Espanjaa ja kristinuskoa marxilaisuutta vastaan. CEDA otti toimintaansa vaikutteita sekä natsismista että fasismista. Sen puheenjohtaja José María Gil-Robles vieraili natsien puoluekokouksessa Nürnbergissä ja CEDA järjesti myös itse vastaavia pienimuotoisempia kokoontumisia. Hävittyään vuoden 1936 parlamenttivaalit ryhmittymä hylkäsi maltillisen linjansa ja alkoi tukemaan falangistien väkivaltaa sekä rahoitti myöhemmin kesällä yritettyä sotilasvallankaappausta.^[27]

Karlistit ja alfonsistit halusivat palauttaa Espanjaan monarkian. Karlistien päämääränä oli saada maan hallitsijaksi Bourbonin suvun Don Carlosista periytyvä sukuhaara, alfonsistit puolestaan halusivat takaisin valtaistuimelle vuonna 1931 syrjäytetyn kuningas Alfonso XIII:n. Karlistit olivat sekä demokratian että sosialismin vastaisia. Heidän antisosialisminsa meni jopa niin pitkälle, että karlistit vastustivat Hitleriä ja Mussolinia näiden politiikan sisältämän kansallissosialismin vuoksi.^[28]^[29]

Ulkovaltojen osallistuminen sotaan

Puuttumattomuussopimus ja Kansainliiton suhtautuminen

Pian sodan syttymisen jälkeen elokuussa 1936 yhteensä 27 maata allekirjoitti niin sanotun puuttumattomuussopimuksen, jolla ne sitoutuivat olemaan sekaantumatta sisällissotaan. Etupäässä Ranskan ja Ison-Britannian puuhaaman sopimuksen tarkoituksena oli estää sodan laajeneminen yleiseurooppalaiseksi suursodaksi. Siihen liittyneistä maista Saksa, Italia ja Neuvostoliitto rikkoivat kuitenkin sopimusta lähettäen omia sotilaitaan ja aseistusta eri osapuolille. Myös Ranskaa syytettiin sen rikkomisesta, koska maan kautta kulki miehiä ja aseita tasavaltalaisille. Syyskuussa sopimuksen allekirjoittaneet maat perustivat komitean, jonka tarkoituksena oli estää aseiden ja ulkomaisten taistelijoiden pääsy Espanjaan. Maata ympäröivät merialueet jaettiin Britannian, Ranskan, Saksan ja Italian valvottaviksi, mutta kaksi jälkimmäistä valtiota kuitenkin vetäytyivät nopeasti toiminnasta.^[18]^[30]^[31]

Erityisesti Iso-Britannia ja Ranska joutuivat vaikeaan tilanteeseen suhtautumisessaan Espanjan sisällissotaan. Ne eivät halunneet kansallismielisten voittoa, koska se olisi tiennyt maan joutumista Francon johtamien fasistien käsiin, mistä taas olisi seurannut natsi-Saksan ja Italian vaikutusvallan kasvu uuden kumppanin johdosta. Toisaalta maat eivät myöskään kommunismin pelossaan halunneet tasavaltalaisten voittoa erityisesti sen jälkeen, kun Neuvostoliitto oli noussut heidän tärkeimmäksi tukijakseen ja lähettänyt maahan omia neuvonantajiaan.^[30]

Syyskuussa tasavaltalaisten hallitus pyysi Kansainliitolta aseapua suvereniteettinsa puolustamiseksi, mutta järjestö ei ollut halukas antamaan apua. Sodan laajenemisen lisäksi sen pelkona oli kommunismin leviäminen, minkä vuoksi Kansainliitto kielsi helmikuussa 1937 lähinnä vasemmistolaisista koostuneiden ulkomaalaisten vapaaehtoisten lähettämisen Espanjaan. Kiellolla ei kuitenkaan käytännössä ollut mitään vaikutusta.^[32]

Tasavaltalaisten ulkomainen apu

Kansainväliset prikaatit

Pääartikkeli: Kansainväliset prikaatit

Kansainvälisten prikaatien värväysjuliste Skotlannista.

Kansainväliset prikaatit olivat vapaaehtoisista koottuja joukko-osastoja, jotka taistelivat tasavaltalaisten puolella. Ajatuksen niiden luomisesta esitti syyskuussa 1936 Ranskan kommunistisen puolueen pääsihteeri Maurice Thorez ja prikaatien kokoamisesta vastasi myöhemmin Komintern. Britanniassa vapaaehtoisjoukkoja oli jo samaan aikaan alettu kokoamaan paikallisen kommunistijohtajan Harry Pollittin aloitteesta.^[33] Kominternin osalta vapaaehtoisten lähettämistä järjesti muun muassa Josip Broz Tito, joka toimi Pariisista käsin. Espanjassa prikaatien tukikohdaksi valittiin Albaceten kaupunki, jonne ensimmäiset vapaaehtoiset saapuivat lokakuussa. Kommunistien ja sosiaalidemokraattien lisäksi kansainvälisten prikaatien riveissä taisteli myös liberaaleja, jotka vastustivat Italian fasismia ja Saksan kansallissosialismia haluten pysäyttää niiden etenemisen.^[34] Yhteensä prikaateihin kuului 53 380 vapaaehtoista 55 eri maasta, joista noin 10 000 osallistui muihin kuin taistelutehtäviin.^[33] Kansainvälisten prikaatien taistelijoista kaatui arviolta 4 900.^[3]

Kansainvälisiin prikaateihin kuului yhteensä seitsemän prikaatia. Tunnetuimpia yksiköitä olivat yhdysvaltalaisten vapaaehtoisten Abraham Lincolnin prikaati, kanadalaisten Mackenzie-Papineau-pataljoona, briteistä ja irlantilaisista koottu British Battalion, italialaisten Garibaldi-pataljoona sekä saksankielisistä maista ja skandinaaveista koottu Thälmann-pataljoona. Eniten vapaaehtoisia tuli Ranskasta, josta heitä saapui lähes 9 000. Puolalaisia ja italialaisia oli noin 3 000. Sota herätti paljon mielenkiintoa eri puolilla maailmaa, minkä vuoksi vapaaehtoisiksi värväytyi runsaasti tunnettuja poliittisia aktivisteja sekä myös vasemmistolaisia taiteilijoita. Varsinaisten taistelijoiden lisäksi mukana oli myös runsaasti lehtimiehiä ja valokuvaajia, jotka toimivat sotakirjeenvaihtajina. Tunnetuimpia ulkomailta saapuneita vapaaehtoisia olivat muun muassa kanadalainen lääkäri Norman Bethune, Länsi-Saksan tuleva liittokansleri Willy Brandt, valokuvaaja Robert Capa, kirjailija Ernest Hemingway ja säveltäjä Conlon Nancarrow.^[33]

Suomalaisia vapaaehtoisia tasavaltalaisten riveissä taisteli vähintään 72, joiden lisäksi oli 78 amerikansuomalaista, 73 kanadansuomalaista ja ainakin kaksi Neuvostoliitosta tullutta. Heistä kaatui noin 70.^[35] Tunnettuja olivat muun muassa amerikansuomalaiset William Aalto ja Matti Mattson, kanadansuomalaiset Niilo Mäkelä ja Jules Päiviö sekä SKP:ssa vaikuttanut toimittaja Tuure Lehén. Aaro Amnell julkaisi vuonna 1973 sodasta kertovan muistelmateoksen Pyreneitten yli.^lähde?

Anarkistit ja trotskilaiset

Kansainvälisten prikaatien ohella tasavaltalaisten puolella taisteli noin 2 000–3 000 ulkomaalaista anarkistia, jotka kuuluivat CNT-ammattiliiton ja FAI-järjestön joukkoihin. Heitä tuli eniten Italiasta, josta Camillo Bernerin johdolla saapui yli 500 anarkistia.^[36] Sodan aikana Espanjassa vieraili kahteen otteeseen myös kuuluisa anarkistifilosofi Emma Goldman.^[37] Trotskilaisen POUM-puolueen riveissä puolestaan oli 28 eri maasta noin 700 ulkomaalaista kommunistia tai muuta vasemmistolaista, joista osa ei halunnut liittyä Neuvostoliiton johtaman Kominternin kokoamiin prikaateihin. Tunnetuin POUM:n joukoissa taistellut oli englantilainen kirjailija George Orwell, joka myöhemmin julkaisi kokemuksistaan kirjan Katalonia, Katalonia.^[38]

Neuvostoliitto

Britannian ja Ranskan kieltäydyttyä tuesta, oli tasavaltalaisten hallituksen pakko kääntyä Neuvostoliiton puoleen.^[39] Vaikka maa oli elokuussa 1936 allekirjoittanut puuttumattomuussopimuksen, jolla se sitoutui olemaan toimittamatta sotilaallista apua Espanjaan, muodostui Neuvostoliitosta näin ollen tasavaltalaisten ainoa ulkopuolinen asemateriaalin lähde. Hitleristä ja Mussolinista poiketen Stalin yritti kuitenkin toimittaa aseapunsa perille salaisesti. Tätä varten käynnistettiin Operaatio X. Tasavaltalaiset saivat lähteestä riippuen arviolta 650–1 000 lentokonetta, 350–900 panssarivaunua, 1 000–1 500 tykkiä sekä lisäksi parikymmentä tuhatta konekivääriä ja satojatuhansia kiväärejä. Jalkaväkiaseet ja tykit olivat pääsääntöisesti vanhoja ja sangen huonokuntoisia, mutta vastaavasti T-26- ja BT-5-panssarivaunut olivat moderneja ja tehokkaita. Lentokoneet puolestaan olivat huomattavasti heikompia kuin natsi-Saksan kansallismielisille toimittamat.^[40]^[41]

Materiaalin lisäksi Neuvostoliitto toimitti 1 800 asiantuntijaa, kuten insinöörejä, tulkkeja ja lentäjiä sekä panssari-, ilmatorjunta- ja viestialoja edustavia sotilaita ja NKVD:n vastavakoilijoita. He siirtyivät Espanjaan valehenkilöllisyyksiä, väärennettyjä dokumentteja ja Nansenin passeja käyttäen.^[42]

Tasavaltalaiset maksoivat aseavusta Espanjan valtion kultavarannoilla, jotka tuohon aikaan olivat maailman neljänneksi suurimmat. Pääministeri Francisco Largo Caballeron ja finanssiministeri Juan Negrínin päätöksillä Moskovaan siirrettiin Ranskan kautta 510 tonnia kultaa – yli 70 prosenttia maan koko kultavarannosta. Jäljelle jääneet 193 tonnia muutettiin käteiseksi Ranskassa.^[43]

Sotilasneuvonantajia Neuvostoliitto lähetti Espanjaan yhteensä 2 000–3 000. Taistelutehtäviin osallistuneita sotilaita oli kuitenkin vain noin 500, jotka olivat lähinnä lentäjiä ja panssarivaununkuljettajia.^[44] Neuvostoliiton sisäministeriön turvallisuuspoliisin NKVD:n agentit olivat sodan aikana mukana monenlaisessa vehkeilyssä Stalinin tukemia kommunisteja vastustaneita tasavaltalaisia vastaan. Heistä merkittävimpiä olivat Iosif Grigulevitš ja Aleksandr Orlov, jotka olivat osallisina muun muassa trotskilaisen POUM-puolueen johtajan Andrés Ninin sekä riippumattoman vasemmistoaktivistin José Roblesin murhiin.^[45]^[46]

Puna-armeijan joukoissa oli myös suomalaisia upseereita, kuten tiedustelu-upseerina toiminut eversti Vilho Pentikäinen,^[47] kenraalimajuri Toivo Tommola ja kenraali Eemeli Toikka.^lähde?

Meksiko

Meksikon vallankumouksen jälkeen maassa oli tullut valtaan vasemmistoliberaali PRI-puolue, jonka politiikan johdosta maa tuki muista latinalaisen Amerikan valtioista poiketen avoimesti tasavaltalaisia. Meksiko ei liittynyt puuttumattomuussopimukseen, vaan auttoi tasavaltalaisia noin kahden miljoonan dollarin edestä. Meksikon tuki käsitti muun muassa 20 000 kivääriä ja 20 miljoonaa patrunaa.^[48]

Meksiko auttoi tasavaltalaisia myös diplomaattisella tuella sekä vastaanottamalla noin 50 000 Espanjasta tullutta pakolaista, joihin lukeutui orvoiksi jääneitä lapsia.^[49] Toisen maailmansodan aikana Espanjan toisen tasavallan pakolaishallitus toimi Méxicossa, kunnes se palasi natsimiehityksestä vapautuneeseen Pariisiin.^[50]

Ranska

Espanjan tavoin myös Ranskassa oli 1930-luvun lopulla vasemmistolainen kansanrintamahallitus. Se ei kuitenkaan avoimesti tukenut tasavaltalaisia, koska hallitus pelkäsi avun aiheuttavan Ranskassa sisäisiä levottomuuksia ja jopa sisällissodan. Myös maan oikeistopuolueet vastustivat kiihkeästi tasavaltalaisten auttamista. Syyskuussa 1936 Pariisissa järjestettiin yli 20 000 ihmisen mielenosoitus, jossa vaadittiin aseavun antamista. Lopulta pääministeri Léon Blumin johtama hallitus päätti lähettää Espanjaan lentokoneita, lentäjiä ja mekaanikkoja. Niiden toimittaminen kuitenkin päättyi vuoden 1936 loppuun mennessä.^[51]

Kansallismielisten ulkomainen apu

Vapaaehtoiset

Kenraali Francon johtamien kansallismielisten puolella taisteli yhteensä noin 8 000 vapaaehtoista portugalilaista omassa joukko-osastossaan, joka oli maan hallituksen ja armeijan järjestämä.^[52] Lisäksi oli 3 000 muuta ulkomaalaista vapaaehtoista, jotka olivat sekalainen ryhmä äärikatolilaisia, antikommunisteja, fasisteja ja yläluokkaan kuuluvia seikkailijoita.^[53] Kansainvälisistä prikaateista poiketen nämä vapaaehtoiset eivät muodostaneet yhtenäistä joukko-osastoa, eikä heitä värvätty organisoidusti. Franco ei myöskään ylipäätään ollut milloinkaan innostunut ottamaan heitä vastaan.^[54] Portugalilaisten jälkeen eniten vapaaehtoisia saapui Irlannista, josta oli koottu 600 hengen vahvuinen kenraali Eoin O'Duffyn komentama äärioikeistolainen ryhmä. O'Duffy oli entinen IRA:n jäsen, joka sittemmin johti perustamaansa fasistista National Corporate Party -puoluetta. Irlantilaiset osallistuivat osana Espanjan muukalaislegioonaa helmikuussa 1937 käytyyn Jaraman taisteluun, mutta epäpäteväksi osoittautunut joukkio lähetettiin pian takaisin kotimaahansa muukalaislegioonan komentajan Juan Yagüen käskystä.^[53]

Muita merkittäviä ryhmiä olivat naapurimaasta Ranskasta saapuneet fasistit, jotka näkivät Espanjan kansanrintamahallituksen vihaamansa Ranskan kansanrintaman jatkona, sekä entiset Venäjän valkoisen armeijan sotilaat, jotka halusivat taistella bolševikkeja vastaan.^[54] Romaniasta sotaan osallistui lyhytaikaisesti Ion Moțan johtamia Rautakaarti-puolueeseen kuuluneita fasisteja.^[55] Suomalaisia vapaaehtoisia Francon puolella soti tiettävästi 14.^[56] Tunnetuin heistä oli everstiluutnantti Carl von Haartman, joka julkaisi sotamuistelmansa En nordisk Caballero i Francos Armé vuonna 1939. Myös Y. P. I. Kaila ja Olavi Karpalo kuuluivat suomalaisiin vapaaehtoisiin.^[57]^[58] Yksittäisten vapaaehtoisten lisäksi kansallismielisten puolella soti noin 50 000 vapaaehtoista italialaista mustapaitaa. Koska he olivat osa Italian armeijaa, ei mustapaitoja kuitenkaan pidetä varsinaisesti vapaaehtoisjoukkona.^[59]

Saksa

Kansallismieliset pyysivät Saksalta apua välittömästi sisällissodan alettua. Ulkoministeri Konstantin von Neurath kuitenkin kieltäytyi peläten sen aiheuttavan sodan leviämisen koko Euroopan laajuiseksi. Hitler oli eri mieltä kuin Neurath ja aloitti kapinallisten tukemisen jo viikko sodan syttymisen jälkeen. Avun antaminen jatkui, vaikka Saksa syyskuussa allekirjoitti puuttumattomuussopimuksen. Ase- ja miehistökuljetukset tehtiin tämän jälkeen Portugalin kautta. Sota oli maalle hyödyllinen, koska se sai kokeilla uusia aseitaan sekä taktiikoitaan, kuten vuonna 1935 perustettua Luftwaffea. Saksalaiset kehittivät Espanjassa myös panssarisodankäyntiään. Hitler kuitenkin pelkäsi, että laajamittainen sekaantuminen saattaisi johtaa uuteen maailmansotaan, johon Saksa ei vielä ollut valmis. Siksi hän rajoitti Saksan antaman sotilasavun lähinnä kansallismielisten sotakoulutukseen sekä lentokoneisiin ja panssareihin. Omien sotilaidensa sijasta Hitler suostutteli Mussolinin lähettämään Espanjaan italialaisia joukkoja.^[60] Lisäksi Saksa osallistui sotaan merivoimillaan, jonka sukellusveneet ja alukset partioivat Espanjan lähivesillä yrittäen suojata Italian tekemiä joukkojensiirtoja ja myös häiritsemällä tasavaltalaisten laivaliikennettä.^[61] Yhteensä sotaan osallistui noin 16 000–19 000 saksalaista sotilasta, kun esimerkiksi italialaisia oli 100 000. Apua Saksa toimitti tasavaltalaisille noin 215 miljoonan dollarin edestä. Lentokoneita kansallismieliset saivat 600 ja panssarivaunuja 200.^[60]

Elokuussa 1936 Saksa lähetti Espanjaan Legion Condorin, joka oli sisällissotaa varten perustettu Luftwaffen yksikkö. Jo marraskuussa siihen kuului yli sata lentokonetta ja 5 000 miestä kenraalimajuri Hugo Sperrlen johtamana.^[62] Vapaaehtoisista lentäjistä koostunut Legion Condor suoritti sodan aikana useita pommituslentoja, joista tunnetuin on huhtikuussa 1937 tapahtunut Guernican pommitus, jonka yhteydessä kuoli ainakin 200–300 siviiliä. Se oli yksi maailman ensimmäisistä siviilikohteita vastaan tehdyistä pommituksista ja se tuomittiin laajalti kansainvälisesti.^[63] Sisällissodassa Luftwaffe suoritti koelentoja Stuka-syöksypommittajilla, joiden ulvonnasta tuli myöhemmin salamasodan tunnuspiirre. Saksa otti taistelukäyttöön myös ensimmäistä kertaa Messerschmitt Bf 109 -lentokoneen, koska neuvostoliittolainen Polikarpov I-16 tarjosi vanhoille kaksitasokoneille liian kovan vastuksen.^lähde?

Italia

Benito Mussolinin johtama Italia liittyi Espanjan sisällissotaan Hitlerin suostuttelujen jälkeen. Maa oli Saksan tapaan allekirjoittanut puuttumattomuussopimuksen, mutta toimitti kuitenkin koko ajan aseita kansallismielisille. Vuoden 1936 loppuun mennessä Mussolini oli lähettänyt Espanjaan muun muassa 130 lentokonetta, 2 500 tonnia pommeja, 500 tykkiä ja 12 000 konekivääriä. Italialaisia joukkoja maahan alkoi siirtyä joulukuussa 1936. Espanjassa soti muun muassa noin 50 000 vapaaehtoisen fasistin muodostama Corpo Truppe Volontarie. Lisäksi Italian armeija lähetti lähes saman verran miehiä, niin että sotaan osallistui yhteensä noin 80 000–100 000 italialaista. Myös Italian kuninkaallisella laivastolla Regia Marinalla sekä sotaa varten perustetulla ilmavoimien Aviazione Legionaria -yksiköllä oli merkittävä rooli. Ilmavoimien miehistöä Espanjassa oli yli 6 000.^[59] Tutkijoiden mukaan Italian osallistuminen sotaan oli olennainen tekijä kansallismielisten voiton kannalta.^[64]

Portugali

Portugalin pääministerin António de Oliveira Salazarin johtama Estado Novo -hallitus asettui välittömästi sodan sytyttyä tukemaan Francon kansallismielisiä. Taustalla oli ideologisten syiden lisäksi myös se, että Salazar pelkäsi tasavaltalaisten voiton vaarantavan hänen oman totalitäärisen hallintonsa aseman. Maa oli mukana puuttumattomuussopimuksessa, mutta salli Saksan kuljettaa Portugalin kautta aseita ja miehiä kansallismielisille. Salazar myös pidätti maassa asuneita Espanjan tasavaltalaisia sekä perusti sodan aikana oman salaisen poliisin, joka vangitsi Portugalin toisinajattelijoita.^[65] Portugalin joukot eivät virallisesti osallistuneet sotaan, mutta maasta lähti Espanjaan hallituksen ja armeijan tukemana 8 000–12 000 sotilaan Viriatos-osasto, joka koostui vapaaehtoisista fasisteista.^[52] Mukana oli jalkaväen lisäksi myös lentäjiä.^[66]

Sodan kulku

1936

Epäonnistuneen sotilasvallankaappauksen jälkeen heinä-elokuussa 1936 kansallismieliset alkoivat laivata joukkoja Espanjan Marokosta Lounais-Espanjaan ja samaan aikaan Pohjois-Espanjan kapinalliset aloittivat etenemään kohti etelää. Joukot etenivät nopeasti monilla alueilla kohdaten alkuun vain heikkoa vastarintaa. Elokuun 14. päivänä Etelä- ja Pohjois-Espanjan kapinalliset kohtasivat Portugalin rajan tuntumassa sijaitsevassa Badajozissa. Maa oli näin jakautunut kahtia tasavaltalaisten ja kansallismielisten kapinallisten hallitsemiin alueisiin. Tasavaltalaisten haltuun jäivät Biskajanlahden rannikolla sijaitsevat pohjoiset alueet Baskimaa, Asturia ja Cantabria sekä maan länsiosan Katalonia, Valencia, Murcia, Kastilia–La Mancha sekä osat Andalusiaa, Aragoniaa ja Extremaduraa. Kapinallisten tukialueisiin kuuluivat uskonnolliset ja konservatiiviset Kastilia ja León, Galicia, Navarra, La Rioja, suurin osa Extremaduraa sekä osat Andalusiaa ja Aragoniaa. Baleraarien suurista saarista tasavaltalaisten hallussa oli Menorca ja he onnistuivat pitämään itsellään myös pääkaupungin Madridin. Syyskuussa tasavaltalaiset menettivät Kastilia–La Manchan pääkaupungin Toledon. Tapahtumalla oli suuri kuvaannollinen merkitys kansallismielisille.^[67] Lokakuussa kansallismieliset käynnistivät suurhyökkäyksen kohti Madridia, josta hallitus siirtyi turvaan sotatoimialueen ulkopuolelle Valenciaan 6. marraskuuta. Madridin ympäristössä käydyt taistelut päättyivät kuitenkin tasavaltalaisten torjuntavoittoon marraskuun lopussa, jonka jälkeen alkoi sodan loppuun asti kestänyt Madridin piiritys.^[68]

Kansallismielisten nopea eteneminen aiheutti syyskuun 4. päivänä pääministeri José Giralin eroamisen. Hänen tilalleen nimitettiin Francisco Largo Caballero, jonka uuteen hallitukseen tulivat kansanrintamassa mukana olleiden puolueiden lisäksi myös anarkistit.^[69] Samaan aikaan kansallismieliset valitsivat johtajakseen kenraali Francon, joka nimettiin generalissimoksi syys-lokakuun vaihteessa. Pian hän otti vielä käyttöön nimityksen caudillo. Syksyn aikana sotaan liittyivät myös kansallismielisiä tukeneet Saksa ja Italia sekä tasavaltalaisten puolella ollut Neuvostoliitto. Myös ensimmäiset kansainväliset vapaaehtoiset saapuivat molempien osapuolien tueksi.^[70]

Sodan ensimmäisten kuukausien aikana nähtiin myös suurin osa niin sanotusta punaisesta terrorista, johon syyllistyivät tasavaltalaiset. Poliittisten vastustajien vangitseminen ja teloittaminen kuului molempien osapuolien toimintatapaan sodan alkuvaiheesta lähtien. Tasavaltalaiset kuitenkin luopuivat siitä jo muutaman kuukauden kuluttua, kun he saivat itsenäisesti toimineet aseelliset ryhmittymät kontrolliin. Kansallismieliset sen sijaan jatkoivat omaa valkoista terroriaan sodan loppuun saakka. Tasavaltalaisten taistelujen ulkopuolella surmaamasta noin 38 000 ihmisestä valtaosa tapettiin vuoden 1936 viimeisen kuuden kuukauden aikana.^[71]^[72]

1937

Tammi-helmikuussa 1937 kansallismieliset yrittivät jälleen vallata Madridia huonolla menestyksellä. Helmikuun alussa alkoi Málagan taistelu, joka päättyi tasavaltaisten raskaiden tappioiden jälkeen kaupungin joutuessa Francon joukkojen haltuun helmikuun 8. päivänä. Tasavaltalaiset menettivät Málagassa kaatuneina yli 3 000 miestä. Lisäksi kansallismieliset teloittivat noin 3 600 antautunutta tasavaltalaista sekä heidän ohellaan tuhansia kaupungista lähteneitä pakolaisia, joista surmattiin kaikki miespuoliset.^[73] Helmikuun aikana käytiin myös Jaraman taistelu, jossa molemmat osapuolet kärsivät suuria tappioita. Kansallismielisten tarkoituksena oli katkaista Valenciasta Madridiin johtava reitti, mutta se ei onnistunut.^[74] Maaliskuun kolmen ensimmäisen viikon aikana Kastilia- La Manchassa käydystä Guadalajaran taistelusta muodostui tasavaltalaisten ainoa merkittävä voitto koko sodan aikana. Käyttämästään salamasotataktiikasta huolimatta Francon joukot menettivät kaatuneina yli 3 000 sotilasta.^[74]

Maaliskuun puolivälistä lähtien kansallismieliset käänsivät huomionsa pohjoiseen, jossa he kukistivat vastarinnan aluksi Baskimaassa kesäkuun puolivälissä ja myöhemmin Asturiassa lokakuun loppuun mennessä. Saksalaiset pommikoneet hyökkäsivät 26. huhtikuuta 1937 tuhoisin seurauksin Guernican kaupunkiin. Guernican pommitus oli siihenastisen sotahistorian suurin siviilikohteeseen suunnattu ilmapommitus. Se sai aikaan runsaasti kansainvälisiä vastalauseita. Pablo Picasso maalasi pommitusta kuvaavan teoksen Guernica, joka on yksi hänen kuuluisimmista töistään.^[63]

Toukokuussa Barcelonassa käytiin tasavaltalaisten keskinäinen valtataistelu. Barcelonan toukokuun katutaisteluissa olivat mukana hallituksen ja kommunistien joukot vastassaan anarkistit ja trotskilaiset. Anarkistien vaikutusvallan vähenemiseen päättynyt tapahtumasarja johti sisällissodan alusta lähtien käynnissä olleiden yhteiskunnallisten uudistusten eli niin sanotun Espanjan vallankumouksen loppumista.^selvennä^[21] Heinäkuussa Madridin pohjoispuolella käydyssä Bruneten taistelussa tasavaltalaiset onnistuivat valtaamaan noin 50 neliökilometrin suuruisen alueen, mutta menettivät jopa 20 000–25 000 miestä. Kansallismielisten tappiot samana aikana olivat noin 17 000 sotilasta.^[74] Toinen vastaava tapaus oli elo-syyskuinen Belchiten taistelu, jossa tasavaltalaiset onnistuivat etenemään vain noin kymmenen kilometrin matkan kärsien samalla suuria kalustotappioita.^[74] Elokuussa Francon joukot valtasivat Aragonian sekä lokakuussa Asturian maakunnan suurimman kaupungin Gijónin, jonka jälkeen koko Pohjois-Espanja oli kansallismielisten hallussa.^[75]^[76]

1938

Vuoden 1938 alkuun mennessä sota oli jo kääntynyt kansallismielisten eduksi. Joulukuusta 1937 helmikuuhun 1938 käytiin merkittävä Teruelin taistelu, jonka jälkeen Aragoniassa sijaitseva Teruelin kaupunki päätyi Francon joukkojen käsiin. Huhtikuussa kansallismieliset saavuttivat Aragoniassa toisen suuren voiton, kun he tekivät läpimurron ja saavuttivat idässä Välimeren rannikon. Tämä johti tasavaltalaisten hallussa olleen alueen jakautumiseen kahtia.^[77] Tappioita kokeneet tasavaltalaiset yrittivät pääministeri Juan Negrínin johdolla toukokuussa saada aikaiseksi rauhaa, mutta Franco asetti rauhansopimuksen ehdoksi tasavaltalaisten ehdottoman antautumisen, johon nämä eivät suostuneet.^[78] Teruelista kansallismielisten joukot etenivät rannikkoa pitkin etelään, kohti tasavaltalaisten pääkaupunkinaan pitämää Valenciaa. Heidän etenemisensä onnistuttiin pysäyttämään XYZ-linjana tunnetulle puolustuslinjalle.^lähde?

Heinäkuussa tasavaltalaiset aloittivat suuren vastahyökkäyksen, jonka tarkoituksena oli saada takaisin kansallismielisten maan itäosassa valtaamat alueet ja yhdistää jälleen tasavallan joukot toisiinsa. Hyökkäys tunnetaan nimellä Ebron taistelu ja se oli koko sisällissodan suurin ja pisin yhtäjaksoinen taistelu. Tasavaltalaiset saavuttivat aluksi menestystä, mutta marraskuun lopussa he joutuivat vetäytymään takaisin valtaamiltaan alueiltaan ja neljä kuukautta kestänyt Ebron taistelu tuli päätökseensä 26. marraskuuta.^[79] Ratkaiseva isku tasavaltalaisten taistelumoraalille oli syyskuun viimeisinä päivinä allekirjoitettu Münchenin sopimus, jossa natsi-Saksa, Britannia, Ranska ja Italia sopivat Tšekkoslovakian sudeettialueiden luovuttamisesta Saksalle. Tämä länsivaltojen myöntyminen osoitti tasavaltalaisille, ettei Länsi-Eurooppaan ollut syntymässä mitään fasismin vastaista liittoutumaa ja he tulisivat jäämään sodassa pelkästään Neuvostoliiton avun varaan Francon, natsi-Saksan ja Italian joukkoja vastaan.^[80] Toisen tasavallan pääministeri Juan Negrín oli jo runsasta viikkoa aikaisemmin määrännyt kaikki Kansainvälisten prikaatien joukot vetäytymään. Hänen tarkoituksensa oli näin saada aikaan kansainvälistä painostusta Saksaa ja Italiaa kohtaan, jotta ne olisivat vetäneet omat sotavoimansa pois Espanjasta, mutta suunnitelma ei kuitenkaan onnistunut.^[81]

Ebron taistelu ratkaisi sodan voiton lopullisesti Francon fasisteille, jotka aloittivat joulukuussa 1938 suurhyökkäyksen kohti tasavaltalaisten hallussa olevaa Kataloniaa.^[79]

1939

Kansallismielisten hyökkäys kohti Barcelonaa oli käynnistynyt 23. joulukuuta 1938. Kolmen viikon kuluttua Francon joukot valtasivat noin 80 kilometrin päässä sijaitsevan Tarragonan kaupungin ja etenivät Barcelonaan 26. tammikuuta. Helmikuun ensimmäisellä viikolla kansallismielisten haltuun joutui Katalonian koillisosassa sijaitseva Girona ja lopulta 10. helmikuuta tasavaltalaisten vastarinta maakunnassa oli käytännössä ohitse. Iso-Britannia ja Ranska tunnustivat Francon hallituksen helmikuun 27. päivänä.^[81]

Pääministeri Negrinin johtamaa Espanjan toisen tasavallan hallitusta vastaan nousi 5. maaliskuuta sotilasjuntta, joka halusi rauhanneuvotteluja kansallismielisten kanssa. Eversti Segismundo Casadon johtama juntta onnistui syrjäyttämään hallituksen, joka pakeni päivää myöhemmin Ranskaan. Aloitetuissa rauhanneuvotteluissa Franco ei edelleenkään hyväksynyt kuin ehdottoman antautumisen ja niin rauhansopimusta ei saatu aikaan.^[82]

Katalonian menetyksen jälkeen tasavaltalaisten ainoat merkittävät tukialueet olivat Madrid ja Valencia, joista ensin mainittu antautui 28. maaliskuuta ja Valencia päivää myöhemmin. Viimeiset tasavaltalaisten hallussa olleet kaupungit olivat Alicante, Almería, Murcia ja Cartagena, jotka joutuivat kansallismielisten haltuun maaliskuun kahden viimeisen päivän aikana. Loputkin tasavaltalaisten joukot antautuivat 1. huhtikuuta, jolloin Franco julistautui sodan voittajaksi. Samana päivänä myös Yhdysvallat tunnusti Espanjan uuden kansallismielisen hallituksen.^[81]

Terrori sodan aikana ja sen jälkeen

Tasavaltalaisten alueella terrori oli useimmiten yhtäkkistä reaktiota pelkoon, johon sisältyi kostonhalu vanhoista tapahtumista. Eniten julkisuutta ulkomailla sai papistoon kohdistunut väkivalta. Katolinen kirkko oli Espanjassa tiiviisti kytköksissä konservatiiveihin. Sodan aikana surmattiin noin 6 000 piispaa, pappia, munkkia ja nunnaa. Tasavaltalainen väkivalta keskittyi kapinayrityksen jälkeisiin päiviin ja kohdistui ensin kapinallisiin ja sitten luokkavihollisiin, kuten papistoon ja teollisuusjohtajiin. Kaikkiaan tasavaltalaisen terrorin uhriksi joutui noin 38 000, joista lähes puolet surmattiin Madridissa ja Kataloniassa kesällä 1936.^[72]

Kansallismielisten terrori perustui puhdistuksen (limpieza) ajatukselle, joka oli oleellinen osa kapina-ajatusta. Tarkoituksena oli eliminoida Espanjan kansasta vasemmistolaiset ja demokraattis-liberaalit ainekset. Heinäkuusta 1936 alkuvuoteen 1937 kansallismieliset sallivat ”harkinnanvaraisen” tappamisen sodan varjolla, mutta pian tappamiset muuttuivat järjestelmälliseksi. Ensin ammuttiin kaikki sotavangit ja tasavaltalaisten joukossa taistelleet, seuraavaksi ammattiyhdistysjohtajat ja tasavaltalaisen hallinnon edustajat, vasemmistolaiset poliitikot sekä kaikki tunnetut tai epäillyt liberaalit ja vapaamuurarit. Teloituksia johtivat paikalliskomiteat, johon kuului yleensä suuria maanomistajia, paikallisen kansalliskaartin päällikkö ja melko usein pappi. Terrori jatkui kauan sodan jälkeen. Kansallismielisen puolen surmaamia dokumentoituja eli kirjattuja uhreja on noin 80 000, mutta ottaen huomioon rekisteröimättömät ja vielä dokumentoimattomat surmatyöt, saattaa kokonaisuhrimäärä olla jopa 200 000.^[83]

Francon vaikutus

Kenraali Francon puolustajat väittävät hänen pelastaneen Espanjan vielä pahemmalta sekasorrolta. Lopulta jotkut sotaan väsyneet tasavaltalaiset espanjalaiset halusivat sodan vain päättyvän, vaikka sitten Francon voittoon. Franco ei suostunut Hitlerin tueksi toiseen maailmansotaan.^[22]