Antrean taistelut

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Antrean taistelu)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Antrean taistelut
Osa Suomen sisällissotaa
Ahvolan tienristeyksen linnoitteita keväällä 1918.
Ahvolan tienristeyksen linnoitteita keväällä 1918.
Päivämäärä:

11. helmikuuta – 25. huhtikuuta 1918

Paikka:

Antrea ja Jääski

Lopputulos:

punaisten vetäytyminen

Osapuolet

valkoiset

punaiset

Komentajat

Herman Wärnhjelm
Aarne Sihvo

A. Backman

Vahvuudet

n. 1 500[1]

n. 2 000–4 000

Tappiot

n. 300 kaatunutta[1]

324 kaatunutta[2]

Antrean taistelut käytiin Suomen sisällissodassa 11. helmikuuta – 25. huhtikuuta 1918 Karjalan kannaksella sijainneissa Antrean ja Jääsken pitäjissä.[3] Taistelut keskittyivät Karjalan radan varrelle Kavantsaaren ja Hannilan rautatieasemien välille sekä lähistöllä sijaitseviin Ahvolan ja Pullilan kyliin.

Punaisten tarkoituksena oli edetä valkoisten hallussa olleelle Antrean rautatieasemalle, joka oli tärkeä Viipurista Joensuuhun johtavan radan ja Pietari–Hiitola-radan risteysasema. Kiivaimmat taistelut käytiin Ahvolassa, joka puolestaan oli strategisesti tärkeä tienristeys Viipurista Imatralle kulkeneen maantien varrella. Antrean taistelut olivat Tampereen, Viipurin ja Raudun taistelujen ohella sisällissodan verisimpiä. Kummaltakin osapuolelta kaatui noin 300 miestä ja lisäksi molemmat menettivät haavoittuneina useita satoja.

Yleistä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Antrean rintama oli osa kaikkiaan 75 kilometrin pituista rintamaa, joka ulottui Saimaan rannalta Joutsenosta aina 30 kilometriä Karjalan radan itäpuolelle Heinjoen pitäjään.[4] Sotatoimet Antrean suunnalla pysähtyivät paikoilleen jo helmikuun lopussa, jonka jälkeen alueella käytiin yhdeksän viikon ajan asemasodan tyylisiä taisteluja. Tämän vuoksi erityisesti Ahvolan taisteluita onkin kutsuttu ”Suomen Verduniksi” ensimmäisen maailmansodan Verdunin taistelun mukaan, joka oli länsirintamalla käyty kymmenen kuukauden pituinen asemasotavaihe.[5]

Pietarin läheisyydestä johtuen punaisten puolella taisteli alkuvaiheessa myös suuri määrä Neuvosto-Venäjältä saapuneita vapaaehtoisia, mutta heidän lukumääränsä ei kuitenkaan noussut yhtä merkittäväksi kuin rajan tuntumassa käydyssä Raudun taistelussa. Karjalan radalla merkittävä rooli oli molempien osapuolten panssarijunilla, jotka hallitsivat Kavantsaaren ja Hannilan väliä. Lisäksi kummallakin oli käytössään lentokoneita ja valkoisten maaliskuussa perustamaa Antrean lentoasemaa pidetäänkin Suomen ilmavoimien syntysijana.[6]

Antrean taistelut päättyivät huhtikuun lopussa ”ratkaisemattomaan”, kun valkoiset käynnistivät oman suurhyökkäyksensä Viipurin valtaamiseksi. Karjalan radan sijaan he kiersivätkin nyt sen länsipuolelta Heinjoen kautta etelässä kulkevalle Pietarin radalle ja punaiset puolestaan vetäytyivät samalla Viipuriin.[1]

Taistelupaikat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kartta Antrean rintaman alueesta.

Kavantsaari ja Hannila

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kavantsaari ja Hannila sijaitsevat noin 20–25 kilometriä Viipurin pohjoispuolella Karjalan radan varrella. Eteläisempi Kavantsaari oli punaisten hallussa ja valkoiset puolestaan olivat vallaneet Hannilan. Rautatieasemien välistä viiden kilometrin rataosuutta hallittiin panssarijunilla, joten radan varrella ei käyty raskaita jalkaväen taisteluita. Panssarijunat sen sijaan tekivät hyökkäyksiä vastapuolen asemiin ja niiden tykeillä tulitettiin myös kauempana radasta majailleita vihollisia.[7]

Kavantsaaren asemanseudulla toimi punaisten Antrean rintaman esikunta ja tukikohta. Lisäksi punaiset olivat miehittäneet pari kilometriä Kavantsaaren luoteispuolella sijaitseva Syvälahden kylän. Rautatien ohella Kavantsaaren kautta kulki myös Viipurin ja Antrean välinen maantie.[7]

Pullila

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pullilan kylä sijaitsi Kavantsaaren tuntumassa noin viisi kilometriä rautatien itäpuolella Viipurista Antrean kirkonkylään johtavan maantien varrella. Kylä säilyi loppuun asti punaisten hallussa useista valkoisten tekemistä hyökkäyksistä huolimatta. Suurimmat taistelut käytiin 5. maaliskuuta sekä 13. huhtikuuta, jolloin valkoiset onnistuivat yllättämään Pullilanmäen rinteeseen linnoittautuneet punaiset. Lisäksi pienempiä taisteluita käytiin viitisen kilometriä Pullilasta kaakkoon sijaitsevassa Alanoskuassa.[7]

Ahvola

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ahvola oli strategisesti tärkeä Jääsken pitäjään kuulunut kylä, joka sijaitsi noin neljä kilometriä Karjalan radan ja Hannilan länsipuolella Viipuri–Imatra -maantien varrella. Lisäksi sen tuntumasta risteää Hannilan kautta Antrean kirkonkylään johtava maantie. Risteyspaikka muodostui erittäin tärkeäksi molemmille osapuolille ja Antrean rintamalohkon kiivaimmat taistelut käytiinkin juuri Ahvolassa, jossa yli kahden kuukauden ajan kaatui keskimäärin parikymmentä miestä päivässä.[8] Valkoisten komentajana toimineen kapteeni Aarne Sihvon mukaan Ahvola oli valkoisille kunniakysymys ja kylä pidettiin hallussa mihin hintaan tahansa.[1]

Taistelujen alkaessa Ahvola oli Edmund Heimolaisen komentamien suojeluskuntajoukkojen hallussa. Heimolaisella itsellään ei ollut minkäänlaista sotilaskoulutusta, vaikka hän myöhemmin onnistuikin ylenemään vänrikiksi. Punaiset valtasivat kylän 11. helmikuuta, jolloin valkoiset pakenivat Vehkeinniityn aukean ylitse Hannilan suuntaan. Vahvistuksia saatuaan valkoiset valtasivat kylän takaisin seuraavana päivänä ja punaiset tekivät vielä uuden vastahyökkäyksen vuorokautta myöhemmin, jonka jälkeen rintamalinja Ahvolassa asettui paikoilleen taistelujen loppuun saakka. Valkoiset olivat omissa asemissaan Ahvolaa sekä läheisiä Seitsolan ja Oravalan kyliä ympäröivien metsäisten mäkien rinteillä, punaisten hyökätessä heitä vastaan lännestä. Hyökkäykset alkoivat aina samaan aikaan noin kello 9 aamulla ja päättyivät illalla hämärän laskeuduttua. Valkoiset puolestaan vaihtoivat linjassa olleita miehiään joka aamu ja ilta kello 7. Joukot oli kuitenkin majoitettu usean kilometrin päässä sijainneisiin kyliin, joten jalkaisin taitetun matkan johdosta ”työpäivät” venyivät usein jopa 15 tunnin pituisiksi. Valkoiset tekivät Ahvolasta käsin myös joitakin läpimurtoyrityksiä punaisten hallussa olleisiin Kilpeenjoen ja Syvälahden kyliin helmikuun lopussa.[9][10][11]

Osapuolet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valkoiset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Karjalan ryhmän päällikkö Aarne Sihvo (vas.) ja esikuntapäällikkö Woldemar Hägglund.

Antrean rintamalla taistellutta valkoisen armeijan Karjalan ryhmää komensi aluksi everstiluutnantti Herman Wärnhjelm, joka kuitenkin syrjäytettiin tehtävästään jo 12. helmikuuta,[12] kun hän olisi vetänyt joukot Vuoksen pohjoispuolelle. Sortavalaan selustaupseeriksi siirretyn Wärnhjelmin tilalle määrättiin jääkärikapteeni Aarne Sihvo, jonka nimityksen ylipäällikkö C. G. E. Mannerheim vahvisti vieraillessaan Antreassa 23. helmikuuta.[5] Ahvolassa valkoisten joukkoja komensi aluksi sotilaskoulutusta vailla ollut Edmund Heimolainen ja hänen jälkeensä Sortavalan suojeluskunnan komentaja kapteeni Aleksander Pell. 24. helmikuuta hänet vaihdettiin ratsumestari Oskar Kuulaan ja Pell siirrettiin komppanianpäälliköksi Satakunnan rintamalle. Mannerheimin samassa yhteydessä suorittamiin uudelleenjärjestelyihin kuului myös ikääntyneen eversti Adolf Aminoffin siirtäminen Mikkelin suojeluskuntapiirin päälliköksi. Hänen tilalleen Pullilan itäpuolella sijaitsevaan Oraan sijoitetun I pataljoonan päälliköksi tuli Georg Elfvengren. Sekä Kuula että Elfvegren olivat Mannerheimin tapaan vanhoja Venäjän keisarillisen armeijan upseereita, mikä puolestaan ei miellyttänyt jääkäreitä.[13]

Valkoisten ensimmäiset joukot Antrean rintamalla olivat paikallisia suojeluskuntalaisia ja pian paikalle saapui myös Viipurista paennut niin sanottu venäjänsaarelaisten ryhmä. Jääkäreiden ja suojeluskuntalaisten lisäksi rintamalle lähetettiin asevelvollisia, joista kuitenkin osa oli punaisten kannattajia ja siksi epäluotettavia. Heitä sijoitettiinkin taistelutehtävien sijasta muun muassa linnoitteiden rakennustöihin. Valkoiset kärsivät aluksi miehistöpulasta, mutta maaliskuun kuluessa he saivat täydennyksiä, joiden joukossa oli myös Vöyrin sotakoulusta ja Pietarsaaren tykistökoulusta valmistuneita aliupseereita.[1]

Valkoiset huolsivat joukkojaan rautateitse Sortavalan ja Joensuun suunnista.[5] Karjalan rintaman pääesikunta toimi Antrean rautatieasemalle sijoitetussa esikuntajunassa. Asemanseudulla toimivat myös muun muassa kenttäsairaala, kenttäposti, sotilaskoti, rintamasanomalehti, insinöörijoukkojen laitoksia sekä ase- ja intendentuuriosastoja. Esikuntapäällikkönä oli kapteeni Woldemar Hägglund.[1] Reservijoukkojen koulutuspaikkoja perustettiin muun muassa Hiitolaan, Sortavalaan, Savonlinnaan ja Käkisalmeen.[4] Valkoisten sotakirjeenvaihtajana Antrean rintamalla toimi kirjailija Ilmari Kianto.[14]

Punaiset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Antrea kuului punaisten itäiseen rintamaan, jonka Antrean rintamalohkon komentajana oli Suomen sotaväessä aliupseerikoulutuksen saanut A. Backman.[5] Hänen apulaispäällikkönään toimi ilmeisesti myös Pullilan joukkoja komentanut Nestor Blom.[15][16] Lähinnä Viipurin seudulta koottujen Karjalan punakaartien lisäksi taisteluihin osallistui Uudeltamaalta tulleita punaisia. Helsingin punakaartista rintamalla oli muun muassa kuuluisa Jyryn komppania, joka oli yksi punaisten eliittijoukoista.[17] Sen päällikkö Hjalmar Marttinen kaatui Kavantsaaressa maaliskuun alussa, jonka jälkeen tilalle nimitettiin painijana tunnettu Adam Malm.[18] Yhteensä Jyryn komppania menetti Antrean taisteluissa ainakin viisi kaatunutta ja kymmeniä haavoittuneita.[19] Helsingin pitäjän punakaartista koottu Malmin I komppania puolestaan oli mukana Pullilassa ja Syvälahdessa käydyissä taisteluissa ainakin 250 miehen vahvuisen osaston voimin. Tuolloin Helsingin pitäjään kuuluneen Malmin lisäksi siinä oli miehiä myös Käpylän, Pakilan, Tikkurilan ja Hämeenkylän punakaarteista.[20] Maaliskuussa Antreaan lähetettiin vielä Mäntsälän ja Hyvinkään Kaukaan punakaartilaisia.[21] Lisäksi rintamalla oli muun muassa Viipurin merkinantokomppanian naiskaarti, joka osallistui Pullilan taisteluihin.[22] Venäläisiä vapaaehtoisia Antrean rintamalle tuli ainakin Pietarista, Moskovasta ja Siperiasta, mutta nämä joukot poistuivat jo maaliskuun puolivälissä Neuvosto-Venäjän ja Saksan solmiman Brest-Litovskin rauhansopimuksen astuttua voimaan.[23]

Kaksi helsinkiläisen Jyryn komppanian miestä.

Viipurin lyhyt etäisyys helpotti Antrean suunnalla taistelleiden punaisten huoltoa sekä ase- sekä ampumatarviketäydennyksiä. Sotatoimia johdettiin Viipurissa sijainneesta punakaartin itäisen rintaman esikunnasta, mutta punaiset perustivat Kavantsaaren kylään myös paikallisen tukikohdan, jonka esikunta majoittui Kavantsaaren kartanoon. Punaisten miesvahvuus nousi suurimmillaan maaliskuun lopussa yli 4 000 mieheen. Heillä oli kuitenkin jatkuvasti ongelmia joukkojen varustamisessa. Tehdastyöläisten asusteet soveltuivat huonosti rintamaolosuhteisiin ja punaiset joutuivat jopa luopumaan joistakin saavuttamistaan maastovoitoista, kun käytössä ei ollut telttoja yöpymistä varten. Kaatuneita ja haavoittuneita kuljetettiin Viipuriin, jonne oli perustettu sotilassairaala. Lääkintätehtävissä palveli yli 500 henkilöä, joiden joukossa oli myös Punaisen Ristin hoitajia.[5]

Punaisten pääjoukot olivat Ahvolassa, jonne helmikuussa eteni noin 2 000 punakaartilaista ja venäläistä vapaaehtoista. Eteneminen kuitenkin pysähtyi jo muutaman yhteenoton jälkeen, eivätkä myöhemmätkään hyökkäykset johtaneet läpimurtoon. Punaisten voimaa heikensi samanaikainen elintärkeän Helsingin radan suojaaminen, joka sitoi huomattava määrän miehiä Viipurin länsipuolelle.[5] Kavantsaaren vallattuaan punaiset aloittivat hyökkäyksensä Antreaa kohti 9. helmikuuta. Tavoitteena oli ottaa haltuun Antrean pohjoispuolella Vuoksenniskasta Laatokan rannalle Käkisalmeen ulottuva linja. Hyökkäyksen tekivät yhteistyössä lännestä käsin edenneet Lappeenrannan seudun punakaartit ja Karjalan rataa myöten hyökännyt Viipurin punakaarti. Lappeenrannan hyökkäys kuitenkin pysähtyi jo lähes välittömästi 10 kilometrin päähän Joutsenoon ja myös Antrean suunnalla eteneminen päättyi vajaan viikon jälkeen 15. helmikuuta. Valkoisilla oli tuolloin Antreassa noin tuhat miestä.[24]

21. helmikuuta käynnistyneen yleishyökkäyksen myötä punaiset iskivät Antreaa kohti huomattavasti leveämmällä rintamalla neljän erillisen osaston voimin. Joutsenon ja Viipurin suuntien lisäksi Antreaan lähdettiin nyt etenemään myös Kannaksen keski- ja itäosista yhteensä 4 000 miehen voimin. Päähyökkäys tapahtui kuitenkin tälläkin kertaa etelästä Karjalan rataa pitkin. Hyökkäyksen oli tarkoitus alkaa joka suunnalta samaan aikaan, mutta todellisuudessa joukot lähtivät kaikki liikkeelle eri päivinä. Päähyökkäys pääsi käyntiin vasta 26. helmikuuta, kun valkoiset olivat koko ajan tehneet omia iskujaan punaisten linjoja päin. Hyökkäys ei kuitenkaan tälläkään kertaa saavuttanut tavoitettaan, vaan kaikki joukot pysähtyivät jo muutaman päivän jälkeen. Tämän vuoksi punaisten esikunta Helsingissä totesi Karjalan rintaman yleishyökkäyksen tuloksettomaksi ja määräsi sen lopetettvaksi 28. helmikuuta. Viipurin esikunta ei kuitenkaan välittänyt käskystä, vaan jatkoi omin päin sotatoimiaan, jotka nyt olivat kuitenkin muuttuneet lähinnä asemasodaksi. Tämän vuoksi 10. maaliskuuta alkaneella uudella yleishyökkäyksellä ei enää juurikaan ollut vaikutusta Antrean rintaman sotatoimiin. Viimeinen punaisten suurhyökkäys käynnistyi 20. maaliskuuta, mutta sekin pysähtyi jo kahden päivän kuluttua ja asemasota jatkui entisellään.[24]

Sotatoimet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valkoisten perääntyminen Antreaan

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Valkoisten tykistöä Hannilassa.

Kannaksen suojeluskuntalaisista koottu joukko yritti jo ennen sodan varsinaista alkua ottaa Viipurin haltuunsa 23. tammikuuta. Operaation epäonnistuttua he pakenivat aluksi Viipurinlahdelle Venäjänsaareen ja sieltä eversti Adolf Aminoffin johdolla 26. tammikuuta Kuolemajärvellä sijaitsevien Säiniön ja Kämärän kautta kohti pohjoista ja Antreaa, jonne joukko saapui kaksi päivää myöhemmin.[25] Antrean, Räisälän ja Käkisalmen Joensuun suojeluskuntalaiset olivat ottaneet Kavantsaaren ja Antrean asemat haltuunsa jo edellisenä päivänä 27. tammikuuta.[4]

Alkuvaiheen taistelut

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sisällissodan varsinaisen käynnistymisen jälkeen vielä Viipurin seudulle jääneet suojeluskuntalaiset aloittivat myös vetäytymisen kohti Antreaa. 31. tammikuuta he räjäyttivät Talin aseman lähistöllä 10 kilometriä Viipurin pohjoispuolella sijaitsevan rautatiesillan. Vuorokautta myöhemmin punaiset korjasivat sillan ja ottivat Talin haltuunsa ilman taistelua. Seuraavana päivänä punaiset etenivät Karisalmen rautatieasemalle ja lopulta 9. helmikuuta valtasivat Kavantsaaren rautatieaseman. Seuraavana päivänä valkoiset valtasivat Kavantsaaren takaisin, mutta ainoastaan 70 miehen vahvuinen joukko ei pystynyt pitämään sitä hallussaan, kun punaiset vuorokauden kuluttua hyökkäsivat asemalle pataljoonan vahvuisella osastolla. Punaisten saarrettua aseman kolmelta suunnalta, määräsi jääkäri Viljo Paloheimo valkoiset vetäytymään. 11. helmikuuta punaiset hyökkäsivät myös Kavantsaaren pohjoispuolella sijaitsevalle Hannilan rautatieasemalle sekä sen länsipuolelle Ahvolan ja Seitsolan kyliin. Punaiset valtasivat Ahvolan ja Seitsolan, mutta valkoiset onnistuivat pitämään Hannilan hallussaan, saatuaan viime hetkillä avukseen panssarijunan, joka tämän vuoksi sai lempinimen ”Karjalan pelastaja”. Mikäli valkoiset olisivat Ahvolan lisäksi menettäneet myös Hannilan, olisivat he samalla joutuneet vetäytymään Vuoksen pohjoispuolelle ja tilanne Antrean rintamalla olisi muuttunut olennaisesti.[7]

12. helmikuuta valkoisten tykistö pommitti Hannilasta Seistolan kylää ja punaiset joutuivat lopulta perääntymään vajaan 10 kilometrin päähän lounaaseen Kilpeenjoelle. Seuraavana päivänä valkoisia komentanut eversti Herman Wärnhjelm kuitenkin katsoi tilanteen niin vaikeaksi, että määräsi joukkonsa vetäytymään Hannilasta. Hänen alaisenaan ollut kapteeni Aarne Sihvo ei kuitenkaan totellut käskyä, vaan käynnisti hyökkäykset Ahvolaa ja Kavantsaarta vastaan. Valkoiset onnistuivatkin valtaamaan Ahvolan, jonne punaiset vielä seuraavana päivänä tekivät epäonnistuneen vastahyökkäyksen. Kavantsaaressa valkoisten panssarijunan tykkituli osui punaisten panssarijunan veturiin, asemarakennukseen sekä esikunnan päämajana toimineeseen Kavantsaaren kartanoon, mutta rautatieasemaa valkoiset eivät kuitenkaan pystyneet valtaamaan. Seuraavina päivinä punaiset menettivat huomattavan osan vahvuudestaan, kun ensin Pietarin vapaaehtoinen rykmentti sekä hieman myöhemmin Moskovan ja Pavlovin sotaopiston rykmentit jättivät rintaman. 18. helmikuuta Antreasta lähti vielä niin sanottu siperialainen rykmentti.[7]

Valkoisten rakentama panssarijuna Karjalan pelastaja Antrean rautatieasemalla.

Valkoisten ylipäällikkö C. G. E. Mannerheim vieraili Antreassa 23. helmikuuta, jolloin hän vahvisti Aarne Sihvon nimityksen Antrean rintaman uudeksi komentajaksi tehtävästä erotetun Wärnhjelmin tilalle. Samalla Mannerheim antoi Antrean rautatieasemalla kuuluisan Miekkavala-päiväkäskynsä. Siinä hän asetti Suomen maantieteellisen alueen tavoitteeksi Itä-Karjalan ja lupasi, ettei pane miekkaansa tuppeen ennen kuin bolševikit on karkotettu sekä Suomesta että Vienan Karjalasta. Kapteeni Sihvo kuitenkin epäili annetun päiväkäskyn poliittista viisautta. Vierailunsa aikana Mannerheim myös selvitteli kriittisessä tilanteessa olleen Antrean rintamalohkon epäselviä komentosuhteita ja vaihtoi johtopaikoilla olleita upseereita.[26]

Samana päivänä valkoiset tekivät vielä hyökkäyksen Mannerheimin laatimien suunnitelmien mukaan, mutta saivat haltuunsa ainoastaan ratsumestari Aito Husson johdolla Kääntymän ja Heinjoen kylät 30 kilometrin päässä radan itäpuolella. Punaisten jatkaessa omia hyökkäyksiään, määräsi Ahvolan joukkoja komentanut kapteeni Aleksander Pell seuraavana päivänä kaikki miehensä perääntymään Antreaan, mutta Sihvo sai hänet ilmeisesti pyörtämään päätöksensä ja pelasti näin tilanteen. Ratkaisu laitettiin Pellin pettäneiden hermojen syyksi, mutta merkittävin syy hänen tekemälleen päätökselle kuitenkin oli, että valkoiset joutuivat samaan aikaan sitomaan vähiä joukkojaan myös Kannaksen itäosan Rautuun. Paikalle oli Antreasta lähetetty Georg Elfvengrenin johtama osasto[13] ja pari päivää ennen Mannerheimin vierailua Rautuun oli siirtynyt vielä lähes 300 miestä lisää.[27] 23.–24. helmikuuta valkoiset yrittivät tuloksetta vallata myös Kilpeennojan ja Syvälahden kyliä, jonka jälkeen taistelut muuttuivat lähinnä asemasodaksi.[1]

Asemasotavaihe

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Panssarijuna Ukrainski Revolutsija miehistöineen Viipurin rautatieasemalla.

26. helmikuuta punaiset käynnistivät yleishyökkäyksensä myös Antrean suunnalla. Ahvolan kylän hallinnasta käytiin kiivaita taisteluita seuraavan kahden viikon ajan, kun punaiset hyökkäsivät valkoisten puolustusasemiin lähes päivittäin 12. maaliskuuta saakka. Valkoisten vahvuus oli 350 miestä. Voimakkaan tykistön tukemat päähyökkäykset kohdistuivat Hauhianmäen ja Sunninmäen kukkuloita vastaan. Punaisten mukana oli nyt myös runsaasti venäläisiä Itämeren laivaston matruuseja. Yhteensä noin 4 000 punaisesta venäläisiä oli 1 200. Materiaaliltaan ylivoimaisen hyökkääjän yritykset pystyivät puolustajat päivällä tapahtuneista perääntymisistään huolimatta torjumaan, koska hyökkääjä puolestaan vetäytyi takaisin illalla. Lisäksi hyökkäykset suoritettiin taitamattomasti tihein joukoin avoimen maaston yli suoraan rintamaa vastaan. Ahvolan hallinnasta käydyt taistelut muuttuivat asemasodaksi 13. maaliskuuta lähtien.[7][28]

Maaliskuun vaihteen jälkeen taisteltiin myös viitisen kilometriä Kavantsaaren itäpuolella sijaitsevasta Pullilan kylästä, jonne valkoiset hyökkäsivät ainakin 5. maaliskuuta.[29]

Valkoisten panssarijuna puolestaan hyökkäsi 10. maaliskuuta Hannilasta kohti Kavantsaarta. Se eteni asemien puolivälissä sijainneelle tuhotulle Putkoisenjoen rautatiesillalle, jossa kuitenkin vastassa oli punaisten panssarijuna. Kolme päivää myöhemmin punaiset korjasivat sillan, jonka jälkeen valkoiset lähettivät matkaan partion tuhomaan sillan uudelleen. Sillan räjäyttäminen epäonnistui ja punaiset pääsivät panssarijunallaan hyökkämään Hannilaan. Tukena oli maanteitse edennyttä jalkaväkeä, mutta lopulta punaisten joukot joutuivat perääntymään takaisin Kilpeenjoelle ja Syvälahteen. 15. maaliskuuta valkoiset yrittivät jälleen vallata Pullilaa ja neljä päivää myöhemmin punaiset kärsivät vielä pahoja tappioita Alanoskuan kylässä käydyssä taistelussa. 20. maaliskuuta käynnistyi punaisten viimeinen koko Karjalan rintaman laajuinen yleishyökkäys, mutta edellisten tapaan sekin pysähtyi nopeasti.[7] Valkoiset menettivät kuitenkin Ahvolan Hauhianmäen sekä osan Suninmäestä, joutuen vetäytymään kilometrin verran lounaaseen Oravalaan. Tämän jälkeen rintamalla käytiin seuraavan kolmen viikon ajan paria yksittäistä hyökkäystä lukuun ottamatta jälleen vain asemasotaa.[1]

23. maaliskuuta punaisten panssarijuna Ukrainski Revolutsija teki rohkean hyökkäyksen Hannilaan, pysähtyen vain 250 metrin päähän valkoisten asemista. Junasta ammuttiin 20 minuutin ajan tykeillä ja konekivääreillä, mutta tulituksen tauottua valkoiset onnistuivat saamaan osuman panssarijunan ammusvaunuun. Ukrainski Revolutsija pääsi kuitenkin vetäytymään Panssarijuna 4:n tukemana. Seuraavana päivänä valkoiset koukkasivat sivustan kautta Kavantsaaren eteläpuolelle Näätälän kylään, tarkoituksenaan katkaista rata ja punaisten yhteydet Viipuriin, mutta hyökkäys torjuttiin. Valkoisten panssarijuna Karjalan pelastaja tulitti punaisten asemia vielä ainakin Hannilan eteläpuolella Kannikossa 13. huhtikuuta.[7] Samana päivänä valkoiset valtasivat strategisesti tärkeän Pullilan mäen, kun he onnistuivat sumun turvin yllättämään lounaisessa rinteessä asemissaan olleet punaisten reserviläiset ja Viipurin naiskaartin jäsenet, joista taistelussa kaatui kahdeksan.[22] Pullilan kylä jäi kuitenkin edelleen punaisten haltuun.[20] Huhtikuun puolivälissä Mannerheim vieraili toisen kerran Antrean rintamalla, jolloin hän kävi Ahvolan Suninmäessä Paavo Sivénin opastamana ja vertasi taistelupaikkoja samaan aikaan käynnissä olevan ensimmäisen maailmansodan länsirintamaan.[1]

Tuhoutunut Kavatsaaren rautatieasema punaisten vetäytymisen jälkeen.

Valkoisten suurhyökkäys

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valkoiset aloittivat 23. huhtikuuta oman suurhyökkäyksensä tavoitteenaan Viipurin valtaaminen. Mannerheimin laatiman suunnitelman mukaan hyökkäys kuitenkin tapahtui Karjalan radan sijasta syvältä punaisten selustasta Heinjoelta kohti Pietarin rataa ja sieltä edelleen Viipuriin.[30] Valkoisten hyökkäyksen käynnistyttyä myös Antrean suunnan punaiset määrättiin vetäytymään Viipurin puolustuksen avuksi. Näin valkoiset saivat Kavantsaaren haltuunsa 24. huhtikuuta ja Ahvolasta punaiset vetäytyivät vuorokautta myöhemmin.[31] Kavantsaaren jättäessään punaiset sytyttivät tuleen asemarakennukset sekä noin 300 tavaravaunua, joiden joukossa oli runsaasti ammuksilla ja räjähteillä lastattuja.[7]

Lentotoiminta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Valkoisten Nieuport 17 -hävittäjä Antrean lentoasemalla.

Valkoiset perustivat maaliskuussa Antrean lentoaseman, joka sijaitsi Päähkjärven eteläpäässä. 25. maaliskuuta paikalle saapui tanskalaisen luutnantin Knud von Clauson-Kaasin johtama Lento-osasto II, joka käsitti kaksi Saksasta tuotua DFW C.V -tiedustelulentokonetta. Se ei kuitenkaan osallistunut sotatoimiin. 10.–11. huhtikuuta Antreaan saapui Venäjältä Stetinin M-9 -lentovene sekä kaksi Nieuport 10 -tiedustelukonetta ja kaksi Nieuport 11 -hävittäjää. Koneet oli valkoisille järjestänyt venäläinen kapteeni Aleksander Krasein, joka myöhemmin jäi Suomen armeijan palvelukseen nimellä Aleksanteri Toikka. Hänen lisäkseen Suomeen loikkasi viisi muuta Venäjän valkoista armeijaa kannattanutta lentäjää. Venäläiset aloittivat taistelulennot 13. huhtikuuta, jolloin punaisia pommitettiin Kavantsaaren ja Hannilan välisellä rataosuudella. Kolme päivää myöhemmin venäläiskoneista muodostettiin Karjalan Armeijakunnan Ilmailu-osasto, joka kuitenkin jo viikon kuluttua yhdistettiin Mannerheimin käskyllä Lento-osasto II:n. Sisällissodan jälkeen se siirrettiin Kouvolan Uttiin.[32]

Punaisilla oli Antrean rintamalla kaksi Viipurin Pantsarlahden jäältä operoinutta Nieuport-lentovenettä, joiden pilotteina oli kolme venäläistä lentäjää. Aluksi ne tekivät tiedustelulentoja ja pudottivat valkoisten tapaan myös propagandalehtisiä. Ensimmäinen pommituslento tehtiin 23. helmikuuta, jolloin Hannilan asemalle pudotettiin neljä pommia. Yksi osui lähelle omien asemia, mutta kolme muuta putosi kohteisiinsa. Toinen tiedustelu- ja pommituslento tehtiin 2. maaliskuuta, jolloin Hannilan asemalle pudotettu pommi tuhosi yhden rakennuksen. 8. maaliskuuta pudotettiin tuloksetta pommeja Antreaan ja vielä 17. maaliskuuta kaksi pommia Imatralla sijainneen Linnankosken voimalaitoksen lähelle.[32]

Valkoisten pystyttämä Ahvolan taisteluiden muistomerkki.

Muistomerkit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Atrean rintaman taistelujen muistomerkkejä on pystytetty ainakin Ahvolaan.[33] Lisäksi Antrean hautausmaalla on sisällissodan ja myöhempien Vienan retkien taisteluissa kaatuneiden antrealaisten muistomerkki, jonka on suunnitellut arkkitehti Wäinö Keinänen.[34][35] Myös Päähkjärven eteläpäässä on sisällissodan aikaisesta lentoasemasta kertova muistolaatta.[6]

Muuta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Säveltäjä Leevi Madetojan vuosina 1918–1921 säveltämä pianoteos Kuoleman puutarha on omistettu hänen veljelleen Yrjö Madetojalle (s. 1885), jonka punaiset teloittivat Kavantsaaressa. Yrjön sekä Leevi Madetojan läheisiin ystäviin lukeutuneen Toivo Kuulan kuolemat heijastuvat myös hänen 1918 säveltämässään Sinfonia nro 2:ssa.[36][37]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b c d e f g h i Rauhalahti, Markku: Antrean Ahvolan taistelut Vapaussodan perinne. Arkistoitu 22.3.2016. Viitattu 4.12.2016.
  2. ↑ Jouste, Marko: Suurvaltapolitiikkaa valkoisessa ja punaisessa Suomessa 1998. Suomi 80. Viitattu 4.12.2016.
  3. ↑ Aunesluoma, Juhana & Häikiö, Martti (toim.): Suomen vapaussota 1918 – Kartasto ja tutkimusopas, s. 7. Helsinki: Vapaussodan Invalidien Muistosäätiö / WSOY, 1995. ISBN 951-02017-4-X
  4. ↑ a b c Sihvo, Aarne: Valkoinen armeija Antrean rintamalla. Viipuri: A. A. Niskala, 1919. Teoksen verkkoversio.
  5. ↑ a b c d e f Punainen hallinto kesti Viipurissa pisimpään 2016. Svinhufvud – Suomen itsenäisyyden tekijät ja vaiheet. Viitattu 4.12.2016.
  6. ↑ a b Antrea ensimmäinen maalentoasema 1918 Suomen Sotahistoriallinen Seura. Viitattu 4.12.2016.
  7. ↑ a b c d e f g h i Susitaival, Paavo: Ahvola. Porvoo: WSOY, 1937.
  8. ↑ Nurmio, Kirsi: Punaiset hyökkäilevät 1998. Suomi 80. Viitattu 3.12.2016.
  9. ↑ Seitsonen, Oula & Kunnas, Liisa: Ahvola 1918: Archaeological Reconnaissance of a Finnish Civil War Battlefield. Journal of Conflict Archaeology, 2009, nro 2. Artikkelin verkkoversio.
  10. ↑ Oula Seitsonen: Ahvola. Vapaussodan vähän muistettu suurtaistelu. Vapaussoturi 272, 2010. Artikkelin verkkoversio.
  11. ↑ Oula Seitsonen: Vapaussodan konfliktiarkeologiaa: esimerkki Ahvolan taistelukentältä. Vapaussoturi 272, 2010. Artikkelin verkkoversio.
  12. ↑ Sihvo, Aarne: Sihvon raportti kenraali Mannerheimille 12.2.1918. Arkistolaitos. Arkistoitu 20.12.2016. Viitattu 4.12.2016.
  13. ↑ a b Harjula, Mirko: Ryssänupseerit, s. 290–292. Helsinki: Books on Demand, 2014. ISBN 978-952-28614-2-9
  14. ↑ Kianto, Raija-Liisa: ILMARI KIANTO 1874-1970 Ilmari Kianto -Seura ry. Arkistoitu 20.12.2016. Viitattu 4.12.2016.
  15. ↑ Valtiorikosasiain Tiedusteluosasto: Valtiorikosasiain tiedusteluosaston Luettelo C 15.10.1918. Suomen Sukututkimusseura. Arkistoitu 5.2.2005. Viitattu 4.12.2016.
  16. ↑ Blom, Nestor Suomen sotasurmat 1914-1922. Arkistoitu 20.12.2016. Viitattu 4.12.2016.
  17. ↑ Hentilä, Seppo: Bewegung, Kultur und Alltag im Arbeitersport : Liike, kulttuuri ja arki työläisurheilussa. Helsinki: Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura, 2014. ISBN 978-952-59762-6-7 Teoksen verkkoversio.
  18. ↑ Pääkkönen-Laine, Leena: Helsingin Jyry: 75 vuotta työläisurheilua. Helsinki: Helsingin Jyry, 1978.
  19. ↑ Halonen, Alex: Suomen luokkasota: historiaa ja muistelmia, s. 256–261. Superior, Wisconsin: Amerikan Suom. Sos. Kustannusliikkeiden Liitto, 1928. Teoksen verkkoversio.
  20. ↑ a b Parikka, Raimo: ”Helsingin pitäjän punakaarti 1918”, Helsingin pitäjä 1994, s. 28–29. Vantaa: Helsingin pitäjän kotiseutuyhdistys & Vantaan kaupunginmuseo, 1993. Teoksen verkkoversio.
  21. ↑ Salo, Rainer: Kansalaissota, Kaukasten punakaarti Kaukasten asukasyhdistys ry. Viitattu 4.12.2016.
  22. ↑ a b Perttilä, Tommi: Uuraan naiskomppanian vaiheita 12.10.2016. Sekalaista propagandaa. Viitattu 4.12.2016.
  23. ↑ Battles along the Railways in 1918: KARELIAN RAILWAY (KARJALAN RATA) 30.8.2009. JAEGER PLATOON: FINNISH ARMY 1918 - 1945 WEBSITE. Viitattu 4.12.2016.
  24. ↑ a b Kivikari, Jukka: ”Punaisten voimien offensiivinen sodankäynti Suomen vapaussodassa”, Tiede ja ase Vol 2, s. 23–29, 30, 42. Helsinki: Suomen Sotatieteellinen Seura, 1934. Teoksen verkkoversio.
  25. ↑ Eronen, Simo: Venäjänsaarelaiset. Muistomerkin paljastusjuhlaan juhannuspäivänä 1923. Viipuri: Karjalan Kirjapaino Osakeyhtiö, 1923. Teoksen verkkoversio.
  26. ↑ Salmi, Pekka: Aloite siirtyy lännessä vähitellen valkoisille 1998. Suomi 80. Viitattu 4.12.2016.
  27. ↑ Jäske, Eros: ”Vapaussodan ajoilta”, Rautu ja rautulaiset III: Historiaa ja kansanelämää, s. 395. Mikkeli: Rautulaisten pitäjäseura ry, 1991. ISBN 952-90322-1-8 Teoksen verkkoversio. (Arkistoitu – Internet Archive)
  28. ↑ Hannula, J. O.: Suomen vapaussodan historia, s. 150–152. WSOY, 1956.
  29. ↑ Elfvengren, Georg: Raportti 1. pataljoonan taisteluista 5.3.1918 5.3.1918. Arkistolaitos. Arkistoitu 20.12.2016. Viitattu 4.12.2016.
  30. ↑ Savolainen, Paula: Kansanvaltuuskunta pakenee 1998. Suomi 80. Viitattu 4.12.2016.
  31. ↑ Sisällissodan taistelupaikkakortisto 23.12.2013. Arkistolaitos. Viitattu 4.12.2016.
  32. ↑ a b Bremer, Aarne: Ilmavoimien osallistuminen Suomen vapaussotaan vuonna 1918. Helsinki: Otava, 1934.
  33. ↑ Ahvolan vuoden 1918 taisteluiden muistomerkki Museoviraston Kuvakokoelmat. Viitattu 4.12.2016.
  34. ↑ Antrea / Sankaripatsaat 24.5.2016. Willimiehen jäljillä. Viitattu 4.12.2016.
  35. ↑ Antrean sankarihautausmaa Museoviraston Kuvakokoelmat. Viitattu 4.12.2016.
  36. ↑ Madetoja, Leevi: Kuoleman puutarha, op41 Kirjastot.fi -tietokanta. Arkistoitu 20.12.2016. Viitattu 4.12.2016.
  37. ↑ Mäkelä, Tomi: Saariaho, Sibelius und andere - Neue Helden des neuen Nordens: Die letzten 100 Jahre Musik und Bildung in Finnland, s. 95. Hildesheim–Zürich–New York: Georg Olms Verlag, 2004. ISBN 978-348-71512-8-1 Teoksen verkkoversio.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Antrean_taistelut&oldid=22766847”