Flapper

Näyttelijä Louise Brooks flapper-tyylissään vuonna 1927.

Flapperit (engl. flappers) olivat 1920-luvun ”uuden sukupolven” nuoria länsimaisia naisia, jotka käyttäytyivät vapaammin kuin vanhempiensa sukupolven naiset. Suomessa heistä käytettiin nimitystä jazztytöt.

Flapper oli yleinen näky Yhdysvaltain 1920-luvun juhlissa, joissa alkoholi virtasi. Hän oli nuori ja nuorekas, keimaileva ja kiihkeäluonteinen. Flapper hylkäsi äitinsä sukupolven naisten viktorianaikaisen pukeutumistyylin, johon kuuluivat pitkät hameet ja korsetit. Flapperin hameenhelmat jäivät jopa polven yläpuolelle ja hänen sukkansa olivat kääritty vihjailevasti. Hänen mekkonsa olivat niukkoja ja kimaltelevia, eikä niiden alla ollut paljon mitään. Hiuksensa hän leikkautti lyhyiksi. Vartaloltaan flapper oli poikamainen, hoikka, pienipovinen ja urheilullinen. Hän liikkui matalin askelin ja sipsutellen sekä käytti puheessaan lieviä voimasanoja. Flapper pysytteli naimattomana, harrasti lyhytaikaisia sukupuolisuhteita, nautti alkoholijuomia ja tupakoi, ajoi autoa ja uhmasi muillakin tavoin perinteisiä sosiaalisia ja seksuaalisia normeja.

Nimityksen alkuperä Britanniassa

”Flappereista” (suomeksi esim. ’räpyttelijä’, ’liehuttelija’) puhuttiin jo Britanniassa kauan ennen 1920-lukua, jolloin nimityksestä tuli suosittu Yhdysvalloissa. Sanalla oli alun perin tarkoitettu hyvin nuoria prostituoituja, mutta 1890-luvulla sanan merkitys muuttui tarkoittamaan murrosikäisiä, laihoja ja pitkäsäärisiä tyttöjä, jotka eivät olleet enää lapsia, mutteivät vielä tarpeeksi aikuisiakaan käyttämään naisten vaatteita ja kampauksia. Flappereista kirjoitettiin lehdissä, ja nuorekas, viaton mutta silti hiukan seksikäs flapper oli suosittu hahmo myös teatterilavalla ja vaudevillessa.

Yhdysvaltain flapperit

Yhdysvaltalaisen kirjailijan F. Scott Fitzgeraldin tuotannossa esiintyi useita flappereita jo vuodesta 1920 alkaen, jolloin hän julkaisi novellikokoelman Flappers and Philosophers. Fitzgerald kertoi ottaneensa hahmoihinsa mallia omasta vaimostaan Zeldasta.

Flapper-termi tuli Yhdysvalloissa käyttöön Frances Marionin suositusta vuoden 1920 elokuvasta The Flapper, jossa päätähtenä oli Olive Thomas. Thomas oli esiintynyt samantapaisessa elokuvaroolissa jo vuonna 1917, vaikka siinä kyseistä termiä ei vielä käytettykään. Hänen viimeiset elokuvansa vaikuttivat voimakkaasti siihen, minkälainen kuva ihmisille muodostui ”flapper-tytöistä”. Clara Bow, Louise Brooks, Joan Crawford ja monet muut näyttelijät perustivat roolihahmonsa tälle samalle käsitykselle flapper-tytöistä.

Yhdysvalloissa kieltolain vastustaminen oli yksi flapper-kulttuurin keskeisistä piirteistä. Laillisten kapakoiden ja kabareeravintoloiden sulkeutuessa alkoholijuomien sala-anniskelupaikoista tuli näkyviä ja suosittuja. Tämä ristiriita lainkuuliaisen, uskonnollispohjaisen raittiusliikkeen ja kaikkialla läsnä olevan alkoholinkulutuksen välillä johti yleiseen auktoriteettien halveksuntaan. Flapper-tyttöjen itsenäisyys saattaa olla perua ”Gibson Girlin” roolimallista 1890-luvulta. Vaikka sotia edeltäneen ajan muoti ei kovin paljon muistuta flapper-tyttöjen tyyliä, heidän itsenäisyytensä ja feminisminsä on saattanut johtaa flappereiden määrätietoiseen asenteeseen 30 vuotta myöhemmin.

Yhdysvaltalaiset kirjailijat ja taiteilijat, kuten F. Scott Fitzgerald, John Held Jr. ja Anita Loos, popularisoivat flappereiden elämäntyyliä teoksissaan, ja flappereita alettiin pitää puoleensavetävinä, holtittomina ja itsenäisinä. Flapper-villitystä kritisoineiden joukossa oli muiden muassa kirjailija-kriitikko Dorothy Parker, joka teki pilaa villityksestä kirjoituksessaan ”Flappers: Hate Song”.

Suosiostaan huolimatta flapperien elämäntapa ei selvinnyt Wall Streetin pörssiromahduksesta ja sitä seuranneesta lamakaudesta. Valoisa elämänasenne ja hedonismi eivät yksinkertaisesti löytäneet paikkaansa 1930-luvun taloudellisten vastoinkäymisten keskellä. Pikemminkin tämä vuosikymmen toi muassaan konservatiivisia reaktioita ja uskonnollista herännäisyyttä, joka hävitti perin juurin liberaalin elämäntyylin ja 1920-luvun muodit. Itsevarma flapper-tytön roolimalli on kuitenkin monin tavoin sallinut nykyaikaisen naisen tehdä itsestään näkyvän ja pysyvän osan länsimaista yhteiskuntaa.

Käytös

Flapper-tytöt kävivät öisin jazzklubeilla, joissa he tanssivat provosoivasti, polttivat pitkiin imukkeisiin asetettuja savukkeita, nuuhkivat kokaiinia (jota oli saatavilla laillisesti tuohon aikaan) ja seurustelivat miesten kanssa. He kulkivat polkupyörillä ja ajoivat autoa. He joivat kursailemattomasti alkoholia, mikä oli uhmakasta kieltolain aikaisessa Amerikassa. Seksuaaliset esileikit olivat paljon yleisempiä kuin viktoriaanisella aikakaudella. Esileikkikutsut, ”petting parties”, joissa seksuaaliset esileikit olivat päänumerona, yleistyivät.

Flapperit aloittivat myös työssäkäynnin kodin ulkopuolella ja aloittivat yhteiskunnallisen keskustelun naisten aseman parantamisesta. Äänestämistä ja naisten oikeuksien kohentamista toteutettiin myös käytännössä.

Heidän tanssityylejään, kuten charlestonia, shimmyä, bunny hugia ja black bottomia, pidettiin shokeeraavina.

Slangi

Flappereilla oli oma slanginsa, johon kuuluivat muun muassa sellaiset ilmaisut kuten snugglepup ’mies, joka vierailee esileikkikutsuilla usein’ ja barney-mugging ’seksi’. Heidän puheenpartensa heijasteli heidän säädyttömyyttään ja juomatapojaan; ”I have to go see a man about a dog” tarkoitti usein viskin ostamista, ja ”handcuff” tai ”manacle” tarkoitti kihlausta tai hääsormusta. He tunsivat myös monia tapoja sanoa ”fantastista!”, kuten ”That’s so Jake” tai ”That’s the bee’s knees” tai ”The cat’s pajamas”.

Monet modernissa amerikanenglannissa käytössä olevat sanonnat ovat peräisin flappereiden käyttämästä slangista, kuten ”big cheese”, jolla tarkoitetaan merkittävää henkilöä; ”to bump off” tarkoittaa murhaamista, ja ”baloney” tarkoittaa hölynpölyä. Muut termit tulevat suoraan kieltolain ajalta, kuten ”speakeasy”, joka tarkoittaa laitonta paikkaa, jossa tarjoillaan väkijuomia ja ”hooch”, joka tarkoittaa laitonta väkijuomaa.

Tyyli

Näyttelijä Vilma Banky ajan muodin mukaisissa lyhyissä hiuksissa ja kellohatussa vuonna 1927.

Epäsovinnaisen käyttäytymisensä lisäksi flapperit olivat tunnettuja tyylistään, joka muodostui jazzmusiikin tyylin sekä sitä seuranneen tanssimisen suosion seurauksena. Ranskaksi heitä kutsuttiin nimellä ”garçonne” (”poika” feminiinisellä suffiksilla), sillä flapper-tyyli teki naisista nuorekkaan ja poikamaisen näköisiä. Lyhyet hiukset, litistetty povi ja kapea vyötärö tähdensivät tätä tyyliä.

Flapper-tyttöjen herättämästä pahennuksesta huolimatta heidän tyylistään tuli muotia hillitymmässä muodossa jopa ikääntyneiden kunnioitettujen naisten keskuudessa. Flapperit poistivat korsetin naisten muodista, lyhensivät hameiden ja iltapukujen helmoja ja tekivät lyhyistä hiuksista suosittuja naisten keskuudessa. Flapper-tyylin mukaisesti pukeutuneita näyttelijättäriä olivat muiden muassa Olive Thomas, Dorothy McKaill, Alice White, Bebe Daniels, Billie Dove, Helen Kane, Joan Crawford, Leatrice Joy, Norma Shearer, Laura La Plante, Norma Talmadge, Clara Bow, Louise Brooks ja Colleen More.

Kosmetiikka

Katso myös: 1920-luvun kosmetiikka

Flapper-tyyli edellytti runsasta ehostusta verrattuna siihen, mitä tuolloin pidettiin hyväksyttynä. Flapperit suosivat ”kiss proof” -huulipunan käyttöä. Metallisen huulipunarasian ja puuteripeilin keksiminen nostivat huulipunan muotiin. Tummat silmät, varsinkin kajaalilla reunustetut, kuuluivat tähän tyyliin. Myös poskipunan käyttö yleistyi, kun sen lisääminen ei ollut enää yhtä sotkuista puuhaa kuin aikaisemmin.

Alun perin kalpeaa ihoa pidettiin kaikkein puoleensavetävimpinä. Päivettyneestä ihosta tuli kuitenkin suosittu enenevissä määrin sen jälkeen, kun Coco Chanel sai rusketuksen vietettyään liian pitkään auringossa lomallaan – se kuvasti vapaa-aikaa, elämää ilman tarvetta tehdä raskasta työtä. Naiset halusivat näyttää hyväkuntoisilta, urheilullisilta ja kaikin puolin terveiltä.

Hiukset ja asusteet

Muodissa olivat poikamaiset kampaukset, erityisesti polkkatukka ja kaksi muuta lyhyen tukan mallia, joita kutsuttiin nimillä ”eton crop” ja ”shingle bob”. Hatut, muun muassa kellohatut, kuuluivat yhä oleellisena osana vaatetukseen.

Korut muodostettiin tavallisesti art deco -palasista, varsinkin monikerroksiset helmikaulakorut. Pinnit, sormukset ja rintaneulat kuuluivat tyyliin oleellisena osana. Sarvireunuksiset silmälasit olivat myös suosittuja.

Flapperit hylkäsivät korsetit ja suuret aluspöksyt ja käyttivät niiden sijasta pikkuhousuja ja keveitä rintaliivejä, jotta he pystyisivät tanssimaan helpommin. He käyttivät myös uudentyyppisiä, pehmeämpiä ja taipuisampia lanteille ulottuvia korsetteja, jotka litistivät koko kehon saaden naiset näyttämään suorilta ja ryhdikkäiltä, vastakohtana vanhoille korseteille, jotka kavensivat vyötäröä ja levensivät lantiota ja rintakehää. Korsetin muodostamien naisellisten kurvien puuttuminen korosti heidän poikamaista ilmettään.

Lähteet

• Simon, Linda: Lost Girls: The Invention of the Flapper. Reaktion Books, 2017. ISBN 978-1-78023-812-8

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Flapper Wikimedia Commonsissa