Luterilaisuus

Luterilaisuus
Lutherin sinetti
Suuntautuminen	protestantismi
Hallinto	episkopaalinen
Yhteistyötahoja	Luterilainen maailmanliitto
Toiminta-alue	Keski- ja Pohjois-Eurooppa, Pohjois-Amerikka
Perustaja	Martti Luther, Philipp Melanchthon
Perustettu	1500-luvulla Pyhässä saksalaisroomalaisessa keisarikunnassa
Irtautunut	Katolisesta kirkosta
Kirkosta irtautuneet	Evankelisluterilaiset vapaaseurakunnat
Jäseniä	noin 70 miljoonaa
Infobox OKVirheellinen NIMI-arvo

Luterilaisuus on protestanttinen kristinuskon suuntaus, jonka juuret ovat saksalaisen Martti Lutherin opetuksissa ja 1500-luvun uskonpuhdistuksessa eli reformaatiossa. Luterilaisuus on pienin protestanttisuuden viidestä pääsuuntauksesta anglikaanisuuden, metodismin, kalvinismin ja baptismin jälkeen.

Luterilaisuus ei muodosta yksittäistä kirkkoa, vaan se koostuu erilaisista alueellisista tai kansallisista kirkoista, kuten Suomen evankelis-luterilainen kirkko. Luterilaisuuden vahvimmat kannatusalueet ovat perinteisesti Pohjois-Eurooppa ja Pohjois-Amerikka. Maailmanlaajuisesti luterilaisia kirkkoja on noin 140, joista 138 kuuluu vuonna 1947 perustettuun Luterilaiseen maailmanliittoon. 2000-luvun alussa maailmassa oli kaikkiaan 65 miljoonaa luterilaista. Länsimaissa luterilaisten kirkkojen jäsenmäärä on laskussa, mutta globaalissa etelässä nousussa.

Uskonopillisesti luterilaisuus perustuu perinteisen protestantismin periaatteisiin, joita ovat Raamatun korostaminen (sola scriptura) yli paavillisen ja kirkollisen vallan, viiden perinteisen katolisen sakramentin (pyhän toimituksen) hylkääminen, ja ajatukseen että ihmisen pelastuminen johtuu yksin armosta (sola gratia) ja uskosta (sola fide), eikä ihmisen tekemisistä maan päällä. Luterilaisessa kirkossa sakramenteiksi on määritelty vain kaste ja ehtoollinen.

Oppi

Uskon rakenne

Kolmiyhteinen Jumala

Luterilainen usko jakaa muiden kristinuskon haarojen uskon kolmiyhteiseen Jumalaan. Luterilaisen uskonkäsityksen mukaan kolminaisuusoppi on myös perusteltavissa Raamatun tekstinkohdista, ja etenkin Uudessa testamentissa kolminaisuusopin asemaa pidetään keskeisenä. Etenkin Matteuksen evankeliumin lähetyskäskyä (Matt 28:19) pidetään kolminaisuusoppia selvästi tukevana Raamatullisena perusteluna.

Armo ja uskonelämä

Luterilaisuuden lähtökohtana on Martti Lutherin katolisen kirkon armo-oppiin kohdistama kritiikki. Luther kritisoi facere quod in se est -oppia, jonka mukaan Jumala antaa armonsa sille, joka tekee parhaansa. Kritiikkiin liittyi aikansa hurskauselämän kritiikki, joka kohdistui messu-uhrioppiin, aneisiin ja pyhimysten palvontaan. Julkinen protesti alkoi 95 teesin kirjoittamisesta.

Luther korosti, että Jumalan armo saadaan ”yksin armosta ilman lain tekoja”. Tällä hän halusi korostaa, että ihminen ei voi omilla teoillaan tai ajatuksillaan ansaita Jumalan suosiota. Pelastus annetaan ihmiselle puhtaasti armosta. Armon antaja on Jumala, ja ihminen tarvitsee pelastuksen vastaanottamiseen vain uskonsa, joka tarrautuu Jumalan lupaukseen armosta. Jumalan ja ihmisen väliin ei saa tulla mikään meidän tekomme, vaan yksin Kristus.

Jumalan suosio eli pelastus saadaan puolestaan yksin Kristuksen tähden Kristuksen ainutkertaisen ristinkuoleman johdosta. Kristuksen ainutkertainen uhri ristillä on ainoa uhri, joka voi vaikuttaa pelastukseen ihmisen ja Jumalan välillä. Tällä hän kritisoi oman aikansa katolista messu-uhrioppia, jonka mukaan messussa kirkko uudisti Kristuksen uhrin verettömästi ja näin sai aikaan sovittavan armon messuun osallistuvien ja Jumalan välillä.

Lisäksi Luther kritisoi aneita. Katolisen kirkon käsityksen mukaan kirkon pyhimykset ovat tehneet elämänsä aikana niin paljon hyvää, että niistä on syntynyt kirkolle hyvien tekojen ylijäämää. Tätä armon aarretta kirkko jakaa aneina kristityille. Aneopin mukaan ane antaa vapautuksen tietystä määrästä kiirastulessa vietettäviä vuosia. Kiirastuli oli hyvin keskeinen 1500-luvun kansanhurskauden käsitys. Vain erityisessä hurskauden säädyssä eli munkkina tai nunnana saattoi saavuttaa pyhyyden tason, jolla pääsi suoraan taivaaseen.

Näistä käsityksistä on muotoutunut luterilaisuuden iskulause ”yksin uskosta, yksin armosta, Kristuksen tähden” (sola fide, sola gratia, propter Christum).

Pelastus

Pääartikkeli: Luterilainen pelastuskäsitys

Luterilaisen kirkon oppiin kuuluu ennaltamääräys eli predestinaatio. Oppi, kuten se esitetään Yksimielisyyden ohjeessa, erottaa ennaltatietämisen (praescientia) ja ennaltamääräämisen, ja opettaa niin sanottua yksinkertaista predestinaatiota, jossa pelastettavien pelastuksen syy on Jumalan armo ja valinta, mutta kadotukseen joutuvien kadotuksen syy on näiden oma synti.

Predestinaatio on taustateoria luterilaiselle pelastusopille. Pelastusopissa keskeistä on oppi vanhurskautumisesta yksin uskosta (sola fide). Usko pelastaa ihmisen. Luterilaisuus tekeekin jyrkän erottelun vanhurskautuksen ja pyhityksen välille. Ensisijaisesti pelastus on vanhurskautusta, jossa ihminen tulee Jumalan lapseksi, ja tämä tapahtuu vain uskon kautta armosta. Pyhityksessä puolestaan ihmisen usko ja teot yhdessä vaikuttavat hänessä lisääntyvän pyhyyden.

Kristillinen yhteisö

Kirkon virat ja hierarkia

Historiallisista syistä luterilainen kirkko suhtautuu jossain määrin kriittisesti kirkolliseen hierarkiaan. Saksassa uskonpuhdistus ei saanut taakseen yhtään piispaa, joten Saksan luterilaisista maakirkoista hävisi piispan virka. Irtautuminen katolisen kirkon seurakuntarakenteesta johti myös seurakunnan toisenlaiseen määrittelyyn. Katolista kirkkoa vähemmän korostetaan seurakunnan ja kirkon organisatorista yhteyttä oikean uskon takaajana. Augsburgin tunnustuksen määritelmän mukaan ”kirkko on uskovien yhteisö, jossa evankeliumia puhtaasti julistetaan ja sakramentteja oikein jaetaan”.

Luterilaisuudessa on vahva käsitys kristittyjen yhteisestä pappeudesta. Jokainen kristitty on kasteen perusteella oikeutettu lähestymään Jumalaa ja hoitamaan hengellisiä tehtäviä kirkossa. Evankeliumi ja sakramentit on annettu ensisijaisesti kirkolle ja ne ovat kirkon hallussa. Jokainen seurakunnan jäsen on siinä mielessä pappi, että hänellä on kristittynä hengellinen kelpoisuus olla evankeliumin julistaja ja pyhien toimitusten hoitaja. Luterilaisen käsityksen mukaan tästä hengellisestä pappeudesta ei kuitenkaan seuraa, että yksittäisellä kristityllä olisi lupaa omavaltaisesti ryhtyä julkisesti hoitamaan kirkolle annettuja tehtäviä. Evankeliumin julistamista ja sakramenttien hoitamista varten kirkossa on myös erityinen pappisvirka, jota saa hoitaa vain oikein annetun kutsun ja vihkimyksen jälkeen. Erityisesti sakramenttien ja pyhien toimitusten hoitaminen kuuluu niille, jotka seurakunta on kutsunut tehtävää hoitamaan. Papilla ei siten ole muista kristityistä erottuvaa hengellistä laatua tai persoonaansa pappisvihkimyksessä annettua muuta ominaisuutta, joka tekisi hänet paremmaksi hoitamaan tehtävää. Pappisvirka perustuu seurakunnan kutsuun ja vihkimykseen ja antaa luvan hoitaa näitä tehtäviä. Pappisvirka on Augsburgin tunnustuksen mukaan Jumalan säätämä ja on tarkoitettu sitä varten, että ihmiset voisivat saada pelastavan uskon.

Sen sijaan piispan vihkimyksen luterilaisissa kirkoissa tekivät aluksi joskus papit eivätkä edelliset piispat. Tämän uskottiin seuraavan alkukirkon esikuvaa. Näin piispanvihkimysten ketju katkesi muun muassa Saksassa, joskaan ei Ruotsissa, eikä luterilaisilla kaikissa maissa ole niin sanottua apostolista seuraantoa kuten katolisessa kirkossa, jossa piispat uskotaan vihityn apostoleista lähtevässä ketjussa.

Sakramentit ja sakramentaalit

Nuorten konfirmaatio Tanskassa.

Luterilainen reformaatio säilytti sakramentteina (pyhä toimitus) vain kasteen ja ehtoollisen. Sakramenteiksi määriteltiin vain ne toimitukset, jotka kirkko katsoo Jeesuksen asettaneen. Augsburgin tunnustus mainitsee sakramenteista puhuessaan myös ripin.

Luther sovelsi Augustinuksen kastekäsitystä laajentaen sen koko sakramenttikäsitykseen. Sakramentin luo Jumalan lupaus yhdistettynä aineeseen (Accedat verbum ad elementum, et fit sacramentum, Sana laskeutuu [materiaaliseen] elementtiin ja syntyy sakramentti). Reformaatiossa korostettiin Kristuksen asemaa pelastavan armon tuojana niin paljon, että sakramentin määrittelyyn lisättiin käsitys, että sen tuli olla Kristuksen asettama ja armon välittäjä. Luther piti varhaiskautenaan myös rippiä sakramenttina, mutta ajatuksesta luovuttiin, koska rippiin ei liity ainetta. Rippi on kuitenkin luterilaisessa teologiassa armonväline. Myös pappeuden sakramentaalinen asema ei ole täysin hylätty, koska pappeus on armonvälineiden hoitajan virka.

Luterilaisuus säilytti joitain katolisen kirkon sakramenteista toimituksina ja rituaaleina, kuten konfirmaation, avioliittoon vihkimisen ja hautajaiset. Avioliittoon vihkimistä pidettiin reformaation seurakunnissa puhtaasti maallisena asiana eikä sakramenttina.

Raamattu ja Tunnustuskirjat

Luterilaisuuden pyhä kirja on muiden kristittyjen tavoin Raamattu. Sitä tulkitaan nykyisin yleensä pelastushistoriallisesti. Raamatun tulkinnassa korostetaan Uuden Testamentin ja ilosanoman (evankeliumin) merkitystä, jonka katsotaan yleensä ohittavan Vanhan Testamentin lakeja muistuttavat opetukset. Evankeliumia Raamatussa on se mikä ajaa Kristuksen asiaa (eli armoa, niin sanottu Christum agere -periaate).

Luther harjoitti myös merkittävää raamattukritiikkiä. Hän arvosteli Uuden testamentin kirjoja, joissa armo oli hänen mukaansa vain hämärästi näkyvissä. Tällainen oli muun muassa Jaakobin kirje. Vanhan testamentin kirjoina siirryttiin Lutherin vaikutuksesta käyttämään niin sanottua heprealaista kaanonia, josta apokryfiset kirjat oli jätetty pois. Katolisessa kirkossa oli siihen saakka käytetty pyhänä kirjana Septuagintan mukaista Vanhaa testamenttia. Heprealainen kaanon, josta osa Septuagintaan kuuluvista kirjoista oli poistettu, oli syntynyt juutalaisuuden parissa vasta kristinuskon syntymisen ja vakiintumisen jälkeen. Protestanttisten painettujen Raamattujen Vanha testamentti on yleensä ollut heprealaisen kaanonin mukainen. Luther tosin piti apokryfikirjoja hyvinä ja hyödyllisinä lukea, vaikkakaan ei aivan muun Raamatun veroisina. Käsitys yleisestä pappeudesta on kuitenkin johtanut myös vahvaan henkilökohtaisen kotihurskauden arvostamiseen.

Raamattuperiaate

Katolisen kirkon armo-opin ja keskeisten hurskausmuotojen kritiikki johti luonnollisesti riitaan kirkollisen auktoriteetin kanssa. Luther puolustautui vetoamalla Raamatun arvovaltaan. Luther nimittäin vetosi löytöjensä tueksi tiuhaan Raamatun kirjoituksiin, aivan erityisesti Paavalin kirjeeseen roomalaisille ja kirjeeseen galatalaisille. Tämä johti suoraan sen kritisoimiseen, miten kirkollinen opetushierarkia voi määritellä pelastukseen tarvittavan kirkon opin. Ainakin kirkollinen arvovalta kristillisen opin tulkitsijana koki kolauksen. 1500-luvun hurskauselämään ei kuulunut Raamatun lukeminen, ja kun messukin toimitettiin latinaksi, oli kansan raamatuntuntemus hyvin heikkoa. Katolinen kirkko ei myöskään erityisesti suosinut kansan raamatunlukua. Lutherin raamattuperusteluista syntyi uskonpuhdistuksen raamattuperiaate eli yksin Raamattu (sola scriptura). Luther käänsi pian Raamatun saksaksi, ja kansankielisestä Raamatusta tuli reformaation keskeinen tuntomerkki.

Tunnustuskirjat

Luterilainen oppi on kirjattu luterilaisiin tunnustuskirjoihin. Niistä keskeinen on Augsburgin tunnustus. Augsburgin tunnustus viittaa alussa kolmeen vanhan kirkon uskontunnustukseen, apostoliseen, Nikean ja Athanasioksen uskontunnustukseen, joiden kautta luterilaisuus liittyy vanhan jakamattoman kirkon perinteeseen. Luterilainen kirkko hyväksyy sellaisenaan jakamattoman kristinuskon käsitykset Jumalan kolminaisuudesta ja Kristuksen kahdesta luonnosta. Luterilaiset tunnustuskirjat on koottu Yksimielisyyden kirjaan (Liber concordiae, 1580), joka sisältää edellä mainittujen vanhojen tunnustusten lisäksi Augsburgin tunnustuksen (Confessio Augustana Invariata), Augsburgin tunnustuksen puolustuksen, Lutherin Ison katekismuksen ja Vähän katekismuksen, Tutkielman paavin vallasta ja johtoasemasta sekä Yksimielisyyden ohjeen sekä Todisteiden luettelon. Suomen evankelis-luterilainen kirkko on katsonut myös Uppsalan kokouksen päätöksen tunnustuskirjaksi, mutta ei tee näin nykyisin. Luterilaisten kirkkojen tunnustuskirjapohja vaihtelee jonkin verran. Jotkin luterilaiset kirkot hyväksyvät tunnustuskirjakseen Yksimielisyyden ohjeen, osa vain Augsburgin tunnustuksen. Siitä on myös käytössä joissakin kirkoissa niin sanottu muutettu versio (Confessio Augustana Variata). Luterilaisen maailmanliiton jäsenyyteen vaaditaan Augsburgin tunnustuksen ja Lutherin Vähän katekismuksen hyväksyminen.

Kristillinen elämä

Kutsumus

Perinteisen luterilaisen käsityksen mukaan kutsumus on Jumalalta saatu tehtävä, jota ihminen toteuttaa elämässään. Kristillistä kutsumusta voidaan toteuttaa kotona perhe-elämässä, työssä tai harrastuksissa. Lutherin mukaan kutsumus koskee kaikkia ihmisiä ammattiin ja säätyyn katsomatta. Tässä suhteessa luterilaisuus myös eroaa esimerkiksi roomalaiskatolisuudesta, jonka mukaan osa ihmisistä omaa erityisen hengellisen kutsumuksen pappeuteen tai munkkeuteen.

Luterilaisuus korostaa Jumalan palvelemista arjessa tavallisen työn kautta ja lähimmäisille hyvää tekemällä. Luterilaisuus onkin perinteisesti suhtautunut kielteisesti esimerkiksi hengellisiin sääntökuntiin ja niihin liittyvään luostarielämään vetäytymiseen.

Kutsumusajattelu on myös mahdollisesti vaikuttanut uskonnoltaan luterilaisten maiden maallistumiseen. Kun hengellisyyden on mielletty tapahtuvan tavallisen työn kautta, on myös ulkoisesti näkyvä hengellisyys - kuten kirkossakäynnit - vähentyneet jo ennen uskonnottomuuden ja kirkosta eroamisen yleistymistä.

Avioliitto

Osassa luterilaisista kirkoista samaa sukupuolta olevien avioliitto on mahdollinen. Kuvassa Amerikan evankelisluterilaisen kirkon pastori ja vihitty miespari.

Toisin kuin esimerkiksi roomalaiskatolinen kirkko, luterilaisuus ei pidä avioliittoa sakramenttina. Luterilaisuudessa sakramentteina pidetään yleensä vain niitä toimituksia, joista annetaan Uudessa testamentissa Jeesuksen suora käsky, ja joihin liittyy lupaus syntien anteeksiantamisesta ja ikuisesta elämästä. Avioliitto ei täytä näitä sakramenteille annettuja ehtoja.

Vaikka avioliittoa ei käsitetäkään yleisesti luterilaisuudessa sakramentiksi, luterilaiset kirkot kuitenkin vihkivät jäseniään avioliittoon. Avioliittoon luterilaisuudessa vihitään kolmiyhteisen Jumalan nimeen. Avioliiton käsitetään olevan elinpiiri, jossa puolisot elävät omaa kristillistä kutsumustaan ja toteuttavat molemminpuolista rakkautta.

Osa luterilaisista kirkoista on hyväksynyt samaa sukupuolta olevien välisen avioliiton. Suomen evankelis-luterilainen kirkko on pitäytynyt vielä käsityksessä, jonka mukaan avioliitto on miehen ja naisen välinen liitto. Aiheesta kuitenkin käydään vilkasta debattia.

Regimenttioppi

Luterilaiselle yhteiskunnalliselle ajattelulle keskeinen periaate on regimenttioppi. Regimenttiopilla tarkoitetaan oppia, jonka mukaan maallinen ja kirkollinen valta ovat molemmat lähtöisin Jumalalta, mutta nämä kaksi hallintoaluetta säätelevät ihmisen elämän eri osa-alueita toisistaan erillään ja erilaisin keinoin.

Maallinen regimentti käsittää yhteiskunnallisen hallinnan, joka tapahtuu laillisen esivallan, lakien, oikeusjärjestyksen ja viranhoidon kautta. Maallinen regimentti tulee Lutherin mukaan pitää erillään kirkollisesta. Silti maallinen regimentti toimii luterilaisen käsityksen mukaan Jumalan antamalla oikeutuksella ja Jumalan palveluksessa, kun se käyttää valtaansa elämän suojelemiseksi, järjestyksen ylläpitämiseksi tai muuten oikeudenmukaisuuden periaatteita noudattaen. Tällöin maallinen regimentti myös viime kädessä auttaa Jumalan tahdon mukaisen elämäntavan noudattamisessa.

Maallisen regimentin ohella on olemassa hengellinen regimentti. Tämä käsittää kirkon toiminnan Jumalan sanan julistamiseksi ja sakramenttien jakamiseksi. Kuten maallisen regimentin, myös hengellisen regimentin perimmäinen tehtävä on auttaa kristittyjä elämään Jumalan tahdon mukaista elämää. Sen keinot ovat kuitenkin erilaiset. Siinä missä maallinen regimentti voi käyttää valtaansa tarvittaessa myös pakkokeinoin, tulee luterilaisen käsityksen mukaan hengellisen regimentin pidättäytyä pakkokeinoista.

Pyhimykset

Luterilaisuudessa tunnustetaan enkelien ja pyhimysten olemassaolo, mutta ne eivät ole yhtä merkittävässä asemassa kuin esimerkiksi katolisuudessa. Pyhiä ihmisiä pidetään nykyisessä opissa esikuvallisina kristittyinä, jotka tarjoavat mallin uskon soveltamisesta elämään. Heitä ei kuitenkaan rukoilla eikä heiltä pyydetä esi­rukouksia, koska luterilaisuudessa katsotaan ihmisen olevan suorassa, välittömässä suhteessa Jumalaan. Tämän vuoksi myös Ave Maria -rukous on jäänyt pois luterilaisten käytöstä. Mariologiassaan luterilainen kirkko liittyy vanhan kirkon mariologisiin dogmeihin Mariasta jumalansynnyttäjänä (theotokos) sekä ainakin virallisesti myös Marian ikuisesta neitsyydestä (semper virgo). Sen sijaan luterilaisuus ei ole omaksunut katolisen kirkon käsitystä Marian perisynnittömästä sikiämisestä ja taivaaseenottamisesta.

Levinneisyys

Luterilaisten määrä Luterilaisen maailmanliiton mukaan vuonna 2013.

  Yli 10 miljoonaa

  Yli 5 miljoonaa

  Yli 1 miljoonaa

  Yli 500 000

  Yli 100 000

Luterilainen risti Martti Lutherin sinetillä.

Luterilaisia oli vuonna 2024 noin 78,7 miljoonaa eli noin yhden prosentin koko maailman väkiluvusta. Afrikassa on noin 30,7 miljoonaa, Euroopassa 30,2 miljoonaa luterilaista, Aasiassa 14,0 miljoonaa, Pohjois-Amerikassa 2,9 miljoonaa ja latinalaisessa Amerikassa noin 0,8 miljoonaa.

Maat, joissa on yli miljoona luterilaista, ovat Etiopia (12,0 miljoonaa), Saksa (10,0 miljoonaa), Tansania (8,5 miljoonaa), Indonesia (7,8 miljoonaa), Ruotsi (5,5 miljoonaa), Tanska (4,3 miljoonaa), Intia (4,0 miljoonaa), Madagaskar (4,0 miljoonaa), Norja (3,6 miljoonaa), Suomi (3,6 miljoonaa), Yhdysvallat (2,9 miljoonaa), Nigeria (2,3 miljoonaa), Papua-Uusi-Guinea (1,6 miljoonaa), Alankomaat (1,4 miljoonaa), ja Namibia (1,3 miljoonaa).

Luterilaiset kirkot, joilla on yli miljoona jäsentä, ovat Etiopian evankelinen kirkko Mekane Yesus (12,0 miljoonaa), Tansanian evankelisluterilainen kirkko (8,5 miljoonaa), Batakin kristillinen protestanttikirkko (6,3 miljoonaa), Ruotsin kirkko (5,5 miljoonaa), Tanskan kansankirkko (4,3 miljoonaa), Malagassin luterilainen kirkko (4,0 miljoonaa), Norjan kirkko (3,6 miljoonaa), Suomen evankelis-luterilainen kirkko (3,6 miljoonaa), Andhran evankelisluterilainen kirkko Intiassa (3,0 miljoonaa), Amerikan evankelisluterilainen kirkko (2,9 miljoonaa), Hannoverin evankelisluterilainen maakirkko (2,3 miljoonaa), Nigerian luterilainen Kristuksen kirkko (2,2 miljoonaa), Baijerin evankelisluterilainen kirkko (2,1 miljoonaa), Württembergin evankelinen kirkko (1,8 miljoonaa), Pohjois-Saksan evankelis-luterilainen kirkko (1,8 miljoonaa), Papua-Uuden-Guinean luterilainen kirkko (1,5 miljoonaa) ja Hollannin protestanttikirkko (1,4 miljoonaa). Kahdeksan saksalaista evankelisluterilaista kirkkoa, Baijerin, Braunschweigin, Hannoverin, Keski-Saksan, Mecklenburgin, Pohjois-Elben, Saksin ja Schaumburg-Lippen kirkot, muodostavat yhdessä Saksan yhdistyneen evankelisluterilaisen kirkon, jonka yhteenlaskettu jäsenmäärä on noin 7,8 miljoonaa.

Valtaosa luterilaisista kirkoista on järjestäytynyt Luterilaisen maailmanliiton (LML, engl. Lutheran World Federation) puitteissa. LML:n puitteissa toimii avustusjärjestö Lutheran World Relief, joka toimii yli 50 maassa. Kansainvälinen luterilainen neuvosto (engl. International Lutheran Council) ja Tunnustuksellinen evankelis-luterilainen konferenssi (engl. Confessional Evangelical Lutheran Conference) ovat opillisesti tiukempaa linjaa vetävien kirkkojen kansainvälisiä järjestöjä.

Historia

Lucas Cranach vanhempi, Martin Luther, 1529.

Pääartikkeli: Luterilaisuuden historia

Tausta

Pääartikkeli: Uskonpuhdistus

Luterilaisuus syntyi 1500-luvulla uskonpuhdistuksen yhteydessä. Se syntyi katolisen kirkon sisällä ja lopulta erkani omaksi kirkokseen katolisen kirkon painostuksen johdosta. Saksalainen munkki ja professori Martti Luther halusi palauttaa katolisen kirkon opetuksen Raamatun mukaiseksi. Raamatunmukaisuus onkin luterilaisuuden vanha pääperiaate, ”sola scriptura”. 1500-luvulla katolisuudesta erkanivat myös anabaptistit, anglikaanit ja kalvinistit. Luterilaisuus vaikutti erityisesti Pohjois-Saksassa ja Pohjois­maissa.

Tapahtumat Lutherin 95 teesistä (1517) Augsburgin uskonrauhaan (1555)

• 95 teesiä: Vuonna 1517 munkki-professori Martti Luther julkaisi 95 väitettään. Tästä alkoi hänen kamppailunsa katolisen kirkon opin ja toiminnan muuttamiseksi raamatullisemmaksi.
• Panna: Vuonna 1520 paavi syytti Lutheria harhaoppisuudesta ja julisti hänet kirkon­kiroukseen. Luther poltti panna­kirjelmän samalla roviolla, jolla ylioppilaat polttivat kirkollisia kirjoja.
• ”Tässä seison, enkä muuta voi!” (mitä Luther ei oikeasti sanonut): 1521 keisari Kaarle V kutsui Lutherin puolustamaan oppiaan Wormsin valtio­päiville ja julisti tämän valtakunnankiroukseen. Vaaliruhtinas Fredrik Viisas ”sieppasi” Lutherin turvaan Wartburgin linnaan.
• UT: 1522 Luther käänsi Uuden testamentin saksaksi Wartburgin linnassa ja vaihtoi saksan jumalanpalveluskieleksi latinan tilalle. Hän palasi Wittenbergiin maaliskuussa 1522. Vuonna 1534 hän sai valmiiksi koko Raamatun käännöksen.
• Ruotsin uskonpuhdistus: Vuonna 1523 Ruotsin Tanskasta vapauttanut ja sen rahoittamiseksi pahasti velkaantunut Kustaa Vaasa katkaisi suhteet paaviin ja käytännössä vaihtoi katolisuuden luterilaisuuteen saadakseen kirkon omaisuuden itselleen. Tämän saivat aikaan Saksassa opiskelleet pappisveljekset Olaus ja Laurentius Petri. Tosin vasta vuoden 1593 Uppsalan kokouksessa oppi todettiin virallisesti luterilaisuudeksi. Mikael Agricola suomensi Uuden testamentin 1548.
• Tanska-Norja: luterilaisena Kristian III ei saanut kruunua katolisen isänsä kuoltua, mutta voitti sisällissodan ja teki maasta luterilaisen vuonna 1537.
• Augsburgin tunnustus 1530: Philipp Melanchthonin laatima ja reformaatiota kannattaneiden ruhtinaiden allekirjoittama tunnustus erotti heidät lopullisesti katolisesta kirkosta.
• ”Cuius regio, eius religio”: Lutherin kuoleman (1546) jälkeen alkaneet ruhtinaiden konfliktit päätettiin lopullisesti Augsburgin uskonrauhassa 1555: ”Kenen valta, hänen uskontonsa”, eli ruhtinaat saivat valita uskontonsa, jota koko ruhtinaskunnan tuli seurata.

Opilliset kiistat

Vuonna 1580 Tunnustuskirjoja koottaessa alkoi luterilaisuuden sisällä ilmetä erimielisyyksiä oppia koskevista kysymyksistä. Tuolloin luterilaisia ryhmittymiä olivat aitoluterilaisuus, filippistit sekä kryptokalvinistit. Opilliset kiistat koskivat lain kolmatta käyttöä, synergismiä sekä sakramentteja.

Puhdasoppisuuden aika ja pietismi

1600-lukua kutsutaan yleisesti puhdas­oppisuuden ajaksi. Tuolloin luterilaisessa kirkossa vaikutti niin kutsuttu luterilainen ortodoksia. Samaan aikaan syntyi luterilaisuuden sisälle pietismi vastustamaan puhdasoppisuutta.

Valistus

1700-luvulla luterilaiset teologit muodostivat kristinuskon puolustuksen uudenaikaisen ajattelun mukaisesti. Tästä syntyi valistunut ortodoksia, jonka mukaan Raamatun totuus oli sopusoinnussa maailman järjen kanssa. Kirkon oppi jakautui täten pysyviin perusoppeihin sekä toisarvoisiin ”aikaisidonnaisiin” ja ”vanhentuneisiin” käsityksiin. Pian tämän jälkeen syntyi neologia, jonka mukaan tunnustukselliset erot olivat menettäneet merkityksensä ja tavoitteli kirkon uudistamista vaatimusten mukaisesti ja yleisen mielipiteen hyväksymäksi. Teologia kehittyi edelleen uusprotestantismiksi, joka kyseenalaisti tunnustuksen sitovuuden.

Herätysliikkeiden aika

1700-luvulla luterilaisuuden sisälle syntyi uusia herätysliikkeitä, esimerkiksi Ruotsin kirkon sisälle lukijaisuus. 1800-luku oli luterilaisuudessa herätysliikkeiden aikaa ja niitä syntyi lukuisia. Herätysten pohjalta syntyi myös uusluterilaisuus, joka jatkuu tunnustuksellisena luterilaisuutena.

Luterilaisten kirkkojen ekumeeninen yhteistyö

Jäämerenkatedraali Tromssassa.

Martti Lutherin toiminta ei alkuvaiheessa pyrkinyt oman kirkkokunnan synnyttämiseen vaan katolisen kirkon uudistamiseen. Sen vuoksi luterilaiset kirkot ovat pääsääntöisesti säilyttäneet hyvän keskusteluyhteyden eli ekumeenisen yhteistyön katolisen kirkon ja myös muiden reformaatiossa syntyneiden kirkkojen kanssa.

Katolisen kirkon näkemyksen mukaan luterilaiset kirkot ovat ”kristillisiä yhteisöjä”. Pääongelma on että niiltä puuttuu sakramentaalinen pappeus. Luterilainen maailmanliitto on 1990-luvulla hyväksynyt Katolisen kirkon kanssa laaditun julistuksen ”Yhteinen julistus vanhurskauttamisopista”. Siinä luterilaiset kirkot ja katolinen kirkko yhdessä toteavat, että 1500-luvulla annetut vanhurskauttamis- eli pelastusoppia koskevat oppituomiot eivät enää ”osu kohteeseensa” nykyisissä luterilaisissa kirkoissa ja katolisessa kirkossa. Kirkot ovat siten saavuttaneet merkittävän yhteisymmärryksen asiassa, joka perimmältään synnytti koko uskonpuhdistuksen.

Vapaat valtiokirkkoihin ja Luterilaiseen maailmanliittoon kuulumattomat luterilaiset kirkkokunnat ja yhteiskunnat ovat voineet pitää yhteisessä julistuksessa vanhurskauttamisopista saavutettua yhteisymmärrystä ainoastaan näennäisenä. Suomessa tätä kantaa edustavat muun muassa Suomen tunnustuksellinen luterilainen kirkko ja Suomen luterilainen tunnustuskirkko.

Katso myös

• Katekismus
• Luettelo Suomen luterilaisista kirkoista
• Virsikirja

Kirjallisuutta

• Heinimäki, Jaakko & Jolkkonen, Jari: Luterilaisuuden ABC. Synkkä ja harmaa sanakirja. Helsinki: Edita, 2008. ISBN 978-951-37-5290-3
• Heininen, Simo & Heikkilä, Markku: Suomen kirkkohistoria. Helsinki: Edita, 1996. ISBN 951-37-1839-5
• Kärkkäinen, Pekka (toim.): Johdatus Lutherin teologiaan. Helsinki: Helsingin yliopiston systemaattisen teologian laitos: Kirjapaja, 2001. ISBN 951-625-789-5
• Vainio, Olli-Pekka (toim.): Johdatus luterilaisen spiritualiteetin teologiaan. Helsinki: Kirjapaja, 2003. ISBN 951-625-932-4

Aiheesta muualla

• Suomen evankelis-luterilainen kirkko.
• Luterilainen maailmanliitto. (englanniksi)
• Tietoa luterilaista kirkkoa koskevista aineistoista arkistossa. Arkistolaitos.
• Luterilaisuus. Uskonnot.fi.
• Marquart, Kurt: Luterilaisuuden tie.(Arkistoitu – Internet Archive)