Anselm Canterburylainen

Anselm Canterburylainen
Henkilötiedot
Syntynyt	1033 tai 1034
Kuollut	21. huhtikuuta 1109
Koulutus ja ura
Koulukunta	skolastiikka
Opettaja	Lanfranc ja Yves de Chartres
[ Muokkaa Wikidatassa ]
Infobox OK

Pyhä Anselm Canterburylainen (1033 tai 1034 – 21. huhtikuuta 1109) oli keskiaikainen filosofi ja teologi. Hän toimi Canterburyn arkkipiispana vuodesta 1093 vuoteen 1109. Häntä kutsutaan skolastiikan perustajaksi.

Toimiessaan arkkipiispana Anselm oli aikansa merkittävimpiä uskonnollisia ja poliittisia vaikuttajia Euroopassa. Hänen kiistansa Vilhelm Punaisen ja Henrik I:n kanssa kirkon oikeuksista johti siihen, että hänet ajettiin kahdesti maanpakoon.

Anselm Canterburylaisen tunnetuin argumentti on niin sanottu ontologinen jumalatodistus eli looginen todistus Jumalan olemassaolosta. Termin ontologinen on kuitenkin vasta jälkeenpäin kehittänyt Immanuel Kant, ja on väitelty, onko Anselmin jumalatodistus tosiasiassa lainkaan ontologinen. Anselm kehitti myös muita jumalatodistuksia, muun muassa kosmologisen ja teleologisen jumalatodistuksen.

Elämä

Varhainen elämä

Anselm syntyi Aostassa, Burgundissa. Aosta sijaitsee Italian Alpeilla Aostan laaksossa (Valle d’Aosta), lähellä 1100-luvun Ranskan ja Sveitsin rajaa. Hän oli syntyisin aatelisperheestä ja hän oli melko varakas. Hänen isänsä Gundulph oli syntyjään lombardialainen ja vaikuttaa olleen luonteeltaan ankara ja väkivaltainen. Hänen äitinsä Ermenberga oli puolestaan viisas ja hyveellinen ja antoi nuorelle Anselmille uskonnollisen kasvatuksen. 15-vuotiaana Anselm halusi siirtyä luostariin, mutta ei saanut siihen lupaa isältään. Pettymys vaikuttaa tuottaneen hänelle psykosomaattisen sairauden, ja parannuttuaan hän vaikuttaa luopuneen opinnoistaan joksikin aikaa ja eläneen huolettomampaa elämää. Tänä aikana hänen äitinsä kuoli ja hänen isänsä käytös muuttui sietämättömäksi. Vuonna 1059 hän lähti kotoa, ylitti Alpit ja matkasi Burgundian ja Ranskan läpi. Anselm päätyi Normandiaan, jonne häntä houkutteli hänen maanmiehensä, Becin benediktiiniläisluostarin esimiehen Lanfrancin maine. Vietettyään ensin jonkun aikaa Avranchesissa hän astui seuraavana vuonna luostariin 27-vuotiaana noviisina.

Vuodet Becissä

Kun Lanfrancista tuli kolme vuotta myöhemmin, vuonna 1063, Caenin luostarin apotti, Anselm valittiin luostarin esimieheksi. Hän toimi virassa viisitoista vuotta. Vuonna 1078 Anselm valittiin luostarin apotiksi luostarin perustajan ja ensimmäisen apotin, soturimunkki Herluinin kuoltua. Hänen toimikaudellaan Becistä tuli Euroopan oppimisen keskus, vaikkakaan Anselm ei vaikuta olleen kovin kiinnostunut hankkimaan luostariin ulkopuolelta tulleilta opiskelijoita. Näinä hiljaisina vuosina Anselm kirjoitti ensimmäiset filosofiset teoksensa, Monologionin ja Proslogionin. Näitä seurasivat Keskustelut totuudesta, Vapaa tahto ja Paholaisen lankeaminen.

Samaan aikaan luostarin vauraus ja maine lisääntyivät, ja sillä oli Englannissa merkittävä omaisuus. Anselmin velvollisuudeksi tuli käydä tarkastamassa omistuksia säännöllisesti. Hän ansaitsi englantilaisten arvostuksen siinä määrin, että he katsoivat hänen olevan luonnollinen Lanfrancin seuraaja Canterburyn arkkipiispan virkaan. Lanfrancin kuoltua kuningas Vilhelm II kuitenkin anasti piispanistuimen omaisuuden ja tulot eikä tehnyt uusia virkanimityksiä.

Nelisen vuotta myöhemmin, vuonna 1092, Anselm palasi Englantiin Chesterin jaarlin Hugh d'Avranchesin kutsusta. Hän viipyi matkalla lähes neljä kuukautta, ja kun hän oli palaamassa, kuningas kielsi häntä. Seuraavana vuonna Vilhelm sairastui vakavasti ja nimesi Anselmin virkaan. Anselm hankki vapautuksen tehtävistään Normandiassa, ja hänet vihittiin piispaksi vuonna 1093.

Canterburyn arkkipiispana

Anselmin ehtona virkaan astuessa oli, että kuninkaan tuli palauttaa kaikki piispanistuimen omaisuus, hyväksyä Anselm hengelliseksi neuvonantajakseen ja hyväksyä Urbanus II paavina vastapaavi Klemens III:n sijasta. Hän sai ainoastaan osittaisen myöntymyksen näille vaatimuksille, ja viimeksi mainittu saattoi hänet suuriin vaikeuksiin kuninkaan kanssa. Kirkon sääntönä oli, että piispojen vihkimykset eivät olleet täydellisiä ennen kuin he saivat palliumin eli paariliinan paavin kädestä. Anselm vaati samoin, että hänen tuli matkata Roomaan saamaan palliumin. Vilhelm ei kuitenkaan sallinut tätä, koska hän ei ollut tunnustanut Urbanusta ja hän piti itsellään oikeuden estää ketään tunnustamasta ketään paaviksi ilman hänen lupaansa. Asian sovittamiseksi kokoontui suuri kirkonmiesten ja aateliston kokous, joka neuvoi Anselmia alistumaan kuninkaan tahtoon. Anselm taipui ja asia siirtyi myöhemmäksi. Vilhelm kuitenkin lähetti samaan aikaan viestinviejänsä Roomaan. He hyväksyivät paavin ja saivat tämän lähettämään legaatin kuninkaan luokse arkkipiispan pallium mukanaan. Näin saatiin aikaan sopu, ja palliumin kysymyksessä saatiin aikaan kompromissi. Kuningas ei antanut sitä Anselmille, vaan se laitettiin Canterburyn alttarille josta Anselm otti sen.

Hieman yli vuotta myöhemmin Anselmin ja kuninkaan väliseen suhteeseen kehittyi uusia ongelmia, ja Anselm matkusti Roomaan saadakseen neuvoja paavilta. Hän sai vaivoin kuninkaalta luvan lähteä. Lokakuussa 1097 hän lähti kohti Roomaa. Vilhelm anasti välittömästi piispanistuimen tulot ja piti ne kuolemaansa saakka. Urbanus otti Anselmin vastaan suurella kunnioituksella Capuan piirityksen aikaan. Anselmin kerrotaan saaneen ylistystä myös piiritykseen osallistuneilta saraseenijoukoilta. Urbanus oli kuitenkin liian varovainen sekaantuakseen riitoihin Englannin kuninkaan kanssa, ja Anselm totesi, ettei hän saa aikaan tuloksia. Hän lähti Roomasta ja vietti jonkin aikaa Schiavin pienessä kylässä, jossa hän viimeisteli Jeesuksen sovitustyötä koskevan teoksena Cur Deus homo. Tämän jälkeen hän vetäytyi Lyoniin. Kun hän yritti palata Englantiin, kuningas ei antanut hänelle lupaa tulla maahan.

Selkkaus kuningas Henrik I:n kanssa

Vilhelm surmattiin vuonna 1100 ja hänen seuraajansa, Henrik I, kutsui Anselmin palaamaan takaisin Englantiin. Henrik kuitenkin vaati, että Anselmin tuli ottaa häneltä uudelleen henkilökohtainen arkkipiispan virkaanasettaminen. Paavilliset ohjeet tätä asiaa koskien olivat kuitenkin selvät: kaikki uskollisuudenvalat maallisille viranomaisille olivat kiellettyjä eikä maallisia viranomaisia tullut hyväksyä virkaan asettajiksi. Anselm esitti tämän kuninkaalle, mutta Henrik ei halunnut luopua edeltäjiensä etuoikeudesta ja ehdotti, että asia tuli käsitellä Pyhän Istuimen edessä. Paavin vastaus vahvisti sen mitä Anselm oli sanonut. Kuningas lähetti toisen lähetystön, joka sai saman vastauksen. Henrik piti kuitenkin päänsä, ja vuonna 1103 Anselm ja kuninkaan lähettiläs lähtivät Roomaan. Paavi Paschal II piti kiinni virkaanasettamisen säädöksistä ja määräsi kirkonkiroukseen kaikki säädöksen rikkojat, pois lukien kuningas Henrik.

Tämä jätti asiat niin kuin ne olivat olleetkin, ja Anselm, jota oli kielletty palaamasta Englantiin ilman kuninkaalle suotuista päätöstä, vetäytyi Lyoniin, jossa hän odotti, ryhtyykö Paschal vahvempiin toimenpiteisiin. Lopulta vuonna 1105 paavi päätyi julistamaan Henrikin kirkonkiroukseen. Kuningas sai tiedon tästä sisareltaan, ja se sai hänet huolestumaan. Järjestettiin kokous jossa saatiin aikaan sovinto. Vuonna 1106 Anselm palasi Englantiin mukanaan paavilta saadut oikeudet perua kirkonkiroukset. Vuonna 1107 pitkä kiista virkaanasettamisesta päättyi, kun kuningas luopui oikeuksistaan. Loput kaksi vuotta Anselm käytti arkkipiispan tehtävien hoitamiseen. Hän kuoli 21. huhtikuuta 1109. Paavi Aleksanteri VI julisti hänet pyhimykseksi vuonna 1494.

Filosofia

Anselmia on pidetty ensimmäisenä tieteellisenä kristittynä teologina. Hänen ainoalla suuremmalla keskiaikaisella edeltäjällään, Johannes Scotus Eriugenalla, oli enemmän taipumusta spekulaatioihin ja mystiikkaan. Anselm sen sijaan harjoitti teologista tutkimusta. Hän tunnisti järjen ja ilmoitetun totuuden välisen suhteen ja pyrki muodostamaan järkiperäisen uskonjärjestelmän.

Perusteet

Anselmin jatkuvana pyrkimyksenä oli tulkita kristillisen uskon sisältö järjellä ymmärrettäväksi ja kehittää järkeenkäypiä totuuksia jotka olivat kietoutuneet uskon sisälle. Ennakkovaatimuksena tällaiselle työlle oli kristillinen tietoisuus, vakaa usko. Anselm kirjoitti: ”Neque enim quaero intelligere ut credam, sed credo ut intelligam. Nam et hoc credo, quia, nisi credidero, non intelligam.” (”En pyri ymmärtämään että uskoisin, vaan uskon että voisin ymmärtää. Sillä tästäkin uskon, että jos en ensin usko, en voi ymmärtääkään”). Mutta kun usko on saavutettu, on pyrittävä perustelemaan järjellä se, mitä uskomme. Olisi väärin olla tekemättä niin: ”Negligentiae mihi esse videtur, si, postquam confirmati sumus in fide, non studemus quod credimus, intelligere.” (”Katson sen epäonnistumiseksi velvollisuuksiamme kohtaan, jos sen jälkeen kun olemme saavuttaneet vankan uskon, emme pyrkisi ymmärtämään mitä uskomme”).

Anselmin tietoteorian perusteet sisältyvät hänen teokseensa De Veritate, jossa hän käsittelee totuutta tietona, tahtomisena ja asioissa, ja kohoaa ajatukseen absoluuttisesta totuudesta, jossa kaikki muut totuudet ovat osallisina. Tämä absoluuttinen totuus on Jumala itse, joka on samalla lopullinen perusta tai prinsiippi sekä asioille että ajattelulle. Jumalan käsite tulee siis järjestelmän etualalle – ennen kaikkea muuta järjelle on tehtävä selväksi, että Jumalalla voidaan todistaa olevan selkeä, todellinen olemassaolo.

Jumalatodistukset

Anselmin jumalatodistukset ovat hänen teostensa Monologion ja Proslogion pääaiheena. Monologionissa todistus perustuu realismin tavallisiin perusteisiin ja muistuttaa hyvin paljon Augustinuksen aiempaa teoriaa. Asioita kutsutaan hyviksi monilla tavoilla ja monessa määrin. Tämä ei olisi mahdollista, jos ei olisi olemassa ehdotonta mittapuuta, jotain joka on hyvää itsessään, josta kaikki hyvät asiat olisivat osallisia. Sama pätee sellaisiin asioihin kuin suuruus, oikeudenmukaisuus ja niin edelleen. — ne ovat osallisia jostain tietystä suuruudesta ja oikeudenmukaisuudesta. Asioiden olemassaolo olisi mahdotonta ilman jotain Olemassa olevaa, josta ne tulevat oleviksi. Tämä absoluuttinen Olemassaolo, tämä hyvyys, suuruus ja oikeudenmukaisuus, on Jumala.

Anselm ei ollut täysin tyytyväinen tähän päättelyyn – se alkoi a posteriori -perustelulla ja sisälsi useita toisistaan lähteviä todistuksia. Hän halusi muotoilla yhden, lyhyen todistuksen. Tämän todistuksen hän esitti Proslogionissa. Kyseessä on hänen kuuluisa ontologinen todistuksensa Jumalan olemassaolosta. Todistuksen mukaan Jumala oli se, mitä suurempaa ei voida kuvitella. Jos tämä, mitä suurempaa ei voida kuvitella, olisi vain ajatuksissa, se ei voisi olla kaikkein suurin, koska siihen voitaisiin lisätä myös olemassaolo, jolloin se tulisi vielä suuremmaksi. Tästä seuraa, että olennolla jota suurempaa ei voida käsittää, eli Jumalalla, on todellinen olemassaolo.

Anselmin ontologinen todistus on ollut kiistan aiheena sen esittämisestä alkaen. Omana aikanaan sitä vastusti munkki Gaunilo nimellä Pro insipiente (Mielettömän puolesta) tunnetussa kirjoitelmassa sillä perusteella, että ajatuksesta ei voida edetä suoraan olemassaoloon. Samanlaista arvostelua ovat esittäneet monet myöhemmät oppineet, heidän joukossaan Tuomas Akvinolainen. Immanuel Kant käytti sitä todistusaineistona kaikkia ontologisia todistuksia vastaan. Anselm vastasi Gaunilon vastalauseisiin nimellä Responsio tunnetussa kirjoitelmassa (suom. Vastaus Gaunilolle) ja liitti sekä Gaunilon kritiikin että oman vastauksensa Proslogionin loppuun sen liitteiksi.

Anselm kirjoitti myös muita todistuksia Jumalan olemassaolon puolesta. Ne perustuivat kosmologisille ja teleologisille todisteluille.

Muita teoksia

Kun Jumalan olemassaolo oli Anselmin mukaan näin todistettu, hän jatkoi kristillisten luomis- ja kolminaisuusopin järjenmukaisten perusteiden määrittelyllä. Kolminaisuusoppia koskien hän sanoi, että emme voi tuntea Jumalaa itsessään, vaan pelkästään hänen luomistekojensa analogian jälkeen. Erityinen käytetty analogia oli ihmisen itsetietoisuus. Tietoisuuden erikoinen kaksoisluonne, muisti ja ymmärrys, edustaa [Isän ja Pojan välistä suhdetta. Näiden kahden keskinäinen rakkaus joka seuraa niiden välisestä suhteesta symboloi Pyhää Henkeä. Muut ihmiseen liittyvät teologiset doktriinit, kuten perisynti ja vapaa tahto, käsitellään Monologionissa ja muissa sekalaisissa tutkielmissa.

Anselmin suurimmassa teoksessa Jumala ihmiseksi (Cur Deus Homo?) Anselm pyrki esittämään selkeän, jopa pakanoiden ymmärrettävissä olevan, järkeen perustavan välttämättömyyden joka oli kristillisen sovitusmysteerin, Jeesuksen sovitustyön, takana. Teoria perustui kolmeen seikkaan: että Jumalan kunnia ja oikeudenmukaisuus vaatii sovitusta; että sellaisen sovituksen voi tuottaa vain jumal-ihmisen, Jeesuksen, erityisluonne; ja että tämän äärettömän arvokkaan henkilön vapaaehtoinen kuolema todellakin tuotti sovituksen. Tämän hän todisti seuraavasti. Kaikki ihmisten teot ovat Jumalan kunnian edistämistä varten. Jos ihmiset tekevät sen sijaan syntiä, eli jos Jumalan kunniaa loukataan, ihminen ei itse voi sovittaa sitä. Jumalan oikeudenmukaisuus kuitenkin vaatii sovitusta. Koska Jumalan iankaikkisen kunnian loukkaus on aina yhtä iankaikkinen, myös sovituksen tulee olla iankaikkinen, eli sen tulee käydä kaiken ei-jumalallisen yli. Tällaisen rangaistuksen voi maksaa vain Jumala itse, ja koska rangaistus vaadittiin ihmiseltä, se täytyy maksaa ihmisen muodossa. Näin sovituksen voi suorittaa vain jumal-ihminen. Tämä jumal-ihminen, synnittömänä, on vapaa synnistä seuraavasta rangaistuksesta. Hänen uhrinsa on siis vapaaehtoinen, eikä vaadittu. Sen ansio on siis iankaikkinen. Jumalan oikeudenmukaisuus on näin lepytetty ja hänen armonsa voi langeta ihmisille.

Tämä käsitys on vaikuttanut suuresti kirkon oppeihin ja tarjonnut pohjan katolisen kirkon käsitteelle ansioiden aarteesta. Käsitys edistyi selvästi vanhasta kirkkoisien teologiasta, koska se korvasi Jumalan ja Saatanan välisen kilpailun Jumalan hyvyyden ja oikeudenmukaisuuden kilpailulla. Anselm ei liittänyt teoriaansa eettistä ulottuvuutta ja jätti tuomitun ihmisen tietoisuuden kokonaan huomiotta. Tässä suhteessa hänen teoriansa on selvässä ristiriidassa myöhemmän Pierre Abélardin käsityksen kanssa. Hän katsoi, että teon siveellinen luonne määräytyy ainoastaan teon tekijän tarkoituksen, ei varsinainen teon mukaan.

Teokset

• Monologion (1076)
• Proslogion (1077–1078)
• Jumala ihmiseksi (Cur Deus Homo?, 1094–1098)
• De grammatico (1080–1085)
• De veritate (”Keskustelut totuudesta”) (1080–1085)
• De libertate arbitrii (”Vapaa tahto”) (1080–1085)
• De casu diaboli (”Paholaisen lankeaminen”) (1085–1090)
• De Incarnatione Verbi
• Fragmenta Philosophica
• Meditatio Redemptionis Humanae
• De Conceptu Virginali
• De Processione Spiritus Sancti
• De Sacramentis
• De Concordia

Tunnustukset

Keskiajalla Anselmin teokset eivät saaneet ansaitsemaansa huomiota ja samaa kunnioitusta kuin myöhemmin. Se johtui todennäköisesti niiden epäjärjestelmällisestä luonteesta, sillä ne olivat enimmäkseen traktaatteja tai dialogeja yksittäisistä kysymyksistä, eivät laajoja tutkielmia, kuten esimerkiksi Tuomas Akvinolaisen teokset.

Katolinen kirkko kunnioittaa Anselmia pyhimyksenä ja viettää hänen kuolinpäiväänsä, 21. huhtikuuta, hänen muistopäivänään. Sama päivä on Suomessakin Anselmin nimipäivä. Paavi Klemens XI julisti Anselmin kirkonopettajaksi vuonna 1720. Kahdeksansataa vuotta hänen kuolemansa jälkeen, 21. huhtikuuta 1909, paavi Pius X julkaisi ensyklian Communion Rerum, joka ylisti Anselmia ja hänen kirkollista uraansa ja kirjoituksiaan.

Kirjallisuutta

Suomennetut teokset

• Anselm Canterburylainen: Jumala ihmiseksi. Minkä tähden Jumala tuli ihmiseksi. ((Cur Deus homo, 1098.) Latinasta suomentanut Heikki Koskenniemi. Johdanto Simo Kiviranta. Kristikunnan klassikkoja 5) Helsinki: SLEY-kirjat, 1991. ISBN 951-618-000-0
• Anselm Canterburylainen: Kaksi kirjoitusta Jumalan olemassaolosta. Monologion & Proslogion. ((Monologion & Proslogion, 1077–1083.) Suomentanut sekä johdannon ja selitykset laatinut Toivo J. Holopainen) Helsinki: Gaudeamus, 2019. ISBN 978-952-345-000-4 (Sisältää myös Gaunilon kirjoitelman Mielettömän puolesta ja Anselmin Vastauksen Gaunilolle.)
• Anselm Canterburylainen: Ymmärrystä etsivä usko. ((Proslogion, 1077–1078.) Johdanto, suomennos, selitykset Paavo Rissanen. Hengen tie 13) Helsinki: Kirjaneliö, 1986. ISBN 951-600-698-1

Muuta kirjallisuutta

• Sweeney, Eileen C.: Anselm of Canterbury and the Desire for the Word. Washington: The Catholic University of America Press, 2012. ISBN 978-0-8132-1958-5 (englanniksi)

Aiheesta muualla

Artikkeleita

• Karimies, Ilmari: Jumalan olemus klassisessa teologiassa Anselm Canterburylaisen pohjalta^{[vanhentunut linkki]}.
• Kent, William: St. Anselm Catholic Encyclopedia. 1911. New York: Robert Appleton Company. (englanniksi)
• Sadler, Greg: St. Anselm of Canterbury The Internet Encyclopedia of Philosophy. (englanniksi)
• Williams, Thomas: Saint Anselm The Stanford Encyclopedia of Philosophy. The Metaphysics Research Lab. Stanford University. (englanniksi)

Teoksia

• Anselm Canterburylaisen teoksia. Christian Classics Ethereal Library. (englanniksi)
• Anselm Canterburylaisen teoksia. Latin Library. (latinaksi)

Keskiajan filosofia

• Alkuin
• Rabanus Maurus
• Johannes Scotus Eriugena
• Avicenna
• Petrus Damianus
• Avicebron
• Anselm Canterburylainen
• Roscellinus
• Bernardus Chartreslainen
• Theodoricus Chartreslainen
• Avempace
• Gilbertus Porretanus
• Pierre Abélard
• Willelmus Concheslainen
• Petrus Lombardus
• Johannes Salisburylainen
• Averroës
• Maimonides
• Robert Grosseteste
• Albert Suuri
• Alexander Halesilainen
• Petrus Hispanus
• Willelmus Auvergnelainen
• Henri Ghentiläinen
• Roger Bacon
• Bonaventura
• Tuomas Akvinolainen
• Sigerus Brabantilainen
• Boethius Dacialainen
• Mestari Eckhart
• Johannes Duns Scotus
• Vilhelm Occamilainen
• Jean Buridan
• Godefridus Fontaineslainen
• Aegidius Roomalainen