Uusi testamentti

Uusi testamentti on kristinuskon ohjeellinen tekstikokoelma eli kaanon. Kristittyjen mukaan se on kaksiosaisen Raamatun jälkimmäinen osa ja jatkoa Vanhalle testamentille.

Uusi testamentti sisältää 27 kirjaa. Sen evankeliumeissa (koineekreikaksi euangelion, suomeksi ’ilosanoma’ tai ’hyvä sanoma’) keskitytään Jeesuksen opetuksiin, elämään, kuolemaan ja ylösnousemukseen. Evankeliumien lisäksi Uusi testamentti sisältää ensimmäisen kristillisen historiateoksen, kolmetoista apostoli Paavalin kirjoittamaa kirjettä, kahdeksan niin sanottua yleistä kirjettä sekä yhden apokalypsin eli ilmestyksen.

Uuden testamentin kirjat kirjoitettiin vuosina 50–150 koineekreikaksi.^[1] Ensimmäisinä kaanonin aseman saavuttivat Paavalin kirjeet ja neljä evankeliumia. Lopullisesti kaanon oli valmis neljänteen tai viidenteen vuosisataan mennessä. Uuden testamentin nykyisen kaanonin luetteli ensimmäisenä Athanasios Aleksandrialainen vuonna 367.^[2]

Kulttuuritausta

Rooman valta

Uuden testamentin juuret ovat juutalaisuudessa, minkä lisäksi vaikutteita on tullut kreikkalais-roomalaisesta kulttuurista. Rooman valtakunta oli jaettu eri hallintoalueisiin, joista Uuden testamentin tapahtumat sijoittuvat läheisesti Palestiinan alueeseen.^[3]

Ajanlaskun alussa roomalaisten maaherrojen toimet herättivät tyytymättömyyttä. Erityisesti selootit yllyttivät kapinoimaan roomalaisia vastaan. Vuonna 66 juutalaiset alkoivat kapinoida avoimesti, mikä päättyi käytännössä Jerusalemin kukistumiseen vuonna 70. Juutalaissodan jälkeen Jerusalem menetti merkityksensä juutalaisen uskon keskuksena, ja Juudean itsehallinto lakkautettiin.^[3]

Hellenistinen kulttuuri

Rooman valtakunnan itäosissa vallitsi hellenistinen kulttuuri. Ajanlaskun alussa sen tuntomerkkejä olivat seuraavat:^[4]

Klassisesta kreikan kielestä yksinkertaistetun niin sanotun koineekreikan käyttö yleiskielenä. Tosin Juudean alueella puhuttiin heprean sukulaiskieltä arameaa.
Maailmankansalaisuus ja yksilökeskeisyys.
Kyynisen koulukunnan filosofia, jossa korostettiin riippumattomuutta kaikista tarpeista.
Stoalainen filosofia, jossa korostettiin mielenrauhaa ja kohtaloon tyytymistä.
Pelastusta lupaavien mysteeriuskontojen nousu, jotka alkoivat syrjäyttää valtiovallan virallisia jumalia.
Uskonnollis-filosofisen gnostilaisuuden vaikutus toisen ja neljännen vuosisadan välillä. Gnostilaisuus oli hyvin monimuotoista, mutta sitä yhdisti dualismi, kaksijakoinen todellisuuskäsitys. Aine ja henki erotettiin selkeästi toisistaan, samoin kuin kaikkeuden rakentanut luojajumala eli demiurgi ja todellinen valon Jumala.

Juutalainen yhteisö

Juutalaisuus oli levinnyt ympäri Välimeren maita Rooman valtakunnan myötä, ja uskonto oli muokkautunut monimuotoiseksi. Kuitenkin kaikkia yhdisti uskomus, että Jumala on tehnyt liiton Abrahamin ja sitä kautta Israelin kansan kanssa. Vastaavasti Mooseksen kautta saatiin laki, joka kertoo liiton solmimisesta ja sen ehdot. Juutalaisuus ei perinteisesti jaa asioita maallisiin ja uskonnollisiin, vaan kaikki elämän asiat ovat osa jumalanpalvelusta.^[5]

Jerusalemin temppelin tuhoutuminen pakotti keskittämään monimuotoisen juutalaisuuden yhtenäisempään muotoon.^[6] Ennen temppelin tuhoa Palestiinan juutalaisten joukossa oli viisi eri puoluetta tai ryhmää.^[5]

Farisealaiset pyrkivät noudattamaan Mooseksen lakia mahdollisimman tarkasti. He vaalivat myös suullista perintöä, sillä farisealaisten mukaan Jumala oli ilmoittanut heille Mooseksen jälkeistä sanomaa. Tavallinen kansa arvosti farisealaisten hurskautta, ja Jerusalemin temppelituhon jälkeen heidän opetuksistaan tuli juutalaisuuden kantava voima.
Saddukeukset olivat juutalaisen yhteiskunnan yläluokasta koostunut puolue. He pyrkivät pitämään mahdollisimman hyviä suhteita roomalaisiin, jotta temppelikultti ja muu elämä ei häiriintyisi. Jerusalemin temppelituhon myötä saddukeukset menettivät merkityksenä.
Kuolleenmeren lähellä asui eristäytynyt Qumranin yhteisö, joka on yhdistetty yleensä essealaisiin. Se suhtautui arvostelevasti Jerusalemin temppelikulttiin. Juutalaissotien myötä yhteisö tuhoutui, mutta siitä on säilynyt nykyaikaan Kuolleenmeren kääröt.
Selootit kannattivat suoraa toimintaa roomalaisia vastaan. Ryhmä teki salamurhia.

Suurin osa juutalaista ei sitoutunut mihinkään näistä ryhmistä.^[5] Palestiinan ulkopuolelle muuttaneita juutalaisia kutsuttiin hellenistijuutalaisiksi. He eivät puhuneet arameaa vaan koineekreikkaa, ja heidän Raamattunsa oli kreikankielinen Septuaginta.^[7]

Palestiina oli juutalaisen kulttuurin ydinaluetta, mutta Rooman valtakunnassa vallitseva hellenistinen kulttuuri vaikutti myös siellä. Jotkut juutalaiset sopeutuivat hellenismiin uskonnon sallimissa rajoissa, kun taas toiset vastustivat sitä ankarasti. Kristinusko suhtautui hellenismiin avoimemmin ja Uudessa testamentissa näkyy hellenististen filosofioiden vaikutus. Erityisesti uusplatonismi vaikutti toiselta ja kolmannelta vuosisadalta alkaen kristilliseen ajatteluun.^[5]

Kokoaminen ja kanonisointi

Pääartikkeli: Uuden testamentin kaanon

Synty

Jeesuksen ja hänen seuraajiensa luoma uskonnollinen liike levisi nopeasti Välimeren maihin. Kodeissa kokoontuvia seurakuntia syntyi rannikoilla ja matkareittien varrella, ja myöhemmin ne järjestäytyivät yhteisöiksi. Kristinuskon keskeiset opinkappaleet muodostuivat ensimmäisen sadan vuoden aikana.^[8]

Uuden testamentin tekstien mukaan ensimmäiset kristityt pitivät itseään juutalaisina, jotka uskoivat Jeesuksen olevan Jumalan lähettämä Messias. Vähitellen kristinusko muodostui omaksi uskonnokseen. Kristityt alkoivat laatia omaa kirjallisuutta, jonka varhaisin laji oli kirje. Tunnetuin kirjeiden kirjoittaja oli apostoli Paavali. Hänen kirjeensä ovat ainoita ensimmäisen kristillisen sukupolven aikana syntyneitä tekstejä, jotka ovat säilyneet nykyaikaan asti.^[8]

Oppi Jeesuksesta koottiin vähitellen kirjalliseen muotoon erilaisiksi evankeliumeiksi. Kirjeiden ja evankeliumeiden lisäksi syntyi uskonnollisia tutkielmia ja saarnakirjallisuutta. Uuteen testamentin kaanoniin eli ohjeelliseen tekstikokoelmaan päässeistä kirjoituksista vanhimmat ovat Paavalin kirjeet 50-luvulta. Evankeliumit laadittiin 70–100-lukujen välissä ja myöhäisin kirja, Toinen Pietarin kirje, kirjoitettiin toisen vuosisadan puolivälissä.^[8]

Kaanonin muodostaminen

Varhaiset kristityt pitivät juutalaisten pyhiä kirjoituksia ohjeellisina. Kristityt käyttivät erityisesti heprealaisen Raamatun, Tanakin, kreikankielistä käännöstä Septuagintaa. Se kulki yksinkertaisesti nimellä ”kirjoitukset” (kreikaksi grammata) eli Raamattu.^[9] Vähitellen Tanakin rinnalle syntyi kristittyjen laatimia kirjoja. Toisella vuosisadalla näitä kirjoja ryhdyttiin kokoamaan nimen ”Uusi testamentti” alle, vaikkakaan tuolloin ei ollut yksimielisyyttä, mitkä kirjat hyväksyttiin ohjeellisiksi.^[2]

Varhaisissa seurakunnissa luettiin Tanakin – tai hieman laajemman Septuagintan – ohella myös tunnettujen kristittyjen opettajien kirjeitä ja kirjoja. Varhaiskristillisyys ei ollut yhtenäinen liike, ja eri tulkintojen kannattajien välillä oli ristiriitoja.^[2] Vasta toisella vuosisadalla kirkon linja haluttiin yhtenäistää, mihin antoi lisäpontta erityisesti ”harhaopettaja” Markion.^[9]

Uuden testamentin kaanon eli ohjeellisen tekstikokoelman rajat määriteltiin pääasiassa toisella ja kolmannella vuosisadalla. Tältä ajalta tietoa on niukasti ja hajanaisesti. Sen sijaan neljänneltä vuosisadalta löytyy kanonisointiin liittyvää pohdintaa merkittävästi. Kaanonin rajoista kirjoiteltiin kristittyjen parissa, ja se oli puheenaihe neljännen sekä viidennen vuosisadan eri kirkolliskokouksissa.^[10]

Koko tapahtumasarjaa ei tunneta tarkasti, mutta lopputuloksena kaanoniin valittiin 27 kirjaa. Tiettyjen kirjojen valinnoilla Uuteen testamenttiin oli todennäköisesti neljä syytä:^[2]

Apostolinen alkuperä: kirjat olivat ainakin nimellisesti apostoleiden tai heidän työtovereidensa laatimia.
Varhaiskristillisiin keskuksiin, kuten Rooma tai Efesos, viittaavaa kirjallisuutta suosittiin.
Katolisuus, eli kirja oli käytössä yleisesti kirkossa.
Oikeaoppisuus, eli kirja ei sisällä harhaoppeja.

Ensimmäisinä kaanonin aseman saavuttivat Paavalin kirjeet ja neljä evankeliumia. Lopullisesti Uusi testamentti -tekstikokoelma oli valmis neljänteen tai viidenteen vuosisataan mennessä. Uuden testamentin kaanonin, sellaisena kuin se nykyisin tunnetaan, luetteli ensimmäisenä Aleksandrian piispa Athanasios Suuri kirkolleen osoitetussa kirjeessä vuonna 367.^[2]

Tämänkään jälkeen ei ollut täysin yhtenäistä kaanonia. Itäinen kirkko kyseenalaisti Ilmestyskirjan, ja läntinen kirkko vastaavasti epäröi Heprealaiskirjeen kanonisointia.^[2] Läntisen kirkon vastustuksen syynä oli kirjeen maininta siitä, ettei kasteen jälkeisiä syntejä voi saada enää anteeksi.^[11]^[12]^[10]

Kaanonin ulkopuolinen kirjallisuus

Pääartikkeli: Uuden testamentin apokryfinen kirjallisuus

Katso myös: Apokryfiset kirjat

Kaanonin ulkopuolelle jäi suuri määrä kirjallisuutta, jota luettiin ensimmäisinä vuosisatoina varhaiskristillisissä seurakunnissa. Kristinusko ei ollut yhtenäinen vielä ensimmäisten vuosisatojen aikana. Merkittäväksi uskonnolliseksi liikkeeksi nousi salattua tietoa korostanut gnostilaisuus, joka loi runsaasti kirjallisuutta toisen ja neljännen vuosisadan välillä.^[13] Kaanonin ulkopuolelle jääneitä eli apokryfisiä kirjoituksia on säilynyt vaihtelevasti. Joistakin tiedetään pelkkä nimi, toisista on löytynyt lyhyitä katkelmia, ja näiden lisäksi on olemassa kokonaisia käsikirjoituksia – vieläpä useita eri versioita.^[14]

Ehkä merkittävin kaanonin ulkopuolinen teos on Tuomaan evankeliumi, joka koostuu lyhyistä Jeesuksen lauseiden kokoelmista. Teos on laadittu vuosien 100–150 tienoilla. Se muistuttaa oletettua Q-lähdettä käyttäviä Matteuksen ja Luukkaan evankeliumeita.^[13] Tuomaan evankeliumi on leimattu gnostilaiseksi, vaikka se oli varsin käytetty monissa varhaiskristillisissä seurakunnissa.^[15]

Vuosina 80–160 kirjoitettiin teoksia, jotka olivat sisällön ja ajankohdan puolesta lähellä kanonisoituja kirjoja. Ne kulkevat nimellä apostolisten isien kirjat eli Apostoliset isät.^[13] Korkeassa arvossa olivat myös Hermaan Paimen, Ensimmäinen Klemensin kirje, Didakhe, Barnabaan kirje, Pietarin ilmestys ja Paavalin teot.^[13]

Evankeliumien synty

Pääartikkeli: Evankeliumit

Sanan alkuperä ja syntyhistoria

Evankeliumit ovat Jeesuksen opetuksista, teoista, kuolemasta ja tyhjän haudan löytymisestä kertovia kirjoja.^[16] Evankeliumikirjat koottiin jälkikäteen suullisen ja osittain kirjallisen perimätiedon pohjalta, ei silminnäkijöiden laatimina.^[17]

Markus aloittaa kirjansa sanalla evankeliumi, ilosanoma, tarkoittaen sillä Jeesuksesta julistamista, ei Jeesuksesta kertovia kirjoja. Myös Paavali kirjoitti tehtäväkseen julistaa evankeliumia, ilosanomaa, Jeesuksen kuolemasta ja ylösnousemuksesta.^[18] Vasta toisella ja kolmannella vuosisadalla Jeesuksesta kertovat kirjat vakiintuivat evankeliumeiksi.^[19]

Uuteen testamenttiin kuuluvat evankeliumit ovat:

Evankeliumit eivät itse nimeä kirjoittajiaan. Kirjoittajien nimet ovat peräisin toiselta vuosisadalta.^[16] Varhaisen kirkon usko Jeesuksen ylösnousemukseen muokkasi merkittävästi suullista perimätietoa.^[17]

Evankeliumien kirjoittajat, evankelistat, muokkasivat perimätietoa ja tulkitsivat sitä eteenpäin, mikä oli yleinen käytäntö antiikin maailmassa. Kirjoittajat eivät kopioineet lähteitä suoraan vaan tekivät niihin uskonnollisia tulkintoja. Teksteihin jääneitä aukkoja saatettiin paikata kirjoittajien omilla tarinoilla. Kirjoittajien tarkoituksena ei ollut laatia historiallista selostusta vaan kertoa ja julistaa sanomaa.^[17]

Keskinäiset suhteet ja lähteet

Pääartikkeli: Synoptiset evankeliumit

Kolmea ensimmäistä evankeliumia – Matteuksen, Markuksen ja Luukkaan evankeliumeita – kutsutaan synoptisiksi eli ”yhdessä katsoviksi” evankeliumeiksi. Niiden yhtäläisyydet ovat niin suuret, että niillä oletetaan olleen yhteisiä lähteitä ja niiden katsotaan lainanneen tekstiä toisiltaan. Sen sijaan Johanneksen evankeliumi eroaa näistä kolmesta ensimmäisestä evankeliumista merkittävästi.^[20]

Yleisimmän käsityksen mukaan Markuksen evankeliumi on vanhin, ja Matteus ja Luukas ovat käyttäneet sitä lähteenään. Tämän lisäksi Matteuksella ja Luukkaalla on tekstiä, jota ei löydy Markuksen evankeliumista. Tästä on päätelty, että heidän käytettävänään oli Markuksen evankeliumin lisäksi toinen yhteinen kirjallinen lähde, jota tutkijat kutsuvat Q-lähteeksi.^[20]

Näiden yhteisten lähteiden lisäksi Matteuksella ja Luukkaalla oli käytössään omaa erillistä erityisaineistoa. Esimerkiksi niin sanottu jouluevankeliumi perustuu pelkästään Luukkaan omaan lähteeseen. Erityisaineisto voi olla peräisin suullisesta tai kirjallisesta lähteestä, tai kirjoittaja on sepittänyt ne itse.^[20]

Johanneksen evankeliumi eroaa niin rakenteellisesti kuin tyylillisestikin synoptisista evankeliumeista. Johanneksen evankeliumin kirjoittaja oli omaleimainen ja itsenäinen uskonnollinen ajattelija. Yritettäessä muodostaa käsitystä historiallisesta Jeesuksesta synoptisia evankeliumeja on pidetty luotettavampina.^[21]

Markuksen evankeliumi

Pääartikkeli: Evankeliumi Markuksen mukaan

Markuksen evankeliumi on evankeliumeista vanhin. Kirjoittajaa siinä ei mainita, ja kyseinen tieto on peräisin toiselta vuosisadalta. Kirkkoisä Eusebios lainasi pyhimys Papiaan kirjoitusta noin vuodelta 130, jossa hän sanoi Markuksen olleen Pietarin tulkki.^[22]

Evankeliumi ajoitetaan yleensä 60–70-lukujen taitteeseen. Teos on syntynyt Jerusalemin temppelin tuhon kynnyksellä vuonna 70 tai juuri sen jälkeen. Kirjoituspaikasta ei ole varmaa tietoa. Kiinnostus juutalaissotaan ja Jerusalemin temppeliin viittaisi Palestiinaan tai sen välittömään läheisyyteen. Toisaalta virheelliset tiedot maantieteessä ja juutalaisten tavoista sijoittavat evankeliumin Palestiinan ulkopuolelle. Monet ovat väittäneet kirjoituspaikaksi Roomaa, koska perimätieto on yhdistänyt kirjoittajan Pietariin.^[22]

Markuksen kieli on yksinkertaista puhekielistä kreikkaa. Markus on koonnut tietonsa suullisesta ja mahdollisesti kirjallisesta perimätiedosta.^[23] Markuksen evankeliumi on kanonisoiduista evankeliumeista lyhyin. Se ei kerro mitään Jeesuksen syntymästä ja lapsuudesta.^[24]

Markuksen evankeliumi jakautuu asiasisällöltään kolmeen osaan. Aluksi Jeesus opettaa ja tekee ihmetekoja. Tämän jälkeen Jeesus ja hänen oppilaansa eli opetuslapsensa keskustelevat ja ennustetaan Jeesuksen tulevat kärsimykset. Lopuksi kuvataan Jeesuksen viimeiset päivät ja tyhjän haudan löytyminen.^[23]

Muihin evankeliumeihin verrattuna Markuksella ei ole niin selkeää jäsentelyä kuin Matteuksella, niin selkeää ohjelmaa kuin Luukkaalla eikä niin vahvaa teologiaa kuin Johanneksella. Markuksen esitystapa on ”kansanomainen” ja sanoma on kohdistettu jo perustiedot tuntevalle lukijalle.^[24]

Matteuksen evankeliumi

Pääartikkeli: Evankeliumi Matteuksen mukaan

Matteuksen evankeliumi toimi pitkään kirkon pääevankeliumina. Tähän oli monia syitä. Evankeliumissa käsitellään paljon seurakuntaan liittyviä asioita ja Jeesus esitellään seurakunnan opettajana. Ensimmäisinä vuosisatoina läntisessä kirkossa Rooman seurakunta haki itselleen johtavaa asemaa, ja Matteuksen evankeliumin kiinnostus apostoli Pietariin sopi tähän pyrkimykseen.^[25]

Matteuksen evankeliumi ei mainitse kirjoittajaansa ja Matteuksen nimi liitettiin kirjaan toisella vuosisadalla. Tieto tuli kirkkoisä Eusebiokselta, joka lainasi pyhimys Papiaksen kirjoitusta. Lainauksen perusteella Matteuksen evankeliumia pidettiin silminnäkijän kertomuksena ja siten muita evankeliumeja vanhempana. Myöhempi tutkimus on paljastanut tämän uskomuksen virheelliseksi, sillä Matteuksen evankeliumin kirjoittaja on käyttänyt hyväkseen kirjallisia lähteitä, kuten Markuksen evankeliumia.^[25]

Evankeliumi on kirjoitettu noin 80– ja 100-lukujen välisenä aikana. Kirjoituspaikkana pidetään Syyriaa. Tätä tukevat yksittäiset maininnat evankeliumissa, vaikutus syyrialaiseen Didakhe-kirjaan sekä juutalaisuuden ja kristinuskon kuvaukset, jotka sopivat etenkin Antiokian seurakunnan tilanteeseen.^[25]

Matteuksen evankeliumi on kirjoitettu paremmalla kreikalla kuin Markuksen evankeliumi. Se on hyvin jäsennelty kokonaisuus, jota kehystävät Jeesuksen lapsuuskertomukset, vuorisaarna ja kuvaus hänen kuolemastaan ja ylösnousemuksestaan. Kirjoittajalla on juutalaiset juuret, joista hän ammentaa uutta ja vanhaa teologiaa.^[26]

Matteuksen evankeliumilla on historiallinen kehityskaari, josta voidaan päätellä Matteuksen seurakunnan tilanne. Aluksi evankeliumia, ”hyvää sanomaa”, julistetaan vain juutalaisille, mutta myöhemmin sanomaa ryhdytään julistamaan myös ei-juutalaisille, pakanoille. Matteus on lisännyt lähteenään käyttämänsä Markuksen tekstiin maininnan, jolla Jumalan valtakunta siirtyy juutalaisilta kaikille.^[27] Matteuksen seurakunnalle oli tärkeää tehdä lähetystyötä pakanoiden keskuudessa.^[28]^[26]

Luukkaan evankeliumi

Pääartikkeli: Evankeliumi Luukkaan mukaan

Luukkaan väitetään kirjoittaneen Luukkaan evankeliumin ja Apostolien teot. Kirjoittajan nimeä ei mainita missään vaiheessa, vaan kirjat liitettiin Luukkaaseen toisella vuosisadalla.^[29] Luukkaasta tiedetään varmasti vain, että hän oli yleissivistynyt historioitsija ja kirjailija.^[29]

Luukas tavoittelee historiankirjoittamisen tyyliä. Hän on tuntenut ainakin Markuksen evankeliumin ja Q-lähteen. Yleisen käsityksen mukaan Luukas lainaa Q-lähdettä tarkemmin kuin Matteus. Näiden lisäksi Luukas on käyttänyt omia lähteitään lähes puoleen kirjasta, josta osa on perimätietoa ja osa kirjoittajan omasta kynästä.^[30]

Johanneksen evankeliumi

Pääartikkeli: Evankeliumi Johanneksen mukaan

Johanneksen evankeliumissa Jeesus kehottaa opetuslapsia rakastamaan toisiaan ja kutsuu erästä opetuslasta rakkaimmaksi. Kirkkoisä Irenaeus esitti toisella vuosisadalla, että Jeesuksen rakkain opetuslapsi oli Johannes, joka olisi myös kirjoittanut evankeliumin. Tämä käsitys eli pitkään kirkollisessa perinteessä, kunnes se hylättiin ongelmallisena.^[31]

Evankeliumissa rakkain opetuslapsi ja Johannes ovat kaksi eri henkilöä. Samaten Johanneksen evankeliumin kuva Jeesuksesta eroaa huomattavasti synoptisista evankeliumeista. Kirjoittaja ei ole ollut silminnäkijä, eikä muissa evankeliumeissa mainita Jeesuksella olleen rakkainta opetuslasta. Alkuperäisestä Johanneksen evankeliumista ei löydy mainintaa rakkaimmasta opetuslapsesta kirjoittajana, vaan se on liitetty myöhemmin viimeiseen, 21. lukuun.^[31]

Johanneksen evankeliumin varhaisin käsikirjoitus on ajoitettu vuoteen 125, mutta teos oli syntynyt jonkin aikaa ennen sitä.^[31]

Johanneksen evankeliumin tyyli poikkeaa synoptisista evankeliumeista. Se sisältää pitkiä Jeesuksen opetuspuheita, jotka ovat paikoin vaikeaselkoisia. Johanneksen evankeliumi jaetaan karkeasti kahteen osaan. Luvuissa 1–12 (niin sanottu tunnustekojen kirja) Jeesus tekee ihmeitä ja pitää julkisia puheita. Luvuissa 13–21 (niin sanottu kirkkauden kirja) Jeesus valmistaa opetuslapset kohtaloonsa, hänet surmataan ja lopulta ilmestykset todistavat ylösnousemuksesta.^[32]

Johanneksen lähteet ovat vaikeampia tunnistaa kuin muiden evankeliumeiden. Tutkijat eivät ole yksimielisiä siitä, tunsiko Johannes synoptiset evankeliumit vai ei. Johanneksen evankeliumi sisältää useita kerrostumia, sillä vanhempaa tekstiä on paikoin täydennetty ja laajennettu nuoremmalla tekstillä.^[32]

Johanneksen kirjoittaja elää vaihetta, jossa kristillinen liike etääntyy juutalaisista juuristaan. Tämä näkyy siinä, että evankeliumissa Jeesuksen esitetään katsovan juutalaisuutta ikään kuin ulkopuolelta. Jeesuksen kuuntelijat ja vastustajat kuvataan yleistävällä käsitteellä juutalainen. Huippunsa erottelu saavuttaa kohdassa, jossa Jeesus väittää, ettei Jumala ole juutalaisten Isä, koska he eivät usko Poikaan.^[33] Evankeliumin jyrkät lausunnot selittyvät Johanneksen seurakunnan tilanteesta, jossa irtaantuminen synagogasta on johtanut ristiriitoihin ja välirikkoon.^[34]

Johanneksen evankeliumin erityispiirteenä on jako hyvään ja pahaan tai oikeaan ja väärän. Tämä kahtiajako huipentuu ihmisten jakamiseen pimeyden vallassa oleviin ja Jumalan omiin. Myös uskon kohde on poikkeava. Synoptisissa evankeliumeissa usko kohdistuu Jumalaan ja Jeesuksen sanomaan, kun vastaavasti Johanneksen evankeliumissa uskon kohde on Jeesus itse.^[34]

Apostolien teot

Pääartikkeli: Apostolien teot

Luukas laati kaksiosaisen teoksen, joista Luukkaan evankeliumi kertoo Jeesuksesta ja Apostolien teot taas evankeliumin jälkeisestä ilosanoman levittämisestä. Luukas oli tuottelias kirjoittaja, ja yli neljännes Uuden testamentin teksteistä on hänen.^[35]

Apostolien teot on ensimmäinen kirkkohistorian esitys. Se ei ole historiallisen tarkka kuvaus, vaan valikoiva ja juonellinen kertomus evankeliumin leviämisestä Jerusalemista Roomaan. Näihin tapahtumiin sisältyvät muun muassa seurakunnan perustaminen ja täyttyminen Pyhällä Hengellä ensimmäisenä helluntaina sekä apostolien suorittaman lähetystyön alkuvaiheet Rooman valtakunnan alueella. Yleisimmän käsityksen mukaan Luukas on pääpiirteittäin tiennyt tapahtumien kulusta. Sen sijaan matkakertomuksen yksityiskohdat hän on sepittänyt omasta kynästään.^[36]

Jotkut liittivät Evankeliumin ja Apostolien tekojen kirjoittajan Luukakseen, joka mainitaan Paavalin kirjeissä. Paavalin kirjeissä mainittu Luukas oli ammatiltaan lääkäri.^[29] Sairauskuvauksien perusteella kirjoittaja tuskin oli lääkäri.^[35] Apostolien tekojen kirjoittajaa on pidetty Paavalin matkakumppanina, koska hän kirjoittaa ajoittain me-muodossa.^[37] Oletus matkakumppanuudesta ei kuitenkaan sovi yhteen kirjoitusten sisällön kanssa.^[35] Kirjoittaja katoaa ajoittain näyttämöltä ja jatkaa hän/he-muodossa.^[37] Kirjoittaja ei kerro mitään itsestään tai toimistaan matkakumppanina. Apostolien teoissa ei ole suoria merkkejä, että kirjoittaja olisi henkilökohtaisesti tuntenut Paavalin.^[29]

Luukas ratkaisee kristinuskon suhtautumisen juutalaiseen lakiin eri tavalla kuin Paavali. Tämä on vääristänyt Apostolien tekojen kuvaa Paavalista. Luukkaan mukaan Mooseksen laki velvoittaa edelleen juutalaiskristittyjä.^[38] Tämä ei sovi yhteen Paavalin kirjeiden sanoman kanssa.^[39] Luukas muokkasi kuvaa Paavalista teologisista ja julistuksellisista syistä. Luukas ihaili Paavalia ja loi kuvan silotellusta, itsevarmasta ja diplomaattisesta miehestä. Kuva eroaa Paavalin kirjeiden esittelemästä miehestä.^[39]

Paavalin kirjeet

Pääartikkeli: Paavalin kirjeet

Apostoli Paavali oli ensimmäisen kristillisen sukupolven merkittävin uskonoppinut. Hän julisti evankeliumia ja perusti seurakuntia kolmen vuosikymmenen ajan Rooman valtakunnan itäosiin. Paavalin toiminnan keskuksia olivat Antiokia, Efesos ja Korintti. Hän piti yhteyttä perustamiinsa seurakuntiin kirjeitse ja työtovereiden välityksellä.^[40]

Paavalin kirjeet näyttivät suunnan kristinuskolle ja sen tulkinnalle. Hän otti etäisyyttä juutalaisiin tapoihin, joten myös pakanoiden oli helpompi kääntyä kristinuskoon. Paavalin kirjeitä kopioitiin ja leviteltiin laajalti. Antiikin maailman tyyliin tämä antoi monille kirjoittajille kimmokkeen laatia niin sanottuja pseudepigrafisia kirjeitä eli kirjoittaa omaa tekstiä kuuluisamman Paavalin nimissä.^[40]

Paavalin nimissä on laadittu 13 kirjettä, mutta yleisesti Paavalin aidoiksi kirjeiksi luetaan seitsemän tekstiä:^[40]

Paavalin kirjeet ovat syntyneet sanelemalla kirjurille. Ne eivät ole uskonnollisia tutkielmia, vaan vastauksia seurakunnan päivittäisiin asioihin. Kirjeiden rakenne noudattaa tiettyä kaavaa. Ensin Paavali mainitsee kirjoittajan tai kirjoittajien nimet ja sen jälkeen vastaanottajien nimet. Alkutervehdyksen jälkeen seuraa kiitosrukous. Runko-osassa kerrotaan varsinainen asia. Lopuksi Paavali kertoo matkasuunnitelmistaan ja lähettää terveisiä ystävilleen.^[41]

Paavalin elämänvaiheet

Paavali syntyi juutalaiseen perheeseen Vähän-Aasian Tarsoksessa. Hän liittyi farisealaisten puolueeseen ja siirtyi Jerusalemiin opiskelemaan juutalaista oppia. Paavali nousi merkittävään asemaan juutalaisten keskuudessa ja toimi kristillisten seurakuntien vainojen johtajana. Paavali oli Rooman kansalainen, puhui kreikkaa ja sai vaikutteita hellenistisestä kulttuurista.^[40]

Apostolien tekojen mukaan Paavali kohtasi ylösnousseen Jeesuksen matkalla Damaskokseen ja näkymä käännytti hänet kristinuskon vainoajasta sen julistajaksi. Noin kolme vuotta kääntymisen jälkeen Paavali muutti Antiokiaan, missä toimi pääasiassa ei-juutalaisista koostuva varhaiskristillinen seurakunta. Paavali toimi Antiokiassa 14 vuotta. Vuonna 48 Antiokian seurakunta lähetti Paavalin niin sanottuun Apostolien kokoukseen, jossa keskusteltiin siitä, tulisiko ei-juutalaisten kristittyjen noudattaa Mooseksen lakia. Paavalin kanta uskonnon levittämisestä pakanoiden keskuuteen voitti.^[41]

Pian Paavali joutui riitoihin Antiokiassa ja muutti puoleksitoista vuodeksi Korinttiin. Siellä Paavali kirjoitti Jeesuksen paluuseen liittyvän kirjeen tessalonikalaisille. Korintista hän siirtyi sen ajan alueelliseen keskukseen Efesokseen kolmeksi vuodeksi. Sieltä käsin Paavali neuvoi kirjeessään korinttilaisia seurakunnan elämään liittyvissä asioissa sekä selvitteli kiistojaan heidän kanssaan toisessa kirjeessä.^[41]

Efesoksen kaudelta on myös kirje galatalaisille, jossa Paavali perustelee, miksi kristityn ei tarvitse noudattaa Mooseksen lakia. Tämän jälkeen hän palasi Korinttiin ja viipyi siellä kolme kuukautta noin vuonna 56. Paavali suunnitteli matkaa Rooman kautta Hispaniaan, josta hän kirjoitti kirjeessään Rooman seurakunnalle ja otti samalla kantaa seurakunnan ongelmiin.^[41]

Jerusalemiin saavuttuaan Paavali pidätettiin ja hänet kuljetettiin Roomaan. Paavali oli vankina Roomassa yli kahdeksan vuotta. Mahdollisesti siellä hän kirjoitti kirjeen filippiläisille ja kirjeen Filemonille.^[41] Perimätiedon mukaan Paavali ja apostoli Pietari teloitettiin samana vuonna. Tarkasta vuodesta ei ole varmuutta. Apostolien tekojen kertomus päättyy joko vuoteen 61 tai 62. Useimmiten Paavalin kuolinvuosi ajoitetaan keisari Neron vainoihin tai sen kynnykselle vuoteen 63 tai 64.^[42]

Paavalin koulukunnan kirjallisuus

Paavalin kuoleman jälkeen hänen perinteensä säilyi seurakunnissa ja hänen kirjeensä saivat jatkuvasti uusia lukijoita. Ajan kuluessa huomattiin, että Paavalin kirjeiden sisällöt eivät enää vastanneet seurakuntien uusiin ajankohtaisiin kysymyksiin. Paavalin kuoleman jälkeen seurakunnat olivat vakiinnuttaneet asemansa ja kristinusko oli etääntynyt yhä enemmän juutalaisista juuristaan.^[43]

Muuttuneet olosuhteet vaativat lisäopastusta, ja niinpä Paavalin nimissä laadittiin uusia teoksia. Tätä kirjallisuutta kutsutaan Paavalin koulukunnan kirjallisuudeksi eli deuteropaavalilaiseksi kirjallisuudeksi. Antiikin aikana toisen nimissä julkaiseminen eli pseudepigrafia oli täysin hyväksyttävää eikä se vaikuttanut tekstin arvovaltaan. Todennäköisesti lukijat usein tiesivät, että kyse ei ollut aidosta historiallisesta tekstistä. Sitä luettiin, mikäli tekstin kirjoittajaksi mainittiin arvovaltainen henkilö ja teksti oli vakuuttavaa.^[43]

Paavalin kirjeistä kuutta pidetään Paavalin koulukunnan kirjallisuutena. Suurin yksimielisyys vallitsee neljästä kirjeestä:^[43]

Kirje efesolaisille
Ensimmäinen kirje Timoteukselle (pastoraalikirje)
Toinen kirje Timoteukselle (pastoraalikirje)
Kirje Titukselle (pastoraalikirje)

Loput kaksi kirjettä jakavat tutkijoita, ja ne jätetään yleensä syrjään Paavalin oppia tutkittaessa:^[43]

Kaikki Paavalin 13 kirjettä antavat ymmärtää olevansa itse Paavalin kirjoittamia. Tekstien jakaminen aitoihin ja Paavalin jälkeisiin on suoritettu vertaamalla oppia, kirjoittamistyyliä, kirjoittajan tilannetta ja seurakunnan tilannetta. Seitsemän aitoa kirjettä on tunnistettu samanlaisesta uskonopistaan sekä kirjeiden ja Paavalin elämänvaiheiden yhtäläisyydestä. Esimerkiksi pastoraalikirjeiden eli seurakuntaelämään ohjeistavien kirjeiden näkemys seurakunnan viroista viittaa ensimmäisen vuosisadan lopun tilanteeseen.^[43]

Muuta Uuden testamentin kirjallisuutta

Paavalin ja evankeliumeiden ulkopuolelle jäävälle kirjallisuudelle ei ole selkeää yhteistä ominaispiirrettä. Ajallisesti ne sijoittuvat samaan aikaan kuin Paavalin koulukunnan kirjallisuus.^[44] Muuhun Uuden testamentin kirjallisuuteen luetaan kahdeksan kirjettä ja Johanneksen ilmestys.

Aineiston ulkopuolisista kirjeistä käytetään joskus nimitystä katoliset kirjeet. Nimi on harhaanjohtava, sillä osa kirjeistä on osoitettu vain yhdelle lukijakunnalle eikä koko kirkkokunnalle. Mikäli Heprealaiskirje luetaan Paavalin kirjeiden kokoelmaan, saadaan 14 Paavalin kirjettä ja 7 katolista kirjettä.^[44]

Heprealaiskirje on tunnettu kristologiastaan. Teoksen mukaan Vanha testamentti edusti ”vanhaa liittoa” Jumalan kanssa. Se jäi puutteelliseksi eikä lopullisesti vapauttanut ihmisiä synneistä. Sen sijaan Kristus on tullut ”uuden liiton” välittäjäksi kuolemansa kautta. Myöhempi kristillinen teologia on omaksunut heprealaiskirjeen ajatuksen.^[44] Heprealaiskirjeen päätyminen kaanoniin oli epävarmaa. Sen pelasti aikoinaan uskomus, että kirje oli Paavalin kirjoittama, vaikka tekstissä itsessään ei ole tällaista väitettä.^[9] Tämän jälkeen kirje hyväksyttiin yleisesti eri koodekseihin, mutta se jäi pois esimerkiksi 800-luvulle ajoitetusta Codex Boernerianuksesta.^[10]

Johanneksen ilmestyskirja on oma aineistonsa, ja se on Uuden testamentin ainoa apokalypsi eli ilmestyskirja. Teos on laadittu huolella ilmestysten sarjoista. Ilmestyskirjallisuudelle tyypilliseen tapaan sanoma on verhottu peitekielisiin näkyihin. Kirjallisuuslajiin kuuluu tietty hämäryys ja selittämättömyys. Johannes esiintyy teoksessa omalla nimellään. Ilmestyskirjan ja Johanneksen evankeliumin erot ovat niin suuret, että jo monet varhaiskristilliset kirkkoisät katsoivat ne eri kirjoittajien työksi. Teos on todennäköisesti syntynyt 90-luvulla Vähä-Aasiassa.^[44]

Varhaisimmat käsikirjoitukset

Pääartikkeli: Raamatulliset käsikirjoitukset

Varhaisimmat käsikirjoitukset tehtiin alun perin papyruskäärölle. Toisen vuosisadan alkupuolelta lähtien tekstejä ryhdyttiin kirjoittamaan papyrusten ja pergamenttien asemasta kirjanmuotoisiin koodekseihin. Uusi valmistustekniikka mahdollisti noin sadan pergamenttilehden sitomisen kirjaksi, mikä vastaa neljää evankeliumia. Tämä herätti kysymyksen, mitkä evankeliumit otetaan mukaan koodeksiin ja mitkä jätetään siitä pois.^[10] Käsikirjoitukset kirjoitettiin Rooman itäisen osan valtakielellä, kreikalla, ilman välimerkkejä ja välilyöntejä. Syynä tähän oli kirjoittamisen vaivalloisuus ja kirjoitusmateriaalin kalleus.^[45]

Yhtään alkuperäistä käsikirjoitusta ei ole säilynyt, vaan tekstit ovat moninkertaisia kopioita, joista nykypäivään asti on säilynyt noin 5 000 katkelmaa. Kokonaisen Uuden testamentin sisältävät kirjat ovat neljänneltä ja viidenneltä vuosisadalta, kuten Codex Vaticanus, Codex Sinaiticus, Codex Alexandrinus ja Codex Bezae Cantabrigensis.^[45]

Käsikirjoitukset poikkeavat monissa kohdin toisistaan. Syynä tähän ovat kopiokirjoittajien omat muokkaukset sekä inhimilliset virheet. Uuden suomalaisen luterilaisen kirkkoraamatun lukija huomaa kopioihin kohdistuvan tutkimuksen tuloksia siitä, että jotkut jakeet on laitettu sulkuihin.^[45]