Uusprotestantismi
| Osa artikkelisarjaa |
| Protestantismi |
|---|
 |
|
Aiheet |
|
Uusprotestantismi on neologian vaikutuspiirissä syntynyt kristinuskon tulkinnan perinne, jonka mukaan moderni ajattelu määräsi teologian lähtökohdat ja vaikutti sen sisältöön. Muodollisesti kirkot säilyivät luterilaisina tai reformoituina, mutta reformaation perinteestä jäi jäljelle ainoastaan se, mikä näytti sopivan moderniin maailmaan.[1]
Uusprotestanttisella teologialla tarkoitetaan noin vuosina 1870–1920 vallalla ollutta modernin teologian suuntausta, jolla on juurensa erityisesti saksalaisessa protestanttisessa teologiassa. Suuntauksen keskeisiä teologeja olivat mm. Albrecht Ritschl ja Adolf von Harnack.[2]
Oppi ja teologia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Uusprotestantismin kannattajat eivät vaatineet kirkkojen tunnustusten muuttamista, mutta heidän mielestä niitä ei voinut pitää pappeja henkilökohtaisesti sitovina.[1] Uusprotestanttisessa teologiassa klassinen oppi Jumalan olemuksesta ja määritelmistä tuomittiin perusteitaan myöten virheelliseksi. Myös kolminaisuusoppi joutui kritiikin kohteeksi. Uusprotestantismi pitää kolminaisuusopin mukaista teologiaa ongelmallisena.[2]
Karl Barthin dialektisen teologian myötä uusprotestantismi ja kolminaisuusopin kritiikki menettivät hallitsevan asemansa.[2]
Katso myös
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Arffman, Kaarlo: Kristinuskon historia. Helsinki: Edita, 2004. ISBN 951-37-4183-4
- Tavast, Timo: Ajassa identifioituva Jumala. (Robert W. Jensonin triniteettioppi) Joensuun yliopisto, 2006. ISBN 952-458-802-1