Englannin sisällissota
| Englannin sisällissota | |||||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|
| Osa kolmen kuningaskunnan sotia | |||||||||
 Andrew Carrick Gow’n maalaus (1886) kuvaa Cromwellia joukkoineen Dunbarin taistelussa vuonna 1650.
| |||||||||
| |||||||||
| Osapuolet | |||||||||
| Komentajat | |||||||||
|
Robert Devereux |
Kaarle I | ||||||||
Englannin sisällissota (1642–1651) oli sarja aseellisia konflikteja ja poliittista juonittelua parlamentaristien ("keropäät") ja rojalistien ("kavaljeerit") välillä Englannissa koskien pääasiallisesti hyväksyttäviä hallitsemisen tapoja. Ensimmäisessä (1642–1649) ja toisessa (1648–1649) sodassa olivat vastakkain kuningas Kaarle I:n tukijat ja "pitkän parlamentin" tukijat, kun taas kolmannessa sodassa (1649–1651) vastakkain olivat kuningas Kaarle II:n tukijat ja "peränipukan parlamentin" tukijat. Sota päättyi parlamentin voittoon Worcesterin taistelussa 3. syyskuuta 1651.
Sodan lopputulos oli kolmijakoinen: Kuningas Kaarle I:n oikeudenkäynti ja teloitus, hänen poikansa Kaarle II:n karkotus ja Englannin monarkian korvaaminen ensin Englannin tasavallalla (1649–1653) ja sitten Protektoraatilla (1653–1659) Oliver Cromwellin oman vallan alla. Englannin kirkon monopoli Kristuksen palvomisessa päättyi voittajien lujittaessa perustettua "Protestanttien ylemmyys" -yhteisöä Irlannissa. Sodat muuttivat perustuslakia niin, että monarkki ei voi hallita ilman parlamentin suostumusta. Tämä konsepti lujitettiin laillisesti kuitenkin vasta osana "Mainiota vallankumousta" vuonna 1688.
Terminologia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Termi "Englannin sisällissota" kirjoitetaan usein yksikössä, vaikka historioitsijat usein jakavatkin konfliktin kahteen tai kolmeen eri sotaan. Vaikka termi kuvaa tapahtumia Englannissa, heti alusta alkaen konflikti käsitti sotia ja sisällissotia sekä Skotlannissa että Irlannissa.
Toisin kuin muissa Englannin sisällissodissa, jotka perustuivat siihen kenen tulisi hallita eikä siihen miten valtiota tulisi hallita, tämä sota oli keskittynyt enemmän siihen tapaan miten Englannin, Skotlannin ja Irlannin kuningaskuntia hallittiin. Vuoden 1911 Encyclopædia Britannica kutsui konflikteja Suureksi kapinaksi, samalla kun useimmat historioitsijat – eritoten marxilaiset – ovat pitkään suosineet termiä Englannin vallankumous.[1]
Tausta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kuninkaan valta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Sisällissota alkoi lähes 40 vuotta Englannin kuningatar Elisabet I:n kuoleman jälkeen. Elisabetin kuolema oli johtanut hänen serkkunsa, Skotlannin kuningas Jaakko VI:n nousuun Englannin valtaistuimelle nimellä Jaakko I, mikä loi ensimmäisen Skotlannin ja Englannin unionin. Skottien kuninkaana Jaakko oli tottunut Skotlannin heikkoon parlamentaariseen traditioon siitä asti, kun otti maan kruunun vuonna 1583, joten otettuaan vallan vanhan rajan eteläpuolella uusi Englannin kuningas oli häpeissään pakotteista, joita parlamentti yritti asettaa vaihtokauppana rahasta. Tästä huolimatta Jaakon ylellisyys tarkoitti sitä, että hän oli jokavuotisesti rahat vähissä ja hänen tuli kutsua koolle parlamentteja usein.
Jaakon ylellisyys karkaistui hänen rauhallisen luontonsa ansiosta, jolloin hänen poikansa Kaarle I:n noustessa valtaan Englannin ja Skotlannin valtaistuimille vuonna 1625 olivat molemmat valtakunnat kokeneet suhteellista rauhaa, sekä sisäisesti että myös suhteissaan toistensa kanssa, niin pitkään kuin kukaan kykeni muistamaan. Kaarle halusi yhdistää Englannin, Skotlannin ja Irlannin yhdeksi uudeksi kuningaskunnaksi täyttäen isänsä haaveet.[2] Monia Englannin parlamentaristeja epäilyttivät nämä aikeet, koska he pelkäsivät, että uuden valtakunnan luominen voisi tuhota vanhat Englannin perinteet, jotka olivat sitoneet englantilaista monarkiaa. Kun Kaarle säilytti isänsä kannan kruunun vallassa (Jaakko oli kuvannut kuninkaita "pieniksi jumaliksi maanpäällä, jotka jumala valitsi "kuninkaitten jumalallisten oikeuksien doktriinin" mukaisesti), saivat parlamentaristien epäilyt hieman oikeutusta.[3]
Parlamentti Englannin perustuslaillisessa rungossa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Ennen taistelemista Englannin parlamentilla ei ollut isoa pysyvää roolia Englannin hallinnon systeemissä. Sen sijaan parlamentti toimi väliaikaisena neuvonantokomiteana. Parlamentti kutsuttiin koolle vain, kun monarkki katsoi sen sopivaksi. Kutsumisensa jälkeen parlamentin jatkuva olemassaolo oli kuninkaasta riippuvainen, sillä hän kykeni hajottamaan sen milloin tahansa.
Kuitenkin huolimatta pienestä roolistaan, parlamentti oli kuluneiden vuosisatojen aikana saanut de factovaltaa niin paljon, ettei monarkki voinut vain sivuuttaa sitä toistaiseksi. Sanomattakin oli selvää, että monarkille parlamentin välttämättömin voima oli sen kyky nostaa veroja huomattavasti yli kaikkien muiden kruunun käytössä olevien tulojen. 1600-luvulle mentäessä parlamentin veroa nostavat voimat oli johdettu siihen, että säätyläiset olivat ainoa yhteisön kerrostuma, jolla oli kyky ja auktoriteetti tosiasiassa kerätä ja remittoida merkittävimmät määrät veroja silloin saatavilla paikallisella tasolla. Tämä tarkoitti sitä, että jos kuningas halusi varmistaa tasaisen tulojen lähteen, hänen tuli toimia yhteistyössä säätyläisten kanssa.
Siten, turvatakseen heidän yhteistyönsä monarkit antoivat säätyläisille yksinoikeuden äänestää edustajia alahuoneeseen. Kokoonnuttuaan ylähuoneen kanssa nämä edustajat muodostivat parlamentin. Parlamentit siten antoivat säätyläisten edustajien tavata, pääosin jotta he voisivat antaa sanktionsa mistä tahansa veroista, joita kuningas olettaisi äänestäjiensä keräävän. Samalla edustajat pystyivät myös myöntämään ja lähettämään menettelytapaehdotuksia kuninkaalle lakiehdotteitten muodossa. Kuitenkaan parlamentilla ei ollut mitään juridisia välineitä, joilla pakottaa aloitteensa monarkille muuta kuin uhka kuninkaan suunnitelmiin tarvittavien rahojen hyllyttämisestä. [4]
Parlamentin huolet ja oikeuden vetoomus
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Monia huolenaiheita nousi esiin Kaarlen avioliitosta roomalais-katolisen Ranskan prinsessa Henrietta Marian vuonna 1625. Heidät naitettiin heti Kaarlen noustua valtaistuimelle.[5] Kaarlen avioliitto nosti esiin huolen siitä, että hänen lapsensa, mukaan lukien kruununperillinen, saattaisivat kasvaa katolisiksi. Tämä oli hälyttävä näkymä virallisesti protestanttiselle Englannille, jossa Englannin kirkkoa johtaa ylin kuvernööri eli tässä tapauksessa kuningas.[5]
Kaarle oli myös innokas toimimaan protestanttien puolella kolmikymmenvuotisessa sodassa, joka jo riehui Euroopassa.[6] Tämä kuitenkin johti vastustukseen parlamentissa, koska ulkomaan sodat toivat suuria kustannuksia ja kruunu voisi nostaa veroja vain parlamentin suostumuksella. Kaarle poti uusia rahallisia ongelmia, kun hänen ensimmäinen parlamenttinsa ei suostunut antamaan hänelle perinteistä oikeutta kerätä tullia koko valtakautensa aikana. Sen sijaan parlamentti päätti antaa hänen kerätä sitä vain väliaikaisesti.[6]
Sota alkaa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Sota ei eronnut erityisesti muista 1600-luvun sodista. Englannissa ei vuonna 1642 ollut vakinaista armeijaa, joten sekä rojalistit että parlamentaristit kokosivat armeijansa väenotolla ja vapaaehtoisista. Kummankin puolen taktiikka ja sodanjohto noudattelivat keskieurooppalaista mallia, koska suurin osa kummankin puolen johtajista oli taistellut eurooppalaisissa armeijoissa esimerkiksi kolmikymmenvuotisessa sodassa. Rojalistien armeijan runko muodostui Ruprecht ja Moritz Pfalzin veljesten mukanaan tuomasta yli sadasta entisestä Alankomaiden ja Saksan armeijoiden upseerista. Sotaa leimasi varuskuntien heikkous: ne eivät pystyneet hallitsemaan ympäröiviä alueitaan itsenäisesti ilman isomman armeijan läsnäoloa, ja siten sodasta muodostuikin jatkuva alueiden valloitus- ja takaisinvalloituskilpailu.[7]
Englannin kuningas Kaarle I jätti Lontoon 1642 parlamentin haltuun, joka näin sai koko Kaakkois-Englannin, valtakunnan tärkeimmän keskuksen ja maan laivaston haltuunsa. Loppusodan ajan Kaarlen tärkein tavoite oli vallata kaupunki takaisin. Kaarle epäonnistui ensi yrityksellä syksyllä 1642, mutta hankki uutta yritystä varten Irlannista lisävoimia tekemällä välirauhan saaren kapinallisten kanssa. Parlamentti vastasi tähän liittoutumalla skottien kanssa, jotka tunkeutuivat alkuvuodesta 1644 Pohjois-Englantiin.[7]
Syksyllä 1644 rojalistit menettivät toisen tukialueensa (Walesin ohella), kun skottien ja parlamentin yhdistynyt armeija voitti Marston Moorin taistelun 2. heinäkuuta ja York sekä Newcastle menetettiin samana syksynä. Talvella 1644–1645 parlamentti uudelleenorganisoi armeijansa ja syntyi niin sanottu uusimallinen armeija (engl. New Model Army), joka löi Kaarlen Nasebyn taistelussa 14. kesäkuuta 1645. Toukokuussa 1646 Kaarle lopulta antautui skoteille.[7]
Toinen vaihe
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Sisällissodan toinen vaihe alkoi vuonna 1648 Kaarlen luvattua suostua skottien vaatimuksiin. Parlamentin uusimallinen armeija oli kuitenkin edelleen voitokas lyöden skotit Prestonin taistelussa 17. elokuuta. Parlamentti teloitti Kaarle I:n 1649 oikeudenkäynnin jälkeen, mutta hänen poikansa Kaarle II pääsi uuteen sopimukseen skottien kanssa 1650. Cromwell palasi takaisin Englantiin Irlannista, jossa oli ollut taistelemassa kapinallisia vastaan, ja hyökkäsi Skotlantiin voittaen skotit. Vaikka Cromwell olikin voitokas, hän ei kyennyt estämään Kaarle II:n marssimista Englantiin uuden armeijan kanssa vuonna 1651, toiveenaan sytyttää sisällissota uudestaan. Lopulta Kaarle kärsi tappion Cromwellille syyskuussa Worcesterin taistelussa.[7]
Irlannin kapinalliset Cromwell kukisti vuosina 1649–1651 erittäin raa'asti ja takavarikoi sen jälkeen suuria maa-alueita karkottaen monia katolisia asuinseuduiltaan. Tämä menettely oli luultavasti kosto irlantilaisten vuonna 1641 tekemistä raakuuksista, mutta ei ole väärin puhua etnisestä puhdistuksesta.[8]
Valta kuningaskunnissa siirtyi sodan päätyttyä Cromwellin tasavaltalaishallitukselle.
 |
Tämä artikkeli tai osio on keskeneräinen. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla sivua. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla. |
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Childs, John: Warfare in the Seventeenth Century, s. 122–129. Lontoo: Cassell, 2001. ISBN 0-304-36373-1
- Chrisholm, Hugh: ”Great Rebellion”, The Encyclopaedia Britannica: A dictionary of arts, sciences, literature and general information (Volume 12), s. 403–421. New York: Cambridge University Press, 1911. Teoksen verkkoversio (viitattu 18.12.2018). (englanniksi)
- English Civil Wars History. 2.12.2009. A & E Television Networks. Viitattu 18.12.2018. (englanniksi)
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Hill, Christopher (1972), The World Turned Upside Down: Radical ideas during the English Revolution, London: Viking
- ↑ Croft, Pauline (2003), King James, Basingstoke and New York: Palgrave Macmillan, ISBN 0-333-61395-3
- ↑ McClelland, J. S. (1996), A History of Western Political Thought, London: Routledge
- ↑ Johnston, William Dawson (1901), The history of England from the accession of James the Second I, Boston and New York: Houghton, Mifflin and company, pp. 83–86
- ↑ a b Gregg, Pauline (1984), King Charles I, Berkeley: University of California Press
- ↑ a b Gregg, Pauline (1984), King Charles I, Berkeley: University of California Press
- ↑ a b c d Childs
- ↑ Childs, s. 129
Kirjallisuutta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Taipale, Antti: Religion and the Battlefield in the First English Civil War (1642–1646): Instructing Soldiers and Dehumanising Enemies. (Diss) University of Helsinki, 2021. ISBN 978-951-51-7306-5 Teoksen verkkoversio.
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Englannin sisällissota Wikimedia Commonsissa
| Auktoriteettitunnisteet: Kansalliset |
|---|
