Tämä on suositeltu artikkeli.

Liiviläiset

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Liiviläiset
Līvlizt
Liiviläisten lippu
Liiviläisten lippu
Väkiluku 1 500 – 2 000*[1]
Merkittävät asuinalueet
 Latvia250[2]
 Ukraina235**[3]
 Viro23***[4]
 Neuvostoliitto (Venäjän neuvostotasavalta)64****[5]
 Kanada
 Yhdysvallat
 Ruotsi
Kielet liivi, latvia
Uskonnot kristinusko, erityisesti luterilaisuus
Sukulaiskansat muut itämerensuomalaiset kansat
Huomautukset
*Prof. Ernštreitin arvio vuodelta 2024
**Ukrainan vuoden 2001 väestönlaskennan mukaan
***Viron vuoden 2011 väestönlaskennan mukaan
****Neuvostoliiton vuoden 1989 väestönlaskennan mukaan

Liiviläiset (liiviksi līvlizt, latv. līvi, lībieši) ovat nykyisen Latvian alueella historiallisesti asunut itämerensuomalainen kansa. Liiviläiset muodostivat aikoinaan merkittävän osan Baltian väestöstä, mutta nykyisin he ovat enää pieni kansansirpale. Nykyään liiviläiset on tunnustettu alkuperäiskansaksi.[6][7][8]

Liiviläisten määrän hupenemiseen ovat vaikuttaneet muun muassa latvialaistuminen, Baltiassa riehuneet taudit ja alueella käydyt sodat. 1900-luvulle tultaessa liiviläisiä oli enää eristäytyneellä Kuurinmaan pohjoisrannikolla, jota kutsuttiin myös nimellä Liivinranta. Vuoden 2011 väestönlaskennan mukaan Latviassa asui yhteensä 250 liiviläistä[2], mutta samana vuonna kielitieteilijä Valt Ernštreit arvioi, että joka toisella latvialaisella on liiviläisiä sukujuuria[9].

Liiviläisten oma kieli on latvian kielen syrjäyttämä ja äärimmäisen uhanalainen: viimeinen liiviä äidinkielenään puhunut henkilö, Grizelda Kristiņa, kuoli vuonna 2013,[10] mutta kielen myöhemmin opetelleita on jonkin verran. On myös mahdollista, että kielentutkijat eivät tunteneet kaikkia kielen puhujia, eikä kieli kuollutkaan[11]. Liiviläinen kulttuuri ja kieli ovat latvialaisten niitä kohtaan tunteman mielenkiinnon takia hiljattain kokeneet uuden nousukauden. Kieli on hyvin dokumentoitu, ja vuonna 2018 Latvian yliopistoon perustettiin maailman ainoa liivin kielen ja kulttuurin laitos.[12]

Liiviläisiä tai heidän jälkeläisiään asuu myös Latvian ulkopuolella. Joidenkin lähteiden mukaan liiviläisten perinteiset asuinalueet olisivat ulottuneet Etelä-Viroon saakka. Maailmansotien aikana monet liiviläiset muuttivat pakolaisiksi Ruotsiin, josta osa jatkoi matkaansa etenkin Kanadaan ja Yhdysvaltoihin.

Vuonna 2022 kieliaktivistipariskunta Renāte ja Jānis Medņu julkaisivat lapsille ja heidän vanhemmilleen suunnatun oppikirjan, joka on nimetty heidän liiviä äidinkielenään puhuvan lapsensa Kuldin mukaan. Suomeksi teoksen nimi merkitsee 'kultalapsi' ja nimi Kuldi 'kulta'.[13]

Tutkimus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Liiviläisten historialliset asuinalueet Latviassa, Liivinranta mustalla

1200-luvulta oleva Henrikin Liivinmaan kronikka on yksi tärkeimpiä liiviläisistä kertovia historiallisia lähteitä. Sen jälkeen kului 350 vuotta ennen kuin liiviläisistä julkaistiin merkittävää kirjallisuutta. Thomas Hiärne (1638–1678) käsitteli Kuurinmaan ja Liivinmaan liiviläisiä omassa Liivinmaan kronikassaan. Parikymmentä vuotta Hiärnen kuoleman jälkeen ilmestyivät P. Einhornin Historia Lettica ja A. L. Schlözerin tutkimus liiviläisistä. August Wilhelm Hupel (1737–1819) kertoi teoksissaan liiviläisistä sekä liivin kielestä ja korosti kansan ja kielen yhteyttä muihin itämerensuomalaisiin kansoihin ja kieliin. Heinrich von Jannau (1753–1821) tutki Salatsin alueen liiviläismurteen ja viron kielen yhteyksiä ja piti liiviläisiä alkuvirolaisina, minkä useat tutkijat myöhemmin todistivat vääräksi. Anders Johan Sjögren teki Latviaan tutkimusmatkoja vuosina 1846 ja 1852 Venäjän maantieteellisen seuran kehotuksesta ja tutki liivin itä- ja länsimurteen puhujia. Sjögrenin kuoltua työtä jatkoi hänen keräämänsä aineiston pohjalta Ferdinand Johan Wiedemann. Wiedemann julkaisi vuonna 1861 suurteoksen Joh. Andreas Sjögren's Livische Grammatik nebst Sprachproben, joka teki liivin tunnetuksi yhtenä itämerensuomalaisista kielistä. Wiedemannin jälkeen liiviläisiä tutki Eemil Nestor Setälä, joka kokosi liiviläisiä kertomuksia, sananlaskuja ja kansanlauluja.[14]

1900-luvun alun tärkeimpiä liiviläisten tutkijoita olivat Lauri Kettunen ja Oskar Loorits, jotka julkaisivat useita teoksia liiviläisistä ja liivin kielestä. Tutkimuksen lisäksi he halusivat kohottaa liiviläisten kansallistunnetta ja tukivat paikallisia kansallisia hankkeita. Kansallisaatteen noustessa tutkimusta alkoivat harjoittaa myös liiviläiset itse, kuten esimerkiksi kieltä tutkinut Petõr Damberg.[15] Toisen maailmansodan aikana tutkimus keskeytyi, mutta sodan jälkeen Tarton yliopiston tutkijat jatkoivat sitä. Neuvostovallan aikaan Liivinrannalle pääsyyn tarvittiin erikoislupa ja se myönnettiin Tarton yliopistolle helpommin kuin muille. Tänä aikana tutkimuksia tekivät eritoten Paul Ariste ja Eduard Vääri.[16] Vuonna 2005 kuollutta Eduard Vääriä on pidetty Viron merkittävimpänä liivin kielen ja liiviläisyyden asiantuntijana.[17]

Historia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Liiviläisten esi-isien uskotaan tulleen asuinalueilleen Väinäjokea pitkin.[18][19] Rautakaudella ja keskiajalla liiviläiset asuttivat laajaa aluetta Latvian keski- ja pohjoisosista Väinä- ja Gaujajokien varsilla Vidzemen alueella. Myös Kuurinmaan pohjoiskärjessä asunut itämerensuomalainen väestö on myöhemmin yhdistetty liiviläisiin, vaikka vielä keskiajalla näin ei tehty. Kuurinmaan liiviläisestä väestöstä käytettiin nimitystä kuurit, jolla viitataan myös balttilaiseen kuurien heimoon; nimitystä käytettiin yleisesti kaikista Kuurinmaan asukkaista. Liiviläisten merkitystä heijastaa se, että koko Liivinmaa nimettiin keskiajalla heidän mukaansa.[18]

Kivikausi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Baltian alueella on liikkunut ihmisiä tiettävästi jo 13 000 vuotta sitten. DNA-tutkimukseen perustuvan, erittäin kiistellyn teorian mukaan alueella liikkui uralilaisia kieliä puhuvia kansoja jo 10 000 vuotta sitten.[20] Osa tutkijoista katsoo, että uralilaista (suomalais-ugrilaista) kieltä puhuttiin Itämeren alueella aikaisintaan pronssikaudella.[21] Alueen ensimmäiset asukkaat kuuluivat niin sanottuun peuranmetsästäjien kulttuuriin. He metsästivät peuroja ja muuttivat etelän ja pohjoisen välillä peurojen muuttoliikkeen mukaan. Peurat hävisivät Baltian alueelta noin 7500 eaa. Alueelta on löydetty vuosilta 4000–1500 eaa. peräisin olevaa neoliittiselle kivikaudelle tyypillistä keramiikkaa. Vuosina 2000–1500 eaa. alueelle levisi nuorakeraaminen kulttuuri, joka tunnetaan myös nimellä vasarakirveskulttuuri. Se sai nimensä tuon ajan haudoista löydetyistä vasaran muotoisista kirveistä. Kuurinmaalla oli havaittavissa kaksi eri kulttuuria, etelässä indoeurooppalaisena pidetty nuorakeraaminen ja pohjoisessa kampakeraaminen kulttuuri, jota on usein pidetty suomalais-ugrilaisena.[22]

Pronssikausi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 1500 eaa. tienoilla alueelle alkoi saapua pronssisia tarve-esineitä ja koruja. Tällöin Väinäjoki erotti selvästi kaksi kulttuuriryhmittymää toisistaan. Pronssilöydökset Väinäjoen eteläpuolelta ovat runsaammat, sillä eteläosat saivat helposti pronssia vaihtamalla sitä meripihkaan, jota saatiin meripihkarannikolta. Vuosina 1000–600 eaa. Väinäjoen pohjoispuolelle syntyi uusi kulttuuri – erään teorian mukaan kyse oli uudesta suomalais-ugrilaisesta muuttoaallosta alueelle. Liivinmaan tuon ajan kansojen sijoittumisesta on vaikeaa saada tarkkaa tietoa, mutta yhtenä keinona on käytetty hautaustapojen tutkimusta. Pronssikaudella Etelä-Virossa ja Väinäjoen pohjoispuolella hautaukset tehtiin pääasiallisesti pohjois-eteläsuunnassa, kun taas Väinäjoen eteläpuolella ne tehtiin itä-länsisuunnassa.[23] Pronssikaudella yleistyi myös vainajien polttohautaus. Kuitenkin etenkin sisämaassa vainajat haudattiin vielä pitkään maahan.[24]

Rautakausi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rautakausi alkoi alueella 600–500 eaa. Ensimmäiset maininnat fenni- ja levonikansoista esiintyivät 100-luvulla Tacituksen ja Ptolemaioksen teoksissa. Ne eivät kuitenkaan liene viitanneet nykyisiin suomalaisiin tai liiviläisiin.[25][26] 500–600-luvuilla slaavit alkoivat työntyä silloisten itäbalttien alueelle ja baltit alkoivat siirtyä pohjoiseen: kuureja muutti pohjoisempaan Kuurinmaahan, seelit muuttivat syvemmälle nykyiseen Seloniaan ja latgallit muuttivat pidemmälle nykyiseen Latgaleen.[27] 500 eaa.–700 jaa. alueella käytettiin kiviarkkuhautoja ja vainajat mahdollisesti poltettiin.[28] Väinäjoki oli tärkeä kauppareitti, ja sen varrelta on useita bysanttilaisia ja saksalaisia rahalöytöjä.[27] Viikingit tekivät retkiä Baltiaan ja verottivat sen asukkaita 700–1000-luvuilla. He eivät kuitenkaan koskaan vakiinnuttaneet asemaansa, vaikka heillä oli alueella lyhytaikaisia tukikohtia.[25]

Viimeistään 1000-luvulla Baltian heimot järjestäytyivät muinaismaakunniksi, ja liiviläisten asuinalueet olivat vakiintuneet 1100-luvun alkuun mennessä. Liiviläisiä muinaismaakuntia olivat Liivinmaalla Livones Veinalenses, Idumeja, Metsepole ja Toreida sekä Kuurinmaalla Venema ja Ventava.[25] Pohjoisessa liiviläisten alueen on arvioitu rajoittuneen Salatsijoelle, idässä Lielvārden–Aizkrauklen linjalle ja etelässä Väinäjoelle. Pohjoisessa heidän naapureinaan olivat virolaiset, etelässä semgallit ja seelit ja idässä latgallit.[28] Kuurinmaalla liiviläisiä asui Riianlahden itärannalla Kuurinmaan pohjoiskärkeen saakka ja sieltä edelleen Ventspilsin ja Liepājan puoliväliin saakka 40–50 kilometrin päähän sisämaahan. Hajanaisemmin heitä asui Itämeren rannalla aina Memelin seuduille saakka.[29] 1100-luvulla tanskalainen arkkipiispa Absalon kävi kastamassa kuureja ja rakensi Kuurinmaan pohjoiskärkeen kirkon, mutta käännytettyjen määrä oli luultavasti hyvin pieni. Nykyisin paikalla on Kolkan kylä, jonka liivinkielisen nimityksen Kūolka arvellaan tarkoittavan samaa kuin suomen sana kolkka. 1000-luvulta peräisin olevassa Adam Bremeniläisen kronikassa mainitaan Eesti, Kuurinmaa, vepsäläiset ja merjalaiset mutta ei liiviläisiä. 1100-luvulla Nestorin kronikassa mainitaan suomensukuinen heimo nimeltä libj, Henrik Lättiläinen taas käytti Liivinmaan kronikassa liiviläisistä nimitystä livones. Sama nimi mainitaan teoksessa Livonian kaikuja 1290-luvulta.[28]

Keskiaika

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kristinuskon tulo

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Baltialaiseen yläluokkaan kuulunut Lievenin suku polveutuu tarinan mukaan liiviläisten kristitystä päälliköstä Kauposta[30].

Kun saksalaiskauppiaat olivat vakiinnuttaneet asemansa Luoteis-Saksan–Gotlannin linjalla, he ryhtyivät valtaamaan markkinoita Baltiasta. Kauppiaat perustivat kauppatukikohdan Ykskyleen, ja heitä seurasivat lähetyssaarnaajat. Vuoden 1180 aikoihin paikalle saapui augustinolainen kuoriherra Meinhard Lyypekistä. Meinhard joutui pyytämään lupaa lähetystyölleen Väinäjoen liiviläisalueita muodollisesti hallinneelta Polotskin ruhtinaalta ja saikin sen. Vuoteen 1184 mennessä Ykskyleen oli gotlantilaisten muurarien avulla rakennettu kirkko ja kaksi kivilinnaa.[31] Meinhardin vihki Liivinmaan ensimmäiseksi piispaksi vuonna 1187 Bremenin arkkipiispa Hartvig II. Piispan istuimeksi tuli Ykskyle. Meinhardin seuralainen Teoderik kastoi puolestaan Toreidan alueen liiviläisiä, joiden mukana kastettiin vuonna 1191 saksalaisten tuleva liittolainen Kauppo.[32]

Meinhardin kuoltua vuonna 1196 liiviläisten kerrottiin ”pesseen kasteensa pois Väinäjoessa”, minkä kuultuaan paavi antoi luvan lähettää alueelle ristiritareita. Kun Meinhardin seuraaja Bertold saapui Ykskyleen kesällä 1196, liiviläiset nousivat kapinaan, ja hän joutui palaamaan takaisin Saksaan.[33] Meinhard tuli takaisin seuraavana keväänä mukanaan ristiritareita. Hän jätti laivansa Väinäjoen suulle ja eteni kohti Ykskyleä pysähtyen Holmen saarilinnoituksella, jonka liiviläiset olivat vallanneet. Bertold vaati liiviläisiä ottamaan kasteen uudestaan, mutta hänen sotajoukkonsa herättivät epäluuloa. Bertold lähti vetäytymään takaisin, koska hän ei olisi pystynyt valtaamaan linnaa ilman laivojaan. Liiviläiset seurasivat ja väijyttivät saksalaiset lähellä nykyistä Riikaa. Saksalaisten onnistui karkottaa hyökkääjät, mutta Bertoldin hevonen vauhkoontui ja juoksi keskelle pakenevia liiviläisiä, jolloin Ymaut-niminen liiviläissoturi lävisti hänen selkänsä keihäällä. Sen jälkeen liiviläiset karkottivat kaikki lähetystyöntekijät.[34]

Liiviläisten nujertaminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Bremenin arkkipiispa päätti tehostaa käännytystyötä ja valitsi vuonna 1199 uudeksi piispaksi sukulaisensa Albert von Buxhövdenin. Albert otti yhteyden paavi Innocentius III:een, joka kutsui bullallaan Saksin ja Westfalenin kristittyjä suojelemaan Liivinmaan kirkkoa. Liivinmaalle tehdyt ristiretket asetettiin samanveroisiksi kuin Roomaan tehdyt pyhiinvaellusretket. Saksalaiset kauppiaat antoivatkin Albertin käyttöön laivoja, ja keväällä 1200 Albert saapui ristiretkeläisten kanssa Väinäjoen suulle. Hän eteni jokea pitkin Ykskyleen mutta menetti samalla osan laivoistaan liiviläisten hyökkäyksissä. Albert neuvotteli rauhan paikallisten liiviläisten kanssa, joista osa kastettiin. Myöhemmin hän kutsui Väinäjoen ja Toreidan alueen liiviläisiä pitoihin, mutta sen sijaan heidät otettiin vangeiksi, kunnes he suostuivat luovuttamaan saksalaisille maata kauppatukikohdan ja sataman perustamista varten. Lisäksi heiltä vaadittiin 30 jalosyntyistä nuorukaista panttivangeiksi, jotka lähetettäisiin Saksaan ”oppimaan uskollisuutta saksalaisille”. Vaatimuksiin suostuttiin ja luovutetulle maalle perustettiin vuonna 1201 Riian kaupunki, jonne Albert siirsi piispanistuimen. Talvella 1202–1203 perustettiin Kalparitaristo siirtokunnan vakinaiseksi asevoimaksi.[35]

Kristinuskoon kääntynyt Kauppo teki matkan Roomaan paavin luokse vuonna 1202 ja palasi vuonna 1204. Tänä aikana hän oli menettänyt pakanallisten liiviläisten tuen. Liiviläiset kapinoivat Akon johdolla ja valloittivat Holmen saarilinnoituksen vuonna 1206, mutta Kauppoa tukeneet kristityt liiviläiset ja saksalaiset hyökkäsivät vielä samana vuonna linnaan ja surmasivat Akon.[36] Kapinan jälkeen sotatoimet keskittyivät virolaisia vastaan, joiden kanssa käydyssä Matinpäivän taistelussa Kauppo kuoli. Liiviläisiltä vallatut alueet jaettiin piispan ja Kalparitariston kesken suhteessa 3:1.[37]

1200-luvun alussa myös Kuurinmaan baltit ja liiviläiset alkoivat hyökkäykset saksalaisia vastaan. Kuurit piirittivät Riikaa vuonna 1210 ja polttivat Väinäjoen suulla sijainneen luostarin vuonna 1228. Kalparitaristo teki vastahyökkäyksen talvella 1228–1229, joka sattui olemaan myös paha nälkävuosi. Kuurilaiset suostuivat rauhansopimukseen, jonka mukaan heidän piti ottaa luokseen lähetyssaarnaajia ja luovuttaa 80 kiloa ruista auranalaa kohti.[38] Vuonna 1230 kuurien kuningas Lammekinus, joka oli joidenkin tutkijoiden mukaan liiviläinen,[39] tarjoutui ottamaan vastaan katolisen uskon, ehkä toivoen siten saavansa helpotusta nälänhätään. Balduin Alnalainen, joka oli väliaikaisesti Albertin seuraajana Riian arkkipiispana, suostuikin sopimukseen, mutta hänen välirikkonsa Kalparitariston kanssa johti ritariston hyökkäykseen Kuurinmaalle talvella vuonna 1231. Paavi asetti vuonna 1234 Wilhelm Modenalaisen epäsuosiossa olleen Balduinin tilalle. Kalparitariston hajottua tappiollisen Saulen taistelun jälkeen kuurilaiset kapinoivat ja surmasivat lähetyssaarnaajat. Tapahtuman jälkeen Saksalainen ritarikunta, johon Kalparitaristo sulautettiin, rakensi Kuldigaan linnan hallintoviranomaisten turvaksi. Ritarikunnan mestari Ditrich kokosi sotajoukon vuonna 1242 ja hyökkäsi Kuurinmaalle. Valloitus kesti kolme vuotta, kunnes kuurit suostuivat rauhaan vuonna 1245. Myöhemmin Kuurinmaakin jaettiin ritariston ja piispan kesken, mutta nyt 2/3 alueista meni ritarikunnalle ja ⅓ piispalle. Liiviläisten asuttama rannikkoalue päätyi pääosin piispalle. Kuurilaiset kapinoivat vielä vuonna 1260 mutta joutuivat antautumaan vuonna 1267.[38]

Sääty-yhteiskunnan synty

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saksalaishallinnon aikana liiviläistenkin keskuuteen syntyi porvariston ja käsityöläisten yhteiskuntaluokat. Suurin osa talonpojista säilytti aluksi oikeutensa maihinsa, ja orjat ja rengit olivat lähinnä sotavankeja, rikollisia ja velkaantuneita. Orjuus lakkautettiin Baltiassa 1450-luvulla, mikä johti siihen, että läänitysherrat alkoivat teettää enemmän päivätöitä talonpojilla. 1400-luvulla säädettiin laki, jolla talonpojat sidottiin maihinsa ja heitä kiellettiin vaihtamasta työ- tai asuinpaikkaansa. Tämä käytäntö lakkautettiin vasta vuonna 1804. Saksalaisen ritarikunnan hajottua Puola-Liettua otti Liivinmaan haltuunsa vuonna 1559. Puolalaiset yrittivät juurruttaa uskonpuhdistuksen yhteydessä kadonnutta katolilaisuutta takaisin alueelle. Arkkipiispa Wilhelmin mukaan vuonna 1586 paikalliset liiviläiset ja latvialaiset kävivät kirkossa vain juhlapyhinä ja rukoilivat edelleen pakanallisia jumaliaan.[40]

Uusi aika

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ruotsin vallan aika

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ruotsin Kaarle IX aloitti sodan Puolaa vastaan vuonna 1600, ja saman vuoden syksyllä ruotsalaiset valloittivat Etelä-Viron ja piirittivät Riian kaupungin. Vuonna 1601 Kaarle IX antoi julistuksen, jonka mukaan Ruotsi halusi liittää koko Viron ja Liivinmaan Ruotsin yhteyteen. Samalla hän tuomitsi maaorjuuden ja vaati talonpoikia kohdeltavan Ruotsin lakien mukaan. Ruotsalaiset hävisivät kuitenkin puolalaisille Koknesessa vuonna 1601 ja vetäytyivät takaisin. Seuraavana talvena Liivinmaalle levisi rutto ja nälänhätä, ja Liivinmaan eri seurakunnissa väestöstä kuoli 25–90 %. Kaarle IX yritti vielä vallata Riian vuonna 1605, mutta epäonnistui. Viimeisestä tukikohdastaan Pärnusta ruotsalaiset ajettiin pois vuonna 1609.[41] 1600-luvulla Liivinmaalla oli erään arvion mukaan noin 13 000 liiviläistä ja Kuurinmaalla noin 15 000.[42]

Kaarlen seuraaja Kustaa II Adolf hyökkäsi Liivinmaalle vuonna 1621 ja valloitti Riian saman vuoden syyskuussa. Seuraavana vuonna solmittiin välirauha, mutta sota jatkui taas vuonna 1625. Kun ruotsalaiset tekivät veronmaksutarkastuksen valloittamiensa alueiden talonpojille, kävi ilmi, että noin puolet maasta oli jätetty kesannolle. Vuonna 1629 solmittiin Altmarkin rauha, jonka mukaan Ruotsi sai pitää valtaamansa Liivinmaan. Ruotsi alkoi kohentaa paikallisia oloja ja perusti Riikaan kymnaasin, joka oli tarkoitettu ylimystön ohella myös porvareille ja talonpojille. Vuonna 1632 Tarton kymnaasi muutettiin yliopistoksi, jossa annettiin viron ja latvian kielen opetusta. Liivinkielen puhujia oli Liivinmaalla jo niin vähän, ettei liivinkielistä opetusta järjestetty.[43] Thomas Hiärnen Liivinmaan kronikassa kerrotaan, että Riian ja Salatsin lähistöllä asui 1600-luvulla enää vähän liiviläisiä ja hekin siirtyvät käyttämään latvian kieltä.[44]

Rauhaa kesti vuoteen 1656, jolloin Venäjän tsaari hyökkäsi Riikaa vastaan. Venäjän joukkojen mukana Liivinmaalle levisi jälleen uusi ruttoepidemia. Rutto sai venäläiset vetäytymään, mutta samalla he tuhosivat suuren osan alueesta. Liettualaiset hyökkäsivät vuonna 1657, mutta he perääntyivät heti seuraavana vuonna. Ruotsi solmi rauhan Puolan ja Venäjän kanssa vuosina 1660–1661. Koska työvoima oli vähentynyt moisioiden alueella, maaorjuus laillistettiin Liivinmaalla vuonna 1671. Vuosien 1682–1683 maapäivillä kuningas Kaarle XI painosti maapäiviä peruuttamaan Liivinmaan läänitykset ja suurimmasta osasta alueen talonpoikia tuli kruunun tilojen alaisia. Talonpojat saivat myös oikeuden nostaa kanteita vouteja ja moisioherroja vastaan.[45]

Venäjän valta alkaa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Monet uudistustoimet jäivät kesken vuonna 1700 alkaneen suuren Pohjan sodan takia. Venäläiset hyökkäsivät Liivinmaalle, mutta perääntyivät tappioiden jälkeen. Se tapahtui erityisen raa'asti, ja joukot tappoivat tai veivät Venäjälle 10 000 henkilöä. Venäläiset hyökkäsivät Liivinmaalle uudestaan vuonna 1705 ruotsalaisten joukkojen pääosan ollessa muualla. Koko Liivinmaa oli venäläisten hallussa vuoteen 1710 mennessä, ja Venäjän valta vahvistettiin Uudenkaupungin rauhassa vuonna 1721.[45] Suuren Pohjan sodan aikana alueella oli riehunut myös rutto. Esimerkiksi Kuurinmaan liiviläisalueella erään seurakunnan 1 600 asukkaasta vain 100 jäi eloon.[46]

Kuurinmaan liiviläiset kuuluivat Kuurinmaan herttuakuntaan vuoteen 1795, jolloin Venäjän keisarikunta otti alueen haltuunsa. Vuonna 1859 syntyi liiviläisen Nika Schubergin johtamana kapina, kun Dundagan paroni vaati työvelvollisuutta ja rahavuokraa siitäkin huolimatta, että maaorjuus lakkautettiin Venäjällä. Venäjän sotaväki kukisti kapinan, ja siihen osallistuneet piestiin ja häädettiin mailtaan.[47] Tilalle tuli latvialaisia, jolloin latvian kieli sai jalansijan siihen asti eristyksissä olleessa Kuurinmaan kärjessä.[48]

1800-luvulta Latvian itsenäistymiseen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Liivinmaan viimeisistä liiviläisistä ei ole tarkkaa tietoa; mahdollisesti viimeinen Liivinmaan liiviä puhunut henkilö oli Cēsisissä asunut Mahrz Sahrum. Huhuja viimeisistä Liivinmaan liiviläisistä liikkui kuitenkin myös hänen kuolemansa jälkeen. E. N. Setälä sai salatsilaiselta pastorilta tiedon, että viimeinen paikallinen liiviläinen oli kuollut vuonna 1868. Etsintä jatkui kuitenkin edelleen, ja Oskar Kallas arvioi viimeisen Liivinmaan liiviläisen kuolleen 1880-luvulla. Setälä sai vielä myöhemmin 1900-luvun alussa tiedon Salatsissa eläneestä miehestä, joka puhui tuntematonta kieltä. Osoittautui kuitenkin, että miehen puhuma kieli ei ollut liiviä, vaan jonkinlaista salakieltä. Lopulta Setälä ajoitti Liivinmaan liiviläisten häviämisen samoin kuin Kallas.[49]

Ensimmäisessä maailmansodassa suurin osa Liivinrannan liiviläisistä pakeni Saksan etenemisen tieltä venäläisten viranomaisten kehotuksesta. Liiviläisiä pakeni etenkin Viroon ja Latvian sisäosiin. Monet eivät koskaan palanneet vanhoille asuinseuduilleen, ja he sulautuivat paikalliseen väestöön.[50] Palatessaan liiviläiset löysivät talonsa hajotettuina, sillä saksalaiset olivat käyttäneet niitä korsujen rakentamiseen. Esimerkiksi Miķeļtorniksen kylässä oli ehjänä vain viisi rakennusta.[51]

Kansallinen herääminen 1900-luvun alkupuolella

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Uldriķis Kāpbergs

Liiviläisten kansallinen herääminen tapahtui ensimmäisen maailmansodan jälkeen, kun Latvia itsenäistyi. Heräämiseen vaikuttivat voimakkaasti suomalaiset ja virolaiset heimoaatteen tukijat. Liiviläisten lippu ja kansallislaulu otettiin käyttöön, ja liivin kielen opetus alkoi. Kōrli Stalten kaltaiset henkilöt ryhtyivät julkaisemaan runoja ja muuta kirjallisuutta liivin kielellä.[52] Monille Liivinrannan asukkaille tarjottiin koulutusta Suomessa ja Virossa, jotta alueelle saataisiin liivinkielisiä opettajia ja pappeja. Virossa liiviläisiä opiskeli Tartossa ja Suomessa Tuusulassa, Heinolassa ja Helsingissä. Liivin kieltä alettiin opettaa vapaaehtoisena aineena Liiviläisten seuran kustannuksella, joka taas sai rahoituksensa Suomesta ja Virosta. Tunnit pidettiin virallisten koulutuntien jälkeen, ja opettajia oli yhteensä kolme. Liivinkieliset jumalanpalvelukset aloitettiin 1930-luvulla, ja niitä piti aluksi suomalainen Helle Erviö. Liiviläisille haluttiin kuitenkin pappi heidän itsensä parista, joten Edgar Vaalgamaa lähetettiin Suomeen opiskelemaan. Hän ei kuitenkaan ehtinyt palata Liivinrannalle ennen toista maailmansotaa. Liivinkielisen Līvli-lehden julkaisu aloitettiin vuonna 1931. Lehteä rahoitettiin Suomesta, ja sitä jaettiin ilmaiseksi Liivinrannan kyliin. Lehti joutui kuitenkin pian Latvian viranomaisten sensuroinnin kohteeksi.[15] Virolainen folkloristi Oskar Loorits arvosteli Latvian viranomaisten toimia, mikä johti hänen karkottamiseensa Latviasta ja Viron ja Latvian suhteiden viilentymiseen.[53] Tapaus huomioitiin paitsi Viron, myös Suomen lehdistössä. Toinen konflikti liiviläisten ja latvialaisten välillä tapahtui, kun ”liiviläisten kuninkaaksi” itsensä julistanut Uldriķis Kāpbergs pidätettiin vuonna 1939. Hän kuoli samana vuonna sydänkohtaukseen vankilassa.[54]

Suomalaisilla heimoaktiiveilla oli oma roolinsa liivin kielen elvyttämisessä 1930-luvulla. Kouluneuvos Matti Pesosen aloitteesta käännettiin Uusi Testamentti liiviksi vuonna 1937 ja sitä jaettiin seuraavana vuonna Virossa.[55]

Liiviläisten kansallis- ja museotalo vihittiin 6. elokuuta 1939 Latvian Mazirbessa. Osittain kaksikerroksinen talo oli aikaansaatu Suomen, Viron ja Unkarin sekä Latvian hallitusten myöntämillä varoilla. Juhlapaikalle oli kokoontunut noin 700 henkeä, joista suurin osa liiviläisiä. Suomalaisten puolesta luovutti talon Liivin kansalle tohtori F. A. Heporauta esittäen samalla opetusministeri Uuno Hannulan, Suomen Liiviläistalotoimikunnan ja Suomalais-ugrilaisen Kulttuuritoimikunnan Suomen osaston tervehdyksen.[56]

Liiviläisten asuttamasta rannikosta yritettiin tehdä oma kuntansa 1920-luvulla. Kunnan keskukseksi suunniteltiin Mazirben kylää. Tarkoitus oli edistää liiviläisten yhtenäisyyttä hallinnollisesti ja myös vaikeuttaa latvialaisten muuttoa alueelle. Latvian sisäministeriö hyväksyi asian sillä ehdolla, että siitä järjestettäisiin kansanäänestys suunnitellun kunnan alueella. Äänestys toteutettiinkin ja suurin osa äänestäneistä kannatti hanketta, mutta kuntaa ei koskaan perustettu, sillä sisäministeri vaihtui ja uusi sisäministeri torjui ajatuksen.[57] Vuonna 1935 Latviassa oli 994 liiviläistä, joista 507 eli silloisessa Dundagan ja 370 Ancen kunnassa, nykyisten Dundagan ja Ventspilsin kuntien alueilla. Loput 49 asuivat muualla Latviassa. Liiviläisiä oli 32 % perinteisten liiviläiskylien väestöstä, ja enemmistönä he olivat vain Lielirben kylässä.[58]

Hiipuminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1900-luvun alussa elossa oli enää tuhat liivin kieltä taitanutta henkilöä.[59] Lopullisesti liiviläisen kulttuurin kehitys pysähtyi toiseen maailmansotaan, jonka aikana väestö väheni dramaattisesti pakkosiirtojen takia. Liivin kansa jäi sodassa kahden suurvallan armeijan jalkoihin, mikä oli liiviläisille eräänlainen viimeinen isku. Vaikka liiviläisiä oli vielä vuonna 1939 noin 2 000, toisen maailmansodan jälkeen vuonna 1948 heitä oli enää 500–600, ja vuoden 1959 väestönlaskennassa vain 185 ihmistä ilmoitti kansallisuudekseen liiviläisyyden.[19] Vuonna 2024 arvioitiin, että toisen maailmansodan jälkeen liivin kielen puhujia oli jäljellä noin tuhat.[11] Sodan aikana liiviläiskylät jäivät Saksan pohjoisen armeijaryhmän muodostamaan Kuurinmaan mottiin. Saksalaiset evakuoivat osan asukkaista, ja osa pakeni veneillä Ruotsiin ja sieltä edelleen muualle.[60]

Neuvostovallan aikana perustettiin kalastuskolhooseja Ventspilsiin, Kolkaan ja Staldzeneen. Kolkassa kolhoosia johti liiviläinen Aleksandr Zvirgzdinš, ja siellä oli lisäksi kalanjalostamo, jonne monet liiviläiset menivät töihin. Kolkan kolhoosiin kuuluivat kaikki Liivinrannan kalastajakylät Sīkragsista itään. Sen länsipuolelle ei myönnetty kalastuslupia, koska lähistölle rakennettiin sotilastukikohtia. Näiden kylien asukkaat päätyivät pääasiassa Ventspilsiin ja muualle Latviaan.[61] Vuodesta 1979 lähtien passeihin ei enää saanut merkitä kansallisuudekseen ”liiviläinen”.[48]

Nykyaika

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neuvostovallan loppuajoista ja Latvian uudesta itsenäistymisestä lähtien liiviläisen kulttuuriperinnön vaaliminen on taas voimistunut. Vuonna 1923 perustettu Liiviläisten liitto aloitti toimintansa uudelleen 1980-luvun lopulla, ja siinä on nykyisin noin 250 jäsentä. Vuonna 1991 Latviassa perustettiin liiviläiselle kulttuurille suojelualue nimeltä Līvõd Rānda (Liivinranta). Samana vuonna liiviläiset tunnustettiin taas omaksi kansallisuudekseen. Latviassa vuonna 2009 asuneiden 178 liiviläisen lisäksi Ukrainassa asui (vuoden 2001 väestönlaskennan mukaan) 235 ja Virossa (vuonna 2000) 5 liiviläistä. Latviassa oli vuoden 1995 tietojen mukaan eniten liiviläisiä Kolkassa (53), Ventspilsissä (43), Riiassa (41) ja Ugalessa (10).[62] Lisäksi liiviläisiä tai heidän jälkeläisiään asuu ainakin Suomessa, Ruotsissa, Kanadassa ja Yhdysvalloissa.[63] Latviassa liiviläisiä on arveltu tosiasiassa olevan enemmänkin kuin heitä on virallisesti rekisteröity.[64] Liiviläisillä on oma edustajansa Latvian parlamentissa,[65] ja liivin kieltä opetetaan muutamissa peruskouluissa Riiassa, Staicelessa, Dundagassa, Ventspilsissä ja Kolkassa.[66] Syksyllä 2018 Latvian yliopistoon perustettiin liivin laitos, joka on lajissaan ainoa maailmassa tutkien liivin kieltä ja kulttuuria ja liiviläisten historiaa.[12] Laitos julisti yhdessä Latvian Unesco-toimikunnan ja Latvian kansallisen kulttuurikeskuksen kanssa vuoden 2023 liiviläisen kulttuuriperinnön vuodeksi. Sen yhteydessä järjestettiin ensimmäistä kertaa liiviläisen perinnön juhlapäivä, jota vietettiin 26. maaliskuuta 2023 Latviassa liiviläisten historiallisesti asuttamilla alueilla ja osissa etelä-Viroa.[67][68] Päivää vietetään vuosittain ensimmäisenä kevätpäiväntasausta seuraavana sunnuntaina.[69]

Kulttuuri

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Muistolaatta heimotyön kunniaksi Liiviläisten kulttuurikeskuksen seinässä

Monet latvialaiset, joilla on liiviläisiä sukujuuria, ovat kiinnostuneet liiviläisestä taustastaan. Tästä kertoo esimerkiksi liiviläisten nuorisoleirien suosio ja liivin kielen opiskelijoiden kasvava määrä. Sellaiset järjestöt kuin Liiviläisten ystävät ry ja Liiviläisten kulttuurikeskus toimivat liiviläisen kulttuurin säilyttämiseksi.[65]

Kieli

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Liivin kieli
Latvian kielen murrekartta, liiviläismurteet sinisen sävyillä.

Eesti Päevalehden uutisen mukaan viimeinen liiviläinen, joka oli oppinut liivin äidinkielenään osana katkeamatonta liiviläissukupolvien ketjua, oli Viktor Berthold. Hän oli syntynyt 1921, ja hänet haudattiin 28. helmikuuta 2009 Kolkan liiviläiskylässä Kuurinmaalla.[70] Viimeinen liiviä äidinkielenään puhunut henkilö puolestaan oli Kanadassa asunut Grizelda Kristiņa, joka kuoli 103-vuotiaana vuonna 2013.[71][10] Viimeinen Suomessa elänyt liiviläinen ja yksi viimeisistä liivinkielisistä oli Iitin kappalainen, rovasti Edgar Vaalgamaa (1912–2003). Uusimpien tietojen mukaan vuonna 2020 on syntynyt uusi äidinkielinen liivin puhuja, Kuldi Medne.

Useimmat liiviläiset ovat jo pitkään olleet kaksikielisiä. He puhuivat liiviä ja latviaa, mutta monet osasivat myös viroa, koska heillä oli läheisiä kontakteja Saarenmaan asukkaiden kanssa.[72] Latvian kieli saapui Liivinrannalle jo 1860-luvulla, kun liiviläiskapinan jälkeen alueelle tuli latvialaisia siirtolaisia. Vielä 1920- ja 1930-luvuilla oli muutamia yksikielisiä lapsia, mutta toisen maailmansodan jälkeen liivin kieli ei enää periytynyt sukupolvelta toiselle. Vuonna 2006 liivin kielen isovanhemmiltaan oppineita oli arviolta kymmenen. Lisäksi oli vielä noin kymmenen kielen opetellutta kielentutkijaa ja viisi kielen itsenäisesti opiskellutta. Vielä useampi on osallistunut liiviläisille kesäleireille tai yliopistokursseille, ja he ymmärtävät kieltä mutta eivät pysty käyttämään sitä keskustelussa. Tuolloin liivinkielistä opetusta sai kouluissa kymmenkunta lasta, joista suurin osa oli etnisiä liiviläisiä.[73] Vuonna 2006 arvioitiin, että liivinkielistä tekstiä pystyy lukemaan arviolta 50–60 henkilöä.[74]

Latvian kieltä käyttämään siirtyneet liiviläiset ovat vaikuttaneet latvian kielen liiviläismurteisiin, joita puhutaan sekä Kuurin- että Liivinmaalla. Näissä murteissa käytetään liivin kielen ääntämystapaa.[75]

Kalastus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lõja eli liiviläinen kalastusvene

Kuten liiviläisten omankielisestä nimityksestäkin (rāndalist eli rantalaiset ja kalāmīed eli kalamiehet) käy ilmi, on Kuurinmaan kärjen liiviläisten tärkein elinkeino ollut perinteisesti kalastus. Tärkeimpiä saaliskaloja olivat silakka, kampela, turska ja kilohaili. Perinteisen mallisesta kalastusveneestä käytettiin nimitystä lõja. Rantavesissä käytettiin ruuhta (lotja tai lod'a). Veneet tehtiin rannikolla yleisesti kasvavasta männystä. Kalastuksessa käytettiin lähinnä verkkoja ja rysiä aina 1850-luvulle saakka, jolloin ajoverkko tuli niiden tilalle. Kampelaa kalastettiin vada-nimisellä nuotalla. Turskaa pyydettiin pitkäsiimalla sekä Saksasta omaksutulla turskaongella (blèifis, saks. bleifisch). Kalastusveneiden kanssa työskentelevät liiviläiset menivät usein töihin valtamerilaivoille.[76]

Maanviljely

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuurinmaan kärjen liiviläiset olivat vuodesta 1721, Venäjän vallan alusta, aina Latvian itsenäistymiseen asti Popen ja Dundagan suurtilojen vuokralaisina. Hiekkainen Kuurinmaan rannikko ei soveltunut erityisen hyvin maanviljelykseen, mutta sitä harjoitettiin silti. Tärkein viljelyskasvi oli peruna, jota myös myytiin muualle. Viljalajeista yleisimpiä olivat kaura, ohra ja ruis; vehnää viljeltiin erittäin harvoin. Liiviläisillä oli tapana lannoittaa peltonsa ruskolevällä, jota ajautui rannoille etenkin syystuulien mukana.[77]

Mehiläistenhoito

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kalastuksen ja maanviljelyn ohella harjoitettiin mehiläistenhoitoa, vaikka se oli enemmänkin luonnonvaraisten pesien ryöstelyä 1800-luvun lopulle saakka tai mehiläisten kasvatusta tarkoituksellisesti onteloiduissa puiden koloissa. Jo Henrik Lättiläisen Liivinmaan kronikassa kerrotaan, kuinka liiviläiset polttivat saksalaisten puolelle siirtyneen Kaupon talon ja tuhosivat hänen mesipuunsa.[34] 1300-luvulta on maininta parista Riian lähistöllä asuneesta liiviläisestä, joilla oli yli 300 hunajapuuta. Riian kaupunki sai niiden tuotosta 25–50 % veroina, mikä tarkoitti 2 400 naulaa vuodessa.[78] 1850-luvulla pönttöhoito yleistyi, mutta tapa hävisi 1900-luvun alkupuolella. Hunajaa käytettiin kotitalouksissa ruokiin ja mehiläisvahaa myytiin aikoinaan muualle Eurooppaan, jossa sitä käytettiin etenkin kynttilöihin.[79] Lisäksi se oli niin arvokasta, että sitä käytettiin vielä keskiajalla maksuvälineenäkin.[78]

Vaatetus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Liiviläiset miehet alkoivat pukeutua jo varhain samoin kuin latvialaiset, mutta naisten asuissa säilyi jotain omaleimaisia piirteitä. 1700-luvulta on tietoja suuresta vaipasta, joka oli jonkinlainen suurhuivi. Tämänkaltaisia asusteita käytettiin Baltiassa ja Suomessa jo esihistoriallisella ajalla. Naisen pukuun kuului myös kapearaitainen hame, jonka raidat olivat punaisia ja mustia. Toinen käytetty hametyyppi oli lyhyt musta hame, jonka lievettä kiersi kolme tai neljä punaista raitaa. Suomessa tanu-nimisenä tunnettu edestä avoin lakki oli liivin kielessä kolm kabal mitš. Se koristeltiin takaa kirkkaanvärisillä kangasruusukkeilla ja lasihelmillä. Tanua käyttivät erityisesti naidut naiset. Sekä miehet että naiset käyttivät vanhakantaisia nahasta valmistettuja kurppos- ja virsujalkineita. Samanlaisia käyttivät virolaiset ja vironruotsalaiset. Myös käytössä olleet pajunkuorivirsut muistuttivat latvialaisten, liettualaisten ja valkovenäläisten käyttämiä virsuja.[80]

Uskonto

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Liiviläisten muinaisesta uskonnosta ei tiedetä juuri mitään, mutta luultavasti se on perustunut henkien palvontaan. Jumaluuksilla ei ollut muista itämerensuomalaisista kansoista poiketen erisnimiä, vaan ne olivat eri alojen jumaluuksia. Henrik Lättiläisen kronikassa kerrotaan, että liiviläiset pitivät peijaiset hautajaisten yhteydessä ja niissä laulettiin itkuvirsiä.[81] Liiviläisten mytologia on saanut nykyisin tunnetun muotonsa kristinuskon aikana ja perustuu paljolti siihen. Ukkosella ja muilla sääilmiöillä on ollut suuri osuus liiviläisessä mytologiassa. Arkeologisten löytöjen perusteella tiedetään, että liiviläisillä oli tapana uhrata ruokaa ja muita hyödykkeitä, kuten tupakkaa ja vaatteita.[34] Uhrauksia tehtiin uhrikivillä ja pyhien puiden luona, ja uhreja annettiin vielä kristinuskon aikanakin, etenkin juhannuksena.[82] Liiviläiset kuuluivat useimmiten luterilaiseen kirkkoon, vaikka baptisteja ja ortodoksejakin on ollut.[83] Luterilaisuus oli syntynyt uskonpuhdistuksessa Kuurinmaan herttuakunnassa 1500-luvulla. Baptistit olivat alun perin osa herrnhutilaista liikettä, mutta liikkeen jouduttua vainon kohteeksi herrnhutilaiset ryhtyivät kutsumaan itseään baptisteiksi.[84] Kolkan kylässä oli muutama ortodoksinen perhe ja heillä oli myös oma kirkko. Ortodoksinen usko oli peräisin Venäjän vallan, Katariina II:n ajoilta.[83]

Musiikki

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Liiviläisiä kansanlauluja oli 1900-luvulla jäljellä enää vähän, ja niistäkin pääosa oli lainattu latvialaisilta. Liiviläisen musiikin nousu ajoittuu 1920- ja 1930-luvuille.[48] Tärkeimpiä henkilöitä tällä saralla olivat ensimmäisen liiviläiskuoron perustanut Margarete Stalte[85] ja Hilda Cerbaha-Griva, joka perusti ja johti useita laulukuoroja sekä kansanmusiikkiyhtyeitä. Cerbaha-Grivan kuoroja olivat muiden muassa Riiassa toiminut Līvlist (”Liiviläiset”) ja Ventspilsissä toiminut Kāndla (”Kantele”). Liiviläinen musiikki taantui toisen maailmansodan aikana ja elpyi vasta 1980-luvun lopussa. Musiikilla oli tuolloin suuri merkitys, sillä liiviläiseen kansanmusiikkiin kohdistunut kiinnostus levisi pian myös latvialaiseen kansanmusiikkiin ja loi näin pohjan latvialaisten kansalliselle heräämiselle.[48] Nykyisin liiviläiskuoroista ovat edelleen toiminnassa Kāndla ja Līvlist. Kāndla esittää liiviläisen musiikin lisäksi myös virolaisia kansanlauluja.[86] Līvlist on kahdesta kuorosta suurempi, sillä sen toimintaan on osallistunut noin 250 soittajaa ja laulajaa, ja se on esiintynyt myös Suomessa ja Virossa.[87] Virolais-liiviläinen Tulli Lum -folk-rock-yhtye julkaisi vuonna 2000 Tulli Lum -nimisen albumin, joka sisältää 11 liivinkielistä laulua. Yhtyeen laulaja Julgī Stalte on yksi harvoista liivin kieltä sujuvasti puhuvista. Kielen hän oppi isoisältään Oskar Staltelta.[61]

Kirjallisuus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Liivinkielinen kirjallisuus

Liivinkielisen kirjallisuuden kulta-aika oli 1920- ja 1930-luvuilla. Matteuksen evankeliumi oli käännetty itä- ja länsiliiviksi vuosina 1863 ja 1880,[88] ja Lauri Kettunen ja Oskar Loorits julkaisivat vuosina 1921–1926 muutamia liivinkielisiä lukukirjoja.[89] Tärkeimpiä liiviläisiä kirjallisia vaikuttajia oli Kōrli Stalte, jonka töihin kuuluivat muun muassa Uuden Testamentin (Ūž testament) kääntäminen liiviksi sekä Liiviläisten laulut (Livõd lõlõd) -runokokoelma. Toinen vaikuttaja oli runoilija Petõr Damberg, joka teki myös oppikirjan nimeltä Lukukirja koulua ja kotia varten (Jemakiel lugdobrontoz skuol ja kuod pierast). Se oli käytetyin yhteensä viidestä 1930-luvulla julkaistusta liivinkielisestä oppikirjasta, mutta se joutui latvialaisten viranomaisten sensuroinnin kohteeksi, koska se koettiin liian kansallismieliseksi.[48]

Vuonna 1964 tunnettu esperantisti Ints Čače sekä liiviläiset Petõr Damberg ja Hilda Grīva kirjoittivat liivi-latvia-esperanto-sanakirjan, joka sisälsi liivinkielisten sanojen lisäksi noin 300 liivinkielistä runoa 32 kirjoittajalta. Kirja julkaistiin 1982. Teosta kuitenkin arvosteltiin runojen huonosta laadusta ja kielestä. Vuonna 1998 julkaistiin liivinkielisten runojen suurkokoelma Ma akūb sīnda vizzõ, tūrska, joka voitti Latviassa runouspalkintoja.[90] Edgar Vaalgamaa julkaisi vuonna 2001 kirjan Valkoisen hiekan kansa, joka on yksi laajimmista liiviläisiä käsittelevistä teoksista.

Liivinkielistä runoutta on suomeksi julkaistu kaksikielinen antologia Kerran olin taivaan suolajärvi, jonka runoilijat ovat Valt Ernštreit, Baiba Damberg ja Ķempi Kārl. Kokoelman on toimittanut ja runot suomentanut raakakäännöksen pohjalta Olli Heikkonen.[91]

Taulukot

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Liiviläisten lukumäärä Kuurinmaalla 1100-luvulta vuoteen 1600, ja koko Latviassa vuodesta 1835 vuoteen 2011 [92]
1100 1300 1600 1835 1852 1897 1920 1925 1930 1935 1959 1970 1994 1997 2000 2009 2010 2011
20 000 15 000 15 000 2 074 2 400 1 312 831 1 238 962 944 185 48 204 187 177[93] 178[94] 180[95] 250[2]
Liiviläisten lukumäärä Liivinmaalla 1100-luvulta vuoteen 1858[92]
1100 1500 1600 1846 1852 1858
30 000–50 000 13 000 13 000 22 22 8

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ STT: Vanhemmat vaihtoivat kotikieltä pelastaakseen esivanhempiensa kielen, ja nyt Helsingissä asuvien siskosten kieli on harvinainen liivi SSS.fi. 6.4.2024. Viitattu 13.4.2024.
  2. ↑ a b c TSG11-06. LATVIJAS PASTĀVĪGIE IEDZĪVOTĀJI PĒC TAUTĪBAS, DZIMUMA UN PA VECUMA GRUPĀM 2011.GADA 1.MARTĀ Centrālo statistikas pārvaldi - Latvian tilastokeskus. Viitattu 5.8.2015. (latviaksi)
  3. ↑ Ukrainan väestönlaskenta pop-stat.mashke.org. 2001. Viitattu 6.7.2020. (englanniksi)
  4. ↑ Viron väestönlaskenta pub.stat.ee. 2011. Viitattu 6.7.2020. (viroksi)
  5. ↑ Venäjän neuvostotasavallan vuoden 1989 väestönlaskenta demoscope.ru. Viitattu 21.6.2010. (venäjäksi)
  6. ↑ Livonia. 13th-16th Century ← National History Museum of Latvia lnvm.lv. Viitattu 2.3.2023. (englanniksi)
  7. ↑ At the opening of the UN International Decade of Indigenous Languages, Latvia underlines the disastrous impact of Russia’s aggression against Ukraine on the region’s indigenous peoples and languages | Ārlietu ministrija www.mfa.gov.lv. Viitattu 2.3.2023. (englanniksi)
  8. ↑ Digital Humanities in Latvia - The University of Latvia Livonian Institute www.digitalhumanities.lv. Viitattu 2.3.2023.
  9. ↑ Teadusdoktor käib mööda liivi radu Kultuur. 9.12.2011. Viitattu 21.8.2023. (eesti)
  10. ↑ a b Viimeinen äidinkielinen liiviläinen on kuollut 4.6.2013. Tuglas-seura. Arkistoitu 29.11.2014. Viitattu 2.8.2013.
  11. ↑ a b STT: Vanhemmat vaihtoivat kotikieltä pelastaakseen esivanhempiensa kielen, ja nyt Helsingissä asuvien siskosten kieli on harvinainen liivi SSS.fi. 6.4.2024. Viitattu 13.4.2024.
  12. ↑ a b The Livonian Institute is established 21.8.2018. Latvijas Universitāte. Viitattu 7.2.2021.
  13. ↑ «Kūldaläpš. Zeltabērns» – izdota lībiešu valodas grāmata bērniem un vecākiem www.lsm.lv. Viitattu 10.8.2023. (letton)
  14. ↑ Jokipii, s. 131–136
  15. ↑ a b Jokipii, s. 137–141
  16. ↑ Jokipii, s. 141–143
  17. ↑ Johanna Laakso: Liivin kielestä Helsingin yliopiston humanistinen tiedekunta. Viitattu 3.5.2010.
  18. ↑ a b Vuorela, s. 173–174
  19. ↑ a b The Livonians The Red Book of the Peoples of the Russian Empire. Viitattu 12.9.2009. (englanniksi)
  20. ↑ Virpi Laitinen, Päivi Lahermo, Pertti Sistonen ja Maija-Liisa Savontaus: Y-Chromosomal Diversity Suggests that Baltic Males Share Common Finno-Ugric-Speaking Forefathers (pdf) Human Heredity. 14.1.2002. Viitattu 4.5.2010. (englanniksi)
  21. ↑ Jaakko Häkkinen: Suomalais-ugrilaisen Seuran Aikakauskirja – Kantauralin ajoitus ja paikannus. Suomalais-Ugrilainen Seura, 2009.
  22. ↑ Vaalgamaa, s. 12–16
  23. ↑ Vaalgamaa, s. 16–19
  24. ↑ Niitemaa, s. 13–26
  25. ↑ a b c Niitemaa, s. 30–45
  26. ↑ Jokipii, s. 129
  27. ↑ a b Andrejs Plakans: The Latvians – A Short Story. Standford: Hover Institution Press, Standfordin yliopisto, 1995. ISBN 0-8179-9301-0 Google-kirjat (viitattu 3.5.2010). (englanniksi)
  28. ↑ a b c Vaalgamaa, s. 19–26
  29. ↑ Niitemaa, s. 45
  30. ↑ Līveni (Lieven) Latvju enciklopēdija 1962–1982. 21.11.2002. Latvijas vēsture internetā. Viitattu 4.5.2010. (latviaksi)
  31. ↑ Niitemaa, s. 57–59
  32. ↑ Vaalgamaa, s. 38–39
  33. ↑ Vaalgamaa, s. 39
  34. ↑ a b c Henrik, Lättiläinen: Henrikin Liivinmaan kronikka. ((Heinrici chronicon Livoniae.) Suomennos: Maijastina Kahlos & Raija Sarasti-Wilenius. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 934) Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2003. ISBN 951-746-521-1
  35. ↑ Vilho Niitemaa, Baltian historia, s. 59–63.
  36. ↑ Svarīgākais Lībiešu Vēsturē Līdz 1899. Gadam Liiviläisten kulttuurikeskus. Arkistoitu 17.2.2013. Viitattu 4.5.2010. (latviaksi)
  37. ↑ Niitemaa, s. 63
  38. ↑ a b Vaalgamaa, s. 44–46.
  39. ↑ Niitemaa, s. 49
  40. ↑ Vaalgamaa, s. 52–58
  41. ↑ Vaalgamaa, s. 58–60
  42. ↑ Vaalgamaa, s. 159
  43. ↑ Vaalgamaa, s. 57–63
  44. ↑ Jokipii, s. 131
  45. ↑ a b Vaalgamaa, s. 68–71
  46. ↑ Vaalgamaa, s. 74
  47. ↑ Vaalgamaa, s. 112–118
  48. ↑ a b c d e Mela ja Valba, s. 398–400
  49. ↑ Jokipii, s. 135–136
  50. ↑ Jokipii, s. 137
  51. ↑ Vaalgamaa, s. 121
  52. ↑ Vaalgamaa, s. 121–133
  53. ↑ Magnus Ilmjärv: The Baltic States Militiary and Their Foreign and Defence Policies 1933–38. Acta Historica Tallinnensia, Määritä ajankohta! Tallinna: Estonian Academy Publishers. ISSN 1406-2925 Google-kirjat. Viitattu 4.5.2010. (englanniksi)
  54. ↑ Jokipii, s. 139
  55. ↑ Taipale, Pentti. Salatun voiman mies. Matti Pesosen elämä ja toiminta. Herättäjä-Yhdistys r.y. Vaasa 1980. S. 348–357.
  56. ↑ Heimokansojen juhla. Liiviläisten kansallistalon vihkiäiset sunnuntaina. Juhlavieraita Suomesta, Virosta ja Unkarista, Helsingin Sanomat, 08.08.1939, nro 210, s. 5, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot. Viitattu 25.07.2024
  57. ↑ Vaalgamaa, s. 134
  58. ↑ Vaalgamaa, s. 156–160
  59. ↑ Suomensukuisten kielten tutkija: hiipuvan kielen elvytys maksaisi vähemmän kuin jalkapallojoukkue Helsingin Sanomat. 10.2.2017. Viitattu 26.2.2017.
  60. ↑ Jokipii, s. 141
  61. ↑ a b Edgar Vaalgamaa: Valkoisen hiekan kansa, s. 160–176
  62. ↑ Toomas Tombu: The Livonians' Estonian Suri. Viitattu 4.5.2010. (englanniksi)
  63. ↑ Tapio Mäkeläinen: Maailman ”viimeinen liiviläinen” täyttää tänään 100 vuotta 19.3.2010. Fenno-Ugria. Viitattu 4.5.2010.
  64. ↑ Renāte Blumberga: Lībieši pēdējos četros gadsimtos Liiviläisten kulttuurikeskus. Arkistoitu 5.9.2011. Viitattu 21.6.2010. (latviaksi)
  65. ↑ a b Jaak Prozes: Livonian Pages SURI. Viitattu 4.5.2010. (englanniksi)
  66. ↑ Valts Ernštreits: The Liv Language Today livones.net. Viitattu 4.5.2010. (englanniksi)[vanhentunut linkki]
  67. ↑ Lībiešu gads libiesugads.lv. Viitattu 28.3.2023.
  68. ↑ O´Rourke, Patrick: Livonian Heritage Day Fenno-Ugria. 26.3.2023. Viitattu 28.3.2023. (englanti)
  69. ↑ Liivi pärandi päev Pärnumaal Pärnumaa infovärav. Viitattu 24.3.2024. (eesti)
  70. ↑ Jaak Prozes: Suri viimane vanema põlve emakeelne liivlane Eesti Päevaleht. 4.3.2009. Viitattu 12.9.2009. (viroksi)
  71. ↑ Tapio Mäkeläinen: Maailman viimeinen liiviläinen täyttää 100 vuotta Liiviläisten kulttuurikeskus. Arkistoitu 19.7.2011. Viitattu 4.5.2010.
  72. ↑ Paul Ariste: Keelekontaktid. (Sarjasta Emakeele Seltsi toimetised) Tallinna: Valgus, 1981. (viroksi)
  73. ↑ Hannakaisa Holmi ja Helena Sulkala: Tutkielma vähemmistökielistä Jäämereltä Liivinrantaan. (Valts Ernštreits – The Livonian Language Today) Määritä julkaisija! ISBN 951-42-8155-1 verkkoversio (viitattu 4.5.2010). (englanniksi)
  74. ↑ Hannu Hyttinen ja Raine Lehtoranta: Viimeisellä rannalla. Aamulehti, 20.9.2006. verkkoversio. Viitattu 4.5.2010. (Arkistoitu – Internet Archive)
  75. ↑ Mâra Lazda: Livonian life stories: source of identity Dzivesstasts. Viitattu 4.5.2010. (englanniksi)
  76. ↑ Vuorela, s. 176–180
  77. ↑ Vuorela, s. 176
  78. ↑ a b Niitemaa, s. 57–77
  79. ↑ Vuorela, s. 180–181
  80. ↑ Vuorela, s. 185–186
  81. ↑ Vaalgamaa, s. 26–34
  82. ↑ Tenu Karma: Lībiešu Mitoloģija Liiviläisten kulttuurikeskus. Arkistoitu 24.1.2016. Viitattu 4.5.2010. (latviaksi)
  83. ↑ a b Vaalgamaa, s. 130–131
  84. ↑ Vaalgamaa, s. 96–100
  85. ↑ Renāte Blumberga: The Liv Choirs Liiviläisten kulttuurikeskus. Arkistoitu 7.9.2017. Viitattu 4.5.2010. (englanniksi)
  86. ↑ The Liv Singing Group ”Kāndla” Liiviläisten kulttuurikeskus. Arkistoitu 6.3.2016. Viitattu 4.5.2010. (englanniksi)
  87. ↑ The Singing Group ”Līvlist” Liiviläisten kulttuurikeskus. Viitattu 4.5.2010. (englanniksi)[vanhentunut linkki]
  88. ↑ Jokipii, s. 133–134
  89. ↑ Jokipii, s. 139–140
  90. ↑ Valts Ernštreits: Anthology of Liv Poetry Liiviläisten kulttuurikeskus. Arkistoitu 6.3.2016. Viitattu 4.5.2010. (englanniksi)
  91. ↑ Kerran olin taivaan suolajärvi. Suomentanut ja toimittanut Olli Heikkonen. Aviador, 2022. ISBN 978-952-381-110-2
  92. ↑ a b Vaalgamaa, s. 159
  93. ↑ Ina Druviete: Language policy and protection of the state language in Latvia 2002. World congress on language policies. Arkistoitu 5.8.2012. Viitattu 4.5.2010. (englanniksi)
  94. ↑ Baijba Tjarve: Country Profile Latvia Cultural Policies and Trends in Europe. lokakuu 2009. Arkistoitu 20.6.2010. Viitattu 4.5.2010. (englanniksi)
  95. ↑ Latvijas iedzīvotāju sadalījums pēc nacionālā sastāva un valstiskās piederības 2010. Pilsonības un migrācijas lietu pārvaldes. Arkistoitu 17.7.2011. Viitattu 20.8.2010. (latviaksi)

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]


Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Liiviläiset&oldid=22791883”