Tuhkaus
 |
Tätä artikkelia tai sen osaa on pyydetty päivitettäväksi, koska sen sisältö on osin vanhentunut. Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelia. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla. |
Tuhkaus eli polttohautaus on hautaustapa, jossa ruumis poltetaan.
Nykyaikana vainaja poltetaan arkussa krematoriossa. Palamisen jälkeen vainajan hienoksi jauhettu tuhka laitetaan uurnaan. Uurna haudataan yleensä hautausmaalle, mutta luvanvaraisissa tapauksissa voidaan tuhka ripotella myös luontoon, esimerkiksi vesistöön.[1]
Erityisesti hindulaisuudessa on vielä nykyisinkin tapana polttaa kuolleen ruumis roviolla. Viikingit polttivat ruumiit aikoinaan puuveneissä.
Yleisyys
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Tuhkauksen yleisyys vaihtelee suuresti maittain. Intiassa, Japanissa ja Kiinassa lähes kaikki vainajat tuhkataan. Tuhkaus on hyvin yleistä myös Taiwanissa, Hongkongissa ja Singaporessa. Euroopan maista vuonna 2010 esimerkiksi Sveitsissä, Tšekissä, Ruotsissa, Isossa-Britanniassa ja Alankomaissa selvästi yli puolet vainajista tuhkattiin.[2]
Uskonnot ja polttohautaus
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Hautaustapoja on maailmassa monia uskonnosta ja kulttuurista riippuen. Polttohautaus on joissakin uskonnoissa yleinen ja suosittu, toisissa taas se on vieroksuttu tai kokonaan kielletty.
Perinteisesti kristillinen kirkko on kieltänyt polttohautauksen, koska ruumiin polttaminen roviolla on pakanallinen tapa ja estää lisäksi "ruumiin ylösnousemuksen". Valtaosassa kristillistä maailmaa polttohautaus ei ole käytössä.
Keskiajalla Euroopassa polttohautausta käytettiin vain äärimmäisissä poikkeusoloissa, kuten nälänhätien, kulkutautien ja kaupunkien piiritysten aikana sekä kirkollisena lisärangaistuksena, kuten myös hautaamista "siunaamattomaan maahan", toisin sanoen hautausmaiden ulkopuolelle. Näin meneteltiin esimerkiksi itsemurhaajien kohdalla - olivathan he "kapinoineet Jumalan tahtoa vastaan" riistämällä oman henkensä.
Protestanttisessa maailmassa polttohautaus alkoi yleistymään 1800-luvulla nykyaikaisen krematorioteknologian syntyessä. Käytäntö kuitenkin vaihtelee paljon maittain ja kirkkokunnittain. Ensimmäinen vainajan tuhkaus varta vasten rakennetussa uunissa tapahtui Milanossa Italiassa vuonna 1876.[3]
Toisen maailmansodan jälkeen polttohautauksen suosio laski jyrkästi Euroopassa. Tämä johtui vastenmielisyydestä juutalaisten kohtelua kohtaan sodan aikana, jolloin miljoonia juutalaisia surmattiin kaasukammioissa ja poltettiin krematorioissa. Myöhemmin polttohautaus alkoi taas yleistymään erityisesti Euroopan suurissa kaupungeissa.
Katolinen kirkko vapautti tuhkauksen vuonna 1960, mutta ei lähtökohtaisesti suhtaudu siihen myönteisesti. Ortodoksinen kirkko hyväksyy polttohautauksen vain poikkeustapauksissa.
Islamin piirissä polttohautausta pidetään pakanarituaaleihin viittaavana ja sitä paheksutaan. Juutalainen laki puolestaan kieltää polttohautauksen ja myöhemmin se on yhdistetty holokaustiin. Äärijuutalaiset ovatkin pyrkineet kieltämään polttohautauksen ja tuhonneet krematorioita.[4]
Tuhkaus Suomessa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Tuhkaa ei Suomessa saa jakaa ja se on haudattava viimeistään vuoden kuluttua kuolemasta.[5]
Suomen ensimmäinen krematorio perustettiin vuonna 1926 Hietaniemen hautausmaan lähelle. Nykyisin varsinkin suurissa kaupungeissa tuhkaaminen on yleistä. Tuhkaus on yleistä myös siksi, että miltei kaikki hautausalalla toimivat tahot - myös luterilainen kirkko - ovat sitä jo kauan edistäneet kustannussyistä.
Aiemmin hautaustavan ja uskonnon nähtiin liittyvän yhteen. Nykyisessä maallistuneessa yhteiskunnassa ajatellaan, että uskonto ja hautaustapa ovat erillisiä asioita. Evankelis-luterilainen kirkko aikoinaan vastusti polttohautausta. Myöhemmin kirkko hyväksyi polttohautauksen vain sillä ehdolla, että vainaja oli sitä nimenomaisesti ja todisteellisesti eläessään toivonut. Tänään asia on toisinpäin. Siksi vainaja ainakin suuremmissa kaupungeissa suurella varmuudella poltetaan, ellei hän ole eläessään nimenomaisesti ja todisteellisesti kieltänyt sitä ja toivonut perinteistä kristillistä arkkuhautausta.
Vuonna 2016 Suomessa tuhkattiin enemmistö, 51 prosenttia, vainajista.[6] Vuonna 2019 osuus oli noussut 57 prosenttiin[7] ja edelleen vuonna 2021 osuus oli noussut 61 prosenttiin[8]. Espoossa ja Vantaalla vainajista kaksi kolmasosaa tuhkataanlähde?. Turussa tuhkataan 77 prosenttialähde?. Tampereella vainajista tuhkattiin 82,7 prosenttia vuonna 2018[9]. Helsingissä tuhkataan 90 prosenttia vainajista[10]. Helsingissä arkkuhautauksia tehdään nykyisin vain Malmin hautausmaalle, ortodoksisille hautausmaille ja juutalaiselle hautausmaalle, Vantaalla Honkanummen hautausmaalle.
Erityisesti suurissa kaupungeissa arkkuhautapaikan löytäminen kaikille vainajille olisi vaikeaa, jos tuhkaus ei olisi niin yleistä. Pääkaupunkiseudulla on muun muassa paljon sukuhautoja, joihin ei mahdu enää yhtään arkkua, mutta tuhkauurnaa käyttämällä sukuhautojen käyttöä voidaan jatkaa.[11] On kuitenkin pidetty tärkeänä, että kaupunkien kasvaessa ja uusia hautausmaita rakennettaessa perinteiseen arkkuhautaukseen annetaan riittävästi hautapaikkoja.
Polttohautaus tai tuhkaus ei ole kristilliseen uskoon tai perinteeseen liittyvä hautaustapa. Hautauksessa ei ole kyse ainoastaan vainajan teknisestä hautaamisesta, vaan hautaustapa on sekä uskonnollinen että mitä suurimmassa määrin tunnekysymys. Kaikki eivät halua tulla tuhkatuiksi. Monille asia on suorastaan pelastusmiskysymys. Halutaan tulla arkussa maahan haudatuksi odottamaan ylösnousemuksen aamua.
Hautaustavan suhteen on vainajan tahtoa aina kunnioitettava. Jos ei halua tulla tuhkatuksi, asia on syytä kirjallisesti julkituoda läheisille tai muille luotetuille henkilöille. Tuhkaus on laillinen vain ja ainoastaan, jos se on suoritettu krematoriossa. Vainajan roviolla polttamisesta voi saada syytteen hautarauhan rikkomisesta.
Uurnat ja uurnaholvi
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Nykyisten määräysten mukaan tuhkauurnan on oltava puuta tai muuta maatuvaa ainetta. Monet perheet valmistavatkin itse tarvittavat uurnat, jotka voidaan koristella valokuvilla tai koristemaalauksin. Uurnan täytön ja sinetöinnin hoitaa kuitenkin aina alan ammattilainen.
Uurnaholvi eli kolumbaario on tuhkahautauksen muoto ja vaihtoehto uurnaholville ja muistolehdolle. Tuhkaholvi on luonnonkivestä valmistettu hautamuistomerkki, jonka sisään vainajan tuhkat sijoitetaan. Tuhkaholvi mahdollistaa sukuhautausperinteen jatkamisen tuhkahautauksessa, koska yhteen muistomerkkiin voidaan sijoittaa kymmenienkin ihmisten tuhkat. Se voidaan sijoittaa myös yksityiselle maaperälle, Suomessa aluehallintoviraston luvalla.[12]
Katso myös
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Promessointi - ruumiin pulveroiminen nestetypellä ja pakastekuivauksella
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ "Aina kun näen meren, voin muistella Jannea" – yhä useamman vainajan leposija on aavalla ulapalla 4.11.2017 YLE
- ↑ Ashes to ashes The Economist. 31.10.2012. Viitattu 31.5.2017.
- ↑ Tausta ja historia www.krematorio.fi. Viitattu 31.8.2017.
- ↑ Kershner, Isabel: Israel: Party Seeks to Ban Cremation 24.8.2007. New York: The New York Times Company. Viitattu 29.6.2008.
- ↑ Hautaustoimilaki 457/2003 www.finlex.fi. Viitattu 28.7.2018.
- ↑ Vainajan tuhkauksen jälkeisestä siunaamisesta tarkemmat ohjeet seurakuntalainen.fi. 30.5.2017. Viitattu 31.5.2017.
- ↑ Krematorioruuhka uhkaa jo vainajien kunnioittavaa kohtelua – "Suosio kasvaa koko ajan" Suomenkuvalehti.fi. 20.11.2020. Viitattu 20.11.2020.
- ↑ Krematoriot pullistelevat nyt vainajista – tässä syy iltalehti.fi. 20.6.2022. Viitattu 20.6.2022.
- ↑ Enemmistö tamperelaisista haluaa tulla tuhkatuksi kuolemansa jälkeen 20.10.2019 Tamperelainen
- ↑ Tuhkahautaukset yleistyvät, vaikka maaseudun vainajat haudataan yhä useimmiten arkussa 9.11.2019 Ilta-Sanomat
- ↑ Helsingin Sanomat 12.10.2008 s. A10
- ↑ Toivanen, Vesa: Tuhkaholvi Kiitorata 2/2008. Viitattu 8.4.2010.
Kirjallisuutta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Lahtinen, Tuomo: Polttohautaus Suomessa: Aatehistoria ja kehitys. (Religionsvetenskapliga skrifter 18) Turku: Åbo akademi, 1989. ISBN 951-649-571-0
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Krematoriosäätiö..
- Forsius, Arno: Polttohautauksen eli tuhkaamisen varhaisvaiheita. (Julkaistu Tiimalasi 3/2010) Kuvauksia lääketieteen historiasta. Arkistoitu 12.5.2014.
- Ripatti, Tapani: Ekologinen uurna ei jätä jälkiä. Yle Uutiset. 29.10.2009. Arkistoitu 23.5.2012.
| ||||||||||||||||||
