Karjalaiset (kansa)

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Itäkarjalaiset)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tämän artikkelin nimi saattaa olla virheellinen. Ehdotettu uusi nimi on Karjalaiset.
Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla.
Tämä artikkeli käsittelee erillistä itämerensuomalaisista kansaa. Suomen Karjalan heimosta on oma artikkeli.
Karjalaiset
Itä-Karjalan lippu, jota käytetään nykyisin karjalaisten tunnuksena.[1]
Itä-Karjalan lippu, jota käytetään nykyisin karjalaisten tunnuksena.[1]
Karjalaisten osuus väestöstä Karjalan tasavallan piireissä.
Karjalaisten osuus väestöstä Karjalan tasavallan piireissä.
Väkiluku n. 70 000
Merkittävät asuinalueet
 Venäjä32 400 (2021)[2]
 Suomi10 000 (1994)
 Ukraina1 522 (2001)
 Viro363 (2011)
 Valko-Venäjä302 (2009)
 Latvia192 (2018)
Kielet karjala
venäjä
suomi
Uskonnot ortodoksisuus
luterilaisuus
uskonnottomuus
Sukulaiskansat itämerensuomalaiset kansat,
erityisesti suomalaisiksi luettavat karjalaiset

Karjalaiset (karjalaksi karjalazet, karjalaiset, karjalaižet, kariealazet) on Venäjällä ja Suomessa asuva itämerensuomalainen kansa. Karjalaisia asui myös vuonna 2001 yli 1 500 Ukrainassa Neuvostoliitossa tehtyjen pakkoväestönsiirtojen takia.[3][4] Karjalaisiin luetaan Karjalan tasavallassa, muissa Venäjän federaation osissa ja Suomessa asuvia väestöryhmiä. Karjalaisia ovat puhutun murteen mukaan jaoteltuna varsinaiskarjalan puhujat, livvinkarjalan puhujat ja lyydiläiset.

Varsinaiskarjala jakautuu pohjois- ja etelämurteisiin. Varsinaiskarjalan pohjoismurteita kutsutaan yleisesti vienalaismurteiksi tai vienankarjalaksi. Etelämurteiden puhujia asuu sekä Karjalan tasavallassa, Tverin alueella että Suomessa.

Livvinkarjalan eli aunuksenkarjalan puhujia asuu sekä Karjalan tasavallassa että Suomessa. Etnonyymin karjalainen lisäksi he käyttävät myös etnonyymejä liygiläine, livgiläine ja livvikkö. Livvinkarjalan nimi juontuu liygi(läne)-sanan genetiivistä: liygi : livvin.

Lyydiläisiä pidetään usein omaa murrettaan puhuvina karjalaisina, mutta tämä perustuu enemmän hallinnolliseen perinteeseen kuin kyseisen väestön omaan käsitykseen. Joskus heitä pidetäänkin erillisenä itämerensuomalaisena kansana, jolla on oma kieli. Kielitieteellisesti lyydi luetaan omaksi kielekseen Suomessa ja karjalan murteeksi Venäjällä.

Karjalaisten kahtiajako

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Karjalan historia

Rautakautinen muinais-Karjala

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Karjalaiset eivät muodostaneet yhtenäistä kansaa tai valtiota, vaan he elivät suhteellisen erillisinä yksikköinä muun muassa Karjalankannaksella, Viipurinlahden ympäristössä sekä Laatokan länsi- ja pohjoisrannalla. Näillä alueilla muotoutui niin sanottu muinaiskarjalan kieli, jonka puhujia siirtyi rautakauden loppuvaiheessa ja keskiajalla myös Savoon, Vienan rannoille ja jopa Pohjois-Pohjanmaalle.

Karjala joutui Novgorodin valtaan ilmeisesti 1280-luvulla, jolloin se muodosti Käkisalmesta eli Korelasta käsin hallitun alueen. Ruotsi valtasi jalansijan Karjalankannakselta vuonna 1293 Viipurin perustamisen myötä.

Karjalan kansa jakaantuu

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pähkinäsaaren rauha

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pähkinäsaaren rauhassa vuonna 1323 Novgorod luovutti Ruotsille Äyräpään, Jääsken ja Savilahden. Karjalan väestö jaettiin Ruotsin ja Novgorodin ja siten katolisen ja ortodoksisen kirkon kesken. Uskonnollinen ero, kulttuuri- ja kauppayhteyksien suuntautuminen sekä muuttoliikkeet johtivat siihen, että Novgorodin puolella muinaiskarjalan kielestä kehittyi vähitellen karjalan kieli eli varsinaiskarjala. Ruotsin Karjalassa puhuttu kieli muodostui läntisten vaikutteiden voimasta niin sanotuksi viipurinkarjalaksi ja lopulta suomen kielen kaakkoismurteiden ryhmäksi, jota nimitetään myös suomen kielen karjalaismurteiksi.

Karjalan väestönmuutos 1600-luvulla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Karjalan väestömuutos 1600-luvulla

1600-luvulla Ruotsin alaisuuteen joutui sotien seurauksena ortodoksisia karjalaisia, joita asui silloisen Käkisalmen läänin (muun muassa nykyinen Pohjois-Karjala) alueella. Tätä ortodoksiväestöä pakeni sotien ja uskonnollisen vainon vuoksi muun muassa Tverin alueelle. Ruotsin ja sittemmin itsenäisen Suomen alueelle jäänyt ortodoksiväestö suureksi osaksi siirtyi puhumaan suomea, savon murretta tai kaakkoismurteita. Poikkeuksen muodostivat Suomeen kuuluneen niin sanotun Raja-Karjalan asukkaat, jossa asui varsinaiskarjalan etelämurteita tai livviä eli aunuksenkarjalaa puhuvia karjalaisia.

1800-luvulta Moskovan välirauhaan

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Luovutettu Karjala

1800-luvun puolivälistä seuraavan vuosisadan alkupuolelle saakka eri puolilla Suomea ja Pohjois-Ruotsia kulki laukkuryssiksi kutsuttuja kulkukauppiaita, jotka olivat nimityksestään huolimatta karjalaisia.

Tarton rauhassa vuonna 1920 määriteltiin itsenäisen Suomen rajat. Venäjän sisällissodan vuoksi myös Vienan ja Aunuksen karjalaisilla oli pyrkimyksiä itsenäistyä tai liittyä Suomeen. Se johti lopulta itäkarjalaisten kansannousuun osana niin sanottuja heimosotia. Suomessakin virisi Itä-Karjalan kysymykseen liittynyt Suur-Suomi-ajatus, jossa Venäjän puolen rajaa asuvien karjalaisten alueet liitettäisiin osaksi Suomea. Joitakin vapaaehtoisia retkikuntia lukuun ottamatta suunnitelma jäi vielä tuolloin ajatuksen tasolle. Venäjän puoleisista alueista muodostettiin vuonna 1923 Karjalan Autonominen Sosialistinen Neuvostotasavalta. Muuttoliikkeen ja väestönsiirtojen seurauksena alue venäläistyi huomattavissa määrin.

Toisen maailmansodan päätyttyä Raja-Karjalan alue luovutettiin Neuvostoliitolle. Alueen asukkaita evakuoitiin Suomeen, erityisesti Pohjois-Savoon, Pohjois-Pohjanmaalle ja Kainuulle[5]. Evakot laajalti suomalaistuivat kieleltään. Aika ajoin on käyty keskustelua niin sanotusta Karjala-kysymyksestä, jolla tarkoitetaan yleensä luovutetun Karjalan ja muiden Suomen jatkosodan jälkeen Neuvostoliitolle menettämien alueiden palauttamisesta käytävää keskustelua. Sotien jälkeen Urho Kekkonen piti asiaa esillä epävirallisissa neuvotteluissa Neuvostoliiton johdon kanssa, mutta vaiensi julkisen keskustelun Suomessa. Palautuskysymys on jäänyt kylmän sodan aikaisen vaikenemisen jälkeen kansalaiskeskustelun asteelle, koska merkittävät puolueet eivät ole nostaneet sitä aktiiviseen keskusteluun tai kannattaneet sitä. Kansalaisjärjestöistä näkyvimmät ovat olleet Karjalan Liitto ja ProKarelia.

Karjalaiset nykyään

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Venäjällä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Karjalan kieli on säilynyt nykypäivään myös Venäjälle kuuluvassa Itä-Karjalassa, joskin kielen puhujien määrä on 1900-luvun jälkipuolella romahtanut. Vuonna 2010 karjalaisia oli Venäjän väestölaskennan mukaan 60 815[6]. Vuoden 2021 väestönlaskennassa määrä oli romahtanut ollen 32 400, mutta muutosta voivat selittää se, että koronapandemian aikaan osunut laskenta tehtiin Internetissä[7]. Lisäksi 60 000 henkeä Karjalassa ei kertonut etnistä taustaansa, sillä se oli väestönlaskennassa vapaaehtoista[7].

Suomessa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Suomen karjalankieliset

Suomen nykyisellä alueella Kainuun Suomussalmella, itärajan läheisyydessä, sijaitsee muutamia vienalaiskyliä, joissa asuu vielä joitakin vanhoja karjalankielisiä ihmisiä. Aikaisemmin, 1600-luvulle saakka, nykyisen Pohjois-Karjalan alue oli ollut karjalankielistä seutua. 1920-luvulla Suomeen pakolaisiksi hakeutuneet vienankarjalaiset sekä toisen maailmansodan yhteydessä Suomeen evakkoon jääneet raja-karjalaiset jälkeläisineen elävät nykyään hajanaisesti ympäri Suomea, erityisinä keskittyminä alueet joille karjalaisia alkuperäisesti evakuoitiin ja niiden lisäksi suuremmat kaupungit kuten Joensuu, Helsinki ja Oulu[8]. Karjalan kielen opiskelu Suomessa on yleistynyt karjalaistaustaisten ihmisten keskuudessa 2000-luvulla ja karjalankielistä kulttuuria on pyritty kehittämään[9]. Karjalan kieltä kunnolla osaavia Suomen karjalankielisiä on Suomessa joitakin tuhansia.

Eri karjalaisryhmät

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Karjalaisia naisia Sammatuksessa.
Karjalaisten asuttamia alueita Novgorodin ja Tverin kuvernementeissa. Osa Peter von Köppenin laatimasta kartasta vuodelta 1851.

Karjalaiseen kansaan luetaan laajimmillaan seuraavat ryhmät:

Karjalan kieli

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Karjalan kielen kuihtuminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1989 kansallisuudeltaan karjalaisiksi ilmoittautuvia henkilöitä oli Venäjän federaatiossa 131 000. Näistä noin puolet puhui äidinkielenään karjalaa. Mahdollisesti luku oli kuitenkin suurempi, koska kaikki karjalaa äidinkielenään puhuvat eivät ehkä uskaltaneet vähemmistövainot muistaessaan kertoa todellista äidinkieltään. Venäjällä myös lyydiläiset tilastoidaan karjalaisiksi. Nykyaikaan tultaessa venäjänkielisten osuus on kasvanut ja uudet sukupolvet ovat lähes poikkeuksetta venäjänkielisiä. Jos sama kehitys jatkuu, on karjalan kieli vaarassa kadota kokonaan jo lähitulevaisuudessa.

Karjalan kielen eri murteiden suhde suomeen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Karjalan kieli

Itämerensuomalainen karjalan kieli on suomen läheisin sukulaiskieli. Suomen kieleen luettavista murteista varsinaiskarjalaa lähimmin muistuttavat sisämaan kaakkoismurteet (karjalaismurteet), joita on puhuttu Saimaan eteläpuolelta Itä-Inkeriin ulottuvalla alueella.

Varsinaiskarjalan pohjoismurretta, eli vienankarjalaa on suomalaisen helppo ymmärtää ja etelämurteita astetta vaikeampi. Livvinkarjala eli aunus on suomenkieliselle taas hieman astetta vaikeampaa, mutta paikoin hyvinkin ymmärrettävää. Tverinkarjala kuuluu varsinaiskarjalan etelämurteisiin ja on varsinkin luettuna hyvinkin ymmärrettävää suomenkieliselle.

Karjalan kielen murre-erot ovat suuria osaksi siitä syystä, että vielä ei ole onnistuttu luomaan yhtenäistä kirjakieltä, joka olisi saanut kaikkien murreryhmien hyväksynnän. Kirjakieli on kuitenkin saanut enemmän kannatusta ja sitä puolustavia näkemyksiä on esitetty sekä Suomessa, että Karjalan tasavallassa.[11][12] Kirjakielen puuttuessa ei kieli ole myöskään saanut virallista asemaa Karjalan tasavallassa.

Genetiikka

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

N1c on yleinen isälinjan haploryhmä karjalaisille. Sitä esiintyy joko hieman yli[13] tai alle[14] 40 prosentilla karjalaismiehistä. Suunnilleen yhtä tiheästi havaitaan Y-haplotyyppiä R1a, ja haploryhmään I kuuluu karjalaisista 10 prosenttia. Äitilinjan haploryhmistä yleisin on lähes puolella esiintyvä H. Toiseksi yleisin on hieman yli neljäsosalla tavattava U. Valtaosa sen kantajista kuuluu alaryhmään U5.[14]

Autosomaalisesti karjalaiset muodostavat suomalaisten ja vepsäläisten kanssa klusterin.[15] Suomalais-ugrilaisille ominaiseen tapaan karjalaisilla on siperialainen komponentti, jonka osuus heidän sekoituksestaan on arviolta 6[14]–12[16] prosenttia.

Tunnettuja karjalaisia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Suomen kansalliset vähemmistöt. Julkaisija: Vähemmistöoikeuksien ryhmän Suomen jaosto / Minority Rights Group Finland ISBN 978-951-807-104-7

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Luajittih lippu, miäräiltih sobua Oma mua. Periodika-kustantamo. Arkistoitu 8.6.2020. Viitattu 8.8.2020.
  2. ↑ Tolkun pagin. Karjalaiset vähälukuiseksi alkuperäiskansaksi? youtube.com. Viitattu 18.2.2023.
  3. ↑ UkrCensus 2001 | English version | Results | Nationality and citizenship | The distribution of the population by nationality and mother tongue | Selection: 2001.ukrcensus.gov.ua. Viitattu 8.2.2020.
  4. ↑ Kylät 1900-luvulla www.juminkeko.fi. Viitattu 8.2.2020.
  5. ↑ Anneli Sarhimaa: ”256”, Vaietut ja vaiennetut: karjalankieliset karjalaiset Suomessa. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2017. ISBN 978-952-222-890-1
  6. ↑ Национальный состав населения Российской Федерации Venäjän vuoden 2010 väestönlaskenta. Arkistoitu 4.12.2013. Viitattu 27.11.2012. (venäjäksi)
  7. ↑ a b Tolkun pagin. Karjalaiset vähälukuiseksi alkuperäiskansaksi? youtube.com. Viitattu 18.2.2023.
  8. ↑ Anneli Sarhimaa: ”256”, Vaietut ja vaiennetut: karjalankieliset karjalaiset Suomessa. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2017. ISBN 978-952-222-890-1
  9. ↑ Karjalan kielen käytöstä saatiin runsaasti tietoa Kotimaisten kielten keskus. Viitattu 22.5.2024.
  10. ↑ Karjalaa osaavien yhteisö on suuri ksml.fi. Arkistoitu 18.10.2019. Viitattu 20.7.2015.
  11. ↑ Ari Burtsoff: Suvaičemmogo myö iče karjalan hengettömäkse? Karjalan Heimo, 2015. nro 5-6. Karjalan sivistysseura.
  12. ↑ Martti Penttonen: Opastajat.net Taival 2013 almanakka.
  13. ↑ Lang, Valter: Homo Fennicus – Itämerensuomalaisten etnohistoria, s. 95. SKS, 2020.
  14. ↑ a b c Tambets, Kristiina, et al: Genes reveal traces of common recent demographic history for most of the Uralic-speaking populations. Genome Biology, 2018, 19. vsk, nro 1. PubMed:30241495 doi:10.1186/s13059-018-1522-1 ISSN 1474-760X Artikkelin verkkoversio. (englanti)
  15. ↑ Salmela, Elina: Mistä suomalaisten perimä on peräisin?. Duodecim, 2023.
  16. ↑ Peltola, Sanni et al: Genetic admixture and language shift in the medieval Volga-Oka interfluve. Current Biology, 2023-01, 33. vsk, nro 1, s. 174–182.e10. doi:10.1016/j.cub.2022.11.036 Artikkelin verkkoversio. (englanti)
  17. ↑ Virtaranta, Pertti: Katsauksia – Karjalan kielen tutkimuksesta Neuvostoliitossa toisen maailmansodan jälkeen. Virittäjä, 4/1970. Kotikielen Seura. Artikkelin verkkoversio.
  18. ↑ Kirjailija Anna Soudakova haluaa katkaista pelon perinnön ja siksi hän uskaltaa puhua myös tämän päivän sotaisasta Venäjästä: “Herätessäni toivon, että tämä olisi ollut vain pahaa unta” yle.fi. Viitattu 19.1.2023.
  19. ↑ Ville Tikkanen www.eduskunta.fi. Viitattu 19.1.2023.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Karjalaiset_(kansa)&oldid=22891112”