Stalinin vainot

Vinnytsjalaisia etsimässä Vinnytsjan joukkomurhassa kuolleita sukulaisiaan haudasta kaivattujen seasta, vuosi 1937.

Stalinin vainot olivat poliittisia vainoja ja puhdistuksia, jotka alkoivat Neuvostoliitossa 1930-luvun lopulla Josif Stalinin valta-aikana ja kohdistuivat vastavallankumouksellisiin ja kansanvihollisiin. Varsinainen niin sanottu suuri puhdistus (ven. Большая чистка, Bolšaja tšistka) ajoittui vuosiin 1936–1938, jolloin Nikolai Ježov toimi NKVD:n johtajana. Aikakautta on hänen mukaansa nimitetty myös ježovštšinaksi (ven. ежо́вщина). Vuosien 1936–1938 vainot toimeenpantiin, koska kommunistinen puolue haluttiin puhdistaa vieraista ja epäluotettavista aineksista, mutta ne toteutettiin ilman selkeää suunnitelmaa. Ne kohdistuivat epämääräisesti rajattuihin ihmisryhmiin, ja ne toteutettiin huolimattomasti, mutta Vladimir Leninin oppien mukainen epäluotettavista jäsenistä puhdistettu Neuvostoliiton kommunistinen puolue otti kuitenkin Stalinin ja NKVD:n toteuttamien puhdistuspäätösten avulla itselleen ehdottoman vallan Neuvostoliitossa.

Koska salaisen poliisin arkistot ovat edelleen salaisia, vainojen uhrien määrästä ei ole tarkkoja tietoja. Vähimmillään uhriluku on arvioitu miljoonaksi teloitetuksi ja enimmillään 30 miljoonaksi rikollisen terrorin uhriksi. Joissakin lähteissä luku on 1,5 miljoonaa, ja pidätettyjen määrä 7,5–14,0 miljoonaa, joista tuntematon määrä kuoli keskitysleireillä. Vainot loppuivat 10.–21. maalikuuta 1939 pidetyn puolueen 18. edustajakokouksen jälkeen. Suomalaisia karkotettiin Neuvostoliitossa valtaosin 1930–1940-luvuilla. Yli 100 000 karkotetusta suurin osa oli inkerinsuomalaisia.

Puoluepuhdistus

Yleisliittolaisen kommunistisen puolueen (bolševikit, NKP) 17. puoluekonferenssissa huhtikuussa 1929 tehtiin periaatepäätös puolueen puhdistamisesta haitallisista aineksista. Sitä seurasi puolueen keskuskomitean päätös 10. joulukuuta 1932 puolueen jäsenten ja jäsenehdokkaiden puhdistamisesta vuoden 1933 kuluessa. Samasta päivämäärästä lukien keskeytettiin puolueen uusien ehdokasjäsenyyksien ja puoluejäsenyyksien myöntäminen. Puhdistusohjeet annettiin 21. tammikuuta 1933. Ohjeiden perusteluissa todettiin, että puolueen jäsenmäärä on kasvanut liian suureksi ja puolueeseen on tunkeutunut vieraita aineksia, jotka käyttivät jäsenyyttä omien etujensa tavoitteluun. Keskuskomitea ja kontrollikomitea päättivät puhdistaa puolueen taatakseen rautaisen proletaarisen kurin. Vuoden 1933 puhdistuksessa erotettiin puolueen siviilijäsenistä 17 prosenttia ja sotilasjäsenistä 4,3 prosenttia.

Puhdistukset uusittiin vuonna 1934. Vuosien 1936–1938 poliittiset vainot olivat johdonmukaista jatkoa yhä kiihtyvälle kehitykselle, joka alkoi kohdistua puolueen sijaan koko yhteiskuntaan. Puoluepuhdistukset saivat kansallisuuspoliittisen luonteen, ja niiden kohteeksi alkoivat joutua kaikki vähemmistöt.

Vuoden 1936 perustuslaki

Neuvostoliiton perustuslaki eli niin sanottu Stalinin perustuslaki säädettiin vuonna 1936. Sen 10. osa määritteli teoreettiset kansalaisvapaudet, joihin kuuluivat sananvapaus, painovapaus, kokousvapaus, mielenosoitusvapaus, asunnon koskemattomuus, kirjesalaisuus, henkilökohtainen loukkaamattomuus sekä ulkomaiden kansalaisille turvapaikkaoikeus, jos heitä vainotaan kotimaassaan. Kansalaisille kirjoitettu perustuslaki oli jyrkässä ristiriidassa todellisuuden kanssa, mistä seurasi, että puhdistukset oli tiukasti salattava.

Ulkomaiset kommunistit

Erityisen ankarina epäilyt ja vaino kohdistuivat ulkomaisten kommunistipuolueiden Moskovassa oleskelleisiin johtajiin. Heitä epäiltiin pettureiksi ja kansanvihollisiksi. Vuosina 1936–1938 Kominternissa oli satoja ulkomaalaisia kommunisteja työntekijöinä. Balkanin maissa, Baltian maissa, Puolassa ja Suomessa kommunistipuolueet olivat kiellettyjä, joten niiden johtajat olivat muuttaneet Moskovaan. Vuosina 1937–1938 likvidoitiin Neuvostoliitossa suuri osa reunavaltioiden kommunistipuolueiden johtajista ja jäsenistä. Muiden muassa unkarilainen Béla Kun, puolalainen Albert Bronkowski ja virolainen Jaan Anvelt vangittiin. Myös saksalaiset ja bulgaarit kärsivät terrorista, muiden muassa saksalainen Heinz Neumann ja bulgaari Blagoi Popov vangittiin. Suomalaisia kommunisteja vietiin vankileireille yli 20 000 henkeä.

NKVD ja puna-armeija

Vuonna 1936 NKVD:n päällikkö Genrih Jagoda joutui itse syrjään siirretyksi. Neuvostoliiton kommunistisen puolueen kontrollikomitea ja puna-armeijan poliittinen osasto panivat toimeen salaisen poliisin puhdistuksen, jossa salaisen poliisin korkeimmat päälliköt ja tuhansia johtavia työntekijöitä vangittiin. NKVD:n johtoon siirtyi puolueen kontrollikomitean päällikkö Nikolai Ježov. Pian NKVD:n puhdistuksen jälkeen toteutettiin puna-armeijan puhdistus, jonka tekivät NKVD ja puolueen kontrollikomitea. Marsalkka Mihail Tuhatševski, marsalkka Vasili Blücher, marsalkka Aleksandr Jegorov, kenraali Yan Gamarnik, Leningradin komendantti Iona Jakir, Läntisen sotilasalueen päällikkö Ieronim Uborevitš, Moskovan sotilasakatemian johtaja Kork, ratsuväen komentaja Vitaly Primakov ja joukko muita kenraaleja omaisineen vangittiin. Puna-armeijan 80 000 upseerista vangittiin Stalinin vainoissa kaikkiaan 30 000. Puna-armeijan puhdistuksen jälkeen pantiin toimeen uudelleen NKVD:n puhdistus, jossa puna-armeija puolueen kontrollikomitean tuella vangitsi Ježovin esikuntineen.

Pikaoikeudet

Tuomioista päättivät sisäasiainkansankomissariaatin alaiset kolmimiehiset pikaoikeudet eli troikat, joiden päätöksistä ei ollut valitusoikeutta. Pikaoikeuden muodostivat yleinen syyttäjä, Valtion turvallisuuspäähallinnon eli GUGB:n paikallisjohtaja ja puolueen aluesihteeri. Syytetyille ei järjestetty kuulemistilaisuuksia, eikä heillä ollut oikeutta asianajajaan. Käytännössä pikaoikeus vain allekirjoitti valmiit kuolemantuomiot, jotka pantiin yleensä täytäntöön heti ja salaisesti syrjäisillä hiekkakankailla, minne oli helppo kaivaa joukkohautoja.

Leningradin alue

Leningradin alueella, historiallisella Inkerinmaalla asui merkittävä suomalaisvähemmistö noin 115 000 inkerinsuomalaista vuonna 1926. Heistä suuri osa, eli noin 45 000 henkeä, karkotettiin hajaannukseen 1930-luvulla eri puolille Neuvostoliittoa pakkotyön oloihin. Karkotetuista inkerinsuomalaisista monet vangittiin karkotuspaikoissa terrorin vuosina ja teloitettiin. Sota-aikana kaikki suomalaiset pakkosiirrettiin piiritetystä Leningradista. Anni Reuterin mukaan Leningradin alue eli Inkeri ja rajaseutu kokivat etnisen puhdistuksen suomalaisista. Karkotetut joutuivat pakkotyöhön hyvin vaikeisiin olosuhteisiin, joiden seurauksena moni heistä kuoli.

Leningradin alueella sijaitsevalla Levassovan hautausmaalle on haudattu arviolta 13 000 suomalaista suuren terrorin uhria Petroskoin yliopiston historian professorin mukaan. Uhriluetteloista Suni havaitsi kokonaisten inkerinsuomalaisten perheiden surmaamisen.

GUGB:n tutkintavankila oli Leningradin alueen toimintakeskus, jonne tuotiin teloitettavaksi kaikki Špalernajassa, Krestyssä ja puna-armeijan vankilassa tuomitut. Yhdeksänkerroksinen talo nimeltään Bolšoi Dom ('Suuri talo') oli rakennettu vuosina 1931–1932. Se sijaitsi Liteinyin sillan pielessä Liteinyin valtakadun ja Špalernajankadun kulmassa. Teloitukset hoidettiin julkisuuden välttämiseksi talon kellarissa pistoolilla takaraivoon ampumalla. Tuomioiden täytäntöönpanijoina toimivat Leningradin aluehallinnon komendantinviraston upseerit, joita komensi aluekomendantti A. R. Polikarpov. Teloitetut kuljetettiin aamun koitteessa sieltä kuorma-autoilla Levašovoon haudattaviksi.

Vankeustuomiot

Työojennusleirien päähallinnon Gulagin alaiseen vankileirien verkostoon kuului Neuvostoliitossa tuhansia leirejä. Karjalassa ja Leningradin alueella vankeuteen tuomitut karkotettiin kärsimään rangaistustaan yleensä muualla sijaitseville leireille karkaamisten estämiseksi. Vankimäärä oli vuonna 1938 yhteensä 1 881 570 henkeä. Karkotustuomioihin liittyi aina kirjeenvaihto-oikeuden menetys.

Puhdistusten päättyminen

Armeijankomissaari Lev Zaharovitš Mehlis piti 21. tammikuuta 1938 Moskovan sotilaspiirin puoluejärjestöjen yhteisessä kokouksessa rohkean puheen, joka käynnisti tarkoituksettomien ja väärien puhdistusten lopettamisen. Hän esitti puheessaan, että kansanvihollisina erotetuista 56 prosenttia oli täysin syyttömiä, mitä Mehlis piti vaarallisena kehityksenä. Puna-armeijan puoluejärjestöt olivat joutuneet heikkoon tilaan. Puhe ei johtanut puhdistusten välittömään lopettamiseen, mutta se hillitsi niitä ja suuntasi niitä alkuperäisiin uomiinsa. Syyttömänä vangittujen vapauttamiset saattoivat alkaa vasta vuoden 1939 puolivälin jälkeen, kun puolueen edustajakokous oli maaliskuussa hyväksynyt joukkopuhdistusten lopettamisen.

Surmatut

Krasnyi Borin teloituspaikan muistomerkki.

Eri lähteiden perusteella tiedetään, että Stalinin ajan vainoissa eri puolilla Neuvostoliittoa kuoli miljoonia, jopa kymmeniä miljoonia ihmisiä.

Stalin allekirjoitti huhtikuussa vuonna 1935 asetuksen, joka mahdollisti kuolemanrangaistuksen määräämisen 12 vuotta nuoremmille lapsille.

Elokuun 1936 ensimmäisessä Moskovan oikeudenkäynnissä tuomittiin niin sanottu trotskilais-zinovjevilainen terroristiryhmä, jonka 16 jäsenestä merkittävimmät olivat Grigori Zinovjev ja Lev Kamenev. He olivat aiemmin kamppailleet Stalinin rinnalla vallasta Lev Trotskia vastaan. Kaikki 16 tuomittiin kuolemaan ja teloitettiin. Seuraavassa oikeudenkäynnissä tammikuussa 1937 tuomittiin muun muassa Karl Radek ja Grigori Sokolnikov ja kolmannessa maaliskuussa 1938 Nikolai Buharin ja Genrih Jagoda. Myös puna-armeijassa järjestettiin puhdistus, jossa teloitettiin muun muassa viidestä Neuvostoliiton marsalkasta kolme, 15 armeijankomentajasta 13, yhdeksästä amiraalista kahdeksan, 57 rintamankomentajasta 50, 186 divisioonankomentajasta 154, kaikki armeijankomissaarit ja 28 rintamankomissaarista 25.

Josif Stalinin kuoltua 5. maaliskuuta 1953 alkoi rehabilitointi, jonka tarkoituksena oli palauttaa syyttömästi teloitettujen tai tuomittujen kunnia. NKP:n pääsihteeri Nikita Hruštšov tuomitsi Stalinin poliittisen terrorin vuonna 1956 XX puoluekokouksessa.

Pohjois-Amerikan suomalaiset kommunistit Neuvostoliiton Karjalassa

Suomesta Pohjois-Amerikkaan 1900-luvun alussa muuttaneita siirtolaisia siirtyi myöhemmin Neuvostoliittoon muiden kommunismista innostuneiden siirtolaisten tavoin.^lähde? Pohjois-Amerikasta tulleet liittyivät NKP:n jäseniksi. Olot Karjalassa olivat monelle amerikansuomalaiselle siirtolaiselle vielä paljon karummat kuin Amerikassa. He muuttivat joukolla suomalaissyntyisten muodostamiin työkommuuneihin, joista monet olivat todellisuudessa ankaria työleirejä.^lähde?

Samaan aikaan, kun monet amerikansuomalaiset muuttivat Karjalaan, Stalin oli jo aloittanut puhdistukset, ja kommunistiset aatetoverit likvidoivat järjestelmällisesti toisia aatetovereitaan Neuvostoliitossa. Amerikkaan palasi 1930-luvulla noin 1 400 amerikansuomalaista.^lähde?

Toisaalta karuissa oloissa kasvaneet amerikansuomalaiset todella rakensivat ja tekivät paljon työtä Karjalan tasavallan hyväksi. Monet elivät tavallista elämää ennen kuin tuho saavutti heidät. Esimerkiksi Kalle Heino -niminen henkilö kirjoitti heinäkuussa 1931 näin:

»Yleensä asiat menee täällä hyvin. Pojat vähän sairastelee vatsatautia. Asunto-olot ovat ahtaita. Ruualla pärjää ja töitä tehdään. Useita täältä on palaamassa Ameriikkaan, mutta enemmän on niitä, jotka eivät palaisi takaisin vaikka saisivat vapaan kyydin»

Eri tutkijoiden mukaan Stalinin puhdistuksissa kuoli noin 6 000 amerikansuomalaisesta siirtolaisesta noin 2 000.

Stalinin vainoissa kuolleet suomalaiset

Neuvostoliitossa eläneitä suomalaisia tai suomalaissyntyisiä ihmisiä teloitettiin tai kuoli leireillä puhdistusten aikana professori Kimmo Rentolan mukaan viisinumeroinen määrä, Hannu Rautkallion arviossa 25 000–30 000. Eri tutkijoiden mukaan noin 6 000 amerikansuomalaisesta siirtolaisesta kuoli Stalinin puhdistuksissa noin 2 000. Eräiden arvioiden mukaan kaikista eniten Stalinin vainoissa kärsivät kuolansuomalaiset.

Suomalaisia surmattiin Stalinin terroriassa useimpien arvioiden mukaan noin 20 000 henkeä. Heistä suurin joukko oli mitä todennäköisimmin inkerinsuomalaisia. Lisäksi heitä kuoli myös karkotuksen ankarissa oloissa, sodissa ja nälänhädissä. Väestölaskennan mukaan suomalaisten määrä puolittui 1930- ja 1940-luvuilla.

Suomalaisia ja suomalaissyntyisiä vangittiin tuhansia, ja monet olivat varmasti tietoisia siitä, että valtio vangitsi ja teloitti ihmisiä. Silti moni uskoi, että noille tuomioille oli oikeat syyt. Kyse oli kuitenkin järjestelmällisistä puhdistuksista, joissa NKVD (Neuvostoliiton valtiollinen poliisi, myöhemmin KGB, nykyinen FSB) toteutti ylhäältä päin annettuja käskyjä, että tietyltä alueelta oli likvidoitava tietty määrä ihmisiä. Rentola sanoo haastattelussa, että vaino kohdistui erityisesti vähemmistökansallisuuksiin ja varsinkin niihin, joiden kansaa oli rajan takana, sillä Rentolan mukaan Stalinin hallinnon mielestä he saattoivat olla agentteja.

Suomalaisten puhdistuksista vastasi Leningradin piirissä valtion turvallisuuden päähallituksen eli GUGB:n päällikkö Leonid Zakovski. Hän sai sisäasioiden kansankomissaari Nikolai Ivanovitš Ježovilta 30. heinäkuuta 1937 salaisen käskyn no. 00447, jonka Ježov oli samana päivänä rutiiniasiana vahvistuttanut Venäjän kommunistisen puolueen politbyroolla. Käskyllä määrättiin tuomitsemaan teloitettavaksi asetetut määrät kansallisia ja ulkomaisia vähemmistöjä.

Monia syytettiin muun muassa valtion vastaisesta toiminnasta, valtion tai yhteiskunnan omaisuuden tuhoamisesta tai vahingoittamisesta vastavallankumouksellisessa tarkoituksessa tai tällaiseen toimintaan agitoimisesta (Venäjän federaation rikoslakikokoelma vuodelta 1926, § 58/9–10). Samaan pykälään vedoten suomalaisia tai suomalaissyntyisiä syytettiin Suomen valtion organisoimasta vastavallankumouksellisesta toiminnasta. Vangittuja kuulusteltiin, kidutettiin ja tuomittiin tekaistuin syin. Yksistään silloisessa Leningradissa tapettiin vuosina 1937–1938 yhteensä 3 000 suomalaista.

Petroskoin lähellä on kaksi tunnettua teloituspaikkojen muistoaluetta: Sandarmoh ja Krasnyi Bor ('Punainen kangas'). Vuosina 1937–1938 Petroskoin lähistöllä ammuttiin ja haudattiin salaa ainakin 3 776 henkeä, ja yksi tällainen joukkoteloituspaikka on Krasnyi Borissa. Paikalla teloitettiin 9.8.1937–11.10.1938 yhteensä 1 196 henkeä, joiden joukossa oli 580 suomalaista. Paikalla on vuonna 1997 tehty kaivauksia, joissa on löydetty hautoihin pinottuja ruumiita, joiden kalloissa oli luodinreikiä. Alueelle on perustettu muistohautausmaa vuonna 1998. Krasnyi Boriin pystytetyssä muistomerkissä on lainaus Raamatusta venäjäksi, karjalaksi, suomeksi ja vepsäksi: ”Autuaita ovat murheelliset, sillä he saavat lohdutuksen” (Matt 5:4). Sandarmohin teloitus- ja hautapaikassa Itä-Karjalassa tapettiin noin 800 suomalaista ja inkeriläistä, 676 karjalaista sekä yli 6 000 muuta kansallisuutta edustanutta ihmistä. Tutkimus on osoittanut, että kaikki tapettiin syyttöminä. Neuvostoliittoon 1920- ja 1930-luvuilla loikanneista vajaasta 15 000 suomalaisesta tapettiin liki puolet.

Neuvostoliiton romahdettua tuore Venäjän valtio myönsi vuonna 1993 suomalaisten kokeman vainon. Presidentti Boris Jeltsinin johtama Venäjä rehabilitoi Venäjän suomalaiset ja eräät muut ryhmät vainottuina kansoina. Kansanmurhan käsitteeseen sisällytettiin surmaamisten lisäksi joukkokarkotukset. Venäjän valtio teki kuitenkin vain vähän vainojen uhrien hyväksi. Harva sai merkittävämpiä korvauksia tai omisuuttaan takaisin.

Karjalan tasavallassa sijaitsevat Sandarmohin ja Krasnyi Borin joukkohaudat 1990-luvun lopulla paikantanut Juri Dmitrijev sai vuonna 2021 kolmentoista vuoden vankeustuomion oikeudenkäynnissä, jota pidetään poliittisena.

Suomen valtion asema

Vuoden 1938 vaikea ilmapiiri tulee ilmi Suomen ulkoministeriön arkiston vanhoista diplomaattiraporteista. Suomessa tiedettiin, millainen hirmuvalta Neuvostoliitto oli. Esimerkiksi Suomen Moskovan-suurlähettiläs Aarno Yrjö-Koskinen kirjoitti tammikuussa 1938: ”Terrori Neuvostoliitossa alkaa yhä enemmän saavuttaa sellaisia ilmenemismuotoja ja mittasuhteita, että inhimillisen järjen on vaikea löytää sille mitään selitystä”. Yrjö-Koskinen tiesi, että poliittisiksi kutsuttuja vankeja ja pakkotyöläisiä oli miljoonittain. Vangeista hän kirjoitti: ”Yleensä kaikki suurimmat rakennustyöt suoritetaan Neuvostoliitossa poliittisten vankien työvoimalla, joita sotilaat ladatuin kiväärein vartioivat, kuten Volga–Moskova-kanavarakennuksella monta kertaa itse olen voinut todeta. Aina jonkun matkan päähän oli rakennettu vahtitorni ja itse työmaalla oli runsaasti kiväärein varustettuja tšekasotilaita”. Yrjö-Koskisen raportista ei käy ilmi, miten hän oli päässyt todistamaan pakkotyötä näinkin läheltä. Lisäksi Neuvostoliiton näytösoikeudenkäynnit olivat kaikkien tiedossa Suomessa. Olivathan ne julkisia. Aarno Yrjö-Koskinen raportoi näytösoikeudenkäyntien olevan suorastaan epätodellisia. Suomessa tiedettiin, että tunnustukset hankittiin kiduttamalla ja uhkailemalla.

Kansallisarkiston toimeksiannosta tutkija Aleksi Mainio aloitti vuonna 2019 esiselvityksen tekemisen Stalinin vainoissa tapetuista suomalaisista. Venäjän valtion sosiaalipoliittisen historian arkistossa (RGASPI) Moskovassa on 53 laatikollista, joihin on koottu likvidoitujen punasuomalaisten aineistoja. Kansallisarkisto ja RGASPI ovat sopineet, että aineistojen avaaminen ja luettelointi käynnistetään vuonna 2020. Hanke on saanut nimen Suomalaiset Venäjällä 1917–1964. Kirjoituksessaan Kanavassa Erkki Vettenranta paheksuu nimeä perustellen näkemystään sillä, että Venäjä muuttui eri vaiheiden jälkeen Neuvostoliitoksi vuonna 1922. Hän kysyi nimivalinnasta Kansallisarkistosta ja sai tietää, että sanavalinnan taustalla on ”poliittinen vääntö”, ja kyse on erityisesti siitä, että Ukraina kokee olevansa uhri, eikä siten Neuvostoliitosta puhuminen olisi vienyt asiaa siellä eteenpäin.

Tietokirjailija Anni Reuterin mukaan suomalaisiin kohdistuneet Stalinin vainot nousivat Suomessa keskustelun ja tutkimuksen kohteeksi myöhään. Hän katsoo, että Suomessa tunnetaan eri suomalaisryhmien historia Neuvostoliitossa varsin heikosti. Reuter toteaa, että asia näyttää olleen pitkään tabu, josta on vaiettu niin kodeissa kuin kouluissakin. Tähän on voinut Reuterin näkemyksen mukaan vaikuttaa suomettuminenkin, hyvien suhteiden ylläpito Neuvostoliittoon ja kylmä sota. Hän on painottanut, että suomalaisten kokemat mittavat joukkokarkotukset ja vainot olisi aika nostaa mukaan kouluopetukseen ja yleiseen tietoisuuteen Suomessa.

Katso myös

• Inkeriläisten kansanmurha
• Tuholaisuus
• Luettelo Venäjällä poliittisista syistä vangituista suomalaisista kansanedustajista

Lähteet

• Mayme Sevander: Vaeltajat. Siirtolaisuusinstituutti, 2000. ISBN 951-9266-67-4
• Eila Lahti-Argutina: Olimme joukko vieras vaan – Venäjänsuomalaiset vainonuhrit Neuvostoliitossa 1930-luvulta 1950-luvun alkuun. Siirtolaisuusinstituutti, 2001. ISBN 951-9266-72-0
• Markku Salomaa: Punaupseerien nousu ja tuho. Otava, 2018. ISBN 978-951-1-32381-5
• Hannu Rautkallio: Suuri viha, Stalinin suomalaiset uhrit 1930-luvulla. WSOY, 1995. ISBN 951-0-19970-2
• Arvo ”Poika” Tuominen: Kremlin kellot. Muistelmia vuosilta 1933-1939. Tammi, 1957.
• Timo Vihavainen: Vallankumouksesta toiseen maailmaansotaan. Teoksessa: Venäjän historia (toim. Heikki Kirkinen). Otava, 2004. ISBN 951-1-15799-X
• Anni Reuter: Suomalaiset Stalinin puhdistuksissa. SKS Kirjat, 2023. ISBN 9789518584912.

Kirjallisuutta

• Irina Takala: Taistelua ja kuolemaa: Neuvosto-Karjalan suomalaiset 1920-1930-luvuilla. Suomentanut Mirko Harjula. Helsinki: Karjalan Sivistysseura, 1921. ISBN 978-952-7193-55-6
• Elina Luukkainen & Ilkka Markkula, Jäämeren myrskylintu. Kustannus Dosome Oy 2014. ISBN 978-952-93-3496-4

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Stalinin vainot Wikimedia Commonsissa

• Stalinin vainojen muistot, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura
• Suomalaisten kohtalot Stalinin ajan Neuvostoliitossa. Agricolan julkaisusarjan 16. osa, 19.9.2019.
• Ylen Elävä arkisto: Haaveet vaihtuivat nälkään ja apatiaan, kun arki koitti suomalaisloikkareille Neuvostoliitossa